Stef Penney: Näkymättömät

Stef Penney: Näkymättömät
Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: The Invisible Ones 2011
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Kannen suunnittelu: Nils Olsson
Sivuja: 495
Brittiläinen romaani

"Aivan. Eli sinä epäilet, että tyttäresi murhattiin kuusi vuotta sitten - etkä ole koskaan puhunut siitä kenenkään kanssa ennen kuin vasta nyt?"
Leon Wood levittää kätensä, kääntää taas katseensa minuun ja kohauttaa olkapäitään.
Minkä vuoksi Leon Wood ei etsinyt kadonnutta tytärtään aikaisemmin?

Eletään 1980-luvun Englannissa. Brittiläinen valtaväestö elää arkeaan: lapset käyvät koulua ja palaavat koulun jälkeen kotitaloihinsa. Puhdasverisen mustalaissuvun poika JJ taas palaa koulun jälkeen sukunsa asuttamaan leiriin. Jankon suvussa on paljon salaisuuksia, joista suurin on seitsemän vuotta aiemmin kadonnut Rose, suvun hurmaavan, mutta pelottavan Ivo Jankon vaimo. Onko Rose karannut vai onko hänet murhattu? Liittyykö katoaminen Rosen ja Ivon pieneen Christo-poikaan, joka kantaa suvussa periytyvää sairautta. Osin mustalaisjuurinen yksityisetsivä Ray Lovell saa toimeksiannon Rosen isältä. Rayn on selvitettävä Rosen kohtalo. Samalla hänen on kohdattava oma toinen puolikkaansa, mustalainen verenperintönsä.

Stef Penneyn Näkymättömät on paitsi katoamista, sairautta ja sukusalaisuuksia pursuava jännityskirja, myös romaani, joka pureutuu edelleenkin ajankohtaiseen asiaan: mustalaisten asemaan (britti)yhteiskunnassa. He ovat teoksen nimen mukaisesti näkymättömiä.

Mutta siitä kaikesta huolimatta me olimme asioista perillä. Minä (etenkin minä, koska ulkomuotoni oli tumma) tiedän, miltä tuntuu, kuin haukutaan likaiseksi mustiaiseksi, ja tiedän myös leiripaikkoja koskevista pitkistä, kaunaisista kiistoista, tiedän häädöistä ja valituksista ja kahnauksista koululaitoksen kanssa. Tiedän molemminpuoleisesta luottamuspulastam jonka takia Leon ei kertonut tyttärestään poliisille - tai mennyt kenenkään muun yksityisetsivän puheille.

Näkymättömät on toisaalta koukuttava jännärimäinen lukuromaani, toisaalta se on teos, joka nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia ja pohtii niin sukupuolten välistä tasa-arvoa kuin ennen kaikkea kasvamista kahden kulttuurin välissä. Etenkin Ray, puoliksi mustalainen, puoliksi gorijo, valkolainen, kokee hyväksyntää juuri (melkein) keskiluokkaisena brittinä, jonka mustalaispiirteet eivät näy kuin mustalaisille. Teini-ikäinen JJ puolestaan miettii, millaista olisi asua talossa tai ihastua valtaväestöä edustavaan tyttöön. Kummallakin on omat kipupisteensä, melkein riivaajansa.

Penneyn kirja ei ole mikään suuri yhteiskunnallinen romaani, mutta viihteen keinoin on ennenkin pohdittu tärkeitä kysymyksiä - ja sen Penney tekee varsin hyvin. Rayn ja JJ:n vuorovedoin minäkertojina rakentuvaan kertomukseen mahtuu paljon. Kustantaja luonnehtii Penneyn romaani "älykkääksi ja koukuttavaksi mysteeriksi". Koukuttavuuden suhteen olen samaa mieltä: etenkin loppupuolella kirjan lukemista ei olisi millän malttanut keskeyttää. Näkymättömien lukeminen toki kutkuttaa sisäisen salapoliisin älynystyröitäkin, mutta ei keskivertodekkareita enempää. Mysteeri on kirjoitettu hyvin ja kirja osaa yllättää usemmankin kerran. Paikoin romaanin monet teemat kuitenkin hukuttavat sen vetävyyden, monista juoniaineksista olisi voinut karsia jotain pois ja kirjaa olisi voinut tiivistää muutaman tarinalinjan osalta. Juonellisten oksien karsiminen olisi tehnyt kerronnasta intensiivisemmän, nyt romaaniin on jäänyt paikoin löysyyttä, joka aavistuksen syö sitä vetävyyttä, joka mysteeriin kuuluu. Toisaalta, on myönnettävä, että lukuisat tarinanversot taustoittavat hyvin esimerkiksi mustalaiskulttuuria. Kaltaiseni rivilukija saikin paljon irti nimenomaan mustalaiskulttuurin kuvauksesta ja niistä tunnoista, joita gorijojen maailmassa asuva Ray ja mustalaisleirissä asuva JJ käyvät läpi.

Näkymättömät toimisi hyvin myös elokuvana. 1980-lukulainen ajankuva, mustalaisyhteisön ja valtaväestön väliset jännitteet sekä koleansävyiset maisemat on helppo piirtää omille verkkokalvoille jo kirjan sivujen välityksellä, miksei siis televisionkin kautta.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät on mysteeri minun makuuni. Se hyvin kirjoitettu, sopivan yhteiskunnallinen ja enemmän verkkainen kuin toiminnallinen romaani. Se pitää otteessaan, ajatteluttaa ja kietoo lukijansa aavistuksen hyiseen - ja erilaiseen - brittiläiseen tunnelmaan.

***½

Myös Mai Laakso on lukenut kirjan.

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy

Victoria Connolly: Etsin sinua, Mr. Darcy
Kustantaja: Minerva 2013
Alkuteos: Mr. Darcy Forever 2012
Suomennos: Emma Murros (luvut 1-21, 34-37); Jänis Louhivuori (luvut 22-33, 38-44)
Kannen kuva: Steven Siewert; Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Sivuja: 303
Englantilainen romaani

Sarah piti kolmannen luvun lauseesta "Catherine tunsi olevansa ikionnellinen", ja hän toivoi että osa Catherinen onnesta koituisi hänenkin osakseen. Hän tunsi olevansa siihen valmis. Viime vuodet olivat olleet melko onnettomia, mutta Bath oli lumottu paikka jossa mitä tahansa saattoi tapahtua. Juuri siellä Catherine Morland tapasi Henry Tilneyn ja kapteeni Wentworth tunnisti rakkautensa Anne Elliotille.

Sarah ja Mia Castle ovat siskokset, jotka ovat joutuneet jakamaan melkein kaiken elämässään. Eräs suurimmista yhteisistä jaettavista on ollut rakkaus Jane Austenin kirjoihin. Sarah on kuin Järjen ja tunteen järkevä Elinor Dashwood, Mia taas kuin tuittupäinen Marianne. Muutaman vuoden takaisella lomallaan Barton Cottagessa siskokset ovat kohdanneet miehen, kenties haaveiden Mr. Darcyn, jonka jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Siskosten välirikosta on kulunut nyt kolme vuotta ja toisistaan tietämättä he kumpikin matkustavat Bathiin Jane Austen -festivaaleille. Onko menneitä mahdollista korjata? Edes austenmaisessa ilmapiirissä?

Brittiläisen Victoria Connellyn romaani Etsin sinua Mr. Darcy on kolmas romaani kirjailijan Austen Addicts -romaanisarjassa, mutta käsittääkseni se on ensimmäinen suomennettu. Romaani kuljettaa lukijansa Austenin kirjoista tuttuihin maisemiin ja tutustuttaa erimielisiin siskoksiin, joiden elämää hankaloittavat välirikon ja rakkaushuolien lisäksi Sarahin pakko-oireet, joita vain palvotun kirjailijan tuotantoon uppoaminen voi lievittää.

Ainoa asia, joka sai hänen unohtamaan pakko-oireensa, oli Jane Austen. Uppoutuessaan Austenin maailmaan Sarah unohti listansa, hän lakkasi ajattelemasta vaatekaapin taakse kerääntyvää pölyä ja sitä, että pölynimurin painaumat eivät enää näkyneet matossa. Aina kun hän tarttui yhteen kuudesta täydellisesä romaanista tai avasi television katsoakseen jonkin niiden loistavista sovituksista, hän rentoutui aidosti ja muuttui ihmiseksi, jota itse hädin tuskin tunnisti. Austenin voima oli niin vahva.

Etsin sinua, Mr. Darcy on pohjimmiltaan keskinkertainen viihderomaani. Siinä on romantiikkaa, kauniita ihmisiä ja itsestäänselvyyksiä. Minä en ole viihderomaanien ystävä, mutta Connellyn vetävästi kirjoitettamassa tarinassa on paljon hyvää. Jane Austen -fanina olen tyytyväinen, että luin kirjan, sillä teos kytkeytyy niihin lukuisiin Austenin innoittamiin kirjoihin, joita julkaistaan tasaiseen tahtiin. Osa kirjoista pohjautuu suoraan Austenin hahmoihin, kuten parodiamainen Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet tai P.D. Jamesin hienotunnelmainen Syystanssiaisten, jossa Austenin hahmoja kunnioitetaan heille kirjoitetussa jatkotarinassa. Toisissa kirjoissa Austenin romaanien perusasetelma ja henkilöhahmot sijoitetaan kokonaan eri tarinaan ja nykypäivään, kuten mainiossa chick lit -klassikossa Bridget Jonesin päiväkirja. Etsin sinua, Mr. Darcy ei pääse samaan tunnelmaan kuin James eikä sen nokkeluus ole samaa, suorastaan austenmaisen terävää kuin Helen Fieldingin kirjoissa, mutta sen parissa vietetty aika kuluu kuin siivillä.

Connellyn romaani onkin ihan mainio ja toimiva viihdekirja, sillä se on ihastuttavan brittiläinen ja Sarahin ja Mian väliset jännitteet pitävät kerronnan hyvin kasassa. Myös Järki ja tunteet -elokuvasta tuttu Barton Cottage on tismalleen oikeanlainen ja Bathissa järjestettävä Jane Austen -festivaali on kuvattu tarkkaan. Ja kuinka monessa viihteelisessä romaanissa kirjat ovat näin keskeissä asemassa? Connellyn kirjassa ne ovat oikeastaan koko tarinan ydin, kaikki alkaa Austenin kirjoista, kirjat auttavat Sarahia hänen pakko-oireissaan ja Mia kuvittelee itsensä Marianneksi juostessaan pitkin maaseudun yksityisteitä. Mia vertautuu muutenkin Marianneen. Itse olen sitä mieltä, ettei oikukas Marianne olisi nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa harrastanut kestävyysjuoksua, lajia, joka vaatii tiettyä luonteenlaatua, mutta muuten Connelly kuvaa Miaa juuri sopivan mariannemaisena. Siskosten välisten ristiriitojen kuvauksessa Connelly onnistuu hyvin: koko romaani oikeastaan rakentuu näiden jännitteiden varaan.

Austen-faneille Connellyn kirja on nautittavaa luettavaa, siinä määrin Connelly ripottelee tekstiinsä viittauksia Austenin kirjoihin ja niistä tehtyihin filmatisointeihin sekä kuvailee Austenin elämän ja romaanien tapahtumapaikkoja. Kirja suorastaan innoittaa Austenin jäljille. Etsin sinua, Mr. Darcyn lukemisen jälkeen on pakko kurkata Austen Authors -sivustolle tai etsiä Austen-krääsää. Mietin jo Keep calm and read Jane Austen -keittiöpyyhkeiden tilaamista! Kaiken lisäksi Connellyn romaanissa on kaksi asiaa, jotka ihastuttavat: Austen-fani ei olla hymyilemättä lukiessaan koirasta nimeltä Bingley, ja kirja päättyy tismalleen oikein sanaan loppu.

