Rein Raud: Rekonstruktio

Rein Raudin Rekonstruktio on kunnianhimoinen dekkari, jonka kuolemansairas päähenkilö Enn Padrik yrittää selvittää tyttärensä kohtaloa. Viisi vuotta sitten Anni Padrik ja tämän omituiset kulttiystävät tekivät joukkoitsemurhan syrjäisessä talossa, ja Enn yrittää käyttää jäljellä olevat päivänsä tekoon johtaneiden syiden paljastamiseen – edessä on lähtökohdiltaan erittäin mielenkiintoinen mutta lopulta pitkäveteiseksi ja sekavaksi juoksettuva seikkailu.

Rekonstruktio yrittää kovasti olla paljon enemmän kuin tavanomainen dekkari, ja tämä kunnianhimoisuus tekee valitettavasti melkoista hallaa kokonaisuudelle. Vetävän alun jälkeen Raud jää junnaamaan Neuvosto-Viron lähimenneisyyden ja Ennin avioliiton ja perhe-elämän kuvaukseen aivan liian pitkäksi aikaa. Kovapäisen vaimon ja idealistisen tyttären mollaaminen alkaa kyllästyttää todella pian, sillä hahmojen avaaminen ei lopulta tuo kokonaisuuteen mitään oleellista mukaan. Niinpä Rekonstruktion alkupuoli valahtaa kuluneeksi perhe-elämän kuvaukseksi, joka kuitenkin sivuaa esimerkiksi Viron itsenäistymisen jälkeistä aikaa ja käsittelee myös nykypäivänä puhuttelevia teemoja.

Minun on todettava, että seurasin heidän väittelyään sivusta ja ihmettelin kaksin verroin. Mairen kykyä argumentoida ja pysyä tarkasti jyvällä yhteiskunnallisista asioista yhtä lailla kuin Annin maailmanparannuksellista uhmakkuutta. Ja minusta tuntui, että he täydensivät toisiaan, mikä auttoi kumpaakin pitämään katseensa kirkkaana. Niin olikin jossain määrin. En tosin jakanut Mairen varmuutta siitä, että jos jollakulla menee heikosti vapaassa Virossa, niin se on täysin hänen omaa syytään – sillä vähäinenkin aloitteellisuus ja ahkera työnteko johtaa kyllä vihreälle oksalle – mutta en ollut samaa mieltä Anninkaan kanssa, jonka mukaan yhteiskunnan on aina taattava kaikille tasavertaiset mahdollisuudet ja jos joku ei pysy muiden tahdissa, hänet tulee lykätä muiden tasalle yhteisin voimin huolimatta siitä, kykeneekö tuo joku edistymään vai ei. Lopulta en hyväksynyt kummankaan kantaa. Eihän yksikään populaatio ole elinvoimainen, jos se toteutuu vain laboratorio-oloissa, vaikka toisaalta ihmisyhteiskunta ei ole mikä tahansa populaatio. Niin minä liityin heidän keskusteluunsa kolmanneksi pyöräksi, joka vuoroin hillitsi yhtä, sitten taas toista osapuolta. Myöhemmin heiltä hävisi tuo väittelyvimma. Ilmeisesti kummankin argumentit olivat menettäneet tuoreutensa kuulijan kannalta. [s. 52–53]

Viron lähihistoriasta lukeminen on kyllä kiinnostavaa, ja esimerkiksi ulkomaille paremman elämän toivossa lähteneiden virolaisten kohtalot ovat varsin synkkiä. Annin kovat vaiheet Pariisissa valottuvat hitaasti ja varmasti tarinan edetessä, ja hahmosta rakentuu lopulta varsin uskottava ja kiinnostava kuva. Lopulta on katkeransuloisen selvää, mikä on saanut kunnianhimoisen Annin vetäytymään maailmasta oudon kultin helmoihin syrjäseuduille.

Sitä vastoin Padrikin vaimon Elo-siskon oma tarinalinja on surullisuudestaan huolimatta selvää täytemateriaalia, joka ei oikein löydä muusta kokonaisuudesta paikkaansa. Annin oma kertomus olisi kyllä riittänyt välittämään lukijalle sanoman siitä, kuinka kova paikka neuvostotodellisuudessa kasvaneella on edessään vapaan Euroopan kamaralla.

Rekonstruktio muuttuu kokonaan viimeisellä kolmanneksellaan, kun dekkari jättää salapoliisityön seuraamisen taakseen kulttielämän kuvauksen saadessa tilaa. Raud osaa kuvata Emma Clinen Tytöt-romaanin tavoin oivallisesti sitä, kuinka hulluus alkaa levitä hitaasti mutta varmasti eristyksissä olevien ihmisten keskuudessa. Valitettavasti Raudin hahmot eivät oikein tee vaikutusta, ja Anni jääkin kulttilaisista ainoaksi oikeasti kiinnostavaksi hahmoksi. Stereotyyppisistä pikkunilkeistä ja sekopäistä koostuvat kultin jäsenet eivät voittaneet sympatioitani puolelleen, eivätkä esimerkiksi pelottavan karismaattisen Androidin hullut höpinät nousseet Tyttöjen uhkaavan ja vaarallisen tunnelman tasolle missään vaiheessa. 

” […] Me kaikki olemme Michael Jacksoneja, voimme laulaa ja liikkua täydellisesti, kaikki huiput on valloitettu, kansajoukot koomassa, mutta väri väärä. Shit happens, eikö vain? Se on muuten tosi hyvä esimerkki, koska se auttaa selittämään, miksi ihmiset lopulta jakautuvat kahteen leiriin. Kutsukaamme heitä potilaiksi ja laskuvarjohyppääjiksi. Potilaat ovat niitä, joiden diagnoosi on Michael Jackson ja hoito kauneusleikkaus. Ajattelet, että ostat itsellesi uuden naaman ja oletkin uusi ihminen. Se joka haluat olla. Tai sanotaan että hankit jonkin uuden vempaimen, auton tai naisen, ei sen väliä. Se ei tietenkään ole hoitoa joka parantaisi ketään, vaan hoitoa jonka he ovat itse itselleen valinneet. Ja joka juuri samasta syystä ei tehoa heihin. Heidän sairautensa ei edes ole parantumatonta laatua, kuten vaikka… sanotaan vaikka sokeritauti tai homoseksuaalisuus. He eivät vain halua parantua.” [s. 192]

Rekonstruktio on aivan liian moneen suuntaan kurottava kertomus, jonka turhankin moninaiset sisällöt eivät muodosta luontevaa kokonaisuutta. Samalla tavalla menneisyyden salaisuuksia tonkivaa dekkaria etsivien kannattaa kääntää katseensa mieluummin kohti Joël Dickerin erinomaista Baltimoren sukuhaaran tragediaa.

Alkuteos: Rekonstruktsioon
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Hannu Oittinen 
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 288
Kansikuva: Tommi Tukiainen 

Lajityyppi: kollaasiromaani, 

historiallinen romaani, jännitys

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Hans Keilson: Komedia mollissa

Hans Keilsonin Komedia mollissa on mittakaavaltaan pieni mutta uskomattomalla tyylitajulla tehty romaani. Toisen maailmansodan aikana miehitetyssä Hollannissa asuvat Marie ja Wim päättävät tarjota kotiaan vainoa pakenevalle juutalaiselle. Pariskunnan huusholliin majoittuva Nico-niminen karkulainen kuitenkin kuolee pitkän sairastamisen jälkeen piilopaikkaansa, ja ruumiista eroon pääseminen ei luonnollisesti olekaan erityisen helppo tehtävä.

Komedia mollissa tuo hajuvesikauppiaana työskennelleen Nicon traagisen kohtalon avaamisen myötä mieleen Maria Àngels Angladan Auschwitzin viulu -pienoisromaanin. Keilson kuvaa niin ikään uskottavasti ja ansiokkaasti näennäisesti turvassa olevan mutta neljän seinän vankina olevan miehen henkistä murtumista.

Mutta mitä pidempään sitä kesti, sitä suuremmaksi hänen vaatimuksensa kasvoivat. Koska hän ei voinut vaatia ulkomaailmalta mitään – se minkä hän sai, annettiin vapaaehtoisesti, suorastaan lahjana – hänen vaatimuksensa suuntautuivat sisäänpäin ja kasvoivat kohtuuttomiksi. Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän – mahdollisesti – säilyisi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs. [s. 85–86]

Komedia mollissa -romaanin ensimmäinen puolikas seuraa Nicon kuolemaa edeltäneen kipuilun ohella myös Marien ja Wimin muuttunutta arkea eri aikatasoilla – tunnelmat ovat hyvin erilaiset Nicoa odottaessa ja ruumiista eroon hankkiutumisen keskellä. Keilson osaa taitavasti kuvata Marien ja Wimin talon sisällä vallitsevia tunnelmia ja pieniä näennäisen tavanomaisia hetkiä jännittävästi ja mielenkiintoisesti. Talossa huseeravan siivoojattaren välttelyt, Nicon hiustenleikkuut ja Marien ja Nicon shakkiottelut on varustettu harvinaisen hienovaraisella mutta silti yllättävän voimallisella latauksella, jollaista olen viimeksi päässyt ihastelemaan Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman hienostuneen lyhytproosan seurassa.

Keilsonin romaani ei siis sisällä ollenkaan niin ikään juutalaisen piilottamisen ympärillä pyörineen Markus Zusakin Kirjavarkaan fantasiaelementtejä, vaan kyse on teemoiltaan jalat huomattavasti vankemmin maassa pysyttelevästä kertomuksesta. Kuolema, traagiset ihmiskohtalot ja natsimiehittäjien tiukka ote väestöstä luovat romaanin aivan omanlaisensa tunnelman, jota Keilson uskaltaa väännellä romaanin kirjoitusajankohtaan nähden erittäin modernisti ja rajusti. Kuolemaa käsitellään jopa hämmentävän suorasukaisesti mutta toisaalta miellyttävän nurinkurisellakin tavalla – hyvänä esimerkkinä tästä toimii kohta, jossa Wim ja uskottu lääkäri ronttaavat Nicon ruumista alakertaan. 

”Ottakaahan te häntä jaloista”, lääkäri sanoi, tarttui itse vainajaa kainaloiden alta ja nosti tämän ylävartalon lakanalta. He laskivat ruumiin lattialle. Sitten he asettuivat uudelleen asemiin kasvot toisiinsa päin, Wim jalkopäähän ja lääkäri pääpuolelle, ja alkoivat kantaa ruumiista kainaloista ja jaloista kannatellen niin kuin jossain vanhassa hautaanlaskumaalauksessa, hitaasti ja varovasti – sillä Wim joutui kävelemään takaperin – ulos huoneesta ja rappusia alas.
   Käytävässä paloi valo. Kun he avaisivat ulko-oven, heidät saattoi ulkoa nähdä.
   ”Lasketaan hänet vielä kerran maahan”, sanoi lääkäri, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen tähän kuljetustapaan.
   ”Tähän käytävällekö?” Wim kysyi ja laski vainajan jalat matolle. Jokin hänessä vastusti ajatusta laskea kuollut alakerran käytävälle, jossa kuljettiin päiväsaikaan lakkaamatta edestakaisin. [s. 105–106]

Nicon ruumiin löytämisestä koituvat seuraukset on toteutettu harmittavan löperösti. Marien ja Wimin tekemä pakomatka ja piiloutuminen yhdistettynä todella yhdentekevään loppuratkaisuun tekevät Keilsonin romaanin päätöksestä irrallisen osan, jolla ei tunnu olevan paljoa mitään tekemistä muun kokonaisuuden kanssa.

Komedia mollissa on lopustaan huolimatta vaikuttava ja uskottava pieni kertomus ihmiskohtaloiden yhteen kietoutumisesta, sodasta ja kuolemasta.

Petter on käynyt taannoin Amsterdamissa 
Anne Frankin surullisenkuuluisassa ullakkoasunnossa.

Alkuteos: Komödie in Moll

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1947

Suomennos: Ilona Nykyri

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 175

Lajityyppi: psykologinen romaani,

historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Gaël Fayen esikoisromaani Pienen pieni maa on armoton kuvaus Burundissa vietetystä lapsuudesta, jota 90-luvun alussa käynnistyvä kansanmurha varjostaa. Romaanin alussa vellova onnellisuus muuttuu hyvin ripeästi kauhistuttavaksi painajaiseksi, jota Pienen pienen maan kertojana toimiva Gaby muistelee Ranskassa aikuisena.

Gabyn silmin Burundi on todella mielenkiintoinen ja kauniisti kuvattu paikka, jota pikkupojan lapsuudenmuistot värittävät tietyntasoisessa hullunkurisuudessaan hienosti – Faye kasvattaa esimerkiksi varastetun polkupyörän etsimisestä muutaman sivun aikana todella vauhdikkaan tapahtumasarjan. Kerrontaa höystetään taitavasti yksityiskohtaisilla havainnoilla, jotka ovat inhimillisessä koomisuudessaan hersyviä ja mielenkiintoisia kautta linjan. Eri kulttuurien yhteensulautumista käsitellessään Pienen pieni maa tuo vahvasti mieleen Petina Gappahin Muistojen kirjan.

Innocent oli ratissa ja mutusteli iänikuista hammastikkuaan. Tapa ällötti minua. Kaikki Bujumburan rontit kulkivat hammastikku suussa. Innocentin tapaiset tyypit halusivat näyttää miehekkäiltä ja pitivät itseään lännensankareina. Joku piruparka oli halunnut vaikuttaa kiinnostavalta nähtyään Clint Eastwoodin leffan elokuvateatteri Caméossa, ja sitten villitys oli levinnyt hetkessä koko kaupunkiin kuin puuteripilvi. Bujumburassa on kaksi asiaa, jotka kiertävät nopeasti: huhut ja muodin oikut. [s. 51]

Vaikka niin kovasti tykkäsinkin alle kymmenvuotiaasta kertoja-Gabysta ja lapsen näkökulmasta, ajoittain hahmon toimet ja mietteet eivät tunnu pikkuvanhuudessaan erityisen uskottavilta. Tämä voi toki olla itsetietoinen valinta ja kypsemmän Gabyn elämänkokemukset varmasti sävyttävät muistoja, mutta ajoittain puhkiselittämiseksi muuttuva analyysi jää itsestäänselvyyksien vatvomiseksi. Tuolloin lukija ei pääse täysin rinnoin nauttimaan räväköiden ja äärimmilleen vietyjen hahmojen seurasta.

Ginon isä piti siisteydestä ja järjestyksestä. Kun hän teki jonkin askareen, kuten avasi verhot tai kasteli kasvit, hän totesi: ”No niin, valmista tuli!” Ja päivän mittaan hän ruksi asioita mielessään ja mumisi: ”Tulipahan sekin homma hoidettua!” Hän harjasi kyynärvarsiensa karvat ojennukseen. Hänellä oli päälaella kalju laikku, jonka hän peitti kampaamalla reunoilla kasvavat hiukset sen peitoksi. Kravattipäivinä oikealta reunalta ja rusettipäivinä vasemmalta. Hän loihti hiuksistoonsa huolellisesti selkeän jakauksen, joka oli kuin maaston sulautuva joukkohauta. Kotikulmilla häntä kutsuttiin nimellä Kodak, ei hänen valokuvaharrastuksensa takia, vaan siksi, että hänen hilseilevät, öljytyt hiuksensa kiilsivät kuin filmi.
   Kotonaan Gino ei ollut hilpeä, häntä ei huvittanut pelleillä, syljeskellä, röyhtäillä eikä kiilata päätäni sääriensä väliin ja päästellä samalla paukkuja. Hän seurasi minua kuin lemmenkipeä puudeli ja tarkisti, että olin vetänyt vessan kunnolla, että wc-istuimen rengas oli kuiva ja että palautin olohuoneessa hypistelemäni pikkuesineet oikeille paikoilleen. Isän päähänpinttymät tarttuivat Ginoon ja loivat taloon kalsean ja torjuvan tunnelman. [s. 81–82]

Pienen pieni maa seuraa Gabyn ja tämän kaveriporukan seikkailuita, joiden lapsellinen riemukkuus sävyttää hienosti tarinaa. Jengin edesottamukset ja ikävän Francis-kiusankappaleen väistelyt saavat rinnalleen myös synkempiä sävyjä jo ennen sotimisen alkamista, kun Faye nostaa esille poikien kotitaustojen ongelmia – hutujen ja tutsien keskinäinen nokittelu ei tee esimerkiksi eri kulttuuritaustaisten vanhempien omaavan Gabyn elämästä järin helppoa. Äskeisessä sitaatissa mainitun Ginon hahmo nousee Gabyn rinnalle yhdeksi romaanin syvällisimmistä hahmoista, ja Gino-paran hidas mutta kipuisa radikalisoituminen on surullista luettavaa. Francisin, Ginon ja Gabyn väliset suhteet lopullisesti muuttava kahakka joen varrella on ehdottomasti sävähdyttävin käännekohta Pienen pienessä maassa.

Romaanin loppu on puolestaan hivenen ongelmallinen. Poikajoukkion sissitoiminta ei tunnu erityisen uskottavalta saati mielenkiintoiselta luettavalta, ja Faye valitettavasti hukkaa Gabyn kaveriporukassa piilevän potentiaalin – jengiin liittyvän juonikuvion huipentava väkivaltainen kohtaus ei sovi ollenkaan romaanin maailmaan.

Faye osuu kultasuoneen kerran toisensa jälkeen kartoittaessaan inhimillistä kärsimystä sodan keskellä. Gabyn sukulaisten surkeista kohtaloista kerrottaessa kansanmurhan traaginen ja raadollinen puoli leviää armottomasti lukijan silmien eteen. Faye loistaa myös kuvatessaan, miltä sota lopulta näyttää äveriään kansanosan vinkkelistä, ja tämä näkökulma korostaa entisestään väkivallan järjettömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta.

Koulunkäynti jatkui viikkoa myöhemmin. Kaupungissa oli oudon rauhallista. Pari liikettä oli avannut ovensa, mutta virkamiehet eivät olleet palanneet töihin, ja ministerit olivat edelleen ulkomaisten lähetystöjensä suojissa tai naapurimaissa. Presidentin virka-asunnon ohi mennessäni huomasin, että sitä ympäröivä suojamuuri oli vahingoittunut. Muita merkkejä kaupungissa käydystä taistelusta ei näkynyt. Oppilaat kertoivat välitunnilla vallankaappausyöstä, tulituksesta, kranaattien räjähdyksistä, presidentin kuolemasta ja siitä, kuinka he olivat nukkuneet eteisen käytävään kannetuilla patjoilla. Kukaan ei ollut peloissaan. Meille keskustan ja varakkaiden asuinalueiden etuoikeutetuille lapsille sota oli pelkkä sana. Olimme kuulleet kaikenlaista, muttemme nähneet mitään. […] Mullistus kouraisi oikeasti vain kotiemme palvelusväkeä, vanhempiemme palkollisia, jotka asuivat työläiskaupunginosissa, Bujumburan liepeillä ja maan sisäosissa ja joilla ei ollut yhdenkään lähetystön tarjoamia turvatakuita, vartijoita eikä autonkuljettajia hoitamassa lastensa koulukyydityksiä. He joutuivat liikkumaan jalan, pyörällä ja bussilla. [s. 121–122]

Ongelmistaan huolimatta Pienen pieni maa on varsin pysäyttävä ja puhutteleva kuvaus sekä lapsuuden äkkinäisestä päättymisestä sekä sodan kauhuista. 

Alkuteos: Petit pays

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Suomennos: Einari Aaltonen

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 217

Kansikuva: Colin Bootman

Lajityyppi: psykologinen romaani, historiallinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Jussi Valtosen Vesiseinässä seurataan Antti-nimisen miehen edesottamuksia ja suorastaan tragikoomisia, romaanin eri osiksi rajattuja elämänvaiheita. Näiden vaiheiden yhteisenä tekijänä toimii vesiseinäksi määritelty muuri Antin ja tämän lähipiirin välillä. Vesiseinän jonkinlaisena kantavana ideana onkin ilmeisesti kuvata sitä, kuinka yksin me kaikki olemme elämän merkittävimpien hetkien äärellä.

Valtosen romaani ei ole kuitenkaan masentavan hidastempoinen murhenäytelmä vaan Herman Kochin romaaneista tutulla virtaviivaisella tyylillä etenevä kokonaisuus, jossa tarina vilistää lukijan silmien editse hirvittävää vauhtia. Parhaiten ratkaisu toimii Antin kasariaikaiseen lapsuuteen ja nuoruuteen perehtyvässä Vesiseinän alussa, jossa nopeat väläykset menneistä tapahtumista kuvittavat hienosti sekä ajankuvaa että Antin muistoja.

Isästä tehdään toimituspäällikkö. Alakaapin pullojen perusteella tiedän, että sitä juhlitaan meillä.
   Isä istuu Bärimanin Jussin ja Aaltosen Kalevin kanssa sohvalla lasi kädessä. Mä olen ajatellut koota noista kolumneista kirjan. Helevetin hyvä idea Masa. Mä olen miettinyt sitä ennenkin. Sulla on Masa hyvä lause. Onkse nyt sitten Salve vai. Soitas Jussi taksi. Tarjoos Kallu vielä tupakka.
   Seuraavalla viikolla isästä on kuva Helsingin Sanomissa. Kuvassa se katsoo sivulta ohitseni. Se näyttää minusta vähän sotilaalta. [s. 21]

Vesiseinän eri osien tietty novellimainen vaikutelma syntyy siitä, kuinka itsenäisiltä romaanin eri osat tuntuvat suhteessa toisiinsa. Painajaismainen lomamatka, Antin vanhan koulukaverin aloittama vainoaminen Anttia ja Elliä kohtaan sekä Ellin sairastumisen kuvaus ovat keskenään täysin erillisiä tarinoita, joissa ei esimerkiksi viitata aiempiin tapahtumiin oikeastaan millään tavalla – mikäli tarinoiden hahmojen nimet vaihdettaisiin, ne muuttuisivat itsenäisiksi novelleiksi varsin helposti.

Erikoisesta rakenteellisesta yleisfiiliksestä huolimatta Valtonen osaa kuvata Vesiseinän hahmoja toimineen, haluineen ja pelkoineen erittäin uskottavasti. Antin ja Ellin suhteen kuvaus on aina yhtä mielenkiintoista luettavaa, ja Valtonen osaa taitavasti pukea sanoiksi Antin päässä rymistelevän tunteiden vuoristoradan pahimmat kolinat.

And what do you do, Aanti? Änkytyin huonoa englantiani, tutkijaa tarkoittava englanninkielinen sana lipesi jotenkin väärällä painotuksella suustani niin että amerikkalaiset eivät ensin ymmärtäneet. Neurotiedettäkään en onnistunut lausumaan englanniksi oikein, ne ymmärsivät vasta kun Elli sanoi brain. Ai yliopistossa, Jospeph ilahtui: You´re a professor! Kielsin hämilläni, mutta Elli polkaisi varpailleni pöydän alla. Kun en osannut hämmästykseltäni jatkaa, Elli alkoi kuvailla lakijuttujaan. Käräjäoikeuden rutiineissa oli yhtäkkiä enemmän draamaa ja Ellillä vastuuta. Henkilöt olivat kuitenkin säilyneet samoina, miestuomari joka yritti kampittaa lahjakkaita nuoria naisia, syyttäjä joka pelasi vilunkipeliä. Välillä näin Ellin peilaavan itseään ravintolan ikkunoista, joista kynttilänvalo heijastui pimeää iltaa vasten. Kuunnellessaan Rachel loi meihin harjoitellut innostuneita katseita: Really? Oh, that´s wonderful! [s. 58–59]

Edellä mainittu vauhtisokeus kuitenkin kostautuu myöhemmin Vesiseinässä, kun traagisemmat ja isommat tapahtumat hukkuvat vyöryttämisen alle – vauhdin hidastaminen olisi ollut poikaa muutenkin pitkäksi venähtäneessä, Ellin masennusta kuvaavassa Afrikka-osassa.

Ajoittaisista tasapaino-ongelmistaan huolimatta Vesiseinä vakuutti minut Valtosen kirjailijankyvyistä – kyseessä on taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka tarjoaa nopeasti luettavan mutta hurjan lukuelämyksen. Antin edesottamusten jälkeen Valtosen Finlandia-voitokkaaseen He eivät tiedä mitä tekevät -romaaniin tarttuminen tuntuu aina vain houkuttelevammalta tarjoukselta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2006

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 213

Lajityyppi: psykologinen romaani

Mistä saatu: lahjakirja

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Kuoleman hyviin puoliin voi laskea sen, että niin moni ennen tärkeä asia menettää kuoleman lähestyessä täysin merkityksensä. Se ei kuitenkaan tapahdu sillä tavoin kuin luulisi, tai niin kuin monesti kuulee sanottavan: että läheisistä tulee tärkeitä, että raha menettää merkityksensä, että ihmiseen syttyy jumalan (tai Jumalan) liekki ja ymmärrys ikuisuudesta. Minun tapauksessani läheisistä on tullut vihollisia, yrityksen menestyksestä tärkeintä, ja ikuisuuden liekki on lähinnä jotakin sellaista, joka tekee Juhanasta grillihiilen ja odottaa samalla hehkulla lopulta meitä muitakin.  [s. 237]

Jaakko Kaunismaa on haminalainen sieniyrittäjä, joka saa kuulla lääkäriltään, että hän tulee kuolemaan hyvin pian. Joku on myrkyttänyt häntä jo pidemmän aikaa salaa niin, että hänen kehonsa voi romahtaa koska tahansa. Kuultuaan tuomionsa Jaakolla on enää yksi missio – selvittää, kuka hänet on murhannut.

Jaakon ja hänen vaimonsa Tainan sieniyritys on yksinoikeudella toimittanut männynsienivalmuskaa, matsutakea, suomalaiseen sieneen ihastuneille japanilaisille. Kaikessa hiljaisuudessa Haminaan on ilmestynyt toinenkin matsutakea toimittava sieniyrittäjä – ja molemmat osapuolet tietävät, ettei pieneen kaupunkiin mahdu kahta kilpailevaa yritystä. Samalla kun Jaakko yrittää selvittää, kuka hänet on murhannut, hän myös koettaa pelastaa yritystään kilpailevan yrityksen Askolta, Juhanalta ja Juhanilta. Kolmikko ei kaihda kierojakaan ratkaisuja: he esimerkiksi yrittävät palkata Jaakon yrityksen parhaimmat työntekijät itselleen. Kilpailevan yrityksen touhujen lisäksi Jaakosta tuntuu, että hänen vaimonsa vehkeilee hänen selkänsä takana omia touhujaan ja yrittää syöstä Jaakon yrityksen johdosta.

Antti Tuomaisen romaanin ansioita ovat nopeatempoisuus, sujuvuus ja todella tiiviisti lukijan pikkusormensa ympärille kietova juoni. Romaanin rakenne on selkeä, ja se tuntuukin eräänlaiselta kevyeltä dekkarilta. Hamina on raikas miljöö, ja sienibisnes aiheena mielenkiintoinen - mieleeni tuli lukiessa välillä Jari Järvelän Tyttö ja pommi -sarja sen sijoittuessa Kotkaan, vaikkakin Tuomaisen romaani ei yllä teemoissaan yhtä syvälle, eivätkä tapahtumat ole yhtä raadollisia, vaikka ei Mies joka kuoli -romaanissakaan väkivaltaa säästellä. Välillä tapahtumat vaikuttavat myös miltei tragikoomisilta – miten sienibisneksessä voi esiintyä näin paljon juonittelua ja murhanhimoa?

Tuomaisen teos käsittelee myös kuolemista ja kuolemaa, mutta ei järin paatoksellisesti tai liian synkeissä vesissä. Onkin taidokasta, miten kuolemisen teemat on kytketty romaaniin mukaan niin kevyellä otteella – käsittely ei tunnu pinnalliselta muttei myöskään uuvuttavalta. Koukkua pitää yllä lukijan kysymys: miten mies, joka tietää kuolevansa, käyttää viimeiset hetkensä? Jaakon valinnat ja motiivit eivät aina ole ehkä niitä itsestäänselvimpiä.

Mies joka kuoli on kevyt trilleri, joka tulee luettua nopeasti ja jonka kanssa ei tarvitse ponnistella: se viihdyttää sisältäen komedian lisäksi syvempiäkin elementtejä. Myös minäkertojan itseironia ja humoristisuus toimivat mainiosti. Silti tuntuu, että jokin ulottuvuus puuttuu - omintakeinen aihe ja miljöö pelastavat junan tavoin puksuttavan romaanin nopealta unohtamiselta. Lopetus hieman lässähtää ja ei tyydytä kaikkia alkuasetelman tarjoilemia lupauksia: siksi Tuomaisen teos ei nouse hyvän tasolta erinomaiseksi.

Jenni pitää syksyisistä sienimetsistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 301

Lajityyppi: jännitys

Mistä saatu: lahjakirja

Ryan Gattis: Vihan kadut

Ryan Gattis levittää Vihan kadut -romaanissaan lukijan silmien eteen vaikuttavan katsauksen keväällä 1992 Los Angelesissa roihahtaneisiin mellakoihin. Kun afroamerikkalainen Rodney King oli joutunut poliisien pahoinpitelyn uhriksi ja koppalakit olivat selvinneet syytteistä kuin koirat veräjästä, Enkelten kaupunki oli savunnut kuusi päivää turhautuneiden jengien tuhopolttojen ja ryöstöretkien voimasta.

Gattis ei kuitenkaan ole nostanut Kingin tarinaa romaaninsa keskiöön, vaan tarjolla on huomattavasti monimutkaisempi juonivyyhti, jonka keskiössä on kahden katujengin välienselvittely. Mellakoiden pitkittyessä ja yltyessä myös Gattisin kuvaamien tahojen panokset ja tekojen seuraukset muuttuvat aina vain rajummiksi.

Lumipalloefektin kokema kostotarina on kuitenkin varsin mielenkiintoista ja monipuolista luettavaa aina Vihan katujen viimeiselle sivulle saakka. Gattis kuvaa romaaninsa tapahtumia kaikkiaan 16 eri hahmon silmin, eikä mellakoiden seuraaminen jää suinkaan pelkästään edellä mainittujen jengien kotipoikien varaan – suoranaiseksi kaupunkisodankäynniksi muuttuvaa välienselvittelyä seurataan muun muassa korealaistaustaisten kodinturvajoukkojen edustajan ja palomiehen vinkkeleistä.

Eri näkökulmista kerrotut tapahtumat täydentävät hienolla tavalla toisiaan, mutta jatkuvalla kertojien vaihtelulla on myös huonot puolensa. Hahmot jäävät lähinnä pintaraapaisuiksi, ja varsinkin Vihan katujen alussa ratkaisu tuntuu todella sekavalta. Romaanin rytmiin päästyään lukija osaa kuitenkin nauttia nopeatahtisesta etenemisestä, joka tuntuu parhaimmillaan elokuvamaisen sulavalta.

Varsin veriseksi yltyvä jengisota on siis Vihan kaduissa pääosassa, mutta Gattis muistaa onneksi nostaa mellakointia ja kaikkialla ryöhäävää anarkiaa esille aina siellä täällä. Liki surrealistiset väläykset kaaoksen keskeltä piristävät vähän ennalta-arvattavaa tarinaa varsin mukavasti.

Olen monesti joutunut pohtimaan, mistä saan seuraavan ateriani, ja siksi tuntuu siltä kuin tänään olisi samana päivänä joulu, kiitospäivä, uusivuosi ja synttärit. Enkä minä ole ainoa. Homiet huutavat ja rellestävät ja latovat kasseihinsa kilokaupalla jauhelihaa. Revimme nauraen ulkofileetä hyllystä ja viskomme lampaanpotkia tiskin yli pikkuhomieille. Kun yksi lampaanpotkista putoaa lattialle eikä juniori näytä innostuneelta noukkimaan sitä, huudan hänelle, että hyvää safkaa ei saa heittää menemään.
   ”Se pestään ja syödään, joten nosta kassiin vaan!”
   Sullomme viiden miehen voimin valkoisiin muovipusseihin kaikkea mahdollista, muun muassa kahdeksan kokonaista kanaa, neljä muhkeaa häränkieltä ja makkaraketjun, joka on niin pitkä, että sitä voi heilutella pään ympärillä. Otamme mukaan niin paljon kuin jaksamme kantaa ja painumme takaisin pihalle, missä sullomme kaiken Apassin Cutlassin peräkonttiin, joka on lopulta niin täynnä lihaa, että joudumme hyppimään sen päällä, jotta se menee kiinni. Apassi protestoi, koska näkee, miten repeytyneistä muovipusseista tihkuu läpi verta, joka valuu jo likaista vararengasta pitkin ja imeytyy takakontin tummansiniseen verhoiluun, mutta vakuutan Apassille, että takakontin voi myöhemmin pestä. Annamme vain pikkuhomieille vesiletkun, saippuaa ja pesusienet ja alamme itse lämmittää grilliä. Apassi ei ilahdu mutta pitää turpansa kiinni. [s.109–110]

Vihan kadut on koruton ja kierolla tavalla kohtuuttoman väkivaltainen kertomus poliisiväkivallan ja rotumellakoinnin kaltaisista, edelleen yhtä ajankohtaisista aiheista. Ongelmistaan huolimatta Gattisin romaani pitää lujasti otteessaan aivan loppuun asti.

Petter jätti itsenäisyyspäivän hulinat suosiolla väliin ja katsoi kotonaan Westworld-sarjan ykköskauden erinomaisen finaalijakson Linnan juhlien sijaan.

Alkuteos: All Involved
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Ilkka Salmenpohja
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 437
Kansikuva: Chris Hepburn / Getty Images
Lajityyppi: toiminta, jännitys, historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Karl Ove Knausgård: Syksy

Omasta elämästään yli 3500 sivua kirjoittanut Karl Ove Knausgård on koetellut Taisteluni-romaanikuusikollaan kaunokirjallisuuden rajoja ja sukulaistensa hermoja useamman vuoden ajan. Omalla kohdallani Knausgårdin omaelämäkerralliset avautumiset ovat olleet ristiriitaisia ja viimeistään kolmannen osan kohdalla kesken jääneitä kokemuksia – mielenkiintoisen ja rankan elämän elänyt Knausgård osaa kyllä kirjoittaa edesottamuksistaan vetävästi, mutta taitavan kerronnan keskeyttäneet jaarittelevat esseemäiset pohdinnat ovat tehneet lukukokemuksesta lähinnä rasittavan ja turhauttavan.

Siksi miehen uuden ”vuodenaikaromaanisarjan” avaava Syksy ei kuulostakaan järin lupaavalta: syntymäänsä odottavalle tyttärelle omistettu kokoelma sisältää Knausgårdin pohdintoja ja havaintoja arkipäiväisistä asioista. Onneksi tekstit eivät ole kasvaneet Taisteluni-sarjan miniesseiden mittoihin, vaan asialleen omistautunut lukija ahmaisee kokoelman kaikki 60 kolmen-neljän sivun pituista kirjoitusta helposti yhdessä päivässä – on vain vaikea perustella, miksi kenenkään pitäisi koskea tähän rahastuskirjallisuuteen metrin tikullakaan.

Syksyn kirjoituksissaan Knausgård lähestyy moninaisia aiheitaan – meduusoja, muovipusseja, sotaa, puhelimia, nappeja, yksinäisyyttä, kirkkoja, Vincent Van Goghia, anteeksiantoa, kärpäsiä ja niin edelleen – tutun analyyttisesti, mutta miehellä ei oikein tunnu olevan mitään uutta sanottavaa yhdessäkään kirjoituksessaan. Ne valahtavat turhan helposti puuduttavan luettelomaisiksi kokonaisuuksiksi, kuten käy esimerkiksi Kehykset-tekstissä.

Kehykset reunustavat kuvia ja erottavat kuvan sisällön sen ulkopuolisista asioista. Kehykset eivät kuulu kuvaan mutta eivät ole myöskään osa sitä, mikä on kuvan vieressä, niin kuin seinää, jolle taulu on ripustettu. Kehyksillä ei juuri ole merkitystä sellaisenaan, kehys ilman kuvaa on tyhjä, vailla sisältöä. Kehykset ovat läheistä sukua ikkunankarmeille ja silmälasinpokille, ja laajemmin ne ovat sukua muureille, aidoille, aitauksille, maan rajoille, kategorioille. [s.51]

On selvää, että kovia kokenut viisikymppinen ja kohta jo neljännen lapsensa saava Knausgård on ajatusmaailmaltaan niin sanottu vanhan liiton mies, joka ei malta olla kirjoituksissaan tölväisemättä tasa-arvoajattelun kaltaisia nykyajan ilmiöitä. Tämän olisi voinut ehkä tehdä vähän turvallisemmin rivien välistä, sillä nyt Vauvat-kirjoituksesta pistävä piikki muodostuu yhdeksi Syksyn kiusallisimmista hetkistä.

Minulle miehenä lapsen pitäminen sylissä on ainoa tuntemani fyysisen läheisyyden muoto, joka ei ole seksuaalinen. En tiedä, miten naisilla on, mutta rohkenen väittää, että toisin. Ehkä juuri siksi miehen pitää olla todella miehinen, ettei muuttuisi naiseksi eläessään symbioosissa pienen vauvan kanssa. [s.124]

Syksy on yksi kirjavuoden heikoimmista tekeleistä, joka kannattaa suosiolla unohtaa kirjakauppaan ja kirjastoon. Laadukkaampaa lyhytproosaa etsivien kannattaa tutustua mieluummin Haruki Murakamin kerrassaan mainion Miehiä ilman naisia -novellikokoelman antiin.

Petterin vanhemmat eivät tätä odottaessaan lähteneet onneksi rustaamaan lyhytproosaa, vaan ottivat poikansa syntymäpäivänä ilmestyneen Hesarin talteen.

Alkuteos: Om høsten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Kustantaja: Like
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Sivumäärä: 217
Mistä saatu: arvostelukappale

Tommi Musturi: Toivon kirja

Tommi Musturin kaunis, lempeä ja haikea Toivon kirja on kotimaista sarjakuvaa parhaimmillaan. Se onnistuu taivuttamaan niinkin arkisen ja kliseisen aiheen kuin suomalaisen miehen visuaaliseksi matkaksi, jonka ei soisi päättyvän.

Jo heti alussa Musturi onnistuu vangitsemaan lukijan vyöryttämällä Toivon kirjan sivuille mielenkiintoisia yksityiskohtia mökissään vaimonsa kanssa elelevän miehen lähiympäristöstä. Liki elokuvamaiset välähdykset pitävät muuten rauhallisesti etenevän tarinan alati mielenkiintoisena ja eloisana kuitenkaan häiritsemättä sen upeasti soljuvaa ryhmiä.

Toivon kirja käsittelee viidessä osassaan miehen suhdetta luontoon, omaan vaimoon, arjen askareisiin, mielikuvitukseen ja miehen omaan historiaan. Vaikka osat onkin jaoteltu jokseenkin edellä mainittujen teemojen mukaan, jako ei ole näin mustavalkoinen.

Toivon kirja ei kuitenkaan ole aivan tasapainoinen kokonaisuus, sillä sarjakuvaromaanin kolmas osa, jossa mies kuvittelee olevansa varjoaan nopeampi villin lännen pyssysankari, ei oikein istu muuhun tarinaan. Ruudinkäryinen ja houreisiin näkyihin kurottava osa vie tarinaa liikaa pois Toivon kirjan muuten vähäeleisestä ja karustakin kerronnasta, mutta toisaalta taas monipuolistaa ja virkistää muuten verkkaista tarinaa.

Länkkäriseikkailuista haaveilu tuntuukin noin muuten uskottavalta, sillä on helppo kuvitella nuori Mies lukemassa nuoruudessaan 70-luvulla Tex Willeriä, Lucky Lukea ja muiden stetsonhattujen seikkailuja. Tämä alleviivaa sitä, miten realistiselta ja samaistuttavalta hahmolta Musturin päähenkilö lopulta tuntuukaan. Lännen seikkailujen vieraannuttavia väkivaltavisioita se ei kuitenkaan pehmennä, ja ne jäävät lopulta vähän turhiksi kokonaisuuden kannalta.

Toisaalta suomalaisesta miehestä kertoessaan Musturi ei malta olla tarttumatta stereotypioihin, ja aiemmassa kuvakattauksessa esiintynyt piilopullo näyttäytyy tarinassa turhan paljon – ainakin sen olemassaolosta muistutetaan näyttämällä sen piilopaikkaa varsin usein.

Edellä mainitut voimafantasiat, ilmeinen viinanhimo ja miehen melankoliset hetket kuuluvat elämän nurjiin ja ikäviin puoliin, joita Toivon kirjan kaltaisen ihmiseloa ruotivan teoksen tuleekin käsitellä. Lukija jää vain toivomaan, että Musturi olisi saanut sarjakuvaromaaninsa muun hienovaraisuuden ja kekseliäisyyden ulottumaan näillekin osa-alueille.

Toivon kirjan osien alussa esiintyviä hienoja, aukeaman mittaisia tunnelmakuvia lukuun ottamatta jokainen Musturin sivu on kahdeksan ruudun kokoinen elämys. Edellä mainitun yksityiskohtien vyöryttämisen ohella Musturi hyödyntää ruutukahdeksikkojaan ja niille varattua tilaa tehokkaasti erilaisten tapahtumasarjojen tai Miehen oman ajatusmaailman kuvaamiseen.

Musturi on todella taitava niin erilaisten maisemien kuin ihmistenkin kuvaajana. Maisemissa ja miljöökuvauksissa riittää yksityiskohtia, mutta ne ovat tästä huolimatta selkeitä ja näyttäviä. Yksinkertaisissa hahmoissa on luonnetta, ja näiden läheltä kuvatut ilmeet ovat uskottavia ja hauskojakin. Vähän vinon mutta lempeän huumorin kukka puhkeaakin Toivon kirjan viimeisessä osassa loistoonsa, kun Musturi kuvaa miehen ja tämän vaimon suhdetta realistisesti ja lempeästi – se on ehdottomasti yksi romaanin parhaista kokonaisuuksista.

Espanjalaisen Liberdúplex-painon suoltama kovakantinen teos on kompakti teos, jonka komeat näkymät saavat lisäpontta kirkkaista ja kauniista väreistä. Niitä käytetään monipuolisesti ja reippaasti, mikä on tämän mittakaavan visuaalisessa heruttelussa tärkeää. Toivon kirja sopiikin myös kahvipöytäkirjaksi sen selailtavuuden ja yksinkertaisuuden takia – noin 40 sivun mittaiset osat voi lukea haluamassaan järjestyksessään, eikä yhden osan kanssa mene järin kauaa aikaa.

Musturin teoksen runsaan kuvallisuuden alta löytyy kuitenkin mielenkiintoista ja syvällistä sisältöä, jonka takia Toivon kirja ansaitsee kunniapaikan ehdottomasti kahvipöydän ohella myös kirjahyllystä. Suomalaisen miehen elämästä saati siitä kertovasta kirjasta ei ehkä löydy suuria loppuratkaisuja tai tiukkoja juonenkäänteitä, mutta Toivon kirja on itsessään melkoinen elämys, joka kannattaa ehdottomasti lukea ja kokea.

Petter luki lapsuudessaan Aku Ankan Taskukirjoja ja Hämähäkkimiestä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 216
Lajityyppi: sarjakuvaromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Sofi Oksanen: Norma

Tämän syksyn yksi hypetetyimmistä kirjoista on ollut odotetusti Sofi Oksasen Norma, joka on kirjailijalta yllättävä askel pois omalta mukavuusalueelta. Norma ei nimittäin käsittele Viroa millään tasolla, ja (inho)realismin sijaan liikutaan varsin erilaisissa, osin jopa taianomaisissa tunnelmissa.

Kolmikymppisen Norman elämä muuttuu, kun hänen äitinsä Anita juoksee metron alle Sörnäisten metroasemalla. Anita on ollut Norman lähin ihminen, eikä vähiten sen takia, että Norman hiukset kasvavat metrin päivässä ja hiusten avulla nainen pystyy esimerkiksi aistimaan, valehteleeko ihminen tai onko tämä vakavasti sairas. Selvittäessään Anitan kuolemaa Norma sotkeutuu äitinsä vanhan ystävän Helenan lasten ja näiden sukulaisten klaaniin, joka puuhailee hämärähommia hiusbisneksen varjolla.

Normassa on kaukaisuuden tunteesta huolimatta yhteyksiä Oksasen edellisiin romaaneihin erityisesti rakenteellisissa piirteissä. Nytkin liikutaan kahdella eri aikatasolla: nykyhetkessä ja Anitan kuvaamilla videoilla, joissa selitetään sekä menneisyyttä että Anitan motiiveja liittyä klaanin toimintaan. Muissakin Oksasen romaaneissa esiintyvä arvoituksellinen elementti on entistä selkeämmin esillä Normassa: kirjassa on trillerimäisiä aineksia, ja alkuasetelman rikkonainen kuva selkeytyy pala palalta kirjan edetessä. Tällä kertaa lajityyppi on vain puhtaammin jännitystä, vaikka dekkarimaisia piirteitä on ollut näkyvissä aiemmissakin romaaneissa.

Mielenkiintoista on kauneusalan ja hiustenpidennysten käsitteleminen kirjassa, ja kuinka ihmiskauppa kietoutuu sekä hieman viattomampaan hiusalaan kuten myös sijaissynnytysten eettisiin ongelmiin. Vaikka näennäisesti pinnallinen aihe tuntuu kaukaiselta verrattuna esimerkiksi Puhdistukseen, kritisoi Oksanen jälleen heikoimpien riistämistä, tällä kertaa erityisesti kehitysmaiden naisten kustannuksella mahdollistettua kauneusbisnestä.

Varsinkin yhteiskunnallinen puoli Normassa on kiehtovaa: irvokasta on esimerkiksi se, kuinka valikoitua ihmisten eettinen välittäminen on. Romaanissa kritisoidaan esimerkiksi luomutietoisia ihmisiä, joita ei kuitenkaan hiuslisäkkeiden alkuperä kiinnosta. Tärkeintä on, että hiukset eivät sisällä täitä.

Norma oli kuvitellut, että asiakkaat olisivat kuin Planin kummit, jotka toivoivat kummilapsen lähettävän heille koulukuvia ja kirjeitä opiskelujen etenemisestä, ja tiesivät, mihin tarkoitukseen ja kenelle heidän rahansa menivät, mutta ei. Näille naisille heidän päähänsä liimattava tukka oli persoonatonta, kasvotonta hiusmassaa, eivätkä he halunneet tietää, kenelle se oli kuulunut ennen heitä. He eivät halunneet tietää, että joku muu oli niissä samoissa kutreissa rakastanut, raivonnut, toivonut, itkenyt ja unelmoinut, he olivat korkeintaan huolissaan täistä ja taudeista. [s. 117]

Olisin mielelläni lukenut enemmänkin kauneusbisneksen kääntöpuolista, ja mikä on länsimaiden kauneuden tavoittelun hinta esimerkiksi kehitysmaissa. Mielestäni myös ihmis- ja lapsikauppaa olisi voinut käsitellä laajemminkin: nämä olivat romaanin mielenkiintoisinta antia. Harmillisesti ne jäivät maagisten elementtien ja salaperäisen juonen varjoon. Parhaimmillaan Oksanen onkin ihmisarvon kuvaamisessa, välillä erityisesti sen saadessa groteskeja piirteitä: varsin vahva on esimerkiksi kuvaus nuorista naisista, joita huijataan synnytystehtaisiin puhelinpalkalla, jotta korkea-asemaistet, länsimaalaiset pariskunnat saisivat sijaissynnytysvauvan. Unelmilla riistäminen ja rahastaminen on romaanin vahva teema.

Norma ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Silti tuntuu, että jokin tärkeä elementti puuttuu: kaksiulotteisuus kaipaisi vielä jotakin syventävää ulottuvuutta. Kielellisesti Norma on uskottava, mutta tarinakehikko taipuu – hype ei ole mielestäni ollut kirjan mittojen mukainen. Romaani on sujuva ja sievä sekä aiheeltaan oivaltava ja raikas, mutta kokonaisuus ei räjäytä tajuntaa. Esimerkiksi taiturulliseen Kun kyyhkyset katosivat -romaaniin (josta itse pidin kovin) Norma ei yllä, mutta ei sen pidäkään. Romaani tuntuukin hieman isompien projektien väliseltä kokeilualustalta (mikä sinänsä ei ole huono asia), mutta täysin valmiilta kirja ei tunnu. Saako Norma koskaan jatkoa vai jääkö se yksittäiseksi kokeiluksi, on mielestäni mielenkiintoinen ajatusleikki.

Norma pitää tiukasti otteessaan, ja halu saada tietää lisää vie lukijan tiiviisti loppuun saakka. Romaani on rakenteeltaan eloisa, nopealukuinen ja viihdyttävä, mikä on mukava kontrasti monille edeltäville, hyvin raskaillekin teoksille. Se myös sivuaa tärkeitä ja mielenkiintoisia teemoja: miten yhteiskunta kohtelee normista poikkeavia yksilöitä, miten valmis ihminen on menemään äärimmäisyyksiin ja vahingoittamaan lukuisia muita, jotta oman läheisen elämä helpottuisi ja unelmat toteutuisivat. Hiusteollisuus ja kauneusala ovat raikas aihe, ja tiivis paketti kestää varmasti monta lukukertaa.

Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse. Sinun on hyvä muistaa se. [s. 236]

Jenni ei ole koskaan ottanut hiustenpidennyksiä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 304

Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen

Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani, maaginen realismi

Mistä saatu: arvostelukappale

Aapo Rapi: Kosmista kauhua

Aapo Rapin sarjakuva Kosmista kauhua on visuaalisesti huumaavaa luettavaa. Piirrosjäljessä selkeästi erottuva viivasto elää kauniisti ja korostaa sarjakuvan psykedeelisyyttä, ja Peppe Koivusen suunnittelemat värimaailmat tarjoavat varsinaisen hemmottelusession silmille. Hahmot on haettu kuuluisista vampyyritarinoista, ja juoni on nopeasti etenevää tykitystä.

Kivisessä linnassa elävät Igor ja Vampyyri, jotka päättävät kirjoittaa kirjan, johon kirjataan ylös “kaikkia yhteisiä idiksiä ja juttuja.” Eräänä yönä ovelle koputtaa valtion virkamies, joka haluaa suorittaa linnassa yleistarkastuksen ja vaatii Igoria ja Vampyyria kirjoittamaan perinpohjaisen selonteon asumisistaan ja toimittamaan sen kaupunkiin virka-ajan puitteissa.

Samaan aikaan Vampyyrin vanha verivihollinen vampyyrintappaja janoaa kostoa ja haluaa selvittää välinsä tämän kanssa lopullisesti. Kuolemattomat olennot joutuvat kosketuksiin modernin kaupungin kanssa, mutta soihtujen kanssa hurmoksissaan kulkevaa, lynkkausmielistä kyläläisjoukkoa ei nykyajankaan yhteisöstä puutu.

Kuten aluksi mainitsin, visuaalinen kerronta on upeaa ja se puhaltaa tarinaan aivan uudenlaisen liekin. Värit kuvaavat kutakin tilaa ja tuntemusta, ja ruutujen käyttö on nokkelaa: välillä suuret ruudut päästävät tärkeät tapahtumat, tunteet ja yksityiskohdat oikeuksiinsa, kun taas pienemmät ruudut antavat tilaa hahmojen puheille. Ruuduissa on rosoa ja eloa, eivätkä ne ole viivasuoria ja rauhallisia. Nerokas on myös esimerkiksi koko sivun kokoinen ruutu, jossa Igor kävelee tietä pitkin kaupunkiin – useiden ruutujen sijaan kävely on kuvattu yhden ruudun sisällä.

Vielä yksi esimerkki taidokkaasta värien käytöstä on kohtaus, jossa Igor käy virastolla toimittamassa hänen ja Vampyyrin selonteon sosiaalioliolle. Valtion virasto on kuvattu kliinisen valkoiseksi, mikä on toimiva kontrasti muuten värikkäälle ja maagiselle kertomukselle.

Kosmista kauhua on nopealukuinen visuaalinen tykitys, jota tukee nokkela kertomus. Nauroin monesti ääneen pääkaksikon letkautuksille, jotka ovat viiltävää analyysiä nykyilmiöistä: Rapilla on silmää kliseillä ja klassikoilla leikittelylle, ja hän saakin vanhoihin vampyyrikliseisiin uutta eloa. Sarjakuvan kuvista tekee mieli nauttia pidempäänkin, niin kauniisti on kuvattu muun muassa pilvet, savu, varjot ja ilmeet. Erityisesti Igorin kumaraselkäinen, mietteliäs ja vähän surumielinenkin olemus on kuvattu todella taidokkaasti, niin että ruutuihin miltei tuntee sulavansa sisään. Värit ovat nautinnollisia maailmoja, joita tekee mieli siemailla silmillä loputtomuuksiin asti. Halloween-lukemista parhaimmillaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 77

Lajityyppi: kauhu, satiiri

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on haastava ja monitasoinen romaani. Viron vuoroin natsien ja vuoroin venäläisten ikeenalaisesta lähihistoriasta kertova tarina on kuitenkin samaan aikaan melkoinen sekasotku. Siihen verrattuna Harri Sirolan hahmokaartiltaan huomattavasti isokokoisempi Kaksi kaupunkia tuntuu paljon selkeämmältä ja vähemmän kikkailevalta kokonaisuudelta.

Varsinkin romaanin alussa on luvassa haasteita, kun Oksanen alkaa rakentaa tarinaansa useiden eri hahmojen näkökulmasta. Nopeat vaihdokset ja Rolandin näkökulmasta kerrotut tapahtumat eivät edes paljasta tämän nimeä lukijalle, mikä viimeistään vaikeuttaa hahmojen välisten suhteiden käsittämistä.

Tarinan keskiössä oleva Juudit pelaa kahta puolta toimimalla natsipamppu Hellmuthin sotamorsiamena ja samaan aikaan vuotamalla tältä saatuja tietoja Rolandille. Identiteettiään vaihtanut Edgar puolestaan yrittää kirjan jälkimmäisellä aikatasolla jäljittää kadonnutta Rolandia ja kestää seonnutta vaimoaan.

Vaikka tarina selkiytyykin alun jälkeen, ärsyttävä pihalla olon tunne seuraa lukijaa koko romaanin ajan. Tarkoituksella reikäjuustoakin aukkoisempi Kun kyyhkyset katosivat ei kuitenkaan täydenny järin luontevasti tai tyydyttävästi tarinan edetessä, vaan lopussa kaikki selviää yhdellä rysäyksellä. Tämä tietysti avaa voimakkaammin sitä, kuka on ollutkin kuka, mutta epäselvä ja tahallaan hämäävä alku turhauttaa melkoisesti. Oksanen kuljettaa tarinansa kuitenkin voimakkaammin ja toimivammin loppuunsa kuin mitä esimerkiksi E. Lockhart tekee rakenteeltaan vähän samanlaisessa We were liarsissa, jonka suurin yllätys häämöttää kuin myös lopussa.

Oksasen romaanin loppu ei kuitenkaan ole järin viimeistellyn oloinen, vaan Rolandin löytyminen tehdään niin yllättäen, että se tuntuu lopulta vähän kömpelöltä ja hätäiseltä ratkaisulta. Toisaalta Oksanen osaa venyttää tarinansa viimeisessä osassa tapahtuvaa kahvila Moskovan väijytystä todella jännittäväksi.

Juudit onkin hämmentävästi koko romaanin keskushahmo, joka jättää Rolandin ja Edgarin aika suvereenisti taakseen tuolla kaksoisagentin roolillaan. Juuditin ja Rolandin kohtaukset eroavat melkoisesti toisistaan ennen kaikkea Oksasen käyttämän kielen myötä, sillä Rolandin ajatukset välittyvät lukijalle varsin raskaan ja faktoja vilisevän tyylin myötä.

Ymmärsin, että näitä vuosia haluttiin tarkastella hyvällä omallatunnolla sittenm kun Viro olisi jälleen: että toiminnan lainmukaisuudesta ja hyvän tavan alaisuudesta olisi oltava todisteita, dokumentoitua materiaalia. Hyvä käytös oli silti jotain, mihin meillä ei ollut varaa, jo bolsevikkien toimet olivat osoittaneet, että maamme ja kotimme olivat sivistystä vailla olevien olentojen hallussa. Ääneen en kapteenia kuitenkaan arvostellut, lukeneena miehenä ja vapaussodan sankarina hän tiesi sotimisesta enemmän kuin minä ja hänen opeissaan oli paljon viisautta. Hän oli kouluttanut joukkoja, opettanut ampumaan, morsettamaan ja pitänyt huolta siitä, että metsässä tärkeintä taitoa, juoksemista, oli harjoiteltu tarpeeksi joka päivä. [s.18]

Kun kyyhkyset katosivat on ongelmistaan huolimatta rohkean erilainen teos Oksasen muuhun tuotantoon nähden. We were liarsin tavoin se vaatinee vähintäänkin toisen lukukerran avautuakseen kunnolla lukijalle, mutta ihan heti kirjankansien sulkeuduttua ei kyllä tee mieli yrittää uudestaan.

Petter sukeltaa seuraavassa kirja-arviossaan keskelle ihmisten ja häijysti virnistelevien,
ihmislihaa syövien jättiläisten välistä kamppailua.
 

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 366
Kansi: Mika Perkiökangas
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Mikael Niemi: Veden viemää

Katastrofit tuntuvat kiinnostavan ihmisiä ainakin elokuvien muodossa, sillä tuhoa ja kuolemaa kylväviä katastrofielokuvia tuntuu valuvan elokuvateattereihin harva se päivä: viimeisimpänä näistä voisi mainita Brad Peytonin ohjaaman ja Dwayne ”The Rock” Johnsonin tähdittämän San Andreasin, jossa San Fransisco murenee maan tasalle mannerlaatan riehaantuessa kaupungin alla. Onkin mielenkiintoista, että Mikael Niemi tarjoilee Veden viemää -romaanissaan liki samanlaisiin elokuvamaisiin mittasuhteisiin kasvavan mutta silti persoonallisen katastrofitarinan.

Veden viemää alkaa, kun Ruotsin Lappia koetelleet rankkasateet saavat padot tulvimaan yli äyräidensä, ja tuloksena ei ole yhtään sen vähempää kuin raamatullinen vedenpaisumus. Niemen romaani kuvaa vääjäämättömästi etenevän tuhoaallon ohella sitä pakenevia selviytyjiä. Vincent joutuu pelastushommiin entisen vaimonsa Hennyn kanssa, ja pariskunnan raskaana oleva tytär Lovisa taistelee elämästään sortuvan talon katolla. Naistenvihaaja Barney osoittaa kahdelle naispuoliselle selviytyjälle ihmisen olevan toiselle susi, ja Luulajassa lahjapuotia pyörittävä Sofia lähtee pahimmalle tuhoalueelle hakemaan tytärtään turvaan.

Eri hahmojen tarinat risteävät romaanin edetessä, ja luvassa onkin taatusti yllättäviä juonenkäänteitä ja kohtaamisia katastrofitarinan lomassa. Vaikka Veden viemää ei voikaan käyttää kerronnassaan katastrofielokuvista tuttuja tyylikkäitä tietokoneanimaatioita, Niemi heruttelee täystuhon kuvauksella juuri sopivassa määrin.

Vincent ei enää tuntenut paikkoja. Joenuoma oli varmasti vieläkin heidän allaan, mutta rantaviiva oli pyyhkiytynyt pois. Kesämökit, pikkutiet, kaikki inhimillinen jonka hän tunsi niin hyvin. Ja nyt hän näki sen minkä Henny oli havainnut, sen mitä kohti he lensivät ja mikä olisi pian heidän allaan. Lohikäärme, hän ajatteli. Hydra. Jotain mitä ei ollut olemassakaan.
Kumpikaan heistä ei kyennyt sanomaan mitään. Vincent vähensi nopeutta niin että he saattoivat seurata tuota kuvaamatonta. Se näytti vyöryvän eteenpäin. Kohoavan kuin kita, pimeys. Kohoavan yli maiseman ja sitten laskeutuvan, nielaisten ja murskaten. Suuret satavuotiaat männyt huojuivat kuin tikut ja katkesivat, maa pyyhkiytyi pois, koko mäkiluoma pyyhkiytyi pois ja hävisi. [s. 62]

Noin viiteenkymmeneen lukuun jaettu Veden viemää on nopeasti etenevä lukuelämys, jossa Niemi kuvaa yhden selviytyjän tarinaa luvun kerrallaan. Tällaiset nopeat vaihtelut pitävät toki meiningin mielenkiintoisena, monipuolisena ja koukuttavana, mutta turhauttavat siksi, että yhdessä luvussa ei oikeastaan ehdi tapahtua kovinkaan paljoa, kun Niemi on jo siirtymässä muualle.

Esimerkiksi omaan kulkupeliinsä jumiin jääneen Adolfin kamppailusta on venytetty koko kirjan mittainen kertomus, jonka yhdessä osassa Niemi lähinnä kuvailee yksityiskohtaisesti, miten Adolf valaisee iPodillaan pimeää, vedellä hitaasti täyttyvää autoa. Vaikka Niemi kuvaa taitavasti hahmon epätoivoa ja yritteliäisyyttä varman kuoleman hölskyessä Adolfin ympärillä, tällainen venyttäminen vie hahmon tarinalta sen parhaan terän.

Toisaalta vuorotellen etenevät tarinat koukuttavat lukijan melko nopeasti kääntämään sivua, ja kitsaasti annosteltu tieto pitää koukussa aika vetävästi. Turhautumiselta ei voi kuitenkaan välttyä, kun esimerkiksi juuri Adolfin ja parin muun hahmon tarinat etenevät todella hitaasti.

Sitä vastoin Sofian epätoivoinen matka Evelina-tyttärensä luokse ja Barneyn karmaisevat teot edustavat ovat Niemen romaanin parasta antia, vaikka Sofian matka suurimmalle vaaravyöhykkeelle tuntuukin väkisin väännetyltä – vähän samalta kuin kauhuelokuvien kliseinen kohta, jossa hahmot aina hiipivät seikkailemaan pelottaviin kellareihin, joihin yksikään järjissään oleva ihminen ei menisi.

Juonenkäänteet eivät tunnukaan aina järin uskottavilta, sillä esimerkiksi kohta, jossa Henny menee hakemaan kotitalostaan turvaan suvun vanhoja valokuvia hyökyaallon valuessa aina vain lähemmäksi, tuntuu Sofian seikkailun ohella aika epäloogiselta; toisaalta jos hahmot eivät tekisi näitä asioita, juoni ei etenisi minnekään eikä jännitystä pääsisi syntymään, mutta jännityksen tekemällä tekeminen alkaa vaivata ennemmin tai myöhemmin.

Niemi ei kuitenkaan anna armoa hahmoilleen, vaan näiden tarinat päättyvät pahimmillaan todella kammottavilla tavoilla – tämä tuntuu surullisuudestaan huolimatta virkistävältä esimerkiksi alussa mainitun San Andreasin, 2012:ta tai The Day After Tomorrowin kaltaisiin katastrofielokuviin nähden, joissa amerikkalainen ydinperhe selviää ongelmitta miljoonia kuolonuhreja vaativasta maailmanlopun kuvastosta. Vaikka iänikuiset perhearvot ovat myös Niemen romaanissa pinnassa, Veden viemää tuntuu kuitenkin raadollisemmalta ja rajummalta kokemukselta, kuten esimerkiksi Barneyn tarina varmasti osoittaa.

Veden viemää on erikoinen lukuelämys, joka saa ongelmistaan huolimatta kääntämään sivua toisensa jälkeen. Jokainen varmasti löytää romaanin selviytyjistä oman suosikkinsa, jonka hengen puolesta saa jännittää loppuun viimeisiin sivuihin asti. Erilaista katastrofitarinaa etsivien kannattaa antaa Niemen romaanille tilaisuus.

Petter ei heittänyt viime kesänä talviturkkiaan ollenkaan pois.

Alkuteos: Fallvatten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Jaana Nikula
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 298
Lajityyppi: katastrofiromaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja

Lauri Ahtisen Homepäiväkirja on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Ahtisten perheestä, joka ostaa unelmien omakotitalon. Kun kellarin märkivän seinän takaa paljastuu homevaurio, alkaa kaikkiaan kolmen vuoden mittainen, Ahtisten perheyksikköä kovalla kädellä koetteleva painajainen.

Homepäiväkirja seuraa hometalon remontointia, evakossa elämistä ja kirjan lopussa häämöttävää kiinteistöoikeudenkäyntiä tarkasti ja tavattoman henkilökohtaisesti, sillä Ahtinen käyttää kirjassaan runsaasti aikaa kuvatessaan sarjakuvallisen alter egonsa päänsisäistä maailmaa.

Erityisesti Homepäiväkirjan alku, jossa peukalo keskellä kämmentä oleva, taiteilijana toimiva perheenisä joutuu luovuttamaan remontointivastuun kokeneelle appiukolleen, tarjoilee hersyvää pohdintaa päähenkilön omasta epävarmuudesta ja kädettömyydestä. Ahtisen humoristinen ja itseironinen näkökulma tasapainottaa tapahtumien toivottomuutta, vaikka tämä sortuukin Puuilo-liikkeen maailmaa kuvatessaan melkoiseen stereotyypeillä revittelyyn.

Useamman vuoden aikana piirretyn Homepäiväkirjan piirrostyyli ja kerrontatapa muuttuvat mielenkiintoisesti tarinan edetessä. Alun hyvin sarjakuvamaisista tunnelmista puhekuplineen ja edes jonkinlaisine ruuturakenteineen edetään sivuihin, joihin on ladottu tekstiä ja kuvia enemmän tai vähemmän sekaisin. Myös Ahtiaisen oma piirrostyyli muuttuu loppua kohden mielenkiintoisesti yksinkertaisemmaksi ja karkeammaksi.

Kokonaisuutena Homepäiväkirjan määritteleminen ei olekaan järin helppoa, sillä lopussa häämöttävät visuaaliset rakennemuutokset vievät sitä huomattavasti enemmän jonkinlaisen kuvakirjan suuntaan. Identiteettiongelmat eivät kuitenkaan pääasiassa syö lukuiloa, vaan Ahtisen tarina kuvaa hometalohelvettiä parhaimmillaan todella aidosti ja vilpittömästi.

Edellä mainittu, teoksen lopussa kiihtyvä tekstin ja kuvan sekoittaminen kuitenkin haastavat lukijaa vähän turhankin paljon, sillä monet Homepäiväkirjan sinänsä mielenkiintoisista sivuista tuntuvat tukkoisilta ja epäselviltä.

Kuvituksen välissä uivat, numeroidut tekstinpätkät uhkaavat kadota kaiken sälän sekaan, mutta toisaalta moinen riehakas sekasotku kuvaa omalla tavallaan päähenkilön päässä myllertäviä, kaoottisia ajatuksia. Moinen idea kuulostaakin paperilla ihan hyvältä, mutta sen toteutus ei oikein toimi, sillä punaisen langan seuraaminen ja varsinkin sen löytäminen on ajoittain turhan työlästä.

Homepäiväkirja on mielenkiintoinen ja persoonallinen sarjakuvaromaani, jolle kannattaa antaa tilaisuus.

Petter oli 17-vuotiaana kesätöissä päiväkodissa, joka paljastui myöhemmin homeiseksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 96
Lajityyppi: sarjakuvaromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Chuck Palahniuk: Tukehtuminen

Ensimmäistä kertaa pidempään aikaan kuin jaksan edes muistaa, tunnen oloni rauhalliseksi. En onnelliseksi. En surulliseksi. En ahdistuneeksi. En himokkaaksi. Aivojeni kuorikerros vain pistää putiikin kiinni. Aivokuori. Pikkuaivot. Siellä se minun ongelmani on.Minä yksinkertaistan itseäni.Tasapainossa jossakin onnen ja surun täydellisessä keskipisteessä.Koska alkueläimillä ei ole koskaan huono päivä. [s.278]

Chuck Palahniukin Tukehtuminen on hillitöntä luettavaa. Teos kertoo nuoresta miehestä Victor Mancinista, jonka elämä pyörii seksin, sairaan äidin ja 1730-luvun Irlannin ympärillä. Lääkiksen kesken jättänyt Victor rahoittaa äitinsä sairaalakulut esittämällä renkiä elävässä museossa, joka on pysähtynyt vuoteen 1734, sekä tukehtumalla iltaisin ruokaansa lukuisissa ravintoloissa. Pelastajat lähettävät hänelle rahaa ja tekevät muita palveluksia, koska vanhan kiinalaisen tavan mukaan "hengenpelastaja on ikuisesti vastuussa pelastetusta". Teoksessa kuvataan myös Victorin kamppailua seksiaddiktionsa kanssa. Roisi, konstailematon minäkertoja panee parastaan: Victorin havainnot maailmasta ovat teräviä mutta kieroja.

Edellinen tyttö - vaaleaverikko hänkin, mutta hänellä oli sellaiset vanhanaikaiset silikonit, joissa voisi vetää leukoja - edellinen potilas poltteli tupakkaa esityksensä osana, joten kysyin, oliko hänellä ollut pitkäaikaisia selkä- tai vatsakipuja. [s.105]

Kasvattiperheissä varttunutta, isästään tietämätöntä Victoria kiinnostaa oman alkuperänsä selvittäminen, mutta muistisairas äiti ei pysty avaamaan poikansa menneisyyttä. Sairaskodissa viehättävä lääkäri Paige Marshall koettaa saada Victorin auttamaan huonokuntoista äitiään kyseenalaisin keinoin, mutta Victor ei kaipaa lapsuutensa dominoivaa ja harhaista naista takaisin. Kun kielitaitoinen Marshall tulkitsee Victorin äidin vanhaa, italiaksi kirjoitettua päiväkirjaa, heräävät myös epäilyt miehen mahdollisesta jumalallisesta alkuperästä. Välillä kirjassa kuljetaan ajassa taaksepäin urkkimaan Victorin lapsuutta, jossa hänen äitinsä palaa kerta toisensa jälkeen kidnappaamaan poikansa.

Mielenkiintoinen hahmo on myös Victorin ystävä, työtoveri sekä kanssa-addikti Denny, joka joutuu jatkuvasti elävän museon jalkapuuhun rikottuaan museon luomaa illuusiota 1730-luvun Irlannista. Syyksi riittävät pala nykyaikaista sanomalehteä, purkan syöminen ja käteen unohtunut rannekello. Kun Victor yrittää selättää addiktionsa kirjoittamalla kaikki riettautensa ja hairahduksensa ylös, Denny koettaa korvata seksiriippuvuutensa suuntaamalla energiansa johonkin muuhun tekemiseen - kivien keräämiseen. Jokainen kivi merkitsee seksitöntä päivää: ne ovat onnistuneiden päivien hautakiviä, muistomerkkejä addiktion voittamisesta. Kivien kerääminen muuttuu kuitenkin hamstraamiseksi, ja Denny tuntee, että hän rakentaa niistä vielä jotakin suurta. Kivillä onkin merkittävä rooli kirjan loppupuolella, eikä Jumalan liittäminen niihin ole täysin perustelematonta.

“Musta tuntuu siltä, että kun Jumala halusi luoda maan kaaoksen keskeltä, niin ensimmäiseksi hän keräsi kokoon paljon kiviä.”  [s.145]

Palahniuk ei anna armoa hahmoilleen: kirjailijan kieli on suoraa ja hän ei käytä kiertoilmaisuja esimerkiksi seksikohtauksissa. Juonenkäänteet eivät ohita absurdeimpiakaan vaihtoehtoja. Palahniukin tyylissä on puolensa: parhaimmillaan teksti on oivaltavaa, nopeatempoista ja koukuttavaa, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Heikkoina hetkinään se sortuu kikkailuun, ja nokkeluudet kuulostavat lähinnä itsetietoisilta sekä lyhyet virkkeet turhan dramaattisilta. Jotkin juonenkäänteet tuntuvat paikoittain epäuskottavilta, mutta onneksi ne ovat lähinnä häivähdyksiä taitavan satiirin seassa.

Victor on filosofinen ja pohdiskeleva hahmo, joka analysoi omaa ja muiden toimintaa. Esimerkiksi Dennylle Victor perustelee tukehtumisnäytöksiään sillä, että hän hän haluaa palauttaa seikkailun ihmisten elämään ja luodakseen sankareita.

Jos en pysty olemaan merkittävä lääkäri, joka pelastaa satojen potilaiden hengen, voin olla merkittävä potilas, joka luo satoja tulevia lääkäreitä. - - Tukehtumalla sinusta tulee heidän keskuudessaan legenda, jota he hellivät ja toistelevat kuolemaansa asti. He uskovat antaneensa sinulle elämän. Saatat olla ainoa hyvä teko, ainoa kuolinvuoteen muisto, joka oikeuttaa heidän koko olemassaolonsa.
Ole siis päättäväinen uhri, suuri luuseri. Ammattimainen epäonnistuja.
Ihmiset tekevät mitä vain, jos heidät saa tuntemaan itsensä jumaliksi.
Se on Pyhän Minun marttyyriutta. [s.56]

Kautta kirjan tekstissä viljellään vihjailuja Victorin roolista eräänlaisena vapahtajana. Äitinsä vanhainkodissa muistisairaat vanhukset sekoittavat Victorin johonkuhun henkilöön, joka on heille tehnyt pahaa menneisyydessä. Victor ei jaksa vastustella syytöksiä, vaan myöntää jokaiselle vanhukselle olevansa syyllinen. Mies kantaa muiden synnit ja antaa vanhuksille rauhan vanhoista murheista. Hän ei torju muiden syytöksiä hänen synneistään, vaan antaa toisten ihmisten määrittää oikean ja väärän.

Palahniuk leikittelee tulella kuvatessaan Victorin eräänlaiseksi anti-Jeesukseksi. Samalla hän tulee satirisoineeksi yhteiskuntaansa, jossa järjettömät mekanismit ovat korvanneet järjelliset: lihas harjoitetaan koneella, työ tehdään paperilla ja raha on ottanut isännän paikan siirtäen ihmisen rengiksi. Ihmisten tekopyhyys, pyrkimykset sensaatioihin ja pinnallisuus heijastuvat irvokkaasti yhteiskunnan niin sanotuista täysjäsenistä. Syvällisyyden ja elämän totuuden etsimisen Palahniuk osoittaa aivan muualta - miehistä, jotka ovat potentiaalisia yhteiskunnan pudokasehdokkaita. Rakennelma huipentuu kirjan viimeisiin lukuihin. Kivien arvoitus saa merkityksensä. Nykyinen malli ei ole ainoa vaihtoehto, vaan rappion jälkeen voi ponnistaa uuteen suuntaan - antamatta muiden määritellä, oletko sankari vai uhri.

Victor ei herättänyt minussa surkuttelua, vaikka tätä ristiriitaista ja surullistakin hahmoa kuvataan inhorealismiin asti. Victorin itseironia ja analyyttinen ote maailmaan yhdistettynä viettien kanssa painimiseen tekevät lukukokemuksesta riehakkaan. Sujuva kerronta, yllättävät käänteet ja nokkela dialogi pitävät nenän tiiviisti kiinni kirjassa. Lyhyet luvut tukevat Palahniukin pistelevää ja nopeaa tyyliä. Erityisesti Palahniukilla on taito kuvata hahmojaan ja antaa näille henki. Jokaisen hahmon henkilökohtainen rappio ei ainakaan vähennä heidän inhimillisyyttään. Omaleimainen ääni kuuluu ja kovaa.

Vaikka Tukehtuminen sisältää paljon ällöttäviä kohtauksia ruumiineritteineen, en kokenut kirjaa liian mässäileväksi. Kirjallisuuden yksi vahvuus on, että lukija pystyy hetkeksi eläytymään sellaisen ihmisen todellisuuteen, jota ei tässä maailmassa ylettyisi koskettamaan. Miksi siis viettiensä ja menneisyytensä vangille Victorille, harhaiselle, yhteiskunnan loppulimoissa hengittävälle vanhukselle sekä addiktioiden kanssa painiville, syrjäytymisvaarassa oleville nuorille ei saisi stigman sijaan antaa ääntä? Pidän siitä, kuinka Palahniuk laittaa lukijansa painimaan omien ennakkkoluulojensa ja inhojensa kanssa sekä antaa lukijan itse päättää, tuomita vaiko hyväksyä hahmot.

Tukehtuminen ei ole helpoin arvioitava eikä helpoin luettava. Jos kestää kaunistelemattomat kohtaukset seksiaddiktien pakonomaisen riettaasta elämästä ja ei pelkää ällötystä, Tukehtuminen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kirjan vinksahtanut maailma lumoaa ja saa epäröimään itseään: miksi pystyn samaistumaan näihin ihmisiin ja saako tälle nauraa? Palahniukin räiskyvän tyyli saattaa aluksi sokaista, mutta hyväksyttyään iholle tuodut röyhkeydet nautinto on taattu. En ole Palahniukin muihin teoksiin aiemmin tutustunut, mutta tämä lukukokemus vie minut varmasti uudelleenkin kirjailijan tuotantoa kohti.

Jenni muistaa melkein tukehtuneensa South Parkin jaksolle, jossa elävän museon työntekijät eivät luovu 1860-luvun rooleistaan panttivankitilanteesta huolimatta.

Alkuteos: Choke
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 287
Kansikuva: Eliza Karmasalo
Lajityyppi: satiiri/draama
Mistä saatu: lahjakirja