Vuoden parhaita kirjoja?

Näkemiin taivaassa - Pierre Lemaitre

Kuva: Minerva

Julkaistu: Minerva 2014
Alkuperäinen nimi: Au revoir là-haut, 2013
Suomentanut: Sirkka Aulanko
Sivumäärä 546 s.

Kirjastosta

Eletään ensimmäisen maailmansodan viimeisiä päiviä. Huhut aselevosta kiertävät juoksuhautoja, mutta mikään ei tunnu olevan varmaa. Albert Maillard ja Édouard Péricourt ovat olleet onnekkaita. He ovat edelleen hengissä, kun niin moni heidän ikätovereistaan on menehtynyt.

Päällystö haluaa kuitenkin vielä viimeisen voiton. Kukkula 113 olisi vallattava. Asialla ei ole tässä vaiheessa enää kuin symbolista arvoa, mutta luutnantti Henri d'Aulney-Pradelle näkee tilaisuutensa urotekoihin ja ylennykseen vihdoin tulleen. Hän motivoi sotaan kyllästyneet miehensä ampumalla salaa tiedusteluretkelle lähetetyt omat sotilaat, vyöryttää syyn tästä saksalaisten niskaan ja hyökkäys on valmis. Harmi vaan, että Albert käytännössä kompastuu totuuteen ja melkein menettää sen seurauksena myös oman henkensä. Apuun rientänyt Édouard joutuu lopulta maksamaan sattumuksesta kaikkein kalliimman hinnan, loukkaantumalla hirvittävällä tavalla harhasirpaleen osumasta.

Sodan jälkeisessä Ranskassa kuolleet ovat sankareita ja eloonjääneet, haavoittuneet sotilaat enemmänkin kiusana. Édouardilla ja Albertilla ei ole kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin opittava elämään maailmassa, jossa kaikki on muuttunut.

Näkemiin taivaassa oli ihan huippuhyvä kirja! Tarinassa oli kaikkea, niin komediaa kuin tragediaakin. Se oli samalla veijaritarina ja lähes dekkarimainen historiallinen romaani, kuten takakansikin tietää kertoa. Kuiva, aiheestaan sivupoluille nyrjähtelevä kertojanääni oli niin kovin ranskalaisen oloinen ja toi minulle mieleen Amélien. Raskaista asioista kerrotaan niin kepeällä otteella, että henkilöhahmojen tilannetta ei juuri jää surkuttelemaan. Juoni etenee hyvää vauhtia eteenpäin, eikä tylsää ehdi tulla missään välissä.

Parasta kirjassa olivat kuitenkin juuri sen henkilöt. Albert ja Édouard joutuvat kamppailemaan omien demoniensa kanssa ja keksivät selviytyäkseen hyvin mielenkiintoisia juonia. Kirjan pahis, Pradelle, sortuu vaikka mihin koiruuksiin ja mitä varten? No tietenkin koska haluaa epätoivoisesti restauroida sukunsa kartanon entiseen loistoonsa! Kattotiilet eivät ole halpoja, joten mitä jos huijattaisiin valtiota vähän lisää? Édouardin sisko Madeleine nai kauniina miehenä pidetyn Pradellen. Kaikki kuvittelevat Pradellen juonitelleen tiensä hyvään ja rahakkaaseen avioliittoon, mutta Madeleinella on ihan oma agendansa. Hän haluaa Pradellelta kauniita lapsia ja itse mies on siinä oikeastaan täysin yhdentekevä. Kaiken tämän lisäksi kirja suorastaan pursuaa hulvattomia sivuhenkilöitä, jotka olisivat kuin valkokankaalle tehtyjä. Sieluni silmin jo näen tästä kirjasta tehdyn elokuvan, jossa on juuri sopiva määrä ylinäyttelemistä.

Näkemiin taivaassa oli siis todella hieno lukukokemus. Raskaasta aiheestaan huolimatta kirjan parissa viihtyi hyvin. Kirjaa ei mielestäni ole ihan kovin paljoa blogeissa näkynyt, mutta en voi kuin suositella tätä lämpimästi!

5/5

Kirja aloittaa minulla Idän pikajuna-haasteen ja kuittaan sillä ensimmäisen etapin, Pariisin.

Pimeä ja kylmä Grönlanti

Kuva: Otava

Ikuisuusvuonon profeetat - Kim Leine

Morten Falck on helpottunut, kun pääsee vihdoin kotoaan, pienestä Lierin norjalaiskylästä suurempaan maailmaan. Hän matkustaa opiskelemaan teologiaa 1700-luvun lopun Kööpenhaminaan. Morten haluaisi ryhtyä lääkäriksi, mutta opiskelut maksava isä on halunnut Mortenista aina pappia.

Kööpenhamina näyttää Mortenille sekä hyvät että huonot puolensa. Ihmisluonnosta kiinnostunut Morten tutustuu myös Kööpenhaminan pimeään puoleen ja samalla löytää pimeyden myös itsestään. Paikkaansa maailmasta Morten ei sen sijaan tahdo löytävän millään. Hän kihlautuu, kun ei oikein tiedä mitä muutakaan tekisi. Paikka lähetyssaarnaajana Grönlannissa kuitenkin vetää Mortenia selittämättömällä tavalla puoleensa ja hän päättää tämän vuoksi jättää koko entisen elämänsä taakseen.

Grönlannissa Morten löytää kuitenkin jotain täysin muuta, kuin mitä osasi odottaa. Jumalan sanasta kiinnostuneiden alkuasukkaiden sijaan Grönlannissa on vain nälkää ja kylmyyttä. Tanskalaiset käyttävät aikansa irstailuun, alkuasukkaat ovat epäileväisiä, eikä heidän todellisista ajatuksistaan pääse selville. Kuuden Grönlannissa viettämänsä vuoden aikana Mortenista tulee katkera ja lannistunut mies. Miten intoa puhkuvalle lähetyssaarnaajalle on päässyt käymään näin?

Ikuisuusvuonon profeetat oli jälleen yksi kirjaston pikalainoista, joten luin sen muutamassa päivässä ja hyvä niin. Voi olla, että jos olisin liikaa pysähtynyt pohtimaan kirjan tapahtumia, olisi lukemisen tahti saattanut hiipua olemattomiin. Tarina on nimittäin todella laaja ja monisyinen. Grönlanti karuine luontoineen ja siirtokunnan arki 1700-luvun lopulla kuvataan mielenkiintoisesti, mutta hikeä, verta ja kyyneleitä säästelemättä. Alkuasukkaiden ja tanskalaisten välisiin konflikteihin päästään hyvin sisälle.

Jotenkin Morten henkilönä jättää kuitenkin kylmäksi. En oikein pitänyt hänestä missään kirjan vaiheessa ja varsinkin kirjan alkupuolella hän oli hyvinkin itsekeskeisen oloinen. Grönlanti tosin onnistuu parantamaan hänet tästä synnistä ainakin osittain.

Kirja on juonellisesti hyvin runsas, ehkä jopa liikaakin. Tarina kestäisi hyvin uudelleenlukua. En tosin ihmettele, että kirja on voittanut Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

4/5

Kattavasti Canthista

Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth - Minna Maijala

Minna Canthin teokset kuuluvat suomalaisen klassikkokirjallisuuden kaanoniin, mutta en itse ainakaan Canthin elämästä ole tietänyt ennen tätä Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollutta kirjaa kuin pintasilauksen. Tiesin ennestään, että Canthin elämään liittyi kiinteästi Kuopio, näytelmäkirjallisuus ja naisasia, mutta missä suhteissa, niin siitä lähdin ottamaan selvää.

Maijalan kirjaa lukiessa ei tarvinnut pettyä. Maijala käy läpi hyvinkin tarkasti ja perusteellisesti Canthin elämän kaikki vaiheet, kirjailijanuran ja osallistumisen aatetoimintaan. Kirjassa käsitellään myös Canthin teosten saamaa aikalaiskritiikkiä ja Maijala pyrkii sijoittamaan Canthin teokset ja toiminnan 1800-luvun lopun Suomessa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin.

Maijalan kirjan Canthista välittyy henkilö, joka on halunnut olla monessa mukana. Canth otti aktiivisesti osaa aikakauden arvokeskusteluun. Vaikka Canth ei halunnut nostaa itseään jalustalle aatteen sijasta, tuntui hän silti nauttivan siitä, että oli keskustelun keskiössä. 1800-luvun lopulla Canthin salonki olikin tunnettu vilkkaista ja älyllisistä keskusteluistaan, jossa puitiin aatteiden lisäksi myös kotimaisen ja ulkomaisen kirjallisuuden uusia suuntia.

Kirjassa tarkastellaan Canthin elämää useasta eri näkökulmasta, yksi näkökulma kerrallaan. Kirjan alku on perinteistä elämäkertaa. Tämän jälkeen palataan ajassa taaksepäin Canthin kirjailujanuran alkuvuosille ja käydään läpi ensin Canthin näytelmät ja sitten muut teokset. Lopuksi tutustutaan Canthin toimintaan naisasianaisena, pohditaan hänen suhtautumistaan uskonasioihin ja sairauteen. Vaikka eri kappaleissa kuljetaan ajassa koko ajan eteen ja taakse, pysyy paletti kohtuullisen hyvin kasassa ja Maijala pystyy nivomaan mm. edellisten kappaleiden elämäkertatiedot Canthin teoksien syntyhistoriaan.

Canthista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat saavat Maijalalta tiukkaa kritiikkiä, mutta kritiikki oli mielestäni hyvin perustellun oloista, vaikka en Canth-tutkimuksesta mitään tiedäkään. Maijalan kirja oli minusta mielenkiintoista luettavaa ja sen näkökulmat käytiin läpi perinpohjaisesti ja monipuolisesti. Suosittelen lämpimästi kirjaa niille, jotka haluavat tutustua Canthin elämään lähemmin.

Kirjan lopussa törmäsin vielä yhteen aika järkyttävään yksityiskohtaan, josta en näin tamperelaisena tiennyt mitään. Kuulemma Canthin rakas Kanttila pikkuhiljaa rappeutuu Kuopiossa eikä sitä ole kunnostettu edes museotilaksi?! Kun kyseessä on näinkin merkittävä paikka suomalaisessa kulttuurihistoriassa, niin automaattisesti oletin, että nykyaikana tämmöisistä tiloista pidettäisiin ehdottomasti hyvä huoli.

4/5

Raa raa Rasputin

Ystäväni Rasputin - J. P. Koskinen

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista juuri J. P. Koskisen kirja jäi mieleeni houkuttelemaan ja kun tämä kirjastoinnostukseni oikein toden teolla alkoi, oli Ystäväni Rasputin ensimmäisten lainojen joukossa.

Kirjassa eletään Venäjän keisarikunnan viimeisiä vuosia. Nuori Vasili jää orvoksi, kun hänen äitinsä kuolee Jerusalemin pyhiinvaelluksen ensimetreillä. Mukana ollut munkki näkee tässä itselleen merkin ja ottaa Vasilin kasvatettavakseen. Munkki on Grigori Jefimovitš Rasputin, jolla on oma osansa näyteltävänä Venäjän historiassa ennen bolševikkien vallankumousta.

Grigorin oppipoikana Vasili pääsee tutustumaan piireihin, joihin ei tavallisella kansalaisella ole mitään asiaa. Tsaariperhe on Grigorista täysin riippuvainen, koska Grigori on ainoa, joka pystyy rukouksen voimalla parantamaan perintöruhtinas Aleksein verenvuotokohtaukset. Kansassa salaperäinen mies aiheuttaa kuitenkin närää ja sodanvastaisuudellaan Grigori saa paljon vihollisia. Vasili ei voi tehdä muuta kuin seurata sivusta, kun Venäjän seurapiirien kerma kiertää kehää Grigorin ympärillä.

Historiaa ei voi kuitenkaan kirjoittaa uudelleen ja kaikki päättyy tragediaan. Pystyykö Vasili lopulta pelastamaan edes itsensä?

Kirja oli todella taitavasti kirjoitettu ja todelliset historian tapahtumat, Venäjän keisariperhettä ja Rasputinia ympäröivät myytit ja totuudet oli sujuvasti ujutettu mukaan juoneen. Koskinen tarjoaa kirjassaan monille Rasputinia koskeville huhuille ja tarinoille erittäin vakuuttavan selityksen.

Luin kirjaa kauhealla kiireellä, koska laina-aika oli tulossa umpeen. En tiedä vaikuttiko se käsitykseeni kirjasta, mutta en jostain syystä päässyt tarinaan oikein tunteella mukaan. Kirjan teksti oli hetkittäin jopa kaunista, mutta silti sen tapahtumat ja henkilöt jäivät minulle jotenkin etäisiksi. Nekään kirjan hahmot, jotka olisivat sympatiani selkeästi ansainneet, eivät sitä kuitenkaan saaneet.

Kirja herätteli kuitenkin mielenkiintoa Venäjän viimeisen tsaarin vaiheisiin. Pohdiskelin paljon myös sitä, miksi Anastasia on kirjallisuudessa niin romantisoitu hahmo. Haluaisin joskus lukea kirjan, jossa vaikka joku hänen siskoistaan nostettaisiin samanlaiselle jalustalle. (Onko sellaisia kirjoja?) Kai heilläkin nyt jonkinlainen elämä oli.

3/5

Kulutusyhteiskunnan ensiaskeleet

Consuming Passions - Judith Flanders

1800-luvun Englannissa rakennettiin perustuksia nykyisen malliselle kulutusyhteiskunnalle. Muutoksen tekivät
mahdolliseksi uudet keksinnöt, kuten rautatie ja teollistumisen myötä syntynyt massatuotanto. Oli mahdollista valmistaa yhä suurempia määriä tavaraa yhä halvemmalla.

Samaan aikaan työväenluokan työolosuhteet paranivat, vapaa-aika lisääntyi ja alempien luokkien varallisuus kasvoi. Kauppiaat huomasivat, että omaisuuksia ei välttämättä enää tehtäisikään ainutkertaisten esineiden ja palveluiden tarjoamisesta yläluokille, vaan keski- ja työväenluokallakin oli rahaa, jota he halusivat käyttää huvituksiin ja muihin elämän perustarpeiksi muodostuneisiin tuotteisiin, jotka aiemmin olivat olleet vain harvojen ylellisyyttä. Kun sitten rautateiden myötä sekä ihmiset, että tavarat pääsivät liikkumaan aivan ennennäkemättömän vapaasti, aukesi kauppiaille uusia markkinoita, joista ei oltu aikaisemmin pystytty edes haaveilemaan.

Consuming Passions kertoo kulutusyhteiskunnan synnystä Brittein saarten näkökulmasta. Voisi aika pitkälle sanoa, että laajamittainen kuluttaminen sai kuitenkin alkunsa juuri sieltä teollistumisen myötä. Kirjan alaotsikko, Leasure and Pleasure in Victorian Britain antaa ymmärtää, että ilmiö olisi jotenkin täysin viktoriaaninen, mutta todellisuudessa kirja kattaa ajanjakson 1700-luvun puolelta 1800-luvun loppuun.

Kirja kertoo aiheestaan erittäin perinpohjaisesti. Flanders ei jätä pois varmaankaan yhtäkään tuoteryhmää, johon rahojaan on voinut laittaa, vaan ostamisen historiaa tarkastellaan niin ruoan, muodin, matkailun, viihteen, taiteen, kirjallisuuden kuin urheilunkin näkökulmasta. Myös jouluun liittyviin ilmiöihin paneudutaan. Kirja vilisee tuttuja nimiä ja sen myötä päästään tutustumaan mm. siihen, miten Louis Vuitton, Wedgwoodin posliini ja Thomas Cookin matkatoimisto ovat saaneet alkunsa. Monella brittiläisellä kauppaketjulla ja tavaratalolla on myös juurensa tässä aikakaudessa.

Flanders ei jätä yhtäkään kiveä kääntämättä, joten teksti on hyvin perinpohjaista ja siten ajoittain myös puuduttavaa ja ehkä hivenen kuivaa. Tätä kirjaa ei todellakaan lueta hetkessä ja väliin on hyvä hengähtää. Kirja on kuitenkin aivan uskomattoman laaja tietopaketti useimpien kulutushyödykkeiden tulosta markkinoille ja jos aihealue suinkaan kiinnostaa kannattaa tähän kirjaan tutustua.

4/5

Joskus elämä on liian lyhyt kirjan lukemiseen

The Eight - Katherine Neville

suom. nimellä Kahdeksan ja Musta kuningatar

Seuraava kirjoitus saattaa sisältää spoilereita ja takuuvarmasti sisältää erinäistä tuohtunutta ja närkästynyttä jorinaa kirjasta ja kirjan vierestä.

The Eightin alkuasetelmat ovat erittäin lupaavat. Itse Kaarle Suuren aikanaan omistamaa ihmeellisiä ominaisuuksia omaavaa shakkipeliä on suojeltu tarkkaan Montglanen luostarissa vuosituhannen ajan. 1790-luvun Ranskassa kuitenkin puhaltavat muutoksen tuulet, vallankumous on käynnissä, eikä shakkipeli ole enää turvassa. Montglanen abbedissa päättää erottaa shakkipelin nappulat toisistaan ja lähettää ne maailmalle nunnien mukana. Tärkeän tehtävän saavat myös nuoret serkukset Mireille ja Valentine, jotka lähetetään Pariisiin sukulaisten luokse. Valentinen on tarkoitus toimia "keräyspisteenä". Vaikeuksiin joutuneet nunnat voivat tuoda oman nappulansa tarvittaessa hänelle. (Sopii tosin kysyä, miksi näinkin tärkeä tehtävä annetaan vallankumouksen keskukseen lähetetylle teini-ikäiselle tyhjäpäälle, mutta no, se on kirjan pienimpiä murheita) Kaikki ei mene kuitenkaan putkeen.

Sillä välin 1970-luvulla Catherine Velis sotkeutuu tahtomattaan Montglanen shakkipelin kohtaloon. (Miksi näin käy, tuntuu olevan puolen New Yorkin, muttei suinkaan lukijan tai Catin itsensäkään tiedossa. Sekin on kirjan pienimpiä murheita.) Catherine on juuri saanut työtehtävän Algeriasta, jonne lähteminen vaan tuntuu vievän aika kauan aikaa. Sillä välin Cat ehtiikin tutustua venäläiseen shakkimestariin, tulee ammutuksi ja varjostetuksi, mutta sentään kuulee myös Montglanen shakkipelistä ensimmäistä kertaa. Catin kohtalona on kerätä shakkipelin nappulat vihdoin yhteen. Tai jotain.

Jos nyt aloitetaan ensin niistä hyvistä asioista. Kirjan teksti oli kohtuullisen sujuvaa, eikä siinä ollut juurikaan kirjoitusvirheitä. Jep. Sitten onnittelen Nevilleä siitä, että hän on saanut yhteen ainoaan kirjaan kasattua kaikki ne asiat, joita kirjallisuudessa ylipäätään inhoan:

• Epälooginen, täysin epäuskottava juoni, check
• Ärsyttävät päähenkilöt, jotka ovat joko täysiä Mary Sueita tai sitten vaan liian tyhmiä elääkseen, check
• Juonen jatkuvat sivuraiteet, jotka vain pitkittävät tarinaa, mutteivät tuo siihen mitään lisää, check
• Kirjan henkilöt, jotka puhuvat ja käyttäytyvät kuin kirjan henkilöt, eivät kuin oikeat ihmiset, check
• Tarina, jonka koko pointti on kateissa vielä siinäkin kohtaa, kun kirjaa on luettu kolmasosan verran, checkcheckcheck!

Ainoa, mikä puuttuu on juonen jatkuvuuden ongelmat, mutta en varmaan vain lukenut kirjaa tarpeeksi pitkälle.

Varmaan voinette tästä päätellä, että en oikein pitänyt kirjasta. Noin lievästi sanottuna. Lähtökohta tosiaan kiehtoi minua suunnattomasti ja kirjaa on moni kehunut. Kun kuitenkin kolmasosan kirjasta luettuani pyörittelin silmiäni jo sadannen kerran ja kirjan keskeisen henkilön traaginen, surulliseksi tarkoitettu kohtalo sai minut lähes hurraamaan, totesin siinä, että ehkä on paras jättää tämä kirja kesken. Juoni ei avautunut minulle oikein missään välissä. Kaikki tuntuivat olevan aivan hullaantuneita Montglanen shakkipelistä, mutta lukijalle ei todellakaan aukea, että miksi. No, se teki Kaarle Suuren melkein hulluksi. Pakko saada!

Jokaisella pienimmälläkin sivuhenkilöllä tuntuu olevan oma tarinansa kerrottavana shakkipeliin liittyen. Nämä juonen nyrjähdykset kestävät sivutolkulla ja niiden sanoma on aina vaan se, että shakkipeli on niin mahtava, pakko saada! Jooo ja sitten...? Asiaa ei helpota yhtään se, että henkilöt kertovat näitä tarinoitaan kuin lukisivat niitä suoraan kirjasta, sen sijaan että spontaanisti tarinoisivat kuulijalleen.

Nevillellä on ollut myös jokin käsittämätön halu ahtaa tarinaansa joka ikinen 1790-luvun silmäätekevä tietenkään vapaamuurareita ja temppeliherroja unohtamatta. Tarina on kuin 1790-luvun "Kuka kukin on". 95 % näistä henkilöistä eivät tuo juoneen mitään lisäarvoa.

Koska sivulle 180 mennessä olen edelleen juonesta ja sen merkityksestä pihalla kuin lumiukko ja suorastaan vihaan kirjan jokaista henkilöä, niin ehkä kirja on vain syytä jättää kesken. Elämä on tosiaan liian lyhyt tällaiseen.

1/5

Suhdekiemuroita 1800-luvun Helsingissä

Rakas Henrietta - Kaari Utrio

Kaari Utrio on ollut yksi suosikkikirjailijoitani jo parin vuosikymmenen ajan. Minulta on silti lukematta moni Utrion uransa alkuvaiheessa kirjoittama kirja. Ne eivät vain tuntuneet niin kovin mielenkiintoisilta silloin, kun teininä kahlasin läpi Utrion keskiaikaan sijoittuvaa tuotantoa. Tämän vuoksi minua nyt vähän harmittaakin, että niin mainio kirja kuin tämä Rakas Henrietta on jäänyt minulta kaikki nämä vuodet lukematta.

Rakas Henrietta sijoittuu 1840-luvun Helsinkiin. Yliopisto on juuri juhlimassa 200-vuotista taivaltaan, Senaatintorin uudet upeat rakennukset ovat valmistumassa ja kansallismielisyys on hitaasti nostamassa päätään kulttuuriväen saavutusten myötä. Tässä maailmassa yrittää luovia myös ylhäinen Henrietta, joka 24-vuotiaana on jo lähes vanhapiika. Henriettan haluttomuus avioitua aiheuttaa harmaita hiuksia koko perheelle, mutta Henrietta ei silti huoli aviomiehekseen ihan ketä tahansa. Helsingin pienet piirit tuntuvat ahdistavilta ja tunkkaisilta ja salaa Henrietta toivoo, että löytyisi mies, joka veisi hänet pois tästä kaikesta. Kun kuvioihin astuu laajalti matkustellut, salaperäinen markiisi de Maury, tuntuu Henriettasta, että hänen rukouksiinsa on vihdoin vastattu. Valitettavasti kaikki ei ole kuitenkaan aina aivan sitä miltä näyttää ja Henriettalla on vielä paljon opittavaa sekä maailmasta että itsestään, ennenkuin avaimet onneen löytyvät.

Rakas Henrietta oli kevyt ja hauska lukukokemus. Kirjan päähenkilöt ovat sopivan moniulotteisia, jotta mielenkiinto tarinaan säilyy koko ajan. Henrietta itsessään on sekä älykäs että viisas, mutta samalla myös ajoittain itsekeskeinen ja ylimielinenkin. Vaikka Henriettaan on suurimman osan aikaa helppo samaistua, aiheuttaa hänen kohtalonsa lukijassa myös säälin ja ärtymyksen tunteita.

Utriolla on todella taito herättää aikakausi eloon. 1800-luvun Helsingin ylhäisön elämä on mielenkiintoista luettavaa kaikkine pikkutarkkoine sääntöineen. Utrio tarjoaa lukijalleen juuri sopivan määrän yksityiskohtaista tietoa mm. talojen sisustuksesta, päähenkilöidensä vaatetuksesta ja muusta miljööstä ylipäätään, jotta kirjan henkilöiden tarinaan on helppo eläytyä.

Olen saanut tämän kirjan äidiltäni ja tässä SSKK:n painoksessa 70-luvulta on lisäksi mukana Kai Linnilän kirjoittama lyhyt alustus aikakauteen. Johdanto kuvineen tuo vielä sopivaa lisävalaistusta kirjan tapahtumiin.

Tämä kirja melkein luki itse itsensä ja sanoisinkin, että tämä on ehdottomasti Kaari Utrion parhaita kirjoja. Suosittelen Rakasta Henriettaa siis kovasti niille, joita 1800-luvun seurapiirielämä kiinnostaa ja jotka kaipaavat kevyttä ja helppoa lukukokemusta päivän piristykseksi.

5/5

Suomen taiteen historia pähkinänkuoressa

Kauneuden jäljillä, Suomen taiteen vuosituhannet - Markku ja Olli Valkonen

Taide on aina kiinnostanut minua, mutta lempiteokseni löytyvät paremminkin 1800-luvun lopun Keski-Euroopasta kuin Suomen taiteesta. Olinkin kiinnostunut ottamaan selvää, mitä tämä n. vuosikymmen sitten julkaistu pikakatsaus Suomen taiteeseen minulle tarjoaisi.

Kauneuden jäljillä on kirjoitettu laajemman Suomen taide-sarjan pohjalta, jossa on kuusi osaa. Tavoite onkin ollut aika kunnianhimoinen. Reilun 2000 sivun asia on tässä tiivistetty vain n. 200 sivuun ja valitettavasti se näkyy. Kirjasta saa kyllä ihan hyvän yleiskäsityksen siitä, mitä kaikkea Suomen taiteessa on vuosisatojen ja -tuhansien aikana tapahtunut, mutta olisi tämän ehkä paremminkin voinut kirjoittaa.

Koko kirjaa vaivaavat ongelmat ja tekstin liiallinen tiivistys on erityisen silmiinpistävää kirjan ensimmäisessä kappaleessa, joka pikajuoksunomaisesti esittelee 26:ssa sivussa koko Suomen taiteen kirjon esihistoriasta 1800-luvun alkuun saakka. Vuosisadat vaihtuvat kappaleiden välillä hurjaa tahtia, eikä mihinkään aiheeseen oikein syvennytä. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että tekstin kuvitus ja itse teksti tuntuvat kulkevan aivan omia latujaan. Kuvitusta ei juurikaan ole sidottu tekstiin tai jos on sidottu, niin lähinnä mainintana. Tekstissä saatetaan kuvailla jotain hienoa kirkkomaalausta, mutta kuvaa tästä ei ole missään. Sen sijaan jonkun toisen kirkon seinämaalauksista on kyllä kuva, mutta tekstissä tästä ei mainita sanallakaan. Asia ei välttämättä kirjan edetessä juurikaan korjaannu, mutta loppua kohti kuvia on sen verran enemmän, että teksti ja kuvitus osuvat yhteen hieman useammin.

Kirjassa on aika ajoin myös seuraavanlaisia lauseita:

"Ajateltakoon esim. Turun porttivahdin huonetta koristavia maalauksia 1530-luvulta..."

No, ajatellaan vaan, mutta koska en Turun linnassa vähään aikaan ole käynyt ja tästä kirjasta on kuvaa turha hakea, on vähän vaikeaa asiaa hahmottaa mihinkään suuntaan. Myös muita pieniä ärsytyksen aiheita löytyy. Asiantuntijoiden kommentteja on kirjassa ilman, että asiantuntijoita on mitenkään esitelty, edes tittelillä. Miksi minun esimerkiksi pitäisi uskoa Ella Kivikosken sanaa, kun hän kuvaa roomalaisen rautakauden koruja itäbalttilaisiksi. Kuka on Ella Kivikoski? Kirjailijan naapuri ehkä? Kirjasta on myös turha hakea minkäänlaista lähdeluetteloa tai edes listaa kirjoista, joilla voi tietämystään aiheesta syventää.

Tiivistys muuttuu loppua kohti pahimmillaan pelkäksi taiteilijoiden nimien luetteloimiseksi, mikä ei ainakaan minua juurikaan auta tuntemaan aikakauden taidesuuntauksia sen paremmin. Viimeinen nykytaiteesta kirjoitettu kappale on juuri sellainen kuin voisi olettaakin. Sivistyssanoja vilisee tekstissä vähän väliä jopa siihen pisteeseen asti, että nykytaiteen kuvaus muuttuu jopa kliseiseksi. Ainakaan minun arvostukseni ja ymmärrykseni nykytaidetta kohtaan ei tämän kappaleen avulla sieltä aika alhaisesta noussut pätkääkään. Karvat nousevat pystyyn totaalisesti viimeistään silloin, kun kirjailija puhuu puolustelevaan sävyyn Teemu Mäen kissavideosta, joka kuulemma törmäsi eläinsuojeluliikkeen synnyttämään "asenneilmastoon". Taiteen vuoksi nähtävästi saa siis tehdä ihan mitä vaan, myös tappaa viattomia eläimiä. Koko asiaa käsittelevä kohta kirjassa ja kirjailijan asenne saa minut suorastaan hieman pahoinvoivaksi.

Kirjaa vaivaa loppujen lopuksi siis se, ettei kirjailijoilla ole ollut oikein näkemystä siitä, kenelle tämä teos on kirjoitettu. Toisaalta taiteesta tarvitsee tietää jo aika paljon, jotta epämääräiset viittaukset eri tyylilajeihin ja taiteilijoiden tuotantoon aukenisivat millään tavoin. Toisaalta kirja on niin ylimalkainen, että asiasta vähän enemmän tietävät oppisivat tästä mitään uutta. Olen varmasti nyt hieman viisaampi suomalaisen taiteen historian yleisistä tyylisuunnista, mutta samalla olen myös varma, että tämän teoksen olisi voinut kirjoittaa paljon paremminkin.

3/5

Lue tämä kirja, jos

• jostain syystä putoat siihen lukijaryhmään, joka tietää Suomen taiteesta jo paljon, mutta haluat silti perehtyä pintapuolisesti sen yleisiin suuntauksiin

Lasitehtaan monet perijät

Vaitelias perillinen - Kaari Utrio

Olen ollut Kaari Utrio-fani siitä lähtien, kun joskus teini-iän kynnyksellä kiinnostuin hänen historiallisista romaaneistaan. Kun sitten Utrio joitakin vuosia sitten hylkäsi kuohuvan intohimoisen keskiajan ja alkoi (jälleen) kirjoittaa sivistyneemmästä 1800-luvun Suomesta, olin alkuun hieman epäileväinen. Onneksi epäilyt olivat perusteettomia ja jo Ruma kreivitär aikoinaan hurmasi minut lempeällä huumorillaan.

Vaitelias perillinen jatkaa samoilla linjoilla. Rautialan kartanoa on kohdannut epäonni ja kuolemantapausten vuoksi kartanon ja Rautialan lasiruukin ainoaksi perilliseksi on jäänyt jo vuosia Venäjän armeijan palveluksessa toiminut Robert Bravert. Rautialassa Robert muistetaan hiljaisena, kömpelönä ja hieman hitaana poikana, jonka ei täten onneksi odoteta sotkeentuvan liikaa lasiruukin asioihin ja etenkin Robertin sedän Axel Hallenburgin ruukkia koskeviin suunnitelmiin. Asiat tuntuvatkin sujuvan odotusten mukaan ja Robert vaikuttaa sopivan mukautuvalta setänsä ja äitinsä neuvoihin.

Kaikkien yllätykseksi perintöoikeutta saapuu vaatimaan myös Robertin serkun leski, paronitar Claudia Bravert, jonka mukaan hänen pojalleen Fredrikille kuuluu ruukista ja muusta sukuomaisuudesta puolet. Pian Claudia perheineen uhkaa sekoittaa Rautialan siihen asti rauhallisen elämänmenon kokonaan. Salaisuudet uhkaavat paljastua, eikä kohta mikään ole enää ennallaan.

Näissä Utrion viimeaikaisissa 1800-luvulle sijoittuvissa romaaneissa, joita hän itse kutsuu epookkikomedioiksi, on mielestäni hieno tunnelma. Ne eivät ehkä saa lukijaa hihittelemaan ääneen, mutta niissä on joitain lämpimän humoristista, jonka vuoksi lukija tuntee usein sympatiaa jopa kirjan pahimpia roistoja kohtaan. Kankeat yläluokan käyttäytymissäännöt on kuvattu hauskasti ja silti osoittelematta. Utrion kirjoja lukee ilokseen ja ne saavat ainakin minut hyvälle tuulelle.

Kirjaa lukiessa huomaa, että Utriolla on takanaan usean vuosikymmenen kokemus kirjailijana. Teksti on sujuvaa ja luontevaa. Historialliset yksityiskohdat tarinassa tuntuvat olevan tarkkaan selvitetty ja miljöö on kuvattu kiinnostavasti. Ongelmiakin toki on. Infodumppaukseen turvaudutaan liiankin usein ja tarinan loppuratkaisu tuntuu tulevan vähän turhan helposti. Vaiteliaan perillisen ja Ruman kreivittären luettuani pelkään myös, että kirjat alkavat juonen osalta noudattaa samaa kaavaa, jossa rikas, hiljattain paikkakunnalle muuttanut (aatelis)mies pelastaa hädästä köyhän aatelisneitosen, menee tämän kanssa naimisiin ja ratkaisee tämän rahahuolet näin kertaheitolla. Toivottavasti olen kuitenkin väärässä.

4/5

Luettu muuallakin: Kirjapedon mainio arvostelu ja Keskisuomalainen

Lue tämä kirja, jos

• pidät Kaari Utrion muistakin kirjoista
• 1800-luvun yläluokan elämä Suomessa kiinnostaa

Thomas Cromwell, mielenkiintoinen mies

Wolf Hall - Hilary Mantel

suomennettu nimellä Susipalatsi (Teos)

Olipa kerran pari vuotta sitten aika (ja taitaapi se jatkua vähän vieläkin), kun viihdemaailmassa ei pystynyt mihinkään kääntymään kun jostain tuutista jo pukkasi pelkkää Tudoria Tudorin perään. Oli tv-ohjelmaa, elokuvaa ja vaikka kuinka monta kirjaa, jotka katselivat Anne Boleynin elämää ja kuolemaa taas jostain eri vinkkelistä. Vähän alkoi tuntua että Henrik VIII vaimoineen oli kuin jonkinlainen historiallinen rokkistara, josta kukaan ei tahtonut saada tarpeekseen. Itse en kauheasti jaksanut tästä buumista kiinnostua jo ihan yksinkertaisesta syystä. Pidän onnellisista lopuista ja jo etukäteen vähän ahdisti kun ajatteli, että täytyisi lukea kirja Anne Boleynista tai jostain muusta hänen kohtalosisarestaan, kun kyllähän sen nyt tietää, kunka siinä lopulta käy.

Tästäkin huolimatta päätin tarttua Wolf Halliin. Lieneekö syynä kirjan saamat kehut vaiko toissavuotinen Booker-voitto. Joka tapauksessa ilokseni huomasin, että tämän kirjan kanssa ei kuitenkaan päässyt pettymään. Wolf Hall kertoo kuinka Thomas Cromwell nousee köyhästä sepän pojasta arvostetuksi lakimieheksi, Henrik VIII:n neuvonantajaksi ja lopulta yhdeksi Englannin vaikutusvaltaisimmista miehistä. Näkökulma on sinänsä mielenkiintoinen, koska käsitykseni mukaan kaikissa niissä tudoreiden aikaan sijoittuvissa romaaneissa, joita en ole lukenut, Thomas Cromwell on yleensä sijoitettu siihen pakolliseen pahiksen osaan. Tämän tietäen oli varsin mielenkiintoista katsoa kuinka Mantel saisi luotua tarpeeksi sympaattisen henkilöhahmon, jonka vuoksi oikeasti viitsisi kahlata läpi sen 650-sivuisen tiiliskiven, joka Wolf Hall on.

Hyvinhän se lopulta onnistui. Wolf Hall on mielestäni ihan oikeasti todella hyvä kirja. Thomas Cromwell välittyy lukijalle miehenä, joka yrittää tehdä parhaansa erilaisten vaatimusten ristipaineissa, joutuen välillä tekemään vaikeitakin päätöksiä. Asiaa ei helpota yhtään se, että kuninkaan mieli ja mieltymykset ovat kuin tuuliviiri ja suosiosta tippuminen on huomattavasti helpompaa kuin sinne pääseminen.

Kirjan tunnelma on jotenkin tasapaksu. Tapahtumat vain seuraavat toisiaan ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Tästäkin huolimatta tarina vetää mukaansa ja koko ajan haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yhtenä miinuspuolena voisi sanoa, että dialogi on sen verran jännällä tavalla kirjoitettu, että aina ei ole aivan selvää, kuka puhuu ja tekee mitäkin. Cromwelliinkin viitataan useimmiten vain sanalla "hän" ja välillä saa arvailla, ketä häntä kulloinkin tarkoitetaan. Onneksi tähän kuitenkin tottuu suhteellisen nopeasti.

Kirja oli viime vuoden suosikkejani ja varmasti luen sen vielä joskus uudestaankin. Tarina loppuu harmittavasti kesken ja toivon todella, että Mantel on jo kynäilemässä seuraavaa osaa.

5/5