3/5

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Kustantaja: Like 2013
Kansi: ?
Sivuja: 95
Kotimainen pienoisromaani

Sormiani palelee. Laitan ne hetkeksi villasukkien varsiin lämpenemään ennen kuin valmistaudun kotiinlähtöön.
"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva".
Entä jos se oli jonkun ilkeän työtoverin pilailua? Nämä nuoret konttoristit pilailevat joskus, koska tietävät minun uskovan vakavuuteeni.
Mutta luurihan on jo laukussa ja polttaa siellä linja avoinna taivaaseen.

Kevättalvella 1962 oululainen konttoristi Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänen on määrä johdattaa suuri ihmisjoukko pelastukseen, muuten aprillipäivänä koittava maailmanloppu syöksee koko Suomen kansan kadotukseen. Uskossaan vakava, yksinäistä ja kurinalaista elämää viettävä Laina on kiihtynyt ja tarkoituksensa löytänyt. Liana-sisko apurinaan hän alkaa toteuttaa Jumalan tahtoa.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala pohjautuu osin 1960-luvulla vaikuttaneeseen heinoslaiseen herätysliikkeeseen. Laila (!) Heinosen yhdessä Aune-siskonsa kanssa perustama liike sai Suomessa kaikupohjaa poliittisen tilanteen, ennen kaikkea noottikriisin vuoksi, ja vuosia elänyt liike vaikutti vielä 1980-luvulla Turun seudulla. Wikipedian mukaan liike toimii edelleen Kaarinassa. Haurun kirja on kuitenkin fiktiota, joka on saanut innoituksensa, hahmonsa ja perusasetelmansa heinoslaisuudesta.

Uteliaimmat koputtavat jo ulko-oven lasiin. On tullut aika avata ovet.

Aina ei tarvitse kuvata laajasti sanoakseen paljon. Tämä näkyy erityisen hyvin Haurun kirjassa, jossa luvut tai kappaleet ovat lyhyitä ja tiiviitä. Hauru saa muutamalla lauseella kuvattua Lainan yksinäisyyden, kiihkeän uskonnollisuuden ja sen odotuksen tunteen, jonka aprillipäivän lähestyminen ja tehtävän mahdollinen täyttyminen hänessä aikaan saa. Hauru tuo lyhyesti, suorastaan pienesti lukijansa eteen Lainan köyhän arjen: millaista on ihan turhamaisuudessaan pihistää hyväntuoksuista saippuaa kaupungintalolta ja säilyttää sitä vaatekaapissaan? Samalla tavalla lukija kohtaa Lainan ja Liana Kaarinan mukaan nimetyn siskon lapsuuden - sen, josta Lainan nykyhetken paatoksellisuus kumpuaa.

Haurun kieli on koko ajan kaunista, Lainan maailma on lyyrinen, realistisen kirkas ja hullun kylmäävä samalla kertaa. Koko pieni romaani on nautittavaa luettavaa. Ja kuitenkin: vaikka ihastuin suuresti Haurun tiiviistettyyn ja runolliseen ilmaisuun, jäin kaipaamaan enemmän. Nyt kokonaisuus on toki tyylikäs enkä kaipaa laveaa tai maalailevaa kerrontaa, mutta lupaavien jännitteiden romaanissa kaikki on luettu liian nopeasti, koko kirjan lukaisee viidessätoista minuutissa. Ehkä Laina, Liana ja heidän seuraajansa olisivat kaivanneet niin sanotusti hieman enemmän lihaa luidensa ympärille? Hyvillä perustuksille rakennettu tarina muutaman lisäkerroksen?

Vaikka en saanut ihan sitä, mitä odotin, kertoo Haurun tiivis ja ilmava tyyli kirjailijasta, josta voi hyvinkin tulla yksi uusi suursuosikkini. Paperinarujumala on hieno, suorastaan tyylikäs pienoisromaani, intensiivinen ja kiehtova. Vartin kestävä lukukokemus ei kuitenkaan ole minulle riittävä, vaikka romaani voimakkaasti puhutteleekin.

3,5/5

Paperinarujumalan ovat lukeneet myös Hanna, Paula ja Jaana.

P.S. Kommentteihin vastaamiseni laahaa edelleen jäljessä. Pahoittelen sitä, mutta palaan jokaiseen kommenttiin, kunhan Hannan ja minun kirjoittama blogikirja menee taittoon.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
Kustantaja: ntamo 2013
Kansi: Anni Halonen
Sivuja: 259
Kotimainen romaani

Anna ei pannut vastaan. Tuntea hän yritti, voi miten yritti, rakastaa vihata tai katkeroitua, kylmyys kahlitsi, Annan sen kahlitsi.
Haluan irti, hän sanoi aamuna jolloin suuret tuulenvireet olivat kadonneet.
Päästä minusta sittenkin, sittenkin päästä irti.

Anna elää vankimaisessa avioliitossa väkivaltaisen Veikon kanssa. Hän ottaa vastaan iskut, käsiraudat ja kodin ahtaat seinät, hän aukeaa Veikolle, muttei saa oikeasti elää. Kipu tekee kauniiksi. Herman palvoo Annaa, omaa häntään, omaa Atheniaansa, Annan eepoksellisuutta ja omia muistojaan. Kipu, hulluus ja pienet suvannot vuorottelevat näiden kolmen tarinassa, heidän hengityksessään ja suurissa kysymyksissä, jotka koskevat lähtemistä, jäämistä, vapautta ja eräänlaista vapautusta.

Pintanaarmuja (2013) on Maaria Päivisen kolmas romaani, ja sain kirjan luettavakseni kirjailijalta itseltään. Kiitos! Olin jo jonkin aikaa ollut varovaisen kiinnostunut Päivisen tuotannosta, sillä hänen aiemmat teoksensa Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies ovat jakaneet lukijansa niihin, jotka ovat ihastuneet ja niihin, joille Päivisen romaanit ovat olleet ehkä liiankin haastavia.

Jos kuulee ääniä, ne tulevat itsestä.
Jos ei kuule ääniä, on elämä vielä siinä.
Ja Anna kuuli ääniä eikä sittenkään tiennyt onko elossa.
Ja Veikko luisui vierellä, ja Anna oli punainen viiva.

Haastava on Pintanaarmujakin - niin muotonsa kuin sisältönsäkin osalta. Annan tarina on hurja. Sen rankkuus ikään kuin kasvaa kertomuksen rajuuden yli ja lukijaa alkaa pakostakin turruttaa, vaikka romaanissa on paikoin suvantoja ja nopeita melkein-ilonkin hetkiä. Romaanin loppupuolella väkivallan, eritteiden ja vankimaisen ahdistavuuden kolminaisuus ei tee enää vaikutusta, vaan se alkaa kyllästyttää. Turruttaminen on luultavasti tarkoituksellista, sillä kirjan Annakin on usein turta niin ulkoisessa kuin sisäisessä helvetissäänkin. Ja sellainen on varmasti väkivaltaisia tekojaan lisäävän Veikonkin mieli. Mutta väkivallaton itseään kohtaan ei ole Annakaan, itse asiassa Annan teot sivaltavat Veikon tekoja enemmän. Veikko jää etäiseksi hahmoksi.

Annan ja Hermanin vuorottelu kertojina on onnistunut ratkaisu. Kaksi eri näkökulmaa rakentaa Annaa ja selittää osaltaa sitä, miksi Herman on sellainen kuin on ja miksi Anna tekee asioita omalla tavallaan. Annan osiot romaanissa ovat väkevyyteen saakka vahvoja. Herman on toisaalta ongelmallinen kertoja: hänen ansiostaan tarinaan tulee tarpeellista ilmavuutta ja surua, mutta hänen kauttaan kerronta polkee myös paikallaan. Joissakin blogeissa on toivottu Veikon näkökulman nostamista Annan rinnalle ja Hermanin tilalle, mutta omasta mielestäni Veikon tarina pitäisi kokonaisuuden vain kodin seinien sisällä ja mieleen jäisi eltaantunut hengitys ja tuhruiset lakanat. Hermanin ansiosta tarina kulkee myös ulkomaille, taiteeseen ja hulluun, noiduttuun rakkauteen.

Hermanille Anna on pyhää maitoa ja Veikon tekojen jälkeen hän on punainen viiva. Päivinen kirjoittaa hengästyttävästi. Hänen kielensä on kokeilevaa, runollista, rujoa ja temponsa osalta poukkoilevaa - välillä nopeaa ja tiheää, toisinaan (tarkoituksellisesti) kuvailemaan jäävää. Omaperäisessä ja rikkaassa kielessä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Näen Päivisen lyyrisen tajunnanvirtaisuuden vahvuutena, hän kirjoittaa tavalla, joka eroaa kirjallisuuden valtavirrasta. Päivinen on lahjakas. Toisaalta romaania on raskas lukea, vaikka kerronta viekin mukanaan. Tajunnanvirta ja minun häneni-, ruma-Anna, anna vittu anna- ja tyhjä tyhjä tyhjä -kaltaiset ilmaisut ottavat ylivallan tarinasta. Muoto voittaa sisällön eikä kokonaisuudesta saa kunnolla otetta, vaikka kaikki tuleekin niin liki.

Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa.

3/5

Pintanaarmuja on luettu myös seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Villasukka kirjahyllyssä, Luen ja kirjoitan, Kirjavalas sekä Morren maailma. Kirjailijan oma blogi on ihana.

P.S. Kirjaa lukiessa yhden liki parin vuosikymmenen takaisen suosikkibändini kappale alkoi soida päässäni: Hole ja Asking for it.

Everytime that I sell myself to you
I feel a little bit cheaper than I need to
I will tear the petals off of you
Rose-red, I will make you tell the truth

John Irving: Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: In One Person 2012
Suomennos: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 604
Yhdysvaltalainen romaani

Oliko minussa kylliksi romantikkoa uskomaan, että neiti Frost tiesi sen? Uskoinko minä, että hän oli ensimmäinen ihminen, joka ymmärsi, ettei kukaan pystyisi tarjoamaan minulle kaikkea?
Luultavasti. Olinhan minä vasta yhdeksäntoista  - biseksuaali poika, joka osasi aika hyvin puikkauksen. Se oli vain yksi ote, enkä minä ollut painija, mutta hyviltä opettajilta voi oppia paljon.

Billy Abbot on ensin poika ja myöhemmin mies, josta on moneksi. Hän on poika, koululainen ja opiskelija, rakastaja, panija, kirjailija ja biseksuaali, jolle rakkauselämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Nuori Billy asuu äitinsä ja isäpuolensa kanssa ja hänen lapsuuttaan värittää harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii kuiskaajana ja isoisä näyttelee mielellään leninkiin sonnustautuneena. Billyn oma isä on kadonnut eikä epämääräinen kaipuu hellitä koskaan. Billyn ensimmäiset ihastukset, painijoukkueen kapteeni Jacques Kittredge ja leveäharteinen kirjastonhoitaja neiti Frost ovat ensiosoituksia siitä, millaista on ihastua miltei mahdottomiin kohteisiin. Aikuistuessaan Billystä tulee kirjailija, rakkauden ja seksuaalisen identiteetin hakeminen jatkuu ja niiden myötä elämään tulee tummia sävyjä.

Jos minun pitäisi nimetä kirjailija, joka lastenkirjailijoita lukuun ottamatta on kulkenut mukanani pisimpään, vastaus olisi John Irving. Löysin hänen romaaninsa Kaikki isäni hotellit yli 20 vuotta sitten ja olin aivan myyty. Luin kirjailijan muut suomennetut teokset pikavauhtia ja olen ostanut hänen myöhemmät romaaninsa pikavauhtia niiden ilmestymisen jälkeen. Romaaneista tuorein, tiiliskiven kokoinen Minä olen monta (2012) oli pääsiäiseni odotetuin kirja - klassiseen Garpin maailmaan verrattu teos.

