Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu ja 5 muuta lukusuositusta

Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu

Avain 2017
Ulkoasu Emmi Kyytsönen
191 sivua
Kotimainen koko perheelle sopiva tietokirja

Hyvää isänpäivää! Meillä isänpäivä alkoi perinteisesti croissant- ja mokkapala-aamiaisella, oma isäni on yli 300 kilometrin päässä, joten olemme viettäneet päivää oman perheen kesken pääosin laiskotellen. Aamupalaa siivitti tietenkin myös Helsingin Sanomat, jossa minua erityisesti ilahdutti Taika Dahlbomin juttu Suuri lukuseikkailu -kirjasta ja kirjan kirjoittaneesta Kaisa Laaksosesta.

Suuri lukuseikkailu on yksi työkirjoistani. Kuten olen kertonut, en tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa, sillä vaikka elämäni tuntuukin olevan toisinaan yhtä kirjaseikkailua, niin työ on työtä ja harrastukset vapaa-aikaa. Toki ne usein lomittuvat, mistä Suuri lukuseikkailu toimikoot hyvänä esimerkkinä.

Nimittäin meillä, kuten varmasti monessa muussakin perheessä, on usein haastavaa saada lapset lukemaan kirjoja. Muutama vuosi sitten tätä ongelmaa ei ollut, mutta lasten kasvaessa monenlaiset virikkeet kilpailevat lukuajasta. Usein joudun siis pohtimaan, että miten saada lapset lukemaan ja mistä löytää heille sopivaa, mieluisaa lukemista. Kun tämän vuoden keväällä sain käsiini Suuren lukuseikkailun käsikirjoituksen, olin enemmän kuin innoissani. Ja kun kirjan kuvitus ja taitto – molemmat Emmi Kyytsösen käsialaa, osa kuvituksesta on luotu tätä kirjaa varten, osa on Lukukeskuksen Suuri lukuseikkailu -projektista – alkoivat kesällä valmistua, tiesin että nyt viimeistelimme työkirjaa, jonka toisin kotiin. Ja niin tein.

Suuri lukuseikkailu valmistui hieman ennen Turun kirjamessuja, joten valmis kirja on ollut käytössäni noin puolitoista kuukautta. Olen lykännyt kirjaa lasteni käsiin, kehottanut heitä tekemään esimerkiksi kirjassa olevia testejä ja tehtäviä, kuten millainen lukija olet tai – mikä ehkä tärkein – miksi lukisin kirjan. Olemme myös tutkineet kirjojen ruokalistoja, kummastelleet erilaisia sisaruspareja pohtineet, missä kirjassa on kiinnostavimmat harrastukset.

Koska Suuri lukuseikkailu on työkirjojani, voitte vapaasti päättää, onko seuraava tiivistys innokkaan lukuharrastajan ja perheenäidin pohdintaa vai ihan suoraa markkinointia – ehkä molempia! Laaksosen kirja sopii hyvin niin kaikille vanhemmille, opettajille kuin lapsillekin. Lukeminen on aina seikkailu, mutta aina ei ole helppoa löytää tietä juuri itselleen sopivalle seikkailulle. Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu opastaa monenlaisten kirjamaailmojen äärelle: kun lukuseikkailuun astuu, ei sieltä välttämättä halua edes pois!

--

Mitä meillä on sitten viime aikoina luettu? Lapsistani esikoiseni tulee minuun siinä, että hänellä on kesken useampikin kirja, joista hän lukee jotain tiettyä intensiivisemmin. Kuopukseni lukee (hieman patisteltuna) jotain itse, mutta eniten hän tuntuu nauttivan kirjoista ääneen luettuna.Jokainen esittelemäni lastenkirja ansaitsisi oman kirjabloggauksensa, mutta nyt päädyin tällaiseen koosteeseen. Toivon, että lasteni lukukokemukset innostavat muita vanhempia ja vinkkaavat loistokirjoja vaikkapa joululahjaksi (sen Suuren lukuseikkailun ohella).

