Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025
Kansi Päivi Puustinen
237 sivua
Kotimainen romaani

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään. Siitä tulee olemassaoloa.

Ikääntyvä maalarimestari työstää maalausta, jota ei halua kenenkään näkevän. Iltaisin hän kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Musertavia henkilökohtaisia menetyksiä kokenut mestari ottaa oppilaakseen vielä yhden nuoren lahjakkuuden, Jacobin. Uudet tuulet puhaltavat ja Jacob maalaa silkkikauppiaan muotokuvaan keltaista muodikkaasti ja taitavasti. Kohtalolla on oma osuutensa kaikkien elämään.

Joel Haahtelan 16. romaani vie lukijansa 1670-luvun Hollantiin, aikakauden mestarillisten maalausten, hengen ja ihmisyyden maailmaan – ihmisen ja hänen luojansa välisen yhteyden hakemiseen. Sielunpiirtäjän ilta on alaotsikoitu pienoisromaaniksi ja sellaisena se onkin taattua Haahtelaa: kooltaan pieni ja samalla siis kokoaan suurempi, ilmaisultaan tiivis ja silti täysi, sielua ravitseva, lempeä, melankolinen, kaunis.

Haahtelan teksti katsoo toisaalta sisäänpäin, henkilöidensä sisäiseen maailman ja elintilaan, toisaalta se avaa näkymiä laajalle, ikiaikaiseen. Nyt keskiössä ovat kuvataide ja taiteilijuus (pigmenttien jauhaminen, veden kantaminen, pinnan maalaaminen ja siten tilan avaruuden ja syvyyden luominen), sukupolvet, ikuinen kaipuu, lahjakkuus, elämän hiipuminen ja usko. Haahtelan viime vuosien tuotannossa on ollut jonkin verran myös uskonnollista etsintää, nyt vanhenevan mestarin mietteissä kuuluu pohdiskeleva, osin nöyrä ääni: Vai onko ihminen sittenkin hyvä? Olenko itse kadottanut Jumalan kuvan ihmisistä? Aihe on eittämättä tärkeä, mutta agnostikkosieluiselle lukijalle romaanissa on omat haasteensa – ja se on hyvä, pysähtyminen ja pohdiskelu.

Kuten kai aina, joku haahtelamainen taika tapahtuu ja luetusta on helppo lumoutua. Haahtela taitaa tunnelman, pienen ja suuren vaihtelun, ihmisen surun, herkkyyden ja luomiskyvyn. Tällä kertaa romaani on historiallinen, kuten myös kaksi vuotta sitten julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa. Sijoittipa Haahtela teoksensa sitten nykyhetkeen tai menneeseen, on niissä aina läsnä monia kirjailijalle tuttuja piirteitä, kuten lumisateessa kuljeskelua (kaupungin rajalle saakka) ja perhonenkin (joka lentää edestakaisin maailmojen välillä)... Romaanissa Haahtela kuvaa, miten maailma sai alkunsa myrskyssä ja se myös päättyy myrskyyn. Rakastan tällaista tiivistä ja silti tilaa antavaa kuvausta.

Jos Sielunpiirtäjän ilta kantaisi jotain sävymaailmaa, heijastaisi se vanhojen hollantilaisten mestarien tummanvaloisaa värikylläisyyttä. Sielunpiirtäjän ilta onkin toisaalta taattua ja toisaalta – silti – hieman erilaista Haahtelaa. Ennen kaikkea se on rauhoittavaa kirjallisuutta, jollaista tarvitaan tänä nykyisenä maailmanaikana ehkä vielä kipeämmin kuin aikoihin.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtela: Marijan rakkaus
Otava 2024
Kansi Päivi Puustinen
192 sivua
Kotimainen romaani

Hän pelkäsi monia asioita, mutta vanhojen maalausten ääressä pelko sammui, maailma siirtyi askeleen kauemmas. Elämä oli tyyntä ja selkeää, ikiaikaista ja paikallaan, jo aikaa sitten tapahtunutta.

Kaikki on siellä, kuin kansien välissä olevassa mikromaailmassa: mennyt ja nykyhetki, joku kadotettu ja uudelleen löydetty, lähes ikiaikaiset kaupungit, jonkun loppuminen tai ehkä alkaminen – tai niiden samanaikaisuus.

Niin, olen ollut taas Joel Haahtelan tekstin lumoissa. Kuten kuvasta näkee, olen haalinut itselleni kaikki hänen kirjansa enkä osaa nimetä suosikkiani (mutta ehkä rakkaimmat ovat Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja). Ihan vastikään ilmestynyt Marijan rakkaus saa päätyä suosikki-Haahteloideni joukkoon. Se on kirjailijan 15. romaani.

Teoksessa suomalainen nuori mies ja serbialainen Marija rakastuvat Prahassa kesällä 1996. Sitten Marija katoaa, mutta he tapaavat uudelleen 25 vuotta myöhemmin Triestessä, jossa Marija on arvioimassa vanhaa maalausta. Yöjuna vie nuoruudenrakastavaiset Roomaan, ja monenlaiset kysymykset risteilevät miehen mielessä: mitä vuosia sitten tapahtui, miksi Marija katosi, mitä kaikkea elämästä kulkee aina mukana ja miksi?

Myös lukija pohtii samoja kysymyksiä, myös muistoja ja unohduksia, sekä sitä mikä kaikki Haahtelan hahmoja on ollut rakentamassa. Haahtela osaa viljellä yksityiskohtia, joita – tai jonka tyylisiä, jos ei ihan samoja – löytyy useista hänen kirjoistaan. Tällä kertaa ihastuttavat mm. Chagallin rakastavaiset litografiana, Tarkovskin mestariteos Solaris, kaupungit Trieste, Rooma ja Praha, galaksit, sateen äänen rakastaminen sekä etenkin ajatus varjohistoriasta, miten "olemassaolomme oli rakennettu unohdukselle". Viimeksi mainittu on Marijan rakkaudessa keskeistä, jonkinlainen ajan synnyttämä suodin.

Kokonaisuudessa on hauskaakin, kuten fiktiota, jossa nuori kirjailija kapuaa Otavan kivilinnaan (graniitti-) ja pian pääsee haastatteluissa kertomaan metafiktiviivistä tarinaa – kuin silmäniskuja nuorelle itselleen. Myös sillä, kenen tarinaa kerrotaan, kenen tarinaan kertoja on joutunut, leikitellään.

Marijan rakkaus on haahtelamaiseen tyyliin sivumäärältään maltillinen ja samalla laaja romaani. Sen laajuus syntyy teemoista, jotka vaeltavat ihmismielen rakentamisen kysymyksistä taide- ja aatteellisiin viittauksiin. Haahtelan teksti kulkee ja viipyilee juuri sopivasti, antaa tilaa lukijalle, mutta syöttää paitsi päähenkilönsä muistoja kenties myös lukijan itsensä (ainakin, jos on samaa ikäluokkaa kirjailijan ja kirjan henkilöiden kanssa).

Haahtelan romaaneissa yhdistyvät aina etäältä katsomisen ja lähelle pääsemisen yhteisvaikutuksesta syntyvä haikea ja jopa viiltävä kauneus. Marijan rakkaudessa erityisen hienosti. Minulle se onkin Haahtelan parhaita vuosiin.

P.S. Vielä pari asiaa:

Olen käynyt Italiassa lukuisia kertoja, mutten koskaan Triestessä. Haahtelan romaanissa kaupunkia kuvaillaan että "kaikki Triestessä kerran majailleet palasivat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaelsivat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä". Haluan Triesteen (en välttämättä em. syystä, mutta)!

Solaris, yksi aukko elokuvasivistyksessäni. Korjattavissa, katsottava.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Otava 2020
Kansi Päivi Puustinen
176 sivua
Kotimainen pienoisromaani

Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?

Onko teillä nykykirjailijoiden joukossa ns. luottokirjailijoita? Sellaisia, joiden uutuuksia odotatte, joiden joihinkin teoksiin palaatte uudemmankin kerran? Sellaisia, jotka voivat kirjoittaa melkein mitä vain ja tiedätte silti pitävänne hänen teksistään (ainakin melkein aina)?

Minulle yksi tällainen kirjailija on Joel Haahtela, jonka romaani Perhoskerääjä lumosi minut vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen (!I kerran luin. Sittemmin olen tietenkin lukenut kaikki Haahtelan kirjat, hänen muutamat julkaistut novellinsa sekä vielä joitakin muita kirjoituksia (kolumneja). Vaikka pidän kaikista lukemistani Haahtelan kirjoista, en luonnollisestikaan ole ollut välittömän ihastunut jokaiseen, vaan kirjailijan tuotannossa on joitakin selviä suosikkeja, kuten Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja. 

Haahtelan uusin teos, pienoisromaani Hengittämisen taito, on kuin kirjapari viime vuonna ilmestyneen Adèlen kysymyksen kanssa. Kummassakin kirjallisuudessa uskonto – mystiikka tai suoranainen hengellisyys – on vahvasti läsnä luostarimiljöössä. 

Hengittämisen taidossa Haahtela kuljettaa päähenkilönsä, 24-vuotiaan lääketieteen opiskelijan, Helsingistä Thessalonikiin ja myöhemmin yksinäiselle luostarisaarelle etsimään vuosia aiemmin kadonnutta isäänsä. Haahtelan aiemmista romaaneista tuttu etsintä ja arvoituksellisuus ovat nytkin keskeisessä roolissa, mutta painotukset ovat osin erilaisia: kaipuun, lohdun ja maailman huminan läpi kiirii rukous. Kaltaisellani agnostikkosielulla on tässä pohtimista – hieno romaani kannattaa toki lukea mahdollisimman avoimin mielin.

Haahtela on aina hallinnut taidon sanoa paljon tiiviissä tilassa. Hänen romaaninsa ovat yleensä sivumääriltään niukahkoja (pisin taitaa olla Mistä maailmat alkavat, jossa on noin 300 sivua), mutta ne sisältävät paljon: merkityksiä, tasoja, usein lohtua. Hengittämisen taito on nimettykin pienoisromaaniksi, mikä korostuu entisestään sitä lukiessa. Teksti ei ole minimalistista ja matkakin kulkee Suomesta Kreikkaan, mutta jonkinlainen tiiviys teoksesta välittyy: kuin sen henki kiertyisi toisaalta päähenkilönsä ja toisaalta lukijan mieleen.

En oikeastaan tiedä, mitä Hengittämisen taidosta ajattelen tai miten siihen suhtautuisin. Pidin sen hiljaisesta maailmasta, maallisen ja hengellisen yhdistymisestä, mietiskelevästä otteesta ja luostarimiljööstä, Kreikasta ja siitä, että mukana on kehollisuuttakin – Melina Merkourin musiikkia, suolaa tomaattien päällä.

Sen tiedän, että tämä pieni romaani kestää aikaa ja uusiakin lukukertoja. Tämä on melankolian ja valon kirjallisuutta. ♥

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava 2019
Kansi Päivi Puustinen
188 sivua
Kotimainen romaani

Minä ajattelen, että ihminen on luonnos, joka voi kirkastua, mutta vain harva meistä kirkastuu. Moni tummuu ja menettää ajan kuluessa värinsä. Ehkä minäkin kuulun tummuvien sankkaan joukkoon ja päädyn sammuneeksi sydämeksi taivaalle, sadan jonakin talvisena päivänä tuhkana maan päälle.

Mies, kielitieteilijä, etsii itseään. Taustalla on alati kasvava etäisyys vaimoon, oman pojan kokema ahdistus, ja ajallisesti vielä kauempana vaikea suhde omaan isään ja äidin traaginen kuolema. Mies on kiinnostunut Pyhän Adèlen mysteeristä: Adéle oli nuori nainen, joka putosi jyrkänteeltä, selvisi vahingoittumattomana ja julistettiin pyhimykseksi. Adélen mysteeri kuljettaa miehen Pyreneille saakka, jossa hän majoittuu luostariin. Siellä vietetty aika saa miehen kohtaamaan niin oman menneisyytensä kuin ikiaikaiset kysymykset ihmeiden olemassaolosta.

Joel Haahtelan teokset ovat kuuluneet suosikkeihini siitä saakka, kun alkuvuonna 2011 luin Perhoskerääjän. Kirjailijan upeat lauseet, tiiviiden romaanien ilmavuus ja kauneus, alati läsnä oleva ihmisen itsensä etsintä, ja jonkinlainen tyylikkyyden, tunteikkuuden ja älyn yhdistelmä on puhutellut minua – joskus ehdoitta, toisinaan ristiriitaisemmin, mutta aina liki tullen.

Haahtelan tuorein romaani Adèlen kysymys on nimettömäksi jäävän päähenkilönsä etsikkoajan kuvausta. Mies etsii itseään sekä suhteessa omaan arkiseen elämäänsä Suomessa että suhteessa johonkin ikiaikaiseen: ihmeeseen, ehkä Jumalaan. Tietty tyhjyys kalvaa ihmistä liiankin täyden maailman keskellä: Mutta maailmassa ei juurikaan ole enää paikkoja, joihin kadota. Joskus ihmisen olisi hyvä olla yksin [--]. Tämä puhuttelee kaltaisiani avokonttorissa työskenteleviä, osuu johonkin tyhjään kohtaan, muistuttaa siitä miten inhimillistä on kaivata jotain suurempaa.

Luostarin säntillinen päivärytmi määrittää talvista eloa Pyreneillä. Minäkertoja vaipuu pohdintoihinsa. Hän miettii ihmisyyttä ja sitä, miten pimeys ja valo kamppailevat, mutta kuinka pimeässäkin on lohtua etenkin sellaiselle, jonka mukana pelko on kulkenut aina. Teemat kaartavat vanhemmuuden ja parisuhteen kysymyksistä uskontoon. Kertojamiehen pohdinnoissa Haahtela tavoittaa paljon: on lapsen mieli (muistoissa) ja aikuisen oman minuuden etsintä, on mysteeri ja luostarin konkretia – ja on väläyksiä arkielämän muistoista, joista esimerkiksi kokemus E.T.-elokuvasta ja Nirvana-paitojen näkemisestä nykynuorilla ovat ikäiselleni lukijalle suoranaisia sukupolvikokemuksia.

Adélen kysymys on ihastuttavaa, mutta minulle myös ristiriitaista luettavaa. Suuremman kaipuu on romaanissa vahvasti läsnä: luostarin puitteissa, pyhimysnaisen mysteerissä, totuuden etsinnässä. Hengellisyys nousee perustellusti yhdeksi romaanin tasoksi. Toisia lukijoita se varmasti lähentää romaaniin entisestään, mutta toisia – minua ainakin – se vieraannuttaa. Adèlen kysymys on samalla kertaa ihastuttavaa ja vaikeaa luettavaa. Se vaatii otollisen mielen, kaltaiseni ikuisen epäilijän ei ole helppo ottaa teoksen uskonnollista tasoa vastaan. Romaani haastaa minut, mikä on hyvä.

Kun myöhemmin kävelen kappelista takaisin huoneeseeni, minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itseänsä ja muuttua takaisin valoksi.

Haahtelan etsikkoromaanissa on paljon sellaista, jota rakastan. On paljon pientä – tai ehkä sittenkin pienuudessaan suurta – lumoavaa, kuten joulupäivän appelsiinintuoksuinen ihme. On lauseita ja tunnelmia, jotka voisi tallettaa jonnekin mielikuvien lempikirjalippaaseen. En voi nytkään olla ajattelematta romaanissa mainittua Voyager-luotaimeen mukaan laitettua kultaista levyä, jolle on talletettu tervehdyksiä, musiikkia ja navajo-intiaanien iltalaulua. Se on pullopostia avaruuden suunnattomasta ja ikiaikaisessa meressä. Osa olemisen arvoitusta sekin, aivan kuten Adèle, kuten itsensä tyhjentävän pimeän mysteeri.

Niin: Haahtela ei olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta, ikuisen epäilijän silminkin luettuna, kietoisi pauloihinsa. Näin myös Adélen kysymys sulkee lopulta sisäänsä. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, se kulkee ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa.

Kiitos tästäkin romaanista.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
Kannen suunnittelu Päivi Puustinen
301 sivua
Kotimainen romaani

Oliko hänellä itsellään kykyä sellaiseen? Pystyisikö hän koskaan välittämään maailman niin, että joku toinen näkisi saman tai vielä enemmän? Eikö katsomisen hetkeen tiivistynyt kaikki mikä ihmiseen oli siihen mennessä ladattu, kaikki mitä hän kykeni tuntemaan?

Nuori Visa työskentelee iltaisin elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä. Kun hän näkee elokuvan Vincent van Goghista, hän tietää että maalaaminen on hänen tiensä. Visa pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun ja tutustuu melankoliseen Tapioon sekä tämän itsevarmaan siskoon Helmiin. Vuosien saatossa Visan taiteilijuus vahvistuu ja taiteentekeminen johdattaa hänet Italian Bolognaan ja Venetsiaan muun muassa Giorgio Morandin jäljille. Aika muuttuu ja aika muuttaa: Vuosikymmenet kuluvat, taiteen menneet vuosisadat ja nykyisyys kietoutuvat Visaan yhtä tiiviisti kuin hänen oman elämänsä tapahtumat.

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten seuraava menee osin metabloggauksen puolelle. En malttanut olla lukematta Haahtelan tuoreimmasta teoksesta Mistä maailmant alkavat kirjoitettuja kritiikkejä ja bloggauksia ennen kuin aloitin romaanin lukemisen. Vastaanotto tuntui pääosin myönteiseltä, mutta ristitiitaiselta: Tutun kirjailijan uusin romaani sisältää huoneita joissa lukijan olo ei ole enää kotoisa, mutta siinä on uuvuttavasti metaforia (Kirja vieköön), hieman sievistelyäkin mutta onneksi myös hengissä pysyvä tarina, eikä romaanissa lähdetä (kunnolla) sivuraiteillekaan. Joillekin romaani oli kuitenkin rakastettava, moneen kertaan uudelleen luettava.

Näiden kirjoitusten perusteella päättelin, että Mistä maailmat alkavat on hyvä, muttei kuitenkaan Haahtelan parhaimmistoa. Arvelin, että tulen (tietenkin) pitämään kirjasta, mutta että se ei tule nousemaan Haahtela-suosikkieni joukkoon. Olin hieman vastakarvainen, viivyttelin kirjan ostamista ja lukemisen aloittamista. Kun sitten aloitin, löysin lumouksen. En heti, mutta pikkuhiljaa innostus ylitti kiinnostuksen.

Mistä maailmat alkavat tuntuu olevan hieman erilaista Haahtelaa, joskin toki kaikki romaanit ovat aina omanlaisiaan. Jonkinlaiseen anonymiteettiin verhoutuva arvoituksellisuus on poissa, tilalla on rakenteeltaan ehjä, tarinankuljetukseltaan selväpiirteinen romaani. Mukana on tuttuakin: tietynlainen etsimistarina, kuvaukset tähtitaivaasta ja lumesta sekä kaupunkien romanttinen kumu, kuten syksyinen Bulevardi, kohtaaminen Rikhardinkadun kirjastossa, piazzan kahviloista kuuluva nauru. Henkilökuvaus on hellää, muttei vailla pientä terävää pippurointia. Kukaan ei voi (onneksi) tietää, mitä kirjailija kirjoittaessaan kokee, mutta Visan tarinasta lukijalle välittyy jonkinlainen kirjoittamisen ilo ja kerronnan vaivattomuus, joiden ansiosta lukeminen on nautittavaa. Haahtela on aina ollut taitava kutomaan lauseita ja löytämään metaforia. Hetkittäin kauneus tahtoo ottaa yliotteen ja pientä komiikkaakin on mukana, mutta kokonaisuus kyllä kantaa.

Mistä maailmat alkavat on myös niitä romaaneja, jotka muistuttavat siitä itsestäänselvyydestä, että lukeminen on aina omakohtaista. Eri kirjailijat puhuttelevat kutakin lukijaa eri tavoin. Haahtelan tuotanto on aina puhutellut minua, antanut mahdollisuuden vajota jonkinlaiseen elämän lempeään melankoliaan, niin kävi nytkin. Itse asiassa Mistä maailmat alkavat lumosi minut vielä hyvin henkilökohtaisella tasolla, Bolognalla, jonne päähenkilö Visa joksikin aikaa muuttaa. Bologna, josta olen blogini alkuaikoina kirjoittanut lyhyesti, on minulle merkityksellinen, jopa yhden elämäni keskeiskäänteen antanut kaupunki. Haahtelan Bologna on todellinen ja fiktiivinen. Vanha keskusta porticoineen herää eloon, kaupungin Pinacoteca tuoksuu mielessäni, ja kun tähtien kaukainen valo tavoitt(aa) heidät siitä, kapealta kadulta Bolognassa, olen jo perillä ja tunnen valtavaa ikävää. Romaani toki jatkuu, tenhovoimaisena taide- ja henkilökuvauksena – ja Italia-kuvaus kaikkinensa on pakahduttavaa, romaanin teemaa kantaen etenkin taiteen osalta: Morandin minimalistinen tarkkuus ja maalausten valo, niiden ikään kuin oleminen, toisaalta Madonna-aihioiden runsaus, miltei ylitarjonta, vanhassa italialaisessa taiteessa.

Onko romaanin täyttymys taiteen kuvauksessa vai Visan kehityskertomuksessa? Jokainen lukija tehkööt omat johtopäätöksensä: taiteen merkitys tekijälleen ja edelleen taiteen kokijalle ovat omakohtaisia. Visalla kaikessa on elämän positiivi ja negatiivi. Luettuani haluaisin, että Visa olisi ollut oikeasti olemassa, jotta voisin mennä katsomaan hänen maalauksiaan. Haahtelan romaani johdattaa onneksi monien muiden taiteentekijöiden jäljille aina Rubensin runsaudesta Sam Vannin abstraktivismiin.

Siinä missä Visa haltioituu näkemästään, haltioiduin minä lukemastani – jälleen. Mistä maailmat alkavat on romaani, jonka tunnelmissa haluan viipyä vielä kauan. Miten ristiriitaista onkaan haluta pitää luettu itsellään ja kuuluttaa silti maailmalle: lukekaa tämä kirja!

Kirjailijan kanssa -lukupiirissä Joel Haahtela

Kirjamessuilla koettu, ehkä hieman kaoottinenkin kirjaonni muuttui seesteisemmäksi lukijan iloksi eilen tiistaina, kun osallistuin Kirjailijan kanssa -lukupiirin tapaamiseen Kallion kirjastossa Helsingissä. Kirjailijan kanssa on lastenkirjailijanakin tunnetun Meri Savosen ideoima lukupiiri, jossa lukijat ja kirjailija kohtaavat eri kirjastoissa. Tällä kertaa kirjailijavieraana oli Joel Haahtela, yksi omista suosikkikirjailijoistani.

Kallion kirjaston dekkarikirjasto-tilassa tuoksui kahvi ja pulla, mikä tuntui lämmittävältä kontrastilta melko raakatuuliseen ulkoilmaan. Illan aluksi Meri Savonen haastatteli kirjailijaa. Joel Haahtela kertoi rauhallisesti ja kuitenkin hauskasti ja eläväisesti romaanistaan Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta, kirjailijanuransa kehityksestä, työstään, käsittelemistään teemoista sekä lukijoidensa antamasta palautteesta.

Keskustelu ei ehkä varsinaisesti rönsyillyt, mutta melko vilkasta ja kirjallisesta aiheesta toiseen liikkuvaista se oli. Tähtikirkas, lumivalkea oli selvästi koskettanut jokaista paikalle tullutta. Leon kokema suru ja hänen kohtalonsa puhuttivat, romaanin päiväkirjamuoto ja tästä syntynyt kertojaratkaisu miellyttivät. Haahtela piti tärkeänä sitä, että vaikka hänen romaaneissaan on surua, ne eivät ole lohduttomia. Luulen, että tässä on keskustelussa niin ikään esille tulleen hienon kielen - ja tietenkin teosten kokonaisvaltaisen tunnelman - ohella yksi syy, miksi Haahtelan romaanit minuun niin vetoavat.

Ilta paljasti myös monia pieniä detaljeja. Oli esimerkiksi hauska kuulla, että Papilio Penelope on Haahtelan itsensä piirtämä. Runonakin luettava trieste tri... avautui nyt eri tavalla, ja luulen että tulen lukemaan koko romaanin uudestaan vielä tämän syksyn aikana. En kuitenkaan avaa keskusteluja liikaa, sillä haluan jättää Tähtikirkasta, lumivalkeaa vielä lukemattomille oivallettavaa ja tilaa omille tulkinnoille.

Sen vielä kerron, että Haahtela viittasi seuraavaan, toistaiseksi työn alla olevaan kirjalliseen projektiinsa, muttei paljastanut siitä sen enempää. Kirjailija hänestä taas tuli osin oman isänsä myötä: isä oli halunnut Allergia-lehteen (Allergia & Astma?) jotain "nuorekasta" ja pyytänyt poikaansa kirjoittamaan kolumneja taiteesta. Palkkio oli ollut mukavat 300 markkaa ja kirjoittaminen oli tuntunut helpolta. Haahtelan esikoisromaani Kaksi kertaa kadonnut julkaistiin vuonna 1999, mutta ensimmäinen hänen kirjoittamansa romaani on edelleen julkaisematta. Sellaisena se luultavasti pysyykin, mutta kukapa tietää.

Kallion kirjastosta on sanottava vielä, että paikka lumosi minut täysin. En ollut aiemmin käynyt siellä, mutta nyt tunnen vetoa päästä sinne uudestaan. Vanhassa kirjastotalossa oli oikeaa kirjojen kirjaston henkeä: pyöreä sali pylväineen oli suorastaan juhlallinen ja kun pääsimme kapeita kierreportaita alas dekkarikirjastoon, olin aivan myyty. Aivan kuin olisimme kokoontuneet jonkinlaisessa salaisessa kirjasopessa, jossa oli paljon katsottavaa. Kuvat eivät tosiaankaan tee oikeutta tilalle, mutta ehkä näistä saa jonkinlaisen käsityksen:

En tiedä, johtuiko miljööstä, kirjailijasta vai keskustelusta (no, tietenkin kaikesta tästä), mutta kun kävelin illalla bussilta kotiin, oli olo samalla kertaa kepeä ja täysi. Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta löytyy syynsä oli myös sille, että kuuntelin illalla hetken aikaa Wagnerin Tristania ja Isoldea, joka tarinana on kiehtonut minua aiemminkin.

Kiitos illasta Meri Savoselle, Joel Haahtelalle ja Kallion kirjastolle.

Joel Haahtelan novellit

Odotan, että vastapäisen ikkunan valo sammuu ja silloin olen turvassa, voin livahtaa huomaamatta ulos. Laskeudun portaat, ulkona on kirpeää, syksyistä, Rex Caffè pimeä. Otan muutaman juoksuaskeleen ja etenen korttelin verran, käännyn sivukujalle, jossa voin jo kävellä. Välillä pysähdyn ja vedän henkeä.

On vaikea uskoa tätä samaksi kaupungiksi. Kun vaeltaa öisin, kaikki paikat tuntuvat toisilta; tutuilta mutta samaan aikaan täysin vierailta. Ja kaikki mitä tapahtuu, tuntuu tapahtuneen hyvin kauan, vuosia sitten.
- Häämatka -


Joitakin viikkoja sitten löysin omaan lukijanpirtaani sopivan pienen aarteen: Joel Haahtelan nettisivut. Sivusto lupaa, että nyt kevään aikana Haahtelalta on tulossa kirjoitussarja nimeltä Matkustaja. Hienoa! Haahtelan tuotannon ystäville sivuilla on paljon muutakin kiinnostavaa, kuten kirjailijan kolme novellia, jotka ovat nyt vapaasti luettavissa täällä.

Novelleista tuorein, Häämatka, on julkaistu Matkanovellit-antologiassa viime vuonna. Tarina kuljettaa öiseen tuntihotellien Roomaan. Miehen rakkaus -kokoelmassa vuonna 2008 ilmestyneessä Zaiassa ollaan ilmeisesti Suomessa, mutta muistellaan muun muassa uimista Gardassa tai kävelyä Deauvillen puulaitureilla.  Ida Pimenoffin kirjassa A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day julkaistu Syntymäpäiväpoika puolestaan alkaa kesäyöstä vuonna 1969, jolloin äiti ja poika lähtevät juhlista ja ajavat meren rannalle. Novelleissa on paitsi fyysisiä matkoja, myös matkoja kertojan muistoihin ja rakkauksiin, ehkä kertojaan itseensäkin.

Omaan matkateemaani Haahtelan novellit sopivat mainiosti. En analysoi lukemaani nyt niin monisanaisesti kuin tapanani on. Jotenkin haluan pitää novellit osin itselläni ja toisaalta blogini lukijoiden löytävän tämän pienen kirja-aarteen. Suosittelen Haahtelan novelleja etenkin kirjailijan tuotannon ystäville, mutta myös heille, jotka eivät välttämättä aio lukea hänen romaanejaan: novelleissa nimittäin näkyvät monet samat haahtelamaiset piirteet kuin kirjailijan muussakin tuotannossa.

Löydän Haahtelan teksteistä aina jotain taikaa, minkä hoksasin melkeinpä korostuneesti nyt novelleja lukiessani. Olen usein kertonut, että novellit ovat minulle hieman vaikeita, olen pitemmän proosan ystävä. Koska moni Haahtelan kirja on pienoisromaanin kokoinen, ei hyppäys novellien maailmaan ollut kovin suuri. Haahtelan kirjoitustyyli on hiottua, kaunista ja viipyilevää, ja novelleissa kirjailijan tiivis ilmaisu ikään kuin kirkastuu entisestään. Vierastan myös preesensin käyttöä kaunokirjallisuudessa, mutta Haahtelan kohdalla preesenskin sujuu enkä häiriintynyt lukiessani ollenkaan. Kaiken muun lisäksi välttelen e-kirjoja, olen painetun tavaran ystävä. Nyt arvaattekin jo, että upposin tällä kertaa elektronisessa muodossa julkaistuun kirjallisuuteen niin, etten olisi halunnut lähteä pois bussista, jossa näitä novelleja puhelimeni pieneltä näytöltä luin.

Nyt ollaan siis sellaisen kirjallisuuden äärellä, joka joko ihastuttaa tai ärsyttää: haahuilua, haikailua ja arvoituksellista kaipausta on paljon. On öinen Rooma, joka on tuttu ja silti niin vieras, kuin yöhön lyyhistynyt olento. On kapea sänky, hämärä huone ja nainen, joka on kadonnut. On sudenkorennon lentoa ja mesiangervon tuoksua, on korkella oleva taivas, toisaalla taas hiljaa ajelehtivia pilviä. Ah!, sanon minä. Joku toinen on toista mieltä. Haahtela osaa tarttua ohikiitävään, kirjoittaa kuvia ja tuoda lukijoilleen melankoliasta ponnistavaa lohtua. Suosikseni novelleista nousi Häämatka.

Kuten huomaatte, minun on vaikea olla lyhytsanainen. Haahtela sen sijaan taitaa tiivistämisen niin, että jälleen kerran - novellienkin kuljettamana - pääsin käymään jossain uudessa maailmassa, jossain kauniissa ja surumielisessä, muttei onnettomassa.

---

Myös Pekka on kirjoittanut Haahtelan novelleista.

P.S. Koska olisi tylsää ottaa kuva lukuhetkeni puhelimesta, jatkan matkateemaani myös kuvin. Tämän jutun kuvat ovat olen ottanut pienillä kaupunkilomillani, varmasti monille tutuista paikoista.

Kolme päivää kirjamessuilla

Tuntuu, että tämä aurinkoinen ja kiireetön sunnuntaiaamu on melkoinen kontrasti edelliselle kolmelle päivälle: kahvi tuoksuu keittiössä, Hesari odottaa vielä postilaatikossa, aurinko leikittelee pihan jo kuivuneissa hortensioissa ja täällä työhuoneessa vieressäni on - hups - kaikkiaan kymmenen uutta kirjaa. Vaikka aamu onkin ihan erilainen kuin edelliset päivät, niin juuri ne edelliset kolme pyörivät edelleen mielessäni. Ja millaisia päiviä ne olivatkaan!

Kirjamessut on ihmeellinen tapahtuma: toisaalta käsittämättömän rasittavat tuhansine ihmisineen, joka puolelta kuuluvine puheineen ja hetkisen tunnelmansa vuoksi. Toisaalta taas juuri siksi tunnelma on niin innostava: kaikki nuo ihmiset ovat tulleet paikalle kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vuoksi! Kaikki ne haastattelut, toinen toistaan hienommin rakenntut osastot ja kirjapinot. Minä olin messuilla sekä töissä että vapaalla, mikä oli hyvä yhdistelmä.

Ensimmäinen messupäivä torstai oli minun ensimmäinen messupäiväni. Muutaman aamupalaverin jälkeen ehdin kierrellä siellä täällä: jäin usein suustani kiinni ja hahmotin messualuetta. Kaikkein komein kirjapino oli takuulla Bazarin osastolla (Hanna on kirjoittanut kirjapinoista enemmänkin).

Esikoiskirjailijapaneeleja messuilla oli kahtena päivänä, minä ehdin kuunnella ensimmäistä. Olin lukenut keskusteltavista kirjoista kaksi: Niina Miettisen Israel-tytön ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Kohtasin Rauhalan messuilla myöhemminkin ja kiittelin upeasta romaanista. Antti Heikkisen Pihkatappia aloittelin alkusyksystä, mutta syystä tai toisesta kirja jäi silloin pinoon odottelemaan. Heikkinen jutusteli kirjailijuudestaan ja kirjastaan niin mukavasti, että kyllä se Pihkatappi on vain luettava loppuun. Osa esikoiskirjailijapanelisteista on Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana. Voittaja julkistetaan 14.11., ehdokkaina ovat muun muassa Heikkinen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Kolmen maissa esiinnyimme Hannan kanssa Ylen lavalla, jossa Mia Krause haastatteli meitä Rivien väleistä. Haastattelu on kuunneltavissa Puheen Iltapäivän nettisivulta. Heti haastattelun jälkeen ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan Chimamanda Ngozi Adichieta kahteen otteeseen, kuva on Akateemisen osastolta, jossa kirjailijaa haastatteli Sofi Oksanen. Olen lukenut Adichielta vain Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta aion lukea muutkin. Purppuranpunainen hibiskus on jo kauan odottanut hyllyssäni. Torstain ohjelma olisi jatkunut vielä joitakin tunteja, mutta päätin lähteä kotiin lepäämään.

Perjantain kuvat tulevat nyt ihan käänteisessä järjestyksessä, mutta en ala tapella Bloggerin kanssa. Vaikken arvioi työkirjoja blogissani, oli perjantaiaamupäivänä hyvin tiivis nimenomaan töiden osalta. Haastattelin itse mainion vintagehenkisen Lainattuja henkiä -kalenterin tehneitä kirjastolaisia ja heti sen jälkeen kiirehdin Akateemisen osastolle, jossa oli muutama Avaimen kirja esittelyssä. Juhani Sipilää, Jyrki Nummea ja Vesa Haapalaa kuunnellessa oli ihan erityisen helppo uskoa suomalaiseen romaaniin ja siihen, että kotimainen kirjallisuus voi hyvin.

Perjantaina tapasin monia ihania blogiystäviä lounaan ja viinilasillisen merkeissä, kohtasin yllättäen vanhoja tuttavia ja käväisin nopeasti ruokamessujenkin puolella. Koetin päästä kuuntelemaan Kari Hotakaista ja Märtä Tikkasta, mutta molemmat kirjailijat saivat niin mahtavan suuren yleisön, että luovutin. Illan viimeisenä haastatteluna kuuntelin aina yhtä ihanaa Pekka Hiltusta, joka kertoi uusimmasta romaanistaan Isosta. Ina Westman haastatteli Pekkaa, ja keskustelua niin romaanista kuin ihmisten kehonkuvastakin ilo seurata. Illaksi jäin vielä kaupunkiin, sillä edessä oli kertakaikkisen hauska illallinen nepalilaisen ruuan äärellä.

Miten sitä voikin vain kuuntelemalla kirjailijahaastattelua innostua niin monista uusista kirjoista? Olin aamulla kutsuttuna Bonnierin aamiaisella, jonka aikana muun muassa Tero Liukkonen ja Jyrki Kiiskinen puhuivat romaaneistaan kiehtovasti. Miina Supinen kertoi Säteestään, jonka luinkin nyt lokakuussa. Tove Jansson -fanina minun on kuitenkin todettava, että Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on kirja, jota kävin messuilla selaamassa jo monta kertaa. Kirja tullaan kääntämään monelle eri kielelle.

Aamiaisen jälkeen oli töiden vuoro. Aino-sali tuli ilokseni täyteen, kun keskustelin kriitikko ja toimittaja Suvi Aholan, Naistoimittajat ry:n lukupiirin puheenjohtajan Seija Nummijoen ja Kirjasfäärin Taikan kanssa "Jaetun lukemisen lumosta". Keskustelun aikana tuli todettua, että vaikka lukupiirit ja blogit ovat erilaisia, on niissä kummassakin kyse lukukokemuksen yhteisöllisestä jakamisesta.

Tiiviin aamupäivän jälkeen oli lounaan ja messuosastoilla kiertelemisen aika. Jos Bazarilla oli hienoimmat kirjapinot, niin Teoksen kotoisa osasto oli varmastikin kaunein. Siellä olisi voinut viettää aikaa vaikka kuinka, mutta tein vain muutaman kirjaostoksen. Kaikkein ihaninta oli kuitenkin nähdä monia blogikavereita, niin uusia tuttavuuksia kuin monia jo rakkaaksi käyneitä ystäviäkin.

Kohtalokas on sana, jolla voisin luonnehtia Atenan järjestämää keskustelutilaisuutta Pasi Ilmari Jääskeläisen ja bloggaajien kanssa. Pöytä, jolla oli tarjoilua, nimittäin rojahti ilmeisesti vesipöntön painosta ja vesi, viini ja osa juomalaseista rojahti maahan. Siivoja-paran ilme vaihteli huvituksen ja kauhistuksen välillä ja ennen kuin hän ryhtyi työhön, otti hän sotkusta kuvan kännykällään. Kaikkea voi sattua! Onneksi keskustelu oli kuitenkin hyvä: kustannustoimittaja Kanerva Eskola haastatteli ensin Jääskeläistä ja tämän jälkeen me bloggaajat osallistuimme hyvin vilkkaaseen keskusteluun. Pohdimme muun muassa kirjojen vastaanottoa blogeissa kuin kirja- ja kirjailijablogejakin. Muistoksi sain nimikirjoituksen Sielut kulkevat sateessa -teokseen.

Fanityttö on kuitenkin aina fanityttö. Blogiani seuranneet tietävät, että Joel Haahtela on eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani. Iltapäivällä olisi ollut melkoinen Haahtela-maraton, sillä kirjailija esiintyi puolentoistatunnin sisällä kaikkiaan kolmesti. Ehdin kuuntelemaan esiintymisistä kaksi. Keskustelun kohteena oli kirjailijan tuorein romaani, Tähtikirkas, lumivalkea. Kirjailija kertoi paitsi romaaninsa teemoista, myös omasta lapsuudestaan, lukemistaan kirjoista ja matkoistaan kirjan tapahtumapaikoille.

Tänään en enää kirjamessuile, vaan juhlin kummityttöni kolmevuotissynttäreitä. Messuilta jäi varsin onnellinen olo: kaikki ne kirjat, kirjailijat ja ystävät. Ja tämä, voi ja oi että:

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Päivi Puustinen
Mistä: Ostos
Sivuja: 270
Kotimainen romaani

Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.

Mustakantinen päiväkirja saa ensimmäiset kirjoituksensa Pariisissa vuonna 1889, Eiffelin torni herättää ihmetystä ja sunnuntait ovat ikäviä suomalaiselle nuorukaiselle, joka kuluttaa aikaansa kierrellen kaupungin puistoissa ja kaduilla, piirtäen - ja kaivaten. Hän pääsee töihin morsettajaksi ja sittemmin toimittajaksi. Elämä kuljettaa sotien välisinä aikoina Berliiniin, Alpeille ja Kauko-Itään. Hän kirjoittaa kokemuksensa ja ajatuksensa päiväkirjoihin 1800-luvun lopulta aina 1930-luvun lopulle saakka. Päiväkirjoissaan hän puhuttelee henkilöä, jota ikävöi. Kaipuu ja suru ovat läsnä kaikessa, vasta vuonna 2012 Helsingissä miehen päiväkirjat saavat osin selityksensä.