Minä olin ollut yksinäinen aina, mutta itseinho oli pahempaa kuin yksinäisyys.

Minä olen monta on John Irvingin tummin teos. Se on kirjailijan vakavin ja surullisin, ehdottomasti. Tie harrastajateatterista ja kirjastorakkaudesta opiskelijanuorukaisten Euroopan-matkalle ja edelleen Reaganin aikaan sekä valtaviin menetyksiin on ilon ja surun mutkikkuudella täytetty. Romaani on taattua Irvingiä sikäli, että siinä on mukana kaikki kirjailijat "tavaramerkit", kuten paini, kirjoittaminen, kasvutarina, isättömyys, joukko näyttelijöitä, transvestiitteja sekä noloja sattumuksia. Minä olen monta on paitsi surullisin, myös lihallisin Irvingin kirja. Irving on aina kirjoittanut rinnoista ja peniksestä, rakastelusta ja seksikokeiluista, mutta nyt sperma turskahtaa reisille ehkä useammin kuin koskaan aiemmin.

Romaanin takakannessa siteerataan amerikkalaista kirja-arvostelua, jonka mukaan Irving on loistavassa vedossa. Loistavasta en tiedä, mutta varsin hyvässä vedossa kuitenkin. Olen romaanin suhteen niin monessa asiassa samaa mieltä Suketuksen kanssa, että melkein pelottaa. Voisin siteerata bloggaajakollegaani siitä, kuinka odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa ja kuinka hyvä kirja on, ja miten romaani ei kuitenkaan saa täysiä pisteitä, sillä se viimeinen silaus jää puuttumaan. Suketuksen tavoin ärsyynnyn Minä olen monta -teoksen toiston määrään. Billy ja Elainen rintaliivit, neiti Frostin kookas ja silti niin houkuttava olemus ja Billyn tapa sanoa penit toistuvat niin usein, että lukija kyllä uskoisi vähemmälläkin. Kirjaa lukiessani en vain ärsyyntynyt vaan suorastaan hämmennyin toiston määrästä. Tulin epätietoiseksi, että olinko déjà-vu:n kourissa vai olinko todella lukenut samat asiat jo montakin kertaa aiemmin.

Minä olen monta oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Tunnistin kyllä vanhan tutun Irvingin, sen kerrontavan, josta niin pidän, mutta silti kirjassa oli jotain jaarittelevaa ja - uskallan sanoa - keskinkertaista. Pidinkö kirjasta? Totta kai. Muuttaisinko kirjasta jotain? Paljonkin. Olenko pettynyt suosikkikirjailijani uusimpaan romaaniin? Ehdottomasti. Pidin kirjasta, koska se lopulta onnistui tekemään sopen sydämeeni ja koska se kantaa tärkeitä teemoja etenkin 1980-luvulta. Tuskastuin kuitenkin siihen, etteivät romaanin jännitteet jaksaneet kantaa. Petyin siihen, että suosikkikirjailijani on alkanut jaaritella entistäkin enemmän eikä kirjasta tullut odottamaani "uutta Garpin maailmaa" teemojensa tai sujuvuutensakaan osalta. Kokonaisuus on silti toimiva ja Billy hyvä ja teoksen nimen arvoisesti sopivan moniulotteinen henkilöhahmo.

Ristiriitaisuudessaankin Minä olen monta on keskivertoa parempi, melkein hyvä romaani, jota suosittelen kaikille Irvingin tuotantoon aiemmin tutustuneille. Vaikka tarina on toisteinen, niin yksittäiset kohtaukset toimivat ja kokonaisuus pitää otteessaan. Kirjan perusajatus on hieno: ihmistä ei sovi luokitella ennen kuin oppii tuntemaan toisen.

--

Vaikka minua kirpaisee, haluanhan lukeutua Irvingin suurimpien fanien joukkoon, en voi antaa kirjalle enempää pisteitä kuin aavistuksen keskivertoa paremmat 3,5/5.

Myös Maija on lukenut kirjan.

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea 2012
Suomennos: Johanna Joskitt-Pöyry
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 443
Brittiläinen romaani

Siihen oli vaikea uskoa. Kun minä kuulin sanottavan rannalla Toivoa on, ne sanat lausuin minä, ei kukaan muu - omaksi lohdukseni, pysyäkseni pinnalla. Mutta mitä se haittaa, jos uskoo satuihin? Minusta niihin, moniin ainakin, kannattaa uskoa.

Parla - tai olkoon saaren nimi vaikka Parla - on pieni Iso-Britanniaan kuuluva saaripahanen. Luonto, Herran ja aaltojen pelko, ovat vuosisatoja säädelleet saaren elämää, meri on antanut ja ottanut. Nykyisin saari täyttyy loma-aikaan turisteista, mutta muuten elämä sujuu omissa tuulen tuivertamissa uomissaan. Ja kun suolainen meri on ottanut, se on ottanut paljon. Neljä vuotta sitten monien rakastama Tom Bundy hukkui ja katosi, hänen vaimonsa Maggie sekä äitinsä Emmeline kaipaavat Tomia enemmän kuin muut, mutta he eivät ole ainoita. Eräänän päivänä rannalta löytyy kookas mies, joka on menettänyt muistinsa. Mies on kuin Kalamies, saarelaisten kertoman tarinan myyttinen henkilö, joka voi yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuoda toivoa sitä tarvitseville. Kuka on Kalamies? Voiko vanha kansantaru muuttua todeksi ja mitä hän merkitsee saarelaisten arkielämälle?

Susan Flecherin romaanit ovat nousseet kirjabloggareiden suosikeiksi, kuten Tummanhopeisen meren (2012) kansilieve kertoo. Väkeväksi ja ikimuistoiseksi luonnehdittu romaani kiinnosti minuakin ja sen lukeminen toi hyvän jatkumon moniin tarinoista kumpuaviin kirjoihin (mm. Tummempaa tuolla puolen ja Ragnarök) joita olen viime aikoina lukenut.

Miten paljon majakka on mahtanut nähdä vuosien saatossa. Se on huuhtonut lukuisia pieniä hetkiä valollaan: yhdessä liikkuvia vartaloita, veneen vetoa maihin öisessä poukamassa, synnyttävän uuhen räpyttelyä keilan liikkuessa yli. Valo tavoittaat katot ja oratuomet ja kivimuurit, jotka näyttävät yöllä jotenkin rosoisemmilta, varjoisemmilta ja oudoilta. Se pyyhkäisee hautakiveä toisensa jälkeen. Hetken jokainen makuuhuone on valkoinen.

Tummanhopeisen meren kohdalla voin käyttää turhankin usein kirjoittamaani ilmaisua: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Kirjasta on nimittäin jo nyt tullut melkoinen blogihitti, kustantajan Fletcherin aiempien kirjojen suosioon perustuva mainoslause osui siis nytkin kohdalleen. Kaikki kirjan lukeneet ovat sitä suuresti rakastaneet: Susa löysi sielukirjan, samoin Elma Ilona. Sara rakasti kirjan jokaista sivua ja jokaista sanaa. Annika K ei vain lukenut, vaan myös eli Fletcherin kirjan. Katrikin antoi kirjalle viisi sydäntä. Koska pidin paljon Meriharakoista ja jonkin verran Irlantilaisesta tytöstäkin, odotin Tummanhopeiselta mereltä paljon etenkin, kun luin siitä niin kehuvia blogiarvioita.

Ja hyvä kirja Tummanhopeinen meri onkin. Se on kaunis (!) kertomus meresta, saaren väestä, lähtemisestä ja jäämisestä, menetyksestä, surusta ja toivosta. Fletcher punoo tarinansa meren lailla keinuttavaksi, toisaalta myrskyisäksi, toisaalta seesteiseksi kokonaisuudeksi, jossa arki sekoittuu folkloreen ja ihmismieli prosessoi suruaan. Kalamies askarruttaa lukijaa ja pyykit kuivuvat narulla, leipä pompahtaa paahtimesta, voikukan hahtuvat lentävät ja valo heijastuu maatalouskoneista (sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei vaikka traktorista tai leikkuupuimurista). Maggien ja Tomin tarina koskettaa, sen mukana myötäelää pakostakin.

Fletcherin kieltä on luonnehdittu kauniiksi. Kaunista se onkin, liiankin. Yöt ovat hopeutuja, meri kimmeltää, Maggien kuva Tomin hampaista on kristallinkirkas. Pidän kauniista kielestä, nautin romaaneista, jotka on kirjoitettu huolella ja joiden äärellä saa hieman huokaillakin. Mutta silloin, kun adjektiiveja yliviljellään, ärsyynnyn hieman niin, että unohdan itse romaanin tarinan ja takerrun pikkuseikkoihin. Fletcherin kerronnassa toinenkin asia hyppäsi silmiini. Hän käyttää valtavasti ellipsiä. Toisinaan ellipsi on hyvä tyylikeino, mutta nyt niin moni asia tuntuu jäävän roikkumaan ilmaan: Ja nyt kun on kulunut neljä vuotta... tai minä pystyn... tai Tämä... mies. Voisin luetella esimerkkejä vaikka kuinka - pikkuseikkoja, kentis, ja pääasia on vahva, aidosti hyvä tarina.

Vaikka tarina on hieno ja merellinen tunnelma kohdallaan, en kuitenkaan lumoutunut enkä suuremmin ihastunut. Pidin kuitenkin kirjasta tarpeeksi todetakseni, että Tummanhopeinen meri on tarinaltaan kiehtova ja sen tunnelmiin on helppo jäädä. Rakkaus ja toivo kannattelevat niin tarinaa, sen henkilöitä kuin lukijaakin.

3,5/5

Marianne Cedervall: Tästä talvesta tulee musta

Pimeän kirjan viikko

Marianne Cedervall: Tästä talvesta tulee musta
Kustantaja: Atena 2013
Alkuteos: Svartvintern 2010
Suomennos: Ulla Lempinen
Kansi: Niina Leino
Sivuja: 353
Ruotsalainen (pehmo)jännäri


"Talvesta tulee musta, varjot joutuvat jo. Lapsosia etsitään, isien ja äitien tuhotöitä tutkitaan, ja raskas kosto lankeaa pettureiden ylle",

näin ennustaa Yhdysvalloista kotiseudulleen Torniojokilaakson Ruotsin puoleiseen Lappiin lentänyt Hervor; nainen, jossa on paljon maailmannaista ja enemmän kuin ripaus pohjoisen noitaa. Hän palaa vanhalle kotiseudulleen ystävänsä Mirjamin tueksi. Ystävykset ovat aiemmin asuneet Gotlannissa, jossa tapahtuneet omituiset asiat ovat saaneet Mirjamin pakenemaan Kuivalihavaaraan. Elämä pohjoisessa ei suju toivotun rauhallisesti, siellä ensin paikkakunnalle saapuu kuuluisa oopperalaulajja Ralph Sörarve ja hieman myöhemmin Ralphin perimästä vanhasta hotellista löytyy kauheuksia. Kuivalihavaaran omalaatuiset asukkaat ottavat naiset sekä Ralphin vastaan kukin omin tavoin ja lisäksi menneisyys kummitelee Mirjamin ja Hervorin mielessä.

Marianne Cedervallin esikoisromaani Ajattelen sinua kuolemaasi saakka oli kepeällä jännityksellä maustettu naisten veijaritarina, jonka luin kernaasti välipalaksi, mutta jonka lopun koin vähintäänkin kyseenalaisena. Tästä talvesta tulee musta (2010) on jatkoa erikoisia kykyjä omaavan Hervorin ja lääkäri-Mirjamin tarinalle. Nyt pääosaa esittävät myös meänkieltä puhuvat ihmiset, pienen kylän ennakkoluulot ja omalaatuinen yhteisöllisyys sekä vuosikymmeniä vanha arvoitus.

