Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyurun palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin on karu näkemys tulevaisuuden totalitaarisesta Ruotsista. Romaani on kuitenkin juoneltaan varsin monimutkainen ja haastava kokonaisuus, jonka kärryillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon.

Tarinan alussa kolme jihadistia hyökkää göteborgilaiseen sarjakuvaliikkeeseen surmatakseen kiistellyn kuvataiteilijan, ja terrori-isku muuttuu moninaisten käänteiden takia hallitsemattomaksi verilöylyksi. Pari vuotta myöhemmin ainoa tekijäkolmikosta henkiin jäänyt jäsen, mielenterveydeltään ilmeisen järkkynyt nuori nainen, kutsuu kuuluisan muslimikirjailijan luokseen oikeuspsykiatrian klinikalle. Nainen paljastaa kynäniekalle, ettei ole enää tuo sama terrori-iskuun osallistunut henkilö vaan tulevaisuuden painajaismaisesta dystopia-Ruotsista saapunut aikamatkaaja. Naisen tarinaa kuunnellessaan kirjailija joutuu itsekin pohtimaan, onko hänen oman aikansa Ruotsi enää turvallinen paikka elää – tulevaisuudesta puhumattakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin muistuttaa pirstaleisuudessaan ja eri aikatasoilla liikkuessaan melkoisesti Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaania, ja muistot niin göteborgilaisen lähiön kuin ”vääräuskoisille” tarkoitettujen käsittelylaitosten tapahtumista muodostavat mielenkiintoisen kuvan nopeasti muuttuneesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Maahanmuuttajataustaisille henkilöille vuosittain laadittavat ”kansalaissopimukset” ja haarniskoihin pukeutuvat, radikalisoituneet kantaruotsalaiset eivät tunnu kovinkaan epäuskottavilta lieveilmiöiltä, vaan Anyuru on luonut täysin mahdollisen ja yksityiskohdiltaan puistattavan tulevaisuuden. Kaningård-keskitysleirin nöyryyttävät ja painajaismaiset tapahtumat toimivat hyvänä esimerkkinä Anyurun sommittelemasta uudesta uljaasta maailmasta.

Muistan miten isä sorkki leipäänsä, nosti kurkunviipaletta ja paljasti leikkelesiivun, joka oli kalvennut kuin iho laastarin alla.
   Me ei syöty mitään mikä oli käynyt lähelläkään sianlihaa. Joskus me poimittiin kasviksia lautasen reunoilta, jos se oli mahdollista, tai syötiin leipää ja säilykkeitä, joita isä hommasi meille jostain. Syynä ei ollut pelkästään uskonto vaan se, että me haluttiin voida kontrolloida edes jotain. Yani #syömishäiriö.
   Kenkieni alla litisi, kun nousin seisomaan: niin monet nyppivät lihasiivut lautaisiltaan ja heittivät ne lattialle niin että pöytien ja tuolien alle oli kertynyt harmahtava mönjäkerros. Pala edellispäiväistä makkaraa takertui kengänpohjan uurteeseen ja kun kaivelin sitä muovihaarukalla, mieleeni tuli Koraanin tarina miehestä, joka oli joutunut jättimäisen kalan mahaan ja jäänyt sinne.
   Ajattelin, että me oltiin Ruotsin mahassa. [s. 151–152]

Romaanin maalaama synkkä kuva tulevaisuudesta ei ole lopulta erityisen omaperäinen saati mieleenpainuvan raadollinen – He hukkuvat äitinsä kyyneliin tuo tässä suhteessa mieleen Piia Leinon Taivas-dystopiaromaanin, joka sekin nojaa turhan vahvasti genren tyypillisimpiin tukipilareihin. Anyuru nostaa esille aikamatkaaja-terroristin tarinaa kuuntelevan kirjailijan perhe-elämän ja Ruotsista pakenemisen kaltaisia juonikuvioita, jotka toki tasapainottavat kokonaisuutta jossain määrin.

En kuitenkaan nähnyt kirjailijahahmoa erityisen samaistuttavana saati mielenkiintoisena tuttavuutena, vaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan ”kaksoispäähenkilönsä” vaiheita niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa. Ajoittain Anyuru kuitenkin onnistuu kuvaamaan kirjailijan perhe-elämän pieniä tapahtumia ja kohtaamisia mukavan hienovaraisella ja pysäyttävälläkin tavalla.

Tyttäreni seisoi jalkakäytävällä hievahtamatta. Minä pidätin hengitystäni, etten säikäyttäisi metsäkaurista tiehensä, ja kumarruin varovasti kuiskaamaan hänen korvaansa:
   ”Tämä on rakkausruno.” Sanat vain tulivat. Kauris juosta kopisteli bussipysäkin mainostaulun ohi. Ilta hämärsi, liikennettä ei ollut lainkaan, tunnelma oli harras, pyhä, minulla oli ruokakassi kädessäni ja se rapisi aavistuksen, kauris säpsähti ja katsoi toisella silmällään suoraan meitä kohti. ”Rakkausruno Jumalalta”, kuiskasin, ja kauris katosi parilla uljaalla loikalla metsikköön. Tyttäreni katsoi lehdettömiä puita ja niiden varjoja.
   ”Onko kaikki metsäkauriit rakkausrunoja?” hän kysyi. Ajattelin sitä kuinka avoin hän oli kielen vallalle. Kehotin häntä istuutumaan bussipysäkille. [s. 230]

Ajoittaisesta haastavuudestaan ja vaikeaselkoisuudestaan huolimatta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on puhutteleva näkemys tulevaisuudesta, joka ei häämötä oikeastaan sen kauempana kuin teräväkielisimpien maahanmuutokriitikoiden puheissa. 

Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017

Suomennos: Outi Menna

Kustantaja: Schildts & Söderströms

Sivumäärä: 303

Kansikuva: Sanna Mander

Lajityyppi: scifi, kollaasiromaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Naomi Alderman: The Power

Naomi Aldermanin kehuttu ja kohuttu romaani The Power tuo kaikessa provokatiivisuudessaan mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen. Englanninkielistä proosaa vierastavienkaan ei onneksi tarvitse jättää tätä helmeä väliin, sillä The Power ilmestyy alkuvuodesta Gummerukselta suomeksi Marianna Kurton Voima-käännöksenä.

The Power käynnistyy, kun naiset ympäri maailmaa huomaavat hallitsevansa sähköä – eikä mikään ole enää entisellään. Voimaantunut ja uusista kyvyistään huumaantunut naisväki aikoo tasata tilit maailmaa hallinneiden miesten kanssa, ja pian kokonaiset valtiot sortuvat ”tyttöjen päivän” alettua. Romaanissa seurataan naisten kostoretkeä useamman vuoden mittaisen ajanjakson verran neljän eri hahmon vaiheiden kautta.

Kasvattivanhempiensa luota hatkat ottava ja poikkeuksellisilla sähkövoimilla varustettu Allie päätyy Yhdysvalloissa hengellisen vallankumouksen keulakuvaksi, kun taas rikollisperheeseen kuuluva englantilainen Roxy on melkoisessa lirissä sotkeutuessaan jengisodan käänteisiin. Amerikkalainen pikkupoliitikko Margot valjastaa voimansa uran edistämiseksi, mutta hän kantaa huolta omien kykyjensä kanssa kamppailevasta Jocelyn-tyttärestään. Romaanin ainoa mieshahmo eli YouTube-”journalistina” työskentelevä Tunde puolestaan matkustaa keskelle kiivaimpia vallanvaihtoja, joissa edellä mainitut naiset ovat mukana päärooleissa.

Aldermanin romaani on runsas mutta miellyttävän ripeätahtisesti etenevä kokonaisuus. Alderman kuvaa uskottavasti ja mielenkiintoisesti niin hengellisiä kuin tieteellisiä vastareaktioita, joita naisten saamat supervoimat synnyttävät – ennen kaikkea Allien oma matka uskonnolliseksi propagandahahmo Eveksi on todella jännittävää ja puistattavaakin luettavaa esimerkiksi hengelliseen aivopesuun liittyen.

They say, ’Why do you call God ”She”?’
   Eve says, ’God is neither woman nor man but both these things. But now She has come to show us a new side to Her face, one we have ignored for too long.’
   They say, ’But what about Jesus?’
   Eve says, ’Jesus is the son. But the son comes from the mother. Consider this: which is greater, God or the world?’
   They say, for they have learned this already from the nuns, ’God is greater because God created the world.’
   Eve says, ’So the one who creates is greater than the thing created?’
   They say, ’It must be so.’
   Then Eve says. ’So which must be greater, the Mother or the Son?’
   They pause, because they think her words may be blasphemy. [s. 80]

The Power ei ole kuitenkaan erityisen tasapainoinen lukuelämys, sillä tarinan kunnianhimoisuus ja monitasoisuus tekevät ajoittain kokonaisuuden seuraamisesta haastavaa puuhaa – pahimmillaan Aldermanilla tuntuu olevan turhan monta rautaa tulessa, ja eri juonikuvioita yhdistellään väkivaltaisesti. Esimerkiksi Roxyn tupsahtaminen Amerikkaan ei ole kovinkaan luonteva aasinsilta Allien maailmaan. Margot jää politikointeineen tarinan edetessä harmittavasti tyttärensä haasteiden jalkoihin, mutta toisaalta Jocelynin ihmissuhdeongelmien kautta päästään pidemmän päälle erittäin mielenkiintoisen sisällön äärelle – esimerkiksi sähköä hallitsevat miespuoliset hahmot kääntävät kokonaisuuden päälaelleen.

Tunde on mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Toimittajahahmo pääsee havainnoimaan ja todistamaan ihmisyyden rumimpia ja vastenmielisimpiä piirteitä – ihmiskunnan valtasuhteiden heilahtaminen päälaelleen ei poista esimerkiksi ihmiskaupan kaltaisia ilmiöitä. Miesten ja naisten ääriliikkeiden toiminnan kuvaaminen on sekin mielenkiintoista ja kylmäävää luettavaa siitä, kuinka aatteet voivat kärjistyä ja eskaloitua seuraamuksiltaan tuhoisiksi näkemyksiksi; eräskin naistaho hekumoi kuin Orjattaresi-romaanissa ikään ajatuksella siitä, että miehet pitäisi sulkea kotiin ja päästää ulkomaailmaan vain naispuolisen huoltajan seurassa. Radikalisoituneiden miesasiamiesten öyhöttäminen on sisällöltään varsin tuttua tosielämän puolelta.

Tunde’s read this theory before. You can’t have a good conspiracy plot without any conspirators. He’s only surprised that UrbanDox hasn’t mentioned Jews.
   ”The Zionists used the concentration camps as emotional blackmail to get the stuff shipped out in the water.”
   There we go.
   ”It was a declaration of war. Silent, stealthy. They armed their warriors before they sounded the first battle cry. They were among us before we even knew we’d been invaded. Our own government has the cure, you know, they’ve got it under lock and key, but they won’t use it except on the precious few. And the endgame… you know the endgame. They hate us all. They want us all dead.” [s. 178–179]

The Power on yliluonnollisista elementeistään huolimatta uskottava ajatusleikki ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet mullistavista tapahtumista. Kyseessä onkin varsin monitasoinen kokonaisuus, jonka kintereillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon – mikäli englanninkielinen proosa tuntuu haastavalta, omia kykyjä ei kannata ehkä lähteä kokeilemaan juuri tämän teoksen alkukielisen version kanssa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 339

Kansikuva: Nathan Burton

Lajityyppi: fantasia, scifi, kollaasiromaani, toiminta

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Lauren Beukes: Zoo City – eläinten valtakunta

Lauren Beukesin Zoo City on viehättävän persoonallinen jännäri fantasia- ja scifi-elementteineen, mutta kokonaisuus ei valitettavasti pysy kasassa, vaan lupaavat elementit romahtavat lopulta mielenkiinnottomaksi sekasotkuksi.

Lähitulevaisuuden Johannesburgiin on kohonnut Zoo City -niminen slummi, johon supervoimaiset rikolliset on hätistelty eläinkumppaneineen pois kunnollisten ihmisten silmistä. Unisen laiskiaisensa kanssa hämärähommia hoiteleva Zinzi elättää itseään rahankerjuusähköpostien ja oman erikoiskykynsä kanssa – nuori nainen löytää selvännäkemisensä myötä kadonneita esineitä, kunhan sopivasta hinnasta on sovittu.

Zinzi ei valitettavasti osaa aavistaa uusimman keikan seurauksia, kun hän ottaa omalaatuisen musiikkimogulin tarjoaman tehtävän vastaan. Epäilyttävissä merkeissä kadonneen teini-ikäisen tähden etsintäoperaatio kasvaa varsin mittavaksi mutta kovin epätasaiseksi seikkailuksi.

Zoo Cityn maailmaa ja niin sanottujen eläimellisten eli eläinkumppaneidensa kanssa liikkuvien rosvojen taustoja avataan tarinan lomassa. Ensimmäisen tunnetun eläimellisen vaiheista kertovan dokumenttileffan arvostelu käy mainosti esimerkiksi siitä, kuinka hienovaraisen persoonallisesti Beukes osaa avata luomaansa fantasiamaailmaa.

Baiyatia kuvattiin useissa julkisissa tilanteissa syöttämässä pingviinilleen lihasuikaleita, joiden hän väitti olevan hänen vihollistensa lihaa. Sanottiin, että hän pystyi kiduttamaan ihmistä koskematta tähän. Huhut voimistuivat: väitettiin, että kyse on mustasta magiasta, geenimuuntelusta, tietokoneella tehdyistä erikoistehosteista. Tai niistä kaikista.
   Kun pingviini oli salamurhattu talibanien väijytyksessä, Baiyatin erittäin julkinen kuolema, jonka aiheutti ”musta pilvi” (farsin kielellä Siah Chai), televisioitiin kansainvälisesti. Tapahtuma tallentui tuolloin ensimmäistä kertaa filmille ja aiheutti laajamittaisen paniikin, mikä johti monissa maissa karanteenileirien perustamiseen ja joissakin teloituksiin. [s. 84]

Varsinainen tarina on kuitenkin Zoo Cityn ehdottomasti heikoin ja vähiten kiinnostava elementti. Beukes eksyy turhan helposti luomansa maailman ankeimmille sivukujille, ja esimerkiksi Zinzin miesasioita puidaan romaanissa tuskastuttavan paljon. Rappioromantiikka ja vähän ennalta-arvattavat yllätykset päähenkilön kumppanin suhteen eivät tuo kokonaisuuteen juurikaan mitään lisää, vaikka Beukes yrittääkin ilmeisesti osoittaa kaikin voimin sitä, miten hankalaa on löytää ja ylläpitää onnea slummissa asuessa. Zinzi ja muut zoocityläiset hämärähemmot ovat luonnollisesti traumaattisen menneisyytensä riivaamia ihmisparkoja, mutta hitaasti paljastuvien taustojen suhteen ei kannata kyllä odottaa mitään erityisen persoonallisia tai oikeasti yllättäviä käänteitä.

Beukes kuitenkin onnistuu puhaltamaan hahmoihin suhteellisen onnistuneesti henkeä varsin persoonallisen dialogin myötä. Kadonneisiin esineisiin liittyvä Zinzin erikoiskykykin tuo romaanin ihmiskuvaukseen miellyttävää omintakeisuutta – Zoo Cityn maailman mielenkiintoiset yliluonnolliset elementit yhdistettynä afrikkalaisiin perinteisiin kannattelevat muuten hieman hataraa kokonaisuutta luontevalla tavalla.

”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Amira, sinä näytät ihastuttavalta. Toimiiko botox? Ehkä kannattaisi kokeilla sitä lintuunkin. Ja sinä olet varmasti uusi apulaisemme”, hän sanoo haudaten käteni valtavien Mikki Hiiren käpäliensä väliin. ”Se oli vitsi”, hän sanoo silmää iskien. ”Jotakuinkin.”
   Laiskiainen päästää pienen parahduksen ja kapuaa pöydältä syliini. Se näkee saman kuin minä – musiikkimogulin imagoa rumentaa hukattujen esineiden möykky, joka roikkuu hänen päänsä yllä kuin musta lonkeroinen kasvain. Se on mustekala, mutta sen paksut mustat lonkerot on katkaistu ja jäljellä on vain tyngät. Tusinoittain tynkiä, jotka kiemurtelevat iljettävästi.
   Se on surkeimpia viritelmiä, joita olen kuunaan nähnyt. On olemassa keinoja, joilla langat voi katkaista. Hyvä sangoma osaa tehdä sen. Mutta ne kasvavat lopulta takaisin järeämpinä kuin koskaan. Mustan sädekehän varjossa Huronin iho näyttää kelmeältä, posket roikkuvilta, silmät tyhjiltä ja kiiltäviltä. [s. 101]

Zoo City jää mielikuvituksellisuudestaan huolimatta varsin vaisuksi jännäriksi – puitteet ovat enemmänkin kuin kunnossa, mutta tarina kompastelee eteenpäin turhan ailahtelevin tuloksin. Astetta erikoisempaa fantasiaa etsivien kannattaa suunnata tietyllä varauksella Zoo Cityyn.

Alkuteos: Zoo City

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010

Suomennos: Tytti Viinikainen

Kustantaja: Aula & co

Sivumäärä: 189

Kansikuva: Joey Hi-Fi

Lajityyppi: fantasia, toiminta, jännitys, scifi

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Piia Leino: Taivas

Suomalainen tieteiskirjallisuus on pikkuhiljaa pääsemässä parrasvaloihin, vaikka tyylilajin harvat edustajat ovat Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin tuotantoa lukuun ottamatta jättäneetkin toivomisen varaa. Piia Leino lähtee Taivas-dystopiaromaanissaan hyvin eri suuntaan kuin mihin Tuomo Jäntin Verso-ekokatastrofikuvitelmat harhailivat, ja Leinon realistisempi ja karumpi ote 2050-luvun Suomen kuvaamisessa toimii vähäeleisen hienosti.

Taivas kertoo entisestä Helsingistä eli Valon kaupungista, joka on muuttunut kansallissosialistiseksi kaupunkivaltioksi. Pakolaisvirtojen, luonnonkatastrofien ja lopulta sisällissodan runtelema Suomi taantui 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä sisäänpäin kääntyneeksi fasistimaaksi, joka on lopulta eristäytynyt kokonaan muusta maailmasta kammottavin tuloksin – Helsingin kadut ovat täynnä apaattisia kerjäläisiä, ruokaa ei meinaa riittää oikein kenellekään rauhanomaisesta ja vakaasta tulevaisuudesta puhumattakaan.

Valo kuitenkin tarjoaa kärsiville asukkailleen leipää ja sirkushuveja Taivas-virtuaalimaailman muodossa. Taivaan niityillä kaiken vapaa-aikansa viettävä tutkija Akseli tapaa virtuaalimatkoillaan kauniin ja kiinnostavan Iinan, joka asuu yhdessä Taivasta korjaavan ja kehittävän Jalon kanssa. Iina ja Aleksi siirtävät pian tapaamisensa raunioituneen Helsingin kaduille, ja ennen pitkää uudenlaiset ja vaarallisetkin ajatukset alkavat muuttua myös teoiksi.

Taivas on varsin uskottava ja raadollinen näkemys mahdollisesta tulevaisuuden Suomesta ja Helsingistä hyönteisruokineen, Hakaniemen torilla huojuvine kerjäläisineen ja propagandistisine julistuksineen ”puhtaan” isänmaan puolesta. Leino suoriutuu romahtaneen ja nyrjähtäneen yhteiskuntajärjestyksen kuvaamisesta yhtä luontevasti ja mielenkiintoisesti kuin Laura Gustafsson Korpisoturi-romaanissaan. Vanhoja dokumentteja tutkivan Akselin kautta Leino onnistuu mielenkiintoisesti avaamaan Suomen romahdukseen johtaneita syitä ja nostamaan esille tässäkin ajassa kyteviä katastrofin aineksia – kuten viiltävältä dystopiaromaanilta voisi odottaakin.

Akseli lukee vuosituhannen alun arvioita masennuksen yleistymisen syistä, muttei osaa päätellä, kuinka uskottavia ne ovat. Kirjoitusten mukaan monien oli vaikea kestää muutosta, kun vakituiset työpaikat katosivat, uskonnot menettivät merkitystään ja sosiaalinen kanssakäyminen siirtyi verkkoon. Elämä koettiin yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Masennus ja siihen käytetyt lääkkeet aiheuttivat seksuaalista haluttomuutta ja kyvyttömyyttä ja ne taas pahensivat masennusta, mutta asioiden syy-yhteys jää kirjoituksissa melko hämäräksi.
   […] Akseli on lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhtä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään? [s. 48]

Dystopiaromaani on haastava ja varsin suosittu lajityyppi, ja harmittavasti Taivaan rahkeet eivät oikein riitä ulkomaisten synkkien tulevaisuudenkuvausten rinnalla. Leinon näkemys toimii kyllä romaanin näyttämönä oivallisesti, mutta valvontayhteiskuntaversio Helsingistä tuntuu vähän nukkavierulta esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin Gileadiin nähden. Siinä missä Atwood avaa omassa teoksessaan naisvihamielisen Gileadin syntyhistoriaa ja ideologisia vaikuttimia, Leino puolestaan jättää Valon valtakunnan liiaksi hämärän peittoon – kolmesta päähahmosta kyllä kaivetaan esille takaumia, mutta ehdottomasti mielenkiintoisimman elementin avaaminen jää rikollisen vähälle. Lukija toki osaa yhdistellä mielessään yhteiskunnallisten mullistusten takana olevia ilmiöitä Akselin kaivamista muinaisdokumenteista, mutta populaarikulttuurissa esiintyviin dystopiakuvauksiin tutustuneelle Taivas ei valitettavasti tarjoa tässä suhteessa mitään erityisen omaperäistä.

