Naomi Alderman: The Power

Naomi Aldermanin kehuttu ja kohuttu romaani The Power tuo kaikessa provokatiivisuudessaan mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen. Englanninkielistä proosaa vierastavienkaan ei onneksi tarvitse jättää tätä helmeä väliin, sillä The Power ilmestyy alkuvuodesta Gummerukselta suomeksi Marianna Kurton Voima-käännöksenä.

The Power käynnistyy, kun naiset ympäri maailmaa huomaavat hallitsevansa sähköä – eikä mikään ole enää entisellään. Voimaantunut ja uusista kyvyistään huumaantunut naisväki aikoo tasata tilit maailmaa hallinneiden miesten kanssa, ja pian kokonaiset valtiot sortuvat ”tyttöjen päivän” alettua. Romaanissa seurataan naisten kostoretkeä useamman vuoden mittaisen ajanjakson verran neljän eri hahmon vaiheiden kautta.

Kasvattivanhempiensa luota hatkat ottava ja poikkeuksellisilla sähkövoimilla varustettu Allie päätyy Yhdysvalloissa hengellisen vallankumouksen keulakuvaksi, kun taas rikollisperheeseen kuuluva englantilainen Roxy on melkoisessa lirissä sotkeutuessaan jengisodan käänteisiin. Amerikkalainen pikkupoliitikko Margot valjastaa voimansa uran edistämiseksi, mutta hän kantaa huolta omien kykyjensä kanssa kamppailevasta Jocelyn-tyttärestään. Romaanin ainoa mieshahmo eli YouTube-”journalistina” työskentelevä Tunde puolestaan matkustaa keskelle kiivaimpia vallanvaihtoja, joissa edellä mainitut naiset ovat mukana päärooleissa.

Aldermanin romaani on runsas mutta miellyttävän ripeätahtisesti etenevä kokonaisuus. Alderman kuvaa uskottavasti ja mielenkiintoisesti niin hengellisiä kuin tieteellisiä vastareaktioita, joita naisten saamat supervoimat synnyttävät – ennen kaikkea Allien oma matka uskonnolliseksi propagandahahmo Eveksi on todella jännittävää ja puistattavaakin luettavaa esimerkiksi hengelliseen aivopesuun liittyen.

They say, ’Why do you call God ”She”?’
   Eve says, ’God is neither woman nor man but both these things. But now She has come to show us a new side to Her face, one we have ignored for too long.’
   They say, ’But what about Jesus?’
   Eve says, ’Jesus is the son. But the son comes from the mother. Consider this: which is greater, God or the world?’
   They say, for they have learned this already from the nuns, ’God is greater because God created the world.’
   Eve says, ’So the one who creates is greater than the thing created?’
   They say, ’It must be so.’
   Then Eve says. ’So which must be greater, the Mother or the Son?’
   They pause, because they think her words may be blasphemy. [s. 80]

The Power ei ole kuitenkaan erityisen tasapainoinen lukuelämys, sillä tarinan kunnianhimoisuus ja monitasoisuus tekevät ajoittain kokonaisuuden seuraamisesta haastavaa puuhaa – pahimmillaan Aldermanilla tuntuu olevan turhan monta rautaa tulessa, ja eri juonikuvioita yhdistellään väkivaltaisesti. Esimerkiksi Roxyn tupsahtaminen Amerikkaan ei ole kovinkaan luonteva aasinsilta Allien maailmaan. Margot jää politikointeineen tarinan edetessä harmittavasti tyttärensä haasteiden jalkoihin, mutta toisaalta Jocelynin ihmissuhdeongelmien kautta päästään pidemmän päälle erittäin mielenkiintoisen sisällön äärelle – esimerkiksi sähköä hallitsevat miespuoliset hahmot kääntävät kokonaisuuden päälaelleen.

