Eve Hietamies: Puujalkakukka

Neljä nuorta naista jakaa asunnon ja jokaisella on omanlaisensa ongelmat. Kaksi yksinhuoltajaa, joilla on olematon suhde lapsen isään, yhdellä on jalka kipsissä ja tuhoavia miessuhteita ja yhdellä on mielenterveysongelmia. Olisikohan naistenvälinen ystävyys teoksen kantava voima? Riidoista huolimatta toista tuetaan tuli mitä tuli.

Minäkertojana on Paula, se kipsijalkainen, joka kieltäytyy käyttämästä kainalosauvoja. Lukija ihmettelee, miksi Paula tällä tavoin heikentää paranemistaan ja jossain määrin uskottava selitys saadaan: hän ei halua antaa periksi vainoajalleen vaan yrittää jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paula ei missään nimessä halua olla uhri. Kirjassa on väläyksiä feminismistä ja ns."naisenmaailmasta", joskin mielestäni tyylillisesti mielestäni paikoin vähän pateettisena ylilyöntinä.

Suuren osan teoksesta saa salaperäinen Julia, joka kärsii psykooseista ja kommunikoi Paulan kanssa lapuilla. Julia kirjoittaa: Minussa on pimeä puoli joka on suurempi kuin valon puoli mutti on elettävä elämää. Nämä laput rytmittävät teosta ja muutenkin Julian mielenliikkeiden kuvaus on mielenkiintoista.

Eletään 80-luvun loppua eli Hietamies sijoitti tapahtumat kirjoittamishetkensä aikaan: Neuvostojoukot vetäytyivät Afganistanista, Kalevi Sorsa lähti hallituksesta, Salman Rushdie kirjoitti kirjan, Nanny Westerlund kuoli (tiesittekö kuka on Nanny Westerlund?  - minä en, mutta Google kertoo, että näyttelijä). Radiosta kuuluu Anneli Tempakka, ja entäs tämä: (--) se oli ottanut autopuhelimen mukaansa ja laittoi sen siihen pöydälle meidän väliin. Sitten se sammutti autopuhelimen (--). Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on niin selkeästi 80-lukulainen yksityiskohdiltaan, että niihin ihan kiinnittää huomiota.

Kaikenkaikkiaan teos on vahva mutta rosoinen. Hietamiehen viime aikojen teokset Yösyöttö ja Tarhapäivä ovat tyylillisesti tasapainoisempia, osin jopa humoristisia, josta taas tässä vuoden 1989 teoksessa ei ollut merkkiäkään. Ihan kuin tunteiden myrskystä olisi kasvettu tyyntyvään aikuisuuteen.

Tätä teosta kuvannee sitaatti: Tunsin olevani eksyksissä, tutulla kadulla.

Eve Hietamies: Puujalkakukka
Otava, 1989, 240 (s.)

Ps. Ostettu kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä.

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Yhdistän mielessäni Eve Hietamiehen (s. 1964) ja Anna-Leena Härkösen (s. 1965) saman sukupolven kirjailijoiksi, joilla on varma, oma tyylinsä. Molemmat ovat myös käsitelleet ilmeisen omakohtaisia ja vaikeita teemoja liittyen mm. lapsettomuuteen (Hietamies: Puolinainen) ja synnytysmasennukseen (Härkönen: Heikosti positiivinen). Hietamiehen Tarhapäivä on jatkoa yksinhuoltajaisän Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon tarinalle teoksesta Yösyöttö. Ja hyvä jatko onkin. Hietamies rakentaa tarinavetoisen kirjan, jossa tuikkii huumori elämän traagisuuden lomassa.

Punaisena lankana on yksihuoltajaisän sopeutuminen lapsiperheen arkeen: mitä pakataan tarhareppuun, miten hoidetaan täit pois tai  - kun perheeseen saapuu tyttö - miten letitetään, miten jaksetaan päivästä toiseen rutiineja, miten järjestetään yllättävät lastenhoitotarpeet, kun perustukiverkkoa ei ole. Onneksi on naapuri, onneksi on työkaveri, onneksi on jokunen ystävä. Antin ex-vaimolla (Paavon äidillä) on vaikeaa ja Antti joutuu hoitamaan jossain määrin myös häntä. Kaiken Antti tekee omalla, miehekkäällä tyylillään kursailematta, epätäydellisenä, välillä väsyneenä. Pieni Terttu mullistaa Antin ja Paavon elämän tyttömäisillä härpäkkeillään, suurisilmäisillä leluillaan ja kimallevaatteillaan. Tyttö-poika -stereotypia toimii, sillä lapset ovat kuitenkin omia viehättäviä persooniaan.

Jo Yösyötössä Hietamies kuvaili hauskasti ja todentuntuisesti hiekkalaatikkorinkiä eli kotiäitien kokoontumisia puistoon lasten kanssa. Siinä sivussa Antti oppii naisten juttuja kuukupeista lähtien. Tästä asetelmasta Hietamies kehittää hauskoja yksityiskohtia; siis mitä ne sheivausgeelit ja Venukset ovatkaan?

Nyky-yhteiskunnan lapsiperhekuvauksena teos punoutuu uskottavasti koti-tarha-neuvola-puisto-kauppa -ulottuvuuksiin. Monet yksityiskohdat tuotemerkeistä lähtien ovat ajan kuvauksia, joita 2000-luvun lapset lukenevat 30 vuoden päästä nostalgisina kuvauksina lapsuudestaan (Hello Kitty, Bakugan, Hoplop, Brätzit...)

Lasten dialogi ja kommentit ovat luontevan oloisia, etenkin Paavon puheet. Jotkut Tertun pikkuvanhat jutut ovat 5-vuotiaalle... hmm... todella pikkuvanhoja. Ehkäpä pieni liioittelu sallitaan, sillä myös jotkut sivuhenkilöt ovat jopa karikatyyrisiä hahmoja, kuten työkaveri Peippo, Paavon persoonallinen kummisetä, tai Pihla-Puolukka, luontaistuoteäiti. Huumorikohdissa en kokenut myötähäpeää vaan päinvastoin, sain monet hyvät naurut. Lopussa liikutuin. Antti ja Paavo Pasasen tarina ansaitsi tämän jatkokirjan. Hyvä Eve!

Lauseena Tertun 5 v. hyvän yön toivotus leluilleen: Hyvää yötä Anastasia, hyvää yötä Mimi, hyvää yötä viimeinen mammutti, hyvää yötä Alfonso, hyvää yötä Ani, hyvää yötä Dilja, hyvää yötä Pegasos, hyvää yötä yksisarvinen, hyvää yötä Marie, hyvää yötä Mirri, hyvää yötä Silver, hyvää yötä Puppe...

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava, 2012, 447 s.

***
Pyrin kirjoittamaan omat tuntemukset kirjasta ja olemaan vilkuilematta toisten kommentteja etukäteen, joskin tiesin, että yleensä ottaen kirjasta on pidetty. Riina Nokso-Koivisto kirjoittaa kirja-arviossa myös kriittisiä näkökohtia, esim. että teoksessa on liikaa yksityiskohtia. Rohkenen olla eri mieltä: osaltaan juuri tarkka arjen kuvaus ja yksityiskohdat tekivät siitä herkullista luettavaa - vai olenkohan vain sopivasti kohderyhmää? Kirjasta kuitenkin pitivät myös ainakin Amma, Järjellä ja tunteella, Norkku ja Annika.