Varovasti hän avasi viimeisen haruaan taitoksen ja henkäisi rajusti. Hän nousi pystyyn liian nopeasti. Silmissä musteni. Ilmassa kieppuva pöly pani yskimään. Hän valaisi löytöä uudestaan. Hyvä Jumala, tämä ei voinut olla totta. Ei saanut olla.

En odottanut suuria Cedevallin kirjalta. Odotin mukiinmenevää romaania, joka tarjoaa herttaista jännitystä sujuvasti kirjoitettuna. Juuri sellaisen romaanin sainkin. Tästä talvesta tulee musta pitää otteessaan. Kirjan lukaisee nopeaan, etenkin Hervor on mainio romaanihenkilö, Lapin luonto revontulineen lumoaa ja Ajattelen sinua kuolemaasi saakka -romaanin  mielestäni kyseenalainen ajattelumalli on poissa.

Suomalaisille lukijoille Tästä talvesta tulee musta antaa paljon tarttumapintaa etenkin kielen ja nimien osalta: romaani vilahtelee meänkieleen viittaavia sanoja, Tony Niskan ja Olavi Törmän kaltaisia nimiä, lestadiolaisuutta muistuttavan herätysliikkeen ja mainitaanpa kirjassa vielä suomalais-urgilaisten kielten professorikin. Kaikki edellä mainittu tulee paketissa, joka on eksoottisuudessaan läpensä tuttu, aavistuksen kliseinenkin. Cedervallin teksti on myös opettavaista, mutta mitäpä se haittaa, kun opetus koskee suvaitsevaisuutta ja tarinakin rullaa kelpo page turnerin tavoin. Tästä mainiosta välipalakirjasta jää kuitenkin puuttumaan oikea jännityksen taso enkä osaa sijoittaa teosta mihinkään genreen, ehkä se on jonkinlainen mysteerin sisältävä lukuromaani. Romaanin arvoitukset ovat nopeasti ratkaistu ja yllätyksellisyys puuttuu tyystin. Cedervallin esikoinen oli jännittävämpi, mutta episodimaisempi. Tämä jatkokirja on selvästi ehjempi kaunokirjana, mutta mitään suurta romaani ei tarjoa - eikä sen tarvitsekaan, se täyttää viihdyttävän tehtävänsä tällaisenaankin.

On makuasia viihtyykö paremmin Gotlannissa vai Torniojokilaaksossa. Gotlanti on varmastikin enemmän oma paikkani, mutta pienellä kirjallisella välipalamatkalla voi hyvin pistäytyä myös pohjoisessa, sillä Cedervallin romaanien maisemista pohjoisessa on enemmän luonnetta.


***

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Calling Me Home 2013
Suomennos: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Sivuja: 504
Yhdysvaltalainen romaani

Tässä minä siis nyt olen: aion pyytää Dorrieta ajamaan minut autolla koko matkan Teksasista Cincinnatiin, puolen mantereen halki, ja auttamaan minua hoitamaan asioitani. En ole erityisen ylpeä joutuessani tunnustamaan etten pysty tekemään matkaa yksin. Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen ollut aina hirvittävän itsenäinen. Olen myös ollut aina yksin.
Entä sitten matka Cincinnatiin? Siihen en pysty yksin. Enkä haluakaan. Haluan tyttäreni; haluan Dorrien.

Yhdeksännelläkymmenennellään käyvä Isabelle-neiti pyytää kampaajaansa ja ystäväänsä, nuorehkoa Dorrieta ajamaan hänet ystävänsä hautajaisiin. Naisten ystävyys on yllättävä nykypäivänkin Yhdysvaltain syvässä etelässä: valkoinen vanha nainen ja nuori afrikkalaisjuurinen kampaaja eivät ole tavanomainen näky tienvarsien dinereissa. Heidän ystävyytensä on kestänyt kuitenkin jo vuosikymmenen ajan ja he kertovat toisilleen mieltään painavat ja ilahduttavat asiat: Dorrie lapsiinsa ja entiseen mieheensä liittyvät tuntonsa, Isabelle muistonsa kielletystä rakkaudesta 1940-luvun alusta. Kun matka etenee, Isabellan tarina syvenee. Mustien ja valkoisten rinnakkaiselo, ystävyys ja rakkaus sekä ennakkoluulot, kattavat vuosikymmenten kaaren.

Amerikkalaisen Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin (2013) julkaistaan nyt maaliskuussa Suomessa erittäin tuoreeltaan. Kirjan julkaisupäivä Yhdysvalloissa oli 12.2.2013. Sain kirjan luettavakseni jo parisen viikkoa sitten. Koska pidän melkein kaikista Yhdysvaltain etelän lähihistoriaan sijoittuvista romaaneista, oikein odotin Kiblerin romaaninkin lukemista. Odotin, vaikka samalla tiesin luvassa olevan viihdyttävän lukuromaanin eikä mitään sen enempää.

Tänä yönä rintaani kuitenkin kiristi tuskallinen häpeän tunne. Robert oli pelastanut minut joltakin jota olin tuskin edes osannut kuvitella, eikä hänellä ollut silti lupaa saattaa minua kotiin tämän säännön takia, jota en koskaan ennen ollut edes kyseenalaistanut. Luin kyltin ikään kuin olisin nähnyt sen ensimmäistä kertaa: NEEKERI, ÄLÄ ANNA AURINGON LASKEA YLLESI TÄÄLLÄ SHALERVILLESSÄ.

Viihdyttävän lukuromaanin sainkin. Viihdyttävyys ei missään nimessä ole Kiblerin romaanin kohdalla huono asia, vaan kirja täyttää funktionsa naisten lukuromaanina. Se pitää otteessaan, koskettaa ja korostaa sitä, että ihmisellä on oikeus kapinoida yhteiskunnan normeja ja oman sukunsa asettamia vaatimuksia vastaan - kammottavaa rasismia vastaan. Isabellan ja Dorrien road tripillään vuoroluvuin kertomat tarinat  peilaavat nykyhetkeä sekä toisen maailmansodan ajan Yhdysvaltoja sivumäärältään tasavahvasti, mutta kiinnostavuudeltaan menneisyys on se,  johon ainakin itse kiinnityin. Melkein hypin Dorrien tarinan yli, koska halusin tietää, miten Isabellin tarina etenee.

Matkalla kotiin olisi voinut olla paljon enemmän. Esimerkiksi rasismin teemaa hienosti kuvaava Kathryn Stockettin Piiat onnistuu olemaan sekä koskettava että viihdyttävä. Syvän etelän tunnelma ja rasismin vääryys on romaanissa elävästi kuvattu. Vanhan ja nuoren naisen ystävyyttä sekä menneisyyden ja nykyisyyden tarinoita etelävaltioissa kuvaava Fannie Flaggin Paistetut vihreät tomaanit suorastaan imaisee mukaansa ja saa uskomaan niin ystävyyteen kuin tarinankerronnan voimaan. Matkalla kotiin jää näistä ulottuvuuksista paitsi. Kibler toki kirjoittaa sujuvasti, ja etenkin Isabellen ja Robertin tarina pitää otteessaan. Matkalla kotiin ei kuitenkaan tee samanlaista soppea sydämeen kuin mainitsemani Stockettin ja Flaggin kirjat, se vain viihdyttää ja toki koskettaakin, mutta ei tarjoa yllätyksiä tai suuria elämyksiä. Päinvastoin, romaanin kulku on alusta loppun saakka arvattavissa ennalta. Vakavista teemoistaan huolimatta Kiblerin kirja on turvallista, mukavaakin luettavaa esimerkiksi illalla ennen nukkumaanmenoa tai työmatkalla bussissa.

Romaanin ei onneksi tarvitse olla aina suuren elämyksen kirja taatakseen kelvollisen lukukokemuksen. Matkalla kotiin täyttää lukuromaanityhjiön mainiosti. Se on oikein mainio kirjallinen välipala, joka muistuttaa lukijaansa ihmisten välisen tasa-arvon tärkeydestä: oikeus rakkauteen kuuluu jokaiselle aikuiselle eikä ystävyyden rajoja voi onneksi määrittää sukupuolen, iän tai ihmisen etnisen alkuperän mukaan. Matka Teksasista Cincinnatiin on pitkä, mutta ladattu muistoilla, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi.

***

Hanna viihtyi "lukusukkulan" parissa, Maija ei voinut laskea kirjaa käsistään.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Afterwards 2010
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 481
Romaani, Iso-Britannia

Tuntuu että olen muuttunut avaimenvartijaksi, ja olen varma että yksi niistä avaa oikean lukon.
Minun tehtäväni on nyt selvittää kaikki mahdollinen.
Sitten täytyy taata että [--]
On pakko.
Siinä kaikki.

Englantilaisen Sidney Housen yksityiskoulun liikuntapäivän aamuna tuuli on lämmin ja vahva. Liikuntapäivään osallistuu myös keski-iän kynnyksellä oleva Grace, jonka kahdeksatta syntymäpäiväänsä viettävä Adam on mukana juoksemassa ja jonka 17-vuotias tytär Jenny sijaistaa koulun terveydenhoitajaa. Kesken aurinkoisen, ihanan päivän koulussa syttyy tulipalo, ja Jenny on rakennuksen sisällä. Gracen on pelastettava tuhopolton uhriksi joutuva lapsensa. Jotta voin kertoa lisää kirjan kehyksestä, minun on tehtävä samoin kuin Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minna sekä Nenä kirjassa -blogin Norkku ja paljastettava juonesta yksi oleellinen asia. Tämä seikka selviää kuitenkin heti kirjan ensimmäisten sivujen aikana, joten en usko tekeväni kirjalle hallaa. Grace nimittäin loukkaantuu tulipalossa niin pahasti, että kamppailee sairaalassa hengestään. Elämän ja kuoleman välisessä tilassa hän ikään kuin siirtyy ulos ruumistaan ja alkaa selvittää, kuka sytytti tulipalon ja miksi. Jenny ei tunnu vieläkään olevan turvassa, joten Gracen on pakko suojella perhettään.

Luin Rosamund Luptonin esikoisromaanin Sisaren reilu vuosi sitten. Suhtauduin kirjaan ristiriitaisesti. Nautin sen Lontoo-kuvauksesta, mutta en lämmennyt tarinalle. Kun sitten kuulin Mitä jäljelle jään (2011) suomennoksesta, muistin Minnan ja Norkun pitäneen kirjasta ja päätin kokeilla, miten toinen Lupton-suomennos minuun vaikuttaisi. Kirjan takakannen mainoslause vakuuttelee Luptonin olevan "uskomattoman hyvä" ja tarinan luvataan pitävän sisällään niin jännitystä kuin äidinrakkauttakin.

"Etkö tajua, äiti? Hei! Olen aikuinen jo. Et voi päättää elämästäni. Siitä mitä on jäljellä. Minulla on oma elämä. Oma kuolema."

Mutuhuttuilevana bloggaajana saan kirjoista kertoessani tuoda esiin omia lukemiseen liittyviä ihastuksen ja ärsytyksen kohteita. Mitä jäljellä jää tuo heti alussa lukijansa tietoisuuteen eräänlaiseen ruumiistairtautumiskokemuksen. Se vieraannutti minut oitis, en ole koskaan pitänyt hörhöistä aiheista kirjoissa. Luen mielelläni maagista realismia ja jonkinlaista fantasiaakin, mutta todentuntuisessa ja muuten niin realistiset kehykset omaavassa kirjassa Gracen kaikkialla leijaileva olemus oli minulle jotain, joka sai miltei lopettamaan kirjan lukemisen. Koska luotin kirjasta vinkanneiden blogiystävieni makuun, päätin kaikesta huolimatta jatkaa Gracen ja hänen perheensä tarinan parissa.

Kuten Sisaresta muistin, on Lupton myös varsin taitava kuljettamaan viihdyttävää ja jännittävää tarinaa. Jännityskertomuksen, miltei dekkarin, taso toimii ja Mitä jäljelle jää pitikin otteessaan niin, että lopulta en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Jotta pääsin tähän lukemisen rytmiin, minun piti kuitenkin päästä ensin yli tarinan hörhökehyksestä sekä reilusta sadasta ensimmäisestä sivusta, joiden aikana lukeminen takkuili. Jännityskirjamaisessa lukuromaanissa se on liikaa, sillä tämän lajityypin kirjoissa lukijan tulisi koukuttua miltei heti.

Osin lukemisen jatkaminen kuitenkin kannatti. "Hörhötaso" antaa Gracelle mahdollisuuden olla miltei kaiken näkevä kertoja. Hän pääsee seuraamaan niin poliisikuulusteluja kuin kohtaamaan yksittäisten ihmiset pelot ja surut, myös omansa. Koska hänen sielunsa on irtautunut ruumista, on hän kaiken näkevänä kuitenkin kykenemätön tekemään mitään. Lukeminen kannatti myös siksi, että Lupton on taitava perhedynamiikan kuvaaja ja tulipaloa selvittelevästä kertomuksesta kasvaa varsin hyvä vanhempien ja lasten välisten suhteiden, ystävyyden sekä luottamuksen kuvaus. Etenkin Grace, mutta myös Jenny ovat romaanihenkilöinä hyviä. Heistä välittää ja heidän kohtalonsa kiinnostaa.

Vaikka en voi sanoa ihastuneeni kirjaan, sain otteessaan pitävän lukuromaanin, jossa epäuskottavuuden rinnalla kulkee taitavasti kirjoitettu, koskettavakin kertomus erään äidin yrityksestä pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka sallivat pienen astraalimatkailun minua paremmin.

***

Mysi Lahtinen ja Karoliina Pertamo: Hei me kokataan!

Mysi Lahtinen: Hei me kokataan!
Kustantaja: Tammi 2013
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Sivuja: 56
Kokkauskirja lapsille

Ovikello soi helisten. Kun Aku meni avaamaan, seikoi isoisä oven takana ja leyhytteli kasvoja lippalakillaan. Hän oli hengästynyt ja puuskutti kuin veturi. Keittiöön päästyään hän istuutui heti pöydän ääreen ja nosti kassin polvilleen.
 - Meinasi mennä myttyyn koko hieno idea, isoisä sanoi.
- No, mikä? Tuuli kysyi.
- Tämänpäiväinen ruoka, isoisä vastasi.

Voileipiä, äidin lihapullat, syötäviä kukkia, perunamuusi, lohiperhoset sekä lättyjä aprikoosihillon ja vaniljajäätelön kanssa. Mikä kumma on lisuke ja miten pöytä katetaan, miten siellä istutaan? Kouluikäiset sisarukset Aku ja Tuuli ovat kyllästyneitä eineksiin. Onneksi apuun tulee isoisä, jolla on aikaa Akulle ja Tuulille näiden koulupäivän jälkeisten tuntien aikana. Isoisä yllättää lapset, sillä hänpä osaakin laittaa ruokaa. Eräänäkin päivänä isoisä saapuu hieman salamyhkäisenä täysien ostoskassien kanssa. Ja mitäs sieltä löytyykään? Aineksia herkulliseen keittoon!

Ruoanlaitosta ja ruokakulttuurista paljon kirjoittanut Mysi Lahtinen on yhdessä kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa saanut aikaan mainion lastenkirjan Hei me kokataan! (2012), joka yhdistää tarina- ja keittokirjaa. Kirjassa kulkee kehystarina, jossa Aku ja Tuuli kokkaavat yhdessä isoisänsä kanssa. Toisinaan isoisä tarinoi ruokien alkuperästä, toisinaan antaa hyviä vinkkejä keittiöpuuhiin. Pääosassa ovat kuitenkin ruokaohjeet, joiden avulla kuka tahansa voi kokea olevansa mestarikokki.

Hei me kokataan! sisältää arkisia ruokaohjeita lämpimistä voileivistä jauhelihakastikkeeseen ja nokkossopasta uuniomenoihin. Ohjeet ovat selkeitä, esimerkiksi vanhojen ja uusien perunoiden keittäminen selitetään vaihe vaiheelta patakintaiden tärkeyttä unohtamatta. Kirja pohjautuu myös vahvasti lähiruokaideaan, kaikkien ruokien ainekset on mahdollista löytää kotimaisesta tarjonnasta. Monet raaka-aineet voi jopa kasvattaa itse, kuten yrtit ruukussa keittiön ikkunalla tai raparperit ja perunat varsin helposti omalla mahdollisella pihamaalla. Nuoria nokkosia kuka tahansa voi hansikkaat kädessä poimia alkukesällä polun reunalta. Vinkkejä luonnosta löytyviin ja itse kasvatettaviin kasviksiin olisi voinut olla enemmänkin.

Kirja on pääosin toimiva ja kokkaamaan innostava. Teoksen yksi rikkaus ja samalla heikkous on siinä, että kirja soveltuu kaikille kouluikäisille lapsille. Kirjan ulkoasu, arkisen satukirjan kaltainen tarina sekä kuvitus houkuttavat pikkukoululaiset kirjan äärelle, innostavat keittiöpuuhiin vanhempiensa kanssa. Osa ohjeista on kuitenkin niin vaikeita ja esimerkiksi paljon veitsenkäyttöä sisältäviä, että vasta (varhais)teinit uskaltaa päästää yksin kirjan ohjeita toteuttamaan. Heitä lastenkirjamaisuus ei ehkä kiehdo. Siksi kirja sopiikin parhaiten kokkaaville vanhemmille, joiden apuna alakouluikäiset lapset voivat olla. Olisin myös kaivannut mukaan enemmän helppoja reseptejä, joita jo eka-tokaluokkainen voisi toteuttaa yksin. Meillä ainakin ekaluokkainen innostui eniten köyhistä ritareista, koska sai valmistaa ne (valvottuna) kokonaan itse.

Ruokaohjeet ovat monipuolisia ja seikkaperäisiä. On makuasia, millaisia ohjeita keittokirjoihin kaipaa. Itse olen aina ollut "allerginen" nakeille ja siskonmakkaroille, joten sivuutin kyseisiä aineksia sisältävät ohjeet kokonaan. Monet ohjeet, kuten miilunpolttajan spaghetti ja munakas, ovat myös muista keittokirjoista niin tuttuja, että niiden tilalle olisin kaivannut jotain uutta, toki kirjan hyvään lähiruokaperiaatteeseen sopivaa. Kaikkein eniten olisin kaivannut kirjaan leivontaohjeita. Olen innokas leipoja, kuten lapsenikin. Leivontaohjeiden puuttuminen lapsille suunnatussa keittokirjassa onkin pieni pettymys, sillä useimmilla kotikokkailu alkaa varmaan juuri leipomisesta. Kirjaa olisi hyvin voinut täydentää vaikkapa teeleipä-, sämpylä- tai marjapiirakkaohjeella.

Kirjan ulkoasu on värikäs ja erittäin retro. Hannele Huovin Ihme juttu - runokirjan yhteydessä esittelin kuvittaja Karoliina Pertamon kädenjälkeä, josta pidän kovasti. Pidän Pertamon raikkaanreippaasta tyylistä, jossa värit, muodot ja hahmot pomppaavat iloisesti ja elävästi esiin. Hei me kokataan! näyttää muun muassa pastapurkkien lomassa perhosta jahtaavan kissan, kattilaan lentävät ilmeikkäät kasvikset sekä perunakellarin idut - kaikki värikkäinä, suurina, reippaina. Hempeän ja prinsessamaisen näpertelyn ystäville kirja ei siis sovi, ei ohjeidensa eikä kuvituksensakaan puolesta. Itse pidin siitä, että keittokirjoissa on väriä ja iloa, lapsille suunnatuissa aivan erityisesti.

Kokonaisuudessaan Lahtisen ja Pertamon kirja on perinteisyydessään oikein mallikas. Lahtisen idea yhdistää tarinallisuus ja keittokirja toimii hyvin, Pertamon kuvat ilahduttavat. Vaikka kaipasinkin kirjaan pientä yllätyksellisyyttä ja leivontaohjeita, tullee Hei me kokataan! olemaan kodissani ahkerassa käytössä.

***½

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 129
Kotimainen (melkein nuorten)romaani

On helmikuun viimeinen ilta ja kaupunki kimmeltää lopputalven sateenkaarta. Juulia ja Riina juoksevat katujen yli autojen ja varomattomasti ajavien raitiovaunujen edestä. On vain terävä, kylmä nuoruus, joka on kohta ohi, jonka aikana täytyy kokea niin paljon kuin suinkin, jonka aikana täytyy juosta eikä koskaan pysähtyä.

Riina ja Joona ovat Helsingissä asuvia abiturientteja. He asuvat samassa kaupungissa, samanlaisen tähtitaivaan alla, valmistautuvat - tai sitten eivät - ylioppilaskirjoituksiin, tapaavat ystäviään, suunittelevat tulevaa ja vetelehtivät. Riina asuu juopon isänsä kanssa ja nukkuu kahvilassa, Joona asuu äidin, isän ja siskon kanssa suuressa rivitalokodissa esikaupunkialueella. He eivät tunne toisiaan, mutta he tekevät osin samoja asioita, kulkevat samoja reittejä, ehkä kaipaavat samoja asioita. Tähtitaivas on vaiti, mutta oman veren kohinan voi miltei kuulla.

Sarri Nirosen esikoisromaania Tähdenpeitto (2012) markkinoidaan kirjan takakannessa "nuoren ihmisen kirjana, kirjana nuorista ihmisistä, mutta ei nuortenkirjana, vaikka voi sen sellaisenakin lukea". Perfektionistiksi tunnustautuneen nuoren kirjailijan teos tuli tietoisuuteeni Sinisen linnan kirjaston Marian blogiarviossa, jossa kirjaa luonnehditaan muun muassa herkäksi, monitasoiseksi ja hieman helmikekkosmaiseksi. Kirsin kirjanurkassakin romaani näyttäytyy kiehtovana ja sen jokainen lause merkittyksellisenä.

Mutta kadut tulvivat niin kuin joet ja järvet, kaupungit tulkivat, tuuli paiskoo ja sade riuhtoo katuja niin, ettei Helsinki saa henkeä. Kaupunki hengittää kuin hengittäisi tyynyä vasten. Joona hengittää kylmää yötä ja on nukahtamaisillaan, kun jalka nytkähtää ja silmät rävähtävät auki.

Totta, Tähdenpeiton jokainen lause on merkityksellinen pieni helmi ja Tähdenpeitto on ihana kirja. Helmi Kekkosen lisäksi mieleeni tulee tunnelmansa osalta Joel Haahtelan Traumbach. Nironen on esikoisuudestaan ja nuoresta iästään (enkä halua vähätellä kirjailijan ikää!) huolimatta hyvin valmis kirjailija, mikä ilahduttaa kovin. Osin miltei lumouduin kirjaa lukiessani. Lumouduin sen raikkaudesta, kielen kauneudesta ja siitä, miten teos onnistui olemaan proosan rinnalla miltei runoa; se on arkinen ja ihmeellinen samalla kertaa. Nironen hallitsee kielen hyvin, nivoo lauseet tiiviiksi tunnelmaksi ja antaa Riinan ja Joonan nuoruuden olla melankolisella tavalla ajelehtivaa, kuten nuoruuden kuuluukin olla. En kerro, kohtaavatko Riina ja Joona, mutta sen kerron, että heidän tarinansa sykkii samaa tahtia. Ja saman rytmin jakavat myös tähtitaivas ja Helsinki.

