Evie Wyld: Me olemme susia

 

Evie Wyld: Me olemme susia
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
The Bass Rock 2020
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Emmi Kyytsönen
417 sivua
Brittiläis-australialainen romaani

Suljen radion. Kohta on keskiyö. Kuvittelen, että auton vieressä juoksee susimies. Tein sitä lapsena, kun ajoimme Skotlantiin. Kun katsoo puskaa tienpenkassa ja tiirailee pimeyteen, niitä on helppo nähdä. Ne haluavat juosta kilpaa ja pelotella kuoliaaksi. Lontoossa on lämmintä ja kotoisaa, katulamput ja sateesta märät jalkakäytävät. Kaikki nukkuvat, ja sudet ovat vaihtuneet ketuiksi.

Yhdeksäntoista vuotta sitten, tammikuussa 2002 pidin vielä eräänlaista päiväkirjaa. Sunnuntaina 6. tammikuuta olin kirjoittanut: "on kuin lukemisen tarkoitus olisi taas kirkastunut". Olin toki siihenkin mennessä lukenut paljon, mutta kirja joka suorastaan kirkasti lukemiseni merkityksen oli Michael Cunninghamin Tunnit, joka on edelleen yksi suosikkiromaaneistani.

Nyt on aika todeta sama. Luen paljon hyvää ja erinomaista. Jokaiseen lukuvuoteeni mahtuu eriasteisia lukemiseni kirkastajia. Evie Wyldin Me olemme susia on eittämättä sieltä kirkkaimmasta päästä.

Wyldin romaanin keskiössä on väkivalta, valtasuhteet ja sukupuoli, mutta myös ystävyys ja selviytyminen. Me olemme susia rakentuu kolmesta kehystarinasta, jotka sijoittuvat eri aikakausiin ja liittyvät yhteen joko sukulaisuuden tai paikan, Skotlannissa sijaitsevan Bass Rockin (joka myös kirjan englanninkielinen nimi) kautta. Ennen kaikkea ne liittyvät toisiinsa temaattisesti. 1700-luvulla noituudesta syytetty Sarah pakenee vainoojiaan. Noin kaksisataa vuotta myöhemmin kahden pienen pojan äitipuoli Ruth ahdistuu ahtaassa roolissaan. 2000-luvulla Viviane kaipaa elämäänsä jotain, muttei ole ihan varma mitä. Välissä Wyld vie lukijansa kohtaamaan erilaisia väläyksiä väkivallasta: ruumis matkalaukussa, tyttö teljettynä, nälkäiset naakat hakemassa ruokaa – naisten kaappaamista, alistamista, kuolemaa, taustalla vuosisataiset patriarkaaliset asenteet. “Se oli vain ajan kysymys.”

Vaikka Me olemme susia pitää sisällään kauheuksia, ei romaani vello vääryyksissä ja kauheuksissa, vaan sisältää myös ystävyyttä, jopa lämpöä. Se on (raakuuksistaan huolimatta) ihana (!) kirja. Wyldin sujuva ja älykäs kerronta tekee lukemisesta nautittavaa ja koukuttavaa. Romaanin rakenne kiertyy vahvasti teemaan: eri aikatasot ja henkilöt; se miten asiat kytkeytyvät tai lomittuvat toisiinsa ja kuinka kaikki on kuitenkin myös sattumanvaraista eikä kuitenkaan ole; ja vielä yksittäiset ja kuitenkin yleiset puheet ja teot. On paljon sellaista, joka avautuu heti ja myös sellaista, jonka toisella lukukerralla näkisi ehkä eri tavoin (ja Wyldin romaani kestäisi kyllä toisenkin lukukerran). Niin, ja pieni yliluonnollinen elementtikin on mukana, jossain taustalla ja silti läsnä. 

Vertailu tämän postauksen alussa mainitsemaani Cunninghamiin ei ole tuulesta temmattua. Wyldin tyyli on hyvin erilainen, mutta tiettyjä kaikuja on aikatasoineen ja kolmine keskeisine naishahmoineen. Kirjailijoiden tyyli on toki erilainen (fokus, Cunnighamin romaani on kauttaaltaan kaunis, Wylden on kauniinakin rujompi), mutta kummankin romaani on osunut minuun, lukijaan, kirkkaasti ja voimakkaasti. 

Sekä Cunningham että Wyld tuovat mieleeni myös Virginia Woolfin. Cunningham tietenkin Mrs. Dallowayn, onhan se kirjoitettu moneen kertaan Tunteihinkin. Wyldin romaanin tunnelmissa on Majakkaa: feministisessä otteessa, Ruthissa, omalla tavallaan myös maisemassa, vaikka miljöö sijoittuukin Ison-Britannian eri osiin. No, erilaisia vertailukohtia voisi hakea vaikka kuinka aina Brontëjen teoksista Sarah Watersiin, vaikutteitahan on kaikessa luetussa kaikkialla. Wyld on kuitenkin ja ennen kaikkea omaääninen, taitava kirjailija.

Me olemme susia on eittämättä romaani, joka menee minulla vuoden parhaimmistoon – vierastan yleensä tällaista julistamista, ja vuosikin on vasta alussa, mutta ei tällaisia kirjoja osu kohdalle välttämättä edes joka vuosi. Wyldin romaani on, kuten Cunninghamin Tunnit tai Woolfin koko tuotanto, syitä siihen miksi luen. Minulle Me olemme susia kirkastaa lukemisen merkitystä. Juuri lukijana voisin itkeä onnesta.

 

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tammi 2016
All the Birds, Singing 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
285 sivua
Australialainen, osin Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.

”Mikä teitä naurattaa?” huusin variksille ja heitin niitä kivellä. Pyyhin kyyneleet kämmenselkään ja hengitin syvään, jotta veren haju haihtuisi sieraimistani. Varikset olivat hiljaa. Kun käännyin katsomaan niitä, viisi niistä istui rinnakkain samalla oksalla ja tähyili minua vaiti. Tuuli puhalsi hiuksia silmilleni.

Jake Whyte -niminen nainen elää syrjäisellä englantilaisella saarella lammasfarmarina. Hän on kokenut jotain pahaa eikä koskaan nuku kunnolla. Joku liikkuu lähistöllä, joku tappaa Jaken lampaita. Onko kyseessä Jaken mailla liikkuva outo mies? Nuorisoporukat? Eläimet? Vai joku, joka tulee kaukaa, Jaken menneisyydestä?

Helteinen Irlanti ja australialaisen Evie Wyldin pahaenteinen Kaikki laulavat linnut eivät näennäisesti sovitu kovin hyvin yhteen. Yllä olevassa blogikuvassa näkyvät onnellisen aurinkoiset maisemat, lomamatkalla olo. Mutta jonkinlaisilla maailman laidoilla sentään ollaan, matkallakin sekä Jake että minä, kaukana kotoa – niin eri syistä kuin mahdollista. Luin Wylden kirjan lentokoneessa – oikeasti yhdeltä istumalta. Intensiivisesti, kuin kuumeessa, melkein mitään muuta kuulematta tai näkemättä.

Näet Kaikki laulavat linnut on nimenomaan intensiivinen romaani. Sen kerronta on tiheää, vaikka romaanin aikajänne on pitkä. Kokonaisuus pitää otteessaan, pakottaa lukemaan ja kuljettaa niin lampolan hajuun, rankkasateeseen, suttuisiin suihinottoihin, veden alle, tupakkatauolle, ja ennen kaikkea jonnekin, jolta odottaa pimeyttä.

Wyldin romaania voi luonnehtia trillerimäiseksi tarinaksi, mutta se on paljon, paljon enemmän: se on psykologinen romaani, kuvaus epäluottamuksesta ja luottamuksen menettämisestä, kertomus yhteisöstä – tai yhteisöistä – ja siitä, miten joku valitsee yksinäisyyden ja miten ihminen toisaalta ajetaan yksinäisyyteen. Wyldin kieli – ja Sari Karhulahden suomennos – on hyvää. Se on oudosti kaunista, mutta silti toteavaa. Ihmisen ajatukset, tunne ulkopuolisesta uhasta ja väläykset, joskus kirkkaat, toisinaan sumeat, menneestä välittyvät yhtä paljon itse tarinan kuin sitä kannattelevan kielen välityksellä.

Kiehtovin on kuitenkin romaanin rakenne: se etenee eteen- ja taaksepäin, on kuin se samalla hengittäisi sisään ja ulos, kuljettaisi lukijaa kohti jotain: alkupistettä tai -syytä. Seuraukset selviävät vähitellen, nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä.

Kokonaisuus on upea, vaikka lopulta odotin jotain enemmän. Ehkä odotin enemmän kerroksia, jotain muuta Jaken menneisyydestä, ehkä romaanin tunnelmaan sopivaa outoutta. Wylden romaani on toki hieno näinkin. Tai hieno on sievistelyä. Paremmin: Kaikki laulavat linnut on yksi vaikuttavimmista tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista.