Ruth Ware: Valhepeli

Ruth Ware tarjoilee Valhepeli-jännärissään samanlaisia jännittäviä käänteitä kuin taannoisessa Nainen hytissä 10 -trillerissään. Yhtä lailla koukuttava ja hyytävä uutukainen jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin omituisen ja vähän korninkin loppupuoliskonsa takia.

Isa Wilde viettää pikkulapsiarkea Lontoossa miehensä ja Freya-vauvelin kanssa, mutta idyllin särkymiseen ei lopulta tarvita yhtä tekstiviestiä enempää. Viestin on lähettänyt Isan nuoruudenkaveri Kate, joka kutsuu päähenkilön ja tyttöjengin kaksi muuta edustajaa eli Fatiman ja Thean luokseen pieneen rannikkokaupunkiin. Kyseessä ei ole mikään lomakutsu, sillä menneisyyden salaisuudet uhkaavat päästä päivänvaloon – Saltenin taajaman asukkaat ja läheisen sisäoppilaitoksen henkilökunnan edustajat puolestaan eivät ole unohtaneet tiivistä ja ilkeämielistä tyttönelikkoa.

Valhepeli seuraa Saltenin nykymenoa ja menneisyytensä kohtaavien naisten edesottamuksia. Takaumissa taas avataan Isan ja kumppaneiden dramaattista sisäoppilaitosaikaa. Valhepelin mielenkiintoisimpana elementtinä toimiikin juuri Isan ja kumppaneiden muodostama kvartetti, joka hämää muita ihmisiä valheillaan. Aikuisiksi kasvaneiden naisten jälleennäkeminen on jännittävää luettavaa romaanin alkumetreillä, kun Isa ja muut matkalaiset saapuvat Katen luokse kiusoittelevan verkkaiseen tahtiin. Repaleista elämää elävä ja kasinolla työskentelevä Thea jäi kohdallani nelikon etäisimmäksi jäseneksi, mutta tykästyin eniten Fatimaan, jonka elämänmuutoksista Ware osaa loihtia mielenkiintoista dialogia.

Fatima pudistaa hymyillen päätään ja osoittaa harteillaan löysästi lepäävää huivia.
   ”Ajat ovat muuttuneet, Thea. Tämä ei ole pelkkä asuste.”
   ”Voi, kulta rakas, ihanko totta, ei yksi hijab sinusta nunnaa tee! Meillä kasinolla käy jatkuvasti muslimeja, ja yksikin sanoi, ettei gin tonicia lasketa alkoholiksi vaan lääkkeeksi kiniinin takia.”
   ”A. teologipiireissä sanottaisiin, että puhut hevonkukkua”, Fatima sanoo. Hän hymyilee yhä, mutta hänen kepeässä sävyssään on hiven terästä. ”Ja b. sillä joka käyttää hijabia kasinolla, täytyy olla aikamoista disassosiaatiota, kun huomioidaan Koraanin kanta uhkapeliin.” [s. 72]

Valhepeli kuvaa myös onnistuneesti sitä, kuinka tukahduttavan tiivis ystäväjoukkio onkaan omituisine valehteluun liittyvine sääntöineen – niin nykyhetken kuin menneisyydenkin tapahtumat kietovat Isa-parkaa entistä syvemmälle valheiden verkkoon, jossa sätkiessä luottamus koko maailmaa kohtaan on koetuksella. 

Ware onnistuu hienosti ja uskottavasti näyttämään valehtelun vaikutuksen ihmismieleen, ja varsinkin vääjäämättömät valheista kiinni jäämiset ovat kiusallista ja surullista luettavaa. Esimerkkinä tästä käy kohtaus, jossa Isa joutuu myöntämään koulunsa vuosijuhlassa vetäneensä yhtä koulutoveriaan nenästä.

”Anna anteeksi.” Lasken haarukkani. ”Se …oli vitsi. En minä ole sukua Oscar Wildelle.”
   Haluaisin maan nielevän minut. Miksi, miksi olimme niin inhottavia? Emmekö tajunneet mitä teimme, kun jymäytimme kilttejä, höynäytettäviä, hyvin kasvatettuja tyttöjä?
   ”Anteeksi”, sanon uudestaan. En pysty katsomaan Marcia silmiin, katson hänen ohitseen Lucya ja puhun anovalla äänellä. ”Se oli… En tiedä, miksi puhuimme sellaista.”
   ”Ai jaa.” Lucyn kasvot rusottavat entistä vaaleanpunaisempina, enkä tiedä, harmittaako häntä se että hän on mennyt lankaan, vai se että narutin häntä. ”Niin tietysti. Olisihan minun pitänyt tajuta.” Hän tökkii ruokaa lautasellaan, muttei syö enää. ”Olinpa tyhmä. Isalla ja hänen kavereillaan oli sellainen peli”, hän selittää Marcille. ”Miksi te sanoittekaan sitä?” [s.184]