Tunde on mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Toimittajahahmo pääsee havainnoimaan ja todistamaan ihmisyyden rumimpia ja vastenmielisimpiä piirteitä – ihmiskunnan valtasuhteiden heilahtaminen päälaelleen ei poista esimerkiksi ihmiskaupan kaltaisia ilmiöitä. Miesten ja naisten ääriliikkeiden toiminnan kuvaaminen on sekin mielenkiintoista ja kylmäävää luettavaa siitä, kuinka aatteet voivat kärjistyä ja eskaloitua seuraamuksiltaan tuhoisiksi näkemyksiksi; eräskin naistaho hekumoi kuin Orjattaresi-romaanissa ikään ajatuksella siitä, että miehet pitäisi sulkea kotiin ja päästää ulkomaailmaan vain naispuolisen huoltajan seurassa. Radikalisoituneiden miesasiamiesten öyhöttäminen on sisällöltään varsin tuttua tosielämän puolelta.

Tunde’s read this theory before. You can’t have a good conspiracy plot without any conspirators. He’s only surprised that UrbanDox hasn’t mentioned Jews.
   ”The Zionists used the concentration camps as emotional blackmail to get the stuff shipped out in the water.”
   There we go.
   ”It was a declaration of war. Silent, stealthy. They armed their warriors before they sounded the first battle cry. They were among us before we even knew we’d been invaded. Our own government has the cure, you know, they’ve got it under lock and key, but they won’t use it except on the precious few. And the endgame… you know the endgame. They hate us all. They want us all dead.” [s. 178–179]

The Power on yliluonnollisista elementeistään huolimatta uskottava ajatusleikki ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet mullistavista tapahtumista. Kyseessä onkin varsin monitasoinen kokonaisuus, jonka kintereillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon – mikäli englanninkielinen proosa tuntuu haastavalta, omia kykyjä ei kannata ehkä lähteä kokeilemaan juuri tämän teoksen alkukielisen version kanssa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 339

Kansikuva: Nathan Burton

Lajityyppi: fantasia, scifi, kollaasiromaani, toiminta

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Emma Donoghue: Wonder

Huone-bestselleristään tunnetun Emma Donoghuen Wonder-uutukainen yrittää kovasti olla kirjoittajansa menestysteoksen kaltainen kaunokirjallinen mielenjärkyttäjä, mutta ei osu läheskään napakymppiin.

1800-luvun puolivälin kieppeillä englantilainen sairaanhoitaja Lib Wright passitetaan köyhään irlantilaiseen kylään tutkimaan 11-vuotiaan Anna O´Donnellin tapausta. Tiukan uskonnollisessa kodissa varttunut Anna on saanut koko maailman huomion kiinnittymään itseensä – irlantilainen ihmetyttö väittää eläneensä kuukausia kirjaimellisesti pyhällä hengellä ilman ruoan murenaakaan.

Elämää nähnyt Lib alkaa hitaasti mutta varmasti päästä Annan salaisuuksien ja mahdollisen huijauksen jäljille, mutta saa huomata uusien kapuloiden lentelevän rattaisiinsa säännöllisin väliajoin. Tytön vanhemmilla ja niskassa hengittävillä kylän mahtimiehillä on Annan varalle omat, Libin toimia sekoittavat suunnitelmansa. Kaiken tämän ohella kello käy armotta, sillä syömälakkoa viettävä Anna pysyy jollain ihme konstilla hengissä, mutta riutuu jatkuvasti huonompaan kuntoon.

Wonderia voisi parhaiten kuvailla taannoin ilmestyneiden Jessie Burtonin Nukkekaapin ja Han Kangin The Vegetarianin yhdistelmäksi – siitä löytyy tarkkaa perhe-elämän salaisuuksien valottamista sekä häiriintynyttä hulluuden kuvausta. Donoghue kuitenkin kompastelee ensiksi mainitun osa-alueen kanssa huomattavan paljon, sillä irlantilaisen junttitaajaman asukkaista ja O´Donnellin talonväestä ei löydy yhtä valovoimaisia sivuhahmoja kuin Nukkekaapissa, jossa Brandtin palvelusväen värikkäät jäsenet olivat kiinteä osa kokonaisuutta. Muiden kylän vaikuttajien motiivit ja ennen kaikkea Annan vanhempien mielenliikkeet jäävät harmittavan etäisiksi ja epämääräisiksi, vaikka ne kiinnostaisivat lukijaa.

