Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse 2000. Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2024. 120 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirin ystävät kehuivat tätä romaania niin että lainasin sen kirjastosta heti. Luinkin sen heti, eikä siinä kauan mennyt. Pienoisromaani on pienen hetken kestävä, mutta mieleenpainuva ja arvokas.

Saareen rakennettuun pieneen torppaan syntyy lapsi, joka saa nimekseen Johannes. Hänen isänsä on huolesta jäykkänä, mutta kokeneen kätilön avulla äiti synnyttää maailmaan potran pojan. Elämä on alkanut. 

Romaanin toisessa osassa vanha kalastaja, jonka nimi on Johannes, herää ja ihmettelee notkeita jäseniään, kevyttä kulkua ja kaiken leijumista. Johannes muistelee kuollutta vaimoaan ja haaveilee tämän läsnäolosta. Hän kulkee rantaan ja veneelle vanhan, jo edesmenneen ystävänsä Peterin kanssa, lupaa leikata tämän tukan ja tutustuu tulevaan vaimoonsa. Lämmöllä hän ajattelee nuorinta tytärtään, joka asuu lähellä, ja hätääntyy, kun tämä ei vastaan tullessaan huomaa häntä lainkaan. Johannes on kuollut.

Fossen kerronta on erikoista. Siinä ei ole juurikaan pisteitä, paitsi parissa ilmeisen painokkaassa kohdassa, esimerkiksi Jumalan yhteydessä. Lauseiden ja ajatusten ketju pilkkujen välissä tekee tekstistä puheenomaista, mietteliästä ja ihmeen soljuvaa. Ihan kuin loppua kohden tulisi vähän kiire, vaikka kaikki on jo valmista. Mutta ehkä Johannes on vähän ihmeissään viimeisestä päivästään. 

Voisin kokeilla Fosselta jotain muutakin, ihan jo uteliaisuuttani haluan tietää, onko tyyli samanlainen, vai vaihteleeko hän sitä. Elämän aamun ja etenkin illan kuvaukseen, Johanneksen hämmennykseen ja tunteiden vuoristorataan tämä tyyli sopi erinomaisesti. Kokonaisuudessa on jotain runon kaltaista, kuolema sallii tarinaan epäloogisuutta ja hivenen fantasiaakin. Haikeakin se on, mutta myös lohdullinen, sillä mukana ovat tärkeimmät ihmiset. Peterin mukana Johannes lähtee merelle viimeisen kerran.

Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Marie Aubert 2022. Norjankielinen alkuteos Jeg er egentlig ikke sånn. Suomentanut Aino Ahonen. Gummerus 2025. 212 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sukulaiset kokoontuvat toukokuisena viikonloppuna teini-ikäisen Linnean rippijuhlia varten. Linnea on itse hyvin hermostunut, sillä juhliin on pyydetty tarjoilijoiksi kaksi hänen hieman vanhempaa ystävää. Ystävyyteen on kuitenkin tullut viime päivien aikana merkittävä särö. Linnea ei voi käsittää, miksi hänen kuorokaverinsa Ingrid ei vastaa enää hänen viesteihinsä, miksei hän enää kelpaa tälle. Miten juhlien käy, jos Ingrid ei saavukaan?

Linnean Oslosta saapuva täti Hanne on muuttunut niin paljon, että herättää väistämättä huomiota. Hanne on saavuttanut sen, mitä häneltä ei koskaan odotettu, mutta huomion kiinnittyminen häneen herättääkin ihan liikaa muistoja menneisyydestä, jo edesmenneestä äidistä, kouluaikojen kiusaamisesta ja kehohäpeästä. Hannella on mukanaan uusi puoliso, eikä tuore suhde taida olla tarpeeksi vahva kestääkseen Hannen mielialavaihtelut ja epävarmuuden.

Linnean isä kokee tekevänsä juhlien ja perheen arjen eteen enemmän kuin vaimonsa. Pakka on vaarassa hajota juuri juhlien alla, sillä Bård kokee ettei hänen aikansa riitä kaikkeen. Hän on lapsesta saakka saanut äidiltään kuulla olevansa täydellinen, toisin kuin siskonsa, mutta nyt hän on mennyt tekemään jotain, mikä toistaa isän menneitä virheitä. Kuullessaan epämiellyttävän uutisen päivää ennen juhlia Bård on lähellä hajoamista. Siskostakaan ei ole apua, on kuin Hanne nauttisi veljensä ahdingosta ja virheestä.

Minulle aikaisemmin tuntematon Marie Aubert kirjoittaa erinomaisella tavalla perheenjäsenten välisistä suhteista. Kerronnassa ja dialogeissa on hieman mustaa huumoria synkkiä ajatuksia ja painetta keventämään. Mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä synkemmältä päähenkilöiden pään sisällä tuntuu, ja ajatukset menevät aina vaan pahemmin solmuun. Heistä usea toteaa itsekseen: Enhän minä ole sellainen. Juhlissa purkautuu ainakin osa paineesta, mutta Aubert lopettaa romaaninsa sunnuntai-iltapäivään, olivat asiat kesken tai eivät. Jokin solmu löystyy, osa skismoista jää päälle ja osa salaisuuksista jää paljastumatta, mutta lopussa on kuitenkin toivoa.

Alkuun ajattelin, onko Aubertin kerronta liiankin vähäeleistä tai tylsää makuuni, mutta ei sitten ollutkaan. Se on tavallaan melko arkista, mutta hän on taitava sanoittamaan monenlaisia tunteita: kiusatuksi tulemista, sivuun jäämistä, häpeää, nähdyksi tulemisen kaipuuta, ihastumista ja pettymistä. Kuten niin usein, tunteet pidetään sisällä eivätkä perheenjäsenet tiedä toistensa kivuista puoliakaan, etenkään jos niiden juuret ovat jo lapsuudessa. Näkökulmia ja kertojia on neljä, mikä tekee kokonaisuudesta kiehtovan ja pitää kerronnan napakkana.

Maja Lunde: Unelma puusta

Maja Lunde 2022. Norjankielinen alkuteos Drømmen om et tre. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2023. 464 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani oli minulle jo lähtökohtaisesti rakas, sillä se on Maja Lunden ilmastokvartetin viimeinen osa, ja pidin hurjasti kolmesta ensimmäisestä, Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Niinpä yllätyin kovasti, miten tahmealta tämän lukeminen tuntuikin. Pitkä ja hieman puuduttavakin lukukokemus alkoi jo tammikuussa, mutta en päässyt sen imuun missään vaiheessa. 

Huippuvuorille sijoittuvassa teoksessa on yhtymäkohtia edellisiin teoksiin ja se ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen, mutta toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tommy on vasta 18-vuotias, mutta vastuussa niin nuoremmista veljistään kuin arvokkaasta siemenvarastosta, joka on säilötty turvaan Huippuvuorten sisään. Tarinassa kulkee rinnakkain Tommyn nykyaika, vuosi 2110, ja kuukaudet ennen sitä. Alkuun Tommylla on vielä rinnallaan isoäiti, joka on tullut saarille suuren romahduksen myötä. Isoäiti opettaa hänelle kaiken siemenistä ja kasvien viljelemisestä, mutta myös pärjäämisestä ja elämästä ylipäätään.

Kun nopeasti tarttuva tauti pyyhkii läpi Longyearbyenin, Tommy ja tämän kaksi pikkuveljeä jäävät yksin maailmaan. Heidän seuranaan ovat vain Tommyn ikäinen Rakel ja tämän pikkusisar Runa. Viisikko tietää miten pysyä hengissä, ja vaikka yhteys mahdolliseen muuhun maailmaankin on mahdollinen, yhteydenpidosta ollaan erimielisiä. Lukija tietää, että Kiinasta saapuu laiva hakemaan lapsia ja siemenvarastoa, mutta kuka heidät kutsuu ja mikä on saapujien varsinainen motiivi? Onko isoäidin opettama Tommy valmis luovuttamaan siemenet maailmalle, joka niiden avulla pystyisi jälleen ruokkimaan väestönsä?

Geneettinen moninaisuus, rikkaus, uuden elämän yltäkylläisyys. Näiden siementen avulla voisi tapahtua kaikkea ihmisten hyväksi, tämän aarteen avulla he voisivat nousta, kasvaa lajina, levitä taas. Viljaa voisi kylvää kaikkialle, vehnää, kauraa, maissia erikoistuneita lajeja, jotka soveltuivat maapallon jokaiseen kolkkaan. Geneettisiä mahdollisuuksia aivan uusille lajeille, uusille mukautumisille. Raikuvat hyvästit generalisteille. Ja ainutlaatuinen turva ihmisille. --- Ei, sillä nykyihmiset olivat kaiken tuhonneiden ihmisten jälkeläisiä.

Romaanissa on koskettavia yksityiskohtia, etenkin pienen Henry-veljen ja Tommyn välinen side, lapsen viattomuus ja luottamus, isoveljen vastuullisuus ja rakkaus. Tommy tekee töitä äärirajoille saakka turvatakseen veljiensä elämän, mutta myös turvatakseen maailman siitä näkökulmasta, jonka isoäiti on hänelle jättänyt perinnöksi. Tommyn ja Rakelin välinen kitka tuo tarinaan säröä, mutta myös inhimillisyyttä - ilman sitä Tommy olisi hahmona liiankin pystyvä ja sitkeä. Rinnalla kulkevat myös muistot perheestä, vanhemmista ja vuosista ennen kaiken katoamista.

Romaani itse asiassa alkaa siitä, kun Tommy löydetään pienenä halaamasta rantaan ajautunutta puuta, harvinaisuutta, joka saa pojan unelmoimaan puista ja metsistä. Niitä ei ole Huippuvuorilla eikä hän ole sellaisia nähnyt koskaan. Ainoat puut kasvavat valtavassa kasvihuoneessa. Huippuvuorten pitkä, pimeä kaamos ja kevään vähitellen lisääntyvä valo ovat oiva miljöö apokalyptiselle tarinalle, jossa luminen ympäristö ja haastava talvi ovat jatkuva uhka. Lunden aikaisemmista romaaneista tuttu huoli luontokadosta, puhtaan veden loppumisesta ja ihmiskunnan teoista on hyvin läsnä tässäkin osassa - tai no, ei pelkkä huoli, vaan tässähän ne ovat jo todellisuutta. En osaa tarkemmin analysoida, miksi lukeminen oli niin puisevaa, mutta hieman harmittaa se, etten pystynyt nauttimaan tästä yhtä paljon kuin edellisistä.

Jo Nesbø: Verikuu

Jo Nesbø 2022. Norjankielinen alkuteos Blodmåne. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2022. 544 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Oli keskiyö ja Harry istui hotellin baarissa. Tuijotti viskilasiaan ja koetti tehdä mielessään tilannekatsausta. Sillä nyt oli tilinteon aika. Aika ynnätä yhteen kaikki ne, jotka hän oli menettänyt, ja kaikki, jotka hän oli pettänyt. Sekä kaikki ne kasvottomat, jotka hän oli ehkä - mutta vain ehkä - pelastanut. Mutta loppulaskelmasta puuttui vielä yksi henkilö.

Harry Hole palaa Osloon, mutta vain koska auttamalla rikasta pohattaa hän pystyy pelastamaan ystävänsä pulasta Kaliforniassa. Oslosta on löytynyt nuori kuollut nainen ja toinen on kateissa. Media yhdistää naiset liikemies Markus Røediin, joka maksaa mitä tahansa nimensä puhdistamiseksi. Toki Røedillä on jo maine häikäilemättömänä naistenmiehenä ja kokaiinin käyttäjänä, mutta hänen yhdistämisensä kuolemantapauksiin on jo eri asia. Hän tarvitsee riippumattoman ja mitään pelkäämättömän yksityisetsivän avukseen. Harry kokoaa tutkijatiimin, joka herättää huvittuneisuutta - kuolemansairaan psykiatrin, rikoksista epäillyn poliisin sekä aineita myyvän taksikuskin - mutta joka onnistuu tehtävässään ja selvittää, kuka oikea syyllinen on.

Harryn tiimillä ei ole kovin monta päivää aikaa tehtävän suorittamiseen, mutta onneksi heillä on edelleen läheiset välit viralliseen poliisitutkintaan eli Katrine Brattiin sekä laboratoriossa työskentelevään Alexandraan, jotka ovat tuttuja hahmoja edellisistä Hole-teoksista. Epävirallisen tutkijatiimin ja oikeiden poliisien välillä käydään tietysti kädenvääntöä, mutta lopulta yhteistyö palkitaan ja Harry saa vapaat kädet tutkia tapauksia, joita tulee lisää. Murhaaja nimittäin lähestyy vähitellen Markus Røediä, jonka menneisyydestä motiivi löytyy. Lukija tietää, millä tavalla mikrobiologiaa hyödyntävä murhaaja toimii ja mikä on hänen motiivinsa, mutta tutkijoilla kestää monta päivää päästä hänen jäljilleen. Ennen sitä Harry ehtii tehdä monta väärää johtopäätöstä.

Verikuu on jo ties kuinka mones sarjan osa, mutta edelleen melko hyvä. Mikrobiologia ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat ehkä aika kaukaa haettuja ja vaikka dekkarin ei tarvitse olla uskottava, tämän teoksen murhatavat olivat jo liiankin epäuskottavia. Aikaisempien teosten huumemaailman kuviot, korruptoituneet poliisit tai liikemaailman ahneus ovat mielestäni toimineet teemoina paremmin ja murhaajien tekotavatkin ovat olleet suoraviivaisempia. Muutama turha sivuaskelkin otetaan ja joita ilman teos olisi ollut hyvällä tavalla lyhyempi. 

Tässä teoksessa oli kiehtovaa ihan toinen puoli: se millä tavalla Harry otetaan Oslossa vastaan, millainen hänen suhteensa on jäljellä oleviin ystäviin tai tuohon omituisten otusten tiimiin. Siinä mielessä taidan olla kiinnostuneempi Harrystä ilmiönä ja hahmona kuin rikoksista, joita hän ratkoo. Mutta niinhän se menee monien muidenkin dekkarisarjojen kanssa.

Harry painii edelleen alkoholisminsa kanssa ja viittaukset musiikkiin ovat ehkä jopa aikaisempaakin runsaampia. Hän suree tietysti edelleen edesmennyttä vaimoaan Rakelia ja elämän suunta on hukassa - tai itse asiassa hän oli jo päättänyt päättää elämänsä Kaliforniassa, kunnes toinen pulassa oleva ihminen muutti hänen suunnitelmansa. Kirjan lopetus antaa mahdollisuuden jatkolle eikä Harry todennäköisesti pääse Oslosta eroon. Oslossa on myös pieni lapsi, joka taitaa viedä jähmeän sankarimme pikkusormen. Syyllisyyden kanssa olisi helpompi elää, jos ottaisi apua vastaan ja oppisi olemaan itselleen armollisempi, mutta siihen ei taida Harry Hole taipua.

Teoksesta myös blogeissa Kirjoittaja Jenni ja Kirjarouvan elämää.

Petra Rautiainen: Meren muisti

Petra Rautiainen 2022. Otava. 207 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kun Aapa palaa kahdenkymmenen Amerikassa vietetyn vuoden jälkeen kotikyläänsä Pohjois-Norjaan, meren edustalla on edelleen rantaan ajautuneen valaan luuranko. Miksi valaat ajautuvat välillä rantaan ja kuolevat, miksi ne käyttäytyvät joskus aggressiivisesti, kuin olisivat hukassa, sekaisin, ilman suuntaa? 

Hukassa on myös Aapa itse, jonka tehtävänä olisi löytää haastateltavat ja paikat öljy-yhtiön propagandavideoon. Öljy on rikastuttanut Norjaa vuodesta 1969 lähtien ja nyt 1980-luvun alkupuolella Aapa on öljy-yhtön palkkalistoilla, mukana juhlistamassa rikkauksia ja mahdollisuuksia. Kotikylässä Ruijassa, kveenien alueella, hän joutuu kuitenkin kohtaamaan todellisuuden sen sijaan että uskoisi tarinaan, jota videolla halutaan kertoa. Jo aikoja sitten tiedettiin, että ihminen lämmittää ilmastoa, merten happipitoisuus laskee, pohjoiset jäätiköt sulavat ja ihmisen toiminta merellä - kuten öljynporaus - kuurouttaa valaat ja niiden elämä vaikeutuu.

Eräänlaista tarinaa Aapa on kertonut myös itselleen lapsesta saakka ja vihaa siksi niitä tuntemuksia, joita ämmin, tädin ja muidenkin tuttujen kohtaaminen aiheuttaa hänessä. Hän on kertonut itselleen tarinaa siitä, miten hänen äitinsä kuoli vuonna 1959 valasonnettomuudessa, mutta pian hänen on myönnettävä, ettei tämä tarina olekaan koko totuus. 

Vedän syvään henkeä ja tunnen kuinka kurkkua kuristaa. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, tuntuu epätodelliselta. Kuin en olisi tässä ja nyt, vaan jossain muualla. --- Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohtaan. --- Se tuntuu siltä, että minä hukun. 

Rautiaisen toinen romaani on vetävää luettavaa. 1980-luvulle sijoittuvan kertomuksen lomassa kirjassa kulkee päiväkirjamerkintöjä retkestä kohti Pohjoisnapaa. Päiväkirjan rooli paljastuu vasta ihan lopussa, mutta se kiertyy kauniilla tavalla yhteen Aapan menneisyyden, ideologisten kamppailujen ja tulevaisuuden kanssa. Jäämeren rannalla yhteisön elanto on tullut perinteisesti kalastuksesta ja valaanpyynnistä, ja meren tuntemus on vahvaa. Meri muovaa arkea, ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Millä tavalla öljy vaikuttaa elämään ja miten siihen suhtaudutaan?

Meren muisti on hyvin ilmavaa tekstiä, joka jättää lukijalle tilaa pohtia, päätellä itse ja täyttää aukot. Se on nopealukuinen ja lyhyehkö teos, joka jättää kuitenkin vahvan muistijäljen ja tunteen, että on lukenut jotain arvokasta. Mieleeni nousee norjalaisen Maja Lunden romaani Viimeiset. Vaikka Rautiaisen teoksessa on paljon teemoja, kuten merten ja valaiden ja öljyn ohella kveenien seutu ja etenkin Aapan kokema suru, lapsuusmuistojen käsittely, ja hänen läheistensä kokema ikävä, kokonaisuus on ihailtavan hillitty ja hyvin tasapainossa. 

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Goodreadsin haasteesta kuittaan tällä kohdan 18: A book related to science. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 29: luonnonkatastrofi tai ympäristön muutos, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 8: Norjan Lappiin sijoittuva teos.

Anne Holt: Kuolematon kunnia

Anne Holt 2018. Norjankielinen alkuteos En grav for to. Suomentanut Outi Menna. Gummerus 2020. 499 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja valikoitui luettavaksi kahden eri haastekohdan vuoksi. Etsin urheilijahahmoa Seinäjoen kirjaston haasteeseen ja sateenkaariperhettä Helmetin haasteeseen. Urheilijat ovat tässä dekkarissa keskiössä, mutta sateenkaariperhe jää hyvin pieneen osaan - ehkä se ei kuitenkaan haittaa. Olen lukenut Anne Holtia aikaisemminkin ja peräti kuuden vuoden tauon jälkeen kokemus oli oikein hyvä. Holtilla on useampaa kirjasarjaa ja Kuolematon kunnia ymmärtääkseni aloittaa Selma Falck -sarjan.

Maastohiihto on norjalaisille osa kansallista identiteettiä, osa heidän imagoaan ja perimäänsä. He ovat hiihdossa ylivoimaisia, mutta hekään eivät ole välttyneet dopingkohuilta. Viisikymppisen asianajaja Selma Falckin entisen asiakkaan tytär on maastohiihdon menestyksen huipulla, mutta kärähtää dopingista vain kaksi kuukautta ennen talviolympialaisia. Hiihtäjän isä Jan Morell palkkaa Selman selvittämään tapauksen, eikä Selmalla ole vaihtoehtoja. Hän on syyllistynyt petokseen, josta vain Morell voi hänet pelastaa. Tytär Hege Chin Morell on tietysti omasta mielestään syytön.

Skandaali paisuu, kun toinen nuori hiihtäjä löytyy kuolleena, hänkin Selman lähipiiriin kuuluva. Selma kääntyy vanhan ystävänsä, kodittoman Einarin puoleen ja saa kullanarvoisia näkemyksiä. Sen sijaan että keskittyisi nuorten syyllisyyteen, pitäisi miettiä kenen peloista on kyse, ja kuka skandaalista eniten hyötyy. Selman tutkimukset pysyttelevätkin suhteellisen pienissä piireissä. Hiihtoliitossa tuntuu olevan useampikin kritiikin kohteeksi joutunut pitkän linjan tekijä, jonka roolia liitossa on syytä kyseenalaistaa.

Selmalla on henkilökohtaisessa elämässään sukset ristissä sekä perheen että työn kanssa. Hän on itsekin entinen maajoukkuetason urheilija, kuuluisuus ja menestynyt työssään, mutta peliriippuvuus on vienyt häneltä kaiken. Selma saa Morellilta toisen mahdollisuuden ja ponnistaa sen avulla pohjalta takaisin kohti vapautta. Lukijalle jää kuitenkin - ilmeisesti ihan tarkoituksella - auki ja epäselväksi, miten Selma aikoo saada välit perheenjäseniinsä kuntoon. Tässä teoksessa hän sulkee kipeän aiheen täysin mielestään. Muut asiat on tärkeämpää saada ensin tasapainoon. Perheestä ehkä lisää seuraavissa sarjan kirjoissa.

Tutkimukset junnaavat välillä paikallaan ja kirjassa on mielestäni hieman toistoa, mutta on siinä paljon hyvääkin. Anne Holtin tyyli ja kirjoitustaito eivät petä vuosien jälkeenkään. Juoni vetää ja maastohiihtoliiton kuviot ovat - yllättävää kyllä! - melkoisen kiehtovia. Siltikään tämä ei ole varsinainen urheilusta kertova romaani, sillä urheilijanuorten kurinalaiseen, harjoittelun täyteiseen elämään ei juurikaan mennä mukaan. Rikosten kannalta keskeisemmät kuviot löytyvät lajia pyörittävien miesten hyväveliverkostoista ja heidän välisistään vanhoista kaunoista.

Jälleen kerran Outi Mennalle suurkiitos loistavasta käännöstyöstä! Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä ja Kirjarouvan elämää.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth 2016. Norjankielinen alkuteos Arv og miljø. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2019. 379 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Romaanin kertoja on viisikymppinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sisaruksiinsa ja vanhempiinsa 23 vuotta aikaisemmin. Iäkkäiden vanhempien testamentti aiheuttaa katkeruutta isoveljessä, ja vaikka Bergljot itse ei mitään odotakaan, hän ajautuu sisarusten väliseen kahnaukseen siitä, miten perheen kesämökit ja varallisuus pitäisi jakaa. Sähköpostiviestit ja puhelut alkavat ja muistuttavat jälleen kerran siitä, miksi välit oli aikoinaan pantava poikki.

Bergljot on käyny terapiassa ja käsitellyt pitkään salaisuutta, jotain mitä hänelle tapahtui lapsena. Isä tietää totuuden ja isän kuoleman jälkeinen keskustelu perinnönjaosta tuo huoneeseen takaisin sen suuren elefantin, aiheen josta on oltu hiljaa 23 vuotta. Bergljot haluaisi tulla kuulluksi, mutta hänen äitinsä vahvat reaktiot estävät aidon keskustelun. Kirjeenvaihto siskon kanssa äityy yöllisiin vuodatuksiin siitä, miten mahdotonta on löytää sovinnon, totuuden ja anteeksiannon välinen kompromissi, jos hänet sivuutetaan jatkuvasti.

Juuri tämä mahdollisuus, tämä epätotuus, on ollut ääneen lausumattomana kaikkien puheluidemme pohjalla, keskustelumme olivat olleet epätosia.

Psykologisesti ihailtavan tarkkanäköinen ja älykäs romaani ruotii niitä vaihtoehtoja ja mahdollisia rooleja, joita perheenjäsenet saattavat ottaa tilanteessa, jossa todisteita ei ole, eivätkä välit voi mitenkään pysyä ennallaan. Tunnustaessaan todeksi Bergljotin lapsuudessa tapahtuneen asian äiti myöntäisi oman roolinsa peittelijänä ja rikoskumppanina. Sisko Astridin moraali ei kestä äidin hylkäämistä, muttei isosiskonkaan, vaan kaipaa sovintoa näiden välille. Mutta sehän edellyttäisi äidin tunnustusta. Onko tärkeämpää pitää kulissit yllä ja antaa lapsenlapsille onnellisia hetkiä sukulaisten parissa, yhteisellä kesämökillä? Sitäkin Bergljot yritti vielä kun lapset olivat pieniä, mutta nyt on hänen vuoronsa tulla kuulluksi. 

Hjorthin kerronta on omintakeista ja kesti hetken päästä sen makuun. Kerronta on hyvin toisteista, mutta samalla ilmavaa, kuin ajatuksenvirtaa, joka jää junnaamaan paikoilleen. Osaan kuvitella, ettei kerronta ole ihan kaikkien makuun, mutta siinä on puolensa. Välillä sitä värittävät Bergljotin keskustelut ystävien kanssa, viittaukset kuuluisiin psykoanalyytikoihin ja rinnastukset Peer Gyntin näytelmään. Kirjailija paljastaa menneisyydestä vähän kerrallaan samalla kun taistelu perinnöstä siirtyy keskiöstä sivuseikaksi.

"Raivokkaan rehellisyytensä" (kustantaja) ansiosta teos saa pohtimaan ihmissuhteita ja niitä ylläpitäviä omituisia solmuja, perheen sisäistä dynamiikkaa ja yksilön vahvuutta tasolla, johon vain parhaat romaanit yltävät. Taustalla vaikuttava tapahtuma on ikävä ja järkyttävä, mutta siinä ei vellota, eikä se loppujen lopuksi ole edes se varsinainen aihe, mitä romaani käsittelee. Veri on todellakin vettä sakeampaa, mutta ovatko siteet aina sen arvoisia?

Tästä kotimaassaan huomiota herättäneestä, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaasta lisää blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Teos sopii myös hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: A book with monochromatic color.

Maja Lunde: Viimeiset

Maja Lunde 2019. Norjankielinen alkuteos Przewalskis hest. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lunden ihastuttava ilmastokvartetti on edennyt kolmanteen osaan. Mehiläisten historia kertoi nimensä mukaisesti mehiläisistä ja niiden kadosta. Sinisessä puute oli vedestä, ja jännällä tavalla yksi sen hahmoista esiintyy myös Viimeisissä, Oslossa vuonna 2064. 

Eva, Isa ja Louise ovat ehkä Oslon rannikon viimeisiä asukkaita, mutta romaanin nimi viittaa villihevosrotuun, przewalskinhevoseen joka yhdistää kirjan kolmea aikatasoa ja päähenkilöiden elämää. Oslossa on pulaa kaikesta, sillä Romahduksen jälkeen kaikki ovat lähteneet kohti pohjoista. Eva sinnittelee murrosikäisen tyttärensä kanssa ja yrittää suojella eläintarhansa viimeisiä eläimiä. Ankarat sateet, nälkä ja väkivallan uhka vaivaavat, mutta etelästä kävelee jotain, mikä tuo toivoa.

Saksalainen Karin lentää Mongoliaan vuonna 1992, mukanaan poikansa Mathias, joka pyristelee irti huumeriippuvuudesta. Karinin ja mongolialaisen Jochin elämäntyö on saada alueelta sukupuuttoon kuollut villihevonen lisääntymään ja juurtumaan kotiseutuunsa uudelleen. Reilu sata vuotta aikaisemmin venäläinen eläintarhan omistaja Mihail on vain kuullut huhuja tuosta mystisestä alkuhevosesta, mutta saa taivuteltua kiehtovan metsästäjän mukaansa pelottomalle retkelle Mongolian kylmille aroille.

Paksuun romaaniin mahtuu vaivatta kolme toisistaan poikkeavaa maailmaa, joita yhdistävät hevosen lisäksi rakkaus luontoon ja vahvat perhesiteet. Siinä mielessä Viimeiset on romaanina lähempänä Mehiläisten historiaa kuin Sinistä. Romaani kuvaa hyvin kunkin aikakauden luontosuhdetta, ihmisen ponnisteluja omasta mielestään oikeiden asioiden eteen, kunnes lopulta kaikki on myöhäistä. Vaikka ihmisen suhteessa luontoon on monella tavalla paljon väärää, lämpöä tarinoihin tuo aito läheisyys hevosiin.

Läheisyys perheenjäsenten välillä onkin haastavampaa. Niin Eva kuin Karinkin pohtivat omaa vaikeaa suhdettaan ainoaan lapseensa. Mihail löytää aidon rakkauden ja seksuaalisuuden, mutta joutuu uhraamaan sen julkisivun eteen. Paljon kokenut Karin saisi rakkautta osakseen, jos osaisi sitä ottaa vastaan. Eva saa uupumuksen keskellä lohtua kosketuksesta. Jokaista tarinaa yhdistävät myös syntymät ja kuolemat: Pietarin eläintarha todistaa pienen villihevosen syntymän niin monen turhan kuoleman jälkeen, Mongoliassa taistellaan luonnonvoimia vastaan, ja surullisten teurastusten jälkeen Oslossa parkaisee pieni poikavauva.

Kerronta vaihtelee varsin ripeää tahtia eri aikatasojen välillä. Hieman pidemmätkin ne olisivat voineet olla, mutta toisaalta ratkaisu keventää muuten melko perusteellista teosta. Lunden teksti on vaivatonta ja mukavaa lukea - kaikissa kolmessa kirjassa. Lunde ei kikkaile kielellä, päinvastoin, mutta kunkin aikatason välillä on pienenpieniä tyylieroja. Teosten vahvuus on sen hahmoissa, heidän kokemuksissaan ja tunteissaan, ihmisten välisissä suhteissa, ja tietysti ja ehdottomasti myös siinä maailmassa jossa he elävät. Lukija haluaa tietää, miten heidän ja hevosten käy. 

Odotan innolla kvartetin neljättä osaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Lue Viimeisistä lisää näistä blogeista: Jorman lukunurkka, Kirjasähkökäyrä ja Paljon melua kirjoista.

Maja Lunde: Sininen

Maja Lunde 2017. Norjankielinen alkuteos Blå. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s. Lainasin kirjastosta.

Mehiläisten historia on yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista ja aloittaa norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin. Teos käsittelee mehiläisten katoamista ja tarinat sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Sininen on kvartetin toinen osa ja teemana on makean veden puute. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä näkökulmasta kolmas ja neljäs teos käsittelevät ilmastonmuutosta.

Sininenkin sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. Nykyajassa 67-vuotias Signe jatkaa taistelua luonnon puolesta. Samalla hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla, jolloin taistelu Norjan joista ja koskista alkoi toden teolla. Miten huoli luonnosta repi juopaa ensin hänen vanhempiensa, sitten Signen ja poikaystävän välille. Miten Signe jo pienenä tiesi olevansa yhtä tuntureiden, veden ja vuonojen kanssa. Ja millainen ristiriita on yhteiskunnallisen kehityksen ja koskikaran tai jokisimpukan pesinnän välillä. Vaikka Signe seurasi idealistisen isänsä jalanjälkiä, hän jäi taistelussaan yksin. Nyt hän on päättänyt varastaa ne mittaamattoman arvokkaat tunturijäät, jotka on louhittu rikkaille arabeille.

Kaikki eläimet ja kasvit täällä elävät joen ympärillä, Breion ympärillä, ja te luulette että voitte noin vain vallata sen ja tehdä mitä haluatte, täällä on joki, luontoa, lintuja, hyönteisiä, kasveja, mutta kohta on jäljellä vain louhikkoa ja pitkia ja tunneleita, kiveä ja terästä, kiveä ja terästä.

Vuonna 2041 eteläinen Eurooppa on kuivunut asuinkelvottomaksi. Ihmiset pakenevat pohjoista kohti, mutta rajalla on leirejä, eikä eteenpäin pääse. David on paennut pienen tyttärensä kanssa tulipaloa kotikaupungissaan Espanjassa. He pääsevät leirille Ranskan Timbautissa, jossa olosuhteet heikkenevät nopeasti. Isän ja tyttären päiviä täyttävät huoli muista perheenjäsenistä, mutta he saavat hetkittäistä iloa veneestä, jonka he löytävät läheisestä kylästä. Millaista on elämä leirillä, jossa on pula ruokatarvikkeista, hygieniasta ja lopulta myös vedestä.

Romaanin nimi Sininen viittaa teemansa ja kantensa mukaisesti tietysti veteen, mutta se on myös Signen veneen nimi, ja väri joka on taivaalla jonne ei koskaan kerry sadepilviä. Lunde kuvaa toisaalta globaalia ilmastonmuutosta ja sen seurauksia, toisaalta yksittäisiä, ympäri maailman toteutettuja paikallisia päätöksiä, joilla on luonnon monimuotoisuutta heikentäviä vaikutuksia. Kuten vaikkapa koskien valjastaminen sähköntuotannon, teollisuuden ja rakentamisen hyväksi. Norjan tapahtumissa on paljon samaa mitä meilläkin on päätetty ja tehty vuosikymmeniä sitten. Missä vaiheessa makeasta vedestä tulee aarre ja rajat laitetaan kiinni?

... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailman on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon.

Signe tuo romaaniin intohimoa ja määrätietoisuutta. Hän on asialleen omistautunut, mutta ei voi kuitenkaan olla pohtimatta, olisi jokin voinut pelastaa hänen ja Magnusin rakkauden. Rakkaus luontoa kohtaan oli silti aina suurempaa. Davidin ja pienen Loun kohtalo tekee romaanista riipaisevan ja pelottavan dystopian, tuo maailman pakolaisleirit ja jo jokapäiväisen kuivuuden meitä lähemmäksi. Isien ja tyttärien välinen suhde toistuu molemmilla kertojilla, ja lapsen näkökulma tuo tarinoihin kirkkautta ja selkeyttä.

Upea romaani, josta ovat postanneet myös Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla ja Taikakirjaimet. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 28: Tulevaisuudesta kertova kirja. PopSugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde 2015. Norjankielinen alkuteos Bienes historie. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016. 429 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Melkoinen tietopläjäys lukea kaksi mehiläisistä kertovaa teosta peräkkäin. Käy katsomassa, mitä kirjoitin muutama päivä sitten Johanna Sinisalon kirjasta Enkelten verta.

Sata vuotta maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä.

Mehiläisten merkitys ekosysteemille ja kaikelle sille, mihin olemme tottuneet saamaan niin luonnosta kuin teollisesta ruoantuotannostakin, on valtavan suuri. Siinä vaiheessa kun mehiläiset kyllästyvät punkkeihin tai saasteisiin - pesäkatojen syy on kai hieman epäselvä edelleen? - ihmiskunnalle käy huonosti.

Mehiläisten historia on kolmen aikatason romaani: 1850-luvulla kehiteltiin mehiläistarhoja kovaa vauhtia ja innostuttiin niiden kiehtovasta elämästä. Tutkija ja kauppias William Savagella on ollut lupaava uran alku luonnontieteissä, mutta perhe-elämä vie mukanaan. Valtava näyttämisen halu saa hänet kuitenkin heräämään pettymyksen aiheuttamasta masennuksesta ja mehiläisten tutkiminen jatkuu. Savagen tyttären piirtämä pesämalli löytyy 150 vuotta myöhemmin ohiolaisen sukulaisen keittiöstä. George Savage on useamman polven mehiläistarhaaja, joka pelkää suvun perinteen katkeavat poikaansa, kun vuonna 2007 Yhdysvalloissa herätään valtaviin pesäkatoihin.

Vuonna 2098 ihmiskunta elää nälänhädässä sielläkin missä ylipäätään voi enää elää. Kiina on yksi näistä alueista. Hedelmäpuiden käsin pölyttäminen on raskasta työtä ja ruokaa säännöstellään tarkkaan. Moni kaupunki on romahtanut, kuten Peking, jonne Tao lähtee etsimään sairastunutta poikaansa. Kaupunki on kuin pahimmasta dystopiasta, pahimmasta painajaisesta. Maailma on epätoivoinen, mutta Lunde jättää romaanin loppuun pienen toiveen paremmasta tulevaisuudesta.

Mehiläisten historia lähti vetämään heti ensimmäisestä luvusta. Pidin siitä kovasti! Tekstissä vuorottelevat kaikki kolme aikatasoa erimittaisine lukuineen, mikä antaa lukemiseen mukavaa rytmiä ja mielenkiintoa. Osa tarinoista on kirjoitettu kuin perinteistä romaania, kun taas Taon tulevaisuuteen sijoittuva maailma on tyyliltään dystopiaa. Kerronta on visuaalista ja kukin tarina on helppo nähdä silmissään. Williamin, Georgen ja Taon tarinat ovat muutenkin kiehtovia. Niissä yhdistyy huoli elinkeinosta tai elintasosta, sukupolvien väliset jännitteet, pyrkimys saavuttaa jotain merkittävää ja huoli jälkeläisistä. Niin ja tietysti kiinnostus mehiläisiin!

Seisoin aloillani. Yritin seurata katseellani yksittäistä mehiläistä, katsoa jokaisen yksittäisen mehiläisen matkaa pesästä kukkien luo, kukasta kukkaan ja sitten takaisin. Mutta menetin ne jatkuvasti näkyvistä. Niitä oli liian paljon, niiden liikkeiden kuvioita oli mahdotonta ymmärtää.
        Niinpä lepuutin katsettani mieluummin kokonaisuudessa, pesässä ja kaikessa siinä elämässä, joka sitä ympäröi, kaikessa elämässä, josta se huolehtii.

Niin tässä Lunden kuin Sinisalonkin romaanissa muistutetaan, miten yksilökeskeinen elämäntapa tuhoaa luonnonvarat ja koituu kohtaloksemme. Kokonaisuuden hahmottaminen on unohtunut, ja sen perinteet ovat valitettavan pitkät - nostavathan monien uskontojenkin vanhat tekstit ihmisen luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus riistää ympäristöään sen sijaan että ymmärtäisi pitää sen kanssa yhtä. Nyt en ole huolissani pelkästään ilmastonmuutoksesta vaan myös mehiläiskadosta! Tämä herättää lukupiirissämme hyvää keskustelua! Huolesta huolimatta monipuolisesta ja kauniista Mehiläisten historiasta jää kamalan tyydytetty olo, niin kuin vain parhaista romaaneista jää.

Näissä blogeissa lisää: Lukufiilis, Kirsin Book Club, Lukuneuvoja ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen, vaikkei se kaikilta osin siihen sovikaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 30: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja. Popsugar Reading Challenge, A book about a woman in STEM.

Jo Nesbø: Veitsi

Jo Nesbø 2019. Norjankielinen alkuteos Kniv. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 570 s. Oma ostos, loput BookBeatista. Kuva kustantajan.

On se vaan ihmeellistä, miten Harry Hole -tarinoihin ei kyllästy. Voin täysin alleviivata arvion, jonka ehdin nähdä Veitsestä jo ennen joulua, että se on yksi Jo Nesbøn parhaista - ellei peräti paras. Pitkä Harry Hole -sarja on ollut tasalaatuisen hieno, ja monesti olen jo uskonut sen päättyvän, mutta niin vaan tämäkin osa jättää jatkon mahdolliseksi. Harry itse alkaa olla jo viisissäkymmissä, kovia kokenut, kaiken nähnyt, mutta elossa.

Jo kirjan alkumetreillä paljastuu murha, jonka kohdetta en paljasta. Tapaus liippaa hyvin läheltä Harrya ja on murtaa tämän täysin, muttei estä miestä pureutumasta yksityiskohtiin, jälkiin ja motiiveihin. Kuuluisa poliisimme yrittää jälleen hukuttaa itsensä viinaan, pyrkii pitämään itsensä unensa, jottei heräisi painajaiseen, mutta sinnikkyys on viinapirua voimakkaampi, ja saa miehen selvittämään tapauksen.

Nesbø on punonut tällä kertaa kuvion, joka rakentuu ihailtavan selkeistä kokonaisuuksista. Palanen kerrallaan käydään perusteellisesti läpi ja aina kun lukija on saamassa varmuuden syyllisestä, löytyy taas jotain, ja näkökulma vaihtuu. Silti missään vaiheessa epäuskottavuus ei tule kysymykseenkään, vaikkakin täytyy sanoa, etten olisi lopputulosta halunnut uskoa. Sekin tuli liian lähelle kaikkea, mistä on tottunut pitämään, suorastaan rakastamaan. 

Murhatapauksen selvittämiseksi teos läpikäy Afganistanin raskasta rauhanturvaoperaatiota, sodan jättämiä arpia ja miehisyyden ilmentymiä. On nuoria raiskattuja naisia ja Holen pitkään saalistama Kylväjä, joka terrorisoi vielä yli setsemänkymmentävuotiaanakin. On miehiä, jotka peittelevät menneisyyttään, pyrkivät kohti parempaa ja kuitenkin tulevat petetyiksi. Onko murhan taustalla verikosto, saalistuksenhimo vai punaisena raivoava viha?

Jos kirjan loppu jättää Harryn mahdollisuudet auki, on tarinassa muitakin vihjeitä tulevaisuudesta, kuten uusia, mielenkiintoisia työntekijöitä rikostutkinnassa. Mutta on myös paljon, josta täytyy luopua. Kolhuisan komealla Harrylla on elämässään rakkautta ja paljon annettavaa, mutta mihin hän itse päätyy? Uskooko hän itse itseensä, vai vetääkö synkkyys taas pohjaa kohti? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa!

Kirjasta myös Tuijatan blogissa. Veitsi on vuoden ensimmäinen kirjani, ja aloitan sillä Helmetin uuden lukuhaasteen. Sijoitan sen kohtaan 24: Kirja kirjailijalta joka on kirjoittanut yli 20 teosta. Ehdin osallistua sillä myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, joka päättyy 5.1. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12: Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen. Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted Olympics.

Jo Nesbø: Jano

Jo Nesbø 2017. Norjankielinen alkuteos Tørst. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 534 sivua.

Ja niin sitä taas mennään Harry Holen kelkassa, vaikka joskus sanoin että taitaa riittää jo. Kaikki oli ihanan tuttua ja turvallista, jopa turhalta tuntuvaan toistoon saakka. Silti minä nautin, vai nautinko juuri siksi? Kai sitä nauttii tutusta ja hyväksi todetusta TV-sarjastakin usein vielä usean tuotantokauden jälkeen. Ilmeisesti Nesbø osaa kirjoittaa niin pirun hyvin, että kelkkaan tahtoo kyytiin aina vain uudestaan. Ja Harry Holessa on karismaa, jota on vaikea vastustaa.

Janossa on siis todellakin paljon tuttuja aineksia. Harry Holen, eli (anti)sankarimme, elämä on vaihteeksi hyvällä mallilla. Mies saattaa jopa herätä hyvänolon tunteeseen, sillä vieressä nukkuu nainen, josta oloa on kiittäminen. Toki vaikutuksensa on silläkin, ettei Harry ole osallistunut rikostutkintaan vähään aikaan vaan opettaa tulevia poliiseja. Tasapainoinen arki on pitänyt hänet myös erossa alkoholista. Mutta miten on, jos mies rakastaa Rakelin lisäksi murhia ja viinaa, pysyykö hän niistä erossa? Ei tietenkään. Harrylla on jano.

Oslossa murhataan naisia Tinder-treffien päätteeksi. Tutkinta paljastaa, että kyseessä on vampiristi, joku joka iskee naisten kaulaan metallihampailla ja nauttii näiden verestä. Holella ei ole vaihtoehtoja. Hän on mukana tutkimuksissa, eikä tälläkään kertaa lähiympäristö ole ihan turvassa. Raakojen murhien lisäksi Harryllä on huolenaan Rakel, joka joutuu sairaalahoitoon ja koomaan. Eikö ollutkin niin, että onni oli kuin hauraalla jäällä kulkemista? Jos mies menettää naisensa, onko enää mitään syytä jatkaa? Välillä siis synkistellään kuten asiaan kuuluu, mutta tässä teoksessa on myös paljon pieniä ilon pilkahduksia. Rock on elämän suola, ihmissuhteet ovat tasapainossa, huumoriakin löytyy.

Kuten aikaisemmissakin Hole-tarinoissa, miehemme rikkoo rajoja ja menee sieltä mistä ei pitäisi. Hän pettää läheisensä, jotta saisi murhaajan kiinni - vihdoin, sillä tämä tyyppi pääsi viimeksi karkuun (Poliisi). Kissa ja hiiri -leikki on molemminpuolista, hiiri nimittäin ei malta olla innostumatta kissan mukaan tulosta. Ja kuten aiemminkin, taustalla pelataan poliittista peliä, salaillaan tekoja ja vaikuttimia, vellotaan menneisyydessä ja käytetään muita hyväksi. Paljon on hyvin ennalta-arvattavaa, mutta silti käy niin, että lukija yllättyy. Lukija ei toki ole ainoa, sillä murhaajan taustalta löytyy häikäilemätön koe tieteellisen tutkimuksen nimissä. Kytkökset lyövät kokeneet poliisitkin ällikällä.

Jo Nesbø kirjoittaa siis ihan yhtä vetävästi kuin ennenkin, ellei tuttuus ja toisto ärsytä liikaa. Onneksi ei ärsyttänyt. Janosta ovat kirjoittaneet myös Annika ja Tuija. Käytän tämän teoksen Helmetin haastekohtaan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson. 2008. Norjankielinen alkuteos Jeg forbanner tidens elv. Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011. 218 sivua.

37-vuotiaan Arvidin elämä on muutosten kourissa. On marraskuu 1989. Hän tietää avioliittonsa olevan lopussa ja se tuntuu mustana möykkynä rintalastassa. Hänen äitinsä saa kuulla sairastavansa syöpää ja päättää lähteä kotiseudulleen Tanskaan muutamaksi päiväksi. On paikkoja joissa hänen täytyy ehtiä käydä ja ihmisiä jotka hän haluaa vielä tavata. Arvidin ja äidin välit ovat viilenneet viisitoista vuotta aikaisemmin, kun silloinen palavasieluinen nuorukainen päätti jättää koulut kesken, omistautua maolaisuudelle ja ryhtyä tehdastyöläiseksi. Vanhempien sukupolvelle olisi ollut tärkeää, että lapset ponnistaisivat pidemmälle. Heille pitkät työpäivät tehtaissa olivat liiankin tuttuja ja kuluttavia.

Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.

Mielen myllertäessä Arvid lähtee lautalla äitinsä perään Tanskaan. Pari vuorokautta mökillä palauttaa muistoja mieleen, veljen kuoleman, suudelmat naapurintytön kanssa, sen miten kovasti miehestä on tullut isänsä näköinen. Isän pysyessä romaanissa kaukana taustalla Arvid käy läpi suhdetta äitiinsä ja vaimoonsa, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, juo muutaman oluen liikaa ja teloo itsensä kaataessaan puuta mökin pihasta. Pyöräillessään kaupunkiin mies lukee lehdestä, että muuri on murtunut, eikä mikään tunnu enää entiseltään. Kun aika rynnii ohi, vanhemmat vanhenevat, suhteet hajoavat ja ideologiat kaatuvat, onko jäljellä mitään?

Kuten äitinsä toteaa Arvidista, en kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Mies todellakin on aika hajalla ja sekava. Hän on ollut rakastettu, muttei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Kuva Arvidista ei ole niitä mairittelevimpia, hänelle tuntuu olevan tärkeää saada äitinsä hyväksyntä ja huomiota, eikä äiti häntä olisi välttämättä kaivannut mökille. Nuoruuden päähänpinttymästä huolimatta miestä vaivaa jonkinlainen apatia tai välinpitämättömyys, eikä tilannetta paranna se, ettei perheessä ole koskaan osattu puhua asioista. Päinvastoin, äidin ja pojan väliin jää enemmän tyhjää kuin sitä täytettä, jota poika kaipaisi.

Romaanin kieli on sumuisen tarinan vastapainoksi kirkasta, rehellistä ja kaunista. Pettersonin ajatus lähtee hyvin liikkeelle ja tekstiä on mukava lukea. Vaikka muistot rönsyilevät ja vievät moneen suuntaan, teksti itsessään on napakkaa ja vähäeleistä. Pinnan alla on paljon ja monet muistoista ovat varsin väkeviä, mutta romaanin tunnelma on marraskuisen apea ja suorastaan seisahtunut. Petterson jättää tarinaan monia aukkoja eikä selitä asioiden välisiä suhteita. Ehkäpä se on se, mikä tekee romaanista jotenkin hyvin luontevan ja uskottavan. Luen mielelläni tältä kirjailijalta enemmänkin!

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kirotusta ajan katoavasta virrasta (hieno nimi!) ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa, jonka muistan suositelleen minulle tätä kirjaa jo kohta pari vuotta sitten, sekä Laura ja Jonna.

Jo Nesbø: Verta lumella I

Jo Nesbø. 2015. Blood on Snow. Verta lumella, osa 1. Johnny Kniga. Suomentanut Outi Menna. 195 sivua.

"Minulla ei ollut henkilökohtaisesti mitään häntä vastaan. Sanoinkin sen hänelle, ennen kuin hän lysähti kasaan jättäen verisen vanan tiiliseinään. Ei niin, että kuvittelisin sen tehneen tilanteen hänelle jollain lailla helpommaksi."

Olin alkuun hieman skeptinen, jaksanko keskittyä Nesbøn teokseen, jos siinä ei seikkaile Harry Hole. Alku olikin hieman tahmea, mutta se ei johtunut siitä että tekstissä olisi ollut mitään vikaa, vaan siitä, että oletin (ennakkoluuloisesti) tekstin olevan samankaltaista kuin Hole-sarjassa. Verta lumella on siis erilainen. Se on sekä kielellisesti, tyylillisesti että tarinana hyvin erilainen. Ja kun tämän hyväksyin, pidin siitä niin että hotkaisin pienen teoksen parissa illassa!

Päähenkilö Olav on asiainhoitaja. Hän on kokeillut pakoauton ajoa, parittamista ja huumekauppaa, mutta hänellä ei ole kykyjä niistä mihinkään. Asiainhoitajana - kappaleiden eliminoimisessa - hän sen sijaan on hyvä ja luotettava. Nyt vastaan tulee kuitenkin sellainen kappale, joka saa Olavin pään pyörälle. Onko järkeä alkaa sooloilemaan? Kannattaako vetää välistä? Onko kumpikaan naisista sitä mitä Olav kuvittelee?

Verta lumella alkaa hyvin mustavalkoisena, mafiamaisena ja vanhanaikaisena dekkarina. No, sehän sijoittuu vuoteen 1977. Ehkä asetelmat olivat silloin selkeämpiä. Hahmot ovat suorastaan koomisen tuttuja ja pelkistettyjä, huumori mustaa. Olav on kuitenkin muita mielenkiintoisempi tapaus. Hän kuvaa itseään (niin, kerronta on minä-muodossa) tyhmäksi ja yksinkertaiseksi, lisäksi myös sanasokeaksi. Mutta pian käy ilmi, että hän lukee sitkeästi eteenpäin Kurjia, on muutenkin melko yleissivistynyt, lausuu kauniita ajatuksia unelmiensa naiselle metrotunnelissa ja pohtii varsin syvällisiä elämästään. Hänelle itselleen käy myös ilmi, etteivät hänen tarinansa pidä aina paikkansa.

"Painoin kädet korvilleni. Näin hänen suunsa liikkuvan, mutta en kuullut mitään. Ei ollut mitään kuunneltavaa. Sillä tarina ei mennyt niin. Ei ollut koskaan mennyt."

Verta lumella (osa 1) oli mukava välipaladekkari. Hole-sarjaan verrattuna henkilögalleria on pieni ja ennalta-arvattava, juoni hyvin suoraviivainen ja kaikenlaiset rönsyt on jätetty pois. Paketti toimii kuitenkin erittäin hyvin. Voi olla että kokeilen toistakin osaa. Ykkösosasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi, Jonna ja Mai.

En tiedä, johtuuko se marraskuusta, mutta tämä oli pitkästä aikaa jo toinen perättäinen dekkari. Ehkä nyt on kuitenkin paras jatkaa Oneironin parissa (vaikuttaa lupaavalta!) ja villiintyä Finlandia-huumasta ennen seuraavia dekkarikokeiluja!

Jo Nesbø: Poliisi

Olinpa onnekas, kun matkani puolessa välissä löysin Espanjasta pienen divarin, jossa oli valtava valikoima englanninkielisiä dekkareita, sillä olin juuri saanut Nesserin Yksinäiset luettua, ja ehdin jo hermostua, mistä löydän lisää. Tässä siis heti perään toinen dekkari, jonka jälkeen jatkan toisenlaisiin tarinoihin. Hyvin usein matkoilla luettuani teoksen jätän sen hotelliin tai junaan muille luettavaksi. Tämän jätin eteläespanjalaisen hotellin sohvapöydälle, josta se oli löytänyt uuden omistajan muutamassa minuutissa. Hienoa! En kuitenkaan muistanut ottaa teoksen tietoja talteen, joten ne jäävät nyt valitettavasti mainitsematta.

Nesbøn Harry Hole -sarja on tietysti hyvin suosittu ja lajityypiltään hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Nesser. Hole on karunkomea alkoholisti, itsepäinen "lonely rider", jota ihaillaan ja vihataan. Nesbøllä on tapana lopettaa edellinen teos niin ettei lukija voi olla varma, pystyykö Harry enää jatkamaan poliisina, saako hän naisensa tai onko hän ylipäätään enää edes elossa. Eräänlaisena antisankarina Harry on sarjansa ehdoton kuningas.

Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin tutkitaan murhien ketjua, jollaisia ei toivon mukaan Norjassa tai edes Pohjoismaissa ole ollut monta vuosisadassa. Ja kuitenkin niitä on sattunut Harryn uralle jo useita. Tälle lajityypille onkin ominaista maalata synkkää kuvaa korruptoituneesta yhteiskunnasta, jossa alamaailma, poliisikunta ja politiikka kietoutuvat likaiseksi vyyhdiksi ja jossa kukaan ei ole turvassa. Tarina nojaa hyvin pitkälti aiempien teosten varaan, joten Hole-sarjaa ei kannata aloittaa Poliisista.

Tälle lajille on tyypillistä myös henkilöiden ja paikkojen yksityiskohtainen kuvaus. Mielikuvitukselle ei juurikaan jää tilaa, kun Nesbø kuvailee uhreja ja rikospaikkoja. Samoin henkilöt kuvataan hyvin tarkkaan, toisin kuin vaikkapa Barbarotti-sarjassa, jossa lukija saa melko vapaasti itse luoda kuvan esimerkiksi päähenkilön hahmosta.

Mielestäni Poliisissa Nesbø sortuu vähän turhankin paljon kliseisyyteen. Tietyntyyppisten hahmojen hyvin ennalta-arvattavia ajatuksia ja tekoja ei soisi sarjaan, jonka uusimpia teoksia odotetaan niin hartaasti. Jos sarjan ensimmäiset osat toivat dekkari/trilleri-kentälle jotain uutta, Poliisin turhan alleviivaava tyyli ei sitä todellakaan enää tee. Silti minunkin teki mieli selvittää kymmenennen kerran, miten Harry Holen käy: saako hän naisensa, jääkö hän eloon. Osallistun teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan 49 (dekkari). (Kuva: Vintage Trade Paperback.)