Tähdenpeitto ei kuitenkaan ole täydellinen romaani. Se on kaikesta hyvästä huolimatta harjoitelmamainen. Se on suloisella tavalla naiivi. Tästä naiiviudesta johtuen Tähdenpeitto on hieman ulkokultainen: Riina ja Joona eivät ole tosia, he eivät elä, vaan lipuvat omassa nuoruudessaan kuin muutaman minuutin mittaisessa musiikkivideossa. He voisivat katsoa kaikkea ulkoapäin, kuten vaikkapa italialaisen Paolo Giordanon nuorisokuvauksessa Alkulukujen yksinäisyys, jossa Tähdenpeitossa mainittu "terävä, kylmä nuoruus" tulee todeksi. Riinan ja Joonan kohdalla terävyys puuttuu. Se jää jonnekin Conversen tossujen, mansikkajäätelön ja Facebook-päivitysten maailmaan. Heidän tarinansa on kuin unenomaista, surumielistä satua, jossa elämä antaa ja ottaa, muttei kosketa. Pienestä onttoudesta huolimatta ihastuin kirjaan aidosti. Ihastuin Nirosen taitavuuteen punoa lauseita yhteen ja löysin kirjailijassa nykyajan runotytön: on ihastuttavaa ajatella koulupinnareita, parhaita ystävyksiä, sateenvarjoja ja kaupunkia joka hengittää. 

Tähdenpeitto on totta tosiaan nuoren ihmisen kirja: se on kertomus nuorista, mutta se on myös kirja, jonka ainoastaan nuori kirjailija voi kirjoittaa. Nyt voin vain aavistuksen haikaillen toivoa, että olisipa tällainen romaani kirjoitettu silloin, kun itse olin abiturientti. Tähdenpeitto olisi ollut täydellinen kirja lukioikäiselle minulle.

***½

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
Kustantaja: Tammi 2011
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 308
Kotimainen romaani

Radio oli päällä, se ratisi aina välilä ja kertoi sitten taas rauhallisella ja hallitulla naisen äänellä, millainen sää oli missäkin päin Suomen sosialistista neuvostotasavaltaa. Sumua. Sitä oli luvassa. Se levisi kaakosta, peittäisi pian myös Hankoniemen ja Peterin kotirannan alleen.

Hanko 1972. Meri kohisee, tuoksuu ja tuo kalaa merenrantakaupungin asukkaille. Suomi on osa Neuvostoliittoa, Hanko yksi suurvallan laivastotukikohdista. Luokkatovereidensa tavoin pienen Peterin tulisi olla Komsopolin jäsen, jotta koulun lapset olisivat sataprosenttisesti aatteen takana. Peter asuu leski Stoltiksi kutsutun äitinsä kanssa, isä on kadonnut - kenties meri on vienyt, kenties Siperia. Kun Peter kasvaa, alkaa hän kiinnostua armeijasta ja laivastoon liittymisestä. Tie vie 1980-luvun alun harmaaseen Helsinkiin, myös naisen syliin. Isän ikävä kuitenkin pysyy, aikuistuneen Peterin on pakko saada selvää isän poissaolon syistä, etsiä asiakirjoja ja tavata ihmisiä.

Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko (2011) kutoo nimensä mukaisesti verkon vaihtoehtohistoriasta, merenkäynnistä, elämästä Neuvosto-Suomessa sekä valheista ja epätietoisuudesta. Kiinnostuin Hakkaraisen romaanista heti, kun kuulin sen ilmestymisestä syksyllä 2011. Neuvostoliiton miehittämä Suomi kuulosti aiheena sellaiselta, jota ei voinut ohittaa.

Silloin Peter ei vielä tiennyt, että kun kalan vatsan väänsi auki ja käveli vetten yli ja saavutti valon, toisella rannalla odottikin peilikuva. Itäinen Saksa ja Puola, samoine johtajineen, aatteineen ja sääntöineen. Meri olikin vain lätäkkö, saarrettu ja nurkkaan ajettu, vaihtoehdoista riisuttu niin kuin hänkin.

Aiheena punalipun alla elävä Suomi onkin mainio, eräänlainen käänteinen dystopia. Hakkarainen luo kuvaa maasta, jossa kunnioitetaan Kremliä, mutta jossa - ainakin rannikkoseudulla - kuitenkin salaa lauletaan suomenruotsalaisia lauluja ja muistellaan kuiskaillen mennyttä; maasta, jossa Olavi Virta soi radiossa ja jossa ihmeellinen purukumipaperi on aarre, jonka seitsenkymmenlukulainen lapsi taittelee hellästi kirjan väliin suoristumaan. Toisinajattelua ei sallita, Helsingissä on Leningradinkatu ja Pasilan harmaat talot on rakennettu puusta, sähkötolpatkin tönöttävät vinossa.

Ikävä kyllä hieno kuvailu jää puolitiehen. Olen Booksyn kanssa samaa mieltä siitä, ettei Hakkarainen hyödynnä vaihtoehtohistorian mahdollisuutta täysin. En kaipaa mitään maatuska- ja leipäjono-Suomea, mutta olisin kaivannut enemmän etenkin arjen kuvauksen tasolla. Miltä esimerkiksi tuntui elää pelossa, kun ei tiennyt, voiko naapuriinkaan luottaa? Mitä isän oletettu toisinajettelu todella merkitsi koulupojalle? Millaiset jäljet jätti aikuiseen mieheen? Pääsikö Hangosta helposti Helsinkiin? Nyt Neuvosto-Suomi on kovin asetelmallinen, on kuin katsoisi haalistuneeseen, jopa nostalgiseen valokuvaan asetettuja ihmisiä, jotka esittävät asuvansa toisessa todellisuudessa.

Neuvosto-Suomi antaa toki vain raamit Peterin tarinalle, jonka keskiössä on isän katoaminen. Tämäkään tarina ei saa täysin siipiä alleen, sillä vaikka kertomuksessa on aineksia vaikka mihin, unohtuu Hakkarainen kuvailemaan asioita pikemminkin kuin edistämään niiden kulkua. Kirjoittaa hän toki osaa ja hän maalaa haikeankaunista kuvaa merellisestä maisemasta, jossa valo ja tuuli jatkavat kulkuaan. Ja kun pieni Peter ahdistuu, makaa hän peiton alla kippurassa kuin helmi simpukassa. Verkko voisi hyvin olla tällainen helmi, mutta simpukka ei nyt aukea. Koin kirjan ainakin osin samoin kuin Valkoinen kirahvi, joka pettyi juonen vellomiseen ja tarinan lankojen hajanaisuuteen; Peterin tarina ei kosketa eikä se myöskään tempaise mukaansa.

Verkossa on erinomaiset ainekset ja se on hyvin kirjoitettu romaani. Ikävä kyllä Hakkarainen ei täysin kykene kannattamaan hienon tarinansa kaarta. Nyt mieleeni jäi meren suolainen tuoksu sekä Neuvostoliittoon usein liitetty harmaus, kaikkea maalaava surullinen tunnelma. Verkon teema ja kirjailijan kauniit lauseet kuitenkin lupaavat hyvää ja jättävät odottamaan Hakkaraisen seuraavaa mahdollista romaania.

*** (koska olin päättänyt pitää kirjasta)

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Kustantaja: WSOY 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: Rules of Civility 2011
Suomennos: Hanna Tarkka
Kannen kuva: Daniel Weisser/Westend61/Fennopress
Sivuja: 445
Romaani, Yhdysvallat

Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istui elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä.

New York 1930-luvun lopussa. Toiveiden, jazzin, yökerhojen, nokkelien tyttöjen, rikkaiden poikien, toimistotalojen, kylmien vuokra-asuntojen ja samppanjan kaupunki. Toimistotytöt, venäläisimmigranttien tytär Katey ja Indianasta kotoisin oleva Eve ovat kämppäkaverukset ja parhaat ystävykset, jotka osaavat pitää hauskaa, mutta etsivät koko ajan sitä oikeaa. Vuoden 1938 aattona he tapaavat komean (totta kai!) pankkiirin Tinker Greyn, joka etsii rappiolle joutunutta veljeään. Katey, Eve ja Tinker löytävät nopeasti yhteisen sävelen, mutta ilonpito jää lyhyeksi, kun onnettomuus osuu tielle ja kolmikon niin välitön ystävyys muuttuu. Sota uhkaa Eurooppaa, Yhdysvallat räpiköi suuren laman jälkitunnelmissa, mutta New York elää omaa elämäänsä.

Seuraelämän säännöt (2011) on manhattanilaisen sijoitusalan ammattilaisen Amor Towlesin esikoisromaani.
Romaanin vastaanotto blogimaailmassa on ollut ristiriitainen: Kirjavan kammarin Karoliina löysi kirjasta menneen maailmaan taikaa, mutta koki koko kirjan hieman laskemoidusti kirjoitetuksi, Ilselän Minnan mukaan kirjan jälkimaku oli kuin olisi lukenut liian monta Gantin kuvastoa peräjälkeen, kun taas (niin ikään) kanssani melko samanlaisen lukumaun omaava Sinisen linnan kirjaston Maria sai haikeankauniin, runollisen ja silti säröisän lukukokemuksen. Luin kirjan joulun jälkeisten välipäivien aikaan ja, kuinka ollakaan, oma lukukokemukseni sijoittuu jonnekin blogiystävieni mielipiteiden väliseen maastoon.

Siinä voileipää haukatessani saatoin katsella, kuinka New York -uskovaiset suorittivat pyhiinvaellustaan. Nuo ihmiset, jotka olivat alkujaann Euroopan eri kolkista ja käyttivät vaatetuksessaan kaikkian mahdollisia harmaan sävyjä, käänsivät Vapaudenpatsaalle selkänsä ja marssivat vaistomaisesti kohti Broadwayta puskien sisukkaasti päin uhkaavaa tuulta, pidellen kiinni täsmälleen samanlaisista hatuista, jotka peittivät samalla tavalla leikattuja hiuksia, ja tyytyväisinä siitä, että saattoivat laskea itsensä noiden toisistaan erottumattomien joukkoon. Vaikka heillä oli takanaan tuhatvuotisen kulttuurin perintö, kullakin oma pilkahduksenomainen näkemyksensä imperiumista ja inhimillisen taiteen huipuista (Sikstuksen kappelista tai Götterdämmerburgista), he tyytyivät nyt ilmaisemaan yksilöllisyyttään valitsemalla lauantai-illan matineoista oman suosikkinsa: Gingerin, Royn tai Buckin.

Seuraelämän säännöt sekoittaa sujuvasti ihmissuhdedraamaa, luokkayhteiskuntaa sekä Eurooppalaisen perinnön vaikutusta Yhdysvalloissa. Towles kirjoittaa pääosin sujuvasti, viljelee koko romaaniaan kannattelevaa surun soittoa ja huumoria sopivassa suhteessa. Traagisten sattumusten, kehystarinan onnettomuuden ja Eurooppaa uhkaavan sodan vastapainoksi napakan Kateyn kertojanääni palauttaa aina romaanihenkilön itsensäkin maanpinnalle: Kun lasku tuli, samppanja alkoi tuntua päässä. Towles kuvailee - ja nimenomaan kuvailee - kaikkea miltei valokuvamaisesti ja hieman asetelmallisesti: on yhden karaatin timanttikoruja, Bentley-autoja, älykkötytölle sopivia kirjoja ja nopeita käänteitä kustannusalalla; on jazz-musiikkia, vauraan luokan retkiä ja venäläisten, juutalaisten ja kiinalaisten asuttama etninen New York. Aikakauden metropolia kirjailija kuvailee kauniisti ja kiehtovasti, rakkaudella ja samaan aikaan niin varmalla tyylillä, että kirja jää vaille yllätyksellisyyttä. Mitään uutta Towles ei näin ollen kotikaupunkinsa romanttisväritteiseen kuvaukseen tuo, mutta yllätyksettömyydessäänkin korostaa kaupungin arvoituksellisuutta: Kateylle kaupunki muuttaa suuntaansa kuin kobran pää, ja aika näyttää suunnan. Newyorkilaisille kaupunki ei ole aina helppo paikka, sillä kun on syntynyt New Yorkissa, ei ole New Yorkia minne paeta.

Romaanin suurin ongelma on se, ettei Towles tunnu tietävän, milloin on hyvä lopettaa. Kiehtovan tarinan ja miellyttävän ajankuvan vuoksi Seuraelämän sääntöjä lukee mielellään, mutta romaanin loppu olisi voinut tulla aikaisemminkin. Onneksi romaanin viihdyttävyys korvaa sen pitkittyneisyyttä. Olen usein kirjoittanut jossain määrin kielteisesti kirjojen viihteellisyydestä, mutta nyt viihdyttävyys ja viihteellisyys kumpikin tulivat minulle kuin tilauksesta. Seuraelämän sääntöjen tunnelma toi minulle muistumia Kalotayn Bolsoin perhosesta ja Tóibínin Brooklynista, jotka molemmat ovat maahanmuuttajien historiaa peilaavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin, mutta jotka eivät tarjonneet viehätystään enempää. Ei niiden tarvinnutkaan, sillä hyvälle välipalakirjalle on aina paikkansa. Kuten Liisa, sain mainion, joskin tiivistämistä kaipaavan lukukokemuksen; viehättävän ja kepeän suklaalevyn - tai omassa tapauksessani joulun kolmannen suklaakonvehtirasian - seuralaisen. En kokenut mitään elämää suurempaa, vaan nautin lukemastani ja niin oli hyvä. Pidin Seuraelämän säännöistä enemmän kuin ennakkoon odotin.

Vaikkei Towles osaa tiivistää, niin minä (joskus, uskokaa tai älkää) osaan ja summaan kirjasta seuraavaa: Seuraelämän säännöt on tyylikäällä tavalla viihdyttävä romaani, josta on helppo saada ote. Towlesin romaanin parissa aika vierähtää mukavasti, mikä varmasti on eräs lukuromaanin tarkoituskin.

Kaikki, mikä tehdään seurassa, pitäisi tehdä muita läsnäolijoita kunnioittaen.
- Romaanin liite: Nuoren George Washingtonin Seuraelämän säännöt -

***½

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paul Auster: Talvipäiväkirja
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Winter Journal 2012
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 225
Kaunokirjallinen elämäkerta, päiväkirjamainen kuvaus

Ajattelet että se ei koskaan tapahdu sinulle, että se ei voi tapahtua sinulle, että olet ainoa ihminen maailmassa, jolle sellaisia asioita ei koskaan tapahdu, ja sitten, yksi kerrallaan, kaikki niitä alkaa tapahtua sinulle niin kuin jokaiselle muullekin.

Paul Auster puhuttelee lukijaa heti Talvipäivänkirjansa (2012) ensimmäisessä kappaleessa. Vai puhutteleeko hän itseään? Muistelmamainen, omaelämäkerralliseksi luonnehdittu teos osoittaa, että kertoessaan elämästään Auster puhuttelee itseään toisessa persoonassa ja tempaa samanlaisella puhuttelevalla tyylillä lukijansa osaksi omia muistojaan: On kesäkuu 1959. Olet kaksitoistavuotias ja pääset viikon kuluttua peruskoulun ala-asteelta...

Talvipäiväkirja koostuu erilaisista väläyksistä, jotka valottavat Austerin elämää. Esiin nousevat niin Austerin äiti-suhde, kirjailijan itsensä kokemat paniikkikohtaukset, nuoruusiän hapuilevat seksikokemukset ja aikuisen iän kypsä ja rakkaudentäyteinen avioliitto sekä rakkaus kirjoihin ja baseballiin. Olen lukenut Austerin teoksia liki 20 vuoden ajan, mutta epäsäännöllisesti, sillä koen hänen tuotantonsa hyvinkin epätasaisena. Kiinnostuin Talvipäiväkirjasta heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin ja Leena Lumen bloggaus lisäsi kiinnostustani. Toivoin ja sainkin teoksen joululahjaksi. Uskoin kohtaavani liki täydellisen sydäntalven kirjan.

Ensi hetkestä lukien kaikki oli hänen kanssaan toisenlaista. Tällä kertaa ei enää oman mielikuvituksen tuotetta, ei haavemaailman projektiota vaan todellinen ihminen, ja hän sälytti todellisuutensa sinulle heti kun te aloitte jutella, mikä tapahtui vain hetki sen jälkeen kun ainoa yhteinen tuttavanne esitteli teidät toisillenne 92. kadun NMKY:n aulassa runonlausuntaillan päätyttyä --

On ehkä jo jossain määrin kulunut ilmaisu huudahtaa, että "olisin halunnut pitää tästä kirjasta niin ja niin paljon", mutta Talvipäiväkirjan kohdalla tuo huudahdus pitää paikkansa. Periaatteessa Austerin omaelämäkerrallisessa teokssa on kaikki kohdallaan: on kiehtovan kirjailijan elämä kaikkineen, paljaana ja muistin mukaan poukkoilevana; on taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, vaikuttavia elämäntapahtumia, kuten ensikohtaaminen elämänsä rakkauden kanssa, sekä pieniä väläyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu viisivuotiaana saada leikkiharava päähänsä. Kaiken lisäksi Auster on taitava kirjoittaja ja hänen tekstinsä on kaunista ja hyvää.

Kirjaa aloittaessani oli ihastuksissani, mutta kokonaisuutena Talvipäiväkirja ei täysin toimi, se on liiankin hajanainen ja vaikka moni yksittäinen asia kiehtoo ja avaa lukijalle sitä kirjailijaelämää, jonka Auster haluaa kertoa, on kirjassa on myös paljon sellaista, joka ei pitänyt ainakaan minun mielenkiintoani yllä. Elämäntapahtumasta ja osoitteesta toiseen liikkuminen on kiinnostavaa, mutta lyhyet kappaleet eivät aina kytkeydy toisiinsa ja kokonaisuudesta jää luonnosmainen vaikutelma: kuin kirjailija olisi kirjoittanut niitä näitä, kaikkea mikä mieleen juolahtaa. Päiväkirjan ideaan tuo fragmentaarisuus toki sopii, mutta kirjasta nauttiakseen on hyvä tuntea Austerin aiempaa tuotantoa sekä hänen elämäkertansa keskeiskäänteet.

Talvipäiväkirja siis on hieno kirja - hieno kaikille Paul Austerin tuotannon ystäville. Kirja antaa mahdollisuuden sukeltaa Austerin muistoihin, sisäiseen maailmaan, rakkauksiin, pelkoihin ja lapsuuteen. Talvipäiväkirja on kuitenkin siinä määrin fragmentaarinen, etten suosittele sitä kenenkään ensimmäiseksi austeriksi lukuun ottamatta Siri Hustvedtin, Austerin vaimon, kirjoista pitäviä. Näen Talvipäiväkirjan poukkoilevassa älyllisyydessä paljon samaa kuin Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä. Molemmissa kirjoissa ajatuskulku on katkonaista, kumpikin teos on kirjoitettu hyvin ja molemmat sisältävät elämän suuria ja pieniä kysymyksiä, toinen fiktiona, toinen omaelämäkerrallisena.

Vaikka en vaikuttunut niin suuresti kuin toivon, uskon kirja arvon kasvavan mielessäni ajan myötä. Kokonaisuudessaan Talvipäiväkirja on kauniinmelankolinen teos ikääntymisestä ja kirjailijuudesta. Austerin paikoin syvissäkin vesissä vellovissa muistoissa on valoa ja lämpöä. Talvipäiväkirjasta jää päällimmäiseksi hyvä olo.

***½ (tasapainottavasti!)

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: tiedot puuttuvat kirjan copy-sivulta (Googlen mukaan Schweigeminute 2008)
Suomennos: Markku Mannila
Kannen suunnittelut Kathleen DoGrado
Sivuja: 176
(Pienois)romaani, Saksa

Miten kauan hän seisoikaan siinä asennossa sinun kuvasi edessä, Stella, kuvan jonka kulmassa oli poimutettu musta nauha, surunauha, muistonauha; hänen kumarruksensa aikana katseeni haki sinun kasvojasi, joilla väreili lempeä hymy, meille vanhemmille oppilaille niin tuttu sinun englannintunneiltasi.

Saksalaiskoulu Itämeren rannikolla elää suruaikaa. Koulun ihailtu englanninopettaja Stella on kuollut loukkaannuttuaan veneilyonnettomuudessa. Koko koulu on järkyttynyt, mutta kaikkein eniten Stellan poismeno koskettaa Christiania, 18-vuotiaista nuorukaista, joka oli korviaan myöten rakastunut Stellaan. Christianin muistoissa rakkaus ei ollut täysin yksipuolista. Nyt jäljellä ovat vain suru ja hiljaisuus, jota Christian koettaa täyttää ottamalla selkoa Stellan elämästä. Mutta mitä on jäljellä silloin, kun haaveellinen rakkaus on fyysisesti vain valokuva eikä sekään Christianin omaisuutta?

Saksassa suurta arvostusta nauttiva Siegfried Lenz kirjoitti romaaninsa Hetken hiljaisuus (2008) osin tehdessään surutyötä vaimonsa kuoleman jälkeen. Kirjan takakansitekstin mukaan Lenzin omakohtainen suru antaa romaanille ainutlaatuista herkkyyttä ja menetetyn rakkauden kaihoa.

Sinä painot pääsi olkaani vasten, minä en uskaltanut liikahtaakaan, ojensin sinulle käteni ja tunsin vain, miten sinä kohotit sen poskellesi ja annoit sen levätä siinä hetken. Miten erilaiselta Stellan ääni kuulostikaan, kun hän yhtäkkiä nousi ja meni ulos rannalle, missä hän yritti kääntää meidän kaatuneen veneemme pystyyn, mutta ei onnistunut, sitten, hetken mietittyään, hän otti äyskärin, joka oli aina mukana, ja alkoi tyhjentää venettä.

Lenzin romaani on niitä kirjoja, jotka jakavat lukijansa. Helsingin Sanomien Pertti Lassilan mielestä Hetken hiljaisuus on pelkistettyä ja vaikuttavaa sanataidetta, vanhan mestarin hieno teos. Keskisuomalaisen Hannu Waaralalle kirja on elegisyydessään pieni helmi. Amma joutui väittelemään itsensä kanssa, Tuulian mielestä kirjan tarina on ontto ja kieli tylsää. Hetken hiljaisuus ei ollut myöskään Ilselän Minnan mieleen. Hän arvelee, että kirja uppoaa hyvin Joel Haahtelan tuotannon ystäviin. Olen Haahtelan tuotannon suuri ystävä, mutta en löytänyt Lenzin ja Haahtelan kirjoista oikeastaan muuta samaa kuin keskieurooppalaishenkisyyden. Näenkin Lenzissä enemmän Johan Bargumia, jonka teoksista pidän kuitenkin enemmän kuin tästä ensimmäisestä lenzistäni. Tämä johtuu siitä, että Haahtelan romaaneissa vatulointi on usein - kaikesta huolimatta - toimijuutta, kun taas Bargumin ja Lenzin kirjojen sävy on kaihoisan muisteleva, kadotetussa vellova ja jollain tapaa ainakin osin toivonsa menettänyt. Myös kirjoitustyylissä löydän samanlaisen mentaliteetin Lenzin ja Bargumin välillä: mennyt elää nykyisyydessä, sen jokaisessa hetkessä. Silti en löydä Lenziltä sitä, mikä Bargumin kerronnassa viehättää: romanttisuuden ja tarkkanäköisyyden vuorottelua. Lenzin kirjasta löysin vain romanttisuutta ja sitäkin ainoastaan suruna.

Tunnistin toki kirjasta sen hienouden ja elegisyyden, mutta koin teoksen samalla kieleltään kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi. Surusta ei tarvitsekaan saada otetta, mutta Lenz ei pääse lainkaan sen yli. Tarina ei kasva, se ei ikävä kyllä elä. Tietenkin kirjassa, jonka keskiössä on nuorukaisen surun kokemus, ei eläminen olekaan se tärkein asia, mutta kaunokirjallisuudelta odotan aina jonkinlaista puhuttelevuutta, jota en nyt saanut. Ilselän Minnan tavoin koin vaivaannuttavaksi sen, että Christianin puhuu Stellasta samassa yhteydessä sinä- ja hän-pronominein. Kenties kirjailija on halunnut toisaalta vieraannuttaa - olihan Stella kaikesta huolimatta melkoinen haavekuva - ja toisaalta tuoda kuolleen opettajattaren lähemmäksi päähenkilöä, mutta ratkaisu vaikeuttaa lukemista tehden siitä hyppelehtivää. Kaikesta huolimatta Hetken hiljaisuus on kaunis kirja. Se on ikääntyneen miehen kirjoittama romaani nuoren miehen rakkaudesta. Sukupolvien vuorottelu näkyy Lenzin kerronnassa, koska vaikka Christian on nuori, valottuu hänestä kertovan kirjailijan iäkkyys kaikessa.

Luin Hetken hiljaisuuden viikko sitten lentokoneessa matkalla Münchenistä Helsinkiin. Vaikka lukukokemus on vielä melko tuore, olen unohtanut melkein koko kirjan. Kokonaisuus ei säväyttänyt, mutta mieleen jäi sentään aavistus Lenzin kerronnan ilmavuudesta sekä surun kaikenläpäisevästä vaikutuksesta.

***

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Kustantaja: Tammi 2007
Sivuja 197
Kotimainen romaani


Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Joskus ajatellessaan mennyttä rakkautta näkee mielessään tilanteen, johon rakastumisen tunne tuntuu kiteytyvän, hetken, jossa koko lataus on ensimmäistä kertaa ollut läsnä. Mariannen kanssa hetkiä oli kaksi: kun se piti minua kädestä koulun alussa pöydän alla, ja kun se näki minut ostoskeskuksella ja tiesimme, että tästä ei ole enää paluuta.

Joskus kirjablogistaniassa tulee vastaan romaani, josta nousee ensin pieniä blogisavuja, sittemmin oikeita roihuja ja kaikki tuntuvat lukeneen kirjan. Ja monet kirjoittavat siitä pelkkää hyvää. Siellä täällä on tekstejä, joissa kuvataan kirjaa, jonka ei toivo loppuvan. Romaania, joka on pelottavan todentuntuinen ja hieno; jossa on kaunista ja särkyvää melankoliaa. Käsissä on kirja, jota voi suositella kenelle tahansa ja joka on yksi lukijansa kirjavuoden parhaimmista. Ja romaanin kirjoittajakin on valtavan taitava ja joka totisesti osaa kirjoittaa, hänen tekstinsä on loistavaa. Toisille kirja on ollut hieman kohtuullisempi, vain mielenkiintoinen lukukokemus tai ei hullaannuttava, mutta kuitenkin odotukset lunastava. Miten lukea romaani, jota kukaan ei ole haukkunut ja joka on ihastuttanut niin monia?

Jussi Valtosen romaani Siipien kantamat (2007) ehti olla lukulistallani jo kauan ja nimenomaan kaikkien kehuvien blogitekstien ansiosta. Elämässään suuria menetyksiä kokeneen, reippaasti keski-ikäisen äidinkielen opettajan Juhani Koskelan rakkaus oppilaaseensa, 17-vuotiaaseen Marianneen on kipeitä tunteita, epävarmuutta, arkea sekä etäisyyden ja läheisyyden ristiaallokkoa. Mikä on sallittua, mikä ei - ja kenelle?


Kaikki tiesivät. Eivätkä tienneet.
Tiesivätkö?

Siipien kantamat on niitä romaaneja, joilta odotin enemmän kuin sain. Älkää ymmärtäkö väärin: kirja on erittäin hyvä. Valtonen käsittelee hienosti ja uskottavasti vaikeita teemojaan: menetyksiä, sairautta, luopumista, kiellettyjä tunteita, haavekuvia. Siipien kantamien arki on rumaa ja kaunista samalla kertaa ja Valtonen osaa luoda jännitteitä sekä romaanihenkilöidensä välille että Juhanin oman mielen sisälle. Valtonen luo Juhanista hahmon, joka on lähes lihaa ja verta: oikea, kipuileva mies, jonka pään sisälle kirjailija näkee hyvin. Marianne jää hieman etäiseksi, mutta niin pitääkin: hän on toteutuneena rakkaudenkohteenakin liian ihana, kuin unelmaa. Kuten esimerkiksi Maria huomaa, on kirjan perusasetelmassa samaa kuin Rauha S. Virtasen ihanassa Ruususessa tai Riikka Pulkkisen esikoisromaanissa Rajassa. Virtasen kirja käsittelee lukiolaistytön ihastumista aikuiseen mieheen nimenomaan tytön näkökulmasta, Pulkkinen taas nivoo romaanissaan yhteen useitakin teemoja. Siipien kantamat on romaanina aikuisempi ja parempi kuin Pulkkisen haparoiva teos, Virtasen 1960-luvulla kirjoittama kirja taas edustaa kokonaan eri aikaukautta.

Mikä sitten jäi uupumaan? Vaikka Valtonen kirjoittaa sujuvasti ja osaa kerronnallaan koskettaa, on Siipien kantamat epätasainen romaani. Se alkaa kauniisti, vieraannuttaa välissä, vetää taas puoleensa ja jossain vaiheessa tiputtaa taas kyydistään. Minun mielenkiintoni kirjaa kohtaan katosi ja palasi aina muutaman kymmenen sivun välein sitä mukaa kun kirja eteni. Lisäksi odotin kirjalta jotain tajunnan räjäyttävän hienoa, koskettavaa ja syvällistä. Sain toki hyvän romaanin, mutta odotukseni kasvoivat suuremmiksi kuin lukukokemukseni. Se ei välttämättä ole kirjan "vika", vaan nyt romaani ja lukija eivät täysin kohdanneet. Siitä huolimatta ihastuin Valtosen tapaan kirjoittaa ja aion joskus lukea ainakin niin ikään runsaasti blogikehuja niittäneen Vesiseinän.

Yhteenvetona totetan vielä, ett'ä Siipien kantamat on surumielinen ja ehkä siksi hieman raskas romaani. Se on myös kaunis ja sopivalla tavalla yllättävä tarina, joka pohtii mielikuvia, ihmismieltä ja rakkauden olemusta. Valtonen sitoo romaaninsa suuret teemat yhteen pakahduttavasti, mutta (onneksi) sopivasti etäännyttäen.

***½

Lidia Tŝukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tŝukovskaja: Vajoaminen (sisältää pienoisromaanit Vajoaminen ja Sofia Petrovna)
Kustantaja: Into 2012
Alkuteos: Sofia Petrovna (ilmestyi lännessä 1965). Spusk pod vodu (kirjoitettu 1949-57)
Suomennos: Kirsti Era
Kansi: Elina Salonen
Sivuja: 274
Ulkomainen pienoisromaani, Venäjä (Neuvostoliitto)


Talvisin ei kadun meteli juurikaan tunkeutunut huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi. Huoneiston rahinat ja natinat Sofia Petrovna sen sijaan kuuli koko yön. Hiiret rapistelivat sitkeästi - kunhan eivät pääsisi Koljalle ostetun silavan kimppuun. Käytävän lattialaudat natisivat ja kun ohi ajoi kuorma-auto, ulko-ovet tärisivät. Kirjanpitäjän huoneessa kello löi mahtipontisesti viidentoista minuutin välein.
Kohta Kolja palaa.

Eletetään Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Ajat ovat monin tavoin kovat: maa toipuu sodasta, ihailee teknologiaa ja ahkeruutta - sekä uskoo yhteen ainoaan poliittiseen totuuteen, Isä Aurinkoiseen. Sananvapautta ei ole, kiertoilmauksin voidaan sanoa paljon.

Lidia Tŝukovskajan kahden pienoisromaanin yhteisnide Vajoaminen tuo lukijoiden eteen pari Neuvostoliitossa ensin kiellettyä kirjaa. Vajoaminen kertoo kirjailija Nina Sergejevnasta, joka kirjailijoiden lepopaikan levollisissa talvimaisemissa joutuu kuulemaan totuuden miehensä kuolemasta. Sofia Petrovna puolestaan on äiti, jonka rakas poika Kolja pidätetään. Arki muuttuu kokonaan toiseksi, sillä mikään ei ole kuin ennen; ei perhetilanne, ei yhteiskunta. Romaanit kytkeytyvät ainakin jossain määrin Tŝukovskajan omiin kokemuksiin, sillä hänen puolisonsa teloitettiin Stalinin vainojen aikana. Nykyisin Sofia Petrovna kuuluu venäläiskoulujen opetusohjelmaan.

Miksi siis vajoan? Pakenenko itseäni?

Tŝukovskaja kirjoittaa kauniisti, poliittisesti ja koskettavasti. Vajoaminen ja Sofia Petrovna ovat molemmat tunnelmaltaan tiiviitä, toisaalta valoisuutta ja toisaalta sanoillaan shokkejakin tarjoavia pienoisromaaneja. Ne ovat erilaiset, eri tavalla vahvat. Vajoaminen on kauttaaltaan onnistunut. Kirjailijoiden sanatorion kävelyt, eri kirjailijoiden yhteiskunnallinen ja poliittinen asema - suoranaiset etuudet - sekä Nina Sergejevnalle pikkuhiljaa avautuva todellisuus suodattuvat lumiseen maisemaan ja hiljaiseen arkeen, minkä vuoksi tunnelma vain kasvaa kertomuksen edetessä. Sen sijaan Sofia Petrovnan perusasetelma, kovaa työtä tekevän äidin sokea usko poikansa menestykseen ja sittemmin ilmi tuleva pojan pidätys, tuntuvat nykylukijasta melko osoittelevalta ja ennalta-arvattavalta. Sofia Petrovna on naiivi nainen, jonka elämältä viedään yksi tärkeä perusta. Mutta nyt aika on toinen, se täytyy pienoisromaania lukiessa ottaa huomioon. Ja juuri erilaisen aikakauden vuoksi Sofia Petrovnan järkyttävyys avautuu voimakkaasti, toiveet uutisista ja jonotus vankilan porteilla ovat kouriintuntuvan tosia.

Into on tehnyt kulttuuriteon ottaessaan Vajoamisen julkaisuohjelmaansa. Kirsti Era, jonka muutamalla kurssilla muuten istuin aikanaan Joensuussa (vaikken lopulta suorittanut venäjää kuin muutaman opintoviikon verran), on tehnyt hienoa työtä kirjaa suomeksi kääntäessään. Tŝukovskajan lauseet ovat paikoin melko lyhyitä ja moni ajatus tuntuu jäävän ilmaan. Katkonaisista ajatuksista ei aina saa kiinni, mutta toisaalta juuri tuossa ilmaan jäämisessä, rivien väleissä, avautuu uusia merkityksiä, joita tietoisuus Tŝukovskajan omista kokemuksista avaa.

Vajoaminen ja Sofia Petrovna ovat kehykseltään erilaiset, mutta tunnelmaltaan samanlaiset, kauniilla tavalla ahdistavat, paljaatkin. Stalinin ajan painostavuus, luottamuksen vaikeus, epäilyksen kokoaikainen läsnäolo ja suoranainen vaino nivoutuvat tarinoihin, jotka ovat varmasti olleet monien toisinajattelijoiden ahdistavaa arkea 1940-60-lukujen Neuvostoliitossa. Kaiken ahdistavuuden keskellä pienoisromaanien kaunis kieli lämmittää Tŝukovskajan kertomusten talvisia tunnelmia.

Vajoaminen ****
Sofia Petrovna ***½

Susa ja Leena Lumi ovat myös lukeneet Vajoamisen.