Joel Haahtelasta tuli miltei kerralla eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani, kun vuosien 2010 ja 2011 taitteessa luin Perhoskerääjän ja Elenan. Ihastuin hänen romaaniensa tunnelmaan sekä kirjailijan kykyyn sanoa paljon niin tiiviisti, tavoittaa jotain kaunista ja haurasta. Haahtelan tuorein romaani, elokuussa ilmestynyt Tähtikirkas, lumivalkea olikin yksi eniten tältä syksyltä odottamistani kirjoista.

29. kesäkuutta 1914, Berliini

Maailmalla on puuskaista. Itävallan arkkiherttua Franz-Ferdinand osui eilen iltapäivällä serbialaisen nationalistin luodin eteen, eikä kohtaaminen päättynyt arkkiherttuan kannalta suotuisasti. Attentaatin tekijä oli ponkaissut saattueessa ajavan auton astinlaudalle ja ampunut saman tien myös Franz-Ferdinandin puolison, Sophien. Olipa harvinaisen kylmäverinen mies.

Olen siis lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja tunnustaudun kirjailijan ihailijaksi, koen tuntevani hänen tuotantoaan sen verran hyvin, että leikkimielisesti laadin vuosi sitten jopa Joel Haahtela -bingonkin. Tunnistan Haahtelan eri kirjoissa paljon keskenään samaa, kaikkein vahvimmin tietynlaisen arvoituksellisuuden ja surun sekoittumisen sekä jonkinlaisen yleiseurooppalaisuuden, jonka kokija useimmiten on toki suomalainen. Lisäksi Haahtela tietenkin kirjoittaa kauniisti piirtäen linjaa menneen ja nykyisyyden välille. Aina lukiessani kirjailijan uutta teosta koetan suhteuttaa sen hänen aiempiin kirjoihinsa. Joskus se on helppoa: Katoamispiste on mielestäni Haahtelan paras, Elena ihanin ja rakkain, Kaksi kertaa kadonnut esikoiskirjamaisesti hapuilevin, mutta kiinnostava.

Mutta nyt en osaa sijoittaa romaania omalle Haahtela-asteikolleni. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kirjaksi pitkä, jopa täysi ja värikäs, tuumaa Arja. Totta onkin, että romaanissa on paljon aineksia: on tietenkin tarina yksinäisestä miehestä, kaipuusta, rakkaudesta ja lopulta arvoituksestakin, mutta on myös valtavasti maita ja maanosia, maailmanpolitiikkaa, kirjailijoiden ja muiden kulttuuristen ja poliittisten merkkihenkilöiden nimiä Thomas Mannista Schubertiin ja Vermeeristä Schopenhaueriin. Kuten Marialle, minullekin kirjan alkuasetelmasta tulivat mieleeni Juhani Ahon Yksin sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, joissa kummassakin melankolian valtavaa suomalaismies asuu Pariisissa, tarkkailee ympäristöään ja ikävöi toisenlaista elämää.

Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kuitenkin kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö, Leo, näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä, tavallaan koteloituu kuin Haahtelan tuotannossa niin usein näkyvät perhoset toukkavaiheensa jälkeen. Perhosia on Tähtikirkkaassa, lumivalkeassakin, vieläpä harvinaisen hienosti eräänlaisia tajunnanvirtaisina kuvarunoina. Haahtelan lauseet ovat yhtä kauniita ja kiteytyneitä kuin mihin hänen tuotantoonsa tutustuneet ovat saaneet tottua. Ne ovat paitsi kauniita, sisältävät hienoja ajatutelmia, mutteivät filosofoi halpahintaisesti. Tähtikirkas, lumivalkea ei kaikesta huolimatta aivan heti tempaissut minua samanalaiseen lumoon kuin moni muu Haahtelan kirja. Kaipasin sitä vanhasta tuttua tiiviimpää ilmaisua, ikävöin myös nykyaikaa tai lähimenneisyyttä. Selkeästi historialliset puitteet vieraannuttivat - aluksi.

Vaikka edelleenkin pidän enemmän Haahtelan pienoisromaaneista, jotain tapahtui. Kaikkine maisemanvaihdoksineen ja sivulauseista nousevine merkityksineen Tähtikirjas, lumivalkea onnistui sittenkin kuljettamaan syvälle pariisilaiseen ja berliiniläiseen tunnelmaan - ja vielä syvemmälle Leon tarinaan: siihen, mitä hänen päiväkirjoistaan on luettavissa ja vielä enemmän siihen, minkä voi vain kuvitella. Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe.

------
Arjan ja Marian lisäksi myös Sanna ja Pekka ovat kirjoittaneet kirjasta.

Osta kirja!

Tänään ympäri kirjablogistaniaa ilmestyy toivottavasti kaupallisia postauksia. On aika ostaa (normaalihintainen) kirja!

Millainen kirja?
Sellainen, josta itse pitää. Jonka ostamisesta on haaveillut, jonka haluaa lukea, jonka tahtoo antaa lahjaksi tai joka näyttää hyvältä vaikka sohvapöydältä. Itse ostin kirjan, jonka tiesin haluavani sekä lukea että omistaa siitä saakka, kun huomasin kirjan kustantajan kuvastosta. Kyse on tietenkin yhden suosikkikirjailijani uutuudesta.

Mistä? 
Kirjakaupasta, nettikaupasta, tavaratalosta, kustantajalta, kirjailijalta. Mistä vain, missä kirjoja myydään. Itse kävin Akateemisessa lauantaina. Rakastan kirjakauppojen tunnelmaa ja monet pienet ovat ihania, mutta Helsingin keskustan Akateemisessa on aina ollut sitä jotain. Kun saavuin elämäni ensimmäisen kerran turistina Helsinkiin kesällä 1996 - naurakaa vain, mutta olen käynyt naapurimaidemme suurkaupungeissa ennen kuin ehdin Helsinkiin - oli minun päästävä ensin Akateemiseen, sitten Ateneumiin ja kolmanneksi Linnanmäelle. Asiat tärkeysjärjestykseen jne.

Miksi?
Kirjan ostaminen on viesti kirjailijalle, että ostaja ja lukija (!) arvostaa juuri hänen tuotantoaan. Se on myös viesti kustantamoon, että tällaisia kirjoja halutaan lukea. Jokainen, pienikin, kirjaostos tuo leipää kirjailijan ja kustantajan pöytään. Moni ostaa ehkä kirjan joululahjaksi, toisen äitien- ja kolmannen isänpäiväksi. Ihan tavallisena syyspäivänäkin on syytä poiketa kirjakauppaan. Kirjan ostaminen on hyvä teko, hyvä tarina kantaa lukuhetkeään kauemmin.

Mikä kirjan minä ostin? Blogiani seuraavien ei ole vaikea arvata, että se on tämä:

Minkä kirjan sinä aiot ostaa? Osta se vaikka jo tänään.

♥

P.S. Tempauksesta enemmän Marissan blogissa.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Kustantaja: Otava 2008
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 190
Kotimainen romaani

Tunsin kasvoillani lumen, joka suli kauluksesta siään, valui kylmänä pitkin kaulaa. Tuuli vyörytti taivasta ja kävelin ripeästi rautatieasemalle, ostin lehtikioskista Helsingin Sanomat. Hiuksista putoili pisaroita paperille ja minä selasin ensin ulkomaansivut. Torstai, joulukuun 15. päivä. Katselin kuvaa; hän oli totta, minun Sigrid. Poliisit makasivat kuolleina kadulla, heidän ruumiinsa näyttivät muodottomilta möykyiltä.

Elämänhallintansa reunoilla - avioliitto rakoilee, aikuinen tytär kipuilee, masennus tahtoo ottaa ylivallan arjesta - roikkuva oikeustieteen professori nauttii aamiaistaan joulukuisessa Helsingissä. Aamun sanomalehti sisältää artikkelin vankilasta hiljattain vapautuneesta saksalaisesta terroristista, joka toimi Baader-Meinhof-ryhmän ideologiaa jatkaneessa joukkiossa. Vapautunut terroristi on Sigrid Eisenberg, professorin nuoruudenrakkaus, joka oli viimeisessä miehelle suunnatussa kirjeessään kirjoittanut, että sinä voit pelastaa minut. Sen jälkeen Sigridistä ei kuulunut mitään. Lehtiartikkeli saa miehen uppoamaan menneeseen ja lopulta matkustamaan Saksaan saakka; professorin on saatava selville, mitä Sigridille tapahtui.

Blogimaailmassa yhtä lailla rakastettu kuin inhottukin Joel Haahtela kulkee romaanissaan Lumipäiväkirja (2008) muistoissa ja kysyy, miksi rakkaus alkaa ja loppuu sekä kuinka niin kutsutun hyvän perheen lapsesta voi tulla terroristi. Luin Lumipäiväkirjan nyt toiseen kertaan, tällä kertaa matkalukemisena Münchenissä. Aiemmin luin kirjan kesällä 2011, mutta en kesähelteillä saanut kirjasta kovinkaan paljon irti ja bloggaaminenkin unohtui lomailun alle. Olenkin pitänyt Lumipäiväkirjaa hyvänä, mutta itselleni melko vieraaksi jäävänä romaanina. Nyt lukuhetki ja -maisemat olivat erilaiset, kirjaan sopivat. Teoksen nimeä mukaillen kirjassa nimittäin sataa paljon lunta, joka joko peittää asioita armeliaasti vaippaansa tai saa aikaan kylmää ja koleaa.

Tunsin huimausta ja talo huokui alla, keinui hitaasti pimeässä. Katselin kaupungin yli ja näin valaistut talot, ikkunassa liikkuvan hahmon. Kuulin alhaalta autojen äänen ja hetken aikaa minusta tuntui kuin kaikki liikkuisi läpi. Näin risteilevät valot, tiet ja kaiken sen mikä oli ollut enemmän minua ja tuli olemaan.

Lumipäiväkirja on toisaalta mitä tyypillisintä Haahtelaa: se on tälläkin kertaa haahuileva, hieman vieraaksi jäävän miespäähenkilön sisäistä maailmaa avaava, osin tajunnanvirtainen matkakertomus. Toisaalta Lumipäiväkirja tuo Haahtelan teoksiin poliittisuutta ja surumielisessä, suorastaan vakavassa tunnelmassaan se enteilee osin Katoamispisteen mielenmaisemia.

Oikeustieteen professorin Saksan-matkassa on paljon sellaista hyvää, josta kaltaiseni Haahtela-fanit nauttivat: tunnelma on heti kohdillaan, haahtelamaisessa melankoliassa on aina jotain kaunista ja lohdullista. Pienistä kohtaamisista ja eroista rakentuu ehjä romaani, ja vastakkain ovat myös herkkä mieli ja terroristiset väkivallanteot. Miljöötä niin Helsingin Kruununhaassa ja Töölössä kuin saksalaiskaupungeissa Haahtela kuvailee melkein elokuvallisesti: professorin muistot oman isoisänsä kellosepäverstaasta lapsuuden turvapaikkana tuovat kirjaan lämpöä, keskieurooppalaiset maisemat voisivat nytkin olla kuin Kieslowskin elokuvasta toisaalta kauniina, toisaalta arkisina, ankeinakin. Lumipäiväkirjassa on kaiken lisäksi viehättävää intertekstuaalisuutta, jollaisesta pidän melkeinpä kirjassa kuin kirjassa. Nyt ilahduin suunnattomasti, kun Perhoskerääjästä tutun Henri Ruzickan nimi hyppäsi esiin osana tarinaa.

Lumipäiväkirja ei kuitenkaan ole nk. täydellinen romaani. Kirjassa on myös suoranaisia latteuksia ja (ainakin minun mielestäni) virheitä. Professorin perhe-elämän asetelma - rakoileva avioliitto ja oireileva tytär - on puhkikaluttu aihe. Onneksi Haahtela ei nostakaan tätä asetelmaa romaaninsa keskiöön, vaan perhetilanne lähinnä taustoittaa päähenkilön masennusta sekä perustelee hänen menneenkaipuutaan. Romaanin epäloogisuudet tai virheet häiritsivät minua enemmän. En ole turhantarkka lukija vapaa-aikani lukemisten suhteen, mutta nyt suorastaan häiriinnyin pikkuasioista: kirjan alussa professori lukee aamun lehteä kotonaan Helsingissä. Hieman myöhemmin saman päivän aikana hän kuitenkin syöksyy lehtikioskille ostamaan Helsingin Sanomat. Voihan olla, että päähenkilön aamulehti on vaikka Aamulehti tai Turun Sanomat tai toki hän voi ostaa jo lukemansa lehden uudelleenkin, mutta tämä pieni virhe ei ollut kirjan ainoa. Romaanin toisessa osassa päähenkilö matkustaa junalla Kööpenhaminasta Frankfurtiin. Hän saa yöjunan hyttiseuralaisekseen miehen, jonka kanssa keskustelee. Myöhemmin hyttikaveri löytää itselleen naisseuraa, jonka kanssa rakastelee junan hytissä. Päähenkilö alkaa pohtia nopeutta ja hitautta, sitä, miten voi painautua toista vasten Kööpenhaminassa ja saada täyttymyksensä Hampurissa. Kuinka kaunis ajatus, mutta jos juna lähti Kööpenhaminasta ja aikaa naisen tapaamiseen ehti kulua jo muutama tunti, niin olisin kaivannut Tanskan pääkaupungin tilalle jonkun toisen paikkakunnan.

Joel Haahtela kirjoittaa niin lumoavasti, että hänen teostensa kohdalla melkein unohdan melkein kaikki pienet, mutta selkeät virheet. Niin kävi myös Lumipäiväkirjan kohdalla, vaikka nostinkin esille muun muassa sanomalehden ostamisen sekä junamatkan aikaisen sukupuoliaktin. Toinen lukukerta myös avasin Lumipäiväkirjaa aiempaa paremmin: voi olla, että oma lukijanmieleni kaipaa nyt yhteiskunnallista tai polittiistakin lukemista - tai sitten ihastuin kirjaan sen vuoksi, että luin sitä nimenomaan joulukuussa ja juuri Saksassa. Mene ja tiedä, mutta blogini Haahtela-värisuora on nyt valmis ja minulle tuo suora on varsin komea (ja juuri sopivalla tavalla haahuileva).

****½

Lumipäiväkirja on laajalti luettu kirja. Laiskuuttani linkitän nyt kaksi erilaista mielipidettä. Karoliina piti, Helmi-Maaria Pisara ärsyyntyi suunnattomasti. Olen itse ollut aina sitä mieltä, että lukijansa vahvasti jakavat kirjailijat ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Joulunalusajan peliksi suosittelen kesällä leikkimielisesti laatimaani Joel Haahtela -bingoa. Lumipäiväkirjassakin on paljon bingoruutuihin mahtuvaa.

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Kustantaja: Otava 1999
Kansi: Saku Heinänen
Kotimainen romaani, jännitys
Sivuja: 207

Lolita painoi nappia. Filmille tallentui hämärä kuva vastapäisen talon ikkunasta ja siinä seisovasta miehestä, kukkaruukusta ikkunalaudalla ja naisesta, joka tuli vähäpukeisena huoneen ovesta sisään ja joka ei ollut miehen vaimo.

Kahvila on kuin pieni saari jossain oletettavasti itäeurooppalaisen kaupungin syyskuulaassa hälinässä. Syntymäpäivänään kahvilassa työskentelevä Lolita saa lahjaksi vanhan järjestelmäkameran, alkaa ottaa kuvia ja kehittää filmin. Filmille on jäänyt vuosia vanhoja kuvia ja Lolita uskoo tunnistavansa erään kuvissa esiintyvän miehen kauan sitten kadonneeksi, kuolleeksi arvelluksi mieheksi. Nuori posteljooni Jules apunaan Lolita alkaa selvittää miehen arvoitusta. Mikä rooli Lolitan isällä on kaikessa? Mikä naapurilla, rouva Gossardilla? Kuka kuva mies oikein on? Miksi hän näyttää muuttaneen henkilöllisyyttään ja personaallisuuttaan? Ja saiko Lolita kameransa vain sattumalta?

Kyllä, Joel Haahtelan esikoisromaani Kaksi kertaa kadonnut (1999) on mukana edelleen purkamisen alla olevassa dekkaripuolikuussani. Se on tyylipuhdas jännitysromaani, joka keskittyy arvoitukseen, rikokseen ja mahdolliseen rikokseen sekä mikroperspektiivistä myös maailmanpolitiikkaan, itäisen Euroopan lähihistoriaan.

Samaan aikaan Lolita alkoi leipoa sämpylöitä, joiden muisto sai hänet lähes aina kyynelehtimään. Ne olivat hänen äitinsä sämpylöitä. Vaikka kyyneleet tipahtelivat taikinalle ja se muuttui liian vetiseksi ja liian suolaiseksi, Lolita jatkoi, koska muisto oli hyvä. Ja lopulta jäi vain hiljainen huone, kukat maljakossa (valkoiset ruusut, jotka pian avautuvat), tilkka maitokahvia kuppien pohjalle, sämpylänmuruja. Avain kuin jokin olisi jäänyt kesken, ihmiset haihtuneet, hävinneet, muuttuneet osaksi huoneen ilmaan, lentäneet ulos raollaan olevasta ikkunasta.

Vaikka Kaksi kertaa kadonnut on jännitysromaani, on kirjassa paljon Haahtelan tavaramerkkejä. On kuulat valkeat päivät ja ohikiitävät hetket. On haihtuneita ja hävinneitä ihmisiä sekä surupuun vahvoja oksia. On ihmeellistä auringonvaloa juuri silloin, kun nuori mies pääsee ensimmäisen kerran naisen haarojen väliin muovisen Jeesus-patsaan keikkuessa heidän yläpuolellaan. Ja on - ainakin melkein - niin ihana ensin ranskalaisen ja sitten argentiinalaisen omenakakun ohje, että aloin kirjaa heinäkuussa lukiessani kaivata syksyä, omenoita, inkiväärin tuoksua ja keittiöstä kuuluvaa musiikkia.

Romaanissa on kuitenkin seikkoja, jotka tekevät sen selkeästi jännityskirjaksi: on arvoitus, jollainen toki löytyy tavalla tai toisella kaikista Haahtelan kirjoista, pelaamista henkilöllisyydellä, väkivaltaa, tuliaseita ja kuolemaa. Tunnelma on paikoin synkkä, miltei painostava. Varsinainen dekkari Kaksi kertaa kadonnut ei kuitenkaan ole, koska romaanin tarjoama kaunokirjallinen täyttymys tai huipennyt syntyy enemmänkin tunnelmasta, ilmavuudesta, arjen pysähtyneistä hetkistä sekä haahtelamaisesta anonymiteetistä ja painostavuuden vastapuolena toimivasta lempeydestä.

Kaksi kertaa kadonnut on kelvollinen romaani, esikoiskirjana se on suorastaan hyvä. Kaikki Haahtelan kirjat lukeneena ja niitä suuresti ihailevana en kuitenkaan voi olla rinnastamatta romaania miehen muihin teoksiin. Niiden joukossa Kaksi kertaa kadonnut on selvästi heikoin. Sen kieli on kömpelömpää kuin Haahtelan muissa teoksissa, joskin lauseet ovat nytkin hiottuja ja usein niin kauniita, että niitä voisi vaalia ajatuksissaan vaikka kuinka. Suurin ongelma ovat romaanin henkilöt. Joillekin Haahtelan romaaneille on ominaista, että henkilöt jäävät nimenkin tasolla anonyymeiksi. Näin ei ole Kaksi kertaa kadonneen kanssa, vaan heillä on jopa sukunimet, äidit ja isät, perheen yhteistä historiaa. Mutta siitä huolimatta Kaksi kertaa kadonneen henkilöt jäävät etäisiksi, valtaosa kohtauksista valottuu kuin kameran filmistä, mikä toki tavallaan sopii kamerasta alkavan kirjan tyyliin. Minua tuo etäisyys tai tietty asetelmallisuus kuitenkin vaivasi enkä päässyt kirjan maailmaan samalla tavalla kuin Haahtelan (melkein kaikkien) muiden teosten.

Koska minä kuulun niihin lukijoihin, jotka ihastuvat helposti ajatukseen talviaamujen hiljaisesta kirkkaudesta tai kahviloiden ensimmäisistä vaitonaisista asiakkaista, saatoin pienestä etäisyyden tunteesta huolimatta sulkea Kaksi kertaa kadonneen kanneet tyytyväisenä. Ensimmäiseksi Haahtelan kirjaksi en sitä suosittele, mutta tulevaa syksyä ja talvea ajatellen voin mielihyvin vinkata siitä kaikille niille, jotka eivät halua tietää kaikkea. Sillä uusi päivä ei kerro kaikkea itsestään.

***½

Niitä Haahtelan tavaramerkkejä voitte tarkastella vaikkapa kesäkuussa laatimassani Joel Haahtela -bingoksi nimeämässäni hupailussa. Kaksi kertaa kadonneesta ovat kirjoittaneet myös Pekka, Joana ja Anni m.

Joel Haahtela -bingo

Kesällä moniin iskee pelihimo. Tai ainakin halu vetäytyä sadesäällä pelaamaan vanhoja lautapelejä, kuten Afrikan tähteä, Monopolia tai vaikka vain Unoa. Kirjabloggaaja voi pelata vaikkapa bingoa suosikkikirjailijansa teosten elementeillä. Kirjoittaessani blogiarvion Haruki Murakamin Suuresta lammasseikkailusta linkitin arvovaltaisen The New York Timesin sivuilla olleen Murakami-bingon, johon on listattu kaikissa tai vain joissakin Murakamin kirjoissa esiintyviä keskeisteemoja ja yksityiskohtia. Sen seurauksena aloin pohtia, kenestä kirjailijasta laatisin oman, erittäin kotikutoisen bingoni ja vastaus välähti mieleeni heti: tietenkin Joel Haahtelasta! Ja tässä - saa nauraa - vantaalais-savolainen versio Joel Haahtela -bingosta:

Pelisäännöt ovat varmastikin sellaiset, että kaikkiin tunnistamiinsa ruutuihin voi vetää ympyrän ja se, joka saa ensimmäisenä joko vaaka-, pysty- tai vinoviivan täyteen, voittaa uusintalukukierroksen jo omistamiensa Haahtelan kirjojen parissa. Tai saako joku koko ruudukon täyteen heti ensi yrittämällä? Haahtela-entusiasteja kun on (minä itse mukaanlukien) pilvin pimein.

Kenestä kirjailijasta te tekisitte bingon? Minun mieleeni tulee Haahtelan lisäksi monia jo nyt heti, mutta en vihjaise. Tähän ideaan saa vapaasti tarttua, niin minäkin tein.

Peli-iloa!

Muut kuvat itseni ottamia, Siekkisen kirjan kansi Otavan.

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Kustantaja: Otava 2002
Kotimainen romaani
Sivuja: 207

Tämä maa on malvanpunainen, sen tuoksu läpitunkeva ja salainen. Meren suolasta nousee vastavirta, kivikossa on maurien ja merimiesten verta. Katselen maisemaa viimeisen kerran, näen puiden uneksivat rungot, poppelit ja mandariinipuut, kauempana Lissabonin kajon, joka on menneisyyden kajoa. Minulla on paljaat jalat ja kävellessäni multa takertuu varpaiden väleihin. Se tuntuu mukavalta ja tuo mieleeni isoäitini, joka korjasi kenkäni aina talteen keväällä ja antoi takaisin syksyllä, kun vuorilla oli jo lunta. Etteivät kulu, hän sanoi. Ja vaikka siitä on vuosia, häilyy muisto mielessäni kirkkaana kuin eilispäivä.

Nuori lissabolaistunut fado-kitaristi Augusto soittaa yhteensä kanssa paikoissa, joissa palkka tulee rahallisesti kitsaasti, mutta joissa tarjotaan runsaasti viiniä, omelettia ja makkaraa. On loppusyksy. Päivät ovat vielä lämpimiä ja sitruuna- ja mandariinipuut kantavat hedelmää, mutta vuorilla on satanut jo lunta. Augusto saa kirjeen suuresti arvostamaltaan enolta, joka kertoo Auguston kotikylän Ajudan vajoavan mereen. Hän päättää palata kotiinsa ja saa matkaseurakseen koko yhtyeensä, sillä läheisessä Oportossa järjestetään vuotuiset musiikkikilpailut. Augosto, José, Fernando, Pedro sekä laulajatar Inês pakkaavat vanhan rämisevän Volgswagenin ja aloittavat matkansa kohti pohjoista.

Joel Haahtelan kolmas romaani Tule risteykseen seitsemältä (2002) ei kirjailijan monien muiden teosten tavoin liiku Keski-Euroopassa tai Suomessa, vaan nyt kirjailija kuljettaa lukijansa yhdelle Euroopan äärimmäiselle laidalle, syksyn ja talven murroskohtaa elävään Portugaliin.

Tule risteykseen seitsemältä on sekä yhden yhtyeen road trip vuoristo- ja merimaisemissa että ennen kaikkea kirja muistojen voimasta. Koko seurue kantaa mukanaan omia, osin yksityisiä, osin jaettuja ja paikoin pikkuhiljaa avautuvia muistoja ja salaisuuksia; niitä sirpaleita, joista itse kunkin oma siihenastinen elämä on rakentunut. Vaikka Augustolla on syvät juuret kotikylässään Ajudassa, kulkee hän yhtyeensä kanssa soittamassa ja antaa kitaransa laulaa isänsä ikävää potien. Äitinsä kanssa kasvaneelle vaaleatukkaiselle Augustolle on kerrottu, että hänen isänsä oli ollut kylässä pistäytynyt skandinaavinen perhostutkija August Kalm. Palatessaan Ajudaan Augusto kohtaa sekä mennyytensä salaisuuksia että ennen kaikkea suuren rakkautensa, juuri leskeksi jääneen Lenan. Moni asia vaatii selvittämistä, jotta elämä voisi näyttää taas kirkkaalta ja puhtaalta.

Olen eksynyt muutaman kerran elämässni. Tiedän sen huimaavan tunteen, joka valtaa mielen sen kadottaessa kiintopisteen. Maisema näyttää loputtomalta ja uhkaavalta, hiljaisuus kuin oksalla virnuileva korppikotka. Ja kuka ei olisi eksynyt omassa mielessään, kyseenalaistanut oman olemassaolonsa merkitystä [--]

Ennen kuin alan pohtia itse kirjaa, tuumaan Haahtelan olevan kirjailija, joka selvästi jakaa lukijansa. Toisille hän on liiankin romanttinen ja kaunosieluinen vatuloija, toisille taas täydellisten lauseiden ja unenomaisten tunnelmien mestari. Kaikki blogiani seuranneet tietänevät, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut Haahtelalta nyt koko tuotannon esikoiskirjaa Kaksi kertaa kadonnut lukuunottamatta. Suosikkini ovat ehdottomasti Elena ja Katoamispiste, Perhoskerääjä ja Naiset katsovat vastavaloon ovat heti niiden kintereillä. Traumbach on Haahtelan kirjoista ehkä kaikkein ihanin, mutta toisaalta se on ollut ainoa, johon olen aavistuksen pettynyt. Lumipäiväkirja - ainoa, josta en ole blogiini kirjoittanut - taas jäi hieman etäiseksi. Aloitinkin Tule risteykseen seitsemältä suurella jännityksellä: mihin se sijoittuisi minun Haahtela-asteikollani? Pääsisinkö kuulemaan fadoa, kadottamaan, etsimään ja löytämään seuratessani Auguston ja hänen ystäviensä rämisevän volkkarin kulkua ympäri Portugalia?

No, totta kai pääsin. Perustelen äskeistä omaa haahtelahistoriaani käsittelevää kappalettani sillä, että lukukokemuksen aikana Tule risteykseen seitsemältä peilautui kiehtovasti Haahtelan muihin romaaneihin, etenkin hänen vielä tulevaan tuotantoonsa. Romaanissa on nimittäin paljon sellaisia elementtejä, jotka ovat keskeisiä Haahtelan koko tuotannossa: mies etsii jotain, joko mennyttä tai tulevaa, matkustaa ja tapaa erikoisia ja tavallisia ihmisiä, kaikki näyttäytyy unenomaisena, ehkä hieman outonakin. Mitä enemmän olen Haahtelaa lukenut, sitä enemmän olen huomannut intertekstuaalisuutta hänen kirjoissaan. Tule risteykseen seitsemältä esimerkiksi ennakoi jo Perhoskerääjää. Vaikkei perhostutkija August Kalmia esiinnykään Perhoskerääjässä, on Eurooppaa kiertelevän perhosmiehen alkujuuret luettavissa nyt käsissäni olleesta romaanista. Myös poliittiset teemat tulevat esiin muutamissa romaaneissa. Kun Lumipäiväkirjassa käsitellään Ulrike Meinhofia, viittaa Tule risteykseen seitsemältä muutamaan otteeseen Portugalissa huhtikuussa 1974 käytyyn neilikkavallankumoukseen. Miehen rakkaus naiseen on niin ikään ikuinen teema, myös taidetta muodossa tai toisessa on kaikkialla. Tämä kaikki on mielestäni kovin kiehtovaa.

Vaikka löydän Haahtelan kirjoista yhtäläisyyksiä, en sano, että kirjailijalla olisi joku konsepti tai että hän kirjoittaisi samaa tarinaa aina uudelleen. Tule risteykseen seitsemältä on kiehtova kirja. Se on lempeä ja valoisa kirja. Se on myös omalla tavallaan yllättävin Haahtelan romaaneista. En yllättävyydellä tarkoita nyt kirjan juonta, vaan kaikenlaisia pieniä kohtaamisia ja eroja, joille kirja osin rakentuu: mikä tahansa voi olla merkityksellistä, eväskori, autonrämä, mykkä tyttö tai risteyksessä oleva aprikoosipuu. Kuin elokuvaa tai unta!

Mitä juoneen tulee, niin se on hieno, se on yksinkertainen ja ehkä siksi niin eheä. Myös Haahtelan kieli soljuu niin, ettei kirjailijaa ole syyttä kutsuttu lauseiden tai tunnelmien mestariksi. Tunnelmissa onkin myös Tule risteykseen seitsemältä:n vahvuus, ehkä vielä enemmän kuin kirjailijan muissa teoksissa. Haahtela tekee eläviksi niin Lissabonin savuiset ja viinintäyteiset ravintolat kuin karun maaseudun oudot ihmiset hedelmäpuuriitoineen. Hänen ihmisensä ovat haurainakin vahvoja, karunväkeviä kuten heidän kotimaansa Portugal. Kirja onkin eräänlainen rakkaudentunnustus kovia kokeneelle - ja edelleen kokevalle - maalle. Luettuani kirjan minäkin haluaisin syödä viikunoita suoraan puusta, astua koinsyömään kirjakauppaan katsomaan värikopiota Urbinon Venuksesta tai kokea sen lapselle ominaisen ilon tunteen, mitä on elää vailla lyijyä joka kertyy aikuisten sydämiin.

Kuten Augusto, minäkin kasvoin osaksi Haahtelan luomaa maisemaa: mandariinipuiden katveeseen, malvanpunan pinnalle, muistojen ja kaiken kattavan suruttomalla harmalla sävyttyneen taivaan alle. Tule risteykseen seitsemältä on kirja, jonka jälkeen maailma on ainakin hetken aikaa sekä muistojen kaiun tavoin unenomainen että täynnä valoa ja suoranaista iloakin.

****½ (jonka luultavasti ajan kanssa pyöristän täyteen viitoseen, mutta olen aina nihkeä viiden tähden suhteen :) )

P.S. Tule risteykseen seitsemältä on ihastuttanut myös Joanaa, Saraa, Pekkaa ja Jum-Jumia. Vaikka neilikkavallankumous on kirjassa vain yksi menneisyyden sivujuonteista, haluan linkittää tänne jälkikirjoitukseeni vielä Amália Rodriguesin kappaleen Grândola, Vila Morenan (linkki vie kappaleesta tehtyyn vaikuttavaan Youtube-videoon). Fadon ohella tuo kappale voisi toimia hyvin, jos Haahtelan kirjasta koskaan tehtäisiin elokuva. Jos sellainen tehtäisiin, olisi se varmasti laadukasta yleiseurooppalaista tuotantoa. Aina saa haaveilla!

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtela: Katoamispiste
Kustantaja: Otava 2010
Kansi: Päivi Puustinen. Raija Siekkisen kuvat: Raimo Poutanen
Kotimainen romaani
Sivuja:160

Ajattelin saarta ja tunsin kuinka tuuli nousi, miten puut alkoivat äkisti taipua. Ehkä hän oli painautunut laverille, kääriytynyt peittoon ja koukistanut polvensa vasten rintaa. Oli elokuu ja silti kylmä. Näin hänet vuoteessa mökin nurkassa ja kuulin kuinka kaikki keinui hänen yllään, seinät narisivat, katolle kopsahteli käpyjä. Tulipesä oli sammunut jo tunteja sitten ja oven eteen oli kiilattu tuoli, miksi, kukaan ei tulisi siitä sisään.

Ihmiset väistelevät lätäköitä Bulevardilla. Jokin ohikulkevassa naisessa kiinnittää minäkertojana toimivan miehen huomion ja pian naisen sateenvarjo karkaa ilmavirtauksen seurauksena kohoten aina kattojen tasolle saakka. Nainen nauraa hämillään ja sateenvarjon pelastamista yrittänyt mies tarjoaa naiselle kahvit kahvila Ekbergissä. Nainen on ranskalainen, nimeltään Magda Roux. Hän on Suomessa etsimässä miestään Paulia, ainoana johtolankanaan edesmenneen Raija Siekkisen teos Une fissure dans le paysage, Häiriö maisemassa. Kertoja muistaa lukeneensa Siekkisen tuotantoa ja päättää auttaa naista. Pian Magda kuitenkin katoaa ja mies alkaa etsiä niin Magdaa ja Paulia kuin selvittää Raija Siekkisen traagiseen kuolemaan päättynyttä elämääkin.

Joel Haahtelan muutama vuosi sitten Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt romaani Katoamispiste (2010) on faktaa ja fiktiota onnistuneesti sekoitteleva sukellus kirjailijuuteen, Suomen ja Ranskan kaupunkeihin, Raija Siekkisen elämään sekä ennen kaikkea ihmismieleen. Minäkertoja etsii Paulin ja Madgan ohella myös itseään päättyneen parisuhteen ja kirjoittamistaan kohdanneen umpikujan aallokokoissa. Raija Siekkisen kohtalon selvittämisestä tulee hänelle miltei pakkomielle. Kun ihminen katoaa, niin onko kyse pikemminkin fyysisestä häviämisestä toiseen maahan vai pikemminkin hiljaisesta hiipumisesta; katoamista niin toisten silmistä kuin luopumista omasta elinpiiristään? Voivatko katoamispisteet piirtää kokonaisen mielenmaisemallisen kartan?

Olin siis viimeisen vuoden aikana tehnyt kaikkeni palatakseni tähän maailmaan ja unohtaakseni miten kirjoja kirjoitetaan, miten sanat muodostavat lauseita, lauseet tarinoita. Olin yrittänyt kirjoittamisen sijasta keskittyä toiseen ammatiini, jatkanut lääkärin vastaanottoa, joka sekin toisin toimi vain puoliteholla, koska en kaikesta huolimatta uskaltanut tehdä lopullista päätöstä; pelkäsin, että jos nyt ottaisin liikaa potilaita, he veisivät pian kaiken aikani, ja salaa odotin sittenkin uuden tarinan alkua.

Otavan kevätkauden esittelyssä pari viikkoa sitten Haahtela kertoi uusimman kirjansa Traumbachin teemoista sekä synnystä. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa jotain lempeää ja humoristakin, koska hän oli huomannut hauskuuden kadonneen hänen teoksistaan. Juuri Katoamispiste on Traumbachia edeltävä teos. Sen luettuani ymmärrän hyvin, mitä Haahtela tarkoitti. Katoamispiste ei ole hauska kirja, vaan sen melankolinen tunnelma on miltei käsinkosketeltava. Mitä Katoamispisteeseen ja Traumbachiin tulee, niin näin tuoreeltaan luulen pitäväni enemmän jälkimmäisestä, mutta edellinen on kuitenkin parempi romaani. Pidän Traumbachin suloisesta hellyydestä. Mutta myös Katoamispiste on kaikessa salaperäisyydessään ja surumielisyydessäänkin lohduttava. Teoksen lohduttavuus johtuu ennen kaikkea Haahtelan kyvystä kirjoittaa niin ihmeellistä tekstiä. Haahtela on - anteeksi vain kaikki hehkutukseni, mutta joidenkin kirjailijoiden kohdalla taidan muuttua höperöksi - niitä kirjailijoita, jotka kirjoittavat taikakynällä. Hän kuljettaa lukijansa moniin paikkoihin: Raija Siekkisen Kotkaan, tunkkaiseen hostelliin ja Ekbergille, minäkertojan Lauttasaareen ja Otavan toimitaloon Uudenmaankadulle, Pigallen alueelle Pariisissa, Abesses'n metroasemalle, Rue des Martyrsin varrella olevaan pieneen leipäkauppaan. Teksti sukeltaa yhtä lailla moniin tunnelmiin: raitiovaunun kolinaan Uninionkadulla, nopeaan rakasteluun kivitalon porttikongissa, saarimökillä nähtäviin taivaan halki vyöryviin pilviin.

Katoamispisteen ydin ei mielestäni ole kuitenkaan aiheuttaa ihastuksen huokailuja, vaikkei niitä voi välttää. Katoamispiste on ehkä vakavin ja jollakin tavalla konkreettisin lukemistani Haahtelan teoksista. Konkretian tunnetta lisäävät tietenkin Haahtelan käyttämän minäkertojan käynnit Otavan ja SKS.n arkistossa, Raija Siekkisen (kuvitteellisten, sitä en voi tietää) tuttavien haastattelut sekä katuosoitteen tarkkuudella mainitut paikat. Silti romaani on myös Haahtelalle ominaiseen tapaan suuri mysteeri. Ihminen on viimeiseen saakka arvoitus. Mysteeriä on kaikki se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, mutta yhtä lailla myös kaikki konkreettiset todisteet ihmisen, taiteilijan, elämästä: arkistoaineistot, keskeneräiset kirjeet, valokuvat ja muistot. En varmasti ole ainoa, joka Katoamispisteen luettuaan tuntee halua, tai ehkä miltei pakottavaa tarvetta, tutustua Raija Siekkisen tuotantoon. Luin Haahtelan romaanin eilen ja illalla vietin aikaa lukien Raija Siekkisestä kirjoitettuja nettitekstejä sekä hänen muistokirjoituksensa. Sitä, mikä Katoamispisteessä kerrottu Siekkisen elämää sivuava kohta on totta, mikä fiktiota, en tässä tietenkään paljasta. Itse asiassa en sitä edes tiedä, sillä asiat tai niiden olemattomuus kaikki sulavat yhdeksi.

Katoamispiste nousee korkealle muutenkin suuresti arvostamani Haahtelan tuotannossa. Nyt ensimmäisellä lukukerralla sain kirjalta paljon, mutta siinä on paljon sellaista, jota en ymmärtänyt tai jonka haluan yrittää itselleni selvittää. Siksi olen varma siitä, että tulen lukemaan kirjan uudelleen hyvinkin pian. Uudelleenluenta tulee olemaan mieleinen tehtävä, sillä Katoamispiste on taidokas, tiivistunnelmainen, kokonainen ja varmaotteisesti kirjoitettu teos. Se jättää rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä. Katoamispiste on jälleen kerran yksi helmi oman kirjahyllyni parhaimpien romaanien joukkoon. Ja kukapa voisi vastustaa kirjaa, jossa kaikki alkaa sateenvarjosta? En ainakaan minä.

*****

Katoamispisteen ovat lukeneet myös Hanna, Naakku ja Pihi nainen. Lyhyesti siitä on kirjoittanut Pekka ja juuri tänään aamulla huomasin Saran tuoreen blogiarvion.