Viisi lukuvinkkiä Lumiomppulasta ♥

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja väärä Vincent

Tammi 2017

Kuvitus Christel Rönns
120 sivua

Kotimainen lastenromaani

Voisiko juuri mikään kotimainen lastenromaani olla varmempi vinkki noin kymmenvuotiaalle kuin uusin Risto Räppääjä? Ehkä, mutta minä en juuri nyt keksi toista yhtä tunnettua ja alati yhtä hauskaa ja mukaansa tempaisevaa kirja(sarja)a. Eikä ihmekään, sillä RR kavereineen on viihdyttänyt lapsia ja aikuisia jo 20 vuoden ajan.

Risto Räppääjä ja väärä Vincent on siis kirja, jonka lukija osaa jo odottaa hauskoja sanaleikkejä, vauhdikkaita ja kummallisia juonenkäänteitä, huumoria, ystävyyttä, stereotyyppisiä hahmoja ja monenmoisia mutkia ennen kaiken selviämistä. Tällä kertaa Rauha kuulee selvännäkijältä, että hänen lähipiirissään on jälleensyntynyt nero. Sehän ei voi olla kuin Risto, joka punatukkaisena näyttääkin taiteilija Vincent van Goghilta. Mutta miksi taideasiantuntijakin on niin innoissaan Riston työstä?

Uusin Risto Räppääjä on suorastaan dekkarimaisen vetävä. Arvoitus kutkuttaa mieltä ja kirja pitää otteessaan. Lukiessaan saa nauraa ääneen monta kertaa. Kymmenvuotias kiteyttää: ”James Bond -jutut, ei kun Lindberg, Lennart Linberg -jutut, olivat parhaita. Niin ja vaahtokarkit! Ne [Nelli, Risto ja Lennart] oli tosi ovelia siinä.”

♥

Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen
Kuvitus Laura Haapamäki
Tammi 2016
236 sivua
Kotimainen lastenromaani

Tämän kirjan kohdalla annan ensin puheenvuoron pian 12-vuotiaalleni:

”Mielestäni Taivazalan joutsen sopii 10-14-vuotiaille. Kyseisessä kirjassa Opri on tullut Taivazalasta Kieliseen etsimään kadonnutta poikaansa, Kuismaa. Miranda, Veera ja Olavi auttavat Opria etsimään Kuismaa. Mutta yhtäkkiä Veera sairastuu. Miranda, Olavi ja Opri koittavat selvittää miten Veera sairastui ja kuka Veeran sairastutti. Miranda tietää missä Kuisma on, mutta heidän pitää ensin päästä Kuisman olinpaikkaan. Saatte tietää miten joutsenet liittyy kirjaan…Kunhan luette sen ensin J”

Peltoniemen kirja innosti esikoiseni lukemaan iltamyöhään ja teos onkin kuulemma paras kirja, jonka hän on tänä vuonna lukenut. Avaimenkantaja-sarjan aloitusosan Taivazalan joutsenen jatko-osan Allmaan vaskitsan lainasimme jo kirjastosta ja kolmas osa ilmestyy ensi keväänä. Reaalimaailman ja fantasian yhteensovittaminen näyttää toimivan erinomaisesti.

 ♥

Meri Savonen: Tonttulapset ja salaisuuksien huvila
Robustos 2017
Kuvitus Kati Immonen
127 sivua
Kotimainen lastenromaani

Meri Savosen aiemmat Tonttulapset-kirjat, Tonttulapset ja seikkailujen joulu sekä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, upposivat perheessämme hyvin. Edellisten suhteen lapsia ei juurikaan tarvinnut houkutella lukemaan tai kuuntelemaan, olivathan lapseni nuorempia ja kirjatkin kanneltaan värikkäitä. Tällä kertaa aikaa oli kulunut, lukijat kasvaneet, eikä pehmeäkantinen kirjakaan innostanut ihan heti. Meillä kuitenkin luetaan ääneen vielä varhaisteinillekin ja näin Tonttulapset-sarjan uusin osa, Hankoon sijoittuva Tonttulapset ja salaisuuksien huvila sai lopulta varsin innostuneen vastaanoton.

Ja hyvää niin, sillä soisin Tonttulasten ja salaisuuksien huvilan löytävän tiensä moneen kotiin. Savosen aiemmista kirjoista tutut Tiitu ja Timi lentävät nyt poroillaan iki-ihanaan Hankoon, jossa he asetuvat Villa Sukka -nimiseen huvilaan. Seikkailu kutsuu sisaruksia tälläkin kertaa, kun huvilassa asuva kirjailija on kadonnut. Seuraa seikkailua muun muassa salakäytävissä.

