Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Ulla-Lena Lundberg 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Lyser och lågar. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos & Förlaget. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupirin kirjaksi valittiin tällä kertaa romaani, joka kertoo kansanopistojen synnystä. Sopii minulle oikein hyvin, olenhan ison osan lapsuuttani asunut sellaisessa. Muutenkin kansanopistot ovat olleet suvussani iso asia, monen työpaikka ja koti.

Liekinkantajat lähtee liikkeelle kuitenkin jo vähän aikaisemmin, kun vöyriläinen Bitt lähtee ystävineen kävellen kohti vauraampaa Helsinkiä. Vaasan palo tuo kotiin työttömäksi jääneitä työläisiä, eikä kotikylällä ole varaa ruokkia kaikkia. Osa tytöistä jää raskaan matkan varrelle, mutta Bitt pääsee perille, hyvään työpaikkaan, ja rakastuu. Kunhan sulhanen on käynyt mutkan Krimin sodassa, he asettuvat Porvooseen. Porvoossa Bittin tytär Olga rakastuu vuosia myöhemmin nuorukaiseen, joka saa yliopisto-opinnoistaan kimmokkeen perustaa Espooseen Finnsin kansanopiston. Liekin ja ainekset sitä varten kumpuavat ruotsalaisista ja tanskalaisista esikuvista, mutta myös tarpeesta sivistää vähitellen kehittyvän Suomen nuorisoa.

Olgan elämä Finnsissä (molemmilla on todelliset esikuvansa) on romaanin keskiössä: kansanopistovuoden rakentaminen, pedagogiikka, aatteet, opiskelijoiden löytäminen, sopiva henkilöstö, suhteet ympäröivään seutuun ja taloudenpito. Opiston pyörittäminen ensin aviomiehen, sitten vaihtuvien rehtorien kanssa on Olgan elämäntyö, jolle hän antaa mielellään kaikkensa. Nuorten naisten opettaminen ja sivistäminen tulevaisuutta ja yhteiskuntaa varten on etuoikeus ja työ, jonka avulla Olga on itsekin noussut maaseutuväestön ja työväenluokan yläpuolelle. 

Romaani on kansanopistohistorian lisäksi tietysti myös kertomus naisesta, hänen kasvustaan ja työstään, äitiydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta. Romaanin loppupuolella Olgan rinnalle päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Karin, hyvin erilainen ja vielä kovin nuori, vailla tavoitteeseen johtavaa liekkiä. Mielenkiintoisia sivuhahmoja ovat Olgan isä Fredrik, puoliso Robert, opiston rehtorit, Karinin puoliso Gunnar ja Olgan pikkusisko Ida, joka on eturintamassa tuomassa voimistelua ja liikuntaa osaksi tyttöjen koulutusta.

Liekinkantajat on vahvasti kiinni Suomen historian tapahtumissa alkaen Vaasan sodasta vuonna 1852. Helmikuun manifesti vuonna 1899 ja Suomen asema pelottavat opistolaisia ja tapahtumat ruokkivat pedagogisia keskusteluita. Naisten äänioikeus samoin herättää vahvoja mielipiteitä, joiden esittämistä sekä harjoitellaan että pelätään. Ensimmäinen maailmansota vaikuttaa Suomessa asti, mutta suurin koettelemus on tietysti sisällissota heti sen jälkeen vuonna 1918. Sivistysaatteen lisäksi teemoja ovat siis myös työväestön asema, naisten asema ja Suomen sijainti Venäjän osana.

Ja silti tuntuu, etteivät suuret teemat ja tapahtumat kuitenkaan ihan ravisuta romaanin päähenkilöitä, vaikka he mukana ovatkin - sivuhenkilöitä historia ravisuttaa enemmän. Suurimmat tunteenpurkaukset liittyvät parisuhteeseen, ihmissuhteisiin ylipäätään, lasten kasvattamiseen, maineeseen tai rakkaiden menettämiseen. Olga saa hyvän elämän ja palon, joka kestää, mutta hän joutuu myös pelkäämään ja menettämään paljon rakkaidensa vuoksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, miten hauras ihmiselämä on vielä tuohon aikaan ollut, miten vähällä ihmiset ovat välillä joutuneet tulemaan toimeen, ja miten riippuvaisia he ovat olleet maineestaan ja siitä kuvasta, jonka he muille välittävät.

Olgan elämä vie mukanaan ja romaania oli sen teemojen vuoksi mielenkiintoista lukea. Lundbergin kerronta on vaihtelevaa ja monipolvista, muttei aina ihan minun makuuni. Kerronta on hieman imelää, esimerkiksi se, miten monin sanoin loppuun saakka kansanopistoaatteen ihanteita kerrataan ja kerrataan, miten ihanaa ja kehittävää nuorten on kasvaa Finnsissä, ja miten merkittävää työtä Olga tekeekään. Tekstissä on tyyli, joka sopii hyvin historialliseen romaaniin, mutta on kaunosieluisena vähän etäännyttävä. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä ajankuva.

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Ulla-Lena Lundberg 1997. Ruotsinkielinen alkuteos Regn. Suomentanut Leena Vallisaari. Gummerus. 254 s. Oma ostos.

Ostin Lundbergin teoksen Finlandia-voittaja Jään innoittamana jo muutama vuosi sitten alennuskasasta kirjakaupasta. Nyt kun Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään eri aikakausille sijoittuvia teoksia, sain vihdoinkin kimmokkeen lukea sen. Sade nimittäin sijoittuu nykyajan (1990-luvun) lisäksi jonnekin Saharan eteläpuolisen Afrikan historiaan, ajalle jolloin bushmannien seuduille alkoi tunkeutua bantuheimoja.

Sade on elinehto kaikkialla, mutta etenkin kuivilla seuduilla sen saamiseksi on kehittynyt riittejä, taikamenoja ja kulttuuria, jotka näkyvät vieläkin kyseisten seutujen asukkaiden uskomuksissa tai vaikkapa kallio- ja luolamaalauksissa. Moni tietää jo, että sateen saamiseksi ei ihminen pysty paljonkaan tekemään, mutta usko henkiin, uniin ja taikamenoihin saattaa olla voimakas.

Moni asia oli samoin kuin lapsuudessani: rajojen puute, valo joka oli samalla värin puutetta, kaikki mahdollinen mikä otti muodon ja hajaantui ja liukui ja muuttui. Viimeksi sade-eläimet olivat tulleet minun luokseni, mutta nyt minun piti lähteä metsästämään niitä. Minulla oli jousi ja viini ja teroitettu kaivinkeppi. Ja olin se mikä olen, mutta kevyt ja vahva ja peloton.

Lundbergin teoksessa on ensin äänessa Oras, nuori mies, joka pääsee sateentekijän oppiin ja nousee heimossaan arvostettuun asemaan. Kasvu mieheksi ei ole helppoa, sillä Oras vammautuu murrosiän kynnyksellä ja joutuu useaan otteeseen muiden kyseenalaistamaksi. Oras tietää, miten sade-eläimiin saa yhteyden ja mikä merkitys on kallionseinään maalatuilla, ikiaikaisilla kuvilla. Hän on ensimmäisiä, jotka todistavat uusien muukailaisten saapumisen aroille. Muinaisten bushmannien yhteys luontoon ja eläimiin on vahva, ja tietävät itsekin olevansa osa luonnon kiertokulkua.

Nykyajassa vesi-insinööri Bengt pääsee rakastamaansa Afrikkaan takaisin pumppuprojektin ansiosta. Kuiville seuduille kaivetaan pumput, jotka tuovat elintärkeää vettä järvestä kylään. Alueella kärsitään kuitenkin kuivuudesta jo useaa vuotta peräkkäin, eikä järvi riitä loputtomiin. Muinaiselta sateentekokalliolta on löydetty mittaamattoman arvokkaita seinämaalauksia, jotka museovirasto päättää suojata. Sadetta ei kalliolla enää tehdä. Bengt tietää, ettei se ole kuivuuden oikea syy, mutta on pitkään alueella asuneena halukas kunnioittamaan seudun uskomuksia ja vanhoja tapoja. Se miten monin tavoin valkoisen eurooppalaisen tavat ja elinkeinot törmäävät murrosvaiheessa elävän Afrikan kanssa, aiheuttaa ristiriitoja niin paikallisväestössä, politiikassa kuin Bengtissäkin.

Lundbergin romaanissa on periaatteessa hirvittävän mielenkiintoinen teema. Esihistoria, seudun esi-isät ja heidän kulttuurinsa on kiehtovaa luettavaa. Samoin kuivan seudun kamppailu luonnonvoimien kanssa vielä nykypäivänäkin, ja se miten vanhat uskomukset ovat edelleen pinnan alla. Yhteentörmäyksistä, tieteen ja taikauskon välisistä ristiriidoista olisi saanut mielenkiintoisen teoksen. Jotain tästä romaanista jäi kuitenkin puuttumaan. Oraan osuus oli hieman nykyaikaa parempi.

Niin Oraan kuin Bengtinkin ajassa sivuttiin historiallisten ja kulttuuristen teemojen lisäksi ihmissuhteita ja rakastumista. Etenkin Bengtin osiossa tämä tuntui päälleliimatulta, enkä muutenkaan ollut ihastunut hahmokuvaukseen tai hahmojen väliseen kommunikointiin. Pysyminen kalliomaalausten, kuivuuden tai vaikkapa kahden eri maailman välisen törmäysen teemoissa olisi riittänyt minulle hyvin.

Romaanista myös näissä blogeissa: Jorman lukunurkka, Mummo matkalla ja Cillan kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa Sade sopii kohtaan 31: Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Seinäjoen lukuhaasteessa tämä tosiaan sopii kohtaan 14: Ajalle ennen vuotta 1500 sijoittuva kirja. PopSugar Reading Challenge: A book published in the 20th century. Osallistun kirjalla myös Scifi-haasteeseen, sillä Sateessa on hieman rinnakkaistodellisuutta ja fantasiaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg. Jää (Is). 2012. Suomennos Leena Vallisaari. Kansi Helena Kajander. Teos & Schildts & Söderströms. Pokkari. 575 sivua.

Nuori pappi Petter Kummelin saapuu vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa uuteen pestiin, syrjäiseen ulkosaariston seurakuntaan pian toisen maailmansodan jälkeen. Tiivis saarelaisyhteisö odottaa innolla uutta hengellistä johtajaa, ja pian sydämellinen ja seurallinen Petter onkin lunastanut paikkansa heidän keskuudessaan. Jää on jollakin tapaa hyvin vanhanaikainen, mutta samalla ajaton romaani uskon riemusta, Sanan voimasta ja arkisen työnteon autuudesta luonnonvoimien armoilla keskellä karunkaunista merta. Se on myös kertomus rakkauden ja uskollisuuden voimasta. Petterin suorastaan lapsenomainen ihmetys ja luottamus ihmiseen ja hyvään saa pauloihinsa, vaikkei kaikkia saaristoseurakuntalaisia ole helppo miellyttää eivätkä kaikki pysty avautumaan.

Romaanin nimi Jää alkoi avautua minulle vasta lukemisen loppupuolella. Jää on tietysti keskeinen luonnonelementti saaristossa ja se tuo paljon iloa talvella, kun saarelta toiselle on helppo suksia ja potkuroida. "Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisiksi, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä." Kyseessä on kuitenkin myös ihmisten välinen jää. Jää, jota sydämellisinkään paimen ei voi sulattaa. Jää, joka hiertää äidin ja tyttären välissä lempeästä isästä huolimatta ja joskus juuri sen takia. Ja valitettavasti se on myös alkutalven ohut jää, joka pettää alla.

Romaani sijoittuu jälleenrakentamisen aikaan. Lukijan on helppo myötäelää saaristolaisten iloa siitä, kun ruoka taas riittää ja posti kulkee. Pappilassa kahvitellaan ahkerasti: pöydät notkuvat leivästä, kirnutusta voista, pullasta, maidosta ja ahomansikoista. Tarinan tämä puoli tulee vahvasti esille Mona-pastorskan kautta, joka nauttii ruumiillisesta työstä kahden lehmänsä ja viljelystensä parissa, joka ei lepää kun vasta illalla kun on saanut rakkaansa kotiin kirkosta.

Leppoisa, luonnossa viivyttelevä, hetkessä elävä tarinan alku kääntyy vähitellen arjen rytmiksi. "On heidän kolmas keväänsä Luodoilla, ja he ovat saaneet aikaan jo paljon. Navetassa tilanne on hyvä, viljelyalaa on laajennettu, istutukset ovat ilo silmälle kun se aika koittaa, aitaukset on korjattu, pesämuna hevosta ja veneen moottoria varten pantu sivuun. Tästä kaikesta ei kukaan luovu kuin pakon edessä." Arjen saavutuksista huolimatta tulee vähitellen ja väistämättä myös suru-uutisia ja vaivoja. Traagisuus ehtiikin jo kertyä ennen kuin jää viimeisen kerran pettää. "Jää on kuin luomiskertomus" (HS 11.9.2012). Kuoleman läsnäolo on lukijalle suorastaan sietämättömän voimakas. Kaikki se kauneus, hyvyys ja rakkaus, jota romaani muuten huokuu, tekee kuoleman käsittämisestä lukijalle yhtä vaikeaa kuin se on saaristolaisillekin.

Lundbergin tavassa kirjoittaa tätä romaania on jotain hauskan vanhakantaista. Tyyli on tiivistä, jopa juoruilevan dokumentoivaa ja vaivatonta. Kerronta myötäilee sekä Petterin iloa ja ihmetystä että Monan tarmokkuutta. Suomentaja on tehnyt loistavan työn. Kerronta on useimmiten hän-muodossa ja poukkoilee joskus ehkä liikaakin kertojasta toiseen. Poikkeuksen tekee kuitenkin Posti-Anton, näkijä, meren tuntija, lautturi, joka kertoo välillä tapahtumista omasta minä-kulmastaan. Anton on tarinassa eräänlainen shamanistinen vastapaino hartaalle kirkkouskolle.

Vaikka romaania oli alusta alkaen helppo lukea ja tarinasta sai hyvin kiinni, en silti heti päässyt sisälle siihen, mistä tässä nyt on kyse. Mikä on tämän romaanin merkitys. Miksi kirjailija luo tarinaa nuoresta pappisperheestä 40-luvun lopun ulkosaaristossa. Miksi uskolla on niin vahva rooli. Mikä kaikkien näiden seurakuntalaisten merkitys tälle tarinalle on. Romaanissa on kuitenkin eräänlainen vahva sykli, jossa loppu sitoo asiat yhteen ja antaa kaikelle merkityksen. Lukijan lopussa kokema vahva myötäeläminen ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman kaikkea muuta.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen ensimmäisen kohdan (teos kirjailijalta jota en ole aikaisemmin lukenut), kohdan kuusi (kirjan nimi on yksi sana), kohdan 13 (voittanut merkittävän palkinnon) sekä kohdan 43 (yli 500 sivua). Vuoden 2012 Finlandia-voittajasta on tietysti kirjoitettu paljon. Blogikirjoituksia löytyy muun muassa Elinalta, Kaisalta, Saralta, Kirjasfääristä ja Kirsin kirjanurkasta.