Wonderissa valokeilaan pääsevät ennen kaikkea Lib ja Anna. Sairaanhoitajan ja kiihkouskovaisen syömälakkoilijan välille hitaasti mutta mielenkiintoisesti syntyvä suhde on romaanille tärkeä punainen lanka, ja dialogit kuvastavat kaikessa häiriintyneisyydessään kaksikon keskinäistä köydenvetoa. Libin ja Annan toisilleen esittämät arvoitukset alleviivaavat sopivan korostetusti hahmojen peräänantamattomuutta, eikä Anna tunnu missään vaiheessa epäuskottavan aikuismaiselta keskustelukumppanilta.

What did Irishwomen call it? ”Your monthlies? Have you ever bled?”
   ”A few times," said Anna, her face clearing.
   ”Really?” Lib was taken aback.
   ”In my mouth.”
   ”Oh.” Could an eleven-year-old farm child really be so innocent that she didn´t know about becoming a woman?
   Obligingly, Anna put her finger in her mouth; she brought it out tipped with red.
   Lib was abashed that she hadn´t examined the girls gums carefully enough on the first day. ”Open wide for a minute.” Yes, the tissue was spongy, mauve in patches. She gripped an incisor and wriggled it; slightly loose in its socket? ”Here´s another riddle for you,” she said, to lighten the moment.
   A flock of white sheep,
   On a red hill.
   Here they go, there they go,
   Now they stand still.
   ”Teeth,” Anna cried indistinctly.
   ”Quite right.” Lib wiped her hand on her apron. [s.102]

Alun mielenkiintoisista dialogeista huolimatta Wonderin ensimmäinen puolikas laahaa välillä todella huolestuttavan verkkaisesti eteenpäin. Juoni tuntuu välillä pysähtyvän kokonaan ja jäävän herkuttelemaan Annan ja Libin yhteisillä kohtauksilla – ne menettävät tenhonsa hyvin nopeasti, kun homma ei tunnu etenevän minnekään. Annan syömättömyyteen liittyvät paljastukset eivät nekään tunnu oikein kiinnostavan ketään muuta kuin Libiä.

Wonderin lamauttava pysähtyneisyyden tunne toimi hyvin Huoneessa, jossa äidin ja pikkupojan yhteiselämän kuvaus oli viety huomattavasti kipeämmälle ja raadollisemmalle tasolle, mutta nyt Donoghue ei pysty kovasta yrittämisestään huolimatta repimään hahmoistaan irti tarvitsemiaan tunteita oikein missään vaiheessa. Tietynlainen hengettömyys unohtuu kuitenkin Wonderin lopun tapahtumien myötä, kun salaisuudet paljastuvat ja yllättävän toiminnalliset osuudet alkavat. Niiden myötä Donoghuen historiallinen romaani onnistuu saavuttamaan päätepisteensä varsin tyydyttävällä tavalla ja viemään aloittamansa tarinan loppuun asti – tosin melko velvollisuudentuntoisesti.

Wonder on hyvä ja mielenkiintoinen romaani, joka kuitenkin jää yllättävän intohimottomalla tavalla kerrotuksi kokonaisuudeksi. Samalla tavalla syömättömyyden ja itsemääräämisoikeuden kaltaisista teemoista ammentavan Kangin The Vegetarianin ylilyövään synkkyyteen tykästyneille Wonder voi olla liian karu ja yksioikoinen lukukokemus, jolla on kuitenkin lopulta paljon annettavaa kärsivälliselle lukijalle.

Petterillä verensokerit lähtevät jyrkkään laskuun viimeistään 4-5 ruoattoman tunnin jälkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Joanna Thomson
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

John Irving: Ihmeiden tie

John Irvingin uusimman romaanin päähenkilönä on raajarikko meksikolaistaustainen ja sydänlääkkeistä riippuvainen kirjailija Juan Diego Guerrero. Kovaonnisen elämän kokenut ja aikuisiällä amerikkalaistunut kynäniekka joutuu lähtemään Filippiineille kiertueelle, jonka jokaisella etapilla Juan Diego saa kimppuunsa kirjailijasta kiusallisen paljon tietävän naiskaksikon. Ahdistavaa nykyhetkeä on kuitenkin helppo paeta menneisyyteen, kun beetasalpaajien ottamatta jättäminen saa Juan Diegon palaamaan säännöllisesti Meksikon Oaxacassa sijaitseville jättömaille omituisten aikuisten, uskonnon, sirkuksen ja eläinten täyttämään lapsuuteen.

Meksikosta käynnistyvä romaani on kuitenkin tapahtumapaikkojensa puolesta eksoottisinta ja erilaisinta Irvingiä sitten parikymmentä vuotta sitten ilmestyneen, Intiaan painottuvan Sirkuksen pojan jälkeen. Meksikon ja Filippiinien maisemissa tapahtuvat seikkailut ovat tervetullutta vaihtelua länsimaisiin toimintaympyröihin – erityisesti Oaxacaan keskittyvät takaumat tarjoavat mielenkiintoista kuvausta paikallisesta kulttuurista, joka elää ihan omaa elämäänsä esimerkiksi uskonnollisuuden suhteen.

Oaxacassa oli neitsyitä myyvä kauppa; kaatopaikan lapset löysivät sen heti ensimmäisillä käynneillään. Oltiin Meksikossa: espanjalaiset valloittajat olivat vallanneen maan. Eikö jatkuvasti käännyttävä katolinen kirkko ollutkin osallistunut neitsytkauppaan jo vuosia? Oaxaca oli muinoin ollut mixtecien ja zapotecien sivistyksen keskus. Eivätkö espanjalaiset valloittajat olleetkin myyneet neitsyitä alkuperäiskansoille vuosisatoja – ensin augustinolaiset ja dominikaanit ja sitten jesuiitat, eivätkö he kaikki olleet tyrkyttäneet kansalle omia Neitsyt Marioitaan?
   Nykyisin oli muutakin kaupattavaa kuin Marioita – Lupe oli pannut sen merkille Oaxacan monissa kirkoissa – mutta missään muualla kaupungissa ei neitsyistä ollut tarjolla niin kirjavaa valikoimaa kuin Independencian Neitsytkaupassa. Siellä oli luonnollisen kokoisia neitsyitä ja elävää suurempia neitsyitä. Mainittakoon neitsyistä kolme, jotka olivat saatavina halpoina ja huonoina kopioina: ensiksi Neitsyt Maria, tietenkin, mutta saatavana oli myös Guadalupen Neitsyt Maria ja luonnollisesti Nuestra Señora de la Soledad. La Virgen de la Soledadiin Lupe suhtautui halveksien ”paikallisneitsyenä” – se oli kovia kokenut Neitsyt ”typerine aasitarinoineen”. (Aasi, pieni kuorma-aasi, oli luultavasti syytön.)
   Neitsytkaupassa myytiin myös elävän kokoisia (ja suurempia) versioita ristiinnaulitusta Kristuksesta; oman vertavaluvan Jeesuksen sai viedä kotiin vaikka heti, jos jaksoi kantaa, mutta vuodesta 1954 Oaxacassa toimineen Neitsytkaupan myyntivaltti olivat joulunajan juhlien (las posadas) tarvikkeet.
   Itseasiassa vain kaatopaikan lapset kutsuivat Independencian myymälää Neitsytkaupaksi, kaikki muut puhuivat siitä joulujuhlakauppana – kammottavan puodin oikea nimi oli La Niña de las Posadas (sananmukaisesti Joulujuhlatyttö). Kyseinen tyttö oli se, joka kulloinkin valittiin kotiin vietäväksi; ilman muuta joku noista elävänä kokoisista neitsyistä piristikin joulukekkereitä – ainakin enemmän kuin ristiinnaulittu Kristus. [s. 38–9]

Ihmeiden tie onkin monessa mielessä tyypillistä Irvingiä kannesta kanteen: mukaan mahtuvat miehen tyypillisimmät maneerit suurta hahmogalleriaa ja maagista realismia lähenteleviä elementtejä myöten – Juan Diegon Lupe-pikkusisko osaa lukea ihmisten ajatuksia. Mukaan romaaniin on päässyt prostituoitujen ohella luonnollisesti isätön, kirjailijaksi ryhtyvä päähenkilö, mutta painimolskilla huhkiminen ja karhut ovat jääneet tästä keitoksesta pois; mesikämmeniä ovat sijaistamassa sirkusleijonat, ja Juan Diegon ja Lupen kotina toimivalla kaatopaikalla asustavat kulkukoirat.

Juan Diegon lapsuuskuvaus kärsii kuitenkin mielenkiintoisten tapahtumien puutteesta ja huonosta rytmittämisestä. Irving näet paljastaa  Juan Diegon lapsuudesta oleellisimpia kohtauksia kauan ennen niiden tapahtumista, ja kun kuolema lopulta korjaa satoaan päähenkilön lähipiirissä, lukijassa ei herää mitään reaktioita. Vaikka Ihmeiden tie ei yritäkään olla mikään Game of Thrones, pieni yllätyksellisyys lukuisten epäonnenpotkujen suhteen olisi piristänyt kummasti.

On myös kummallista, että Irving ei perustele lukijalle, miten nuoresta Juan Diegosta on kehkeytynyt sydänvaivainen ja kummallinen papparainen, joka lähinnä sukeltaa lapsuusmuistoihinsa lähinnä kulkeakseen niiden lävitse – muut hahmot tuntuvat vain olevan enemmän huolissaan Juan Diegon lasisesta lapsuudesta kuin ukko itse.

Välinpitämättömyyskin on tosin ihan uskottava tapa suhtautua menneeseen elämään, mutta kunpa Irving olisi vain ravistellut Juan Diegon hahmoa vähän lisää – miten tämä on päätynyt kovettamaan itsensä näin täysin? Irving ei pysty käyttämään kahta aikatasoa hyväkseen kuvatakseen päähahmonsa kehitystä ja kehityksen lopputulosta. Esimerkiksi Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanin Jesse Vuorisen hahmon traumaattinen lapsuus näkyy miehen toimissa kauhistuttavilla tavoilla pitkin matkaa.

Ihmeiden tien ehkä hämmentävin piirre on se, miten laiha romaani lopulta on sisältönsä puolesta. Irving vemputtaa samoja teemoja eestaas sellaisella pieteetillä, että loputtomat uskonnolliset höpinät, sydänlääkkeiden ja Viagran annostelu, omaelämäkerrallisen kaunokirjallisuuden vuoroin puolustaminen ja vuoroin tuomitseminen ja monet muut teemat pursuvat lukijan korvista ulos. Mahdollisesta ideoiden loppumisesta kertoo myös se, kuinka paljon Irving nojaa edelliseen, Minä olen monta -romaaniinsa. Seksuaalisilla rooleilla ja seksuaalisuudella leikitelleen William Abbottin tarinasta tutut teemat ovat omituisen suuressa roolissa myös Ihmeiden tiessä.

Iowalaisen pappiskokelas Edward Bonshaw´n rakastuminen itseään myyvään Flor-transvestiittiin on tietysti hauska lisäys Ihmeiden tien muutenkin uskonnollisuudelle luunappeja jakelevaan maailmaan, mutta se muistuttaa liikaa Abbottin seksuaalisia pohdintoja ja mieltymyksiä. Tämän sivujuonteen ympärille keskittyvät kappaleet voisivat hyvin olla Minä olen monta -romaanista ylijääneitä tekstinrippeitä.

Edward Bonshaw oli epäilemättä miettinyt oliko hän homo vai ei tai oliko hän rakastunut juuri tähän nimenomaiseen henkilöön, jolla vain sattui olemaan rinnat ja penis. Epäilemättä señior Eduardo oli kysynyt itseltään: Eivätkö transvestiitit inhota monia homomiehiä? Silti Edward Bonshaw tiesi että toisia homoja transsut kiehtoivat. Mutta varmaan hän oli miettinyt sitä, tekikö se hänestä vähemmistön vähemmistön sisällä. [s.358]

Ihmeiden tie on turhan usein tyhjäkäynnille unohtuva romaani, joka on eksoottisista alkuasetelmistaan huolimatta patavanhoillista Irvingiä niin hyvässä kuin pahassakin. Sen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu lopulta se, että tarinassa ei ole tarpeeksi syvyyttä saati sisältöä – niinpä Ihmeiden tiestä jää uuvuttava ja vedellä jatkettu jälkimaku, jonka myötä pettymyksen katkera kalkki maistuu vielä väkevämmältä. 

Petterin joulunodotusta on Joulujuhlatytön sijaan helpottamassa perinteisesti
partiolaisten aina yhtä päheä joulukalenteri.

Alkuteos: Avenue of Mysteries
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: fantasia, historiallinen romaani, perheromaani
Sivumäärä: 600
Päällys: Timo Mänttäri
Mistä saatu: arvostelukappale

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkosen Finlandia-ehdokkuudenkin aikoinaan saanut Myöhempien aikojen pyhiä on kertomus nuorten mormonimiesten Markin ja Davidin lähetysmatkasta Suomeen. Miehet muuttavat Utahista kahdeksi vuodeksi pieneen suomalaiseen kaupunkiin kertomaan ihmisille mahdollisesta pelastumisesta, mutta vastaanotto ei ole aina kovinkaan lämmin. Miehet painivat uskonsa ja tehtävänsä kanssa eri tavoin, eikä suojatusta elämästä maalliseen Suomeen muuttaminen ole kummallekaan ongelmatonta.

Davidin uskoa koettelee lento-onnettomuus, jossa miehen muu perhe menehtyi. David pohtiikin salaa Jumalan hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta - miten tämä pystyy pudottamaan lentokoneen ja tappamaan monta viatonta, hurskasta uskovaa. Pienessä pohjoisessa kaupungissa David tutustuu naapurintyttö Emmaan ja joutuu painiskelemaan monenlaisten halujen ja kysymysten kanssa. Emma kiehtoo ja kauhistuttaa ensimmäistä kertaa yhteisönsä ulkopuolella elävää miestä, ja David joutuukin pohtimaan, miten syntinen ihminen voi olla niin viaton ja kaunis.

Pidättäytyneessä elämäntyylissä kasvanut David päätyy pian valheiden ja synkkien ajatusten kierteeseen, joka riepottelee miehen vahvaa kuvaa maailmasta. Synti ja puhtaus eivät enää näyttäydy selkeinä: mormonien Suomen lähetyspresidentti vaikuttaa omaisuuksineen tekopyhältä materialistilta, ja tyttö, joka houkuttelee miehen suureen syntiin, taas pelastaa kätilönä työkseen elämiä.

Mark puolestaan käy intensiivistä sähköpostinvaihtoa monenlaisten ihmisten kanssa, yrittäen vakuuttaa heidät myöhempien aikojen pyhien uskon merkityksestä ja totuudesta. Markin sähköpostiviestit myös raottavat lukijalle taidokkaasti, minkälaisia elementtejä mormonien uskoon liittyy. Hän selittää kärsivällisesti mormonien tapoja muun muassa Gabriel-nimimerkin takaa kirjoittavalle henkilölle, jonka kysymykset muuttuvat entistä intiimimmiksi viestien jatkuessa:

Gabriel hyvä,
sähköpostituttavuutemme on käymässä nautittavaksi! Huomaan, ettet aio luopua sävystäsi. Haluat naureskella minulle, säilyttää turvallisen etäisyyden, mutta naurusi on liian äänekästä ollakseen aitoa. Aivan kuin haluaisit jo uskoa, mutta et vielä uskalla. Kuitenkin huomaan ilokseni, että olet vieraillut sivuilla, joilla kehotin sinua käymään. Kysymyksesi osoittavat, että tiedät uskostani jo varsin paljon. Gabriel, olen imarreltu. Kun sinut jonain päivänä kastetaan, muistathan kertoa, mistä kaikki sai alkunsa: yhden pyhän väsymättömästä uurastuksesta tiedon valtatiellä :) [s. 80]

Nuorten miesten kärvistelyn kohtaaminen on rankkaa, erityisesti uskonkriisissä olevan Davidin. Mies joutuu koko ajan pyytelemään mielessään anteeksi ajatuksiaan, eikä hän valheiden kasvaessa pysty kohtaamaan kunnolla muita liikkeensä edustajia. Mark ja David vetäytyvät hiljalleen erilleen, eivätkä kaksi erilaista miestä pysty kommunikoimaan kunnolla keskenään. Perheensä menettänyt David näyttäytyy Markille ja monille muillekin mormoneille heikompana osapuolena, joka täytyy kantaa vaikeiden paikkojen yli ja jolle itselleen ei voi puhua suoraan. Miehet menettävätkin veljellisen suhteensa, ja Mark alkaa pikemminkin käyttäytyä Davidin huoltajana.

Romaanista löytyy muitakin mielenkiintoisia hahmoja, kuten suomalaiseen mormoniyhteisöön kuuluvat miehet Kalevi ja Eero. Vaikka miehet ovat monilta osin tyypillisiä juroja suomalaisia, ei Itkonen ole sortunut kovinkaan pahasti tyypillisiin stereotypioihin. Suomessa David ja Mark joutuvat kosketuksiin muun muassa mielaloiltaan ailahtelevan yksinhuoltajanaisen ja pubin perältä löytyvän juopon kanssa. Mielenkiintoista on myös, kuinka romaanin hahmojen nimet ovat harkittuja: Emma oli mormoniliikkeen perustajan vaimon nimi, ja Davidin sekä Markin tarinat löytyvät Raamatusta.

Juha Itkonen on taitava kirjoittaja, ja hänen kaihoisa, jopa eteerinenkin tyyli kuitenkin paikoin hieman ärsyttää ja tuntuu horjuvan. Etenkin Emman fokuksesta rakennettu kerronta tuntuu paikoin hämmentävältä, ja Emman ääntä käytetään monesti romaanille varsin tärkeissä paikoissa - tämä latistaakin hieman kirjan käännekohtia:

Minä vain löysin pihalta linnun. Muistatko, löysin pihalta linnun, toin sen sinulle. Sanoit ettei se elä kauan. Sanoit ettei se se enää ikinä lennä. Hait vajasta rukkasen, käskit minut sisälle. Minä itkin, sinä murahdit. Tein vanerista laatikon, toit kaupasta siemeniä. Liian suuria ensin, sitten sopivia. Puhuin linnulle, pidin sitä kädessä. Se parani. Muistatko, se parani.
        Tämä on sama asia. Minulla on sinun kätesi, sain ne sinulta. Minun käteni toimivat. Minä olen hyvä. Minä. Olen. Hyvä.
        Vuoro on ohi, vaihdan kopissa vaatteet. Poljen kotiin, kastelen kukat. Syön kahden edestä, nukun pienten aurinkojen päällä, herään siniseen hämärään. Elämä on yksinkertaista, ihmiset tekevät siitä numeron. [s. 294-295]

Juha Itkosen esikoisteos on vahva, uskottava ja pirun koukuttava. Itkonen on tarttunut herkkään ja arkaan aiheeseen, mutta mielestäni hän suoriutuu erittäin hyvin. Mormonimiehiä ja heidän uskontoaan ei osoitella muttei myöskään ihannoida. Itkonen rakentaa heidän tarinastaan uskottavan, ja en malttanut laskea kirjaa käsistäni sitä lukiessani. Romaani huipentuu dramaattiseen loppuun, mutta tuntuu jäävän hieman kesken. Olin niin koukussa kirjaan ja sen tuleviin ratkaisuihin, että odotukset ehkä karkasivat hieman liian korkeiksi.

Olen aiemmin lukenut Itkoselta teokset Seitsemäntoista ja Anna minun rakastaa enemmän, jonka toisaalta aikoinaan jätin kesken. Ehkä sille pitää jossakin vaiheessa antaa uusi mahdollisuus - tuntuu että vasta nyt olen                                                                              päässyt Itkosesta jyvälle.

Jenni on kerran unohtanut jäädä omalla pysäkillään pois, koska on lukenut niin tiiviisti koukuttavaa kirjaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 295

Kansikuva: Timo Pyykkö

Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu