Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja pursuaa mielenkiintoisia ja karmaisevia tarinoita, jotka jäävät kummittelemaan lukijaan mieleen – vaikka osa kertomuksista kärsiikin Sirkjärven itsetietoisen mukacoolista kerrontaotteesta.

Barbaran novellien kantavana teemana on yllättävä kohtaaminen, johon joutuminen muuttaa hahmojen kohtalon. Morsiuspukua sovittava Astrid kuulee kopissa piilottelevalta varkaalta paljastuksia miehestään, aikuisen poikansa kanssa elävä vanha nainen epäilee lapsuudenkaverinsa jälkikasvun joutuneen manatuksi, perheenisä alkaa heilastella kuolemansairaan mutta seksikkään ja äveriään miestennielijän kanssa tuhoisin seurauksin ja niin edelleen.

Sirkjärven novellit ovat poikkeuksetta sivumäärällisesti varsin lyhyitä ilmestyksiä, joten painopiste on hahmojen syventämisen sijaan omintakeisen tunnelman luomisessa, ja tässä Sirkjärvi onnistuu upeasti kerran toisensa jälkeen. Jokainen kokoelman teksteistä tuntuu melkeinpä kauhuelokuvamaiselta kokonaisuudelta, jossa näennäisen tavallinen päähenkilö järjestää itsensä keskelle omituisia, käsistä karkaavia tapahtumasarjoja. Herkulliset lähtötilanteet kasvavatkin huomattavasti suuremmiksi painajaisuniksi, jotka päätyvät varsin tyrmistyttäviin loppukohtauksiin – näin käy esimerkiksi maaseudun elämää painajaismaisesti kuvaavassa Perinneryijy-tekstissä, jonka hyytävä loppuhuipennus tuskin jättää ketään kylmäksi.

Surrealistisen kauheiksi muuttuvia tilanteita puivat novellit eivät kuitenkaan keksi pyörää uudestaan perinteisen kauhukuvaston suhteen. Väkivaltaiset kohtaukset ja kauhistuttavat ilmestykset seonneita kotirouvia, vihamielisiä maalaisia ja paholaisen valtaamia lapsia myöten ovat tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä huttua. Mielenkiintoiset päähahmot kuitenkin pelastavat kokonaisuuden, kun lukija alkaa jännittää, miten kukin hahmo selviytyy omista koettelemuksistaan.

Sirkjärvi osaa taitavasti sulattaa kliseisintä kauhukuvastoa suomalaiseen miljööseen ja mielenmaisemaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii edellä mainitun Perinneryijyn raakalaismaisen tyylitajuttomaksi mustamaalatun maalaisväestön kuvailu.

Tyttö selitti, että Suvelan mielestä oli parempi elää ilman tiskikonetta, koska tiskikone tekee työttömäksi.
   – Kuinka paljon tässä kylässä on väkeä? Noora kysyi.
   – Pikkasen päälle tuhat.
   Minkä vuoksi kaikki maalaiset värjäävät tukkansa hiusväreillä, jotka ovat epäluonnollisia ja heidän ihonväriinsä sopimattomia, Noora mietti ja siemaisi tölkistä. Ja minkä vuoksi maalaiset käyttivät aina pyöreäkärkisiä, sämpylänmallisia kenkiä ja 2000-luvun alusta peräisin olevia silmälasinkehyksiä. Aivan kuin he tekisivät tietoisesti kaikkensa näyttääkseen rumilta. [s. 205]

Barbaran novellit nojaavat hyvin pitkälti erilaisten stereotypioiden revittelyn varaan, ja Sirkjärvi vie tämän ajoittain yksinkertaisesti liian pitkälle. Itsetietoinen liioittelu ja muoti-ilmausten runsas viljeleminen tuovat tyyliltään mieleen Rosa Liksomin sähäkän lyhytproosan. 

Sirkjärvi ei kuitenkaan osa rytmittää hengästyttävää latelemistaan saati yhdistää tyyliä ja tarkoitustaan – vyöryttäminen vesittää joistakin kohtauksista tunnelman alta aikayksikön. Näin käy esimerkiksi yltäkylläisestä vangin elämästä nauttivan miehen vaiheita kuvaavassa Perhehuolia?-novellissa.

Vedän sängyn alta Zalandon laatikon, joka tuli eilen postissa, ja nostan esiin vaaleanpunaisen karvatakin. Puen sen ylleni ja menen vessan peilin eteen. Pörri on hypännyt sängylle ja katselee minua avonaisesta ovesta. Kissalla on ilmeitä vähintään yhtä paljon kuin ihmisellä. Nyt sen ilme on tuima sfinksi, resting bitch face. Välillä olen melkein varma, että se alkaa puhua.
   Floora antaa minun tilata internetistä vaatteita niin paljon kuin haluan. Hän lainaa Madonnaa ja sanoo:
   – Express yourself, don’t repress yourself. [s. 112–113]

Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelma on mielenkiintoinen ja erikoinen kokoelma astetta kesyttömämpää, yllättävämpää ja ennakkoluulottomampaa kotimaista lyhytproosaa kuin mihin olen ainakin itse tottunut. Sirkjärvi tempaisee vastustamattomalla tavalla lukijan kerran toisensa jälkeen keskelle kauhistuttavia kurimuksia – kyseessä on siis ansiokas ja omaääninen kaunokirjallinen debyytti.

Petter odottelee kauhunsekaisella innolla lapsuudenaikaisen traumojentuottajansa
eli Noidan käsikirjasta syksyllä ilmestyvää uusintapainosta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 236
Kansikuva: Marika Maijala
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, kauhu, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat osoittaa, miten pari vuotta jyllännyt pakolaiskriisi alkaa yhteiskunnallisesta tärkeydestään huolimatta hiipua kirjallisuuden puolella – kokoelman suoraan pakolaisiin liittyvät tarinat ovat samaa vanhaa kannesta kanteen. Peura pysyttelee turvallisesti itsestäänselvien aiheiden suojassa kuvatessaan sotatantereeksi muuttuneita kotiseutuja, vanhoillisten arvojen vaikutuksia varsinkin nuorten naisten elämissä ja ensiaskelia kummallisessa uudessa kotimaassa, jossa turvapaikanhakijat temmataan lukkojen taakse suojaan kiivailta väkijoukoilta. Näiden novellien tarinat ovat tietynasteisesta järkyttävyydestään huolimatta niin moneen kertaan kuultuja ja kauhisteltuja, etteivät ne herätä maailman menoa seuraavassa lukijassa oikein mitään tunteita.

Äiti aukaisee luukun ja minä ryömin pimeään paikkaan, jossa olen ennenkin ollut. Minä leikin siellä elävää kuollutta. Me olemme äidin kanssa sitä leikkiä yhdessä harjoitelleet. Siinä leikissä hengitetään oikein syvään ja rauhallisesti, mutta yhtään ääntä ei saa päästää, ei mitään ääntä, joka voisi houkutella paikalle miehiä. Minä leikin nyt huolellisesti kuollutta, koska äiti on ollut koko päivän kauhean huolissaan, vielä enemmän kuin silloin, kun minua viimeksi tuntiin hakemaan markkinoille.
  Silloinkin oli puhetta verestä. Aikuiset ovat kummallisen kiinnostuneita verestä. Kun minua viimeksi tultiin hakemaan, en minä vielä tiennyt mitään koko verestä, eikä minun pyhästä paikastani ollut koskaan valunut verta paitsi silloin kerran, kun Sam-serkku tuli sodasta lomalle ja kiusasi minua kepillä, piiskasi minua sillä ja yritti työnnellä joka paikkaan, mutta silloinkin äiti minut kerkesi pelastaa. Minulla on hyvä äiti. Äiti itse sanoo, että kaikki on isän ansiota, siis sen ansiota, että isä on elossa. [s.40–41]

Peura on ilmeisesti itsekin tiedostanut olevansa liikkeellä vähän heikoilla eväillä, sillä hän on laajentanut Suomen rajojen ylittäneiden pakolaisten vaiheita kuvaavan novellikokoelmansa teemoja käsittelemään mitä tapahtuu, kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja eri tasoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Peura käsittelee enemmän tai vähemmän kaikissa novelleissaan miesten ja naisten epätasa-arvoista suhdetta pääosin tuttujen asetelmien kautta.

Peuran novellien tapahtumia sävyttävät runollisesti kuvatut ja varsin surrealistisiksi villiintyvät käänteet, jotka piristävät muuten niin tutuilla laduilla suihkivaa kerrontaa. Kikkailut eivät kuitenkaan tuo tarinoihin mitään uusia tasoja – ne valpastavat lukijan hetkeksi, mutta sitten realistisemmaksi palaava tyyli muuttuu jälleen tutuksi unettavaksi itsekseen. Voikin miettiä, kuinka tarkoituksenmukaista tällainen lopulta on.

Ja Ingemar nyökäytti päätään ja rupesi nielemään, äänekkäästi pyydysti kurkullaan pulppuilevia sanoja, liian nopeasti nieleskeli, kasvot roihahtivat punaisiksi, sitten leimuaviksi, liekit roihahtivat Ingemarin suusta, polttivat Iran yläpuolelle muodostuneet puhekuplat, joissa muodostui erilaisia pahaa enteileviä kirjainyhdistelmiä. [s.75]

Tunkeilijat on harvinaisen moniääninen mutta samalla musertavan mielenkiinnoton novellikokoelma, joka pelaa aivan liiaksi varman päälle ollakseen millään tavalla varteenotettava kokonaisuus – eri tyylilajien ennakkoluuloton sekoittaminen ei riitä pelastamaan tuttua materiaalia tylsyyteen vajoamiselta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Antti Heikkisen mainioon Matkamies maan -romaaniin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 222
Kansikuva: Eevaliina Rusanen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O on kannesta kanteen riemastuttavan kovakouraista tukkapöllyä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle. Kyseessä on jo nyt yksi merkittävimmistä kotimaisen kirjavuoden teoksista, josta tullaan puhumaan ja keskustelemaan varmasti vielä pitkään.

O seuraa useita keskenään risteäviä tarinalinjoja, jotka käynnistyvät yliopisto-opiskelija Emilia Jensenin itsemurhasta keväällä 2013. Liukkonen marssittaa Jensenin teon jälkimaininkeja kuvatessaan esille muun muassa munakoisoja soittavan yleisen kirjallisuustieteen professorin, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävän romaniklaanin, ahdingossa elävän tanskalaisen liukumäkisuunnittelijan, Espanjassa mierolaisena elävän ja Nikola Teslan salaisiksi jääneistä tutkimuksista kiinnostuneen unkarilaisen mestaripianistin sekä neuroottisista jäsenistä koostuvan uimajoukkueen, jota luotsaa Ilmestyskirjaa ulkomuistista siteeraava kreikkalaistaustainen valmentaja. Muutenkin erikoiset hahmot joutuvat O:n edetessä mukaan uskomattomiin seikkailuihin, joista en halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mitään – ne limittyvät huikeilla tavoilla pitkin romaania.

Liukkonen on haastatteluissaan myöntänyt olevansa amerikkalaista proosaa armotta myllänneiden Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen suuri ystävä, ja miesten perintö näkyy erittäin vahvasti O:n sivuilla. Liukkosen tiiliskiven nurinkurinen hahmogalleria tuo mieleen Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ihan yhtä sekalaisen seurakunnan, ja O:ssa varsinaisen tarinan alareunoilla versovat alaviitehetteiköt rehottavat yhtä vallattomina kuin Wallacen kaunokirjallisissa töissä – alaviitteet täydentävät kautta linjan muutenkin runsasta tarinaa, ja erityisesti romaanin alussa ne antavat mukavasti viitteitä tulevasta.

Solanum melongena, tuttavallisemmin munakoiso, on koisokasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Sen historian tiedetään ulottuvan aina 4000 vuoden taakse Intiaan, joskin Euroopassa munakoisojen viljely alkoi vasta 1600-luvulla. 31

31”Ei liene sattumaa, että myös romanien tiedetään saapuneen Intiasta Eurooppaan 1600-luvulla”, populaatiogeneetikko Eero Kivi sanoi vastikään aloittaneen ”Radio Nyt” -kanavan haastattelussa, jonne hän oli saapunut jalostusgeneetikko Oula Einolan kanssa avaamaan kohututkimuksensa väitettä romanien ja munakoisojen geneettisestä yhteydestä. [s.180]

Monista teemoista ammentavan O:n ytimen muodostavat kuitenkin mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea pakko-oireiset häiriöt, joihin Liukkonen sukeltaa empimättä. O on hitaasti etenevä romaani, joka omistautuu aiheelleen ihailtavan kokonaisvaltaisesti Painovoiman sateenkaarta muistuttavalla intohimolla – Liukkonen yksinkertaisesti kertoo kaiken hahmoistaan vuolaana virtaavan proosansa seassa. Tässä mittakaavassa toimivaa ja näin kokonaisvaltaista kaunokirjallista elämystä en ole tähän mennessä päässyt kokemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Liukkonen tuntuu yksinkertaisesti livahtaneen tasolle, jolle pääsemistä kukaan ei ole aiemmin tohtinut edes yrittää – ja onnistuu uskomattomalla tavalla pitämään vellovan kokonaisuuden hallinnassa. O on näet varsin hahmovetoinen romaani, jonka lukuisat henkilöt pitävät edesottamuksineen meiningin todella mielenkiintoisena. Liukkonen onnistuu avaamaan hahmojaan kiitettävästi ja näyttämään näiden mielenterveyden ongelmia armottoman nöyryyttävästi mutta myös varsin inhimillisen ymmärtäväisesti kuvattuina – eräs sosiaalisia tilanteita kammoava yliopisto-opiskelija kommunikoi pelkästään muistilapuille rustattujen viestien varassa ja uimajoukkueen taikauskoiset voittovarmistelut ovat tragikoomista luettavaa.

Liukkonen onnistuu kuvaamaan loistavasti mielenterveysongelmien suhdetta mieltä kuormittavaan nykyaikaan. Ajankuvan ja hahmojen mielenmaailman kuvaus tuntuu erittäin uskottavalta ja se toimii loistavasti selkärankana, jota muuten niin löyhäjuoninen tiiliskivi tarvitsee kipeästi.

Erik ymmärsi (samalla kun nielaisi liukenemattoman jääpalan) ettei hän ollutkaan laiska vaan päinvastoin liian aktiivinen, sisäisesti, jatkuvan informaatiotulvan syövyttämä ja siksi mihinkään kykenemätön olento (”kun selitämme maailmaa, teemme siitä lopulta vain monimutkaisemman”, prof. Alfgren oli sanonut kerran, ja Erik muisti tuolloin ajatelleensa Algrenin sanovan niin vain koska ei itse ollut sanonut mitään tieteellisesti merkittävää, hänestä se oli ollut vain tyypillisen katkeran professorin kyyninen huomautus, eräänlaista älyllisen vastuun välttämistä…) – tämänkaltainen staattinen aktiivisuus, obsessiivinen analysointi, oli mahdollista ainoastaan nykyaikana, koska nykyajan obsessiivinen ”ajan henki” kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon. Erik ei ollut nihilisti tai välinpitämätön tai itsekeskeinen ihminen vaan ihminen joka välitti liikaa; hän välitti siitä mitä muut hänestä ajattelivat, hän piti huolen siitä, että muisti ottaa toiset huomioon ja toivoi, etteivät muut ajattelisi hänen tekevän niin vain, jotta nämä ajattelisivat hänestä hyvää, jolloin hänen tarkoitusperänsä olisivat tosiasiassa itsekkyyden ajamia. Hän tiesi eron itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä, osasi hyödyntää niiden eri nyansseja tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja tiesi, että hän tiesi, kuinka näitä nyansseja olisi hyvä hyödyntää saavuttaakseen sitä ja tätä, ja että hän ei saisi ajatella pelkästään niin; hän oli uuden ja kummallisen nykyhengen osa, mutta samalla se, että hän oli tietoinen siitä, tästä osastaan, ei ollut pelkästään ratkaisu per se, vaan vice versa se oli paikallaan seisovan nyökyttelyä, se että hän tiedosti nykyelämän ytimessä vavahtelevan ylitietoisuuden oli yksi ylitietoisuuden muodoista, ja sen sijaan, että hän olisi sen tiedostamalla päässyt sen ulkopuolelle, hän olikin entistä syvemmin sen sisällä. [s.480–481]

O on Liukkosen omien sanojen mukaan lukijaystävällinen versio alun perin 1200-sivuisesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, ja ihailen sitä, miten WSOY:n kustantama versio ei tunnu tyhmennetyltä saati liiaksi terävöitetyltä kokonaisuudelta. Liukkosen proosa on kaunista ja maailmaa viipyilevästi kuvailevaa tekstiä. Kertoja saattaa unohtua kuvailemaan tarinan kannalta epäoleellisia Kööpenhaminan katuvilinää tai edellisillan bileiden jälkeisiä, kuntopyörien palvontaan keskittyvän kultin luona pidettyjen jatkojen tapahtumia näyttävästi ja mielenkiintoisesti.

Liukkosen kunnianhimo ja ”kaiken” kertomisen ympärille rakentuva härkäpäisyys ovat kuitenkin ajoittain ongelmallinen yhdistelmä – mukana on lopulta ehkä liikaakin selvää täytemateriaalia, jossa Liukkonen harhailee tyylillisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Luettelomaiset rienaukset nykymenosta jäävätkin vähän etäisiksi kokonaisuuksiksi, kun Liukkonen tyytyy listaamaan vähän jäykästi erilaisia nykyilmiöitä ilman sen kummoisempaa analyysiä. Nämä täytekohdat jäävät määrittelynsä mukaisesti vähän yhdentekeviksi.

Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84% ja sitten 96%. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni. Se kun laittaa kasvot liian lähelle television lumisadetta. Ja me hukumme. Tulemme osaksi sitä, muutumme itsekin tiedoksi, abstraktioksi. Verkkomaailma ihmisruumiin jatkeena. Se että ihminen on näkyvillä, kaiken aikaa, se ei voi olla vaikuttamatta siihen kuinka itsensä näkee… Nollien ja ykkösten kohisevat virrat halkovat ilmaa yhtenään, tälläkin hetkellä keväänlämpimässä bussissa syötetään bittiavaruutta kuin suurta mustaa sikajumalaa, tarjotaan sille kuvia, kuvia omasta naamasta tai sukuelimistä, tarjotaan sille mielipide, pomminteko-ohjeet, MS Paint -hakaristi ja vegaanisia reseptejä, annetaan sille rahaa, kryptovaluuttaa, bitcoineja, litecoineja, fanipostia ja videoita, loukkaus ja waveja, annetaan sille Rammsteinia, Brad Pittin kotiosoite ja no signal, syötetään sille feedi, kirjoitusvirheitä, virus ja silmää iskevä hymiö. [s. 509–510]

O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti – onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ”kaikki”. Onkin lukijasta itsestään kiinni, onko ”kaikki” liikaa vai ei.

Petter laski viimeksi mäkeä Vuosaaren uimahallin aina yhtä jännittävässä vesiliukumäessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 858
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi,
surrealismi, kollaasiromaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen uusin romaani Maailman luonnollisin asia on anteeksipyytelemättömän omintakeinen teos, jonka kujeileva ja suomen kieleen pureutuva kerronta ei päästä lukijaansa helpolla.

Maailman luonnollisin asia seuraa berliiniläisen Ernstin edesottamuksia. Tavallisen ja harmaan virkamiehen työnkuva ja elämä mullistuvat kertaheitolla, kun Ernst pääsee tekemään tuttavuutta työpaikkaansa kellarissa humisevan kuusitahokkaan kanssa. Salaperäinen kuutio tuo 1920-luvun Siperiassa vankeja hoivaavan, todellisen maailman puolelta tutun Elsa Brändströmin elämän tärkeimpien hetkien heijastukset osaksi Ernstin arkea. Harmi vain, että Ernstin ja kuution jäljille pääsee joukko artefaktista kiinnostuneita konnia, jotka hämmentävät Rimmisen scifahtavaa soppaa entisestään.

Todellisena pääkokkina toimii kuitenkin Rimmisen luoma sinnikäs ja sanoissaan soperteleva kertoja, joka yrittää pysytellä Ernstin ulottuvuuden tapahtumien perässä ja taltioida tarinan oleellisimpia kohtauksia kirjoitettuun muotoon. Taitava kielenkäyttö ja erikoinen tapahtumien kuvaus eivät kuitenkaan riitä peittämään alleen sitä ikävää tosiasiaa, että Rimminen on venyttänyt yksinkertaisen kertomuksensa äärimmilleen ja sitten päästänyt tarinaparan hukkumaan loputtomien sanaviritelmien ja välimerkkikasojen alle.

Romaanin varsinaisen juonen ohuus tulee tuskin yllätyksenä kenellekään miehen aiempaan tuotantoon tutustuneelle, mutta Maailman luonnollisimman asian kohdalla tarinan mitäänsanomattomuus ei toimi ollenkaan. Lähinnä harhailun ja seikkailuihin ajautumisen varaan rakentuvissa Pussikaljaromaanissa ja Nenäpäivässä kerronnan painopiste siirtyi luontevasti persoonalliseen ympäristöjen ja muiden hahmojen kuvaamiseen, ja Maailman luonnollisimmassa asian alkuasetelmassa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan tai ainakin reilusti erilaiseen romaaniin. Mutta ei – vähääkään enempää odottaville on luvassa karvas pettymys, kun lupaavasti käynnistynyt scifiseikkailu hajoaa sarjaksi irrallisia ja sisällöltään ennalta-arvattavia episodeja, jotka on liimattu yhteen pahimmillaan väkinäisen kikkailevalla taideproosalla.

Jos Maailman luonnollisinta asiaa tarkastelee sen hävitetyn potentiaalin surkuttelun sijaan sellaisena kuin se nyt on ilmestynyt, niin on myönnettävä, että Rimminen on suorastaan huikea sanaseppä – miehen verbaaliakrobatia on notkeimmillaan silloin, kun kirjoittaja ei lotraa liikaa välimerkeillä. Nämä hetket jäävät valitettavasti harvoiksi hengähdystauoiksi uutukaisen kiihkeässä kerronnassa, sillä Rimminen on tehnyt kertojastaan pähkäilevän perfektionistin, jonka täytyy tehdä sivuhuomautuksia muun muassa tarinan aikajatkumosta, kulloinkin kyseessä olevasta ulottuvuudesta, Ernstin omista sanavalinnoista, miehen kissan mahdollisista aikeista, miljöön kuvauksesta ja niin edelleen.

Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että runsas ja ripeätahtinen kerronta ei kuitenkaan edistä varsinaista juonta tai tapahtumia – Maailman luonnollisinta asiaa tahkova saa tottua elämään sen tosiasian kanssa, että romaanista löytyy varsin pitkiä pätkiä, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään järin päräyttävää. Helposti tylsistyvän lukijan Rimminen säikäyttänee tiehensä heti tarinan alkupuolella, kun Ernstin hilautuminen kotiovesta ulkomaailmaan kestää usean kymmenen sivun verran, mutta taitavasta kielenkäytöstä nautiskelevat ovat verkkaisen tahdin kanssa varmasti kuin kotonaan ainakin useimmiten. Rimminen ei toisaalta päästä meitäkään helpolla oikeastaan missään vaiheessa.

Apua, niin, apua ei varsinaisesti ollut tuonut myöskään hiljattainen Sonian kanssa käyty puhelu, jolta olisi tietysti sinänsä voinut toivoa jonkinlaista selkiyttävää vaikutusta. Nähdessään Sonian nimen luddiittipuhelimensa ruudulla Ernst oli aluksi ajatellut jättää vastaamatta, mutta nostanut sekä velvollisuudentunnosta että ihan luonnollisesta uteliaisuudesta kapistuksen kuitenkin korvalleen ja hengähtänyt ohuen haloonsa. Toisessa päässä oli ollut pitkään hiljaista (erikoisen pitkään siihen nähden, että nimenomaan Sonia oli puhelun soittajaosapuoli) ennen kuin tuttu kaklatus oli sitten alkanut – ja mitä taas tulee ”kaklattamiseen”, niin luulen, että Ernst on jotenkin johtanut verbin linnusta nimeltä kolumbiankaklattaja (Ortalis garrula) jonka ”löytäjän” Alexander von Humblodtin (ja tietysti tämän tunnetumman veljen) nimeä kantavan yliopiston luonnontieteelliset laitokset sijaitsivat juuri Adlershofissa likellä Ernstin ja Sofian työpaikkaa. (En tiedä onko tienoota ihan mainiosti kuvaavalla luonnehdinnalla ”jumalanhylkäämä” jotain tekemistä juuri luonnontieteiden kanssa; toisaalta olen yhtä aivan tietämätön sen suhteen, miksi koko asiaa piti näin perusteellisesti ryhtyä taustoittamaan, mutta juuri nyt virtaukset ajassa ovat sen suuntaisia, että minun on tyydyttävä linjaan, joka kulkee ”eteenpäin”.) [s.76–77]

Maailman luonnollisimmassa asiassa tyyli kiilaa rimmismäisen röyhkeästi ja itsetietoisesti taustalle unohtuvan tarinan edelle. Nykyajan tarinakeskeisyyttä vastaan rimpuileva romaani onnistuu kuitenkin muuttumaan itsensä pahimmaksi viholliseksi todistamalla, että vähemmän tarinavetoisesta teoksesta pitäisi löytyä edes jonkinlaista selkärankaa – muuten tuloksena on kiinnostava ja taitavasti toteutettu mutta löperöhkö kokonaisuus. Vallattomasti rönsyilevästä mutta sisältönsä puolesta täyttä timanttia olevasta taideproosasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Miki Liukkosen O-romaaniin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 394

Kansikuva: Perttu Saksa

Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi, surrealismi

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuolan esikoisromaani Replika on hämmentävän monitasoinen teos, jonka keskiössä on astetta omituisempi kasvutarina. Köyhässä kylässä elää värikkäiden kanssa-asukkien keskellä nuori poika, joka joutuu kokemaan äitinsä kuoleman ja pääsee sen jälkeen nauttimaan ympäröivän maailmaan hekumallisista houkutuksista. Vuola yhdistelee tarinaansa elementtejä sekä Pinokkion että Siniparran kaltaisista saduista että Marilyn Monroen traagisesti päättyneestä elämästä.

Viisiosainen Replika on todella kauniisti kirjoitettu mutta varsin sekava, asioita jatkuvasti tulkinnanvaraisiksi jättävä romaani, jossa asioiden yhdistely ja päättely ovat koko ajan lukijan varassa. Jatkuvasti syveneville surrealismin vesille karkaava, vuorotellen useamman hahmon mielenliikkeitä ja toimia käsittelevä tarina tuntuu aivan liian usein turhauttavan haastavalta kikkailunsa takia, ja kun punaisen langan kadottaa jossain vaiheessa, sitä on todella vaikea enää löytää kyseisen osan sisältä – villisti eri hahmojen välillä poukkoileva kerronta ei auta asiaa yhtään. Niinpä kauniit kuvaukset ja kohtaukset jäävät usein lähinnä Vuolan käyttämän värikkään kielen ihailemiseksi.

Koska on tiistai, Kerjäläistyttö koputtaa laakson jokaiseen oveen, taas on suola loppu, jauhot, kananmunat. Koirien suklaanruskeat kaiken nähneet silmät tarkkailevat Kerjäläistyttöä laiskasti. Kerjäläistyttö jos joku on tottunut kasvojensa edessä sulkeutuviin oviin, portteihin, painavien ovien läiskähdyksiin, lukkojen naksahduksiin, ilmavirtaan joka syntyy kiinni pamahtavasta ovesta, äänestä joka syntyy kun selkä käännetään: kun jokin sulkeutuu. Esine jota kukaan ei kaipaa, kaunis tavara joka sietää kaiken kohtelun, tummumaan unohtunut hopealusikka. Ovet paukahtavat tai pysyvät kiinni ja kuitenkin Kerjäläistyttö on koko ajan olemassa. Hänellä on pienet kalpeat kasvot ja hyvin tummat silmät, kaksi tummaa kobolttisilmää, katse vakaa ja rauhaisa. Hän ontuu sillä hänen huolimaton äitinsä pudotti hänet kerran, äiti joka on lähtenyt kauas, ainiaaksi, maiden ja merten taa, Kerjälaistyttö ontuu, ehkä hänet on koottu vääristä osista jotka eivät sovi yhteen. Mutta Leipurin vaimo on sanonut että ihmistä varten ei ole muottia eikä kaavaa, jokaisessa on valuvika, pieni tai suuri, semmoinen voi olla kädessä niin että ei voi tarttua esineeseen kunnolla, jalassa niin että kävely vie voimat eikä hyppääminen ole mahdollista, yksikään rento hyppy yli kuoleman kuten Kaniininnaaman loikat Vanhalla hautausmaalla; semmoinen voi olla silmässä niin että ei näe oikein: aivan kuten Leipurin vaimon omasta katseesta puuttuu se kipinä joka erottaisi hänen silmänsä nuken silmistä. Jokaisessa on valuvika, näkyvä tai näkymätön: ja joillakin se on sydämessä mutta ei lihaksen sisällä vaan pahempaa: tunteissa jotka lähtevät sydämestä. [s.27]

Omaa Replika-kokemustani sävyttää vahvasti ajatus siitä, etten suoraan sanottuna ymmärtänyt paljoakaan Vuolan tarinasta – eri tarinoiden suhteet jäivät välillä todella epäselviksi. Yllättäen tämä käsittämättömyys haittasi lopulta huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa Heikki A. Kovalaisen samanhenkistä Mädän elämän alkeet -romaania lukiessa.

Siinä missä Kovalaisen sekasotku jäi kikkailevan ärsyttäväksi ja yhdentekeväksi kokonaisuudeksi, Replikan kauniit tunnelmakuvat ja erikoinen maailma, joka muuttuu osa osalta mielikuvituksellisemmaksi, pitivät minut suhteellisen hyvin koukussa tarinan onttoudesta huolimatta.

Replika vaatii siis hyviä istumalihaksia, kärsivällisyyttä ja varmasti vähintäänkin toisen lukukerran, ennen kuin tämä vyyhti aukenee kunnolla. Toisaalta tarvitseeko sen aueta? Ehkäpä Vuolan esikoisromaani onkin tarkoitettu arvoitukseksi, joka avaa itseään eri tavalla eri lukijoille, ja sen läpi tarponut voi jatkaa elämäänsä onnellisena oman tulkintansa kanssa.

Petter on jäänyt viimeksi yhtä pöllämystyneeseen mielentilaan katsottuaan
Terry Gilliamin ohjaaman Imaginarium Of Doctor Parnassuksen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 197
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani, surrealismi, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Opus ekassa on lähestytty nousevan auringon maan kaunokirjallista tuotantoa tähän mennessä sarjakuvien kautta: Hajime Isayaman Attack on Titan ja Kazuo Umezun The Drifting Classroom olivat molemmat varsin omaleimaisia ja -laatuisia teoksia, joiden surrealistisen kauhistuttavat ja armottomat maailmat ovat jääneet kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Nyt arvosteltava Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa -romaani ei sekään pyytele anteeksi omintakeisuuttaan, mutta on edellä mainittuihin manga-sarjakuviin verrattuna samaan aikaan lempeä ja helppo lukukokemus.

Tammelle pitää nostaa hattua siitä, että Murakamin suomentamista suoraan japaninkielisistä alkuteoksista on jatkettu Värittömän miehen vaellusvuosien jälkeen! Käännöstyöstä vastaa jälleen japanologi Raisa Porrasmaa, jonka Japani pintaa syvemmältä -tietokirjan Jenni arvosteli viime kesänä.

Murakamin alkupään tuotantoon kuuluva tiiliskivi seuraa kahta eri tarinalinjaa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa nimettömäksi jäävä minäkertoja toimii salaperäisen Systeemin laskijana. Ihmisten mielistä muistoja tallentava päähenkilö saa tehtäväkseen erään kuuluisan professorin pääkopan sisällön taltioimisen – työhuoneensa kaapissa olevan vesiputouksen takana (!) asuva tutkija kun on selvittämässä, miten äänet saisi katoamaan maailmasta. Työn suoritettuaan päähenkilö saa professorilta säilytettäväkseen yksisarvisen pääkallon, joka johdattaa tämän hurjiin seikkailuihin yhdessä professorin lukioikäisen lapsenlapsen kanssa.

Maailmanlopussa nimettömänä pysyttelevä kertoja matkustaa korkeiden muurien ympäröimään kaupunkiin, jonka asukkailla ei ole varjoja – päähenkilökin joutuu jättämään omansa portinvartijan luokse. Varjoton kertoja pääsee kaupungin kirjastoon töihin toimimaan Untenlukijana, jonka tehtävänä on katsella unia kirjaston hyllyissä olevista pääkalloista, joista yksi sattuu kuulumaan yksisarviselle.

Maailmanloppu ja ihmemaa tuntuu samaan aikaan tutulta mutta silti vähän erilaiselta Murakamilta – mukana ovat tämän maneerit aina länsimaisten viskien tuntemisella ylpeilystä klassisen musiikin kuunteluun ja kirjallisuusviittauksista vahvaan eroottiseen lataukseen, joka on läsnä molemmissa romaanin tarinoissa. Tieteis- ja fantasiakirjallikirjallisuudesta ammentavat elementit tuovat Norwegian Woodin kaltaisten ihmissuhdekuvausten sijaan mieleen miehen niin ikään scifiä ja fantasiaa sekoittaneen 1Q84-trilogian.

Surrealistista mutta vakavahkoa juonta kevennetään Murakamille ominaisesti mielenkiintoisilla ja vähän tärähtäneillä hahmoilla ja näiden välillä aivan käsittämättömillä puheilla. Dialogi tasapainottelee jatkuvasti nokkeluuden ja korniuden välimaastossa, kun Kovaksikeitetyn ihmemaan päähenkilö asioi tarinan lukuisten naishahmojen kanssa.

”Isoisä sanoo että ensimmäisellä kerralla on paras mennä sänkyyn yli 35-vuotiaan miehen kanssa. Hän sanoo myös, että jos seksihalut kasaantuvat yli tietyn määrän, ajattelun selkeys kärsii.”
   ”Kuulin tuonkin jutun isoisältäsi.”
   ”Onkohan se totta?”
   ”En ole biologi joten en tiedä”, minä sanoin. ”Lisäksi seksuaalisten halujen määrä vaihtelee ihmisen mukaan melkoisesti joten mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen.”
   ”Kuulutko itse niihin joilla on paljon haluja?”
   ”Jaa, taidan olla aika tavallinen”, vastasin hieman mietittyäni.
   ”Minä en vielä tunne kunnolla omia seksihalujani”, pulska neiti sanoi. ”Siksi halusin varmistua.” [s.74]

Juonesta sen enempää paljastamatta voi todeta, että Maailmanloppu ja ihmemaa käsittelee taitavasti ja mielenkiintoisesti ihmisen mielikuvitusta, sielua ja henkistä maailmaa mielenkiintoisilla tulkinnoilla maustettuna. Murakami ei kuitenkaan avaa luomansa maailman pelisääntöjä ja rakenteita yhtä seikkaperäisesti kuin mitä Laura Lindstedt tekee Oneironissaan, vaan jättää ronskisti useiden teemojen käsittelyn vähän puolitiehen – esimerkiksi Kovaksikeitetyn maailmanlopun puolivälissä esitellyt mielenkiintoiset konnat sysätään lopulta kokonaan sivuun yliluonnollisemman aineksen tieltä.

Ajoittaista haparointia lukuun ottamatta Maailmanloppu ja ihmemaa tasapainottelee kuitenkin hienosti fantasiaelementtien ja Kovaksikeitetyn maailmanlopun realistisen kaupunkiympäristön kuvauksen välillä. Murakami tekee tavoilleen uskollisesti mielenkiintoisia havaintoja tarina tapahtumapaikoista, jotka tuntuvat tavallisuudestaan huolimatta raikkailta ja jännittäviltä – vaikka tarina ei aina etenekään niiden aikana, ne tasapainottavat surrealistista menoa kiitettävästi.

Tiskillä oli tusinan verran jakkaroita, mutta vaaleanpunaista neitiä ei näkynyt. Istahdin tuoleista reunimmaiselle ja tilasin maidon ja voileivän. Maito oli niin kylmää että sen makua tuskin aisti, voileipä puolestaan muovikelmussa niin, että leipä oli lionnut märäksi. Pureskelin voileipää hitaasti suupala kerrallaan ja join maitoa pienin siemauksin. Kulutin tovin katsellen seinään kiinnitettyä Frankfurtin matkailujulistetta. Julisteessa oli syksy, jokivarren puissa hehkui ruska, joella uiskenteli joutsenia, mustaan takkiin ja metsästyslakkiin pukeutunut vanhus ruokki niitä. Komean vanhan kivisillan takana näkyi katedraalin torni. Tarkkaan katsoessa saattoi nähdä, että sillan kummassakin päässä oli sen kannatinpalkkeja hyödyntävät pikkuhuoneet, joissa oli muutama pieni ikkuna. En ymmärtänyt niiden käyttötarkoitusta. Taivas oli sininen, pilvet valkoiset. Jokivarren penkeillä istui paljon ihmisiä. Kaikki olivat kääriytyneet lämpimiin takkeihin, moni naisista oli sitonut huivin päähänsä. Kuva oli kaunis, mutta pelkkä sen katselukin hytisytti. Syksyinen Frankfurt oli kylmän näköinen, mutta syynä oli myös se, että korkeiden ja terävien tornien katselu sai minut aina palelemaan.
   Sitten katsoin vastapäiseen seinään kiinnitettyä savukejulistetta. Silokasvoinen nuori mies katseli hajamielisen näköisenä etuviistoon palava filtteritupakka sormissaan. Miksiköhän tupakkamainosten mallit osaavat aina ottaa ilmeen, joka tuntuu sanovan ”en näe mitään, en ajattele mitään”? [s.164–5]

Maailmanloppu ja ihmemaa on Oneironin tavoin monitulkintainen ja runsas romaani, mutta toisaalta yllättävän yksinkertainen ja helposti lähestyttävä, kunhan lukija hyväksyy sen maailman ja tarinan omalaatuiset lainalaisuudet. Tunnelmaltaan Maailmanloppu ja ihmemaa on lopulta taattua Murakamia: kaihoisaa, kaunista ja toisinaan jopa ajatuksia herättävää luettavaa. Mikäli miehen tuotantoon on tehnyt mieli tutustua jo pidemmän aikaa, tässä on varsin pätevä jalansija ensiaskeleen ottamista varten.

Petter ei useinkaan seuraa oman varjonsa liikkeitä tai toimia.

Alkuteos: 世界の終りとハードボイルド・ワンダーランド / 
Sekai no owari to Hado-Boirudo Wandarando
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: fantasia, scifi, jännitys, surrealismi
Sivumäärä: 546
Päällys: Jussi Kaakinen
Mistä saatu: arvostelukappale