Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadius 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Stöld. Suomentanut Laura Kulmala. S&S 2022. 510 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ruotsin vuoden 2021 kirjaksi valittu Varkaus on Ann-Helén Laestadiuksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Sen päähenkilö on alkuosan verran 9-vuotias Elsa, saamelaistyttö, joka todistaa hiihtoretkellään, miten hänen nuori poronvasansa on juuri tapettu. Elsa näkee myös, kuka paikalta poistuu, mutta pitää tiedon itsellään, sillä vaikeneminenhan ei ole valehtelua. Miehen nimen ääneen sanominen olisi paljon pelottavampaa.

Elsan perhe kuuluu poronhoitajien sukuun, eikä Elsa tiedä mitään parempaa kuin luonnossa liikkuminen, porot ja jokavuotinen poroerotus. Lapsi on vahva pärjääjä maailmassa, jossa saamelaisten perinteinen elinkeino on uhattuna monesta suunnasta. Ilmastonmuutos lyhentää talvia, kaivosteollisuus laajenee poronhoitoalueille ja osa kyläläisistä vihaa poroja, joiden annetaan laiduntaa vapaana. Näitä miehiä Elsakin pelkää; moottorikelkan avulla poroja kiusaavia ja kiduttavia terroristeja, jotka salametsästävät ja myyvät arvokasta poronlihaa pimeästi eteenpäin. 

Harvaanasutun alueen harvalukuinen poliisikunta on voimaton näiden varkauksien edessä, tai sitten täysin piittaamaton. Rikosnimikkeenä varkaus on saamelaisnäkökulmasta täysin puutteellinen, ikään kuin poro ei edustaisi heille muuta kuin omaisuutta. Kun Elsa kasvaa aikuiseksi, kylän saamelaisväestön tekemiä rikosilmoituksia on kertynyt jo sata, eikä poliisista ole ollut mitään hyötyä. Räikeä, rituaalinomainen teko tuo valtakunnallista huomiota, mutta poliisi ryhtyy tositoimiin vasta kun yksi terroristeista on kuollut hämärissä olosuhteissa.  

Hiljalleen kiihtyvä paksuhko romaani ei suinkaan ole pelkkää rikostutkintaa tai sen puutetta, kaikkea muuta. Se on hyvin kirjoitettu näkökulma saamelaisuuteen, sosiaalisiin ja kulttuuriperinteisiin, sukupolvien yhteiseloon, pohjoisen elämäntapoihin ja kahden rinnakkaisen elämäntavan välisiin konflikteihin. Varkaus kuvaa hyvin sitä painetta, johon ahtaalla elävä vähemmistökansa ajautuu, kun yhteiselo enemmistön kanssa ei suju tasa-arvoisesti, eikä valtapolitiikka edes ymmärrä mitä tarpeita kansalla on. 

Paineen alla poronhoitajat ahdistuvat ja masentuvat, suru siirtyy vanhemmilta lapsille ja viha koteloituu vaarallisella tavalla. Aikuistuttuaan rohkea Elsa yrittää saada poroille ja saamelaisille oikeutta, vaikka hänellä on itselläänkin surua, josta ei ole koskaan kunnolla puhuttu. Hänen veljensä ajautuu vieläkin ahtaammalle yhteisössä ja perheessä, jossa puhumattomuus on eräänlaista pärjäämistä ja kosketusta vältellään. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu, ja loppua suorastaan ahmin. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että varkausten määrä lisääntyy, roistot muuttuvat häikäilemättömämmiksi ja alkoholi sumentaa itsehillinnän. Se johtui myös siitä, miten upealla tavalla Laestadius käsittelee surua, vihaa, pelkoa ja kipeitä muistoja. Alkuun jopa tylsä kerronta kehittyy vähitellen väkevämmäksi ja intensiivisemmäksi. Sen psykologinen lataus on vaikuttava. Arvostan myös sitä, mitä kaikkea opin pohjoisesta kansasta ja sen näkökulmista. Ihana yksityiskohta on se, että romaanin luvut on numeroitu myös saamenkieleksi, ja muitakin saamelaissanoja on tekstissä mukana juuri sopivissa kohdin.

Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaastessa tämä menee kohtaan 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja joka sijoittuu Saamenmaalle. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy autiomaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 51: A book published in 2022.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila 2019. Siltala. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas hillitön! Lisää tällaista! En ole voinut olla panematta merkille, miten Juhani Karilan teos on herättänyt suosionosoituksia ja riemastuneita hihkauksia. Luin jokin aika sitten Karilan ajatuksia kirjan synnystä ja sekin antoi pontta odottaa kirjaa jonossa, joka oli silloin vielä tuskastuttavan pitkä.

Elina Ylijaako lähtee kotitalolleen Itä-Lappiin, kuten monena kesänä aikaisemminkin. Hänellä on vain muutama päivä aikaa pyydystää hauki, joka löytyy läheisestä rutakosta. Tässä kohtaa kertoja selittää, miten tällainen muista eristyksissä elävä hauki on mahdollinen ja millaisin välinein sellaista kannattaa pyytää. Ensimmäisen päivän aikana käydään läpi myös kylän asujaimisto, niin ihmiset kuin muutkin, vähemmän tutut oliot.

Hauen pyydystäminen ei olekaan mikään helppo juttu, eikä kiirettä helpota näkki, joka kiusaa ja yllyttää Elinaa vedonlyöntiin. Varpaansa murtanut nainen alkaa voida pahoin, ruoka ei maistu, mutta kirous on saatava purettua. Hänen kintereillään ajaa etelästä Janatuinen, poliisi jonka ei olisi pitänyt uskaltautua Lappiin, mutta joka tuli ja jonka maailmankuva menee pian uusiksi. Mitä etelässä on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä Elinan nuoruudessa on tapahtunut?

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Kyläläiset edustavat rasittavuudellaan sitä miksi niin monet nuoret lähtevät, mutta myös sitä mitä turisti toivoo kohtaavansa jos uskaltaa poiketa laskettelukeskusten tuolle puolen. Hahmot menevät toisaalta vähän överiksi, toisaalta ne tekevät tarinasta moniulotteisen ja jopa lohdullisen, tutun oloisen. Murteen käyttö on osuvaa, humoristista ja kerta kaikkisen taidokasta.

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin         Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

- Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

- Äiti anto hyvät ohojeet päiväkiriassa.

- Ne on vanahoja tietoja. Yhen hauen takia. Kyllä minä tiiän ettei se ole mittään tavallista kalastusta. Että sulla on joku vakava syy. Mutta voiko se olla näin vakava? Sinä tapatat ittes. Kuulikko.