Leino osaa hyödyntää raunioitunutta Helsinkiä hauskalla tavalla romaanissaan, kun päähahmot tutkiskelevat pääkaupungin rähjääntyneitä maamerkkejä ja nähtävyyksiä. Hiippailuhetki autiossa Töölön kirjastossa tarjoaa reilun annoksen jännitystä, ja Akselin ja Iinan treffit tuhotulla Linnanmäellä tekevät romaaniin varsin tunnelmallisen ja kaikessa nyrjähtäneisyydessään jopa omaleimaisenkin sivupolun. 

Romaania lukiessani yllätyin siitä, kuinka virtuaalimaailmaan tehdyt todellisuuspaot toivat mieleen loppukesästä ilmestyneen We Happy Few -videopelin. Sekakäytön sävyttämistä juonenkäänteistä tunnettu Compulsion Gamesin dystopiaseikkailu toi huumehörhöilyillään valvontayhteiskuntakuvaukseen tragikoomisia ja visuaalisesti komeita lisäelementtejä, ja hieman hämmentävästi samantapainen päihdepuoli on edustettuna myös Taivaassa. Lääkehuuruissa vallankumousta puuhaavien Akselin ja Iinan toikkarointi on varsin lohdutonta seurattavaa puhumattakaan Akselin omasta virtuaalimaailmariippuvuudesta, johon edes rakastuminen ei tunnu purevan.

Taivas uskaltaa lähestyä maailmanloppua ja ihmiskunnan tulevaisuutta varsin omintakeisesta vinkkelistään – vaikka Leinon vision olisi voinutkin viedä huomattavasti tämänhetkistä toteutusta pidemmälle, kyseessä on vaikuttavan vähäeleinen mutta miellyttävän monitasoinen dystopiakuvaus.

Petter suosittelee painajaismaisen scifin ystäviä tarttumaan Atwoodilta sittemmin ilmestyneisiin 

Oryx ja Crake- sekä Herran tarhurit -romaaneihin, joissa maailman kohtalosta huolestuneen kirjailijan mielikuvitus laukkaa pelottavalla poljennolla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 250
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra on Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ja Miki Liukkosen O:n kanssa samoissa kokeilevissa sfääreissä huiteleva romaaninjärkäle politiikasta. Yli-Juonikas seuraa Perussuomalaisten taivalta Arkadianmäellä aina kevään 2011 Jytky-juhlinnasta neljää vuotta myöhemmin leimahtaneeseen pakolaiskriisin jälkijäristyksiin saakka. Kokonaisuuden keskiössä pyristelee perussuomalaisen kansanedustajan avustajana työskentelevä Mika Kingelin, joka pääsee seuraamaan kuohuvaa poliittista elämää paraatipaikalta. Parlamentaarista työskentelyä on virkistämässä esimerkiksi kadonneen veteraanipoliitikon tapaus, jonka selvittäminen johdattaa keskelle päivänvaloa kestämättömiä asekauppoja, eikä sisällissodan varjokaan suostu siirtymään salaisuuksien päältä.

Jatkosota-extra haastaa lukijaansa alusta loppuun tyylillisellä tilkkutäkkimäisyydellään – tarinaa kerrotaan esimerkiksi blogipäivitysten, klikkiotsikoiden ja ristikoiden muodossa, ja romaanin jännittävä loppukohtaus vilistää menemään komeasti nuottiviivastojen päällä. Kokonaisuutena Jatkosota-extra on varsin haastava lukuelämys kaikessa laajuudessaan ja moninaisuudessaan unohtamatta romaanin tyylilajia eli satiiria, joka ei päästä sekään lukijaa helpolla. 

Tosimaailman poliittisten hahmojen ja fiktiivisten päättäjien kansoittama hahmogalleria on valtavan sekalainen seurakunta, jonka jäsenten perässä pysymistä fiktiivisten hahmojen omituiset mutta hauskat nimet ovat kuitenkin helpottamassa. Kari Vihapuheloisen, Platon Alienin ja Ramses Hirvisaaren kaltaiset nimiväännökset sekä puolueen henkistä ilmapiiriä luotaavat sopivan alleviivaavat ”Valhalla-aholaisuus” ja ”maahantunkukriittisyys” livahtavat tehokkaasti tarinaan mukaan.

Yli-Juonikas ymppää teoksensa kieleen häikäilemättä mukaan poliittista ympäripyöreää jargonia, teknologista sanastoa ja muoti-ilmaisuja. Yhdistelmästä rakentuu kuitenkin mielenkiintoista ja sisällöltään runsasta luettavaa, jonka eri tasojen oivaltaminen edellyttää niin medialukutaitoa kuin yleissivistystäkin.

– Kahden virkkeen mittaiset kommentit sulla menee aina nappiin. Pystyt upeasti paketoimaan parilla lauseella esimerkiksi jonkin kuntaliitosmallin. Mutta kolme vähänkin pidempää virkettä liikkuu jo ehdottomasti riskirajalla. Jos ajatellaan että tulee tilanne, jossa täytyy kylmiltään pitää laveampi puheenvuoro.
   – On se suuri kysymysmerkki. Oikeastaan harmittaa, kun on tähän ikään asti päässyt niin helpolla. On perheen ja kavereiden kanssa voinut ikäänku tuudittautua siihen, että Toodit TousonGets Tax Profits From Housing Rapefugees #StopIslam #AltRight bit.ly/2ndBbW1
   – Stop stop. Nimenomaan. Tästä me juteltiinkin jo toisessa langassa. Sulla on aina ollut rinnalla joku läheinen joka viheltää pelin poikki heti kun juttu eksyy väärälle raiteelle. Elikkä olisiko tässä sinun mielestä paikallaan ihan vain semmoinen kylmä, voisiko sanoa rousseaulainen meininki, että me ja kannatusryhmä jätetään sinut pärjäämään omillasi? Jolloin sinä ehkä joutuisit ihan oikeasti kohtaamaan ja käsittelemään tämän asian ja etsimään siihen oman ratkaisun?
   – Niin. Täytyy sanoa, että pelottava ajatus. #Huh #seksivau. Mutta kaipa sellaistakin vois kokeilla, hetken vähintään. Kun ei oo muutakaan lääkettä löytynyt. [s. 551]

Markus Pyörälän suunnittelema taitto runsaine kuvituksineen ja kerronnallisia ratkaisuja tukevine visuaalisine krumeluureineen on sanalla sanoen täysosuma kansitaiteessa savuavaa Eduskuntataloa myöten. Yli-Juonikas osaa liikkua sujuvasti tyylilajista ja tekstilajista toiseen, ja Pyörälän rustaamat autenttiset näköisversiot esimerkiksi kommenttipalstojen öyhötyksistä tekevät kerran toisensa jälkeen vaikutuksen.

Juonensa puolesta Jatkosota-extra on kuitenkin ongelmallinen tapaus – Painovoiman sateenkaaren ja O:n tapaan luvassa ei ole erityisen vakaasti tai järjestelmällisesti etenevää kokonaisuutta, mutta Yli-Juonikkaan romaani kestää yllättävän vähän aikaa ennen hajoamistaan. Trillerimäiset elementit ja salaliittokuviot valahtavat Jatkosota-extran muutenkin kieli poskessa -hengessä harmittavan nopeasti koomisiksi episodeiksi, jotka eivät ole lopulta järin mielenkiintoista luettavaa. Täysistuntojen dynamiikan kuvaaminen ja ”edarilaisten” virkistystoiminnan seuraaminen puolestaan tempaisevat hienosti mukaansa, ja Jatkosota-extrasta löytyykin runsaasti mielenkiintoisia ja viihdyttäviä yksittäisiä kohtauksia sekä näennäisen irrallisia mutta tenhoavia tekstinpalasia. Jälkimmäisistä mieleen jää varmasti eräs luku, jossa Yli-Juonikas vertailee Human Centipede -elokuvasarjan eri osien teemoja perussuomalaisten menestystarinaan 2010-luvulla.

Sitä vastoin Mika Kingelin ei nouse tarpeeksi vahvaksi punaiseksi langaksi Jatkosota-extrassa esimerkiksi Painovoiman sateenkaaren Tyrone Slothropiin nähden. Neuroottisessa ja toisaalta vallasta huumaantuvassa Kingelinissä olisi kyllä syvyyttä ja kiinnostavuutta, mutta Yli-Juonikas jakaa miesparalle turhan vähän huomiotaan. Mutta ne määrällisesti vaatimattomat paistattelut valokeilassa ovat onnistuneita ja hulvattomia – hyvänä esimerkkinä sosiaalisia tilanteita kammoavan Kingelinin tähtihetkistä toimii miehen ekskursio maaseudulle tekemään poliittisia ovensuukyselyitä. Yli-Juonikas osaa taitavasti asettua Kingelinin nahkoihin, ja tämän vinksahtaneen mielenmaailman luotaaminen tuo mieleen Liukkosen O-romaanin uskottavat psykologiset syvänteet. 

Vihdoin Mika oli kypsä myöntämään, että hän oli lapsesta asti asemoinut itsensä kaikkien muiden ihmisten alapuolelle. Välttämättä ihmisyhteisöt eivät olleet koskaan hyljeksineet häntä, kuten hän oli aina itse alitajuisesti uskonut – ehkä hän oli joka kerta valinnut hylkiön roolinsa itse. Luultavasti hän oli muiden silmissä jotain yhdentekevän ja näkymättömän väliltä, ei niinkään vastenmielinen. Mutta itseään kohtaan hän oli potenut tiedostamatonta kieroutunutta inhoa koko ikänsä. Oma naamataulu, kroppa, olemus ja varsinkin persoonallisuus oli iljettänyt häntä aina, mutta vasta nyt totuus kirkastui hänelle kaikessa kolkkoudessaan. Toisten ihmisten seurassa hän oli aina pelännyt näyttävänsä rumalta tai vähintään naurettavalta. Huoli helpotti vasta yksinäisyydessä. Koska hän viihtyi parhaiten yksin, hän oli päätellyt olevansa ihmisvihaaja.
   Sikäli käsitteiden määrittely oli yhdentekevää, että itseinho otti Mikan valtaansa vain toisten ihmisten läsnäollessa. Noustakseen pintaan itseinho vaati katalyytiksi toisia ihmisiä. Joten onko sillä väliä, miksi minä tautiani kutsun, Mika tuumi toikkaroidessaan keskellä mustan messun meluisaa rituaalikauhua. Jos kerran vihaan itseäni vain silloin kun näen peilikuvani toisten ihmisten lasittuneissa katseissa, on minulla kai hyvä syy vihata ja karttaa myös peilejä eli toisia ihmisiä. [s. 467–468]

Jatkosota-extra tuo kotimaiseen kirjallisuuteen omanlaisensa raikkaan tuulahduksen, joka uskaltaa koetella romaanitaiteen rajoja. Tyyli ja tarkoitus kulkevat pääasiassa moitteettoman kuuliaisesti käsi kädessä, mutta sisällölliset tasapaino-ongelmat tekevät muutenkin sirpaleisesta romaanista varsin haastavan luettavan – täysin varauksetta Jatkosota-extraa ei siis voi suositella kokeilevan kirjallisuuden ystävällekään.

Petter ei ole ehtinyt sivistämään itseään Human Centipede -leffojen parissa, 

mutta on kärvistellyt Sharknado-toimintasähellysten kanssa saamatta haikammoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 669
Kansikuva ja graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä 
Lajityyppi: kollaasiromaani, satiiri, scifi
Mistä saatu: lahjakirja 

Don Delillo: Nolla kelviniä

Artisia tultaisiin hakemaan. Hänet työnnettäisiin hissiin ja vietäisiin alas johonkin niin sanotuista numeroiduista kerroksista. Hän kuolisi, kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos. [s. 52]

Don Delillon Nolla kelviniä käsittelee rohkeasti kahta ihmiskuntaa ravistelevaa ja innostavaa teemaa – kuolemaa ja kuolemattomuuden houkuttelevaa ajatusta.

Lähitulevaisuudessa miljonääri Ross Lochart on perustanut syrjäisen tutkimuslaitoksen, jonne vetäydytään kuolemaan hallitun kliinisesti ja odottamaan syväjäähän aikaa, jolloin tiede on kehittynyt siihen pisteeseen, että lusikan nurkkaan heittäneitä ja jäädytettyjä voidaan palauttaa eloon. Rossin poika Jeff saapuu laitokseen seuraamaan, kuinka Jeffin äitipuoli ja Rossin uusi vaimo Artis on tekemässä kuolemaa – ainakin toistaiseksi. Sairaalloisen Artisin riutumisen ja sekä kuolemaan että kuolemanjälkeiseen elämään valmistautumisen ohella toisistaan etääntyneet isä ja poika joutuvat kohtaamaan toisensa ja ristiriitansa.

Romaanin ensimmäisellä puolikkaalla juonta kannattavaksi elementiksi tarkoitettu kolmiodraama isän, pojan ja äitipuolen välillä ei suoraan sanottuna kanna. Delillon tavaramerkiksi muodostunut etäinen dialogi kuvaa ajoittain hienosti sitä, kuinka ihmiset puhuvat toistensa ohi ymmärtämättä kanssakeskustelijaa, mutta jättää mielenkiintoiset hahmot todella etäisiksi – lukijalle ei missään vaiheessa esimerkiksi valkene, miksi Ross päätyy ennen romaanin puoliväliä tekemäänsä merkittävään ratkaisuun. Jeffin ja Rossin keskinäiset nahistelut eivät siis kauheasti innosta lukijaa, eikä Delillokaan saa isän ja pojan suhteen kipupisteistä kaikkea irti.

Kiinnostavinta antia edustavat Jeffin ja laitoksen henkilökunnan väliset keskustelut, jotka avaavat hienosti kuoleman uudelleenmäärittelystä seurannutta ideologista muutosta ihmiskunnassa. Pakastimessa ylösnousemustaan odottavat ihmiset pannaan esimerkiksi opiskelemaan kokonaan uutta kieltä uudessa maailmassa elämistä varten – tällaisista teemoista olisin lukenut mielelläni huomattavasti enemmänkin.

Kuolemattomuuden filosofia ja pöyhkeä ylpeys leijailevat vahvasti tutkimuslaitoksen käytävillä, ja Nolla kelviniä sisältääkin runsaasti pohdintaa aiheesta – harmi vain, että pohdinnat jäävät junnaaviksi ja etäisiksi tyhjyyttään koliseviksi monologeiksi, jotka vievät esimerkiksi kuolemanjälkeisen kielen kaltaiselta mielenkiintoiselta teemalta parhainta pontta pois.

Uusi järjestelmä joka tarjoaa uusia merkityksiä, aivan uusia aistihavaintojen tasoja.
   Se laajentaa todellisuuttamme, kasvattaa älymme ulottuvuutta.
   Se tekee meistä uusia, hän sanoi.
   Tunnemme itsemme toisin kuin vielä koskaan, veren, aivot, ihon.
   Lähestymme arkipuheessa puhtaan matematiikan logiikkaa ja kauneutta.
   Ei hymyjä, kielikuvia, vertauksia.
   Kieli joka ei kavahda mitään objektiivista totuutta, vaikka sitä ei ole koettu koskaan aikaisemmin.
   Hän puhui, minä kuuntelin, aloimme lähestyä uusia suuruusluokkia.
   Universumi, mitä se oli, mitä se on, minne se on menossa.
   Laajentuva, nopeuttaan kasvattava, loputtomasti kehittyvä universumi, täynnä elämää, päättymättömästi maailmoja maailmojen jälkeen, hän sanoi.
   Universumi, multiversumi, niin paljon kosmisia äärettömyyksiä, ettei toistettavuuden ajatusta voi enää välttää. [s. 129–130]

Nolla kelviniä muuttuu jälkimmäisessä osassaan täysin eri romaaniksi – eikä muutos ole valitettavasti yhtään parempaan suuntaan. Jeffin heilastelu New Yorkissa erityisopettajana työskentelevän Emman kanssa, joka on huolissaan omituisesta pojastaan, on sikäli mielenkiintoinen toisinto Jeffin, Rossin ja Artisin välille kyhätystä asetelmasta, mutta hyppy keskelle tavallista elämää on vähän omituinen ratkaisu.

Delillo kai haluaa tällä näyttää, että samalla kun se yksi prosentti hankkii itselleen kuolemattomuutta, tavalliset ihmiset ovat keskellä omaa elämäänsä – muun muassa työttömyyttä ja erityisluokan haurasta ja häiriöherkkää arkea. Ne eivät vain ole kauhean mielenkiintoista luettavaa, ja viimeistään viimeisellä puolikkaallaan Nolla kelviniä muuttuu suoraan sanottuna aika puuduttavaksi lukuelämykseksi.

Nolla kelviniä on romaanina keskinkertainen, sikäli helposti seurattava mutta ontto kokonaisuus, joka lähinnä väläyttää mielenkiintoisia ja innostavia ideoitaan silloin tällöin pitääkseen lukijan hereillä. Nämä hetket jäävät kuitenkin aivan liian harvaan, jotta Nolla kelviniä saisi pysyvää saati pysäyttävää vaikutusta aikaan.

Petter odottelee edelleen talven kunnollista alkamista.

Alkuteos: Zero K
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 271
Kansikuva: Time Life Pictures / Getty Images
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood on aina ollut silmissäni upeiden scifi-maailmojen luoja, vaikka hurjien tieteiskuvitelmien sepittäminen onkin vain yksi Atwoodin kirjallisen nerouden osa-alueista. Atwoodin Oryx ja Crake -romaani sekä sen sisarteos Herran tarhurit yhdistelevät ennakkoluulottomasti ja varsin mielikuvituksellisesti tieteiskirjallisuuden vakiintuneempaa sisältöä uusiin ideoihin ja kehitelmiin – siksi odotinkin kulttimaineessa paistattelevan Orjattaresi-dystopiaromaanin lukemista niin kovasti.

Orjattaresi kertoo vaihtoehtoisesta Yhdysvalloista, joka on muuttunut arvokonservatiiviseksi Gilead-valvontayhteiskunnaksi. Valtaan päässeet uskonnolliset kiihkoilijat ovat vieneet kaikilta gileadilaisilta naisilta ihmisarvon ja alistaneet nämä synnytyskoneiksi, joita ei saa opettaa lukemaan saati kirjoittamaan. Orjattaresi seuraa yhden tällaisen naisen eli omistajansa mukaan Frediläiseksi nimetyn sankarittaren edesottamuksia patriarkaalisen koneiston ikeessä. Nykymenoon nähden Orjattaresi onkin aiheiltaan erittäin ajankohtainen, kun miettii vaikkapa Donald Trumpin naisten ulkonäköä suomivia ”pukuhuonepuheita”.

Orjattaresi muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon alussa mainittuja Atwoodin myöhempiä romaaneja – Atwood avaa hitaasti mutta varmasti sekä Frediläisen omia taustoja että Gileadin häiriintynyttä tapakulttuuria, ja jossain näiden teemojen välissä myös romaanin juoni etenee säännöllisin väliajoin. Orjattaresi onkin hyvin sirpaleinen ja kaikkea muuta kuin kronologinen romaani, jossa Atwood onnistuu kyllä pitämään kaikki pallot jotenkin ilmassa – kaikki juonikuviot eivät vain ole yhtä mielenkiintoisia tai kantavia kuin toiset.

Atwoodin klassikkoromaani on sävyltään dystopiaromaaniksi hyvin seksuaalinen ja eroottinenkin kokonaisuus, jossa Frediläinen jaarittelee lukijalle hyvin paljon aikojen saatossa muuttuneista seksikäsityksistä – naisen ajatuksenjuoksu eri aikoina esiin versovasta seksuaalisuudesta on parhaimmillaan erittäin mielenkiintoista ja sivistävääkin luettavaa.

En saa aikaani kulumaan. Se on niitä asioita joihin en ollut valmistautunut, tämä täyttämistä vaille jäävä ajan määrä, pitkät tyhjät välit. Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla: miten pakonomaisesti haaremit niitä taiteilijoita askarruttivatkaan. Kymmeniä maalauksia haaremeista, lihavia, divaaneilla lojuvia, turbaanipäisiä tai samettimyssyisiä naisia, joita viilennettiin riikinkukonsulkaviuhkoilla eunukin seistessä taustalla vartiossa. Tutkielmia liikkumattomasta lihasta, sellaisten miesten maalaamia jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa tosielämässä. Kuvien oli tarkoitus olla eroottisia, ja niin ne minusta olivatkin, silloin; mutta nyt tajuan kyllä mistä ne todellisuudessa kertoivat. Maalaukset esittivät pysähdystilaa; odotusta, olentoja jotka eivät olleet käytössä. Niiden aiheena oli ikävystyminen.
   Mutta ehkäpä juuri ikävystyminen on eroottista, naisten ikävystyminen, miesten mielestä. [s. 45]

Orjattaren juonessakaan ei ole varsinaisesti valittamista. Frediläisen oman menneisyyden paljastuminen orjattareksi kouluttautumisineen on hyvin puhuttelevaa luettavaa siitä, kuinka yksilön oikeudet painetaan mutkitta lokaan vallankumouksen tiimellyksessä. Myös nykyhetkessä tapahtuvat, Frediläisen kotitalon sisäiset valtapelit ovat erittäin mielenkiintoista mutta loppua kohden hivenen ennalta-arvattavaa luettavaa. Valitettavasti Frediläinen jää kiinnostavuudestaan huolimatta etäiseksi hahmoksi, joka katoaa muun kokonaisuuden sekaan.

Tylysti ja armottomasti kuvatut Gileadin sairaat rituaalit niin sanottuine ”syntypäivineen” ja kapinahenkisten naisten joukkoteloituksineen päivineen ansaitsevat erityismaininnan. Gilead-kultti onkin erittäin realistinen ja uskottavasti kasattu ideologia, joka ottaa tosimaailman huuhaahommien tavoin aineksia niin kristinuskosta, islamista kuin luonnonuskonnoistakin ja keittää ne yhdessä kauhistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Orjattaresi yksinkertaisesti vakuuttaa alusta loppuun. Ainoat varsinaiset ikääntymisen merkit tässä Atwoodin klassikossa ovat juonen tietyntasoinen ennakoitavuus sekä muutamien teemojen kohdalla turhan paksulla kynällä tehty alleviivaaminen.

Verhojen läpi työntyy sisään harmautta, usvaisen kirkasta, tänään ei aurinko paljoa pilkistele. Nousen sängystä, menen ikkunaan, polvistun ikkunapenkille, kovalle pienelle USKO-tyynylle ja katson ulos. Ei näy mitään.
   Mietin mitä molemmille muille tyynyille on tapahtunut. Niitähän on kaiketi ollut alun perin kolme. TOIVO ja RAKKAUS, minne ne on tungettu? Serena Joy on säästäväinen ihminen. Ei hän heitä mitään pois niin kauan kuin siitä on vähänkin jäljellä. Onkohan toinen Ritalla ja toinen Coralla? [s. 158]

Orjattaresi on harmittavan tuntemattomaksi jäänyt mutta räväkkä ja provosoiva klassikko, jonka soisi pääsevän parrasvaloihin George Orwellin 1984:n rinnalle koululukemistoihin. Sekä Orjattaresi että 1984 tarjoavat taatusti unohtumattoman ja mielipuolisen painajaisen, jota vasten lukija voi peilata oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Petterin mielestä Game of Thronesin teräväkielinen Varys on

ehdottomasti populaarikulttuurin pähein eunukki.

Alkuteos: The Handmaid´s Tale
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 436
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O on kannesta kanteen riemastuttavan kovakouraista tukkapöllyä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle. Kyseessä on jo nyt yksi merkittävimmistä kotimaisen kirjavuoden teoksista, josta tullaan puhumaan ja keskustelemaan varmasti vielä pitkään.

O seuraa useita keskenään risteäviä tarinalinjoja, jotka käynnistyvät yliopisto-opiskelija Emilia Jensenin itsemurhasta keväällä 2013. Liukkonen marssittaa Jensenin teon jälkimaininkeja kuvatessaan esille muun muassa munakoisoja soittavan yleisen kirjallisuustieteen professorin, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävän romaniklaanin, ahdingossa elävän tanskalaisen liukumäkisuunnittelijan, Espanjassa mierolaisena elävän ja Nikola Teslan salaisiksi jääneistä tutkimuksista kiinnostuneen unkarilaisen mestaripianistin sekä neuroottisista jäsenistä koostuvan uimajoukkueen, jota luotsaa Ilmestyskirjaa ulkomuistista siteeraava kreikkalaistaustainen valmentaja. Muutenkin erikoiset hahmot joutuvat O:n edetessä mukaan uskomattomiin seikkailuihin, joista en halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mitään – ne limittyvät huikeilla tavoilla pitkin romaania.

Liukkonen on haastatteluissaan myöntänyt olevansa amerikkalaista proosaa armotta myllänneiden Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen suuri ystävä, ja miesten perintö näkyy erittäin vahvasti O:n sivuilla. Liukkosen tiiliskiven nurinkurinen hahmogalleria tuo mieleen Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ihan yhtä sekalaisen seurakunnan, ja O:ssa varsinaisen tarinan alareunoilla versovat alaviitehetteiköt rehottavat yhtä vallattomina kuin Wallacen kaunokirjallisissa töissä – alaviitteet täydentävät kautta linjan muutenkin runsasta tarinaa, ja erityisesti romaanin alussa ne antavat mukavasti viitteitä tulevasta.

Solanum melongena, tuttavallisemmin munakoiso, on koisokasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Sen historian tiedetään ulottuvan aina 4000 vuoden taakse Intiaan, joskin Euroopassa munakoisojen viljely alkoi vasta 1600-luvulla. 31

31”Ei liene sattumaa, että myös romanien tiedetään saapuneen Intiasta Eurooppaan 1600-luvulla”, populaatiogeneetikko Eero Kivi sanoi vastikään aloittaneen ”Radio Nyt” -kanavan haastattelussa, jonne hän oli saapunut jalostusgeneetikko Oula Einolan kanssa avaamaan kohututkimuksensa väitettä romanien ja munakoisojen geneettisestä yhteydestä. [s.180]

Monista teemoista ammentavan O:n ytimen muodostavat kuitenkin mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea pakko-oireiset häiriöt, joihin Liukkonen sukeltaa empimättä. O on hitaasti etenevä romaani, joka omistautuu aiheelleen ihailtavan kokonaisvaltaisesti Painovoiman sateenkaarta muistuttavalla intohimolla – Liukkonen yksinkertaisesti kertoo kaiken hahmoistaan vuolaana virtaavan proosansa seassa. Tässä mittakaavassa toimivaa ja näin kokonaisvaltaista kaunokirjallista elämystä en ole tähän mennessä päässyt kokemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Liukkonen tuntuu yksinkertaisesti livahtaneen tasolle, jolle pääsemistä kukaan ei ole aiemmin tohtinut edes yrittää – ja onnistuu uskomattomalla tavalla pitämään vellovan kokonaisuuden hallinnassa. O on näet varsin hahmovetoinen romaani, jonka lukuisat henkilöt pitävät edesottamuksineen meiningin todella mielenkiintoisena. Liukkonen onnistuu avaamaan hahmojaan kiitettävästi ja näyttämään näiden mielenterveyden ongelmia armottoman nöyryyttävästi mutta myös varsin inhimillisen ymmärtäväisesti kuvattuina – eräs sosiaalisia tilanteita kammoava yliopisto-opiskelija kommunikoi pelkästään muistilapuille rustattujen viestien varassa ja uimajoukkueen taikauskoiset voittovarmistelut ovat tragikoomista luettavaa.

Liukkonen onnistuu kuvaamaan loistavasti mielenterveysongelmien suhdetta mieltä kuormittavaan nykyaikaan. Ajankuvan ja hahmojen mielenmaailman kuvaus tuntuu erittäin uskottavalta ja se toimii loistavasti selkärankana, jota muuten niin löyhäjuoninen tiiliskivi tarvitsee kipeästi.

Erik ymmärsi (samalla kun nielaisi liukenemattoman jääpalan) ettei hän ollutkaan laiska vaan päinvastoin liian aktiivinen, sisäisesti, jatkuvan informaatiotulvan syövyttämä ja siksi mihinkään kykenemätön olento (”kun selitämme maailmaa, teemme siitä lopulta vain monimutkaisemman”, prof. Alfgren oli sanonut kerran, ja Erik muisti tuolloin ajatelleensa Algrenin sanovan niin vain koska ei itse ollut sanonut mitään tieteellisesti merkittävää, hänestä se oli ollut vain tyypillisen katkeran professorin kyyninen huomautus, eräänlaista älyllisen vastuun välttämistä…) – tämänkaltainen staattinen aktiivisuus, obsessiivinen analysointi, oli mahdollista ainoastaan nykyaikana, koska nykyajan obsessiivinen ”ajan henki” kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon. Erik ei ollut nihilisti tai välinpitämätön tai itsekeskeinen ihminen vaan ihminen joka välitti liikaa; hän välitti siitä mitä muut hänestä ajattelivat, hän piti huolen siitä, että muisti ottaa toiset huomioon ja toivoi, etteivät muut ajattelisi hänen tekevän niin vain, jotta nämä ajattelisivat hänestä hyvää, jolloin hänen tarkoitusperänsä olisivat tosiasiassa itsekkyyden ajamia. Hän tiesi eron itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä, osasi hyödyntää niiden eri nyansseja tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja tiesi, että hän tiesi, kuinka näitä nyansseja olisi hyvä hyödyntää saavuttaakseen sitä ja tätä, ja että hän ei saisi ajatella pelkästään niin; hän oli uuden ja kummallisen nykyhengen osa, mutta samalla se, että hän oli tietoinen siitä, tästä osastaan, ei ollut pelkästään ratkaisu per se, vaan vice versa se oli paikallaan seisovan nyökyttelyä, se että hän tiedosti nykyelämän ytimessä vavahtelevan ylitietoisuuden oli yksi ylitietoisuuden muodoista, ja sen sijaan, että hän olisi sen tiedostamalla päässyt sen ulkopuolelle, hän olikin entistä syvemmin sen sisällä. [s.480–481]

O on Liukkosen omien sanojen mukaan lukijaystävällinen versio alun perin 1200-sivuisesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, ja ihailen sitä, miten WSOY:n kustantama versio ei tunnu tyhmennetyltä saati liiaksi terävöitetyltä kokonaisuudelta. Liukkosen proosa on kaunista ja maailmaa viipyilevästi kuvailevaa tekstiä. Kertoja saattaa unohtua kuvailemaan tarinan kannalta epäoleellisia Kööpenhaminan katuvilinää tai edellisillan bileiden jälkeisiä, kuntopyörien palvontaan keskittyvän kultin luona pidettyjen jatkojen tapahtumia näyttävästi ja mielenkiintoisesti.

Liukkosen kunnianhimo ja ”kaiken” kertomisen ympärille rakentuva härkäpäisyys ovat kuitenkin ajoittain ongelmallinen yhdistelmä – mukana on lopulta ehkä liikaakin selvää täytemateriaalia, jossa Liukkonen harhailee tyylillisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Luettelomaiset rienaukset nykymenosta jäävätkin vähän etäisiksi kokonaisuuksiksi, kun Liukkonen tyytyy listaamaan vähän jäykästi erilaisia nykyilmiöitä ilman sen kummoisempaa analyysiä. Nämä täytekohdat jäävät määrittelynsä mukaisesti vähän yhdentekeviksi.

Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84% ja sitten 96%. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni. Se kun laittaa kasvot liian lähelle television lumisadetta. Ja me hukumme. Tulemme osaksi sitä, muutumme itsekin tiedoksi, abstraktioksi. Verkkomaailma ihmisruumiin jatkeena. Se että ihminen on näkyvillä, kaiken aikaa, se ei voi olla vaikuttamatta siihen kuinka itsensä näkee… Nollien ja ykkösten kohisevat virrat halkovat ilmaa yhtenään, tälläkin hetkellä keväänlämpimässä bussissa syötetään bittiavaruutta kuin suurta mustaa sikajumalaa, tarjotaan sille kuvia, kuvia omasta naamasta tai sukuelimistä, tarjotaan sille mielipide, pomminteko-ohjeet, MS Paint -hakaristi ja vegaanisia reseptejä, annetaan sille rahaa, kryptovaluuttaa, bitcoineja, litecoineja, fanipostia ja videoita, loukkaus ja waveja, annetaan sille Rammsteinia, Brad Pittin kotiosoite ja no signal, syötetään sille feedi, kirjoitusvirheitä, virus ja silmää iskevä hymiö. [s. 509–510]

O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti – onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ”kaikki”. Onkin lukijasta itsestään kiinni, onko ”kaikki” liikaa vai ei.

Petter laski viimeksi mäkeä Vuosaaren uimahallin aina yhtä jännittävässä vesiliukumäessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 858
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi,
surrealismi, kollaasiromaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen uusin romaani Maailman luonnollisin asia on anteeksipyytelemättömän omintakeinen teos, jonka kujeileva ja suomen kieleen pureutuva kerronta ei päästä lukijaansa helpolla.

Maailman luonnollisin asia seuraa berliiniläisen Ernstin edesottamuksia. Tavallisen ja harmaan virkamiehen työnkuva ja elämä mullistuvat kertaheitolla, kun Ernst pääsee tekemään tuttavuutta työpaikkaansa kellarissa humisevan kuusitahokkaan kanssa. Salaperäinen kuutio tuo 1920-luvun Siperiassa vankeja hoivaavan, todellisen maailman puolelta tutun Elsa Brändströmin elämän tärkeimpien hetkien heijastukset osaksi Ernstin arkea. Harmi vain, että Ernstin ja kuution jäljille pääsee joukko artefaktista kiinnostuneita konnia, jotka hämmentävät Rimmisen scifahtavaa soppaa entisestään.

Todellisena pääkokkina toimii kuitenkin Rimmisen luoma sinnikäs ja sanoissaan soperteleva kertoja, joka yrittää pysytellä Ernstin ulottuvuuden tapahtumien perässä ja taltioida tarinan oleellisimpia kohtauksia kirjoitettuun muotoon. Taitava kielenkäyttö ja erikoinen tapahtumien kuvaus eivät kuitenkaan riitä peittämään alleen sitä ikävää tosiasiaa, että Rimminen on venyttänyt yksinkertaisen kertomuksensa äärimmilleen ja sitten päästänyt tarinaparan hukkumaan loputtomien sanaviritelmien ja välimerkkikasojen alle.

Romaanin varsinaisen juonen ohuus tulee tuskin yllätyksenä kenellekään miehen aiempaan tuotantoon tutustuneelle, mutta Maailman luonnollisimman asian kohdalla tarinan mitäänsanomattomuus ei toimi ollenkaan. Lähinnä harhailun ja seikkailuihin ajautumisen varaan rakentuvissa Pussikaljaromaanissa ja Nenäpäivässä kerronnan painopiste siirtyi luontevasti persoonalliseen ympäristöjen ja muiden hahmojen kuvaamiseen, ja Maailman luonnollisimmassa asian alkuasetelmassa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan tai ainakin reilusti erilaiseen romaaniin. Mutta ei – vähääkään enempää odottaville on luvassa karvas pettymys, kun lupaavasti käynnistynyt scifiseikkailu hajoaa sarjaksi irrallisia ja sisällöltään ennalta-arvattavia episodeja, jotka on liimattu yhteen pahimmillaan väkinäisen kikkailevalla taideproosalla.

Jos Maailman luonnollisinta asiaa tarkastelee sen hävitetyn potentiaalin surkuttelun sijaan sellaisena kuin se nyt on ilmestynyt, niin on myönnettävä, että Rimminen on suorastaan huikea sanaseppä – miehen verbaaliakrobatia on notkeimmillaan silloin, kun kirjoittaja ei lotraa liikaa välimerkeillä. Nämä hetket jäävät valitettavasti harvoiksi hengähdystauoiksi uutukaisen kiihkeässä kerronnassa, sillä Rimminen on tehnyt kertojastaan pähkäilevän perfektionistin, jonka täytyy tehdä sivuhuomautuksia muun muassa tarinan aikajatkumosta, kulloinkin kyseessä olevasta ulottuvuudesta, Ernstin omista sanavalinnoista, miehen kissan mahdollisista aikeista, miljöön kuvauksesta ja niin edelleen.

Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että runsas ja ripeätahtinen kerronta ei kuitenkaan edistä varsinaista juonta tai tapahtumia – Maailman luonnollisinta asiaa tahkova saa tottua elämään sen tosiasian kanssa, että romaanista löytyy varsin pitkiä pätkiä, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään järin päräyttävää. Helposti tylsistyvän lukijan Rimminen säikäyttänee tiehensä heti tarinan alkupuolella, kun Ernstin hilautuminen kotiovesta ulkomaailmaan kestää usean kymmenen sivun verran, mutta taitavasta kielenkäytöstä nautiskelevat ovat verkkaisen tahdin kanssa varmasti kuin kotonaan ainakin useimmiten. Rimminen ei toisaalta päästä meitäkään helpolla oikeastaan missään vaiheessa.

Apua, niin, apua ei varsinaisesti ollut tuonut myöskään hiljattainen Sonian kanssa käyty puhelu, jolta olisi tietysti sinänsä voinut toivoa jonkinlaista selkiyttävää vaikutusta. Nähdessään Sonian nimen luddiittipuhelimensa ruudulla Ernst oli aluksi ajatellut jättää vastaamatta, mutta nostanut sekä velvollisuudentunnosta että ihan luonnollisesta uteliaisuudesta kapistuksen kuitenkin korvalleen ja hengähtänyt ohuen haloonsa. Toisessa päässä oli ollut pitkään hiljaista (erikoisen pitkään siihen nähden, että nimenomaan Sonia oli puhelun soittajaosapuoli) ennen kuin tuttu kaklatus oli sitten alkanut – ja mitä taas tulee ”kaklattamiseen”, niin luulen, että Ernst on jotenkin johtanut verbin linnusta nimeltä kolumbiankaklattaja (Ortalis garrula) jonka ”löytäjän” Alexander von Humblodtin (ja tietysti tämän tunnetumman veljen) nimeä kantavan yliopiston luonnontieteelliset laitokset sijaitsivat juuri Adlershofissa likellä Ernstin ja Sofian työpaikkaa. (En tiedä onko tienoota ihan mainiosti kuvaavalla luonnehdinnalla ”jumalanhylkäämä” jotain tekemistä juuri luonnontieteiden kanssa; toisaalta olen yhtä aivan tietämätön sen suhteen, miksi koko asiaa piti näin perusteellisesti ryhtyä taustoittamaan, mutta juuri nyt virtaukset ajassa ovat sen suuntaisia, että minun on tyydyttävä linjaan, joka kulkee ”eteenpäin”.) [s.76–77]

Maailman luonnollisimmassa asiassa tyyli kiilaa rimmismäisen röyhkeästi ja itsetietoisesti taustalle unohtuvan tarinan edelle. Nykyajan tarinakeskeisyyttä vastaan rimpuileva romaani onnistuu kuitenkin muuttumaan itsensä pahimmaksi viholliseksi todistamalla, että vähemmän tarinavetoisesta teoksesta pitäisi löytyä edes jonkinlaista selkärankaa – muuten tuloksena on kiinnostava ja taitavasti toteutettu mutta löperöhkö kokonaisuus. Vallattomasti rönsyilevästä mutta sisältönsä puolesta täyttä timanttia olevasta taideproosasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Miki Liukkosen O-romaaniin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 394

Kansikuva: Perttu Saksa

Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi, surrealismi

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Tuomo Jäntti: Verso

Suomalaista scifikauhua ei näe kovinkaan usein, ja Tuomo Jäntin Verso on saapunut korjaamaan tilannetta lähinnä määrällisesti – lopputuloksena on mahalaskuksi lässähtävä mutta idealtaan mielenkiintoinen näkemys maailmanlopun maisemista.

Verson maailmassa ei kärsitä M. R. Careyn erinomaisen Maailman lahjakkaimman tytön tavoin ihmiskunnan ahmaisseesta zombieinvaasiosta, vaan tällä kertaa uhka on miellyttävän erilainen. Kyseessä on versoksi nimitetty virus, joka muuttaa sairastuneen hitaasti mutta varmasti jäkälää ja sammalta puskevaksi kasviolennoksi, josta ihmisyys häviää hitaasti mutta varmasti. Verso levittää suurkaupungistuneen ihmispopulaation keskuudessa paniikkia, mutta vielä kirjaimellista viherpiipertämistä suuremmaksi uhaksi muotoutuu salaperäinen Gowiwa. Täysin armeijankin pysäyttämättömissä oleva (luonnon)voima tunnetaan kyvystään pyyhkäistä kokonaiset kaupungit tyhjiksi ihmisistä yhdessä silmänräpäyksessä.

Romaanin eräänlaisena keskushenkilönä toimii journalisti Alis Ismantik, joka saa tehtäväkseen selvittää versoon sairastuneille tarkoitetun Kolkamo-hoitolaitoksen tapahtumia. Parantolasta alun perin vastanneet virkamiehet ovat hävinneet luonnollisesti kuin tuhka tuuleen, mutta uutterasti menneisyyttä tonkiva Alis alkaa päästä sekä nykyhallituksen että Kolkamon tarkasti varjeltujen salaisuuksien jäljille.

Verso lähestyy moneen kertaan nähtyä maailmanloppukuvastoa virkistävän erilaisesta näkökulmasta – verso on itsessään mielenkiintoinen ja erilainen tauti Maailman lahjakkaimman tytön sienizombieloistikan jälkeen, mutta lajityypin uudistaminen ei jää tähän. Jäntti kuvaa hitaasti sortuvaa yhteiskuntaa lajityypille uskollisesti tavallisten ihmisten vinkkeleistä, mutta näkökulma pysyy tarkasti ennen kaikkea infrastruktuurin ja ihmisten rakentamien järjestelmien murenemisen tutkiskelussa. Kärjistetysti sanottuna Versoa voisi luonnehtia ihmisen ja luonnon epätasaista suhdetta kuvaavaksi katastrofiromaaniksi. Erikoista versoa kuvataan varsinkin romaanin alussa jännittävästi ja koukuttavasti.

Oma ensikosketukseni versoon oli uutisissa näytetty kuva vanhasta miehestä, joka makasi vatsallaan pienen kotitalonsa takapihalla kaukana pohjoisessa. Kuvan mies oli alasti, hänestä kasvoi suurilakkisia sieniä, heinäkorsia, jalkoja varpaista polvitaipeisiin peittävä sammal näytti peitolta, joka oli hellästi laskettu hänen vanhojen raajojensa lämmikkeeksi. Piha oli sellainen kuin kaikki pihat olivat jo tuolloin: kuivaa hiekkaa, muutama kellastunut muovitupsu. Mutta se mitä miehestä oli jäljellä vihansi niin kuin luonto vielä minun lapsuudessani. Pysäytin lähetyksen ja jäin katsomaan kuvaa. Tunsin kylmät väreet selässäni, kun muistin miltä tuntui koskea tuoretta ruohoa, antaa sen sivellä ihoa. [s.119–120]

Verso on rönsyilevä ja runsas mutta hahmojensa puolesta todella tylsä ja mitäänsanomaton romaani. Jäntin seuraamat hahmot on kaikki nähty lajityypin edustamissa taideteoksissa niin moneen otteeseen, ettei niillä ole mitään uutta saati mielenkiintoista tarjottavaa – Carey onnistui kiertämään tämän ongelman omassa romaanissaan rajoittamalla reippaasti juonen kannalta oleellisten hahmojen määrää ja syventämällä sitten näitä entisestään. Versossa on puolestaan aivan liikaa hahmoja, joita käsitellään liian nopeasti ja pinnallisesti. Alis saa Verson hahmoista eniten huomiota, mutta Jäntti ei ole osannut hyödyntää lehtinaista sen enempää kuin kuvaamalla tämän vaikeaa isäsuhdetta laskelmoidun säännöllisin väliajoin.

Jäntti on ujuttanut Kolkamo-osuuksiin melkoisen määrän laitoksen potilaiden ja henkilökunnan edustajien rustaamia päiväkirjamerkintöjä, lokeja ja muita tiedostoja, jotka avaavat parantolan toimintaa ja siellä olleiden kohtaloita – näiden dokumenttien innokkaan hyödyntäminen voisi parhaimmillaan toimia varsin huikeasti, mutta toteutus kaatuu jälleen kerran mitäänsanomattomiin hahmoihin ja näistä kumpuavaan persoonattomuuteen.

Verson takakansi mainostaa teosta ”kingimäiseksi jännitysromaaniksi”, mutta totta puhuen tässä sekasotkussa ei ole varsinkaan tyylillisesti mitään kauhun kuninkaaseen viittaavaakaan. Verso olisi tuntunut paljon luontevammalta esimerkiksi Stephen Kingin rosoisuuden ja suoraviivaisen tyylin ansiosta, sillä nyt jäykkien hahmojen ja näiden kirjoittamien tekstien myötä myötä myös lukukokemus alkaa tuntua äkkiä pönöttävältä. Jäntti syyllistyy jälleen kerran myös turhanaikaiseen laskelmointiin ja varman päälle pelaamiseen – yhtäkkiä katkeavien tekstien loppuminenkin tuntuu niin ennalta suunnitellulta ja itsestään selvältä, ettei se säväytä saati yllätä. Tämä kuvaa oivasti Versoa lukukokemuksena, ja huomattavasti paremmasta kauhusta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön.

Kirjoitan näitä muistiin Emilyn pyynnöstä, hän uskoo että meistä tehdään joskus historiikki. Istumme hänen ja Louisin huoneessa kahvilla, oliko se eilen, ehkä kaksi päivää sitten. Sieltä näkyy rakennuksen sisäpihalle, joka on vielä villiintynyt. Muutama vuosi sitten se on ollut puisto, graafisen oppilaitoksen ylpeys, seinillä ympäröity sademetsä, nyt kuivettunut.
Emilyn hiukset ovat niin vaaleat että niissä on vivahdus hopeaa, ja hänellä on julman kauniit hymykuopat, punaiset posket ja mantelinmuotoiset silmät. Hänen ei oikeastaan kuuluisi olla

Oletko sinä tutkija? Historiantutkija? Kirjoitatko meistä, onko maailma loppunut ja sinä yrität etsiä syitä siihen? Mikä vuosi nyt on? Oli miten oli, sinulle nämä tiedostot ovat väistämättä pettymyksiä. En osaa tällaista. Emily lukee nämä, luokittelee, kertoo ehköä sinulle mikä on kantani asioihin ja suhteeni ihmisiin, sen jälkeen tiedämme mihin kuulumme. Sen Emily osaa. Hän kertoo ihmisille näiden paikan.
Minä en osaa sanoa hänestä muuta.
Sinusta muuta, Emily. Voi helvetti tällaista.
Haluaisin [s.67–68]

Petter ei ole enää moneen vuoteen kasvattanut edes rairuohoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, kauhu, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders iskeytyi vuosi sitten suomalaislukijoiden tietoisuuteen novellikokoelmallaan Joulukuun kymmenes, joka sai osakseen varsin suopean vastaanoton. Itse lämpenin eniten hieman epätasaiseksi jääneen kokoelman varsinaiselle helmelle eli häiriintyneelle scifihenkiselle Pako hämähäkin sydämestä -novellille, jonka kaltaista nyrjähtänyttä meininkiä on luvassa myös vastikään suomennetussa Sotapuiston perikato -novellikokoelmassa.

Alkujaan jo vuonna 1996 ilmestynyt Saundersin esikoisteos uskaltaa revitellä tekstiensä asetelmilla huomattavasti Joulukuun kymmenettä enemmän – lukija pääsee muun muassa tutustumaan liipasinherkällä etusormella varustetun sotaveteraanin vartioimaan, sisällissodasta ammentavaan teemapuistoon, seuraamaan kuinka 200-kiloinen laskutuksesta vastaava konttorirotta ottaa toimistossaan ohjat käsiinsä ja miten 92-vuotias nainen kärsii työskennellessään painajaismaisessa huvipuistossa.

Sotapuiston perikato -kokoelman novellit muistuttavat asetelmiltaan todella paljon toisiaan – melkein kaikkien pohjalla ovat pienellä palkalla huonoissa hommissa ahdistuvien yksilöiden ja lähinnä kustannustehokkuudesta kiinnostuneen sikariportaan väliset kähinät. Reippaat ylilyönnit ja rönsyilyt kuitenkin kulkevat yllättävän luontevasti Saundersin kerronnassa mukana – vaikka Saundersin proosa on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, se soljuu koko ajan eteenpäin hienosti ja luontevasti eikä tunnu missään vaiheessa tukkoiselta. Tällaista runsasta sulavuutta olen viimeksi päässyt ihailemaan Riku Korhosen Finlandia-palkintoa kärkkyvän Emme enää usko pahaan -romaanin sivuilla.

Liiskaamani pikkupojan nimi oli Clive. Kaikesta päätellen hän oli mukava poika. Livahdan toisinaan hänen kotipihaansa tekemään salaa pihatöitä ja rukoilemaan anteeksiantoa Cliven ikkunan alla. Olen vaihtanut öljyt isän autoon, maalannut ikkunalaudat ja nyppinyt labradorinnoutajasta takiaisia. Jos joku tulee ulos kesken kaiken, piiloudun pensaisiin. Cliven sisko, joka käyttää kissansilmälaseja vielä nykyäänkin, luulee että mystinen pihatöiden tekijä on Cliven sielu ja viime aikoina hän on alkanut jättää veljelleen viestejä. Simonen mielestä tyttären pään sekoittaminen ei ole perheelle suoranainen palvelus. [s. 50–51]

Saundersin novelleissa mukana olevat, välillä huuruisiksikin kuplivat scifi-elementit istuvat parhaimmillaan erinomaisesti mukaan tekstien muutenkin umpikieroihin maailmankuviin. Niiden avulla Sotapuiston perikadon novellit paitsi tekevät onnistuneesti hajurakoa Joulukuun kymmenennen astetta realistisimpiin teksteihin mutta myös tuovat hienolla tavalla mieleen Margaret Atwoodin erinomaisen Oryx ja Crake -scifipainajaisen, jossa tieteelliset kehitysaskeleet ovat talloneet inhimillisen ja humaanin ajattelun lattianrakoon.

Hän kertoo olevansa onnellinen koska läpinäkyvä lehmä ei kuollut hänen lomansa aikana. Kirjoituspöydälle on levitelty lehmänkuvia tulevaa posteriesitystä varten. Läpinäkyvä lehmä on Spencerin urakehityksen valttikortti. Hän toivoo pääsevänsä lehmän avulla siivousosastolta Intendenttiosastolle. Herra Jorgsenin teoreettiset laskelmat Soveltavan Biologian Osastolla osoittivat lehmän toteuttamisen mahdolliseksi mutta hän ei tarkoittanut että se toteutettaisiin. Spencer kuitenkin sai suunnitelmat käsiinsä ja järjesti panettelukampanjalla Jorgsenille arvonalennuksen Näyttelyesineiden Korjausosasolle. Suurelta yleisöltä pimitetty varsinainen skandaali on kuitenkin se että lehmät eivät kestä. Niitä on ollut jo kuusi. Tästä ollaan hipihiljaa. Kun yksi lehmä kuolee, apuun rientää asiantuntijaryhmä joka muuttaa uuden lehmän alkuperäisen näköiseksi tarkoitusta varten kehitetyllä karvapeitemeikillä. Sitten lehmä kiidätetään kirurgitiimille joka asentaa sen kylkeen pleksilasin. [s. 102–103]

Sotapuiston perikato tarjoaa kokoelman varsin vinkeitä novelleja, jotka viihdyttävät ja antavat toisinaan jopa ajattelemisen aihetta hämmentyneiden naurunpyrskähdysten lomaan, vaikka mitään ennennäkemättömän ainutlaatuista ei lopulta olekaan luvassa.

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1996
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 208
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, satiiri, scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Steven Hall: Haiteksti

Steven Hallin romaani Haiteksti on niitä lukukokemuksia, joiden purkaminen tai kuvailu on varsin haastavaa. Haiteksti on sisällöltään vähän turhankin runsas romaani, jonka kaikkia mielenkiintoisia elementtejä Hall ei osaa kuljettaa tai jalostaa ihan loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään suuri ongelma, sillä jännitystä ja vaarallisia tilanteita riittää kannesta kanteen.

Eric Sandersoniksi kutsuttava päähenkilö herää ilmeisesti kotitalonsa lattialta eikä muista yhtään mitään. Voimakastahtoisen psykiatrin puheiden ja Ericin saamien salaperäisten kirjeiden perusteella miehen oma identiteetti alkaa kuitenkin muodostua ja palautua ennalleen, ja Eric alkaa joko muistaa tai uskoa muistavansa esimerkiksi vaimonsa Clion kuoleman lomareissulla. Juttu kuitenkin taipuu vielä yhdelle mutkalle, kun paljastuu, että kyseessä on jo kaikkiaan yhdestoista kerta, kun Eric on menettänyt muistinsa. Mikä on totta ja mikä valetta, kuka puhuu palturia ja miksi?

Uusiakin ongelmia on luvassa, sillä Ericiä jahtaa ludoviciaaniksi nimetty "käsitteellinen" hai, joka aikoo ahmia päähenkilön muisteineen päivineen. Eric joutuu lähtemään kotoaan Ian-kissansa kanssa etsimään turvaa ja vastauksia. Ulkomaailma ei päästä Ericiä tietenkään yhtään helpommalla, vaan tämä kohtaa monenlaisia vihollisia ja liittolaisia – jälkimmäisistä tärkein eli salaperäinen Scout aikoo käyttää sekä Ericiä että ludoviciaania oman kostonsa välikappaleina.

Haitekstin alku on aivan mieletön ja mielenkiintoinen, kun Eric tonkii kotitalonsa huoneita, pähkäilee mitä lukittujen ovien takana mahtaa olla ja keneltä kaikkialta asunnosta löytyvät salaperäiset kirjeet oikein tulevat. Hall osaa rakentaa heti tarinan alkumetreiltä todella mielenkiintoisen maailman ja tarinan, joka on myös monipuolinen ja vauhdikas – Ericin kotoa siirrytään varsin nopeasti muihin maisemiin jahtaamaan ludoviciaanista enemmän tietävää Trey Fidorousia.

Ulkomaailmassa tarina muuttuu varsin nopeasti kuitenkin ajojahdiksi. Ludoviciaanilta suojautumiseen tarvittavat, huoneen nurkkiin sijoitettavat ääninauhurit ja niiden muodostamat vallit ja muut mielenkiintoiset keksinnöt esitellään niin vauhdikkaasti, että ne menevät monelta varmasti vähän ohitse. Näin Hall vesittää Ericin kodin seinien sisälle rakentamansa jännityksen, jota hitaamman lähestymistavan jatkaminen vähän pidemmälle olisi tukenut ihan eri tavalla.

Huomasin pieniä elämisen jälkiä. Vesipannussa oli kalkkirantu, astianpesuainepullo oli puolillaan. Jääkaapin ja työpöydän väliseen rakoon oli jäänyt pari kuivettunutta makaronia. Käyttö näkyi. Samoin viimeaikainen asuminen. Joka puolella oli elämisen merkkejä. Etsin kaapista purkkipapuja, kun käteen osui keksipaketti. Siitä oli syöty kaksi keksiä. Jäin muutamaksi hetkeksi polvilleni tuijottamaan spagettisäilyke- ja tomaattimurskatölkkien päällä makaavaa keksipakettia, sen auki repsottavaa muovikäärettä. Se minä, joka oli syönyt nuo keksit, oli ollut todellinen ja elossa, asunut tässä talossa. Hän oli ollut tässä keittiössä vasta eilen, luultavasti laittanut ruokaa niin kuin minä tänään. Hänen laittamansa ruoka teki edelleenkin matkaa minun elimistössäni. Kaikki oli tapahtunut täällä, tässä huoneessa ihan vasta, ja nyt hän oli jo poissa. Tuntuu kolkolta ajatella, että kun me kuolemme, useimmilta meistä jää syömättömiä keksejä, kahvijauhetta, puolikkaita vessapaperirullia, vajaita maitopurkkeja jääkaappiin happanemaan; että arkiset tarve-esineet jäävät olemaan ja todistamaan, ettemme olleet valmiita lähtemään, ettemme olleet fiksuja tai tietäväisiä tai sankarillisia, että olimme vain eläimiä, joiden eläimenruumiit lakkasivat toimimasta ilman minkäänlaista aikataulua tai meidän suostumustamme.
   Paitsi että.
   Paitsi että ei täällä eilen ollut kukaan kuollut. [s.24–25]

Haitekstin omaperäisyydestä ja persoonallisuudesta huolimatta Hallin romaani tuo vahvasti mieleen E. Lockhartin We were liarsin, joka niin ikään käsittelee muistinmenetystä ja hitaasti ratkeavaa ja muistojenpalasten keruun myötä täydentyvää mysteeriä. Hall ei kuitenkaan osaa hyödyntää muistinmenetystä tarinansa osana yhtä hyvin kuin mihin Lockhart venyy omassa tarinassaan - Haitekstiin hiipivä toiminta ja jännitys vievät fokuksen hyvin nopeasti muualle ja romaanin mielenkiintoinen alkuasetelma unohtuu hyvin nopeasti.

Juuri tähän liittyvä uskottavuusongelma vähän hiertää Ericin hahmon kanssa. Eric pääsee täydellisen muistinmenetyksen jälkeen vähän liian nopeasti jaloilleen ja on kohta jo valmis syöksymään toimintaan, vaikka ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Tietysti Ericin kannoilla oleva ludoviciaani pakottaa tämän pysymään liikkeessä ja etsimään ratkaisuja tilanteeseen, mutta We were liars kuvasi paljon realistisemmin ja ennen kaikkea hitaammin muistinsa menettäneen Cadencen tunteita, toipumista ja epätoivoiseksi yltynyttä totuuden etsimistä.

Tästä olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea myös Haitekstistä – nyt vauhti on kahta kovempi, eivätkä salaisuudet selviä järin luontevasti kun Scout ja Fidorous paljastavat niitä säännöllisin väliajoin. Tämä ei kuitenkaan tee Haitekstistä kömpelöntuntuista lukukokemusta, vaan sen fokus on vain yksinkertaisesti pakomatkalla olemisessa ja selviytymisessä – itsestään ratkeavat salaisuudet pitävät vauhdin ripeänä ja mielenkiintoisena. Muistinmenetyksen avaaminen olisi vain vastaavasti avannut Ericin luonnetta ja ehkä hahmoakin; nyt tästä kehkeytyy nopeasti kaikesta selviävä neuvokas, vähän latteaksi jäävä sankari.

Ei tosin sillä, etteikö Haitekstissä olisi välillä suorastaan hämäriä tapahtumia ja elementtejä mukana. Kuvataidetaustaisen Hallin kuvitukset tekevätkin Haitekstistä varsin visuaalisen seikkailun ja tuovat tarinaan ihan uutta meininkiä, jonka tekisi Ericin seikkailusta paljon geneerisemmän romaanin. Myös Hallin sanallisesti kuvaamat miljööt ovat todella mielenkiintoisia.

Tunnelissa haisi divarista hankitulta Charles Dickensin romaanilta: kellastuneelta paperilta, vanhalta painomusteelta ja rasvaisilta sormenjäljiltä; se oli sivujen väliin prässätty, talletettu haju.
   Taskulampustani heijastui pieni valkoinen valorengas Scoutin repunpohjaan kun se eteni nykivästi edelläni tunnelissa ja täytti sen melkein kokonaan. Käänsin lamppua tunnelin seinään päin, niin että valkoinen rengas venyi ja sitä rikkoivat seinästä ulos törröttävien sivujen ja epätasaisten pinkkojen varjot: koko sekasortoinen paperista, painetuista ja kuulakärkikynällä raapustetuista sanoista koostuva braillemaisema onnistui jotenkin olemaan romahtamatta tähän pieneen pilkkopimeään tunneliin. Puskin eteenpäin varpaillani, pidin jalat niin lähellä toisiaan kuin suinkin ja hilauduin sentti sentiltä eteenpäin lonkkien ja kyynärpäiden varassa. Irralliset paperiarkit suhahtelivat käsiä, selkää, lanteita vasten kun liikuin. Kaikki, aivan kaikki oli kirjoitettu täyteen sanoja, monia erikielisiä sanoja. Minua vasten läiskähtävistä ja ryömivien ranteitteni alle jäävistä tiuhan kirjoituksen peittämistä lappusista tunnistin hatarasti ranskaa ja saksaa, vaikeita kreikkalaisia ja venäläisiä kirjaimia, vanhanaikaista englantia, jossa s-kirjainten tilalla oli pitkänomaiset f:n näköiset kiekurat, ja kiinalaista ja japanilaista kuvakirjoitusta. Lapuissa oli myös kaavoja, numeroita, matemaattisia lyhenteitä ja monimutkaisia visuaalisia esityksiä. Se englanti, mitä näin, vaihteli monimutkaisesta vajavaiseen ja tarkoituksettomaan: …Kahden konjugoidun muuttujan (vaikkapa johdatteleva päätelmä ja toimitusalijäämä tai nimellinen päätelumen ja liikkuvan käsitteen aika ulottuvuus) samanaikainen huomioonottaminen johtaa rajoitettuun tarkkuuteen… ja …hylkää rehellinen harkinta jälkikaiku poma vainoaa kestää sanoo tikli: amuletti…[s.239–240]

Haiteksti on siis varsin monitahoinen ja -puolinen tarina, joka tuntuu Ericin tavoin olevan itsekin vähän hukassa. Hall tuo tarinaansa mukaan vähän väkinäisesti sen mielenkiintoisimman koukun eli itsensä tekoälyarmeijaksi muuttaneen Mycroft Wardin, jonka kanssa Scoutilla on kana kynittävänä.

Mielenkiintoinen konna muuttuu kuitenkin koukusta riippakiveksi, sillä Hall ei osaa oikein vakuuttaa lukijaa Wardin tarpeellisuudesta – tämä ei esiinny tarinassa oikeastaan ollenkaan vaan jää pelkäksi Scoutia eteenpäin ajavaksi taustavoimaksi. Toisaalta Wardin takia lukija pääsee romaanin lopussa Ericin, Scoutin ja Fidorousin kanssa hauskaan ja jännittävään hainpyyntiin, joka on merihenkisyydessään tervetullutta vaihtelua takaa-ajoon.

Hukkaputkeen on valitettavasti joutunut myös hahmojen välinen dialogi, jonka laatu heilahtelee kuin kaarnalaiva ludoviciaaneja kuhisevassa valtameressä. Haitekstin alussa olevissa takaumissa nähtävä lomamatka Clion kanssa menee jo vähän kiusalliseksi kaikessa romanttisuudessaan, mutta Scoutin ja Ericin nasevuutta ja kepeyttä tavoitteleva sanailu muuttuu aika äkkiä yliyrittävän piinalliseksi.

”Tiedätkö kuule”, hän sanoi ja kohensi tulta kepakolla, ”sinä otat tämän kaiken jotenkin itsestään selvänä.”
   ”Minkä kaiken?”
   Hän katsoi minuun ja hymyili.
   ”Tämä on iso juttu”, hän sanoi. ”Ihan helvetin iso juttu.”
   ”Tiedän. Minä vain – ehkä asiat ovat niin kuin sinä sanoit ja minä olen jatkuvan romahduksen tilassa. Ehkä minua ei vain ei voi tämän pahemmin hetkauttaa. Edes tosi isoilla asioilla.”
   ”Anteeksi kuin sanoin niin.”
   ”Ei se mitään, olit ihan oikeassa. Ja minä olen joka tapauksessa viimeinen, joka rupeaa huolehtimaan siitä mitä sinulla on tai ei ole päässäsi.”
   ”Hmmm…”
   ”Äh. Pitäisikö pyyhkiä tuo yli iskurepliikkien listalta?”
   Scout nauroi. ”Kyllä minä tajusin, mitä tarkoitit, ja kiitos siitä. Ihan totta. Kiitos.”
   ”Minusta on vain on niin kamalan mukavaa kun olet siinä”, minä sanoin ja sohin tulta kepakolla.
   ”Joo”, hän sanoi ja sohi tulta omalta puoleltaan. ”Sama täällä.”
   ”Ömmh”, minä sanoim parin pitkän pullean sekunnin jälkeen.
   Scout hihitti. ”Ömmh.”
   Me kumpikin sohimme tulta. [s.220–221]

Haiteksti on puutteistaan huolimatta sujuva ja taatusti ainutlaatuinen jännityskertomus, joka levittää lukijan eteen viimeistelemättömäksi jääneen mutta täysin ennennäkemättömän ja unohtumattoman maailman. Hallin romaani jää yksinkertaisesti kummittelemaan mieleen kaikilla mielenkiintoisilla koukuillaan.

Samaan maailmaan sijoittuva jatko-osa tai sisarteos, joka selventäisi ja avaisi Haitekstissä pintapuolisiksi jääneitä asioita, kelpaisi kyllä. Suoran jatkon sijaan Hall on tosin kuulemma ladannut nettiin Haitekstin lukujen ”negatiiveja”, jotka avaavat romaanin tarinaa vielä lisää. Mikäli negatiivijahti innostaa, se kannattanee aloittaa miehen kotisivuilta.

Petter ei tule koskaan unohtamaan jossain lapsuutensa eläintarhassa ollutta haiallasta, jonka "läpi" pystyi ryömimään altaaseen rakennetun tunnelin avulla.

Alkuteos: The Raw Shark Texts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Steven Hall
Lajityyppi: scifi, seikkailu, jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: Jennin kirjahyllystä