Savosen kerronta on viehättävää nostalgisella tavalla. Hän malttaa pohjustaa tunnelmaa ja tarinaa, muttei pysähdy kuvailemaan liikaa, vaan rytmittää tarinan sopivan mittaisiksi luvuiksi, joiden lopussa on usein mieltä askarrutava cliffhanger. Näin seuraavaan lukuun siirtyy kuin huomaamattaan. Tarina jännittää sopivasti, joten se sopii luettavaksi varmasti alle kouluikäisillekin, jos nämä vain jaksavat kuunnella.

Hankolainen merituuli puhaltaa ja puutalojen tunnelma on juuri oikeanlainen. Tonttulapset ja salaisuuksien huvila on oivaa luettavaa milloin vain, mutta erityisesti se olisi sellaista ennen tai jälkeen Hangon-matkan.

♥

Elina Lappalainen: Nyt pelittää
Kuvitus Jussi Kaakinen
Tammi 2017
48 sivua
Arvostelukappale
Lasten tietokirja

Nyt pelittää on tietokirja, jonka aiheen luulisi niin sanotusti kolahtavan monelle: mainiosti nimetyn kirjan aiheena on näet mobiilipelit ja etenkin se, miten niitä tehdään. Sofia ja Oliver pääsevät työharjoitteluun Sofian äidin työpaikalle. Viikon aikana lapset tutustuvat niin pelien ideoimiseen kuin koodaamiseen, yhtä lailla pelien visuaalisen ilmeen valmistumiseen kuin toki pelin testaamiseen ja pelaamiseenkin.

Lappalainen kirjoittaa mainiosti. Teksti on sopivan mittaista alakoululaisillekin ja Sofia ja Oliver ovat samastuttavia hahmoja. Kaakinen on monipuolinen kuvittaja, joka tuntuu sisäistävän kirjan kuin kirjan aihepiirin. Niinpä tällä kertaa kuvitus on tismalleen pelikirjaan sopivaa: vähän pelien näköistä, mutta ehdottomasti kirjan tarjoavaa tietoa ja tarinaa kannattelevaa.

Ajan hermolla oleva tietokirja houkuttanee pariinsa myös ne lapset, joiden on hankala tarttua kirjaan, sillä ketäpä kuta kuinkin kymmenvuotiasta pelaaminen ei kiinnostaisi. Nyt pelittää herättänee myös keskustelua koko perheen kesken. Hyvä niin.

♥

Suvi Vehmanen: Suon aarteita

Valosat 2016
96 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen koko perheen tietokirja

Suvi Vehmasen Suon aarteita on koko perheelle sopiva kirja, jonka luin pääosin yksin. Suoluontoa laajasti esittelevä teos on sadun muotoon kirjoitettu tarina- ja tietokirja.

Aarresuoksi nimetyllä suolla asuu monenlaisia hahmoja: on Suo-Ukko, keijut Karpalo ja Suokukka sekä riekko nimeltään Mehtikana. Rauhallinen elämä suolla järkkyy kiitos peikkojen suunnitelmien, mutta asukkaat eivät jää neuvottomaksi. Suon väen seikkailujen lomassa on paljon tietoa suon kasveista, eläimistä ja suolla liikkumisestakin. Vehmasen kuvitus on värikylläistä, herkkyys ja eloisuus vuorottelevat oivallisesti.

Vehmasen kirjassa on paljon tekstiä. Siksi sitä kannattaakin lukea hiljakseltaan, vaikkapa muutama tarina illassa. Itse nautin eniten tieto-osuuksista. Vehmasen kirja tuo paljon uutta tietoa, mutta palauttaa mieleen myös jo unohtunutta. Erilaiset sammaleet ja sienet, suolinnut ja vaikkapa suosta kertova folklore ovat taas paremmin mielessäni. Plussaa lopun pienelle sanastolle ja hakemistolle.

3 x lastenromaani: Kaheli sakki, Yokon yökirja ja Tonttulapset

Kolme kirjaa -haasteen innostamana ja kesälomapuuhien vuoksi päätin kirjoittaa nyt kirjakolmikosta. Jokainen esittelemäni lastenkirja on niin hyvä, että ansaitsisi oman postauksensa, mutta opettelen tiivistämisen jaloa taitoa ja korostan, että nämä kaikki kirjat saisivat vähintään neljä tähteä, jos tähdittäisin kirjoja muualla kuin Goodreadsissa. Nämä kaikki kirjat ovat herättäneet meillä ihastusta, toiset enemmän lapsissa, toiset aikuisissa, mutta kaikki jollain tasolla jokaisessa.

Näin ollen ja aakkosissa, kolme loistavaa lastenromaania!


Noora Kunnas ja Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi
Otava 2015
109 sivua

Voiko mitään mennä vikaan lapsilukijoiden huumorintajua ajatellen, jos kirjassa kuunnellaan kuunnelmaa "Ken askelsi ripuliini", Bertta Perätuulella on nimensä haisevasta syystä ja kun riimittelyssä eno kauppaan jäi, niin tietenkin enon päästä on täi? Ei voi. Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi kertoo Majatalo Perätuuleksi nimetyn nukkekodin omalaatuisista asukkaista, joita on melkoinen kirjo. Elämä Perätuulessa olisi kommelluksista huolimatta auvoisaa, mutta ulkopuolella vaanii huonemaailmassa asuva Molla Maija.

Tällä seikkailuretkellä ei pieruja säästellä, joten kirja on parhaimmillaan lapsille ääneen luettuna. Tarina on runsas ja sopivan villi. Jenna Kunnaksen kuvitustyö on ilo silmälle. Siinä on värityksensä puolesta samaa tunnelmaa ja lumoa kuin Maija Karman kuvituksissa, esimerkiksi Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoissa. Toisaalta se on raikasta ja oivaltavaa - Noora Kunnaksen tekstin tavoin reipasta ja hupaisaa.

Majatalo Perätuulessa asuva sakki nauratti koko meidän perhettämme kaunistelemattomalla huumorillaan. Se, että perheemme seitsenvuotias on halunnut lukea kirjan jo toisenkin kerran, kertoo siitä, että Kunnasten teos ottaa kyllä kohdeyleisönsä ja saa sen nauramaan maha kippuralla ja vedet silmissä.

Kenelle: lapsiperheellisille, jotka tietävät kuinka pieruhuumori voikaan naurattaa


--

Annika Sandelin: Yokon yökirja
Teos 2015
Yokos nattbok 2014
Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
160 sivua

10-vuotias Yoko on suomenruotsalainen koulutyttö, joka on saanut nimensä Yoko Onon mukaan ja vastaavaa nimikaavaa hänen vanhempansa ovat käyttäneet perheen muihinkin lapsiin. Se ei ole ihme, koska Yokon äiti on taidemaalari. Yoko kirjoittaa salaisuuksiaan ei päivä-, vaan yökirjaan ja tekee sen raikkaasti. Arki on läsnä, mutta se ei ole koskaan tylsää. Juhliakin on, samoin riitoja luokkakavereiden kanssa - ja jättisäkillinen maailman parhaimpia yökarkkeja.

Annika Sandelinin kirja on suosikkini nyt esittelemistäni lastenromaaneista. Yokon yökirja nimittäin solahtaa hyvin siihen maailmaan, jonka kuvittelen olevan tuttua alakouluikäisille tytöille. Kuvitteluani tukevat omat kouluaikaiset muistoni 1980-luvulta, mutta myös oman tyttäreni koulukuulumisista tutut piirteet: luokkadynamiikka ja erilaisuuden tavallisuus, ystävän kanssa koetut hetket, omaan perheeseen liittyvät lämmön ja noloudenkin hetket. Sandelin kirjoittaa kaikesta hauskasti ja sujuvasti, Liisa Ryömän laadukas suomennos tekee kirjasta nautittavaa luettavaa.

Yhdeksänvuotiaani, tuleva nelosluokkalainen tiivistää oleellisimman: "Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukisin koko ajan". Tuohon ei tarvinne lisätä mitään, toivomme kirjalle jatkoa.

Kenelle: kaikille päiväyökirjojen ystäville, koululaismaailmaan uppoaville

--

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat
Saarni-kirjat 2011
Kuvittanut Sirja Iisakka
171 sivua

Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu ilahdutti perhettäni ja minua muutama vuosi sitten. Vanhanaikainen seikkailu piti otteessaan. Saman tekee myös toinen tutuista tonttulapsista kertova kirja, Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, jonka Sirja Iisakka on viehättävästi kuvittanut. 

Tällä kertaa miljöötä värittää kevät ja alkukesä. Seikkailu johdattelee vanhojen puusaunojen salaisiin tunneleihin. Mukana seikkailemassa oleva Liekki-kettu on ihastuttava hahmo, tummasilmäinen ja lempeäkatseinen.

Savonen taitaa tarinankuljetuksen. Olkoonkin, että tarina on temaattisesti tuttu, on se sanomaltaan tuikitärkeä: vanha uhataan purkaa ja elinpiiri kapenee. Sen eteen on tehtävä jotain.  Tosin sen verran rauhallinen romaanin tempo on, että Kunnasten kirjalle kippurassa nauranut kuopukseni ei Tiitun ja muiden tonttulasten seurassa viihtynyt. Yhdeksänvuotias ja minä sen sijaan luimme tätä yhdessä. Mielestäni on suorastaan ilahduttavaa lukea kiireettömästi kerrottua tarinaa, joka on pohjustettu hyvin ja jossa on hitaamman elämän puolesta puhuva sanoma. 

Kiireettömyys tekee ihmiselle hyvää, kuten Savosen kirjakin. Suosittelen sitä luettavaksi myös kaikille aikuisille, joita työstressi vaivaa.

Kenelle: hidastamista kaipaaville, tarinoista viehättyville nostalgikoille

Satuja Onnellista ja Annelista Peippometsään (ja hieman Suonenjokeakin)

Perjantaina oli satupäivä. Kaksi vuotta sitten juhlistin satupäivääni pienellä haasteella ja tänä vuonna tulin itse haastetuksi, kun Sinisen keskitien Bleue pyysi minua lukemaan satuja. Haaste oli enemmän kuin mieluinen, sillä meillä luetaan paljon satuja ja saturomaaneja. Satujen lukeminen on tietenkin luontevaa lapsiperheessä, mutta jo ennen lasteni syntymää ostin itselleni kauniita satukirjoja. En ole koskaan kadonnut taitoa lukea satuja, mistä olen hieman ylpeäkin.

Koska olen satupäivän suhteen maijamyöhänen täällä blogissani, esittelen nyt muutamia viime viikkojen aikana perheessäni luettuja satukirjoja.

Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja orpolapset. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1971.
Onneli- ja Anneli-sarjan kolmannessa kirjassa tyttöjen taloa vastapäätä ilmestyy iloton orpokoti, jonka asfaltoidulla pihalla on elämää vain silloin, kun alistetun oloinen lapsijoukko ulkoilee johtatar Minna Pinnan määräyksestä. Minna Pinna onkin Annelin vanha tuttu. Miten lapsia voisi auttaa? Seuraa suuri seikkailu, johon tarvitaan neuvokkuutta, Putti Vaaksanheimon rohkeutta ja koko Ruusukujan väkeä. Olen kirjoittanut aiemmin Kurenniemen Oli onnen Onnimannista sekä nuortenromaani Kesälinnusta. Onneli ja Anneli -kirjat ovat minulle lastenkirjoista rakkaimpia, pidän niistä melkein yhtä paljon kuin Astrid Lindgrenin Marikeista. Sen vuoksi en osaa arvottaa Orpolapsia ollenkaan. Totean vain, että olen enemmän kuin iloinen siitä, että esikoiseni on innostunut kirjasarjasta. Luimme Onneli ja Anneli -yhteisniteen ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, nyt tyttö luki kirjat yksin. Orpolapset sain kuulla hänen ääneen lukemanaan. Tarina tempaisi mukaansa tälläkin kertaa ja suosittelen kirjaa ihan kaikille.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia. Kuvittanut Quentin Blake. Art House 2008 (The Witches 1983).
Tämä ei olekaan satua, vaan tarina oikeista noidista. Näin kertoo kirjan takakansi ja kun kirjailijana on Roald Dahl, yksi omaperäisimmistä tarinaniskijöistä, on takakansitekstiä pakko usko. Kuka pelkää noitia kertoo pienestä pojasta, joka menettää vanhempansa kolarissa ja muuttaa asumaan norjalaisen isoäitinsä kanssa. Isoäiti kertoo lapsista, jotka ovat yhtäkkiä vain kadonneet maan päältä. Katoamisten taustalla ovat oikeat noidat. Noitia pitää varoa, mutta mitä sitten, kun eteen tulee Mahtava Ylinoita? Kuka pelkää noitia on hillitön ja pelottavakin kirja. Se tempaisee mukaansa, naurattaa ja aavistuksen kauhistuttaakin. Kirjan alkupuoli, jossa pojan vanhemmat kuolevat, pelotti esikoistani, mutta itse tarina ja noidat veivät mukanaan. Kirjan lopusta voi varmasti olla montaakin mieltä, mutta olen iloinen, ettei Dahl tyydy tavanomaiseen. Suomennoksessa tapahtumat on sijoitettu osin Suomeen, mikä häiritsi omaa lukukokemustani aavistuksen, mutta vahva kertomus vei kuitenkin mukanaan. Saturomaani on syystäkin klassikko, mutta en suosittele sitä alle kouluikäisille.


Marjatta Kurenniemi: Pilvipaimen. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1976.
Pilvipaimen on kirja, jota olen lukenut lapsuudessani ja jota mieheni kanssa luimme toisillemme ääneen silloin, kun odotin esikoistamme. Kirjan alaotsikko kertoo kyseessä olevan Marjatta Kurenniemen kauneimmat sadut. Satujen kirjo onkin runsas, sillä kirja kertoo niin hassuja satuja, iltasatuja, luonnonsatuja kuin totisia satujakin. Satuja on kymmeniä ja ne on kirjoitettu 1940-1970-lukujen aikana. Pidin kovasti luontosaduista, mutta Alli Ylösalaisin-maassa taisi nousta tämän lukukerran suosikikseni, sillä mikä voikaan olla kiehtovampaa kuin ajatus siitä, että jossain kaikki on toisin: luokassa meluavat lapset saavat kehuja ja koululaisilla on lomaa talvella. Illa-tyttö opastaa Allia ihmeellisessä maailmassa, jossa nykylukija tyrskähtää kerran jos toisenkin: onhan se hassua, että perheen isä hoitaa taloustyöt. Kokonaisuudessaan Pilvipaimen on erinomainen iltasatukirja. Sen tarinat ovat hyvän mittaisia ja satuja jaksavat kuunnella kaikenikäiset.


Nora Surojegin ja Pirkko Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus. Otava 2012.
Untu Willi, kyhmyräinen käppänä, ei ole suurinsuuri eikä pienenpieni, vaan oikein sopiva. Hän löytää rannalta postikortin, jossa toivotetaan Joulun valoa! Joulu herättää Untun kiinnostuksen ja hän päättää matkata kaunas pohjoiseen etsimään tuota valoa. Väsyttävällä matkallaan hän kohtaa monenlaisia avuliaita eläimiä sekä pahamaineisen Rautamadon. Miten Untu pääsee perille? Ja mikä on joulun salaisuus? Äidin (kuvitus) ja tyttären (satu) yhteistyönä syntynyt saturomaani nojaa vahvasti suomalaiseen luontoon. Se tuo myös tuntumia minulle rakkaasta hollantilaisesta Suuresta tonttukirjasta, onneksi onnistuneesti. Untu ja sydäntalven salaisuus lähtee liikkeelle niin hitaasti, että lukijana niin lapseni kuin minä olimme jättää kirjan kesken. Olin kuitenkin saanut kirjasta niin vahvan suosituksen, että jatkoin sitkeästi ja se palkitsi. Kaunis kirja kantaa kiireettömän sadunkerronnan, suomalaisen folkloren ja vahvan luontokuvauksen perinnettä. Hyvä kirja lukea nyt, kun joulu alkaa lähestyä (alkaa se, kaivoin jo muutaman joulukirjankin esille ;)).


Missä mangusti luuraa? Gummerus 2012.
Missä mangusti luuraa? ei ole satukirja ja siinä on niin monta tekijääkin, etten tällaisten pienesittelyjen yhteydessä jaksa luetella koko rimpsua. Mutta kirja on kertakaikkiaan mainio. Meillä on mennyt ilta jos toinenkin mangusteja bongaillessa. Kirjan ideana on etsiä kymmenen mangustia jokaiselta aukeamalta, jotka sijoittuvat eri puolille maapalloa aina Lontoosta Kiinan muurille ja Pääsiäissaarilta Egyptin pyramideille. Koukuttava kirja tarjoaa sopivasti haasteitakin.


Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu. Kuvittanut Johanna Lumme. Robustos 2013.
Peippometsässä on bändikilpailu, johon myös Metsämarjat-yhtye osallistuu. Kilpailusta on tulossa kova, sillä mukaan on ilmoittautunut myös supersuosittu Ilvespojat. Millä hinnalla voittoa kannattaa tavoitella? Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu piti koko perhettäni otteessaan viime joulun aikaan. Peippometsän bändikilpailu on tarinaltaan perinteinen kehityskertomus, joka ei tarjoa aikuisille lukijalle suuria yllätyksiä, mutta kuitenkin hauskaa ja svengaavaa luettavaa. Kieli on simppeliä, mutta sujuvaa, ja pienet lukijat pysyivät hyvin tarinan imussa. Johanna Lumpeen kuvitus ihastuttaa. Kiitän erityisesti lopussa olevaa bändisanastoa. Kaltaiseni epämusikaalinen ihminen oppi siitä paljon.

Kirjoista Peippometsän bändikoulun olen saanut kustantajalta, muut ovat lahjoja, ostoksia tai muistoja omasta lapsuudestani. Miksi vastaan satupäivän haasteeseen nyt enkä jo perjantaina? Ihan sen vuoksi, että syyslomailimme loppuviikon lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella. Kävimme perheeni ja isovanhempien kanssa sienimetsässä, jossa ihmettelimme supikoiran pesää. Ihastelimme ensilunta ja jääkiteitä, ja lumouduin myös vanhoista valokuvista, joista saatan joskus kirjoittaa lisää.

Alkava viikko tulee osin sujumaan Helsingin kirjamessujen merkeissä. Palaan vielä messuihin, mutta nyt toivotan hyvää alkavaa viikkoa suonenjokelaisten syyslomatunnelmien kera.

Tähän on pakko panna kuvateksti: Sammalselän vanha ala-aste, entinen kouluni. Koulun yläkerrassa oli huone, jossa kummitteli!

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kustantaja: Saarni-kirjat 2010
Kuvitus: Sirja Iisakka
Sivuja: 133 (+loppulaulu)
Kotimainen lastenromaani

Tiitu katsahti Joulupukkia hämmästyneenä. Hän tiesi, ettei tonttuja kutsuttu Takkasaliin ilman kunnon syytä. Takkasali on Korvatunturin suulin sali. Siellä pidettiin kaikki yhteiset tilaisuudet, kuten tonttujen oma joulujuhla, ja käsiteltiin kaikki tärkeät yhteiset asiat. Joulupukin vakavasta ilmeestä Tiitu päätteli, että tällä kertaa Joulupukilla ei olisi hyviä uutisia.

Pitkälettinen Tiitu Pietaryrtti, tämän veli Timi sekä heidän parhaat ystävänsä Tuisku ja Verne ovat tuoreita tonttukoululaisia, innokkaita opettaja Kultapiiskun johdolla opiskelevia lentoporoluokkalaisia. Koulunalkua ja lentoharjoituksia sävyttää kuitenkin huoli, kun ihmislasten usko joulupukkiin ja samalla tonttuihin tuntuu karisevan koko ajan. Postia pitävällä vaari Riihirannalla ei ole juurikaan kantaa kirjeitä joulupukille. Joulu on pelastettava! Joulun turvaamiseksi Timi ja Verne keksivät melkoisen juonen, johon Tiitu, Tuisku sekä lentävät porot valjastetaan mukaan. Vaan mitä tehdä, kun lumipyry sakenee, tonttulapset eksyvät toisistaan ja ihmiset tulevat aivan lähelle?

Loppiainen on vielä oikein hyvää aikaa joulukirjalle. Moni pakkaa tänään joulukoristeet odottamaan tulevaa joulua, mutta omassa perheessäni joulu saa (kuusta lukuun ottamatta) jatkua nuutinpäivään saakka. Luin toimittajanakin tunnetun Meri Savosen esikoisromaanin Tonttulapset ja seikkailujen joulu (2010) ääneen omille lapsilleni jouluviikon aikana. Seikkailuun kuljettava saturomaani oli juuri sopivaa luettavaa sydäntalven suurimman juhlan hetkinä.

"Jos Tiitulle käy jotain, se on kokonaan minun syytäni. Voi, miksi meidän piti lähteä koko matkalle? Sisko oli oikeassa: se oli aivan liian uhkarohkeaa", Timi sanoi ja painoi päänsä pöydälle käsiensä väliin.
Sitten kumpikaan ei enää sanonut mitään pitkään aikaan.

Tonttulapset ja seikkailujen joulu on perinteitä kunnioittava saturomaani, jossa ongelmalähtöinen alkuasetelma johtaa jännittävään seikkailuun. Savosen kirjan seikkailullinen tunnelma on vienyt monet muutkin kirjablogistit mukanaan. Vaikka kirjan vastaanotto blogeissa on ollut oikein myönteinen, ovat joulun perinteisiin liittyvät seikat saaneet aikaan kysymyksiä: Paula pohti angloamerikkalaisen (joulu)kultuurin tuloa kotimaiseen lastenkirjallisuuteen ja sai Tonttulapsista ja seikkailujen joulusta muistumia Harry Potterien luudalla lentämisestä ja Tylypahkasta. Totta onkin, että tonttukoulun eri luokkien tuvissa on yhtymäkohtia J.K. Rowlingin luomien Rohkelikkojen ja Puuskupuhien kanssa, tosin suomalaiseen tapaan koulua käydään ihan päiväaikaan toisin kuin Potterien sisäoppilaitoksessa. Lentävien porojen idea mietitytti myös Kirsiä. Vaikkevat suomalaiset joulupukin porot Wikipediankaan mukaan lennä, alkavat lentävät porot olla miltei uskottavia niin amerikkalaisen populaarikulttuurin kuin kotimaisten Niko Lentäjänpoika -elokuvien myötä. Santaparkin sivuilla väitetään kaikkien porojen oppivan lentämään, uskokoot kuka haluaa. Omille lapsilleni lentävät porot sopivat kirjaan, itsekin pienen alkunikottelun jälkeen annoin niiden kuulua tarinaan. Värikäs päivä -blogin Viivin tavoin koin kirjan nautittavana ja lentävistä poroistaan huolimatta ennen kaikkea kotimaisesta jouluperinteestä hyvin vahvasti ponnistavana.

Perinteikkyys onkin mielestäni Savosen kirjan leimallisimpia puolia - hyvällä tavalla. Suomalainen joulunalusaika on sopivasti salaperäinen: Korvatunturi viettää ihmisten silmissä hiljaiseloa, sillä tontut asuvat sen sisällä. Folklorea mukaillen on myös muita kuin joulutonttuja, esimerkiksi Justus Tunturikäpälä-niminen saunatonttu huolehtii hyvin omasta tontistaan. Myös tarinan kehys ja kertomuksen eteneminen ovat itsessään mitä tahansa saturomaania mukailevia: neuvokkuudella ja ystävyydellä on mahdollista selvitä mitä erilaisimmista yllätyksistä. Vaikka kerronta on paikoin verkkaista, koukuttaa Savosen romaani niin, että kirjaa on miltei pakko ahmia luku toisensa jälkeen. On pakko saada selville, kuinka tonttulapsille, poroille ja koko joululle kaiken tiimellyksessä käy.

Tonttulapset ja seikkailujen joulu on mainio vuodenaikakirja. Se pitää aikuistakin lukijaa otteessaan suorastaan vanhanaikaisen viehättävästi. Savonen jatkaa Tiitun, Tuiskun, Timin ja Vernen seikkailuja ainakin Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat -kirjassaan, joka valkovuokkojen täplittämän kansikuvansa perusteella sijoittuu kevääseen. Viihdyin Tonttulasten ja seikkailujen joulun parissa niin hyvin, että odotan jo innolla tuon keväisen kirjan lukemista.

****

Lasten kommentit:
Viisivuotias: Lentokoneet lentää kyl enemmän kuin porot. American Airlines! 
Seitsenvuotias: Tää oli ihan paras kirja. Mä annan tälle ainaskin viiskyt tähtee. Kaikki oli parasta. Meidän luokan L sanoi, ettei joulupukkia ole olemassa, mutta onpas. Mä aion uskoa joulupukkiin aina. L on ihan tyhmä.