Naisina kirjoittavat miehet

Esittelin viime postauksessa Anna Ekbergin Salatun naisen, josta en erityisemmin tykännyt. Kirjalla oli monta ongelmaa, mutta etenkin kirjan naiskuva ja se tosiasia, että Anna Ekbergin nimimerkin takaa paljastuu kaksi tanskalaista mieskirjailijaa, on jollain salakavalalla tavalla vaivannut minua koko viikon.

Ja tiedättekös. Jos ihan totta puhutaan, etenkin tämä viimeksi mainittu asia oikeastaan jurppii minua ihan hillittömästi.

Ilmiö on kansainvälinen ja osa ns. "Girl Who"-kirjojen menestystä maailman kirjamarkkinoilla. Näistä kirjoista on tullut viime vuosina todella suosittuja, ne keikkuvat useammassa maassa myyntitilastojen kärjessä ja osasta on tehty jopa elokuva. Ei siis liene ihme, että miehet haluavat osansa tästä markkinasta.

Ongelmana on vain se, että näiden kirjojen päähenkilöt ovat lähes pääsääntöisesti naisia ja ne käsittelevät naisten kohtaamaa (joskus arkistakin) väkivaltaa. Kun tähän lisätään se tosiseikka, että myös kirjan lukija on todennäköisemmin nainen kuin mies, syntyy aikamoinen dilemma. Voiko mies kirjoittaa uskottavan naisyleisölle suunnatun (psykologisen) trillerin, joka usein käsittelee sitä perustavanlaatuista epävarmuutta, joka syntyy nimenomaan pelkästä naisena olemisesta? Itse sanoisin, että kyllä sitä saa olla aikamoinen taituri kirjailijana, jotta tähän kykenee. Naisnäkökulman saavuttamiseksi kun ei oikeasti riitä se, että pukee päälleen rintsikat, kuten yksi genren mieskirjoittajista on tehnyt.

Ainakin Salatussa naisessa tämä ristiriita tuli hyvinkin selvästi esiin. Kirja pyrki käsittelemään naisvihaa, mutta teki sen jotenkin niin ylimalkaisella tavalla, että ei loppujen lopuksi sanonut asiasta oikein mitään järkevää. Naisvartaloita kuvailtiin kuin objekteja, siinä missä miehet enimmäkseen sivuutettiin. Minun ei tarvinnut edes kaivaa esiin kuka pseudonyymin taakse kätkeytyy, koska tiesin kyllä, että tämmöistä tekstiä ei kukaan nainen kirjoita.

Kaiken takana on toki raha. Ainakin itse valikoisin tästä genrestä mieluiten kirjoja, jotka ovat naiskirjailijan kirjoittamia ja niin tekisi moni muukin. Genressä kirjoittaville mieskirjailijoille on siis edullista häivyttää oma sukupuolensa kirjan kannesta. Tilanteen tekee jotenkin entistä epäreilummaksi se, että etenkin Yhdysvalloissa ja Briteissä kirjailijan miessukupuoli jo yksistään takaa kirjalle enemmän medianäkyvyyttä, kuin jos kirja olisi naisen kirjoittama. On myös viitteitä siitä, että miehen kirjoittama kirja tulee ylipäätään todennäköisemmin julkaistua.

En voi siis sille mitään, että tämän ilmiön kohdatessani näen aina vähän punaista. Mitä te olette mieltä, rakkaat lukijani? Oletteko itse törmänneet tähän ilmiöön ja mitä ajatuksia se herättää?

Kattavasti Canthista

Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth - Minna Maijala

Minna Canthin teokset kuuluvat suomalaisen klassikkokirjallisuuden kaanoniin, mutta en itse ainakaan Canthin elämästä ole tietänyt ennen tätä Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollutta kirjaa kuin pintasilauksen. Tiesin ennestään, että Canthin elämään liittyi kiinteästi Kuopio, näytelmäkirjallisuus ja naisasia, mutta missä suhteissa, niin siitä lähdin ottamaan selvää.

Maijalan kirjaa lukiessa ei tarvinnut pettyä. Maijala käy läpi hyvinkin tarkasti ja perusteellisesti Canthin elämän kaikki vaiheet, kirjailijanuran ja osallistumisen aatetoimintaan. Kirjassa käsitellään myös Canthin teosten saamaa aikalaiskritiikkiä ja Maijala pyrkii sijoittamaan Canthin teokset ja toiminnan 1800-luvun lopun Suomessa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin.

Maijalan kirjan Canthista välittyy henkilö, joka on halunnut olla monessa mukana. Canth otti aktiivisesti osaa aikakauden arvokeskusteluun. Vaikka Canth ei halunnut nostaa itseään jalustalle aatteen sijasta, tuntui hän silti nauttivan siitä, että oli keskustelun keskiössä. 1800-luvun lopulla Canthin salonki olikin tunnettu vilkkaista ja älyllisistä keskusteluistaan, jossa puitiin aatteiden lisäksi myös kotimaisen ja ulkomaisen kirjallisuuden uusia suuntia.

Kirjassa tarkastellaan Canthin elämää useasta eri näkökulmasta, yksi näkökulma kerrallaan. Kirjan alku on perinteistä elämäkertaa. Tämän jälkeen palataan ajassa taaksepäin Canthin kirjailujanuran alkuvuosille ja käydään läpi ensin Canthin näytelmät ja sitten muut teokset. Lopuksi tutustutaan Canthin toimintaan naisasianaisena, pohditaan hänen suhtautumistaan uskonasioihin ja sairauteen. Vaikka eri kappaleissa kuljetaan ajassa koko ajan eteen ja taakse, pysyy paletti kohtuullisen hyvin kasassa ja Maijala pystyy nivomaan mm. edellisten kappaleiden elämäkertatiedot Canthin teoksien syntyhistoriaan.

Canthista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat saavat Maijalalta tiukkaa kritiikkiä, mutta kritiikki oli mielestäni hyvin perustellun oloista, vaikka en Canth-tutkimuksesta mitään tiedäkään. Maijalan kirja oli minusta mielenkiintoista luettavaa ja sen näkökulmat käytiin läpi perinpohjaisesti ja monipuolisesti. Suosittelen lämpimästi kirjaa niille, jotka haluavat tutustua Canthin elämään lähemmin.

Kirjan lopussa törmäsin vielä yhteen aika järkyttävään yksityiskohtaan, josta en näin tamperelaisena tiennyt mitään. Kuulemma Canthin rakas Kanttila pikkuhiljaa rappeutuu Kuopiossa eikä sitä ole kunnostettu edes museotilaksi?! Kun kyseessä on näinkin merkittävä paikka suomalaisessa kulttuurihistoriassa, niin automaattisesti oletin, että nykyaikana tämmöisistä tiloista pidettäisiin ehdottomasti hyvä huoli.

4/5

Itseään etsimässä

Katoamispiste - Joel Haahtela

Kirjassa nimettömäksi jäävä kirjailija-lääkäri kohtaa syksyisen Helsingin kaduilla ranskalaisnaisen, Magda Roux'n, joka on etsimässä kadonnutta ex-miestään Paulia. Uteliaisuuttaan ja auttamishaluaan mies lähtee Magdalle oppaaksi ja tulkiksi. Paulia ei kuitenkaan viimeisimmästä tiedossa olevasta majapaikasta löydy ja Magda lopettaa yllättäen etsinnät.

Kirjailijaa tapaus jää kuitenkin vaivaamaan. Kun Paulin katoamiseen liittyy jotenkin myös jo edesmennyt kirjailijakollega Raija Siekkinen, huomaa kirjailija pian selvittelevänsä sekä Paulin kohtaloa, että Raijan elämää.

Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta se silti onnistuu sulkemaan sisäänsä elämänkohtalon jos toisenkin. Teksti on tyylikkäästi kirjoitettu. Se soljuu eteenpäin lähes huomaamatta, vaivattomasti. Vaikka tarina on surumielinen, oli minulla silti jotenkin rauhallinen olo tätä lukiessa. Ehkä juuri kirjan lyhyys tekee sen, että tarina suorastaan kutsuu tulkitsemaan sen eri merkityksiä. Tätä kirjaa ei oikein voi vain lukea ja todeta, että olipas mielenkiintoinen tarina ja jättää asiaa siihen. Kirjaan on pakko mennä syvemmälle.

Vaikka kaikki kirjan henkilöt tuntuvat menettäneen jotain ja ovat kadottamaansa etsimässä, on kaiken keskipisteessä silti Raija Siekkinen ja hänen surullinen kohtalonsa. Kirjailija tuntuu samaistuvan Siekkiseen yhä enemmän, mitä enemmän hän tämän elämästä kuulee. Ehkä kirjailija jopa pelkää, että Siekkisen kohtalo saattaisi olla mahdollinen myös omalla kohdalla. Jos antaakin kirjojen vain viedä ja unohtaa, että myös tekstin ulkopuolella on elämää. Missä kohtaa eteen tulee piste, kun kaiken menettää, eikä paluuta enää ole?

Jälleen hyvin paljon ajatuksia herättävä kirja, joka ei varmasti aukea ensilukemisella kokonaan, eikä varmaan vielä toisellakaan. Kirjan tarina jää mieleen pyörimään ja siihen tekee mieli syventyä vielä uudelleenkin. Ehdottomasti luen Haahtelan kirjoja vielä lisää jatkossa.

4/5

Lue tämä, jos

• haluat nauttia kauniista kielestä
• pidät kirjojen merkitysten tulkinnasta ja haluat kirjalta tarinan lisäksi myös ajateltavaa

Todelliset taskukirjat

Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta uudesta, varsinkin jos sillä on jotain tekemistä kirjojen kanssa. Viime kesänä LibraryThingin uutiskirjeessä esiteltiin uutta kirjaformaattia, Flipbackejä, ja pakkohan niitä oli heti hankkia.

Flipbackit ovat alunperin hollantilainen konsepti. Syksyllä 2009 kustantamo Jongbloedillä oli hallussaan aivan liikaa raamattujen painamisessa käytettävää paperia ja näille täytyi keksiä jotain muuta käyttötarkoitusta. Syntyi ajatus mahdollisimman pieneen tilaan sopivista taskukirjoista, joita olisi kuitenkin helppo lukea. Syntyi Flipback tai hollantilaisittain dwarsligger, joka oli välitön menestys Hollannissa ja alkoi myöhemmin levitä myös ulkomaille.

Itse tilasin Flipbackini mistäs muualtakaan kuin Bookdepositorysta. Hinta oli alle 10 euroa, mutta jonkin verran normaalipokkaria kalliimpi. Kirjat ovat kieltämättä mielenkiintoisia. Teksti kulkee sivulla 90 asteen kulmassa normaalikirjoihin nähden:

 

Flipbackit ovat kevyitä ja niitä todella on helppo kuljettaa mukana. Cloud Atlas on nyt pyörinyt laukkuni pohjalla puolisen vuotta ja täytyy ilokseni sanoa, että kirja ja sen kannet ovat tuntuneet kestävän aika hyvin. Kirjaa on helppo lukea, koska se pysyy pöydällä auki itsestään ilman sen kummempia erikoisjärjestelyjä. Tekstikin on kaikesta huolimatta ihan kohtuullisen kokoista, eikä vaadita suurennuslasia, että kirjaa pystyy lukemaan.

Ajattelin blogata aiheesta, koska näin Flipbackejä viime viikolla Tampereen Akateemisessa. Kannattaa kokeilla!

Tiedot Flipbackeista on otettu Librarythingin State of the Thing uutiskirjeestä kesäkuulta 2011. Lue alkuperäinen artikkeli täältä.

Flipbackien brittiläiset kotisivut löytyvät täältä.

Tämän jälkeen ei mikään malja näytä enää samalta

How to Read Literature Like a Professor - Thomas C. Foster

Kuka nyt ei muistaisi lukion äidinkielentuntien kirja-aineita, jolloin pää sauhuten täytyi tulkita milloin mitäkin Tsehovin novellia. Tästä kirjasta olisi silloin ollut varmasti huomattavaa etua. Foster käsittelee kirjassaan kirjallisuuden tulkitsemista, sen symboliikkaa, alluusioita ja muita salattuja merkityksiä.

Kirja on jaettu 27:ään lyhyeen kappaleeseen, joissa jokaisessa käsitellään aina yhtä aihealuetta ja sen merkitystä, kuten syömistä ja ruokaa, kuolemista, myyttejä, säätä ja tietenkin Shakespearea. Eri aihealueittain jaetut kappaleet ovat mielenkiintoisia, mutta jotenkin tulee kuitenkin tunne, että Foster unohtaa aina välillä sen, millainen lukijakunta hänen kirjaansa todennäköisesti tarttuu. Foster yrittää nimittäin aika ajoin hieman turhankin laajasti vakuutella yleisöään jonkin teorian todenperäisyydestä yhä uudestaan ja uudestaan. Todennäköisesti kuitenkin kirjan lukija kuuluu porukkaan, joka on tottunut jo jollain tasolla kirjojen symboliikkaa tulkitsemaan ja siten uskoisi Fosterin vakuutteluita vähän vähemmälläkin. Toisaalta sitten joissain aiheissa Foster sortuu aivan päinvastaiseen. Hän sanoo, että X tarkoittaa Y:tä, mutta käyttää lopun kappaletta kertoakseen asiasta vain ylimalkaisella tasolla eikä lukijalle lopulta selviä, miksi nimenomaan Fosterin logiikkaa tässä asiassa pitäisi uskoa.

Eri aihealueitten rinnalla Foster puhuu myös kirjallisuusteoriasta, jonka mukaan koko kirjallisuus on osa yhtä suurta tarinaa, jossa ideat ja teemat ammennetaan aina aikaisemmista teoksista. Täysin omaperäistä tarinaa ei siis ole olemassakaan. Kirjailijan tuotokseen pakkostakin vaikuttaa joko tietoisesti tai tiedostamatta kaikki ne tarinat, joita hän on aikaisemmin lukenut ja kuullut. Fosterin mielestä tämä on kuitenkin hyvä asia. Kirjojen tematiikka on loppujen lopuksi kieli, joka on yhteistä kaikille kirjojen tai tarinoiden kanssa joskus tekemisissä olleille ja täysin uniikki teos olisi todennäköisesti lukijalleen niin totaalisen vieras, että hän ei pystyisi ymmärtämään tarinaa millään tasolla.

Kirjoitustyyli on hauskaa ja aika kepeää ja tulin kirjasta varmasti viisaammaksi. Pidän siitä, että tarinoissa joita luen on monta tasoa. Liika on kuitenkin liikaa ja ajatuskin siitä ahdistaa, että saisin eteeni kirjan, joka on niin täynnä symboleita ja salattuja merkityksiä, että sen tajutakseen olisi osattava ulkoa kaikki kirjallisuuden myyteistä Shakespeareen saakka ja enemmänkin. Kun sitä kuitenkin lukee enimmäkseen ilokseen, luen loppujen lopuksi mieluummin kirjoja, joissa tarina toimii myös ilman päiväkausien pohtimista ja analysointia. Ehkä olen laiska. Onneksi lukemista ei tarvitse harrastaa kenellekään muulle kuin itselleen.

3/5

Tämä kirja on sinulle, jos

• haluat pikakurssin kirjojen symboliikkaan
• äidinkielentunnin opeista ei ole enää minkäänlaista muistijälkeä