Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski on todella mielenkiintoinen ruotsinsuomalainen kirjailija, joka löi itsensä läpi teoksellaan Sikalat vuonna 2006. Teoksessa kerrottiin suomalaisen työläisperheen elämästä 1970-luvun Ruotsissa. Olen lukenut myös hänen teoksensa Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, jossa hän jatkoi syrjäytymisteemaansa. Köyhän lokakuu on selvemmin omaelämänkerrallinen, joskin myös aiemmissa teoksissa on käsittääkseni aineksia hänen omasta lapsuudestaan, vaikka ovatkin fiktiivisiä romaaneja.

Köyhän lokakuu on päiväkirja, joskin hyvin erikoislaatuinen sellainen. Tyyliin oli alkuun vaikea päästä mukaan (ja samaa ajattelin lukiessani aiemmin Hyvää vangkilaa toivoo Jenna). Se on poukkoilevia ajatuksia, lainattuja lauseita ja katkelmia omasta elämästä. Onneksi teksti alkaa kantaa ja lopulta kiehtoo mukaansa.

Teemana on köyhyys ja luokkajako. Alakoski puhuu mm. kodittomuudesta (silloin todella säällä on väliä), päihteiden käytöstä, maahanmuutosta. Tuomalla esille väläyksiä omasta tarinastaan Alakoski ottaa vahvalla tavalla kantaa hyvinvointivaltion sosiaalipalveluihin, siihen, miten köyhyys on jotenkin näkymätöntä ja miten vaikeaa siitä on nousta, vaikka miten ahkerasti käytäisiin töissä, kuten hänen vanhempansa, jotka tuhosivat raskaassa työssä selkänsä ja söivät kipulääkkeitä päivittäin. Miten hänen äitinsä sanoi monta kertaa haluavansa kuolla ja sekoitti tabletteja. Miten samasta osasta tulevat tunnistavat toisensa ja miten harvinaista oli, että samanlaisista oloista joku päätyisi korkeakouluun opiskelemaan. Siellä hän etsi katseellaan yhtymäkohtaa, mutta eipä juuri löytänyt.,

Teos avaa sitä, mitä se tarkoittaa, että on köyhä tämän päivän Ruotsissa. Lapsena hän oli ylimääräinen kaverin synttäreillä, häpesi rikkinäisiä housujaan eikä ollut varaa mennä maksullisille luokkaretkille. Vouti vei imurinkin, joskin odotti sentään joulun yli. Nämä olivat vielä pieniä asioita sen rinnalla, mitä kaikkea päihteiden käyttö toi mukanaan. Kirjassa on sitaatteja tutkijoilta ja myös sosiaalitoimen raportteja hänen perheestään:

ASIAKASASIAKIRJA,YSTADIN KUNTA 17.3.1972
(Alakosken perhe)
Perheen isä löi vaimonsa melkein tajuttomaksi.

Oma sosionomin ammatti yhdistettynä omaan kokemukseen ja luokkanousuun antaa kyllä Alakoskelle erinomaisen näköalan syrjäytymiseen. Yksi mielenkiintoinen näkökulma on maahanmuutto, onhan hänen perheensä tullut Ruotsiin Suomesta. Hän siteeraa Södertäljen maahanmuuttajia, tuo kaupunkihan oli ennen suomalainen mutta nykyää assyrialainen. Eräs toimittaja kysyy suomalaiselta:

"Miksi te suomalaiset ette ole pitäneet meteliä itsestänne ja ottaneet samalla tavalla paikkaanne kuin assyrialaiset?" Suomalainen mies katsoo suomalaista miestä. He hiljenevät. Sitten nainen naurahtaa ja sanoo: "En tiedä, kai tässä on totuttu taistelemaan yksin."

Niin, ovatko jotkut enemmän maahanmuuttajia kuin toiset, hän kysyy. Ei häneltä kysytty koulussa, mistä hän on kotoisin. Silloin hän olisi voinut kertoa vaikka Kekkosesta ja äidin tuhansista uimajärvistä. Hän kuitenkin selviytyi, teki luokkanousun (ei kuitenkaan niin isoa loikkaa kuin jotkut miehet, hän huomauttaa). Onneksi näin, sillä nyt hän on ääni näille köyhimmille.

Seuraavaksi minulle on jo menossa Alakosken Lähimmäisen huhtikuu. Siitä jatkossa.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja

Shildts & Söderströms, 2012, Helsinki 2013

Suom. Katriina Huttunen

Tässä muutama muu kirjabloggareiden arvio:

Kirjainten virrassa

Täällä toisen tähden alla

Kujerruksia

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat kertoi suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsissa. Elämä oli köyhää ja alkoholismin sekä perheväkivallan sävyttämää. Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä teos on ikään kuin  jatkoa tuolle tarinalle, vaikka henkilöiden nimet ovat erit. Lapset ovat aikuistuneet, äiti on kuollut ja isäkin pian. Nyt äänessä on lapsi-Leenan sijasta aikuinen Anni, joka on selviytynyt, mutta veljensä Sami syrjäytynyt.


Kirja kertoo Annin suhteesta narkkariveljeensä Samiin. Samihan oli lahjakas poika mutta elämä meni miten meni. Alakoski ryöpyttää silmille Annin pahoinvoinnin ja huolen veljen tilasta. Milloin Anni tukee veljeään, lähettää kirjeitä ja paketteja, milloin haluaa katkaista välit. Pikku hiljaa veljestä on tullut sellainen "ihme tyyppi" tatuointineen. On varkauksia, hoitojaksoja ja vankilaa. Annin muu tasapainoiselta vaikuttava oma elämä jää taustalle, kun psyykettä koettelee suhde veljeen ja osaltaan raskas työ sosiaalialalla.


Mielenkiintoisia yksityiskohtia ovat Annin työssään kohtaamat suomalaiset sekä harvat viittaukset suomalaiseen perhetaustaan: "Sanoisivatko aivot että me asumme maassa jossa meri on nimeltään Itämeri, mutta olemme kotoisin maasta jossa samasta merestä tulee Länsimeri ja suomenlaivasta tulee ruotsinlaiva ja että se on hankalampaa kuin moni luulisi". 


Alakoski hyödyntää sosionomin taustaansa ja esittää suoraa kritiikkiä muun muassa päihdehuollosta. Perussanoma on tämä: miten sosiaalimuoti saattaa olla niin sokea köyhyyden perinnölle ja köyhyyden geeneille.  Lapsena Annin perheessä ei ollut rahaa mihinkään, ei kitaransoittoon, ei jalkapalloon, ei tähtilippupaitaan. Muun muassa ne olivat asioita, joita Sami olisi halunnut mutta ei saanut. Sami näyttää lapsuuden valokuvissa surulliselta, yhtä surulliselta kuin pahoinpidelty äiti.


Tekstin tyyliin vei aikansa päästä sisään. Kirjassa ei ole kovinkaan juonellista tarinaa vaan jollain tapaa ajatuksenvirtaa ja alkuun ajattelin, että tyyli on jopa tekotaiteellista, liiallista yrittämistä. Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että tyyli pysyy yhtenäisenä ja tottumisen jälkeen sieppaa  lukijan mukaansa. Paikoin lukuote herpaantui luettelomaisissa rönsyissä, ihan kuin kaikki pitäisi vain läiskiä paperille, joka ikinen huume, sosiaalityön muoto ja aivojen ajatelma.


Pidin Sikaloista ja pidin tästäkin, vaikka teema on rankka. Kaikessa tuskassa pohjavireenä on kuitenkin varovasti sanoen rakkaus. Sisarten välinen rakkaus, lapsen rakkaus, jopa rakkaus isään, vaikka haiseekin puliukolta. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus sosiaalityön ja syrjäytymisen maailmasta ja sellaisena äärettömän vahva ja uskottava.

Tässä muutama muu näkemys kirjasta: Jorin, Susan ja Kirsin.

Lause: Minulta puuttuvat kädet silloin kun pitäisi syleillä.


Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
Schildts, 2010, 349 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos: Håpas du trifs bra i fengelset
Suom. Katriina Huttunen

Susanna Alakoski: Sikalat

Sikalat on Susanna Alakosken esikoisteos ja takakansitekstin mukaan Ruotsin kirjakevään 2006 tapaus. Kirja sai huomiota pari vuotta sitten, kun sen pohjalta tehtiin elokuva Sovinto, jossa näytteli mm. Outi Mäenpää.

Tapahtumat kertovat suomalaisesta työläisperheestä Ruotsissa. Päähenkilönä on tytär Leena, jonka äänellä kerronta etenee. Kirjan alkupuolella Leena menee kouluun ja lopussa kahdeksannelle luokalle. Ajankohtana on 1970-luku, esimerkiksi Abba voittaa Euroviisut. Tämä kulttuurinen aikakauden kuvaus onkin mielestäni kirjan mielenkiintoisin anti.

Suomalaisuus tulee esille yksityiskohtina. On esimerkiksi kokemuksia siitä, kun laitettiin "kauhu- tai kummitusjuniin" eli Ruotsin junaan sota-ajan lapsena. Tai isä hyräilee suomalaista tangoa. Isä myös saattoi joskus kannattaa Ruotsia urheilussa  - nimittäin pöytätenniksessä. Suomenvierailuihin sukulaisten luokse ei kuitenkaan juuri ole varaa.

Keskiöön nousee kuitenkin perheen ongelmat ja kirjasta tulee lopulta riipaiseva kuvaus siitä, miltä tuntuu kasvaa alkoholistivanhempien lapsena. Eikä Leenan perhe ole ainoa laatuaan tuossa yhteiskunnassa niin kuin ei varmasti tänä päivänäkään. Ilo uudesta kodista murenee pikkuhiljaa vanhempien juopottelukausiin. On likaa ja kurjuutta. Ruokaa ei välttämättä ole jääkaapissa, eikä Leena tiedä missä veljet viettävät päivänsä. Kaikenkaikkiaan lapset näkevät ja kuulevat enemmän kuin heidän tulisi, ja jälleen kerran voi vain ihmetellä, miksi nainen kestää väkivaltaista miestä eikä lähde.

Luin kirjaa ristiriitaisin tuntein. Toisaalta kirjan ällörealismi herätti sääliä ja tuskaa kirjan lapsihenkilöiden puolesta. Toisaalta kirja oli hyvin kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Varsinaista viihdettä kirja ei realisminsa vuoksi tosiaankaan ole, ennemminkin se herättää yhteiskunnan ja perheiden ongelmiin. Takakansiteksti luonnehtii kirjaa mustan huumorin sävyttämäksi selviytymistarinaksi. Mustaa huumoria en itse kyllä teoksessa havainnut. Läpeensä kurja kirja ei kurjuudesta huolimatta ole, toivoa tuovat vahvat ystävyyssuhteet ja vanhempien selvät ajanjaksot. Ja kyllä, Leena saattaa olla selviytyjä. Ainakin jos kirjailija on kirjoittanut Leenaan oman historiansa.

Lause: Kaipasin sitä että joku tyhjentäisi tuhkakupit, että siellä tuoksuisi vastapuristettu ihminen ja että kukkien lehdet kasvaisivat ylöspäin.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Päivi Kosonen, Jori ja Aletheia.

Susanna Alakoski: Sikalat
Schildts 2007, 283 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos Svinalängorna (2006)
suom. Katriina Savolainen