Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Pip Williams 2020. Englanninkielinen alkuteos The Dictionary of Lost Words. Suomentanut Tuulia Tipa. Into 2023. 455 s. Lainasin kirjastosta. 

Miten omaperäinen tarina, ja miten tärkeä näkökulma sanakirjojen laatimiseen! Australiassa asuvan tutkija Pip Williamsin esikoisromaani on kivunnut julkaisuvuonnaan New York Timesin bestseller-listalle ja näyttelijä Reese Witherspoon on valinnut sen kirjakerhonsa kuukauden kirjaksi. Tässä on täsmäluettavaa kaikille sanoja rakastaville.

Esme on vasta kuusivuotias, kun Oxford English Dictionarysta valmistuu sen ensimmäinen osa. Hänen isänsä kuuluu sanakirjaa laativaan työryhmään ja leskimiehenä isä pitää tytärtään mukana pihavajassa, jossa työryhmä kokoontuu sanakirjatyötä varten. Suuren työpöydän alla Esme tutustuu pöydältä tippuviin sanoihin ja niiden merkityksiin. Myöhemmin vartuttuaan hänestä kasvaa työryhmän jäsen. Oxfordin kadut tulevat hänelle tutuiksi, kun hän toimittaa tutkijoiden asioita Oxford University Pressin, Ashmoleanin museon, Bodleianin ikivanhan kirjaston ja kotikaupunginosansa Jerichon välillä. Tässä kohtaa täytyy heti sanoa, miten ihastunut olinkaan siihen, että tarina kulkee kaupungissa, jossa olen itsekin asunut hetken. Esmen koti ei ole kuin muutaman sadan metrin päässä omasta huoneestani Jerichossa.

Suurimmaksi osaksi kirstussa oli kuitenkin pieniä paperilappusia, ei postikortteja suurempia. Osa oli nippuina, toiset irtonaisina. Niitä oli kokonainen kenkälaatikollinen, lajiteltuna aakkosjärjestykseen; kunkin kirjaimen välissä oli pieni kortti, kuin kirjaston katalogilaatikossa. Kuhunkin lappuun oli kirjoitettu sana ja sen alle lause. Joissakin mainittiin myös kirja, mutta useimmissa vain naisen nimi, muutamissa myös miehen.

Jo nuorena Esme huomaa, etteivät kaikki sanat pääse mukaan sanakirjaan. Sanojen määritelmiä etsitään lähinnä painetuista lähteistä, eli miesten kirjoittamista kirjoista ja lehtileikkeistä. Näin naisten ja etenkin työväenluokkaisten naisten käyttämä sanasto jää sanakirjatyön ulkopuolelle. Ensimmäinen Esmen talteen poimima sana on bondmaid - orjatyttö, palvelija, piika, tehtävään sidottu - eli hänen rakas Lizziensä, jonka kanssa Esme on kasvanut ja viettänyt päivänsä. Lizzie vie Esmen kauppahalliin, jossa arvokkaaksi sanojen lähteeksi osoittautuu ikivanha, rääväsuinen torimyyjä Mabel. Vuosien ajan Esme tarkkailee ihmisten puhetta ja pitää hameensa taskussa kynää ja paperia mukana valmiina tekemään muistiinpanoja.

1900-luvun alkupuolella suffragetit näkyvät myös Oxfordissa ja Esme pääsee tutustumaan heidän ajamaansa asiaan, naisten äänioikeuteen. Iso-Britannia tulee tässä asiassa paljon Suomea perässä, mutta suffragetit saavat huomiota ja Esmekin haluaa tehdä osansa naisten ja tasa-arvon eteen. Tukena omien arvojen puolustamisessa hänellä on kummitäti Ditte, Bathissa asuva itsellinen nainen, jonka esimerkki ja apu on äidin puutteessa Esmelle ja tämän isälle korvaamaton. Kirjeet Oxfordin ja Bathin välillä kulkevat tiuhaan ja kertovat naisille tärkeistä näkökulmista, mutta myös naiseksi kasvamisesta ja elämän valinnoista.

Esmelläkään ei ole kiirettä naimisiin tai perhettä perustamaan, mutta 25-vuotiaana hänelle tapahtuu jotain, mikä jättää arven koko loppuelämän ajaksi. Myöhemmin hän löytää rakkauden, vaikka ensimmäinen maailmansota tuleekin liian lähelle. Sotavuodet tuovat mukanaan paljon surua, eivät pelkästään Esmelle, vaan koko sanakirjayhteisölle, joka on nyt Esmelle kuin oma perhe. Esmen keräämistä sanoista syntyy yllättäen pieni kirja, jota luetaan vuosikymmeniä myöhemmin Australiassa asti.

Sanakirjatyön lisäksi romaani kuvaa hyvin eri taustoista tulevien naisten elämää 1900-luvun alun Englannissa. Miten niin palvelustyössä olevien kuin keskiluokkaistenkin naisten elämä on rajoitettua ja ennalta määrättyä. Esmellä on onni omistaa läheisiä, jotka ovat pystyneet tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta miten vähän vaihtoehtoja onkaan Lizziellä, jonka elämä rajoittuu muiden palvelemiseen, tai miten paljon paheksuntaa aiheuttaa nainen, joka kiertää maata vapaana näyttelijänä ja aktivistina. Sanakirjatyötä tehneitä naisia ei huomioida vielä silloinkaan kun Oxford English Dictionary kaikessa suuruudessaan valmistuu. Entisajan elämänmenossa ihailtavaa on kuitenkin se, miten pitkään ja hartaasti sanakirjatyötä saatiinkaan tehdä - nykyajassa vuosikymmenien työ ei tulisi kuulonkaan, vaan valmista pitäisi saada murto-osassa siitä ajasta.

Luin kirjan takakannesta, että tarina ammentaa tositapahtumista. Se on osoitus kielen voimasta ja kunnianosoitus niille, joita historiankirjoitus ei ole huomioinut. Monet sanat ovat miesperinteen vuoksi kadonneet, koska niitä ei ole painettu, ei siksi ettei niitä olisi käytetty. Suomentaja Tuulia Tipa on tehnyt hienoa työtä eläväisten ja vanhanaikaisten sitaattien ja sanojen kääntämiseksi.

Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia

Yannick Lahti & Matti Mörttinen 2023. Into. Lainakirja. Kuva kustantajan.

Toukokuun alussa valitsimme lukupiirin seuraavaksi kirjaksi jotain erilaista. Olemme lukeneet tietokirjallisuutta muistaakseni ainoastaan kaksi kertaa aikaisemmin noin kahdeksan vuoden aikana ja nekin olivat elämäkertoja, joten olikin korkea aika lukea jotain tällaista. Ehdottaja itse on yhteiskunnallisesti valveutuneempi kuin minä, joten hän varmasti osaisi analysoida kirjaa laajemmalla perspektiivillä, mutta mennään nyt minun havainnoillani ja lukupiirissä esille nousseilla huomioilla.

Pidin siitä, miten monipuolisesti teos perehtyy populismin piirteisiin. Yllätyinkin hieman, miten monesta näkökulmasta asiaa voi katsoa. Ihan ensin määritellään tietysti mitä populismi on ja miten se on syntynyt. Historiallinen aspekti oli mielenkiintoinen ja tavallaan aika yllättäväkin monen lukupiiriläisen mielestä. Ilmiöt olivat tuttuja, mutta niistä ei ollut aikaisemmin puhuttu populismina. Kirjoittajat muistavat myös koomiset yksityiskohdat, hahmot ja heidän ilmaisunsa, mikä teki lukemisesta välillä suorastaan hauskaa. 

Kieli-ihmisenä kiehtovaa oli populismi viestinnän näkökulmasta, se mitä viestinnässä pitää ottaa huomioon, jotta kuulijat kiinnostuvat ja heidät saadaan samalle puolelle. Puolen valinta onkin populismissa keskeistä; jako "meihin" ja "muihin" on ehdottomasti yksi merkittävimmistä keinosta houkutella äänestäjiä. Populistilla on aina vihollinen ja uhkakuva, joita pelkäämällä mielikuva "meistä" vahvistuu. Populismissa luodaan mielikuvaa "kansasta", jonka vihollisia ovat useimmiten eliitti ja maahanmuuttajat, mutta tarvittaessa muutkin tahot ja ilmiöt, kuten fenimismi tai ilmastonmuutos.

Populisteja eivät haittaa ristiriidat ja epäloogisuus ja siitä oli kivasti esimerkkejä. "Sopivat argumentit valitaan sen mukaan, miten ne parhaiten palvelevat kulloistakin poliittista tarvetta". Populismi mielletään usein osaksi oikeisto(radikalismi)a, mutta teos valaisee hyvin, ettei populismi itsessään ole aate, vaan keino (lähes) minkä tahansa asian ajamiseksi. Lahden ja Mörttisen teoksessa on erilliset luvut muun muassa populismin suhteesta tieteeseen, uskontoon ja sukupuoleen, joiden kautta löytyy lisää herkullisia esimerkkejä ristiriidoista ja epäloogisuudesta!

Teos päättyy tulevaisuusanalyysiin, jonka mukaan emme ihan vielä pääse eroon Trumpista. Muutenkin tämä hemmo on teoksessa hyvin esillä, eikä ihme, hänestä riittää anekdootteja ja varoittavia esimerkkejä. Mutta on muitakin, ihan kotosuomalaisia poliitikkoja sadan viime vuoden varrelta ja nykypäivästä. Lahti ja Mörttinen ovat kirjoittaneet ihailtavan selkokielisen teoksen, jonka teema avautuu erittäin hyvin, vaikkei olisi aiheesta aikaisemmin lukenut tai sitä pohtinut. Suosittelen!

Naistenviikko: Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä

Tällä viikolla juhlitaan naistenviikkoa myös monissa kirjablogeissa. Minun tälle viikolle ajoittamani postaukset ovat joko nimipäiväänsä viettävien naisten kirjoittamia teoksia tai teoksia, joiden nimessä on mainittu jollakin tapaa nainen tai tyttö. Aloitan viikkoon sopivalla teoksella Tympeät tytöt. Hyvää nimipäivää tänään kaikille Riikoille!

Riina Tanskanen 2021. Into. 161 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Miltä tuntuu kasvaa tytöksi ja naiseksi maailmassa, joka on pitkälti miesten määrittelemä ja jossa patriarkaatti näkyy lähes kaikessa, kuten vaikkapa yritysmaailmassa, oikeuslaitoksessa, työmaailmassa, koululaitoksessa, filosofiassa, taiteessa, politiikassa ja mediassa. Puhumattakaan siitä, millä tavalla se vaikuttaa perheiden sisällä ja tyttöjen mahdollisuuksissa nähdä itsensä. Tympeät tytöt kertoo esteistä, joita tytöt kohtaavat kasvaessaan aikuisiksi.

Yhdeksän sarjakuvakertomusta käsittelee aiheita, jotka ovat meille kaikille (naisille) tuttuja, ja joita edelleenkin kannattaa pysähtyä ajattelemaan. Tytöksi kasvamisen ympärillä on hurjan paljon erilaisia normeja, seiniä joihin törmää jatkuvasti, ja joita monet meistä naisistakin ylläpitävät asenteillaan ja puheillaan. Milloin olen huora, milloin pyrkyri, liian seksuaalinen? Miksi vartaloni on muiden kommentoinnin alainen lapsesta lähtien?

Kehon kontrollointi on monelle tai varmaankin lähes kaikille naisille arkea. Ollakseen suosittu ja menestynyt täytyy ulkonäön täyttää tietyt kriteerit, mutta liian pitkällekään ei saa mennä. Näitäkin sääntöjä pidämme tavallaan itse yllä, ja niitä toistavat media, tv-sarjat, elämäntapablogit jne. Normiin sopimaton ihminen rikkoo järjestystä ja aiheuttaa pahennusta. Häpeään kasvamisesta on tullut historian saatossa ihan luonnollista.

Häpeää tuntee todennäköisesti myös tyttö, joka pelkää jatkuvasti miehen sopimatonta kosketusta tai väkivaltaa. Ja miksipä ei pelkäisi, sillä joka toinen nainen on kokenut seksuaalista häirintää, ja Suomi on tutkimusten mukaan EU:n väkivaltaisin maa naisille. Häpeää tyttö kokee kuitenkin, sillä ehkä hän olisi voinut itse pukeutumisellaan tai käyttäytymisellään estää miehen sopimattoman käytöksen? 

Tanskasen teoksen teemoilla on vankka tutkimuksellinen tausta, kuten siinä, miten kotityöt edelleen jakautuvat epätasaisesti ja miten nainen hoitaa kodin metatyön miehen auttaessa naista. Naisten kotona tekemän työn ei nähdä olevan yhteiskunnallisesti tuottavaa, joten jos nainen jatkaa luonnollista kutsumustaan myös työelämässä hoivaamalla muita, miksi siitä pitäisi maksaa? Naisten euro on kivunnut lähemmäksi miehen euroa, mutta välissä on edelleen todella vaikeasti murrettavia rakenteita.

Näkökulmamme maailmaan, historiaan ja kulttuuriin ovat syntyneet pääasiassa miesten kynistä. 

Siksi tässäkin blogissa luetaan pääosin naisten kirjoittamia kirjoja. Niin kirjallisuudessa kuin politiikassa miehet suosivat miehiä, kun taas naiset lukevat ja äänestävät molempia. Tällä matematiikalla tasa-arvo ei toteudu koskaan. Vaikka 1990-luvulta lähtien mediassa ja kulttuurissa on nähty myös vahvoja tyttöjä, nämä ilmiöt korostavat ja edesauttavat enemmän yksilönvapautta kuin sukupuolten välistä tasa-arvoa sanomalla että kaikki on sinulle mahdollista. Tästä tullaankin 2020-luvun uupumukseen, jossa hyvinvointi on valjastettu palvelemaan työnarkomaniaa ja josta kärsivät pahiten kiltit tytöt. 

---missä viipyy loistava liikeidea, jonka lehtien naiset saavat burnoutiensa aikana? Enhän mä tällaista inhottavaa masennusta VALINNUT.

Värikkäissä, upeasti piirretyissä sarjakuvissa seikkailee hauskasti rakennettuja hahmoja, jotka auttavat hahmottamaan tärkeää asiaa, kuten pimppienkeli, patriarkaatti, tolkun ihminen, kapitalismi, täti-ihminen ja koululaitos. Pimppienkeli auttaa tyttöjä viemään tarinaa eteenpäin, kommentoi ja muistuttaa tavoitteista, kun taas nuo muut asettuvat naurettavaan rooliinsa estäjinä, riistäjinä, mielipidevaikuttajina ja rakenteina. Mukana nähdään myös merkittäviä ajattelijoita, kuten Simone de Beauvoir tai Märtä Tikkanen. 

Tanskasen teos saa todellakin ajattelemaan ja mieleen nousee väkisinkin hetkiä, joissa olen itsekin tuntenut häpeää, mielipahaa, närkästystä tai hämmennystä, vaikka en olisi tehnyt mitään väärin. Kotona, koulussa, töissä, baarissa, tyttöystävien kesken tai elokuvaa katsoessa. Monelle tämän kirjan lukeneelle tuttuja ovat varmasti myös Riina Tanskasen IG-tili samalla nimellä Tympeät tytöt, tai hänen luotsaamansa verkkomedia Vita nuova. Olin onnekas ja päädyin ystäväni mukana kuuntelemaan Tanskasta viime syksynä Tampereen kirjamessuille, josta myös ostin tämän teoksen. 

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen Liv Strömquistin niinikään sarjakuvallisia teoksia Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin. Goodreadsin haastekohdista käytän kohdan 46: A book with a non-human as one of the main characters. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 2: Kirja, jossa matkustetaan ajassa.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Risto Isomäki 2020. Into. 418 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viidentoista vuoden takaisen Sarasvatin hiekkaa -teoksen teemat saavat jatkoa Isomäen tuoreessa jännitysromaanissa, kun tarina vie kaukaisille merialueille, Indus-joen lämpimään suistoon ja Pohjois-Amerikan hyiselle itärannikolle. Teos kulkee kahdessa aikatasossa, vuosissa 6676 eKr. ja meidän ajastamme nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Epilogi sen sijaan sijoittuu reilun neljän tuhannen vuoden päähän. 

Isomäki kertoi Helsingin kirjamessujen haastattelussa leikittelevänsä ajatuksella meri-ihmisistä, merenneitomytologialla ja ihmisen menneisyyden vaihtoehtoisella historialla. Itse asiassa Isomäki on tämän aiheen kanssa ihan tosissaan ja perustaa ajatuksensa melko varman tuntuiseen eteläafrikkalaiseen tutkimustietoon - tästä lisää kirjan jälkisanoissa. Vedenpaisumuksen lapsissa rannikolla asuva Manno Ann tapaa viehättävän merinaisen, Ishin, vanhojen ihmisten tarinoissa esiintyvän hahmon, jonka ihmismäisyys hämmästyttää.

Ish liikkuu vedessä kuin kala, mutta näyttää ja kuulostaa ihmiseltä. Manno Annin ja Ishin kohtalot kietoutuvat yhteen, kun valtava tsunami iskee päin Aasian rannikoita ja tuhoaa ison osan siihenastisesta ihmisten rakentamasta kulttuurista. Rakastavaiset lähtevät merimatkalle, jonka aikana Manno Ann tutustuu meri-ihmisten elämään, näiden symbioosiin muiden isojen merinisäkkäiden kanssa, ja joka vie heidät kohti länttä. Näin Isomäki punoo yhteen muinaiset tarinat vedenpaisumuksista ja idästä saapuneista seitsemästä viisaasta, jotka levittivät uusia tekniikoita Lähi-idän alueille.

Vuonna 2066 tapahtuu pohjoisilla jääalueilla se, mitä pelkäämme parhaillaan. Grönlannin jäät lähtevät sulamisvesien myötä liikkeelle ja laittavat alulle nopean ilmastonmuutoksen, joka tuhoaa ihmiskunnan. Tämäkin skenaario pohjautuu vankkaan tutkimustietoon ilmaston lämpenemisen seurauksista. Osin myös Suomen puolelle sijoittuvat tapahtumat nivovat yhteen lähitulevaisuuden dystopian ja keskisen Suomen geologiset yksityiskohdat. Onko mahdollista, että jääkauden aikana Suomessa on tapahtunut jotain sellaista, mikä voisi toistua Grönlannissa ihan pian?

Pohjois-Amerikan rannikolle suuntaava retkikunta hyödyntää maailmaa pelastaessaan ydinvoimatekniikkaa, eikä se ollut ainoa tekninen teema joka minulla meni välillä hieman yli hilseen. Muuten erittäin vetävä ja mielenkiintoinen lukukokemus takelteli teknisten yksityiskohtien kanssa, mutta joku toisenlainen lukija saattaa niistä saada paljonkin irti. Joskus - tai aika usein - olen kritisoinut huvittuneena Isomäen kömpelöä tapaa kuvailla ihmissuhteita tai jopa hahmojen tapaa kommunikoida keskenään. Tässä romaanissa kömpelöyttä oli huomattavasti vähemmän, ja vaikka hahmot ovat hieman kärjistettyjä tai pelkistettyjä, heidän parissaan viihtyi hyvin.

Minulle tämän teoksen parasta antia oli merinaisen ja ihmisen yhteinen tarina, spekulaatio ihmisen taipumuksista ja sen seurauksilla. Kuten yleensä, Isomäen teemat ovat huippukiinnostavia ja ihailen hänen kykyään yhdistää tiedettä, historiallisia löydöksiä ja mytologiaa toisiinsa. Mytologia herää eloon ja saa päälleen uskottavan selityksen, sillä kirjailija ei pelkästään yhdistä aineistoja toisiinsa, vaan tosissaan pyrkii luomaan uusia teorioita. Mielenkiintoisia sellaisia oli runsaasti myös hänen parin vuoden takaisessa teoksessaan Viiden meren kansa.

Vedenpaisumuksen lapset myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson 2017. Into. 304 sivua. Lainasin kirjastosta.

Lukupiirissämme keskustellaan seuraavaksi tällaisesta teoksesta, jonka kirjoittaja on tamperelainen, eli jo pelkästään senkin vuoksi aiheellinen kirjavalinta. Hyvä valinta myös siksi, etten olisi ehkä itse löytänyt sitä ilman hoksaavampaa lukupiirikaveria.

Talot sortuvat tulvaveteen. Vesi pyyhkäisee mennessään sillat, rakennukset, muistin, historian. 

Syyskuun jumalat sijoittuu kulttuuria ja historiaa pursuavaan Budapestiin. Amerikkalainen taidehistorioisija Paul Herzog on saanut pestin yliopistosta ja muuttaa kaupunkiin suurin odotuksin. Hänellä on unkarilaisia sukujuuria ja kova kaipuu päästä selvittämään, mitä hänen isoäitinsä lapsuudessa on tapahtunut. Paul kokee olevansa kaukana tyypillisestä amerikkalaisesta, kovin erilainen kuin muut ja hakee ehkä itselleenkin mieluisaa historiaa. Herkkämielinen mies altistuu pian tapahtumille, joita eivät kaikki näe.

Mitä jos historia olisikin erilainen? Miten pieniä ovat ne sysäykset, jotka saavat tapahtumat vyörymään tai pysähtymään? Kenen historiaa se on, jota muistelemme ja jonka luulemme eläneemme? Paul nimittäin havahtuu siihen, ettei todellisuus Budapestissa olekaan joka päivä sama. Valta vaihtuu, ideologiat vaihtuvat, katukyltit ja talojen vanhat koristeet vaihtuvat. Montako kerrosta hänen rakennuksessaan oikeasti on, ja miksei julkisivuremontti valmistu koskaan? Syyskuun jumalista tuleekin mieleen Carlos Ruis Zafonin niin ikään kevyen maaginen teos Enkelipeli, joka sijoittuu Barcelonaan.

"Eilen vierailin rauniokahvilassa, jossa entiset opiskelijani istuivat ja punoivat vastarintaa, vallankumousta. Tänään talon paikalla oli hotelli."

Paul tapaa Budapestissa ryhmän boheemeja ihmisiä, jotka hekään eivät ole ihan sitä, mitä hän aluksi luulee. Nämä Syyskuun jumalat tuntevat historian omakohtaisesti, elleivät sitten vääristä sitä omiin tarpeisiinsa, kuten vanha Stella, jolla oli yhteys Paulin isoäitiin. Budapestin värikkäillä kaduilla Paul todistaa niin oikeistolaista maahanmuuttovastaisuutta kuin anarkiaa ja talonvaltaajia, innokkaita opiskelijoita ja pelottavia passintarkastuksia.

Maagisen realismin lisäksi romaanissa on loppua kohden dystooppinen henki, kun nyky-Unkari saa rinnalleen vaihtoehtoisen todellisuuden. Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia, keskieurooppalaista kulttuuria ja kaipuuta aikaan, jolloin taidetta ja kauneutta pidettiin arvossaan. Henriksson kuvailee Budapestia lukuisilla yksityiskohdilla, sen rakennuksia, taidetta ja ihmisiä, voimistaen päähenkilönsä kokemuksia ja tunteita. Myrskyt ja kadonneet huvilat tekevät tunnelmasta jopa romanttisen. Pidin kovasti siitä ja romaanin aiheesta ylipäätään, mutta koin kerronnan aika sekavaksikin välillä. Olo oli kuin päähenkilöllä konsanaan ja ehkä se oli tarkoituskin!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Helmetin lukuhaastessa tämä sopii hyvin kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin 2008. Koreankielinen alkuteos: Ommarul putakhae. Suomentanut Taru Salminen. Into 2015. Pokkarissa 320 s. Kirjastosta.

En tiedä, miten pysäyttäisin nämä muistot, jotka puskevat ylös kuin kevään versot. Kaikki unohtuneet asiat vyöryvät pintään. Riisikulhot keittiön hyllyllä, takapihan erikokoiset ruukut täynnä maustetahnoja, ullakolle johtavat kapeat puuportaat, muurin alapuolelta alkavat ja ylös asti kiemurtelevat rehevät kurpitsaköynnökset.

Muistan tämän kansainvälisen bestsellerin blogeista joitakin vuosia sitten, mutta luulen, ettei minulla olisi tullut luettua sitä, ellen olisi aloittanut Kuukauden kieli -lukuhaastetta. Tammikuun alkuperäiskieli on nimittäin korea. Sattumalta sama romaani sopi myös Helmetin haastekohtaan 31: Kirjassa kuljetaan metrolla. Mainiota!

Mainio on myös itse romaani, enkä ihmettele sen maailmanlaajuista suosiota lainkaan. Perhesiteet ja  perheenjäsenten välinen rakkaus on universaali teema ja koskettaa varmasti jokaista. Kuitenkin Kyung-sook Shinin teos on täysin omanlaisensa ja vaikken tiedä, uskaltaisin veikata, että sen tyylissä on jotain korealaista, tai ainakin sellaista vähäeleisyyttä ja koruttomuutta, joka erottaa sen monista muista lukemistani teoksista. Kannen lainauskin sanoo, ettei "kirjassa yksikään lause ole turha".

Romaani kertoo 69-vuotiaasta naisesta, joka katoaa ihmisvilinässä metroasemalla Soulissa, kun hänen miehensä menee muutaman askeleen edellä, niin kuin tällä on ollut aina tapana. Nainen on sairas, eikä hän ehkä olisi ollut tarpeeksi vahva matkustaakseen, mutta halusi lastensa luokse juhlimaan syntymäpäiviä. Ikänsä maaseudulla elänyt äiti ei löytäisi lastensa luokse yksin. Etsinnät alkavat, ja samalla aikuisten lasten matka muistoihin ja äidin elämään.

Olit elämässäni, eikä kenelläkään ollut sinusta aavistustakaan. 

Kun kertojat vaihtuvat ja näkökulmat muuttuvat, käy ilmi, että äidin vaatimattomassa ja köyhässä elämässä on tapahtunut paljon asioita, joista lapset eivät tienneet - eikä hänen paljon poissa ollut miehensäkään. Lapset kokevat tietysti hätää ja kaipausta, mutta myös syyllisyyttä siitä, miten itsestäänselvänä he pitivät äitiään ja tämän elämää. He eivät nähneet niitä päivittäisiä onnen hetkiä tai tyytyväisyyden tunnetta, jota heidän äitinsä koki, vaikka tämän elämä oli raskasta raatamista, kotitöitä, huolehtimista ja uhrautumista. 17-vuotiaasta naisimisissa ollut nainen oli yksin vastuussa niin paljosta, mutta tyytyväinen. Hän halusi, että hänen lapsillaan on mahdollisuus kaikkeen, mihin hänelle ei itsellään ollut. Huomiotta jäi myös kaikki se taito, joka äidillä oli, kun tämä sai ruoan riittämään tai kasvit kukoistamaan.

Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit, että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut 50 vuodeksi, muistui elävästi mieleesi. Vasta sen jälkeen kun vaimosi katosi, hän tuntui todelliselta, kuin olisit voinut ojentaa kätesi ja koskettaa häntä.

En tiedä, miksi minulle on ongelma, jos kerronta on sinä-muodossa. Taas se häiritsi! Edellisen postauksen romaanissa vaivasi sama tyylikeino, mutta onneksi kummassakin on muitakin kerronnallisia ratkaisuja. Siitä siis pieni miinus. Muuten Pidä huolta äidistä on erinomainen kirja. Se paljastaa päähenkilöstään vähä vähältä uusia kerroksia, täyttää tämän elämäntarinaa ja rakentaa kokonaisen kuvan ihmisestä, joita löytyy muualtakin kuin koreasta. Äidin ja lasten välisten tunteiden lisäksi universaalia on myös se yhteiskunnallinen muutos, joka sukupolvia erottaa toisistaan. Lapset kouluttautuvat, lähtevät maalta kaupunkiin, pitävät entistä harvemmin yhteyttä ja kasvattavat omat lapsensa eri tavalla kuin äiti on kasvattanut heidät. Romaanissa on niin paljon tasoja, joihin voi samaistua. Ja silti, kuten alussa sanoin, se tuntuu myös hyvin korealaiselta.

Jos tämä on vielä lukematta, kannattaa laittaa lukulistalle! Blogiarvioita muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjaluotsi, Kirjan pauloissa ja Lukuneuvoja.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki 2018. Viiden meren kansa. Into. 333 sivua. Arvostelukappale.

Jos Isomäki on useassa aikaisemmassa teoksessaan luonut vision siitä, mitä ihmiskunnalle saattaisi oman toimintansa vuoksi tulevaisuudessa tapahtua, nyt hän onkin sukeltanut kauaksi esihistoriaan. Viiden meren kansa sisältää kahdeksan tarinaa, kahdeksan välähdystä menneisyyteen. Ne ovat tietysti fiktiivisiä, mutta Isomäen luoma maailma pohjaa vahvasti arkeologiseen, kielitieteelliseen ja geneettiseen nykytutkimukseen. Kirjan lopussa on jälkihuomautuksena lisää tietoa tutkimustyön taustoista ja kirjan tarinoihin vaikuttaneista seikoista. Lukijan kannalta tärkeitä ovat myös kartat jokaisen tarinan alussa.

Viimein aron laita ja Metsän reuna olivat olleet heidän edessään. Äärimmäinen raja, koko heidän tuntemansa maailman reuna. Heistä kukaan ei ollut koskaan käynyt syvemmällä Metsässä, eikä kukaan olisi halunnut tunkeutua sen sisään. Perimätiedon mukaan Metsä jatkui äärettömän kauas. Lisäksi se oli täynnä vaarallisia petoeläimiä ja upottavia soita joihin ihminen saattoi vajota.

Maailmanmeren, eli nykyistä huomattavasti laajemman Kaspianmeren, koillisrannoilla sijaitsi uralilaisen alkukielen koti noin 6000 vuotta sitten. Ratsastamaan oppineet indoeurooppalaiset kansatko ajoivat ryhmän uralilaisia kohti pohjoista ja vaikeakulkuisia metsiä? Nykyisen Suomen alueelle oli tullut väestöä kuitenkin jo aikaisemmin, heti jääkauden päätyttyä, Länsimerta pitkin. Ajelehtivien jäälauttojen ja kylmyyden keskellä asusti valtavasti hylkeitä, jotka houkuttelivat paikalle tulokkaita. Hylkeistä saivat elantonsa myös Yli-Iin Kierikin kylät, joita Isomäki kutsuu Suomen historian ensimmäiseksi tarinaksi. Mikä tuhosi tämän kukoistavan kylärykelmän noin 4000 vuotta sitten?

Samoihin aikoihin ainakin eteläisessä Suomessa nähtiin huima kosminen valonäytös, joka on synnyttänyt kraaterin Saarenmaalle. Jännittävä ja kulttuurisesti merkittävä tapahtuma, jonka Lönnrot jätti Kalevalan ulkopuolelle. Niinpä Isomäki sijoittaa tutulta kuulostavat Ilmarin ja Lemmingin matkalle kohti mustuneita rantoja ja uutta ihmeellistä metallia. Kolme viimeistä kertomusta on sijoitettu tarkoituksella lähelle esihistoriallisen ajan loppua, eli ristiretkien aikaan. On juhannusjuhlat Rapolan pyhällä vuorella Hämeessä ja ruotsalaisten karmea hyökkäys paikallisten pakanoiden tappamiseksi. On vaihtoehtoinen tarina Lallista ja tämän kostoretkestä Köyliöjärven jäällä, ja lopuksi erään soturin tarina Riianlahdelta. Sielläkin hyökättiin pakanoiden kimppuun uskonnon nimissä. Olen kuvannut ristiretkeläiset pöyristyttävän väkivaltaisina raakalaisina. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ristiretkeläiset olivat pöyristyttävän väkivaltaisia raakalaisia.

Koska kyseessä on romaani, sukellus esihistoriaan on täynnä mikrotason elämää. Kirjailija havainnollistaa, miltä jäinen maisema näyttää ja miltä pakkanen tuntuu päiviä kestävällä vaelluksella, miten metsäisessä ryteikössä on vaikea liikkua ja löytää ravintoa, jos on kotoisin aroilta. Mitä pohjoisen kansojen on pitänyt ylipäätään ottaa huomioon selvitäkseen ankarissa olosuhteissa. Tulokulma tähän on usein muuttajilla, etelästä tulevilla, joiden näkökulmasta tarinoita kerrotaan. Lopulta minun alkoi olla vaikea hengittää, koska jää muurasi huuleni yhteen. Tunsin itseni surulliseksi ja ymmärsin itkeväni, mutta edes kyyneleet eivät pystyneet sulattamaan silmäkulmiini kerääntynyttä jäätä vaan jähmettyivät vain osaksi sitä.

Luonnolla onkin keskeinen rooli kirjassa, niin kuin Isomäen teoksissa yleensä. Susien, hylkeiden, katajien ja kallioiden lisäksi allit ja muut Länsimeren linnut, joita on ollut paljon nykyistä enemmän. Keskeisiä ovat myös ne kulttuuriset rakennelmat, kuten muinaiset linnavuoret, kivikehikot tai vaikkapa karsikkopuut, joita on käytetty puolustamiseen, seremoniallisiin tapahtumiin ja kuolleiden muistamiseen. Näihin liittyvään tutkimustietoon Isomäki uskaltaa jälkisanoissaan jopa ehdottaa täydennyksiä.

Isomäen teokset ovat aina kiehtoneet ja oli upeaa lukea onnistunut teos, joka tosiaankin on erilainen kuin aikaisemmat. Jos kirjailijan tapa kuvata ihmisten välistä seurustelua on hieman kömpelö, vahvuudet ovat selkeästi muualla: miljöön ja seikkailun kuvauksessa, joissa tutkijan mielenkiinto arkeologiseen tai luonnonhistorialliseen tietoon pääsee parhaiten esille. Niinpä Viiden meren kansa onnistuu olemaan miellyttävä sekoitus romaania ja tietokirjallisuutta. Lue myös, mitä Isomäki kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla. Arvio teoksesta löytyy myös blogista Kulttuuri kukoistaa. Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson. 2016. Korpisoturi. Into. 257 sivua.

Ahma on mies, joka on päättänyt pelastaa itsensä yhteiskunnan kahleilta ja sivilisaation varmalta tuholta. Hänellä on selviytymissuunnitelma ja näkemys siitä, mikä on maailman tulevaisuus, the end of the world as we know it. Mummulta jäävän perinnön ja nettinörtteilystä oppimiensa taitojen avulla hän muuttaa Itärajalle pieneen, vanhaan mökkiin ja alkaa varustaa itseään maailmanlopun varalle. Säilykkeitä ja kuiva-aineita, runsaasti aseita, pienviljelyä ja marjastamista. Ahmasta sukeutuu aito metsästäjä-keräilijä, omavarainen erakko, joka ei jää kaipaamaan ketään. Maa on se, mistä ja mille hän elää.

Kauan Ahma ei saa nauttia yksinolostaan, sillä rämisevällä Volvolla pihaan ajaa rautakaupan myyjä, Pamsu, ja tekee itseään tykö. Pellon auraamisessa Ahmaa auttaa Linnea, itsenäinen ja toimelias nainen, joka odottaa lasta linnassa istuvalle puolisolleen. Kun Suomen sähkönjakelu katkeaa ja yhteiskunta alkaa oikeasti romahtaa, muodostuu koomisesta kolmikosta ja Ahman nettitoverista Kapusta tiimi, jonka täytyy löytää keino selvitä läpi kylmän talven. Ruokavarastot hupenevat, lapsi syntyy, kyläläiset uhkaavat väkivallalla eikä kirkkokaan suostu enää jakamaan ryynejä kansalle. On mietittävä, mistä voi uhrata ensimmäisenä ja kenestä on vähiten hyötyä.

Korpisoturi on riemullista luettavaa siitäkin huolimatta, että sen sanoma on pelottava, skenaario kaiken romahtamisesta lyhyessä ajassa niin kammottava. Gustafssonilla on vakavaa kerrottavaa niin luontosuhteestamme, riistokapitalismistamme, hierarkioistamme kuin ihmisluonnosta ylipäätään. Kirjailija kertoo asiansa kuitenkin niin kurittomalla tavalla, että välillä on pakko nauraa. Ahma on ärsyttävä sovinisti, mutta hellä ja tahtomattaan huolehtivainen. Linnea herättää kunnioitusta, kun taas Pamsu edustaa kaikkea typerää ja ajattelematonta. Elämä maailmanlopun metsässä aiheuttaa absurdeja tilanteita, napakkaa keskustelua ja huvittavaa suukopua. Henkilökuvaus on osuvaa ja mahtuupa metsänlaitaan yksi utelias sikakin.

Kapealla tiellä joku juntti ajaa kahdeksaakymppiä ohi liian läheltä, tööttäileekin vielä mennessään. Rauha sielussaan Ahma ajattelee post-apokalypsia, jolloin valtaosa ihmiskunnasta on kuollut. Kuinka mahtavaa silloin onkaan pyöräillä.

Korpisoturi tuntuu pelottavan ajankohtaiselta ja Gustafsson on tehnyt perusteellista työtä luodakseen Ahman taistelusta realistisen. Linkolamainen elämäntyyli ei ole kovin helppo omaksua, mutta kaikista löytyy yllättäen kykyä oppia. Kirjassa yhdistyy onnistuneella tavalla tätä totista asiaa, tragikoomisuutta, rumuutta ja hellyyttä. Kerrassaan yllättävä teos, vaikka täytyy sanoa, etten Huorasadun kirjoittajalta ihan perusromaania odottanutkaan!

Kuittaan teoksella Helmetin haastekohdan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa. Korpisoturista lisää: Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjanurkkaus ja Reader, why did I marry him?

Lukumaratonin päätös

Kesäinen lukumaraton on nyt osaltani ohi! Asetin itselleni sivumäärällisesti pienen, mutta henkisesti suuremman haasteen. Alla olevat teokset ovat nimittäin jostain syystä olleet Helmetin lukuhaasteen ne kohdat, joita olen siirtänyt aina vaan jonnekin tulevaisuuden hämärään. Lukumaraton oli oivallinen tapa ottaa ne kaikki kerralla käsittelyyn! Ja kuinka kävikään, tavoitteeni lisäksi luin vähän enemmänkin :) Luettuja sivuja: 751.

Jane Austen: Rakkaus ja ystävyys. Vuodelta 1790. Kokoelmasta Uskollinen ystävämme. Tammi. 45 sivua.

Varustaudu, rakastettava nuori ystäväni, kaikella filosofialla, jonka hallitset; kutsu kokoon kaikki voimani, sillä ah ja voi! lukiessasi seuraavat sivut tunteikkuuttasi tullaan ankarasti koettelemaan.

Jane Austenin nuoruudessa 1700-luvun lopulla kirjeromaani oli varsinkin naisille suunnattujen romaanien yleisin muoto. Samaan muotoon hän kirjoitti itsekin, esimerkiksi novellin Rakkaus ja ystävyys. Vain 14-vuotiaan Austenin kirjoittama tarina kertoo Laurasta, nuoresta naisesta, jonka elämää kohtaa monenlaiset traagiset vastoinkäymiset. Selvästi goottilaista kauhuperinnettä tunteva kirjailijanalku kirjoittaa eloisaa, korumaisen kaunista tekstiä liioitellen ja kauhistellen. Tarina on hyvin naiivi, mutta siinäkin on jo mukana sitä satiiria ja huumoria, josta hänet myöhemmin tunnetaan. (Lähteenä Inkeri Koskisen avaussanat) Helmetin haastekohta 21: 1700-luvulla kirjoitettu.

Kari Hotakainen. 1999. Hukassa on hyvä paikka. 73 sivua.

Lapsille kirjoitettu musiikkinäytelmä kertoo pojasta, jonka isä lähtee ilmoittamatta raveihin, sillä loma isyydestä olisi niin tarpeen. Dialogissa on Hotakaisen tuttua kuivahkoa huumoria ja kevyttä yhteiskunnallista satiiria, ja uskon että lapsetkin saavat siitä paljon irti. Rakkautta omilla tavoillaan etsivät hahmot ovat hauskoja ja lauluissa on kekseliäät sanat. Näytelmää on esitetty ainakin Helsingissä ja Laukaalla. Helmetin haastekohta 12: Näytelmä.

Terhi Ekebom. 2013. Kummituslapsi. Asema Kustannus. 244 sivua.

Nainen muuttaa metsän laitaan taloon, jossa kukaan ei ole koskaan ennen viihtynyt. Öisin läheinen metsä ulvoo niin ettei hänkään saa unta. Hän löytää kuitenkin keinon pelastaa metsään jääneet henget vapauteen. Kummituslapsi ei kuitenkaan lähde taloa pidemmälle, sillä hän haluaa kouluun.

Kauniin vähäeleisesti, hieman aavemaiseen tunnelmaan sopivaksi piirretty teos, jossa on surunomainen tunnelma. Helmetin haastekohta 11: Sarjakuvakirja.

Hannu-Pekka Björkman. Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. 2014. Kirjapaja. 171 sivua.

Teatterimaailmassa ansioitunut mies kirjoittaa muistiin ajatuksiaan taiteesta, ikääntymisestä, ihmisyydestä ja elämästä ylipäätään, sekä muistoja lapsuuden kesistä ja talvista. Helppolukuisia, lyhyitä esseitä, joissa on paljon omista ajatuksista tuttuja sävyjä, mutta jotka eivät oikeastaan tuoneet minulle mitään uutta. Parhaimmillaan Björkman on kirjoittaessaan taiteen olemuksesta ja tarkoituksesta. Helmetin haastekohta 36: Esseitä tai kolumneja.

Luiz Ruffato. 2014. Rutosti hevosia. Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos. Into Kustannus. Suomentanut Jyrki Lappi. 159 sivua (lukumaratoniin 48 sivua).

Kokoelma välähdyksistä São Paulon kaoottisessa metropolissa. Ruffato kirjoittaa pieniä kohtauksia, dialogeja, kertomuksia tai jopa listoja mitä moninaisimmista aineksista. Kaikesta, mitä suurkaupungissa voi olla: likaa, köyhyyttä, toivoa, työtä, politiikkaa, kerjäläisiä, rahaa.

Ruffaton tapa kirjoittaa ei asetu mihinkään muottiin. Välillä tarinat on kirjoitettu "perinteiseen" tapaan, välimerkit ovat kohdillaan, tekstillä on selkeä alku ja loppu. Osa kertomuksista on kiivaita listoja ilman pilkkuja ikään kuin kuvaamassa kakofoniaa tai kiirettä. Toisinaan virkkeet saavat väliinsä tummennettuja lisähuomautuksia tai tarkennuksia. Osa tarinoista katkeaa kesken, mutta kokonaisuus on silti kasassa: suurkaupunki. Helmetin haastekohta 47: Eteläamerikkalaisen kirjoittama.

Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? 2016. Kosmos. 278 sivua (lukumaratoniin 170 sivua).

Kulttuurin saralla laajalti kunnostautunut Ari Wahlsten on kirjoittanut dekkarin, joka noudattaa perinteistä kovaksikeitettyä genreä niin tarkkaan, että tarina vaikuttaa suorastaan koomiselta. Kovien poikien keskinäiset kukkotappelut ja nasevat sanailut ovat huvittavan lapsellisia. Naiset ovat joko kotkia tai kaunottaria, pahikset tunnistaa heidät tavatessaan ja lukija aavistaa hyvissä ajoin, ketä vedetään nenästä. Onneksi loppu tuo yllätyksen. Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä koska tämä kaikki on niin peittelemätöntä, kokonaisuus on melko viihdyttävä, hyvin kirjoitettu ja se pysyy hienosti kasassa. Helmetin haastekohta 13: Kirjan nimi on kysymys.