Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn

Jonathan Lethemin omalaatuinen Oprojen Brooklyn käynnistyy, kun newyorkilaisessa etsivätoimistossa sekatyömiehenä työskentelevä Lionel Essrog pääsee todistamaan pahemman kerran pieleen menevää keikkaa. Lionelin pomo ja isähahmo Frank Minna saa surmansa operaation päätteeksi, ja orvon päähenkilön aikoinaan siipiensä suojaan ottaneen Minnan kuolema on kova paikka Lionelille. Touretten syndroomasta kärsivä Lionel lähtee uhkarohkeasti selvittämään Minnan kuolemaan johtaneita syitä, ja seikkailu johdattaa päähenkilön niin uusien rikosten kuin Minnan salattujen rötöstenkin jäljille.

Orpojen Brooklyn tuulettaa dekkarigenreä Tourette-näkökulmansa takia onnistuneella ja raikkaalla tavalla. Ratkaisu tuo mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuori-jännärin, jossa veririkoksen suunnittelua ja toteuttamista seurattiin raskaana olevan konnan vatsassa kelluvan sikiön näkökulmasta. Epätavallinen päähenkilö erikoisine ominaisuuksineen tuo Orpojen Brooklyniin samanlaista vauhdikasta ja omintakeista lisäarvoa.

Lethem kuvaa hienosti ja mielenkiintoisesti Lionelin ”tiksaamista” sekä sitä, miten tämä sieppaa juonen tapahtumista mukaan sanoja, joita päähenkilöparka sitten pyörittelee mielessään – sanasekamelskat kasvavat Lionelin korvien välissä suorastaan huikealla tavalla kiusallisen isoiksi möykyiksi. Tällainen melkeinpä visuaalinen ratkaisu toimii korostetun liioitellulla ja tragikoomisella tavalla, ja Lionelin ajatuksenjuoksun seuraaminen on erittäin mielenkiintoista. Suomentaja Heikki Karjalainen pysyttelee uutterasti Lionelin vilkkaan sisäisen maailman perässä, ja Karjalainen on kääntänyt sanojen paakkuuntumisen kotimaiselle kielelle häkellyttävän luontevalla tavalla.

”Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Asiakkaatko?”
   ”Just niin, Asiakkaat”, sanoi Tony. ”Matricardi ja Rockaforte. Frank on kuollut, Lionel. Tuskin se pyörii haudassaan tai mitään, jos sä sanot niiden nimet ääneen.”
   ”Karma-makaa-Dakar”, minä kuiskasin, sitten vilkaisin olkani yli heidän ulko-oveaan. ”Horkka-à-la-carte.”
   ”Sentään sinne päin. Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Samaa – Kumarrumies! Tuhmahauva! Tunnustakoira! – samaa mitä ovimiehetkin sanoivat: älä sotkeudu tähän juttuun.” Tiksasin nyt hullun lailla, otin kiinni menetettyä aikaa, tunsin oloni kotoisaksi. Ainakin toistaiseksi Tonylla oli minuun vielä sellainen vaikutus. [s. 211]

Touretten ohella Lionel kärsii melkoisista pakko-oireista, jotka ovat erittäin suuressa roolissa romaanissa – OCD-höyryissä paikkoja tonkivaksi ja sekavia sokeltavaksi nuuskijaksi kuvattu Lionel tasapainoilee äärimmillään jopa vähän mauttomuuden rajoilla. Parhaimmillaan Lethem osaa kuvata poikkeuksellisesti toimivan mielen maisemia hienolla tavalla New Yorkin kaltaisessa ärsykkeitä pursuavassa hermokeskuksessa. Ison Omenan rähjäisempi ja virttyneempi puoli tarjoaa komeat puitteet kaikkea muuta kuin tavanomaiselle, vaikuttaviin psykologisiin syvyyksiin sukeltavalle jännärille.

Kasino oli Minnan nimi Smith Streetillä sijaitsevalle lehtikioskille, jossa oli seinällinen lehtitelineitä ja korillinen Pepsiä ja Snapplea ison komeron kokoisessa tilassa. Kasino oli saanut nimensä ihmisistä jotka jonottivat sinne joka aamu voidakseen lotota tai ostaa erilaisia raaputusarpoja, rahoista jotka kioskin Koreasta tulleet omistajat ansaitsivat erilaisilla onnenpeleillä, unelmista jotka murskautuivat siellä äänettömästi kaikkina vuorokaudenaikoina. Jonottajissa oli jotain traagista, siinä miten he odottivat kiltisti vuoroaan ja miten he antoivat tietä kaikille, jotka olivat oikealla asialla, ostamassa lehtiä, AA-pattereita tai huulirasvaa. Monet heistä olivat vanhuksia tai tuoreita maahanmuuttajia, joiden lukutaito rajoittui arpojen rajattuun maailmaan, sydäntäsärkevän vaatimattomia ihmisiä. He olivat pelanneet pelinsä ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla alkaa, raaputtaneet arpansa avaimella tai kolikolla, paljastaneet keinotekoiset läheltä piti -voitot. (New York on täynnä Tourettea, jonka yhtenä oireena on asukkaille tyypillinen raaputtaminen ja laskeminen ja repiminen.) Jalkakäytävä kasinon edessä kahisi poisheitettyjä arpoja, rauenneen toivon akanoita. [s. 135–136]

Orpojen Brooklyn toimii myös dekkarina varsin mukavalla tavalla – juoni ei ole mitenkään omaperäisin mahdollinen, mutta runsas ja monitasoinen kokonaisuus kyllä saa lukijan koukkuunsa. Lethemin romaanin rytmitys kulkee eteenpäin verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen, kun takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat luontevalla tavalla, ja kokonaisuus valkenee Lionelille ja lukijalle hitaasti ja varmasti. Laaja hahmogalleria kuhisee mielenkiintoisia ja omituisia tuttavuuksia japanilaisista rosvomunkeista kohtalokkaisiin naisiin, mutta esimerkiksi Lionelin kollegat jäävät vähän yksitasoisiksi hahmoiksi. New Yorkin ulkopuolella tapahtuva loppunäytös tarjoaa mielenkiintoisen ja muuhun sisältöön nähden täysin erilaisen päätöksen suurkaupungissa alkaneelle jännärille.

Lethemin läpimurtoromaani on vauhdikas, vimmainen ja särmikäs dekkari, josta soisin niin lajityypin suurkuluttajien kuin hyvien ja omalaatuisten tarinoiden ystävienkin nauttivan muitta mukinoitta.

Alkuteos: Motherless Brooklyn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1999
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 356
Kansikuva: Ossi Hiekkala
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

Paul Auster: 4 3 2 1

Tiivistunnelmaisista ja hillityn mittaisista romaaneistaan tunnettu Paul Auster luo nahkansa uhkarohkeasti mutta uskomattoman komeasti 4 3 2 1 -tiiliskiven muodossa – Ian McEwan toteutti yhtä riskialttiin ja onnistuneen kirjallisen muuttumisleikin taannoin Pähkinänkuori-teoksellaan. Reippaasti yli tuhatsivuinen 4 3 2 1 voi tuntua kirjahyllyssä köllötellessään melkoiselta luku-urakalta, mutta kunhan lukija ja Auster pääsevät vauhtiin, Fergusonin nelinkertainen elämä vie taatusti mennessään.

Toissa keväänä ilmestynyt Miki Liukkosen O laajensi ainakin omissa silmissäni romaanin käsitettä ja sitä, miten massiivisen maailman lukijan silmille voikaan levittää yhden niteen muodossa – O:n kantavana ideana kun oli kertoa yksinkertaisesti ”kaikki”, ja mielestäni Liukkonen onnistui tässä suorastaan loistavasti. Auster ampaisee itsevarmasti samanlaisiin sfääreihin 4 3 2 1:n siivillä, sillä romaanissa kerrotaan kaikkiaan neljä erilaista versiota vuonna 1947 syntyneen Archie Fergusonin ja tämän lähipiirin elämästä 1900-luvun puolivälin Amerikassa.

4 3 2 1 muistuttaa neljällä erilaisella tarinalinjallaan etäisesti Orhan Pamukin romaania Kummallinen mieleni, jossa Mevlut-päähenkilö pääsee kokemaan elämänsä rakkauden kahteen kertaan eri naisen kanssa ja näkemään, miten erilaisista asioista onnellisuus voikaan koostua. Auster kuljettaa Ferguson-parkaa kaikkiaan neljän hyvin erilaisen vaihtoehtoisen elämän läpi, jossa esimerkiksi avioerot, kirjallisen kunnianhimon löytymiset, rakastumiset, Ohukainen ja paksukainen -leffoista innostuminen, auto-onnettomuudet, yliopistossa opiskeleminen, Pariisissa kirjailijanelämän viettäminen ja seksuaalinen suuntautuminen mullistavat Fergusonin elämän kukin omalla tavallaan eri tarinalinjoilla.

Ferguson toimii itse romaanin vakaana kivijalkana, ja hahmo pysyy luonteenpiirteineen suhteellisen samanlaisena tarinan kaikissa vaihtoehtoisissa tulkinnoissa. Hahmo on monitasoinen ja mielenkiintoinen tuttavuus, joka reagoi käänteisiin omalla tavallaan aina yhtä uskottavasti ja johdonmukaisesti. Auster osaa toki myös kuvata rajuimpien epäonnenpotkujen seuraukset raadollisesti päähenkilönsä mielenmaailmassa – tarinoista kolmosversio erottuu edukseen kaikessa melankolisuudessaan ja traagisessa holtittomuudessaan.

4 3 2 1 on kaikkine tarinoineen autenttinen ja herkkä kuvaus niin Yhdysvaltojen historian kipukohdista 50- ja 60-luvuilla kuin myös elämästä itsestään, ja Auster osaa näyttää hienovaraisesti elämän eteenpäin kuljettavan voiman kerran toisensa jälkeen. Romaanin kaikki hahmot kohtaavat suuria ja pieniä vastoinkäymisiä säännöllisin väliajoin, ja niistä pyristely johtaa vääjäämättä uutta kohti. Fergusonin yrittäjävanhempien urat ja avioliitot taipuvat uskottavasti ja inhimillisesti neljälle varsin omanlaiselleen mutkalle, ja mielestäni kunnianhimoisen ja yritteliään Rose-äidin taivalten seuraaminen oli ajoittain melkein jopa mielenkiintoisempaa kuin Fergusonin kommelluksista lukeminen.

Auster kuvaa varsinkin 4 3 2 1:n alkupuoliskolla mielenkiintoisesti omin käsin rakennetun amerikkalaisen unelman pimeää puolta – uuttera Stanley-isäukko on valmis uhraamaan aivan liikaa työlleen, ja etäinen vanhempi heittää synkän varjonsa raastavalla tavalla Fergusonin ylle.

Ei siinä, oliko rahaa liikaa vai liian vähän, ei siinä mitä ihminen teki tai jätti tekemättä, ei siinä, ostiko isomman talon tai kalliimman auton, vaan kunnianhimossa. Se selitti, miksi Brownstein ja Solomon onnistuivat soljumaan elämänsä läpi verraten levollisin mielin: kunnianhimon kirous ei piinannut heitä. Sen sijaan Fergusonin isä ja Don-setä olivat tulenpalavan kunnianhimoisia, mikä paradoksaalisesti teki heidän maailmoistaan pienemmän ja epäviihtyisämmän kuin niiden, joita se kirous ei vaivannut, sillä kunnianhimo merkitsi ainaista tyytymättömyyttä, jatkuvaa nälkää saada lisää. loputonta yrittämistä, ja koska suurimmatkaan saavutukset eivät voisi tyydyttää uusien ja vielä suurempien saavutusten janoa, oli pakko laajentaa yksi kauppa kahdeksi ja sitten kaksi kolmeksi, pakko puhua nyt neljännen kaupan rakentamisesta ja jopa viidennen, samalla tavalla kuin yksi kirja oli pelkkä askelma toiseen kirjaan, ja lisää kirjoja syntyi koko elämän ajan, mikä edellytti samanlaista keskittymistä ja määrätietoisuutta kuin liikemies tarvitsi rikastuakseen. [s. 124–125]

Auster osaa ottaa kaiken irti romaaninsa rikkaasta hahmogalleriasta, ja hän esittää mielenkiintoisia ja uskottavia variaatioita vaihtoehtoisista ihmissuhteista. Esimerkiksi Fergusonin elämän rakkautena nähtävästä Amy Schneidermanin hahmosta versoaa erittäin mielenkiintoisia ja vähän puistattaviakin juonikuvioita. Jännitteinen ja kaikkea muuta kuin tasainen suhde Amyyn on lopulta turhankin suuressa roolissa romaanin puolivälissä, sillä samojen elementtien käsitteleminen eri tarinoissa luo väkisinkin turhalta vaikuttavaa toistoa tarinaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä ankea kuin miltä lukijasta saattaa tuntua 4 3 2 1:n puolivälin paikkeilla, kun Auster jää pyörimään Kennedyn salamurhan, Vietnamin sodan ja Amyn liehittelyn välimaastoon, sillä romaanin ihmissuhdekuvaus ja yhteiskunnallisen murrosajan käsitteleminen ovat suorastaan loistavia. Auster uskaltaa tuikata terävän kynänsä esimerkiksi katastrofaalisen Vietnamin sodan ytimeen ja osaa tuoda esille Yhdysvalloissa 50 vuotta sitten rehottaneen rasismin, jota käsitellään ainakin omasta mielestäni raikkaista näkökulmista – esimerkiksi hyväosaisen juutalaisväestön kokema viha ja epäluulo mustaa kansanosaa kohtaan oli todella yllättävää ja silmiä avaavaa luettavaa.

Itse ehkä koin ihan romaanin loppupuolella leimahtavien opiskelijamellakoiden kuvaamisen vähän puuduttavaksi ja pitkitetyksi, mutta Amyn ja Fergusonin suhteen käsitteleminen suoranaisen sotatilan keskellä on sekin lopulta varsin huikea loppuhuipennus yhdelle päähenkilön elämänvaiheelle. 4 3 2 1 on ihmissuhdekuvaukseltaan saman tason napakymppi kuin Hanya Yanagiharan herkkä ja monitasoinen Pieni elämä – raadollissävytteiset Julietin ja Andyn kohtaamiset kuuluvat ehdottomasti romaanin unohtumattomimpiin hetkiin, ja Auster osaa myös tasapainoilla komeasti kevyemmän sisällön kanssa. New Yorkissa asustava juutalaisyhteisö kietoutuu Fergusonin ympärille eksentrisine sukulaisineen ja Amyineen uskottavasti ja mielenkiintoisesti.

Austerin tuotannon tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että urheilu ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä melkein kaikissa Fergusonin elämissä. Pitkät ja laajat kuvaukset pesäpallon ja koriksen parissa huhkimisesta eivät tehneet minuun järin suurta vaikutusta, vaikka tässäkin teemassa on toki omat hetkensä. Esimerkiksi eräässä tarinalinjassa kuvattiin hauskasti sitä, kuinka Ferguson löytää kirjoittamisen nimenomaan urheilun kautta.

Kirjailijuus ja lehtityö vievät lopulta Fergusonin mennessään, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten 4 3 2 1:n runsaita tekstimassoja piristetään tyylillisillä muutoksilla. Romaanissa on näet mukana Fergusonin omia tekstejä, jotka ovat virkistävän erilaista luettavaa ja uskottavia hengentuotoksia kirjoittajansa kulloiseenkin ikätasoon nähden. Auster ei lähde kuitenkaan revittelemään tyylikokeiluilla Nathan Hillin sisällöltään moninaisen Nix-romaanin tavoin, vaan proosan sisäistä proosaa esiintyy juuri sopivaksi harvennetulla tiheydellä – ja se on vieläpä laadultaan hulvattoman hauskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy nuoren Fergusonin rustaama novelli kovaonnisen kenkäparin karusta kohtalosta.

Mutta kuten veljeksillä yleensä, niillä on eripuran ja pahantuulisuuden hetkiä, riitoja ja kiukunpuuskia, sillä vaikka ne ovat solmitut saman miehen jalkoihin, nuo jalat ovat hieman erilaiset – Quinen vasen ja oikea jalka eivät aina tee täsmälleen samoja liikkeitä samaan aikaan. Ajatelkaamme tuolissa istumista, Vasenkätisenä Quinn yleensä vie vasemman jalan oikean päälle paljon useammin kuin oikean jalan vasemman päälle, ja ani harva tunne on ihanampi kuin ilmaan nostaminen, hetkellinen lattiasta erkaneminen ja pohjan paljastaminen maailmalle, ja koska Hank on vasen kenkä ja pääsee näin ollen nauttimaan tästä elämyksestä useammin kuin Frank, Frank kantaa hienoista kaunaa Hankia kohtaan, joskin se tavallisesti pinnistelee salatakseen sen, mutta joskus jalan nostaminen saa Hankin niin hilpeälle tuulelle, ettei se malta olla vinoilematta. Se naureskelee killuessaan korkeuksissa isännän oikean polven oikealla puolella ja huutelee Frankille: Millaisia ilmoja siellä alhaalla pitelee, Frankie-poitsu?, missä vaiheessa Frank väistämättä polttaa päreensä ja käskee Hankin tukkia turpansa. [s. 342]

4 3 2 1 on elämänmakuinen, uskomattoman sisältörikas ja huikean monitasoinen romaanijärkäle, jonka neljä erilaista tarinaa nivoutuvat yhteen vähintäänkin ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi. Auster ylittää sekä itsensä että kaikki suuret odotukseni romaania kohtaan, ja 4 3 2 1 vei minut täysin mennessään viimeisen kahden ja puolen viikon aikana. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi 2010-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista romaaneista, joka myös nostaa Austerin kirjailijanuran uudelle tasolle komealla ja hersyvän yllätyksellisellä tavalla.

Alkuteos: 4 3 2 1
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 1141
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Don Delillo: Falling Man

Don Delillon Falling Man alkaa lupaavasti, kun lukija tempaistaan Keith Neudeckerin seuraksi keskelle New Yorkin kaaosta syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001. Delillo kuvailee sotatantereeksi muuttunutta kaupunkia ja koko tilanteen järkyttävää järjettömyyttä yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Miehen kieli on yksinkertaista ja havainnot ihmisistä kuin lauseiksi muuttuneita vilkaisuja:

It was not a street anymore but a world, a time and space of falling ash and near night. He was walking north through rubble and mud and there were people running past holding towels to their faces or jackets over their heads. They had handkerchiefs pressed to their mouths. They had shoes in their hands, a woman with a shoe in each hand, running past him. They ran and fell, some of them, confused and ungainly, with debris coming down around them, and there were people taking shelter under cars.
[--] He wore a suit and carried a briefcase. There was glass in his hair and face, marbled bolls of blood and light. He walked past a Breakfast Special sign and they went running by, city cops and security guards running, hands pressed down on gun butts to keep the weapons steady. [s.3]

Selkeästi etenevän, yksitasoisen juonen sijaan Falling Manin luvut koostuvat yksittäisistä, terrori-iskua edeltävää ja sitä seuraavaa aikaa kuvaavista kohtauksista. Niiden myötä lukija pääsee osallistumaan muun muassa Keithin entisen vaimon Liannan vetämiin, Alzheimer-potilaille suunnattuihin luovan kirjoittamisen työpajoihin, kuuntelemaan Saksassa kokoontuvien muslimien juonitteluja, pelkäämään Liannan äidin Ninan ja tämän miesystävän kanssa Amerikan tulevaisuuden puolesta ja todistamaan, kuinka Keith rakastuu Florence-nimiseen naiseen, jonka salkun hän löytää paetessaan sortuvista kaksoistorneista.

Romaanin runsas sisältö kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta Delillo ei valitettavasti jaksa syventyä yhteen juonenhaaraan kerrallaan. Luvassa on lukijan juoksuttamista kohtauksesta toiseen vauhdilla, joka sopisi paremmin tv-sarjaan tai elokuvaan. Lyhimmillään muutaman kappaleen mittaiset maistiaiset siellä täällä herättävät kyllä alussa nälän, mutta puolivälin lähestyessä moiset kaunokirjalliset annoskoot alkavat turhauttaa. Pisimmillään taas monen sivun mittaiset, sinänsä taitavasti rakennetut dialogit muuttuvat rönsyilyn myötä puuduttaviksi. Falling Manin epätasainen rytmitys ei juuri auta lukijaa koostamaan sinne tänne ripotellun juonen palasia yhteneväksi kokonaisuudeksi.

Myös keskushenkilönä toimiva Keith jää todella etäiseksi hahmoksi, joka vain vaeltelee ympäriinsä ja tekee kyseenalaisia ja epäuskottavia ratkaisuja. Esimerkiksi Las Vegasiin pakeneminen korttipelien ääreen tapahtuu aika äkkiseltään, eikä sitä pohjusteta tai perustella juuri lainkaan. Tällaiset epäloogiset ja äkkiväärät päätökset toki korostavat Keithin kokemaa tyhjää oloa ja syyllisyyttäkin selviytymisen jälkeen, mutta ne eivät oikein toimi tarinan kannalta: lukija kokee pahimmillaan olevansa juonen kanssa aivan yhtä pahasti eksyksissä kuin Keith on omassa elämässään.

Kuitenkin Falling Manin koko kirjan läpi kulkeva pöllämystynyt, järkyttynyt ja pelokas tunnelma pelastaa paljon. Keithin tekemät yksinkertaisen naiivit havainnot maailmasta, partaveitsenterävät ja varovaiset keskustelut Jumalasta, uskonnosta ja tietenkin siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, ovat rankkaa ja repivää luettavaa.

Delillo ei kuitenkaan selviä puhtain paperein terroriteon käsittelystä sen tekijöiden näkökulmasta – kirjassa näet kuvataan myös terroristien suunnitelmien laatimista, harjoittelemista ja lopulta itse teon suorittamista. Tähän on valittu edustushenkilöksi kiihkomielinen Hammad, jonka mielenkiintoisesta ja ristiriitaisesta elämästä lukisi enemmänkin:

They looked at the videos of jihad in other countries and Hammad told them about the boy soldiers running in the mud, the mine jumpers, wearing keys to paradise around their necks. They stared him down, they talked him down. That was long time ago and those were only boys, they said, not worth the time it would take to be sorry for the single one.
Late one night he had to step over the prone form of a brother in a prayer as he made his way to the toilet jerk off. [s.80]

Hammadin hahmoa ei avata juuri ollenkaan, mikä nostaa tällaisten kohtausten kanssa pintaan kiusallisia kysymyksiä. Esittääkö Delillo terroristit tarkoituksellisesti välinpitämättöminä ja eläimellisinä olentoina? Jos näin on, moinen ratkaisu tuntuu moraalia käsittelevistä kirjoistaan tunnetun Delillon kynästä lähteneenä tympeän mustavalkoiselta ja myös jopa vähän sympatian kerjäämiseltä: tuollaiset hullut me saimme kimppuumme! Lopulta Hammadin osuudet alkavatkin tuntua aika yhdentekeviltä, ja kirjan loppukohtaus, jossa Hammad ja Keith kohtaavat ohikiitävän hetken ajan, on vähän väkisin väännetyn oloinen.

Falling Man jättää kaikkiaan oudon maun suuhun. Se on kovin hajanainen, ristiriitainen ja epäyhtenäinen romaani, jolla on kuitenkin omat hetkensä. Ne vain hukkuvat muun, huomattavasti vähemmän mielenkiintoisen ja oleellisen sisällön sekaan.

Tammi on julkaissut Delillon "terroriteoksen" Keltaisessa kirjastossaan Helene Bützowin suomennoksena Putoava mies (2008).

Petter muistaa, miten kymmenvuotiaana luuli televisiossa loputtomiin pyörivää lentokoneen ja pilvenpiirtäjän yhteentörmäystä toimintaelokuvan kohtaukseksi.

Julkaisuvuosi: 2007
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 246
Kansikuva: Katie Day Weisberger
Lajityyppi: draama, kehitysromaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä 

E.L. Doctorow: Homer ja Langley

E.L. Doctorowin romaani Homer ja Langley seuraa New Yorkissa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneiden Collyerin veljesten Homerin ja Langleyn edesottamuksia. Viidennellä Avenuella vanhempiensa talossa asuneet, yhteiskunnasta hiljalleen eristäytyneet ja 140 tonnin edestä romua asuntoonsa keränneet Collyerit kuolivat jo vuonna 1947, mutta Doctorow on venyttänyt miesten tarinaa muutamalla vuosikymmenellä eteenpäin. Lopputuloksena on huikea läpileikkaus viime vuosisadan merkittävimmistä tapahtumista kahden todella erikoisen ihmisyksilön vinkkelistä.

Teini-ikäisenä sokeutunut Homer kertaa lukijalle veljesten tarinaa kirjoittaessaan elämäkertaansa. Romaanin alussa kuvataan Collyerin perheen ja talon värikkään palvelusväen onnellista elämää, mutta tarina synkistyy todella nopeasti. Langley joutuu mukaan mieltään ja terveyttään järkyttävään ensimmäiseen maailmansotaan, jonka Homer onnistuu välttämään sokeutensa takia.

Epäonni kolhii Collyerin perhettä vielä lisää, kun veljesten vanhemmat menehtyvät espanjantautiin. Homer ja Langley jäävät asumaan taloon kokeakseen yhdessä kaikkiaan neljä sotaa, kurjan lamakauden, viettelevän yöelämän salakapakoineen, gangstereiden kanssa kylki kyljessä elämisen, kukkaiskansan lemmen ja huumeidenkäytön – kaiken tämän kotonaan neljän seinän sisällä erilaisten ihmiskohtaloiden kautta. 1900-luku vyöryy veljesten luokse sellaisella vauhdilla, että näiden olisi kannattanut asentaa pyöröovi talonsa oviaukkoon!

Kun Homerin ja Langleyn on saanut luettua loppuun, on vaikea olla ihastelematta Doctorowin kykyä mahduttaa kokonaisen vuosisadan tärkeimmät ilmiöt ja tapahtumat reiluun pariinsataan sivuun. Tällä tosin on hintansa, sillä romaani etenee liki hengästyttävää vauhtia alusta loppumetreille asti. Homer ei jää pitkäksi aikaa yhteen elämänvaiheeseen rypemään vaan siirtyy nopeasti ajassa eteenpäin kohti vanhuutensa päiviä. Varsinkin romaanin alussa lukijan pää menee äkkiä pyörälle, kun Homer mahduttaa sokeutumisensa, ensimmäisen maailmansodan ja vanhempiensa kuoleman 20 sivuun ja jatkaa siitä henkeä vetämättä pohtimaan kotiapulaisenaan toimivan Julian todellisia motiiveja. Romaanissa ei ole lainkaan lukuja tai muita rytmittäviä ratkaisuja, vaan teksti on yhdessä pötkössä loppuun asti. Toisaalta taas Homer ja Langley on todella helppolukuinen romaani, joka yksinkertaisesti tempaa lukijan virtaansa mukaan.

Homerin tapa olla reagoimatta mitenkään esimerkiksi vanhempiensa kuoleman tai sokeutumisensa kaltaisiin suuriin tapahtumiin vaikuttaa alussa vähän erikoiselta ja jopa (jos ilmaisu sallitaan) vauhtisokeudelta. Vasta kirjan loppumetreillä kliininen suhtautuminen alkaa tuntua luontevalta. Homer on elänyt pitkän elämän ja vääjäämättä lähestyvät kuuroutuminen ja kuolema saavat tämän suhtautumaan kokemaansa elämään kunnioittavasti ja arvokkaasti: tällainen siitä tuli, piditte tai ette. Kirjallisuudessa kovassa huudossa oleva, nuoruuden kaikilla aisteilla maailmaa havainnoivan kiihkeän kuvaamisen sijaan Homerissa ja Langleyssa vanhan miehen itsevarmuus tuntuukin virkistävältä vaihtelulta, semminkin kun Homerin kirjoitustyyli ei jää tasapaksuksi tai tylsäksi.

Olin reipas kävelijä ja arvioin maailman edistymistä katujen muuttuvien äänten ja hajujen perusteella. Ennen vanhaan vaunut ja ajopelit sihisivät, narahtelivat tai murahtelivat, lavarattaat kolisivat, monen hevosen vetämät panimovankkurit menivät jyristen ohi, ja koko tuota musiikkia rytmitti taustalla kavioiden kopse. Sitten sekoitukseen liittyi autojen käryävä säksätys, ja ilmasta katosi vähitellen vuodan ja nahan elimellinen haju, hevosenlannan tuoksu ei enää tuntunut lämpiminä päivinä myrkkyhuuruna katujen yllä, lantaa siivoavien kadunlakaisijoiden kihvelin kolahduksen kuuli aina vain harvemmin, ja lopulta, juuri tuona kuvaamanani aikana, ääni oli pelkästään mekaanista, kun autojen laivastot purjehtivat kumpaankin suuntaan, torvet soivat ja poliisit puhalsivat pilleihinsä. [s.25]

Veljesten kokemat kovat ajat jättävät kuitenkin vahvan jäljen heihin. Mieleltään pelottavan ailahtelevainen Langley ryhtyy keräämään omaa asuntoaan täyteen romua niin mielettömällä vimmalla, että eräänä päivänä ruokasalissa kököttää T-mallin Ford. Langleyn päässään hautoma ns. korvausteoria on hauskasti ristiriidassa niin hahmon kuin koko kirjankin kanssa.

Minulla on teoria, sanoi Langley. Kaikki tässä elämässä korvautuu. Me kaksi olemme vanhempiemme korvautumia aivan kuin he olivat edellisen sukupolven korvautumia.
[--] En sano ettei edistystä ole. Edistystä on, mutta toisaalta mikään ei muutu. Ihmiset valmistavat auton kaltaisia esineitä, tekevät sellaisia keksintöjä kuin radioaallot. Ilman muuta. Tulee parempia syöttäjiä kuin se sinun Walter Johnsonisi, niin vaikea kuin sitä onkin uskoa. Mutta minä puhun nyt muusta kuin ajasta. Se etenee meidän kauttamme, kun korvaamme itsemme täyttääksemme aukot. [s.17-18]

Onkin kuin ajan vääjäämättömästä kulusta huolimatta Langley haluaisi tavaroita keräämällä yrittää säilyttää jotain muistona nykyhetkestä. Langleyn kotiinsa rakentama pienoismaailma muodostuukin veljeksille vaihtoehdoksi oikealle maailmalle.

Homer puolestaan kaipaa nunnaksi ryhtynyttä soitto-oppilastaan Marya ja taistelee heikkenevän kuulonsa puolesta musiikin avulla. Marya kaipaavan ja omiin ajatuksiinsa pakenevan Homerin mielessä haaveet ja todelliset muistot alkavat sekoittaa miehen identiteettiä ja järjenjuoksua. Homer kuvittelee itsensä noiden visioiden myötä liki yliluonnolliseksi hahmoksi, joka liikkuu romun peittämässä talossa kuulonsa varassa kuin lepakko. Hän myös uskottelee itselleen olevansa Marysta näkemiensä ”ylevien fantasioiden” myötä muiden miesten yläpuolella, vaikka välillä myöntääkin olevansa sokea runkkari, joka odottelee vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pääsevänsä Maryn lanteille. Toivoton unelma kuitenkin tekee Homerista nöyrän ja surullisen hahmon.

Lopussa tapahtuva kuuroutuminen vangitsee Homerin entisestään oman päänsä sisään, ja erityisesti kirjan viimeiset sivut ovat todella kaunista ja sykähdyttävää luettavaa, kun kerrontatahti rauhoittuu ja vääjäämätön loppu lähenee hitaasti. Ne sivut pitää lukea ja kokea itse – aivan kuten koko Homer ja Langleykin.

Petter sai lapsena sysäyksen keräilyviettinsä kehittymiseen Pokémon-korttien hamstraamisesta hopeanväriseen muovilaatikkoon. Oli kutkuttavaa omistaa kiiltävä Zapdos, jota kenelläkään muulla ei ollut.

Alkuteos: Homer and Langley

Suomentaja: Helene Bützow

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 220

Kansikuva: Markko Taina

Lajityyppi: historiallinen romaani

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä