Anne Tyler: Elämän tikapuilla

Delia Grinstead on mennyt hyvin nuorena naimisiin Samin kanssa, joka jatkaa Delian isän lääkäripraktiikkaa. Kolme lasta ovat jo aikuisuuden kynnyksellä ja elämä pyörii rutiinilla. Eräänä päivänä suvun perinteisellä rantalomalla hän päättää vain kävellä elämästään pois, jonnekin ilman varsinaista päämäärää. Deliasta oli nimittäin tullut itsestäänselvyys. Jopa huomaamaton palvelija.

Hän päätyy pienelle ja köyhemmälle paikkakunnalla ja aloittaa tyhjästä laukussaan 500 dollaria. Mitä itse ensimmäiseksi tekisit? Jotain vaatetta uimapuvun ja rantatakin lisäksi tarvitaan, ja asuinpaikka. Delia saa vuokrattua halvan alivuokralaishuoneen ja löytää työpaikankin lakitoimiston sihteerinä.

Mutta mitä tekee perhe? Kun selviää, että Delia on todennäköisesti kadonnut omasta halustaan, poliisi ei enää ole kiinnostunut. Delian olinpaikka kuitenkin selviää perheelle, mutta mikä olennaisinta, Sam ja lapset eivät juurikaan tee mitään! He eivät anele Deliaa takaisin eivätkä tule hänen peräänsä. Sitäkö Delia odottaa? Tähän kiteytyy koko jutun juoni.

Uudessa elämässään Delia miettii elämäänsä, lapsiaan ja etenkin miestään Samia. Hän löytää uusia ystäviä ja ehkä uusia puolia itsestään. Mutta Tylerin teksti on paljon syvällisempään kuin mitä osaan tähän kuvailla. Siinä on paljon pieniä suuria huomioita elämästä henkilöhahmojen suulla (heitä tulee lopulta kuvioihin aika paljon). Esimerkiksi hänen vanhemmanpuoleinen uusi tuttavuutensa Nat pohtii vaimonsa kuoleman myötä:

Nuo ovat hänen todelliset kasvonsa. Piirteet olivat ontot ja terävöityneet. Nuorena hän oli ollut hyvin kaunis, mutta nyt minä tajusin, että hänen nuoruudenkasvonsa olivat olleet vain karkea luonnos. Vanhuus oli se lopputulos, se valmis ja viimeistelty muoto, johon hän oli alusta asti pyrkinyt. Tämä on vihdoin sitä itseään! (--) Viehättävät nuoret ihmiset, joita minä näin kadulla, näyttivät niin... tilapäisiltä.

Loppupuolella, juuri kun ajattelin, että nyt vähän junnataan paikoillaan, alkaa tapahtua ja lopussa hyrisen, niin hyvä viimeinen sivu on.

Olen nyt lukenut kolme Tyleria: Aikaa sitten aikuisina ja Amerikan lapset ovat hänen uudempaa tuotantoansa, tämä vanhempaa. Näistä kolmesta rankkaisin Elämän tikapuilla kuitenkin parhaimmaksi. Tai sitten olen vain tottunut Tylerin tyyliin ja hänen teostensa lukemiseen on tullut jotain tuttua ja turvallista: kuin söisi kaurapuuroa ja ruisleipää.

Muita arvioita ei löytynyt kovin montaa, tässä kuitenkin Kirjavan kammarin Karoliinan ajatuksia..

Ps. Kirja on ostettu kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä; pienenä kuriositeettina kannen vanha hintalappu: 148 markkaa.

Anne Tyler: Elämän tikapuilla
Otava, 1995, 442 (s.)
Alkuperäisteos: Ladder of Years
Suom. Kristiina Drews

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Kirjan alkulause on lupaava: Olipa kerran nainen, joka tajusi, että hänestä oli tullut ihan väärä ihminen. Seuraavat lähes 400 sivua odotin, milloin tämä konkretisoituisi Rebeccan 53 v. elämässä, mutta kovin huikeisiin elämänmuutoksiin ei päästy, sillä painopiste oli Rebeccan elämän ja ajatusten kuvailussa.

Rebecca jäi varhain leskeksi mentyään naimisiin miehen kanssa, jolla oli kolme lasta. Nyt hänellä on iso suku ja huvipaikkabisnes pyöritettävänä. Elämä onkin yhtä juhlaa, kun kodin tiloja vuokrataan juhlia varten. Rebecca siis elää pitkälti muille. Ajatellessaan elämäänsä hän pohtii, että toisinkin olisi voinut mennä, ja niinpä hän virittelee uudelleen ystävyyttä nuoruuden sulhaseensa. Mitään autuaaksi tekevää suhdetta tästä ei kuitenkaan synny:

--Rebecca toivoi sydämestään että ilta olisi jo ohi. Millainen helpotus olisi saada olla lopultakin yksin! Kiivetä yläkerran olohuoneeseen pelaamaan pasianssia! Hänen teki mielensä potkaista kengät jalasta ja antaa vatsan pömpöttää ja kaksoisleuan roikkua.

Tässä sain kyllä hyvät samaistumisnaurut. Kirjaan tulee enemmän vetoa loppupuolella Rebeccan oivalluksista, mutta mitään räväkkää ei tapahdu muualla kuin ehkä jossain määrin Rebeccan mielessä, mutta toisaalta Tyler ei olisi Tyler, jos juonivetoisemmaksi mentäisiin.

Jotenkin kiinnyin Rebeccaan persoonana, mutta ei tämä kirja saanut minua valtavasti innostumaan. Ehkäpä näin ollen pidän pienen Tyler-tauon, vaikka kyllä näitä paremman puutteessa lukeekin. Sellainen lämmin mutta liian hidas kirja minulle.

Sinisen linnan Maria piti kirjasta enemmän. Kiinnitin myös Marian lailla huomiota viittaukseen kansainvälisestä adoptiosta, sillä luin myös jokin aika sitten  Amerikan lapset -teoksen, jossa Tyler keskittyy aiheeseen enemmän.

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina
Otava Seven, 2011, 379 (s.)
Alkuteos Back When We Were Grownups
Suom. Kristiina Drews

Anne Tyler: Amerikan lapset

Kaksi Koreasta samaan aikaan adoptoitua lasta, kaksi erilaista perhettä, perusamerikkalaiset Donaldsonit ja iranilaistaustaiset Yazdanit, siinäpä herkullinen lähtökohta kirjalle. Adoptiotyttäret yhdistävät kaksi erilaista perhettä ja perhe pitää tässä käsittää laajasti, sillä sukujuhlat ja loppua kohden isoäidit ja -isät  saavat ison roolin.

Odotin lapsettomuudesta ja  adoptiosta kertovaa kirjaa eikä se ollut sitä. Odotin kulttuurieroja käsittelevää kirjaa ja, no joo, sitä oli jonkun verran. Ennen kaikkea kirja oli "vain" tarina erilaisista ihmisistä ja heidän ihmissuhteistaan, ystävyydestä, rakkaudesta, jopa sairaudesta.

Jotain kliseisen amerikkalaista on esimerkiksi "äiti"- ja "isi" -rintanapit, mutta ei Bitsy Donaldson mistään komediasarjasta kuitenkaan ole, päinvastoin, hän on nainen, joka menee äärimmäisyyksiin pitäessään yllä tyttären korealaisia taustoja, esim. etnisten vaatteiden kautta.

Toinen äiti, Ziba, jää taustalle, kun hänen miehensä äiti,  iranilainen maahanmuuttaja Maryam nousee keskeiseksi henkilöksi. Maryamin kautta käsitellään jokin verran sopeutumista uuteen kulttuuriin, vaikka muutosta on jo vuosikausia:

"Sitä rupeaa uskomaan että ulkomaalaisuus määrittää jotenkin elämää. Ajattelee, että kaikki olisi erilaista jos vain kuuluisi joukkoon. "Jos vain olisin kotona", sitä sanoo ja unohtaa, ettei kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeen kuuluisi sinnekään. Ei olisi kotona missään."

Kirjan lukemisesta on jo muutama viikko ja mieleen on jäänyt lähinnä tämä upea iranilais-amerikkalainen vanhempi nainen. Tyler kirjoittaa kyllä sujuvasti, mutta ehkä ennakkoon ajatellen odotin jykevämpää ja purevampaa teosta; minulle kokonaisuus jäi vähän laimeaksi arjen kuvaukseksi, mikä ehkä onkin se kirjan juju. Väistämättä kuitenkin vertailin Jean Kwokin niinikään Amerikkaan sijoittuvaan teokseen Girl in Translation, joka oli mielestäni paljon vaikuttavampi.

Google listaa ensimmäisiksi Lumiomenan Katjan ja Kirjavan kammarin Karoliinan arviot.

Anne Tyler: Amerikan lapset
Otava 2008, 329 (s.)
Alkuteos: Digging to America (2006)
Suom. Kristiina Rikman