Viiltävän tarkasta psykologisesta kuvauksesta huolimatta Valhepelissä on omat uskottavuusongelmansa. Niistä näkyvin on Freyan mukaan ottaminen Saltenin-reissulle. On suoraan sanottuna epäuskottavaa, että Isa suostuu ottamaan ainoan ja täysin puolustuskyvyttömän jälkeläisensä mukaan takuuvarmasti vaaralliselle reissulle, vaikka on olevinaan niin kovin suojelevainen äiti. Ware toki heittelee päähenkilön eteen valintatilanteita, joissa tämän on punnittava tilannetta niin Freyan kuin ystäviensä kannalta, eikä ollut erityisen uskottavaa, että lastaan palvova Isa on niin usein valmis eroamaan piltistään tuosta noin. Äitiyden ja vaipanvaihtojen kaltaisten arkitoimien nostaminen kantavaksi elementiksi dekkariin on toki virkistävä veto, joka ei kuitenkaan löydä kokonaisuudesta paikkaansa.

Valhepelin ehdottomasti suurin ongelma on kuitenkin sen viimeinen kolmannes, jonka aikana touhu muuttuu suoraan sanottuna epäuskottavaksi ja kaikkea muuta kuin tyydyttäväksi. Taustalla sykkinyt suurempi mysteeri paljastuu todella kliseiseksi kokonaisuudeksi, joka tuntuu S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännärin häiriintyneeseen taustakuvioon nähden mielikuvituksettoman köyhältä ja tylsältä. Myös romaanin loppuhuipennuksena nähtävä toiminnallisempi osuus on epäuskottava lisäys muuten niin realistisen tarinan loppuun.

Valhepeli on taattua waremaisen jännittävää laatua, joka kuitenkin lässähtää loppupuolellaan harmittavan latteaksi kujanjuoksuksi. Lopun tapahtumat eivät täysin tyydytä vetävästä alkupuolesta innostunutta lukijaa, mutta ongelmistaan huolimatta kyseessä on vetävä ja koukuttava kokonaisuus.

Alkuteos: The Lying Game
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Terhi Kuusisto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 411
Kansikuva: Alamy Stock Photo
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Rein Raud: Rekonstruktio

Rein Raudin Rekonstruktio on kunnianhimoinen dekkari, jonka kuolemansairas päähenkilö Enn Padrik yrittää selvittää tyttärensä kohtaloa. Viisi vuotta sitten Anni Padrik ja tämän omituiset kulttiystävät tekivät joukkoitsemurhan syrjäisessä talossa, ja Enn yrittää käyttää jäljellä olevat päivänsä tekoon johtaneiden syiden paljastamiseen – edessä on lähtökohdiltaan erittäin mielenkiintoinen mutta lopulta pitkäveteiseksi ja sekavaksi juoksettuva seikkailu.

Rekonstruktio yrittää kovasti olla paljon enemmän kuin tavanomainen dekkari, ja tämä kunnianhimoisuus tekee valitettavasti melkoista hallaa kokonaisuudelle. Vetävän alun jälkeen Raud jää junnaamaan Neuvosto-Viron lähimenneisyyden ja Ennin avioliiton ja perhe-elämän kuvaukseen aivan liian pitkäksi aikaa. Kovapäisen vaimon ja idealistisen tyttären mollaaminen alkaa kyllästyttää todella pian, sillä hahmojen avaaminen ei lopulta tuo kokonaisuuteen mitään oleellista mukaan. Niinpä Rekonstruktion alkupuoli valahtaa kuluneeksi perhe-elämän kuvaukseksi, joka kuitenkin sivuaa esimerkiksi Viron itsenäistymisen jälkeistä aikaa ja käsittelee myös nykypäivänä puhuttelevia teemoja.

Minun on todettava, että seurasin heidän väittelyään sivusta ja ihmettelin kaksin verroin. Mairen kykyä argumentoida ja pysyä tarkasti jyvällä yhteiskunnallisista asioista yhtä lailla kuin Annin maailmanparannuksellista uhmakkuutta. Ja minusta tuntui, että he täydensivät toisiaan, mikä auttoi kumpaakin pitämään katseensa kirkkaana. Niin olikin jossain määrin. En tosin jakanut Mairen varmuutta siitä, että jos jollakulla menee heikosti vapaassa Virossa, niin se on täysin hänen omaa syytään – sillä vähäinenkin aloitteellisuus ja ahkera työnteko johtaa kyllä vihreälle oksalle – mutta en ollut samaa mieltä Anninkaan kanssa, jonka mukaan yhteiskunnan on aina taattava kaikille tasavertaiset mahdollisuudet ja jos joku ei pysy muiden tahdissa, hänet tulee lykätä muiden tasalle yhteisin voimin huolimatta siitä, kykeneekö tuo joku edistymään vai ei. Lopulta en hyväksynyt kummankaan kantaa. Eihän yksikään populaatio ole elinvoimainen, jos se toteutuu vain laboratorio-oloissa, vaikka toisaalta ihmisyhteiskunta ei ole mikä tahansa populaatio. Niin minä liityin heidän keskusteluunsa kolmanneksi pyöräksi, joka vuoroin hillitsi yhtä, sitten taas toista osapuolta. Myöhemmin heiltä hävisi tuo väittelyvimma. Ilmeisesti kummankin argumentit olivat menettäneet tuoreutensa kuulijan kannalta. [s. 52–53]

Viron lähihistoriasta lukeminen on kyllä kiinnostavaa, ja esimerkiksi ulkomaille paremman elämän toivossa lähteneiden virolaisten kohtalot ovat varsin synkkiä. Annin kovat vaiheet Pariisissa valottuvat hitaasti ja varmasti tarinan edetessä, ja hahmosta rakentuu lopulta varsin uskottava ja kiinnostava kuva. Lopulta on katkeransuloisen selvää, mikä on saanut kunnianhimoisen Annin vetäytymään maailmasta oudon kultin helmoihin syrjäseuduille.

Sitä vastoin Padrikin vaimon Elo-siskon oma tarinalinja on surullisuudestaan huolimatta selvää täytemateriaalia, joka ei oikein löydä muusta kokonaisuudesta paikkaansa. Annin oma kertomus olisi kyllä riittänyt välittämään lukijalle sanoman siitä, kuinka kova paikka neuvostotodellisuudessa kasvaneella on edessään vapaan Euroopan kamaralla.

Rekonstruktio muuttuu kokonaan viimeisellä kolmanneksellaan, kun dekkari jättää salapoliisityön seuraamisen taakseen kulttielämän kuvauksen saadessa tilaa. Raud osaa kuvata Emma Clinen Tytöt-romaanin tavoin oivallisesti sitä, kuinka hulluus alkaa levitä hitaasti mutta varmasti eristyksissä olevien ihmisten keskuudessa. Valitettavasti Raudin hahmot eivät oikein tee vaikutusta, ja Anni jääkin kulttilaisista ainoaksi oikeasti kiinnostavaksi hahmoksi. Stereotyyppisistä pikkunilkeistä ja sekopäistä koostuvat kultin jäsenet eivät voittaneet sympatioitani puolelleen, eivätkä esimerkiksi pelottavan karismaattisen Androidin hullut höpinät nousseet Tyttöjen uhkaavan ja vaarallisen tunnelman tasolle missään vaiheessa. 

” […] Me kaikki olemme Michael Jacksoneja, voimme laulaa ja liikkua täydellisesti, kaikki huiput on valloitettu, kansajoukot koomassa, mutta väri väärä. Shit happens, eikö vain? Se on muuten tosi hyvä esimerkki, koska se auttaa selittämään, miksi ihmiset lopulta jakautuvat kahteen leiriin. Kutsukaamme heitä potilaiksi ja laskuvarjohyppääjiksi. Potilaat ovat niitä, joiden diagnoosi on Michael Jackson ja hoito kauneusleikkaus. Ajattelet, että ostat itsellesi uuden naaman ja oletkin uusi ihminen. Se joka haluat olla. Tai sanotaan että hankit jonkin uuden vempaimen, auton tai naisen, ei sen väliä. Se ei tietenkään ole hoitoa joka parantaisi ketään, vaan hoitoa jonka he ovat itse itselleen valinneet. Ja joka juuri samasta syystä ei tehoa heihin. Heidän sairautensa ei edes ole parantumatonta laatua, kuten vaikka… sanotaan vaikka sokeritauti tai homoseksuaalisuus. He eivät vain halua parantua.” [s. 192]

Rekonstruktio on aivan liian moneen suuntaan kurottava kertomus, jonka turhankin moninaiset sisällöt eivät muodosta luontevaa kokonaisuutta. Samalla tavalla menneisyyden salaisuuksia tonkivaa dekkaria etsivien kannattaa kääntää katseensa mieluummin kohti Joël Dickerin erinomaista Baltimoren sukuhaaran tragediaa.

Alkuteos: Rekonstruktsioon
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Hannu Oittinen 
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 288
Kansikuva: Tommi Tukiainen 

Lajityyppi: kollaasiromaani, 

historiallinen romaani, jännitys

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen tarttuu kolmannessa romaanissaan hyvin ajankohtaisiin ja tunteita herättäviin aiheisiin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva Kun aika loppuu käsittelee sitä, miten omasta lapsesta voi tulla ampuja ja onko rikollisen perheellä oikeutta suruun. Samalla Hirvonen käsittelee ilmastonmuutosta ja mitä tapahtuu, jos siihen ei puututa. Hirvonen kuvaa herkällä otteella ympäristötietoisia ihmisiä, jotka yrittävät eri valintojen kautta hidastaa maapalloa tuhoavien asioiden etenemistä, ennen kuin aika on lopussa.

Romaanin keskiössä on Lasipalatsin katolta ihmisiä ampuvan Aslakin perhe, erityisesti tämän äiti Laura Anttila ja perheen toinen aikuinen lapsi Aava. Perheen isä Eerik jää suurimmaksi osaksi taustalle. Eri näkökulmien ja takaumien kautta käsitellään perheen rakentumista ja Aslakin ja Aavan lapsuutta, miten hiljainen ja eristäytynyt poika on päätynyt katolle aseensa kanssa. Kertomus on inhimillinen, ja samalla Lauran kautta käsitellään äitiyttä, niin syyllisyyden kuin pyyteettömän rakkaudenkin kautta.

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäiseksi jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on ollut pitkään epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. [...]
         En koskaan puhu tunteesta kenellekään, en edes Eerikille. Syy on häpeä. Varmuus, että se tunne on ehdottomasti ja peruuttamattomasti väärä. Vanhemmilla on yleisesti hyväksytty oikeus olla huolissaan lapsistaan ainoastaan silloin, kun lapsella on uhrin rooli. Jokainen vanhempi tunnistaa jatkuvan pelon siitä, että omalle lapselle tapahtuu jotain pahaa. Sydäntä puristavan vanteen, kun näkee lapsensa seisovan koulun pihalla syrjässä muista ja harkon rintalastan alla, kun kello on paljon eikä lapsi ole tullut kotiin.
         Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin. [s. 137-138]

Tytär Aava on ampumavälikohtauksesta kuullessaan Somaliassa lääkärinä. Aava potee huonoa omatuntoa lapsista, jotka ovat ehtineet kuolla silloin kun hän on ollut poissa. Hän kuitenkin kokee olonsa ainakin jossain määrin hyödylliseksi kenttämatkoilla, kun pääsee työskentelemään paikallisten kanssa. Nuori nainen on ollut koko elämänsä ajan sidottu ongelmaiseen veljeensä – omaa elämää on ollut vaikeaa aloittaa, kun on joutunut huolehtimaan, miten Aslak pärjää. Aava onkin aikoinaan halunnut lähteä mahdollisimman kauas perheestään ja jättää ongelmat Suomeen.

Siihen aikaan Aslak pyysi minua leikkimään kanssani usein, mutta suostuin harvoin. Minä olin koulussa ja minulla oli omia ystäviä, joiden luokse menin kylään iltapäiväkerhon jälkeen. Aslak oli samassa esikoulussa joiden ystävieni pikkusisarusten kanssa ja tiesin, että muut pitivät häntä outona. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan kolmevuotiaana ja voitti joskus isä shakissa. Mutta kun muut lapset pyysivät häntä mukaan leikkiin, hän saattoi vajota omaan maailmaansa, jäädä katsomaan seinällä häilyvää varjoa tai jotakin sen takana, ja sanoa pitkän hiljaisuuden jälkeen jotain, mitä kukaan ei ymmärtänyt. Toivoin,että vuosi muuttaisi hänessä jotain. Että hän olisi kouluun tullessaan tavallisempi poika, sellainen, jolle kukaan ei naura. Halusin ajatella, että toivoin sitä ennen kaikkea hänen takiaan, että hänen olisi helppo sopeutua joukkoon. Mutta oikeasti toivoin sitä eniten itseni takia. Pelkäsin, että jos kaikki muut pitäisivät pikkuveljeäni omituisena, myös minä jäisin yksin. [s. 78]