Häijyn näkin lisäksi kyläläisten arkeen kuuluvat mm. peijoonit, metelit, eräs Moukku-Olli ja Siperiasta kulkeutunut hattara. Voit googlata mitä nämä kansanperinteessä tarkoittavat, minä ainakin tein niin. Myrskyn jälkeinen väkiyö on pelottava ja haamuja täynnä. Pelottavalta kuulostaa myös Elinan jo edesmennyt äiti, jonka muistivihkoja tytär on hyödyntänyt itsensä rankaisemiseen. Ehkä kirouksen langettaja ei tarkoittanutkaan kirota kahta toisiinsa rakastunutta, toisensa hukannutta nuorta, vaan itsensä ja omat pelokkaat solmunsa. Apua tarvitaan kuitenkin niiltä, jotka ymmärtävät jotain tuonpuoleisesta maailmasta.

Ja ne itikat! Niitä riittää, samoin kuin paarmoja ja muita silmiin, korviin ja lakin alle pyrkiviä inisijöitä. Luonto on muutenkin keskeisessä roolissa romaanissa, jossa tarvotaan suomättäillä, soudetaan saareen ja jossa mies kasvaa koivua ja pajukkoa. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

Herkullisen ahmittavasta kirjasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tähtivaeltajablogi ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu 2018. Rose on poissa. WSOY. 284 s. Sain joululahjaksi.

Muistaako se Rosen tytär nyt oman nimensä?
Nyökkäsin, minä olen Pikku Käpälä, Agaasin Makwaasagim. 
Tervetuloa takaisin, Agaasin Makwaasagim. Meillä on ollut ikävä.

Luin viime vuonna Katja Ketun Yöperhosen ja nostin sen yhdeksi parhaista viime vuonna lukemistani romaaneista. Tämä tuore Finlandia-ehdokas lähti avautumaan hitaan vaikeasti. Ketun kieli on tietysti pieni ilmiö jo sinänsä, mutta tahmeus johtui kuitenkin kerronnasta. Romaani rakentuu kahden kertojan kirjeistä. Kadoksissa oleva Rose kirjoittaa omalle tyttärelleen vuodesta 1973, kun taas tytär Lempi kirjoittaa tapahtumista rakastamalleen Jim Harmaaturkille vuonna 2018. Rosen kertomuksiin kirjeratkaisu taipui jostain syystä luontevammin kuin Lempin Jimille kirjoittamissa osioissa. Vähitellen tietysti totuin eikä kerronta sitten lopulta enää vaivannut.

Romaani kertoo siis Lempistä, joka palaa lapsuutensa reservaattiin Minnesotaan 45 vuoden jälkeen. Lempi on äitinsä Rosen puolelta ojibwa-intiaani, isänsä Ettu Haverisen puolelta suomalainen. Rose on ollut kadoksissa pitkään, eikä kahden salaman iskemä Ettu muista sen jälkeisestä elämästä enää mitään. Tulisieluisen luonnonlapsen ja tossukkamaisen finnin liitto tuli monelle yllätyksenä ja pettymyksenäkin. Rose lähtee mukaan ihmisoikeustaisteluihin ja haluaa selvittää katoavien, hyväksikäytettyjen tyttöjen kohtalon. Muistoissaan Lempi palaa turvalliseen lapsuuteensa, nuoruuden hekumallisiin kokemuksiin metsässä, salvian tuoksuun ja lopulta siihen miten kaikki muuttui.

Yhtäkkiä olisin tahtonut painaa pään heimomatriarkan ikisyliin, kaivautua syvälle perintöuumeniini, kutistua untuvaräpläksi ja piipittää kuin uivelo pesässään. Kysyä, miten tämä on selvinnyt kaikki nämä vuosikymmenet menemättä rikki. --- Kestänyt sosiaalimaakarien kurmootukset, laitokseen saalistetut pennut, vieraana ja nimensä menettäneinä takaisin raahautuneet piestyt, käytetyt vieraat epelit jotka ovat unohtaneet kielen ja nimen.

Reservaatissa on mielenkiintoisia hahmoja, ikivanhoja perinteitä, sukujen välistä kahnausta ja susia ympärillä. Menneisyyttä painaa lasten koulukotikokemukset, pakkovalkoistamisen politiikka, riisto ja alistaminen. Kettu rakentaa hahmoistaan herkullisia, omalla tavallaan vahvoja ja periksiantamattomia juurakoita, joiden kokemuksista, salaisuuksista ja tavoista Lempikin on rakentunut. Hänen on koottava identiteettinsä uudelleen sirpaleista, joita on ympäri reservaatin, niin suomalaisessa sosialismissa, ankarassa lestadiolaisuudessa kuin parantavissa yrteissä tai intiaaninimissä ja unohtuneessa kielessä, sekä Rosen yllättävässä ratkaisussa. Romaanissa etsitään vastauksia, joita kyllä löytyy, mutta löytyykö enää rakkautta ja hellyyttä, joka on jäänyt kokematta.

Kettu ei päästä lukijaansa ihan helpolla, sillä jo mainitsemani kirjeratkaisun lisäksi kerrontaan jää aukkoja, joita pitää täydentää itse, eikä kokonaisuus hahmotu kovin vähällä vaivalla. Sitten kun se kuitenkin lähtee hahmottumaan, on tarina vienyt mukanaan ja romaani kasvanut hienoksi lukukokemukseksi. Teoksen kielestä ei voi olla nauttimatta, kirjailija rakentelee kuvailua ja sanastoa oman vahvan tyylinsä mukaan. Rinta rinnan ovat luonnon kauniit yksityiskohdat, ränsistymisen ja riiston rumuus, tunteiden vahvuus, hellyys ja rivous. Kettu on tehnyt kirjoitustyönsä tueksi paljon tutkimustyötä ja kirjan lopussa on teosluettelo, jos taustat kiinnostavat enemmän.

Lue myös näistä blogeista: Lumiomena, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Kirja osallistuu myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan mahdollisimman paljon oman hyllyn kirjoja.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo 2013. Englanninkielinen alkuteos We Need New Names. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2013. 292 sivua.

Millaista on elää lapsuutta hökkelikylässä Zimbabwessa, jossa kaikkea on liian vähän, jossa toivottomuus on ilmeistä ja väkivalta yleistä? Miltä tuntuu tytöstä, joka jättää kaiken rakkaan päästäkseen Yhdysvaltoihin, josta kaikki unelmoivat?

Me tarvitaan uudet nimet on romaani Kulta-nimisestä tytöstä Paratiisi-nimisessä hökkelikylässä sen jälkeen kun valta on vaihtunut ja perheen omakotitalo on jäänyt jyrän alle. Paratiisissa ei toki ihan kaikkea ole liian vähän, sillä Kullalla on paljon hyviä ystäviä, hauskoja leikkejä ja seikkailuja. Lapset ovat rämäpäitä, jotka selviytyvät toistensa avulla. Äidit ja isoäidit pitävät huolen arjesta, moni mies on lähtenyt muualle työn perässä, eikä välttämättä palaa, ainakaan terveenä. Kyläläisillä on vahva mielikuva unelmien Amerikasta, jonne Fostalina-täti on muuttanut.

Joitain vuosia myöhemmin Kulta asuu tätinsä luona Detroitissa. Paperittoman siirtolaisen arki ei ole sitä mitä kotimaassa kuviteltiin. Kulta yrittää pärjätä kielen kanssa, opetella uusia tapoja, ihmettelee kylmyyttä ja lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Ruokaa on jääkaapissa niin paljon, että Paratiisissa se riittäisi viikoiksi, mutta se ei vie nälkää. Ulkopuolisuus kalvaa mahassa ja vaikka kotiin on ikävä, yhteydenpito harvenee vähitellen. Sillä mitä hän kertoisi? Vaikka ruokaa riittää, hän on edelleenkin köyhä, eikä hänellä ole ilman passia edes mahdollisuutta päästä käymään Paratiisissa.

Tämä romaani avaa siirtolaisen arkea ja tuntoja samaan sydäntäsärkevään tapaan kuin vaikkapa Annamari Marttisen Vapaa, jonka luin toukokuussa. Bulawayoa onkin verrattu esimerkiksi Chimanda Ngozi Adichieen, joka kirjoittaa Nigerian lähihistoriasta ja muutoista merten toiselle puolen. Bulawayon romaanissa on kuitenkin ihan omanlaisensa ääni. Kertoja on lapsi ja niin kieli kuin ajatusmaailmakin on hyvin autenttisen oloinen. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt hienoja ratkaisuja suomentaessaa Kullan kertojanäänen kaikkine vivahteineen lapsuudesta nuoruuteen. Bulawayon teos eroaa mielestäni monista muista myös siinä, että nämä afrikkalaiset siirtolaiset lähtevät todella köyhistä oloista ja päätyvät hyvin todennäköisesti niiksi paperittomiksi työläisiksi, joista on viime aikoina mediassakin puhuttu. Heillä ei ole korkeakoulututkintoa eikä perheensä varallisuutta tukena kuin vaikkapa yllä mainitun Adichien maastamuuttajilla tai vaikkapa amerikanbengalilaisilla suositun Jhumpa Lahirin teoksissa.

Täytyy palata vielä kirjan alkuosaan. Vaikka olosuhteet ovat kamalat ja aikuisten puheissa vilahtelee tieto maan tilasta ja epäoikeudenmukaisesta historiasta, on Paratiisin ajoissa paljon yksityiskohtia jotka saavat hymyn huulille. Ensinnäkin nimet! Luojatietää, Ruumiiden Äiti, Kovanaama tai profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro, Vapaanasyntynyt... Lapset näkevät kauheita asioita, mutta pitävät hauskaa varastamalla guavoja vauraalta Budapestin asuinalueelta, leikkimällä Etsitään Bin Ladenia tai maaleikkiä, laulamalla paljon. Lapsen kyky huolettomuuteen toimiikin hyvänä vastakohtana sille varautuneisuudelle ja yksinäisyydelle, johon Kullan on myöhemmin maahanmuuttajana totuttava.

Kun ensin on tutustuttu lasten maailmaan köyhässä hökkelikylässä Afrikassa, jossa uskomukset ja tavat kumpuavat kaukaa, näyttäytyy Amerikka hassussa valossa. Kahden hyvin erilaisen kulttuurin vertailu onkin herkullista, vaikka hieman surullistakin, sillä Kullan näkökulmasta amerikkalaisissa tavoissa ei ole aina mitään järkeä. Lapsia ei saa kurittaa ja lapsilla on oikeus puhua aikuisille hyvinkin epäkohteliaaseen sävyyn, lihavuus on jotain muuta kuin pyöreys, hymy ei välttämättä tarkoita mitään, eikä palkka riitä samalla tavalla kuin kotimaassa. Afrikkalaisia kohtaan ollaan ystävällisen uteliaita, mutta vain jos nämä ovat hiljaa ja osaavat edustaa oikeanlaista eksotiikkaa. Pari kertaa kirjailija vaihtaa lapsikertojan ääneksi, joka nostaa maasta- ja maahanmuuton kuvauksen yleisemmälle, vielä raastavammalle tasolle:

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan. He jättävät äitinsä, isänsä ja lapsensa taakseen, jättävät napanuoransa multaan, jättävät esi-isiensä luut hautaan, jättävät kaiken, mikä muovaa heidän minuuttaan, heidän ominaislaatuaan, lähtevät koska eivät enää voi jäädä. He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa ihan loputtomiin, mutta eihän sitä jaksaisi kukaan lukea, joten lopetan tähän. Lisää löytyy vaikkapa blogeista Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella. Haasteissa romaani sijoittuu näin: Helmetin kohta 42: Kirjan nimessä on adjektiivi ja Goodreadsin kohta 47: A book where the main character (or author) is of a different ethnic origin, religion, or sexual identity than your own. Lisäksi saan tästä uuden maan maailmanvalloitukseen.

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri 2008. Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth. Suomentanut Kersti Juva. Tammi 2008. 434 sivua.

Lahirin tuotanto on minulle tuttua jo ajalta ennen blogia. Hänen novellikokoelma Tämä siunattu koti teki suuren vaikutuksen, ja romaani Kaima on niin ikään jäänyt hyvin mieleeni. Lahirin teokset ovatkin kahmineet melkoisen määrän palkintoja Atlantin tuolla puolen. Parin vuoden tauon jälkeen on hyvä palata Lahirin tuotantoon jo senkin vuoksi, että Helmetin haasteeseen piti lukea Intiasta kertova teos ja teokset sopivat mainiosti myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Lahirin tuotannossa keskiössä ovat Intian bengalilainen väestö, joita on muuttanut koulutuksen ja paremman elintason perässä Yhdysvaltoihin varsin runsaasti. Lahirin bengalilaiset ovat yleensä koulutettuja, jo kotimaassaan parempaa keskiluokkaa, eivätkä elä Yhdysvalloissakaan mitenkään vaatimattomasti. He tekevät kuitenkin ahkerasti töitä elintasonsa eteen eikä mikään tule ilmaiseksi. Vanhemmat odottavat lastensa saavuttavan vähintään ylemmän korkeakoulututkinnon ja arvostetun paikan työelämässä. Samalla bengalilainen yhteisö pitää kiinni perinteistään, vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta ja aiheuttaakin paljon sukupolvien välisiä kahnauksia. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista kertovassa kirjallisuudessa rinnastakin Jhumpa Lahirin tuotannon usein Chimamanda Ngozi Adichien teoksiin. Niissä on paljon samaa, yleismaailmallista juurtumiseen liittyvää problematiikkaa ja tarkkanäköistä perheiden ja ihmissuhteiden kuvausta.

Tuoreen maan kahdeksan novellia ovat jouhevaa luettavaa. Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa. Arjen pienet kysymykset kohtaavat suuren mittakaavan herkullisella tavalla. Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen ja vaikka nuoremmalla polvella olisi jo tarve luoda uutta ja elää nykypäivää, ilman juuria eivät hekään pärjää. Usein nuorempi polvi ymmärtää vanhempiensa ajatusmaailman ja valinnat, mutta heidän väliinsä jää kielten ja kulttuurien yhteentörmäyksen synnyttämä juopa ja kommunikointi on haastavaa. Ulkopuolisuuden tunne on jatkuvasti läsnä ja tuo koomisella tavalla esiin amerikkalaisen/länsimaisen kulttuurin itsestäänselvyytenä pidettyjä piirteitää.

Sukupolvien yhteentörmäysten lisäksi novelleissa tarkastellaan myös parisuhdetta, yhteenkasvamista ja opettelua, tunteiden väljähtämistä ja avioliittoon kuuluvia velvollisuuksia. Tuoretta maata on helppo lukea novelli kerrallaan, vaikka silloin tällöin, enkä minäkään lukenut teosta yhteen soittoon. Lahirin kerronta on hienovaraista ja vaikka teemat ovat melko suuria, niin kieli kuin tunnelma pysyttelee tiukasti kiinni maanpinnalla. Lahirin kieli on rikasta, mutta hän ei kikkaile eikä koruile. Päinvastoin, hänellä on uskomaton kyky sanoa paljon hyvin vähäeleisellä tavalla. Siinä ehkä yksi syy, miksi tarinat kestävät ja jopa vaativat hidasta luentaa.

Tuoreesta maasta on kirjoitettu myös blogeissa Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ja Kirjakaapin kummitus.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasi. 2016. Englanninkielinen alkuteos Homegoing. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava. 379 sivua. 

Yhdysvalloissa suitsutettu esikoisromaani Matkalla kotiin on pitänyt minua otteessaan pari viime päivää. Veikkaan että kirja on yksi minuun eniten vaikutuksen tehneistä kirjoista tänä vuonna. Sen lukeminen oli vangitsevaa, tarinat toinen toistaan kiehtovampia, se opetti ja teki historiasta elävää - voiko kirjalta paljon muuta toivoa?

Matkalla kotiin on sukutarina, tai itse asiassa kaksi, jotka saavat alkunsa kun toisilleen tuntemattomat siskopuolet päätyvät Cape Coastin orjalinnoitukseen, toinen brittivirkamiehen vaimoksi, toinen myytäväksi. Näin sukutarina haarautuu kahtia, Yhdysvaltoihin ja Ghanaan. Romaani koostuu noin viidestätoista luvusta tai tarinasta, jotka vuorottelevat Atlantin molemmin puolin ja esittelevät kustakin sukupolvesta yhden jäsenen.

Länsiafrikkalaisella alueella, joka myöhemmin opitaan tuntemaan Ghanana, on keskenään taistelevia heimoja ja britit, jotka katsovat oikeudekseen myydä afrikkalaisia Yhdysvaltoihin. Eletään 1700-lukua ja orjakaupassa ovat mukana kaikki ihon väriin katsomatta. Heimosotien vankeja, yöllä saalistettuja ihmisiä tai muista syitä kaapattuja mustia lastataan laivoihin tuhansittain. Orjalinnoituksen yläpuolella elää vauras väestönosa palvelijoineen, jotka ovat joko kaupoista vastuussa tai vain ummistavat silmänsä siltä.

Tarinat Ghanan puolelta ovat vahvasti vanhojen uskomusten ja ikiaikaisten tapojen värittämiä. Arkielämä heimoyhteisöissä pysyy sukupolvien ajan lähes muuttumattomana. Hyvät ja huonot satovuodet seuraavat toisiaan, miehillä on useita vaimoja - monilta osin tarinat muistuttavat mm. Chinua Acheben romaania Kaikki hajoaa. Moni asia hajoaa ja muuttuu myös fantien ja ašantien elämässä, kun lähestytään 1900-lukua. Viimeisen tarinan Marjorie Agyekumilla on jo ollut mahdollisuus kouluttautua ja elää ulkomailla, mutta vielä hänen isoäitinsä Akua eli savimajassa pitkien kävelymatkojen päässä rannikosta. Akuan äiti Abena joutui panemaan kampoihin lähetyssaarnaajien parissa, Abenan isä James puolestaan valitsi rohkeasti rauhallisen maalaiselämän, vaikka olisi valkoisen isoisänsä vuoksi voinut jäädä vauraaksi orjakauppiaaksi. Tuon isoisän vaimolta Effialta on peräisin musta koru, jota Marjorie kantaa kaulassaan 1980-luvulla Yhdysvalloissa.

Kun laiva saapuu Yhdysvaltojen puolelle, vastassa on Helvetti ja isäntänä Piru. Esi Asare on kokenut kuitenkin pahempaakin maatessaan kasan pohjimmaisena ensin linnoituksessa Cape Coastilla, sitten laivamatkalla. Hänen tyttärensä Ness kantaa selässään niin järkyttävän näköisiä ruoskan jälkiä, ettei häntä oteta siistiin sisäorjan työhön. Pelto-orjan elämä on jatkuvaa raatamista, hakkaamista ja janoa. Nessin poika Jo pääsee pakenemaan pohjoisemmaksi, mutta vaikka Jon poika "Kahden Lapion H" onkin jo vapaa mies, on tämän ainoa keino elättää itsensä Pratt Cityn hiilikaivoksissa, onkaloissa jonne sadat mustat ovat kuolleet. Hiilikaivosvuosien aikaan, pian sisällissodan jälkeen, alkavat mustat taistella oikeuksistaan. Orjuuden vaikutukset näkyvät silti vielä pitkään. H:n tytär Willie omaa uskomattoman kauniin äänen, muttei kelpaa Harlemin jazzklubeille esiintymään liian tumman ihonvärinsä vuoksi. New Yorkissa on tarkka värierottelu ja alueen työttömyys ajaa 1960-luvulta eteenpäin monet huumeluoliin. Willien pojanpoika Marcus on onneksi yltänyt pidemmälle. Opiskelijabileissä hän tapaa Marjorien ja kiinnostuu historiastaan.

Yaa Gyasin kunnianhimoinen katsaus Afrikan ja Amerikan orjahistoriaan on siis hyvinkin monipuolista luettavaa. Uskomatonta, mutta kaiken yllämainitun ja paljon enemmän kirjailija on saanut mahtumaan alle 400 sivuun. Lukukokemus on sivumääriä huomattavasti suurempi. Jos teos kumartaa Acheben suuntaan ja palauttaa mieleen niinikään nuoren kirjailijan Chigozie Obioman, muistuttaa se osin myös Chimamanda Ngozi Adichien teoksia, joissa tosin muutto Afrikasta sijoittuu paljon myöhempään ja johtuu muista syistä. Sivuliepeessä mainitaan tietysti myös Toni Morrisonin jalanjäljet. Romaani onkin tärkeä muistutus siitä, kenen suulla historiasta kerrotaan ja kenellä on oikeus omaan ääneen.

Vaikka romaanin kohtalot sisältävät paljon julmuutta, surua ja menetyksiä, katkeruutta ja sortoa, ei lukeminen tunnu kovin raskaalta. Useimmiten päinvastoin, sillä useimmat hahmot kantavat sisällään vahvuutta ja optimismia. Kai lukukokemukseen vaikuttaa sekin, ettei yksittäisen suvun jäsenen menetystä jäädä vatvomaan, vaan sukutarina etenee vääjämättä kohti nykyaikaa, eikä katkea vaikeuksista huolimatta. Ja koska Yaa Gyasi nyt vain kirjoittaa niin hyvin. Kertakaikkisen vaikuttava teos. Matkalla kotiin, vapauteen ja Afrikkaan.

Kirjasta lisää blogeissa Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kirjojen keskellä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin haasteessa se sopii mainiosti kohtaan 26: Sukutarina.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula. 2017. Ikimetsien sydänmailla. Gummerus. 680 sivua.

Huh huh, kylläpäs se kesti. Harvoin olen näin kauan viettänyt yhden romaanin parissa. Syytän siitä etupäässä hienoista lukujumia ja muita asioita, jotka ovat vieneet kaiken energian iltaisin viime viikkoina. Mutta olipa tuo kirjakin vaan melko paksu ja perusteellinen!

Kun kevään kirjakatalogeissa komeili kirja, jonka mainostekstistä löytyivät sanat mytologia, unohtuneet jumalat, myytit, kulttuurintutkimus ja 1400-luvun Savo, varasin kirjan kirjastosta saman tien. Pari kuukautta sitä piti odottaa, ja melkeinpä kuukauden sitten lukea. Ikimetsän sydänmailla on kaikkea mitä luvattiin, runsas ja yksityiskohtainen alku kuusiosaiselle saagalle, jonka tapahtumat sijoittuvat syvälle Savon metsiin, seuduille, joilla keskiajalla kohosi vain muutama savu ja jonka riistaa metsästivät savolaisten lisäksi väistyvät lappalaiset ja sotaisat karjalalaiset.

Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta pohjoiseen välttääkseen veronmaksun ja aloittaakseen alusta uuden puolison kanssa. Elämä metsien keskellä on työntäyteistä, on metsästystä, kalastusta, karjanhoitoa ja lähiympäristön haltiat, joiden kanssa kannattaa pysytellä väleissä. Vuodenkierto sanelee elämää ja ravinnonsaantia. Kristinusko on jo saapunut Savoon, mutta Jukon perheessä vanha metsäusko on vielä voimissaan. Karhu on pyhä kuningas, jota kunnioitetaan ja pelätään. Suuren eläimen kaataminen on uroteko, mutta peijaisissa kontiota on syytä muistella sen ansaitsemalla arvolla. Uhrilehdossa vieraillaan säännöllisesti ja pyritään yhteyteen vasta kuolleiden kanssa. Alueen arvostetuin hahmo on Yörnin äijä, tietäjä, joka tuntee loitsut ja pystyy suojelemaan ja parantamaan rohdoillaan ja taikakaluillaan. Talon ylisillä asuu vanha Mökkö, talon oma haltija, joka pitää huolta läheisistään.

Jukon kymmenvuotias poika Tenho on kaikesta tästä kauhean kiinnostunut ja ajan myötä on käynyt selväksi, että hänellä on lahjoja kuulla ja tuntea asioita, joita kaikki eivät havaitse. Isosisko Varpu sen sijaan haaveilee, että pääsisi tapaamaan useammin ikäisiään nuoria, heitä kun on Haukiveden rannoilla niin kamalan vähän. Varpu ja 17-vuotias Heiska pääsevätkin onnekseen isänsä mukana Ukon vakkajuhlille, hurjaan kesätapahtumaan, jossa tietäjän siunaama kalja herättää himot ja uteliaisuuden. Ennen kesäjuhlia on kuitenkin ankara ja luminen talvi, pitkät hiihtomatkat ja maahiset, jotka pelastavat retkeläisiä metsänpeitosta. Koettelemuksilta tuntuvat myös pienen siskon kummittelu läheisellä saarella, lappalaisen lähettämä kirous ja kiero neljännesmies, jonka veronkeruu ei tunne mitään rajoja.

Tässä vain pientä ensimakua, sillä Ikimetsien sydänmailla tarjoaa aimo annoksen seikkailua, perinteitä, uskomuksia ja tarinoita, jotka kai vielä edelleenkin elävät meidän nykysuomalaisten muistoissa ja veressä, mutta lähes unohtuneina. Kamulan urakka on varsin kunnianhimoinen, mutta kansanperinteen tutkijalta se varmasti luonnistuu. En kuitenkaan ole ihan varma, jatkanko Metsän kansa -sarjan parissa, sillä vaikka teos on täynnä mielenkiintoisia asioita, oli se myös paikoin melko puuduttavaa luettavaa. Liika seikkaperäisyys ja vanhojen tapojen jatkuva esittely, selittäminen lukijalle, teki lukemisesta hieman kömpelöä. Toki ymmärrän sen, että 1400-luvun suomalaisten arki koostuu lukuisista tavoista, joita itse en enää osaa enkä edes ymmärrä, mutta niiden perusteellinen kuvaileminen vei muuten mukaansatempaavalta tarinalta välillä puhdin pois.

Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän järkäleen! Kamulan idea on hirveän hieno ja uskon että Rautaparran perheestä ja heidän asuinympäristöstään riittää kerrottavaa vielä viiden niteen verran. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 13: Kirja kertoo "sinusta", sillä olenhan puoliksi savolainen :D Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Amma, Mari A. ja Arja.

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Fishermen. Atena 2016. Suomentanut Heli Naski. 336 sivua.

Nigerialainen tarinankerronta on ilmeisesti omaa luokkaansa, sillä niin vahvasti se on ollut esillä viime vuosina. Kuten moni muukin, Chimamanda Ngozi Adichieta luen aina mielelläni ja viime vuonna tutustuin arvostettuun Chinua Achebeen, jonka perilliseksi Obiomaa kehutaan ja jota hän itse asiassa siteeraa Kalamiehissä muutaman kerran. Toivon kovasti, että muistakin Afrikan maista kirjailijat saisivat kansainvälistä mainetta, sillä uskon että tällainen tarinankerrontaperinne on vahvasti afrikkalainen juttu.

Se mikä yhdistää Obiomaa ja Adichieta, on Yhdysvallat, jossa he molemmat asuvat. Monilla (ylempään) keskiluokkaan kuuluvilla nigerialaisilla on ollut mahdollisuus opiskella englanniksi ja hankkia ns. länsimainen akateeminen koulutus, usein joko Yhdysvalloista tai Britanniasta. Siinä missä Adichie kirjoittaa usein Amerikkaan lähtevistä tai siellä jo asuvista nigerialaisista, on Amerikka Obioman kalamiehille ja heidän isälleen vasta haave jota tavoitellaan.

Kalamiehet on kertomus neljästä veljeksestä, Ikennasta, Bojasta, Obembesta ja Benistä ja heidän vaikesta vuodestaan 1996, kun heidän isänsä lähtee työkomennukselle kaukaiseen kaupunkiin ja jättää vaimonsa yksin kuuden lapsen kanssa. Ei mene montakaan viikkoa, kun isän varjo ja jokapäiväinen kuri hellittävät otteensa ja pojat kirmaavat vaaralliselle joelle kalaan. He ehtivät nauttia kielletystä hedelmästään kuusi viikkoa, ennen kuin äiti saa tietää. Kun isä viikonloppuna käy kotona, saavat pojat nahavyöstä takamuksilleen eikä joelle ole enää paluuta.

Isän kurilla ja äidin rukouksilla ei ole kuitenkaan toivottua vaikutusta, sillä kaupungissa vaeltava hullu, Abulu, on langettanut pahaenteisen ennustuksen Ikennan, vanhimman veljen ylle. Ennustus tekee Ikennasta vihaisen ja katkeran, eristää hänet nuoremmista veljistään ja langettaa joukkion ylle epävarmuutta ja surua. Vihanpito leviää, eikä lopulta kukaan neljästä pojasta ole turvassa Abulun kiroukselta. Perhettä koettelee vuosi, jonka aikana rakkaita kuolee ja katoaa, usko tulevaisuuteen sammuu ja äidin mielenterveys horjuu.

Silloin isä painoi päänsä kämmeniinsä ja itki. Minulle valkeni ensimmäisen kerran, että isä, meidän isämme, vahva mies, ei pystynyt auttamaan minua; hänestä oli tullut kesytetty kotka, jolla oli murtuneet kynnet ja vino nokka.

Obioma kirjoittaa tarinaa neljästä pojasta nuorimman, Benin, äänellä. Tekstissä heijastuu vahva suullinen kertomaperinne, se polveilee ja haaroittuu, unohtuu välillä kertomaan yksityiskohtia sivujuonteista tai ympäristöstä, mutta pysyy hallitusti kasassa. Ainekset ovat monipuolisia: historiallisia ja kuviteltuja tapahtumia, kristinuskoa, taikauskoa ja vanhoja tapoja. Kukin luku on nimetty metaforilla. Näiden (usein eläinten) kautta Ben kuvailee läheisiään tai heidän tuntemuksiaan ja ikään kuin sitoo heidän olemuksensa maailmaan ja sen ilmiöihin. Alkuun erikoiselta tuntuva keino, jonka kuitenkin huomasin toimivan hyvin loppua kohti, ja joka toistaa perheen tapaa käyttää runsaasti metaforia puheessaan.

Viha on iilimato:
     Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Jos Benin perhe joutuu kamppailemaan vihan, pelon ja surun kanssa, on romaanissa paljon hyvyyttä, rakkautta, hellyyttä ja optimismiakin. Hyväntuulisesti alkava perheromaani muuttuu vähitellen synkäksi ja traagiseksi tarinaksi, jossa koston teema ja poikien kokema vääryys tasapainottelevat moraalisten kysymysten kanssa. Perheensisäisten kysymysten, kuten isän, miehen tai vanhimman veljen roolin, lisäksi romaani käsittelee muitakin mielenkiintoisia teemoja. Mikä on esimerkiksi (taika)uskon rooli, kun ihminen kamppailee moraalinsa kanssa? Millä tavalla Nigerian levoton poliittinen tilanne vaikutti lopputulokseen tai perheiden elämään ylipäätään?

Monessa kohtaa olisin halunnut kääntää tapahtumien suuntaa. Tuntui, etten kestä enää, eivätkä nämä pojat varsinkaan voi kestää enää yhtään enempää. Niin armoton, likainen ja väkivaltainen kuin Benin tarina onkin, Kalamiehet on vivahteikkuudessaan ja monipuolisuudessaan myös kaunis ja paikoitellen lapsekkaan suloinen ja arkinen. Vaikka kerronnan polveilevuus ei ihan minun makuuni ollutkaan (Mene jo asiaan!), täytyy ihailla sitä, miten Obioma on säilyttänyt taitonsa tarinoida ja kirjoittanut siitä maailmanlaajuisesti ylistetyn esikoisromaanin!

Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin (2) kirjablogissa kehuttu, (20) kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, (23) käännöskirja, (40) kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista ja (42) esikoisteos.

Kirjasta lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Reader, why did I marry him?, Mari A:n kirjablogi ja Kirja vieköön!

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci. 2016. Tiranan sydän. Otava. 271 sivua.

Kuulin juuri eilen Helsingin kirjamessuilla, että Tiranan sydän on voittanut Toisinkoinen-palkinnon, eli palkinnon joka myönnetään aina vuoden parhaalle kirjailijan toiselle teokselle. Palkinnon myöntää Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö. Voitosta ei itse asiassa ole vielä mainintaa palkinnon kotisivuilla, mutta Facebookista tieto sentään varmistui! Onnea Pajtim Statovcille!

Palkinto meni mielenkiintoiselle, hyvin ajankohtaisia ja silti ikuisia asioita käsittelevälle teokselle. Nuori Bujar ja hänen ystävänsä Agim elävät köyhässä Albaniassa, suljetussa maassa Euroopan reunalla ja haaveilevat paremmasta elämästä Italiassa. Vuosisatojen alistus näkyy maassa ja sen taruissa, vaikka tarinoissaan isät siirtävät pojilleen uskon oman kansan kauneuteen ja ylpeyteen. Kun perheestäkään ei ole enää turvaa, poikien on lähdettävä ja löydettävä oma keinonsa selvitä ensin hengissä ja sitten tienata matkarahat veneellä meren halki Italiaan.

Mitä pitäisi tehdä, jos oma tarina, jonka traagisuudella kuvittelee saavansa muiden ihmisten myötätunnon, aiheuttaakin muissa ihmisissä vihaa? Minne pitäisi mennä, jos palaaminen omaan kotimaahan on mahdotonta?

Vuosikymmen myöhemmin maailmalla elää levoton kulkija, joka etsii paikkaansa milloin Berliinissä, Madridissa, milloin New Yorkissa. Hän on mies ja hän on nainen, hän antaa sekä miesten että naisten rakastaa itseään. Hän on italialainen ja espanjalainen, mutta ei koskaan albanialainen. Hän on orpo, hän haluaa unohtaa äidinkielensä ja kieltää menneisyytensä. Pakonomainen halu löytää parempi paikka, sellainen missä voi hengittää vapaasti ja kietoutua hitusen entistä parempiin olosuhteisiin, ajaa häntä eteenpäin eikä hän kiinny mihinkään, ei kehenkään. Silti häneen on helppo rakastua, tuohon valehtelijan itsevarmuuteen on helppo ripustautua. Vuonna 2003 hän saapuu kylmään ja etäiseen Helsinkiin ja saa viimein osakseen palan loistosta, josta hän on niin pitkään unelmoinut.

Tiranan sydämessä on monta tarinaa yhdessä hahmossa. Järkyttävä köyhyys, nälkä ja kyvyttömyys nähdä tulevaisuutta omassa kotimaassa, suoranainen viha sen apatialle saa Bujarin lähtemään vaaralliselle matkalle. Edelleen Välimeren ylittää jatkuvasti valtava määrä pakolaisia samoista tai muista karmeista syistä. Ne onnekkaat jotka pääsevät perille, saavat osakseen vain epäinhimillistä kohtelua tai jopa palautuksen takaisin. Se joka lähtee eikä palaa, ei ole enää koskaan missään täysin kotonaan. Bujarinkin kokema ulkopuolisuus kulkee hänen mukanaan mantereelta toiselle.

Ulkopuolisuutta teos käsittelee pakolaisuuden lisäksi myös toisella tasolla. Transsukupuolisuus ja sukupuolen käsite on Bujarin tarinassa vähintään yhtä kantava teema. Saavuttuaan Helsinkiin hän tapaa Tanjan, epävarman nuoren joka odottaa pääsyä sukupuolenkorjausleikkaukseen. Tanjassa on kaikki se, mitä jää kun ei koe koskaan olevansa riittävä millään mittarilla, minkään virallisten normien mukaan. Olemassaoloaan jatkuvasti anteeksipyytelevä nuori luottaa kaiken nähneeseen ulkomaalaiseen ja luo suhteelle nopeasti puitteet, joissa Bujarin on helppo viihtyä, mutta jälleen kerran vain hetken.

Identiteetin rakentamiseen voi löytyä aineksia ympäri maailman metropolien, lehtileikkeistä, öisistä kohtaamisista, haaveista ja jopa tosi-tv:n mahdollistamasta hetken julkisuudesta. Albanian runsaat tarustot kaksipäisestä kotkasta, uljaista ratsuista ja monitulkintaisista kohtaloista kulkevat kuitenkin mukana vaikka maailman ääriin. Tiranan sydän on monisyinen teos, joka puistattaa ja ravisuttaa, kuljettaa mukanaan jouhevasti muttei päästä vähällä, vaan pakottaa ajattelemaan ja katsomaan peiliin. Sen kauneus on ihmisissä ja heidän mystiikassaan, mutta samalla sen julmat tarinat leikittelevät kuolemalla.

Huikean teoksen ovat lukeneet myös mm. Krista, Kaisa Reetta T. ja Omppu. Osallistun kirjalla Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen, jonka avulla annetaan ääni suomalaiselle marginaalille.

Ante Aikio: Aigi - Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio. 2013. Aigi - Jänkäjärven syöverit. Aigi-saaga 1. Texthouse. 211 sivua.

Kansojen juurilla -lukuhaastetta emännöivän Suketuksen laatimasta teoslistasta löysin saamelaisen poromies-kirjailijan Aigi-saagan, jota en varmasti ilman apua olisi hoksannut. Jälkisanoissa kirjailija itse kertoo, kuinka kokee velvollisuudekseen jatkaa saamelaisten vahvaa kertomaperinnettä ja sitä kautta elvyttää kulttuuriin olennaisesti kuuluvaa mytologiaa, muinaisuskoa, joikuperinnettä ja luontoyhteyttä. Kaikki tämä on Aigissa läsnä.

Saagan ensimmäisessä osassa käydään läpi Eläväisten maailman ja sille käänteisen todellisuuden eli Saivomaailman kansoja, olentoja ja kirjassa esiintyviä hahmoja. Niin ikään kirjan lopussa on lista Lapin sanoista, jotta lukija pysyy paremmin perillä ja tietää, mistä puhutaan. Molemmat katsaukset ovatkin tarpeen, sillä niin rikas ja monipuolinen on tarinoiden "henkilögalleria", eikä teksti olisi mitään ilman kulttuurille ja Lapille ominaista sanastoa.

Jänkäjärven syöverit esittelee Aigin, nuoren miehen, joka on kuuluisan noitasuvun viimeinen jäsen. Saivomaailmassa kasvaneella Aigilla on läheiset ja luontevat välit molempiin maailmoihin ja vähitellen hän oppii käyttämään hyväkseen myös lovimaailmaa, tilaa unen ja todellisuuden rajamailla, ratkaistessaan tehtäviä. Kirja koostuu kahdesta tarinasta, joissa Aigi suorittaa häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Tarinat ovat seikkailuja maailmoissa, jotka ovat täynnä vaaroja: noitia, vesiraukkoja, skaimmadaksia, tsarahuksia ja gobmeja. Hyvää tarkoittavien puolella on toki ystävällismielisiäkin kansoja, kuten uldat ja gufihtaret, joilta saa tarvittaessa apua. Tarinoista pidempi noudattaa hyvin universaalia "actionkaavaa", jossa vanha kauna kostetaan kidnappaamalla kaunis nuori nainen, Aigin kasvukumppani Risten. Gufihtaret pyytävät apuun Aigin, joka saa neuvoa vanhalta tietäjältä selvitäkseen pahamaineisen Jänkäjärven ylitse kohti syvää Vesistä, josta Risten on noudettava. Sankarimme on neuvokas, neito pelastuu ja loppu on onnellinen.

Kertomukset ovat siis suorastaan lapsekkaan ennalta-arvattavia ja kaavamaisia, joskin se taitaa kuulua vanhaan kertomaperinteeseen ylipäätään ja on ollut tietysti tarinoiden säilymisen kannalta tärkeää. Valitettavasti teksti on paikoitellen melko kömpelöä, alleviivaavaa ja - ehkäpä - kuin lapsille kerrottua. Varsinaista lukunautintoa en tästä siis juurikaan saanut, mutta sen sijaan hahmot ja olennot kiehtoivat kyllä. Ihmeellisen yhtäläisyyden löysin, kun Aigi opetteli lovimaailmassa tärkeää taitoa, eläimeen siirtymistä unessa. Ihan samankaltaista metodia käyttää myös esimerkiksi englantilaisen Terry Pratchettin noitahahmo Granny Wheatherwax!

Aigi-saagasta on varmasti iloa sellaiselle lukijalle, jota kiehtoo fantasia. Uskoisin sen sopivan myös jo melko nuorille lukijoille, vaikka aikuisten osastolta sen lainasinkin. Perinteikkyydessään tarinat ovat turvallisia ja kilttejä ja niiden kieli on hyvin rikasta. Niillä on myös tärkeä rooli rikkaan kulttuurin ylläpitäjänä ja kuten Aikio itse sanoo, jo kadoksissa olevien ainesten elvyttäjänä.

Kirjasta lisää: Risingshadow, Eniten minua kiinnostaa tie ja Morren maailma.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante. 2011. Italiankielinen alkuteos L'amica geniale. Loistava ystäväni. WSOY. 2016. Suomentanut Helinä Kangas. 362 sivua.

Vaikka hän näytti hennolta, kaikki kiellot menettivät voimansa hänen edessään. Hän tiesi, kuinka ylittää raja joutumatta koskaan todella vastaamaan sen seurauksista. Lopulta ihmisten oli pakko antaa periksi ja vasten tahtoaan jopa kehua häntä.

Elena ja Lilan lapsuus on raisua. Perheet asuvat vaatimattomassa, likaisessa korttelissa, jossa riidellään, juonitaan, piestään vaimoja ja lapsia. Lila on vikkelä kintuistaan, rääväsuu tyttö, joka ajautuu helposti kahnauksiin ja saa selkäsaunoja. Lila on kaikkien yllätykseksi kuitenkin luokan terävin. Koska köyhässä korttelissa ei kaikilla vanhemmilla ole varaa lähettää tyttöjään keskikouluun, jää Lila lahjoistaan huolimatta vaille koulutusta, kun Elena saa mahdollisuuden jatkaa eteenpäin.

Ystävänä Lila on se, joka saa Elenan uskaltamaan enemmän ja kilpailemaan suosiosta. Tytöistä kasvaa kaksi hyvin erilaista nuorta. Silti he ovat toisilleen tärkeimmät, he vetävät toisiaan puoleensa ja kertovat toisilleen kaiken, vaikka ystävyys ei aina olekaan itsestäänselvyys. Lilalle on tärkeää nostaa köyhän suutariperheen  sosiaalista elintasoa. Veljensä kanssa hän tekee isältään salaa töitä täydellisen kenkäparin eteen ja haaveilee yrityksen laajentamisesta.

Elena puolestaan on se, joka jatkaa keskikoulun jälkeen aina lukioon saakka. Perheen varattomuudesta huolimatta hän saa keskittyä pänttäämiseen, ja ajan myötä Elenalle valkenee, että se onkin juuri oikea tapa luovia elämässä eteenpäin, kohti jotain parempaa. Siinä missä Lilalle riittää elämä kotikorttelissa, Elenalle tietää, että hänen on päästävä pois vanhakantaisen ja väkivaltaisen alueen ulottumattomiin.

"Sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut"

Loistava ystäväni on upea mikrotason kuvaus sodanjälkeisestä Napolista, sen kurjuudesta ja noususta, mutta ennen kaikkea niistä vanhoista ajatusmalleista ja tavoista, joiden puristuksessa etenkin naiset elävät. Tytöt ovat jatkuvasti isoveljiensä ja vanhempiensa valvovan silmän alla, pojat ja miehet ovat välittömästi valmiita tappeluun naisen kunnian vuoksi. Kaikesta huolimatta Elenalla, kuten muillakin tytöillä, on romanttisia haaveita ja kuvitelmia. Nuoren naisen elämä on täynnä draamaa ja jännitystä.

Ferrante kirjoittaa tarinaa, joka imaisee mukaansa jo ensimmäiseltä sivulta, mikä ihmetyttää, sillä teksti ei ole kielellisesti mitenkään poikkeava ja muutenkin turvallista peruskauraa. Kertomuksessa Elenan ja Lilan ristiriitaisuuksista ja elämän monimutkaisuudesta on kuitenkin monta tasoa. Kirjasta löytyy romantiikkaa ja nuoren naisen kasvutarinaa, mutta se on myös ja minulle ennen kaikkea yhteiskunnan ja perinteiden vahva kuvaus. Hiukan ehkä ilmeiselläkin taktiikalla, koukuilla ja käänteillä, Ferrante pitää lukijaa otteessaan, mutta haluan todellakin tietää, miten tarina jatkuu. Tämä oli nimittäin vasta neliosaisen Napoli-sarjan ensimmäinen osa.

Loistavaa ystävääni on luettu jo paljon, mm. blogeissa Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus ja Reader, why did I marry him? Kirjailija itsekin on mielenkiintoinen tapaus: Italian merkittävimpiä nykykirjailijoita, jonka oikean henkilöllisyyden tietää vain kustantaja!