Hirvonen kirjoittaa vetävästi ja koskettavasti. Parasta antia on pienet palaset, kun hiljaisen Aslakin päähän ja tunteisiin päästään hetkeksi sisälle. Vatsassa humahtaa, kun Laura on pohjattoman iloinen hänen hiljaisen lapsensa löytäessä ensimmäisen oikean ystävän. Vatsassa humahtaa uudelleen, kun ystävä muuttaa toiseen maahan ja hiljainen poika sulkeutuu entistä tiiviimmin omaan huoneeseensa.

Jos lapsi on masentunut, sulkeutunut ja etäinen, kuinka paljon aikaa on lasta auttaa? Kukaan ei tiedä, miten paljon on aikaa yrittää muuttaa asioita. Vastuun rajat eivät ole selkeät, varsinkaan vanhemmuuden kohdalla. Laura joutuu lastensa lisäksi painimaan oman parisuhteensa ja himojensa kanssa, perheen ja oman hyvinvoinnin välimaastossa. Myös oma äitisuhde ja oma rooli äitinä mietityttävät Lauraa, eivätkä kaikki omat ratkaisut ole sellaisia, joita nuorena olisi toivonut tekevänsä.

Hirvonen löytää inhimillisyyttä sieltä, mistä sitä ei yleensä toivota löydettävän. Kirja herättääkin varmasti paljon keskustelua, mutta mielestäni romaani käsittelee hyvin vaikeita aiheitaan ilman selkeää saarnaavaa sävyä. Lopun asetelma, mikä on lopulta saanut Aslakin nousemaan katolle ja tarttumaan liipaisimeen, on inhimillisyydessään murskaavaa, vaikkakin ennalta-arvattavaa. Hyväksytyksi tuleminen ja läheisyyden saaminen ovat kaikille tärkeää.

On muuten aina kiinnostavaa huomata, miten suhtautuminen kirjan kanteen muuttuu lukukokemuksen jälkeen – pidin Hirvosen romaanin kantta vähän ankeana ja harmaana, mutta lukemisen jälkeen näyttää kansi hyvinkin koskettavalta. Miten pieni, herkkä poika vaaleanpunaisine, hauraine siipineen on päätynyt katolle ampumaan ihmisiä.

Kun aika loppuu on todella tasapainoinen teos, ehkä liiankin. Ahmaisin sen nopealla tahdilla ja se piti otteessaan, mutta jäin kaipaamaan vielä jotakin, ja sitä jotakin on vaikeaa paikallistaa. Hirvosella on hyvin herkkä tapa kirjoittaa, mikä on tuttua hänen aikaisemmistakin teoksista, ja ehkä vielä jotakin särmää olisin kaivannut. Lukukokemus on niin sujuva, että ehkä teksti tuntuu liiankin pureksitulta. Olisin myös esimerkiksi toivonut, että ilmastonmuutosta olisi vielä näkyvämmin käsitelty: nyt kaikki aiheet tuntuivat sulautuvan toisiinsa vähän turhankin hyvin, niin että kirkkaiden ajatusten sijaan romaanin liemi jää turhan sameaksi. Ehkä siloittelu johtuu kuohuttavasta aiheesta – jotta se olisi helpompi sulattaa? Siloisuus on kuitenkin sääli, koska Hirvosen teos voisi hyvinkin nousta vielä astetta kovemmalle tasolle.

Kun aika loppuu on tärkeä ja ajankohtainen. Olen lukenut Hirvosen edelliset romaanit Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta, ja odotin niiden perusteella paljon Hirvosen uusimmasta – enkä ole täysin varma, täyttyivätkö odotukset aivan kokonaan. Heti kirjan luettuani ajattelin, että teos oli todella kovaa tasoa, mutta lukukokemuksen väkevyys on haihtunut pois yllättävän nopeasti. Teos on kuitenkin lukemisen arvoinen, ja tasaisuudestaan huolimatta Hirvosen teksti on taiturimaista ja nautittavaa.

Jenni ei ole koskaan käynyt Afrikassa, mutta lähtee kesällä kuukaudeksi Japaniin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 248

Kansi: Ville Tietäväinen

Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu