Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell 2022. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Portrait. Suomentanut Leena Ojalatva. S&S 2023. 428 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

O'Farrellin edellinen teos Hamnet teki minuun niin suuren vaikutuksen viime joulun alla, että kun näin tämän romaanin, laitoin sen heti varaukseen. Brittikirjailija on kirjoittanut jälleen historiallisen romaanin, mutta tällä kertaa ollaan 1550-luvun Italiassa. Tässäkin romaanissa kyseessä on oikea historiallinen hahmo - Hamnetissa se oli Shakespeare - josta löytyneiden tietojen ympärille O'Farrell on punonut kiehtovan tarinan. 

Lucrezia de Medici, Firenzen hallitsijan viides lapsi, on vasta viisitoistavuotias, kun hänet naitetaan Ferraran herttualle. Lapsuudenkodissaan tyttö on saanut maalata, opiskella ja viettää varsin rauhallista elämää, mutta isonsiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Tyttäret on saatava valtiosuhteita ylläpitäviin avioliittoihin ja Lucreziakin tietää sen, mutta omissa oloissaan viihtyvä tyttö ei olisi arvannut avioliiton koittavan näin pian. Hänen puolisonsa Alfonso on komea ja osaa hurmata naisensa. Mies osoittautuu kuitenkin pelottavan salaperäiseksi ja etääntyy nuorikostaan varsin nopeasti.

Hän olisi halunnut kääntyä satulassaan ja kysyä, miksi olette tuonut minut tänne.

Alfonsolla on paineita saada jälkeläisiä, ja kun niitä ei vuoden avioliiton jälkeen kuulu, tuntee Lucrezia olonsa hyvin tukalaksi. Hänen elinpiirinsä on suppeampi kuin mihin hän on isänsä ylellisessä hovissa tottunut, eikä Alfonso ole kovin kiinnostunut vaimonsa taideharrastuksesta tai rakkaudesta luontoon. Vieraassa hovissa tapahtuu lisäksi jotain, mikä saa nuoren naisen pelkäämään miestään. Hänen hyvin alkanut ystävyytensä miehen sisareen katkeaa, eikä muista ympärillä olevista naisista ole ystäviksi. Lucrezialla on kova ikävä perhettään ja hoitajaansa Sofiaa, mutta äidiltä tulevissa kirjeissä ei oteta tyttären huolia tosissaan.

Tarina etenee tavallaan kahdessa aikatasossa siten että lukija tietää jatkuvasti, mitä syrjäisellä fortezzalla tapahtuu romaanin päättyessä, miksi Lucrezia pelkää miestään ja miksi hän puhuu samaa kieltä häämuotokuvansa maalanneen nuoren Jacopon kanssa. Tapahtumat sitä ennen kulkevat kronologisesti kohti fortezzan kauhunhetkiä alkaen lapsuuden Firenzestä, sieltä häämatkalle maalle ja lopulta vieraaseen Ferrarraan. 

Miksi Alfonso puhuu tällaisia? Miten Alfonso voi istua siinä, syödä ruokaansa kaikessa rauhassa, puhua tallipojista ja hevosten varusteista ja juonia samaan aikaan Lucrezian surmaa?

O'Farrell kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen ympäristöä, kasvillisuutta ja polkuja, castellojen sisustusta ja huoneita, maalausten pintoja, vaatteiden värejä, tai vaikkapa Lucrezian pitkiä kullanpunaisia hiuksia. Yksityiskohtia on ehkä vähän liikaakin ja lukemisessa oli jatkuvasti pieni puutumisen riski. Tarinassa on kuitenkin onneksi niin paljon taitavasti kirjoitettua jännitettä, että lukuhalu pysyy yllä. Teksti on sopivan dramaattista oikeissa kohdin tai vastaavasti viipyilevää silloin kun se on tarkoituksenmukaista.

Kirjailija tavoittaa Lucrezian nuoruuden mielestäni hyvin, erityisesti tämän epävarmuuden ja kokemattomuuden kaiken uuden edessä. Pientä uhmaakin tytöstä löytyy ja lopulta uhma on se, mikä hänet pitää järjissään. Lämpöä ja lohtua nuoren naisen varsin yksinäiseen ja pelottavaan elämään tuovat Sofian lisäksi Emilia-palvelijatar ja taide. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa yhdistäneensä romaaniin aineksia useista historiallisista hahmoista ja tapauksista, mutta lähteiden perusteella juuri näinkin olisi voinut käydä. 

Mielenkiintoista seurata, jatkaako Maggie O'Farrell historiallisten romaanien parissa vai kokeileeko hän seuraavaksi jotain muunlaista. Mielelläni luen näitä kyllä lisää! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjareppu ja Kirjapino.

Tiina Lehikoinen: Punelma

Tiina Lehikoinen 2022. Like. 350 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni valitsi mielenkiintoisen teoksen keskusteltavaksemme seuraavaan kokoontumiseen. Lehikoinen itse määrittelee Runeberg-palkintoehdokkaaksi nousseen teoksensa "esseihtiväksi romaaniksi". Mitään vastaavaa en ole koskaan lukenut! 

Teoksen lähtökohtana on Eino Leinon romaani Jaana Rönty (1907), jonka nimihenkilön kanssa se käy dialogia. Kuulostaa erikoiselta, mutta se toimii hyvin. Punelma on kuin perusteellinen tutkielma, joka läpikäy köyhään väestönosaan, maalaisiin ja erityisesti naisiin ja heidän ruumiiseensa liitettyjä asenteita, kieltä ja representaatiota ylipäätään. Samalla sen romaanipuoli puhaltaa eloa ja lihaa siihen Jaanaan, josta Leino kirjoitti ja joka olisi saattanut elää reilut sata vuotta sitten muuttaessaan Kainuusta Helsinkiin.

Sinusta kirjoitetuissa tulkinnoissa työläislehtien ääniä ei ole juuri noteerattu.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu antaa tekstille ilmaa, se herättää historian henkiin ja avaa silmiä uusille näkökulmille. Miten silloinen politiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja kirjalliset konventiot ovatkaan kaventaneet Jaanan hahmon, ja samalla typistäneet niin monet muutkin työläisnaiset tiettyyn muottiin, josta emme varmasti ole vieläkään ihan päässeet täysin eroon. Vaikka työläiskirjallisuuden perinne on Suomessa varsin vahva, Lehikoinen näyttää lukuisin esimerkein, millaiseen kerrontaan työväestöstä kertovat ovat sortuneet.

Puute ei tehnyt sinua tyhmäksi, vaan turhautuneeksi, pettyneeksi ja nälkäiseksi. Ja vihaiseksi.

En valitettavasti onnistu blogissa imitoimaan Lehikoisen tekstien upeaa asettelua, joka erottelee tutkimuksen ja Jaanalle osoitetun puhuttelun kauniisti toisistaan. Teoksen romaanipuolessa on runollisuutta, joka on kuitenkin kieleltään niin kirkasta, että sen sanoma on selvä: Jaanan kaltaisen suuren väestönosan kohtaama eriarvoisuus herättää ärtymystä ja surua, suorastaan vihaa. Lehikoinen on jakanut romaaninsa pieniin lukuihin, jotka käsittelevät teemaa hieman eri näkökulmista, kuten kieli, maaseutu, naisen ulkonäkö tai vaikkapa Leinon poliittinen tausta.

Punelma on sukellus vuosisadan takaiseen yhteiskuntaan, historiallisiin tekijöihin, politiikkaan ja yhteiskuntaluokkiin. Se kertoo, millainen asema eri taustoista tulevilla ihmisillä - erityisesti naisilla - oli, ja miten historiallinen päätös yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta muutti valta-asetelmia pysyvästi ja antoi massoille mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon. Punelmassa on vahvasti punainen ääni, sillä olihan Jaanakin mukana mielenosoituksissa. Se kertoo, millaisissa olosuhteissa Jaanan kaltainen nainen on elänyt ensin lapsuutta ja nuoruutta maaseudulla muiden palvelijana ja omistuksessa, sitten Helsingin kaduilla, edelleen muiden palvelijana ja ruumiina.

Minulle hyvin valaisevaa oli muun muassa se, millä tavalla naisten yhteiskunnallinen luokka on vaikuttanut naisasialiikkeen ja feminismin alkuaikojen asenteisiin. Kaikki eivät nimittäin olisi mielellään suoneet uusien laajenevien oikeuksien koskevan ihan kaikkia naisia, vaikka mm. Minna Canth ajoi työläisnaistenkin asiaa. "Feministinen ruumiinavaus" onkin toinen Lehikoisen itsensä teoksestaan käyttämä määritelmä. 

Kyytiä saa myös Eino Leinon tapa hyväksikäyttää romaanihenkilöään osana sen ajan henkeä, osana runebergiläistä ihmisryhmien ja seutujen kuvausta, moneen kertaan toistettua kerrontaa, jossa mm. syrjäseutujen ihmisillä on tietty asema ja älyllinen vajavaisuus, tai josta tunnemme maakuntiin liitetyt stereotypiat. Miten vahvasti nämä edelleen vaikuttavat ajatuksiimme ja asenteihimme? Lehikoinen, kuten kuka tahansa maalta kaupunkiin muuttanut, on törmännyt niihin vielä nykypäivänäkin.

Punelmasta olisi vielä paljon muutakin sanottavaa, kuten vaikkapa pohdinta taiteen tehtävästä tai sen vastaanotosta. Se on hyvin laajalti ajatuksia herättävä teos, jonka rakenne on ihailtavan kokeellinen ja toimiva. Lehikoinen on löytänyt kaunokirjallisuuden hämäristä naispolon, jonka kautta hän avaa lukijoiden silmät näkemään, miten kaltoinkohdeltuja ja väärinkirjoitettuja muut kuin etuoikeutetut ovat olleet. 

Teoksesta myös blogissa Reader, why did I marry him?, jonka kirjoittajalle teos oli blogia henkiin herättävä kokemus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 30: Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii kohtaan 6: A book where books are important. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 2, vaikkei kirjoja mainitakaan takakannessa mutta kansiliepeessä kyllä! Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 30: Valtion itsenäistyminen. PIKI-kirjastojen Pienessä poliittisessa lukubingossa ruksaan tällä kohdan Itsellesi tärkeää yhteiskunnallista aihetta käsittelevä kirja.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Sen for jag hem. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Smirnoffin suositun Jana Kippo -trilogian päätös oli ihan yhtä hyvä kuin mitä kaksi aiempaa osaa antoivat odottaa. Jana menettää toisen osan päätteeksi kaksosveljensä, ja hän tuntee luonnollisesti olevansa eksyksissä. Kaksosten lapsuus on ollut vaikea väkivaltaisen, ilkeän isän vuoksi. Janalla on ollut hyvin nuorena suhde Johniin, erakkomaiseen miehenkörilääseen, jonka kanssa suhde jatkuu jälleen pohjoisessa. Äidin puolen suvun vaatimus saada veljen ruumis haudattua äidin kotiseudulle ei saa Janalta tukea, mutta Kukkojärven uskovaisia haastavammaksi osoittautuukin epävarmuus siitä, missä koti on. Palaako Jana Tukholmaan vai jääkö hän Smalångerin pikkukylään?

Jana palaa hetkeksi Tukholmaan, jonne hänelle on järjestetty näyttely. Janan vapaa-ajallaan taiteilemat ihmisfiguurit ovat herättäneet asiantuntijoiden huomion ja näyttely on menestys. Tukholmassa Jana tapaa kaksoveljensä näköisen Nikin, joka saa hänet lähtemään vieläkin etelämmäs. Etelässä on arvoituksellinen veistos ja sen luonut pelkoa herättävä ukko, jonka saaressa Jana viettää yllätyksekseen muutaman viikon. Palatessaan pohjoiseen Johnin tähden hänen on pohdittava, onko tuttavuus Nikin kanssa kestävää vai ovatko ihmiset pohjoisessa hänen kotinsa.

Kolmesta romaanista tämä oli ehkä sekavin. Reissu etelään on Janalle merkittävä sekä ammatillisesti että identiteetin kannalta, mutta minulle se oli hieman epämääräinen. Sen kautta avautui kuitenkin paljon Janan nuoruudesta kotoa lähdön jälkeen ja siitä, miten pahasti hän on ollut aina miesten hyväksikäyttämä. Aikaisemmista kirjoista tuttu teema siis jatkui ja siihen tuli uusia kerroksia. Väkivallan kyllästämät ihmissuhteet ovat tehneet Janasta kylmän ja ulkopuolisen näkökulmasta tunteettoman, mutta lukija tietää ettei hänellä ole helppoa. Lämpöä hänestä löytyy yllättäen aina silloin, kun läheisyyttä ei pyydetä, kuten työssä kodinhoitajana tai nuorta koditonta maahanmuuttajapoikaa auttaessaan.

Näissä romaaneissa on useita rujoja henkilöhahmoja, mitään ei kaunistella, suhteet ovat hyvin hankalia ja menneisyydellä on taipumus tulla väliin, katkeroittaa mieli tai päästää viha valloilleen. Rehellisyys ja teeskentelemättömyys tekevät tarinoista kuitenkin ihanan vetäviä ja hahmoihin pääsee hyvin sisälle. Vähitellen kaikille löytyy paikkansa, vaikka kolmannessa osassa myös harmittavan moni kuolema osuu kohdalle. Janan sitkeyttä voi vain ihmetellä, mutta en tiedä pystyykö häntä kuitenkaan ihailemaan, niin ristiriitainen hänkin on - ja syystä. Smirnoff kirjoittaa omintakeisella tyylillä (ilman pilkkuja, nimet pienillä alkukirjaimilla), joka vaati ensimmäisen kirjan kanssa totuttelua, mutta johon vähitellen ihastuu.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 37: A book with a theme of returning home. Pohjoisen lukuhaasteen kohdista kuittaan tällä 19: Kirjassa on tunturi tai vaara (kannessa). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesssa laitan tämän kohtaan 14: paluu jonnekin. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Kirjojen keskellä.

Naistenviikko: Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho 2021. WSOY. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Myös Johannat viettävät tällä viikolla nimipäiväänsä, siksipä ajoitin postaukseni Johanna Venhon teoksesta naistenviikolle. Syyskirja on ollut pitkään kirjaston varausjonossa, ja olin onnekas että sain sen hyvissä ajoin - mikäpä olisi parempi teos naistenviikolle kuin nimipäiväsankarin kirjoittama teos merkittävästä suomalaisesta taiteilijanaisesta!

Syyskirja on romaani, vaikka mielelläni luin sitä välillä kuin elämäkertaa. Venho on toki hyödyntänyt paljonkin taustatietoja ja elämäkertoja, ja monet Tove Janssonin elämästä kertovat yksityiskohdat ovat varmasti tuttuja monille hänestä enemmän lukeneille. En ole itse lukenut yhtään noista teoksista ja oli senkin vuoksi ihanaa tutustua paremmin tähän monipuolisesti lahjakkaaseen ikoniin. Teoksen nimi Syyskirja on jo itsessään kunnianosoitus Janssonin upealle uralle ja romaanille Kesäkirja. Romaanin lukujen nimeämisessäkin oli jotakin tuttua, mutta en pysty varmaksi sanomaan, onko jossakin Muumeista samanlaista... Minulla on kotona vain Muumipappa ja meri. 

Romaanin minäkertoja on nuori ekoaktivisti Maria, joka päätyy vuonna 1991 osana opintojaan piipahtamaan Klovharun saarella, ja päättää jäädä läheiselle rannalle tarkkailemaan Toven elämää saaressa. Valtaosa kerronnasta liikkuu kuitenkin Tove Janssonin elämässä ja useilla vuosikymmenillä, hänen perheessään, ihmissuhteissaan, työssään ja ajatuksissaan. Luvut läpileikkaavat vuosisadan alun suomenruotsalaista elämää, taiteilijapiirejä kahdessa sukupolvessa ja ennen kaikkea Toven ja tämän kumppanin Tuulikki Pietilän elämää kesäisin Klovharun saarella.

Meri on alati läsnä paitsi saarella, muutenkin Toven olemuksessa ja ajatuksissa. Romaani tunnelmoi vahvasti luontoa ja ympäristöä, muistuttaa meren vahvuudesta ja arvaamattomuudesta, mutta myös ihmisen vastuusta ja elämän katoavaisuudesta. Taiteeseenkin meri ja saari ovat vaikuttaneet. 

Tänään ajettiin ensin veneellä Klovharun ohi, ulommas, pienemmälle luodolle, tämä on ihmeellistä saaristoa, niin kaunista että pakahduttaa. Paljasta, täydellistä kuin suuren taiteilijan paras taideteos, hurjalla vimmalla tehty. Saaret nousivat merestä kuin muinaiset eläimet, tuuli navakasti kaakosta ja vene haukkoi ulkomereltä vyöryviä vaahtopäitä. En saanut silmiä irti Klovharusta. Vaikkei tietäisi, että se on Tove Janssonin saari, siitä näkee heti, ettei sitä asu kukaan tavallinen. Klovharun kalliot ovat jääkauden rouhimat ja Tovekin on kuin siitä kalliosta kasvanut, luonnollinen olento.

Niin Marian kuin Tovenkin ajatuksissa on äiti. Marian äiti on katoamassa sairauteen, Toven äiti Ham on ollut vahvasti läsnä tyttärensä elämässä aina kuolemaansa saakka. Romaani ulottuu kertomaan myös Hamin nuoruudesta, lahjakkuudesta ja toiveista, myönnytyksistä ja äitiydestä. Niistä on luonteva jatkumo tyttären mahdollisuuksiin, valintoihin ja uraan, joka myöhemmin tuli kaikille tutuksi. Venho kuvaa äitiä kaipuulla, joka maalaa tästä kauniin ja viisaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Maria haluaakin kysyä Tovelta, miten on mahdollista elää ilman äitiä. 

Miten ihminen voi elää ilman äitiä, se on kuin seisoisi autiolla luodolla keskellä merta, myrskyrintama vyöryisi kohti.

Tietysti muumitkin ovat läsnä romaanissa, joka kertoo Tove Janssonista. Niiden synty, muotoutuminen, julkisuus ja se, miten läheisiä ja kokonaisia ne ovat olleet luojalleen, ketkä ovat niiden esikuvia ja mitä muuta elämästä on siirtynyt Muumilaaksoon. Teoksessa on vahvasti läsnä myös Janssonin motto, Tee työtä ja rakasta. Maalaustaiteessa, piirtämisessä ja kirjoittamisessa lahjakas nainen on aina rakastanut työtään ja tehnyt sitä paljon. Rakkautta on riittänyt paljon myös perhettä, puolisoa ja ystäviä kohtaan. Omannäköinen elämä on löytynyt työstä, rakkaudesta - ja saaresta.

Minulle mielenkiintoisinta tässä teoksessa oli toisaalta tuo äidin ja tyttären välinen side, mutta myös taiteilijuus. Miten sille eletään, mitä kaikkea se voikaan sisältää, ja kenelle sen tekeminen on mahdollista. Miten menestyksen myötä omasta työstä tuleekin sitten jotain mikä on kaikkien ulottuvilla ja kritiikille altista, miten se vaikuttaa luovuuteen ja mistä kaikesta luovuus ammentaa. Romaanissa on paljon viisaita ajatuksia, joista halusin tallentaa etenkin tämän: 

Idylliä on mahdoton ylläpitää, jos rimpuilee kohti tavoittamatonta. Idylli on myös tyytymistä siihen mitä on ja sen tekemistä kauniiksi.

Romaanista myös blogeissa Tuijata, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 16: Kirjan luvuilla on nimet. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 52: A book with a time-related word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa sijoitan tämän leirille.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Anneli Kanto 2021. Gummerus. 405 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.

Anneli Kannon teokset Veriruusut ja Lahtarit tekivät molemmat minuun suuren vaikutuksen aikoinaan, joten ei ollut vaikea tarttua Rottien pyhimykseen, jota oli toki kehuttu jo hyvinkin paljon. Kävin pari vuotta sitten Hattulan kirkossa, mutta vain parin minuutin ajan, sillä melkein myöhästyimme. Kirkko oli menossa kiinni, mutta onneksi kirkon työntekijä päästi meidät sisään hetkeksi. Niinpä en ehtinyt kuin vilkaista noita 1500-luvulla tehtyjä maalauksia. Hattulaan pitää päästä ensi kesänä uudelleen ja hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa!

Eletään 1500-luvun alkupuolta ja kirkkoa on tilattu koristelemaan kaksi mainetta niittänyttä maalaria, Andreas Pictor ja Martinus. Heidän mukanaan saapuu länsirannikolta nuori Vilppu, apupoika, jonka tavoitteena on oppia ala ja seurata mestareita heidän matkoillaan. Työtä valvovat kirkonisäntä Klemetti Mikonpoika ja Hattulassa ristiriitaista mainetta kerännyt kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Pian joukkoon liittyy myös omituinen nuori nainen, Pelliina, joka on kasvatti-isältään oppinut kädentaidot.

Jos maalari osaa ammattinsa, kuva näyttää, millainen kuvan ihminen on, eikä ainoastaan, onko vanha tai nuori, mies tai nainen, köyhä tai rikas. Taitava maalari osaa paljastaa, onko kuvan ihminen hyvä vai paha, ylpeä vai nöyrä, rohkea vai pelkuri, huijari vai rehellinen.

Naisen palkkaaminen kirkolliseen työhön herättää tietysti pahennusta, mutta vaihtoehtoja ei ole, sillä Vilppu tippuu tikkailta ja loukkaa toisen kätensä pahasti. Aikataulusta ei sovi tinkiä, mutta onneksi Pelliina osoittautuu taitavaksi ja oppii nopeasti maalaustekniikat. Yllättäen maalauspuuhien keskellä syntyy romanssi joka ei näe kuitenkaan päivänvaloa. Loppukesäinen tragedia päättää roihuavan rakkauden ja syöksee Pelliinan alakuloon. Miten käy tiukan aikataulun, ehtiikö mittava työ valmistua ennen kuin syksyn päivät lyhenevät liikaa?

Anneli Kannon romaani esittelee ihailtavan yksityiskohtaisesti kalkkimaalauksen tekniikkaa ja Raamatun tapahtumien kuvittamisen tapoja. Kirjailija on panostanut jälleen kerran tiedonhankintaan ja saa viisisataa vuotta vanhat kesäpäivät tuntumaan läheisiltä, eläviltä ja todentuntuisilta. Andreas perehdyttää Pelliinan Raamatun sanomaan, tapahtumiin ja henkilöihin, kun taas Martinus neuvoo kädestä pitäen, miten nämä taiotaan kuviksi niin että kyläläiset ymmärtävät, mitä ne esittävät. 

Tätä ihmettä ihmiset katsovat ja liikuttuvat vielä sadan ja kahdensadan ja viidensadan vuoden kuluttua. Kirkko seisoo pystyssä kun kaikki sortuu viimeisellä tuomiolla ja sinun kästesi jälki pysyy kirkon seinissä.

Romaani esittelee tietysti samalla keskiaikaista elämää, arkea, juhlia Hämeen linnassa ja etenkin sosiaalisia sääntöjä, joiden mukaan ihmisten on elettävä. Vaikka naisten asema on ollut tuohon aikaan virallisesti hyvin vaatimaton, on Kanto antanut heidän tässä romaanissa vaikuttaa kulisseissa, miestensä kautta. Etenkin silmäätekevien tavat, pokkurointi ja maineen menettämisen pelko aiheuttavat herkullisia tilanteita.

Maalariryhmä on tietysti tarinan keskiössä, heidän väliset suhteet kehittyvät monella tapaa kesän kuluessa ja moni lukija on varmasti tyytyväinen, kun syrjässä pidetyn Pelliinan itsetunto alkaa vähitellen kohota. Kannolla on useita hyvin rakennettuja hahmoja, joille on välillä pakko naureskella. Petrus Herckepaeus on näistä se kaikkein naurettavin, kun taas kirkonisännän suoraselkäisyys tai Vilpun mustasukkaisuus herättävät myötätuntoa. Martinus yllättää ja aiheuttaa pettymyksen, ja Andreaksen on pakko kasvaa jurottavasta taiteilijasta isälliseksi mentoriksi.

Rottien pyhimyksen juoni on vetävä ja sen kepeys tuli minulle pienenä yllätyksenä. Se kuitenkin keventää tekstiä juuri sopivalla tavalla, sillä teksti on muuten hyvin tiedolla ja yksityiskohdilla ladattu. Alkuun jopa pelkäsin, että asiaa on liikaa, mutta vähitellen tasapaino löytyy ja sekä maalaamisesta että monista raamatullisista tai historiallisista yksityiskohdista alkaa nauttia toden teolla. Hahmoihin kiintyy huomaamattaan, eikä millään haluaisi maalausurakan päättyvän. Jospa kovia kokenut Pelliina saisi elämänsyrjästä nyt kiinni eikä jäisi yksin!

Louise Penny: Kuolettava kertomus

Louise Penny 2009. Englanninkielinen alkuteos The Brutal Telling. Suomentanut Timo Korppi. Bazar 2021. 556 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Näitä Louise Pennyn Three Pines -sarjan dekkareita suomennetaan nyt rivakkaan tahtiin ja ilmeisesti tulossa on paljon lisää, sillä tämä sarja ei ole ihan lyhkäinen. Toivottavasti näillä riittää lukijoita ja Bazar jatkaa niiden julkaisua Suomessa. Sarjan aikaisemmista teoksista blogissani: Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin ja Kiveen hakattu kuolema.

Kanadalainen Three Pines on suloinen kylä lähellä Montrealia ja Yhdysvaltain rajaa, ja sinne löytävät tiensä yleensä vain ne jotka tietävät minne ajavat tai ne jotka eksyvät. Ne jotka eksyvät Three Pinesiin, pian tietävät tulleensa kotiin. Näin on käynyt monille kirjasarjan päähenkilöille, jotka tulevat vuorollaan tutuiksi sarjan edetessä. Kuten television brittisarjoissa, lukija voi vain ihmetellä kuinka usein näin pienessä ja idyllisessä kylässä murhataankaan ihmisiä! Erinomaisesti kylän tunnelmassa viihtyy myöskin montrealilainen rikoskomisario Armande Gamache, joka saapuu tällä kertaa selvittämään tuntemattoman miehen henkilöllisyyttä ja kuolemaa.

Mies löytyy paikallisen B&B:n bistrosta ja tapaus saa bistron omistajan, Olivier Brulén, suunniltaan huolesta niin itsensä kuin yrityksensäkin puolesta. Huolta lisää kylään tunkeutunut kilpailija, pahamaineiseen kartanoon perustettu hieno hemmotteluhotelli, jonka omistajilla on omat salaisuutensa. Salaisuuksia paljastuu runsaasti myös Olivierin elämästä, menneisyydestä, antiikin himosta ja menestymisestä. Onko kyläyhteisön sisäinen luottamus vaarassa?

Tämän murhan taustalla oli mitä ilmeisimmin pelkoa. Ja se valheidenverkko, jonka pelko synnytti. Mutta pinnan alla kuplivat myös tarinat. Kertomukset, joita ihmiset kertoivat toisilleen ja itselleen. Myyttisistä ajoista ja toteemeista, toden ja satujen välimaastosta. Ihmisistä, joiden kohtalona oli pudota kuiluun.

Bistro on ollut jokaisessa sarjan teoksessa se paikka, jonne Gamachen tutkijaporukka vetäytyy levolle, palavereihin ja ennen kaikkea hyvälle ruoalle. Vesi herahtaa lukijan kielelle, kun bistron antimet kuvaillaan kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti bistroa kohdannut skandaali pitää paikan pystyssä ja päähenkilömme pääsevät nauttimaan sen antimista jatkossakin. Muutenkin Pennyn kirjoissa on silmää kauneudelle ja aistielämyksille. Three Pinesia ympäröivä sankka metsä on upea, mutta tarvittaessa myös petollisen ankara vuodenajasta riippumatta. Kylän talot ovat luonnollisesti suloisia ja sen asukkaat viehättäviä omine omituisuuksineen. Yhteisöllisyys, hyvyys ja auttavaisuus lisäävät herttaista tunnelmaa.

Kuolettavassa kertomuksessa keskiöön nousevat kuolleen miehen syrjäisestä mökistä löytyvät taideaarteet. Gamachen ryhmä selvittää niiden historiaa, joka kuljettaa tarinan Kanadan länsirannikon kaukaisille saarille, Tsekkoslovakian levottomuuksiin ja salakoodien ratkaisemiseen. Arvoituksista ja antiikista innostuva komisario ei oio mutkia, vaan perehtyy murhan taustalla kulkevaan tarinaan yksityiskohtia myöten. Lopulta - tai kuten aina - murhan takaa löytyy inhimillinen ominaisuus, joka on saanut muhia vuosikausia rauhassa: ahneus.

Murhatapauksen lisäksi ahneutta käsitellään kirjassa muutenkin, kun sarjan aikaisemmista osista tuttu taiteilijapariskunta taistelee menestyksen, kateuden ja omantunnon vetisessä suossa. Iäkäs, pahasuinen runoilija raapustaa niin ikään mystistä tarinaa, ja päästää rakkautensa syysmuuttojen mukaan. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin dekkarissa on paljon ihania aineksia, joihin oli kiva uppoutua, mutta tällä kertaa annan myös kritiikkiä. 

Murhatapauksen ympärille ja liepeille kertyy nimittäin niin runsaasti aineksia ja sivujuonteita, että niiden ymmärtäminen alkoi jo käydä työstä. Surmatun miehen tausta oli mielenkiintoinen, sitten kun se alkoi hahmottua, mutta kirjailija oli - ainakin minun makuuni - sortunut tällä kertaa ihan liian monimutkaiseen tarinaan alkuperäiskansoineen, kommunismin sortumisineen, puukaiverruksineen, salaperäisine koodeineen ja pyhimyksineen. Osa näistä oli tietysti vain lukijan harhauttamiseksi, tai ehkä uusien hahmojen esittelemiseksi, mutta vähemmälläkin olisi päästy hyvään lopputulokseen.

Kuolettavasta kertomuksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kaksi sivullista. Helmetin lukuhaaste alkaa olla loppusuoralla ja kuittaan tällä teoksella kohdan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa se sopii kohtaan 29: A book that you consider comfort reading.

Naistenviikko: Jennifer Clement: Basquiatin leski - Rakkaustarina

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Widow Basquiat - A Love Story. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. 224 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nimipäiväsankari Jennifer Clement on minulle aikaisemmin tuttu kahdesta huippuhyvästä romaanista, Rakkaudesta aseisiin ja Varastettujen rukousten vuori. Palkittu, Meksikossa asuva kirjailija kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisella otteella niin Meksikon huumesodan kourissa elävistä tytöistä, Amerikan turvattomammasta, osattomasta puolesta kuin vaikkapa kuvataiteilijan tyttöystävästä. Naistenviikkoon Clement sopii erinomaisesti, sillä ainakin näissä kolmessa teoksessa pääosissa ovat tytöt ja nuoret naiset.

Jean-Michel Basquiat oli nuorena kuollut, nopeasti kuuluisuuteen ja taiteen sisäpiireihin noussut kuvataiteilija. Suzanne Mallouk oli hänen tyttöystävänsä, jonka näkökulmasta Clement kirjoittaa  huumehuuruisista vuosista New Yorkissa 1980-luvun alussa. Teos on eräänlainen elämäkerta tai silminnäkijäkuvaus, vaikka se romaaniksi luokitellaankin. Myös kirjailija itse vilahtaa teoksen lopussa Suzannen ystävänä.

Kamalan nuoria olivat nämä kaksi, jotka hullaantuivat toisistaan ja sinkoituivat mukaan taide-elämään, kuuluisuuteen, muiden eksentristen nuorten ja päihteiden maailmaan. Jean-Michel rikastuu nopeasti, tuhlaa rahansa herkkuihin, limusiineihin ja hepoon. Hän maalaa intohimoisesti ja spontaanisti, mutta hänen päänsä on pian niin sekaisin, ettei hänen vierellään ole mahdollista elää satuttamatta itseään.

Suzanne oli Basquiatin suuri rakkaus, jota hän petti ja kohteli kaltoin. Suzanne eli kuitenkin rinnalla ja lähellä kuin kala vedessä, selviytyen vauhdikkaista vuosista kuin ihmeen kaupalla. Teos paljastaa molemmista intiimejä yksityiskohtia, taustoista kumpuavaa epävarmuutta, nuoruuden röyhkeyttä, äärimmäistä lahjakkuutta ja sekopäisyyttä. Basquiatille oli tärkeää saada mustien ääni esiin taiteessa, mutta valitettavasti hänen uransa loppui lyhyeen. 

Kuuluisia taiteilijoita, kuten Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna, vilisevä teos koostuu varsinaisen kerronnan lisäksi Suzannen muistelmista. Clement on koostanut näistä väljästi rakentuvan, mutta kiihkeästi etenevän teoksen, joka kertoo rivejään enemmän. Pariskunnasta olisi voinut kirjoittaa paksunkin romaanin, mutta Clementin ratkaisu on päiväkirjamaisen tehokas ja mieleenpainuva.

Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 6: A love story. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään erilaisia hahmoja, joista seikkailija sopii tähän kirjaan. Kirjasta myös blogeissa Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him?

Tässä lisää nimipäiväsankareiden teoksia blogistani: Johanna Vuoksenmaan Pimeät tunnit, Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Kädettömät kuninkaat ja Enkelten verta,  Johanna Holmstömin Sielujen saari, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni, mennyt, Jenni Linturin Mullojoki, 1950, Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Viides vuodenaika, Hanna Weseliuksen Alma!, Hanna Morren Tuonen tahto sekä Hanna Haurun Jääkansi. 

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Timo Mäkelä 2018. Arktinen Banaani. Valokuvat Signe Brander. 

Opin taas jotain uutta. Arkistoissa ja museoissa on runsaasti valokuvia menneistä ajoista, kaupungeista, maaseudusta ja kartanoista, mutta harvoin tulee selvitettyä, kuka kuvien takana on. Sarjakuvataiteilija Timo Mäkelä nostaakin tällä teoksella hienosti esiin valokuvaaja Signe Branderin, joka eli vuosina 1869 - 1942. 

Brander aloitti ateljeekuvaajana, mutta sai Helsingin kaupungilta toimeksiannon kuvata katoavaa kaupunkia vuosina 1907 - 1913. Katoavaa siinä mielessä, että Helsinki kasvoi kovaa vauhtia ja puutalokortteleita purettiin uusien rakennusten tieltä. Brander otti kaupungista yli 900 valokuvaa, joissa näkyy rakennusten lisäksi myös ihmisiä, kuten työläisiä, pyykkäreitä ja lapsia. Köyhälistön kuvaamisesta toimeksiantajat eivät olleet aina ihan samaa mieltä Branderin kanssa, mutta onneksi ammattilainen piti päänsä. Myöhemmin valokuvaajan ura jatkui suomalaisten kartanoiden parissa.

Neiti Brander on hyvää ajankuvaa monella tasolla: Helsingin historiaa, sen monikerroksista väestöä, naisen asemaa itsenäisenä ammatinharjoittajana ja yhteiskunnan nopeaa muutosta. Kaupunkikuvan lisäksi minulle jäi erityisesti mieleen Signen toteamus, että joko nainen on jotain tai sitten hän on jonkun vaimo.

Mäkelän piirroksissa on kivasti yksityiskohtia, mutta kokonaisuus pysyy rentona. Tyyli on eläväinen, ja teoksessa on valokuvien lailla hienosti sommiteltuja kuvia ja kohtauksia. Mäkelä kuvaa Branderin topakkana, humoristisena naisena ja sellainen hänen on varmasti täytynyt ollakin pitääkseen paikkansa miehisessä maailmassa. Kirjan lopussa on katsaus Signe Branderin elämään. Teoksesta on blogannut myös Jokke.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahava 2020. Gummerus. 331 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Selja Ahavan neljäs romaani jatkaa teemalla, joka on tullut viime vuosina tutuksi muun muassa Mia Kankimäen teoksista Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin tai vaikkapa Favillin ja Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjoista: historian unohtamat, älykkäät ja rohkeat naiset, edelläkävijät ja tienraivaajat. 

Oliko niin, että pyrin liian korkealle, pyrin näkemään koko ympärilläni avautuvan maiseman, näin joen ja kaipasin jo meren ääreen, kun tehtävänäni olisi ollut pysyä sisällä ja koristella tyynyjä!

Tämän romaanin historiallinen esikuva on 1600-luvulla elänyt hyönteistutkija ja taiteilija Maria Sibylla Merian. Ahavan teos alkaa kuin se olisi Marian fiktiivinen elämäkerta, mutta päähenkilömme pääseekin pidemmälle matkalle kuin esikuvansa koskaan, Saksasta Hollannin kautta Japaniin, läpi aikakausien, muuttuvien vuosisatojen virrassa. 

Maria tutkii hyönteisiä lapsesta saakka. Hänestä on äärettömän kiehtovaa, mitä kaikkea perhosen elämään mahtuu ennen viimeistä lyhyttä, kaunista vaihetta. Tutkimuksillaan Maria kyseenalaistaa aikalaistensa käsityksiä hyönteisten synnystä ja asemasta eläinkunnassa. Hän kyseenalaistaa myös naisen aseman, vaikka joutuukin asettumaan annettuun rooliin. Nuori nainen pitää pintansa, kerää aineistoa ja tutkii ötököitään perheestään piittaamatta. Suhde perheenjäseniin jää etäiseksi, mistä Maria kantaa myöhemmin huonoa omaatuntoa, mutta halu tietää ja kertoa ajaa häntä sinnikkäästi eteenpäin. Maria rikkoo tabuja ja lasikattoja, mutta joutuu myös menettämään paljon ja siinä samalla etsimään itseään. 

Ja tässä minä nyt olin, omasta tahdostani Japanissa, ja kaikki se, mikä kerran oli täyttänyt elämäni ja antanut sille tarkoituksen, oli poissa, ja se, mikä oli jäänyt jäljelle, mahtui tähän kevyeen paperinpalaseen. Lapseni pettynyt ääni.

Ahava punoo hyönteiset muodonmuutoksineen niin kauniiksi ja vetäväksi tarinaksi, että unohdin ihan vallan pelkääväni perhosia. Pitää muistaa tämä ensi kesänä! Hyönteisissä todellakin näyttää riittävän ainesta moneksi ja romaani on ehdottomasti silmiä avaava, luontoa ylistävä ja sen puolesta puhuva teos. Sen ohella Marian tarina oli samoin ehdottoman kiinnostava. Erityisesti pidin 1600-luvun ajankuvasta, Marian kamppailusta odotusten ja roolien ristipaineissa, yksin viihtyvänä tyttärenä, puolisona ja äitinä. Marian Japanissa viettämä aika tuo mukanaan paljon eurooppalaisesta näkökulmasta uutta, ja vaikka paljon nähnyt nainen vihdoin kohtaa myös rakkauden, en ihan niin hyvin viihtynyt romaanin loppuosan kanssa. Tiedän, että Euroopan-vuodet tulevat jäämään mieleeni paremmin.

Jenni Noponen on suunnitellut jälleen kerran upean kauniit kannet. Kauniita olivat varmasti myös Marian piirtämät kasviaiheiset taulut, joiden myynnillä hän elätti itsensä. Niissäkin oli pyrkimys kukan elinkaaren eri vaiheisiin ja muistutukseen hyönteisten merkityksestä, vaikka vihkosten ostajille ne eivät olleetkaan mieleen. Noitavainojen uhka ei lopulta ollut kuin henkäyksen päässä Mariasta.

Mitä pitempään perhosia tarkkailin ja mitä suuremmaksi ymmärrykseni niiden elämästä kasvoi, sitä enemmän kiinnostukseni kääntyi perhosesta toukkaan. Kukkavihkosten jälkeen päätin kirjoittaa kirjan, joka keskittyy perhosiin ja ennen muuta niiden toukkiin. Sillä siipensä avaava perhonen on enää elämänsä viimeisessä lyhyessä vaiheessa, ja kaikki merkittävä ja hämmästyttävä tapahtuu ennen tuota siiville kohoamista.

Lue myös Ahavan aiemmat teokset, Taivaalta tippuvat asiat ja Ennen kuin mieheni katoaa. Esikoisteosta Eksyneen muistikirja en ole lukenut, mutta näistä muista pidin kovasti. Blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Tuijata lisää.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Inga Magga 2020. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kaksi nuorta naista kohtaa toisensa grafiikankurssilla. Taiteen lisäksi heitä yhdistää nyrkkeily, laji jonka molemmat ovat aloittaneet hyvin nuorena, saman miehen valmennuksessa. Toinen naisista on valmentajan tytär, Rebekka. Vasta kun grafiikanlehdet on pystytetty näyttelyksi, saa Rebekka kuulla opettajansa Lolan menneisyydestä ja tämän yhteydestä kylään jossa molemmat ovat kasvaneet.

Barre suoristi selkänsä. Hän oli yhtäkkiä kuin lasinen pilvenpiirtäjä, jota katsoessa ylimmät kerrokset tuntuivat lähestyvän ja horjuttavan tasapainoa. Barre astui ihan lähelle, reviirilleni. Jääkylmät silmät tuijottivat musertavasti, ja minä näin kuinka nuori tyttö peilautui hänen katseestaan, pirstaloitui kyyneleideni läpi. --- - Teen mitä vaan, jos saan jatkaa.

Lolan vuoden nyrkkeilyharrastuksen parissa olivat rajuja, täynnä ristiriitaisia tunteita valmentajaa ja tämän metodeja kohtaan. Hän sai syyn olla poissa kotoa, kehittyi nopeasti, mutta sai haavoja joiden työstäminen ja hyväksyminen kestää pitkään. Rebekka on sen sijaan saanut isältään kaiken, mutta isän menneisyydessä on tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, ovat tuhonneet Rebekan äidin ja monen muun. Rebekka haluaisi itselleen kaiken, urheilun, taiteen ja poikaystävän, isää menettämättä. Mutta onko se mahdollista? 

Inga Maggan esikoisromaanissa on hänen oma lajinsa suuressa roolissa. Nyrkkeily on laji, joka voi nostaa pohjalta, opettaa kuria ja kykyä arvostaa omaa vartaloaan. Tie kehään vaatii kuitenkin paljon, jos sinne saakka on kykyjä. Ja molemmat tytöt haluavat ja pystyvät. Ruumiillisuus on romaanissa vahvasti läsnä, niin hyvässä kuin pahassakin, kauniina ja arkana, katseilta suojassa tai himon kohteena, tatuoituna ja arpisena. Taiteen maisteri on kirjoittanut myös grafiikkaharrastuksen kivasti osaksi Rebekan kunnianhimoa. Tekniikkaa kuvataan kauniin tarkasti yksityiskohtia myöten. Taiteen kautta piirtyy niin armottomuus kuin armeliaisuuskin itseä kohtaan. 

Hyvistä, mielenkiintoisista ja raastavista aiheista huolimatta Maggan kerronnassa ja dialogeissa on jotain hieman kömpelöä, mikä välillä laski lukuvirettä. Romaanin alkupuolella metaforien runsas määrä häiritsi, mutta loppua kohden tarina veti paremmin ja ihan viime sivuilla jo hengästytti. Teos jakaantuu kahteen osaan, Lolan ja Rebekan. Lolan tarina on traagisempi, se herätti myötätuntoa ja järkytystä, kun taas Rebekan osuus tuo kokonaisuuteen hieman jännitystä. Kritiikistä huolimatta koin kuitenkin, että kokonaisuus on hallittu ja tasapainoinen. Bonusta Tampereesta näyttämönä!

Tuore romaani on mainittu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Annelin lukuvinkit. Helmetin haasteessa tämä kuittaa toiseksi viimeiseksi jääneen kohdan 5: Saamelaisen kirjailijan teos. Ainakin kirjailijan sukunimi on saamelainen!

Sujata Massey: Rei Shimura ja tappava manga

Sujata Massey 2000. Englanninkielinen alkuteos The Floating Girl. Suomentanut Titta Leppämäki. Gummerus 2003. 368 s. Lainasin kirjastosta.

Kohdalleni on osunut Japaniin sijoittuvaa kirjallisuutta todella vähän. Kyse on varmasti ainakin osittain omista valinnoistani, mutta tuntuu että valinnanvaraa on silti melko vähän. Neljä vuotta sitten osallistuin Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen, jossa kohteena oli itäaasialainen tai alueelle sijoittuva kirjallisuus. Silloin luin Haruki Murakamin novellikokoelman Miehiä ilman naisia. Sen jälkeen olen lukenut Yoko Ogawan romaanin Professori ja taloudenhoitaja sekä Takashi Hiraiden Kissavieraan. Vaikka mikään näistä ei ole noussut lempiteosteni joukkoon, ihan yleissivistyksenkin kannalta olisi tärkeä lukea itäistä kirjallisuutta hieman enemmän.

Helmetin lukuhaasteessa on tänä vuonna kohta 29: Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva. Samoin PopSugarin lukuhaasteessa on kohta: A book set in Japan. Palkittu kirjailija Sujata Massey ei ole japanilainen, mutta hänen luomiensa rikosromaanien maailmaa ja japanilaisen kulttuurin tuntemusta on kehuttu kovasti. Ja siltä minusta tuntuikin, kun sukelsin sarjakuvien, mangan ja nuorisokulttuurin pariin. Tappava manga on Rei Shimura -sarjan neljäs osa, mutta sitä pystyy lukemaan ihan itsenäisenäkin teoksena. Rein aikaisempiin seikkailuihin viitataan vain muutamalla lauseella.

28-vuotias Rei on kasvanut Kaliforniassa, mutta on puoliksi japanilainen antiikkikeräilijä ja harrastelijaetsivä, jonka on vaikea pysytellä erossa haasteista ja vaarallisista tilanteista. Hänen työnantajansa Gaijin Times, englanninkielinen sanomalehti, menettää asiakkaita ja lehden on löydettävä uusi suunta. Teemaksi valitaan manga, joka vetoaa nuorempiin lukijoihin, ja jonka historiasta ja kulttuurista löytyy paljon teemoja tutkittavaksi. Pian Rei on mukana vyyhdissä, johon on sekaantunut taitava mangapiirtäjä, hänen amerikkalainen opiskelukaverinsa, kopioliikkeen tytär - ja kuka tietää, ehkä jopa yakuza, pelätty rikollisorganisaatio.

Tappava manga on hengästyttävää luettavaa ja käänteitä on niin monia, etten ihan aina pysynyt kärryillä. Rei Shimura ajautuu koko ajan kauemmaksi alkuperäisestä toimeksiannostaan, eikä minun ollut kovin helppo ymmärtää, mihin ollaan menossa ja miksi. Energisen naisen tuore suhde hakee vasta paikkaansa, mutta ymmärtäväisen oloinen nuorimies on onneksi kärsivällinen. Varsinaisen juonikuvion sijaan mielenkiintoisempaa ainesta teoksessa ovat mangakulttuurin piirteet, mangataide ja siihen liittyvä vahva fanikulttuuri. Näistä oppii paljon, vaikkei kulttuuria aikaisemmin tuntisikaan.

Toinen, vieläkin mielenkiintoisempi asia, mikä kirjoissa tulee väistämättä esille, on japanilainen tapakulttuuri. Kaikki se kursailu ja mitä saa sanoa, missä tilanteessa ja kenelle. Yhdysvalloissa kasvanut Rei on tietysti välillä liian suorasanainen ja avoin, mikä paljastaa hänen ulkopuolisuutensa, vaikka hän haluaisi kovasti sulautua joukkoon. Lopulta Rein mieltä kaihertavien rikostenkin taustalla on perheen sisäinen häpeä ja moraalikäsitykset, eivätkä syyt ole ollenkaan niin mafiamaisia kuin Rei pitkään uskoo.

Tämän dekkarisarjan parissa tuskin jatkan, mutta oli kiva lukea teos, jossa on ihan eri puoli Japanista esillä kuin noissa aikaisemmin mainitsemissani teoksissa. Ehkä Japanista luen seuraavaksi mangaa! Tästä teoksesta lisää näissä blogeissa: Kirjahullun päiväkirja ja Kirjaimia.

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto 2019. Gummerus. 275 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään eri aikakausille sijoittuvia tai eri aikakausina julkaistuja teoksia. Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree sijoittuu vuoteen 1900, aikaan jolloin Pariisi elää muutosten kautta, ja löytää hyvin paikkansa lukuhaasteesta.

Olen rutiköyhä, eikä Englannin prinssi juo enää samppanjaa kengästäni, mutta ainakin tässä häkissä olen omasta tahdostani.

Nuori vankilatyöntekijä Albert Grosjean alkaa selvittää omaa menneisyyttään ja kaupunkia piinaavia kabareepaloja. Hän pelastaa suomalaisen kuvanveistäjän Ville Vallgrenin pulasta ja ystävystyy viinanhuuruisia iltoja ja tanssityttöjä rakastavan miehen kanssa. Taiteilijan elämäntavat ja naisseikkailut kauhistuttavat nuortamiestä. Montmartre vilisee muitakin kuuluisia taiteilijoita, mutta myös surkeissa oloissa eläviä ilotyttöjä, tanssijoita ja laulajia. Mikä onkaan orvon Albertin suhde näihin naisiin? Miksi hän on saanut viettää suojattua elämää, vaikka onkin kasvanut vankilassa?

Kauniston romaani on hauska yhdistelmä salapoliisityötä, cancan-julisteista tuttuja värejä, kohellusta, taiteentekemisen tuskaa ja naisten kostoa. Kirjailija on hyödyntänyt lukuisista elokuvista ja aikaisemmista romaaneista tuttua aikakautta ja miljöötä taustaksi tarinalle, jota oli kiva lukea helteisillä uimarannoilla. Teos yhdistää historiallisia aineksia ja henkilöitä fiktiivisiin hahmoihin ja tapahtumiin. Kokonaisuus on yltäkylläinen, hieman karnevalistinenkin, hajuineen ja mutaisine katuineen. Vaatekasan alta saattaa löytyä krapulainen nuori Picasso ja Maailmannäyttelyssä vastaan kävelee Edelfelt.

Kabareen naiset eivät ole tällä kertaa pelkästään miesten katseiden ja nautintojen kohteita, vaan he nousevat yllättävään rooliin tarinan loppua kohden. Jos Villen näkemys naisten työstä on varsin romanttinen, Albert saa kuulla rankan ammatin varjopuolesta. Kuten kirjailija itsekin muistuttaa teoksen loppusanoissa, heidän elämänsä ei ollut kadehdittavaa vaan useimmiten lyhyt, kirkas tähdenlento.

Lisää Tulenpunaisesta kabareesta näissä blogeissa: Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut ja Ja kaikkea muuta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 2: Iloinen kirja - ehkä ei iloinen, mutta hyväntuulinen ja hieman höpsö, teemoistaan huolimatta.

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Mero 2019. Gummerus. 383 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Korona- ja kiireajan hemmotteluhankinta, joka yllätti positiivisesti! Kirjan nimen ja takakannen kuvauksen perusteella en ehkä olisi tarttunut tähän teokseen ostomielessä - kirjastosta olisin saattanut sen toki lainata. Mutta luin siitä pari niin mairittelevaa blogipostausta, etten voinut vastustaa kiusausta, etenkin kun kirja sijoittuu Oxfordiin ja Englannin maaseudulle.

Minun piti viettää mukava, viaton kevätloma Englannissa eikä sekaantua mihinkään, mutta sen sijaan kuuntelin kuolleiden ääniä, epäilin taloudenhoitajaa salasuhteesta ja botanistia eläinsuojelurikoksesta. Aikaisemmin minun Englantini oli ollut mustarastaan laulua, teekutsuja ja sinililjoja, mutta nyt pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaanrantaan, ja se oli kokonaan omaa syytäni.

Nora rakastaa Englantia ja romantiikan ajan runoilijoita, muttei ole koskaan edes suunnitellut matkaa saarelle, sillä todellisuushan saattaisi pilata hänen kuvitelmansa, jossa kävellään mukulakivikatuja keskiaikaisessa kylässä, ja jossa rikokset ratkaisee Morse. Yllättäen hän kuitenkin saa kutsun Englantiin, jossa hänen sisarpuolensa Heli on menossa naimisiin - aatelisen kanssa! Puitteet perillä ovat täydelliset: satoja vuosia vanha kartano ja sen puutarha, nuivat palvelijat, sulhasen takakireät vanhemmat ja ennen kaikkea lähellä sijaitseva yliopistokaupunki Oxford.

Oxford kylpi alkukesän hennossa auringonpaisteessa. Kostea ja lämmin tuuli heitti minut High Streetiltä University Collegen sisäpihalle, missä siistiksi leikatun nurmen reunoilla kukki pieniä, vaaleansinisiä lemmikkejä. 

Jonkin Oxfordin collegen sisäpihaa. Oma otos.

On Englannissa muutakin, joka saa Noran pään pyörälle. Toinen aatelisperheen pojista on ollut kadoksissa jo kymmenen vuotta. Millainen oli tämä taiteilijasielu, jonka menneisyyteen liittyy paljon salaisuuksia ja kuoleman houkutusta? Nora ei voi vastustaa kiusausta, vaan alkaa penkoa kartanon pölyttyneitä huoneita. Hänen sydämensä sykkii gotiikalle, romantiikalle ja runoudelle - mutta kartanon mailla on myös miehiä, joiden kohtaaminen sähköistää kuukauden mittaiseksi venyvää reissua.

Nora on hauska yhdistelmä sarkasmia, jääräpäisyyttä ja suusta putoavia sammakoita. Hänen goottihenkisyytensä poikkeaa Helin omaksumasta linnanneito-lookista, mutta brittikirjallisuuden klassikot tuntevana hän löytää helposti älyllistä seuraa ja haasteita. Mero on luonut upean tunnelman, joka hohkaa romantiikan ajan dramatiikkaa, hullunkurisia kohtaamisia, ympäröivän luonnon väkeviä tuoksuja, okkultismia, mysteerejä ja eroottista säpinää. Tällaisen kuvauksen perusteella olisin saattanut itse jättää kirjan ostamatta, mutta Mero kirjoittaa niin viettelevää tekstiä, että ennakkoluuloni joutuivat romukoppaan.

Ihana yhdistelmä kartanoromantiikkaa, salapoliisijännitystä ja taidetta. Sopii lukijalle, joka haluaa rentoutua ja lähteä nojatuolimatkalle, ja joka ei pelkää runsaita viittauksia runouden historiaan tai englanninkielisiä säkeitä kahdensadan vuoden takaa. Noran sarkastisesta hahmosta ja teoksen eroottisesta latauksesta tuli mieleen S. A. Keräsen Symbioosi, joka samoin sijoittuu Oxfordiin. Voi kunpa pääsisin sinne taas joku päivä!

Kuvassa Christ Church College, Oxford. Oma otos.

Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 17: Tutkijan kirjoittama kirja. Niina Mero on kirjallisuudentutkija. Seinäjoen aikamatkahaasteessa tämä menee kohtaan 4: Kirja sijoittuu kesään, ja PopSugar Reading Challenge: Your favourite prompt from a past PS Reading Challenge. Ja tässä ne blogit joiden ansiosta löysin kirjan: Lumiomena (tietysti!), Kirjoihin kadonnut ja Kirjaluotsi. Upean kannen on jälleen suunnitellut Jenni Noponen.

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri 2019. Otava. 444 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriimme valittiin tällä kertaa romaani vuonna 1968 kuolleesta kuvataiteilija Arvid Bromsista. Tuuri kertoo Bromsin elämästä niiden noin kymmenen vuoden ajalta, jotka tämä asui Lappajärven Lehtiniemessä. Minulle entuudestaan tuntematon taiteilija oli omana aikanaan tunnettu persoona. Bromsin työ tunnettiin laajalti, hän onnistui myymään taidetta melkoisen määrän Pohjanmaalla asuessaan, ja nuorempana hänen kätensä jälkiä on ihailtu muuallakin.

En ole edelleenkään kovin ihastunut Antti Tuurin tapaan kirjoittaa. Kerronta on töksähtelevää ja hyvin toteavaa, dialogia ei edelleenkään ole, vaan kaikki avautuu minäkertojan kautta. Kerronnassa on paljon arkisia yksityiskohtia ja toistoa, joita en välttämättä kaipaisi. Toisaalta suoraviivainen teksti kulkee jouhevasti ja sitä on nopea lukea, joten asia etenee. Ja sitten kuitenkin kävi niin, että kun pääsin tarinaan sisään, halusin lukea sitä eteenpäin tyylistä huolimatta.

Tuuri nimittäin kuvaa Arvid Bromsin hyvin uskottavalla tavalla. Esiin piirtyy mies, jonka elämä on ollut varmasti lähes yhtä värikästä kuin hän antaa itse uskoa. Kaikkeen Bromsin kertomaan ei kannata uskoa, sillä hän liioittelee, valehtelee ja värittää tarinoitaan ja kokemuksiaan, tuntemiensa ihmisten määrää ja rooliaan heidän seurassa. Bromsilla on takanaan jo neljä avioliittoa, kun hän saapuu Lappajärvelle tulevan viidennen vaimonsa Helvi Inkerin kanssa. Takana on myös räiskyvä suhde silloiseen seurapiirijulkkikseen Emmi Jurkkaan, jonka poika Jussi piipahtaa välillä kylässä.

Valehtelun ja nopeiden liikkeittensä lisäksi Bromsista tekee haastavan kumppanin hänen rakkautensa alkoholiin. Helvi Inkerillä on lääke, jolla hän tainnuttaa miehensä välillä aggressiiviseksi käyviä juoppohulluuksia. Juopottelu ja taipumus huijaamiseen pilaavat myös useita Bromsin saamia hyviä maalaustilauksia, tuhoaa ystävyyssuhteita ja onpa vienyt tämän vankilaankin. Omalla taiteellisella ja henkevällä tavallaan varmasti hyvää ja viehättävää seuraa, mutta Tuuri on rehellinen, eikä miehestä kovin hyvää kuvaa synny. Taustalla ja geeneissä on varmasti syynsä, mutta niihin ei pureuduta.

Lopputeksteissä Tuuri paljastaa, että yksi kirjassa kuvatuista lappajärvisistä on hänen isänsä. Kirjailijan keräämä aineisto perustunee siis pitkälti aikalaisten muistoihin Bromsista. Mukana kulkevat taksinkuljettaja Matti, kunnanlääkäri perheineen, autokauppias rouvineen, maanmittaaja ja tämän arka vaimo, sekä salaperäinen Eero Petälä, joka kertoo Bromsille merkillisiä juonia ja kuvioita Kekkosen kumoamiseksi. Ajankuva on onnistunut, kuten Tuurilla tietysti aina.

Ja on teoksessa se taiteenkin tekeminen suuressa roolissa. Broms kertoo kuulijoille mielellään mitä hän on maalaamisesta oppinut suurelta esikuvaltaan, miten värit vaikuttavat häneen ja mielikuviin, miten hän ammentaa pohjalaisesta maisemasta ympärillään ja on hän välillä varsin tuotteliaskin. Levoton mieli, joka sai aikaan paljon, mutta joka aiheutti myös pahennusta ja mielipahaa ympäristössään.

Kirjan on lukenut myös Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö. Seinäjoen aikahaasteessa tämä sopii kohtaan 23: 1960-luvulle sijoittuva kirja. PopSugar Reading Challenge: A book by an author who has written more than 20 books.

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen 2018. Gummerus. E-kirja 277 s. Luin BookBeatista.

Hyvä Sara ja hyvä me, kun valitsimme teoksen lukupiiriimme luettavaksi. Tästä saadaan herkulliset keskustelut aikaiseksi ensi torstaina. Meistä osa pääsi kuuntelemaan lukemisen rinnalle Anna Kortelaisen esitelmää Sarasta ja elämäkerrasta pari viikkoa sitten Tampereen Metsossa. Olipa hieno sattuma, sillä Kortelaisen eläväinen ja lämminhenkinen esitelmä antoi lisää ulottuvuuksia lukemiseen. Kiitos siitä kirjailijalle!

- Tämä oli aikanaan naisten kaupunki. --- Taidemuseoni kuuluu Tampereelle, koska sen kokoelmat ovat tulleet naisilta. Asiakkaideni lompakoista ja säästöistä ja kuukausipalkoista, myyjättärieni työstä ja minun työstäni. --- Jokainen tamperettaren helmanhulmahdus ja napakasti napitettu takki on osallinen tähän taidekokoelmaan.

Hyvä Sara! on monipuolinen teos ja perusteellinen katsaus tamperelaisen liikenaisen ja taidemesenaatin Sara Hildénin elämään. Äärimmäisen köyhästä torpan tytöstä kasvoi vähitellen nainen, joka vaikutti ensin vuosikymmenten ajan vaatettamalla kasvavan kaupungin miehet ja naiset, ja sen jälkeen rakentamalla valtavan taidekokelman, jonka kruunuksi saamme edelleen nauttia Sara Hildénin taidemuseon upeista näyttelyistä.

Vuonna 1992 kuolleesta Sarasta on varmasti edelleen elossa monenlaisia tarinoita ja mielipiteitäkin. Kortelaisen kirjoittama elämäkerta valottaa Tampereen ja Suomen historian tapahtumien ja erilaisten virtausten kautta yksin pärjäävän naisen elämää aina sisällissotaa edeltävistä vuosista 1980-lopulle saakka. Sara eli pitkään "itsellisenä" naisena ja nautti vapaudestaan, mutta kartutti osaamistaan ja omaisuuttaan systemaattisella otteella nuoresta lähtien. Vaatealan kaupankäynnin hän oppi tekemällä alusta lähtien nöyrästi kaiken tarvittavan, ja kun ura eteni, Sara pääsi hankkimaan tietotaitoa Pariisia myöten. Taidetta hän keräsi vähitellen ja hänen ympärillään oli nuoresta lähtien taiteentekijöitä. Avioliitto taidemaalari Erik Enrothin kanssa syvensi Saran suhdetta taiteenkeräilyyn, mutta suhteesta ei valitettavasti tullut onnellista.

Siinä vaiheessa kun Sara Hildénillä oli jo mahdollisuus perustaa oma pukimonsa, hän alkoi sijoittaa omaisuuttaan entistä enemmän taiteen tukemiseen, olihan hän esimerkiksi vuonna 1968 Tampereen suurin yksityinen veronmaksaja! Sara oli hyväntekijä muutenkin ja piti hyvää huolta lähellä olevista ihmisistään. Viimeisten vuosikymmenten suurin intohimo näyttäisi kuitenkin olevan taiteen mesenointi ja mahdollisuus omalta osaltaan edesauttaa kotimaisen modernin taiteen kehittymistä.

"Ilman suurta taiteen rakkautta ei vastaavanlaisia, maamme merkittävimpiin kuuluvia taidekokoelmia olisi syntynyt. Sara Hildén on ainoa naismesenaatti Suomessa." 

- Kauneuteen liittyy jokin sellainen kunnianhimo, jota on vaikea pukea sanoiksi. Ei ulkoisen tunnustuksen himo, vaan itsensä ylittämisen kunnianhimo. Taide on vapauden valtakunta.

Hyvä Sara!, kuten jo sanoin, käsittää runsaasti paikallista historiaa, joka on jo itsessään hyvin mielenkiintoista. Sen lisäksi Hildénin arkistoista on löytynyt paljon valtavan yksityiskohtaista tietoa ja lippulappusia, joiden perusteella Kortelainen on päässyt sisälle Hildénin yksityis- ja bisneselämään: runsaasti kirjeitä ystäviltä ja miehiltä, kuitteja, matkalippuja, sopimuksia ja vaikka mitä. Jo pelkästään Saran saamien rakkauskirjeiden pohjalta olisi voinut luoda mielenkiintoisen teoksen, mutta se olisi tietysti ollut yksipuolisempi ja väistämättä osin fiktiivinen, sillä Saran kirjoittamia kirjeitä ei ole juurikaan säilynyt.

Myöhempien vuosien myötä kirjeenvaihto taideystävien kanssa, taidematkat Venetsian biennaaleihin ja muotimatkat Pariisiin, sekä teosluettelot Saran kulloinkin hankkimista taideteoksista muodostavat jo toisen yhtä mielenkiintoisen kokonaisuuden. Saatika mäkinen avioliitto ja raastava suhde alkoholistin kanssa! Tai nuoren tytön ja omapäisen naisen elämä kahden maailmansodan aikana ja niiden välissä. Tarinoita ja tasoja on niin paljon, että tästä blogitekstistäkin on varmasti unohtunut jotain olennaista.

Tämän kaiken Kortelainen on kuitenkin saanut yksiin kansiin. Luettavaa oli paljon, mutta se oli palkitsevaa. Joitakin luettelomaisia yksityiskohtia taisin loppua kohden jo hyppiä yli, mutta teoksessa riittää kaikille jotakin. Hyvä Sara! tekee (ainakin nais)lukijalle samalla tavalla rohkean ja nosteisen olon kuin vaikkapa Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Sara Esteri Hildén teki uskomattoman hienon elämäntyön ja voisi olla monessa esimerkkinä kenelle tahansa! Hyvä Sara!

Teos on noteerattu myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kaisa Reetta T. Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin: Helmet, kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, Lukemattomat naiset ja Elämä, kerta kaikkiaan!

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki 2018. Otava. 447 sivua plus kuvat. Oma ostos. 

Kankimäen esikoisteos, Asioita jotka saavat sydämeen lyömään nopeammin, ihastutti muutamia vuosia sitten. Kirjailija oli tehnyt teosta varten paljon tutkimustyötä ja lopputulos oli ihana sekoitus romaania, historiaa, tietokirjallisuutta ja matkakertomuksia. Saman tyyppinen kokonaisuus on tämäkin tuore Naiset joita ajattelen öisin. Siinä missä esikoisteos sukelsi Kiotoon ja tuhannen vuoden takaiseen hoviin ja naiseen nimeltään Sei Shōnagon, tämä toinen kirja on pyrkimys perehtyä useampaan uskomattomaan, aikansa rajoja rikkoneeseen naiseen. Kankimäen "yönaisia" ovat mm. maailmanmatkaajat Karen Blixen, Isabella Bird ja Ida Pheiffer, sekä renesanssi- ja barokkitaiteen uranuurtajanaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi.

Upea teos! Kirjan tarinat ovat kiehtovia monella tavalla. Ensimmäisen puoliskon tutkimusmatkaajien kautta lukijalle avautuu 1800-luvun Eurooppa ja sen ulkopuolinen maailma. Naisten kautta hahmottuu 1800-luvun ajatusmaailma, luokkayhteiskunta ja sen asenteet, eurooppalaiset arvot, naisen asema ja arki. Karen Blixenin kohtaamassa Afrikassa kaikki on äärimmäistä: fantastinen luonto, kertakaikkinen köyhyys, valkoisten hulluus. Vaikka Blixen on itse osa riistoa ja valkoista valtaa, täytyy samaan aikaan ihailla sitä sinniä ja intohimoa, jolla hän pärjää vaikeissa olosuhteissa. Blixenin tarina on tutumpi kuin Kankimäen muiden maailmaa kiertäneiden itsenäisten, omapäisten ja rohkeiden naisten: Isabella, Ida ja Mary - te teitte keski-ikäisten, elämäänsä kyllästyneiden naisten irtiottoja sataviisikymmentä vuotta ennen kuin niistä tuli muotia.

Ihan käsittämätöntä on mm. se, miten nämä naiset pääsivät toteuttamaan itseään ja unelmiaan, rämpivät pitkin sademetsiä, vuorenrinteitä ja aavikoita, mutta pitivät mielessään luokkansa odottaman säädyllisyyden vaatimuksen ja sen kuvan, joka naisesta tuli olla:

Mieti nyt itsekin: ratsastat ympäri Kalliovuoria silmäpuolen lainsuojattoman seurassa, raahaudut lavantaudissa Siinain autiomaan halki beduiinien kanssa, myöhemmin tarvot 42 päivää jäätävässä lumituiskussa Persian vuoristossa, olet uskomattoman rohkea, sitkeä ja kaiken lisäksi reilusti yli neljänkymmenen, loppuvaiheessa jopa yli kuudenkymmenen - miksi sinua kiinnostaa kissan hännän vertaa, mitä muut sinusta ajattelevat? Pitäkööt säädyllisyytensä! Pukeudu housuihin jos huvittaa!

Teoksen ote on luonnollisesti vahvan feministinen ja Kankimäki haluaa nostaa tietoisuuteemme sen, miten naisia mitätöitiin vielä senkin jälkeen, kun heistä oli tullut maailmankuuluja tai alansa ensimmäisä. Historia on ollut pitkään miesten historiaa:

---mutta edes saksalaiset tai itävaltalaiset ystäväni eivät ole koskaan kuulleetkaan hänestä - tästä rajoja rikkoneesta, kansainvälisiä bestselereistä kirjoittaneesta, kuninkaallisia mitalein palkitusta keski-ikäisestä naisihmisestä, jonka mukaan on nimetty yksi merikotilo ja muuan madagaskarilainen sammkko.

Maailmaa kiertäneiden naisten jälkeen teos siirtyy renesanssitaiteen pariin. Kankimäki löytää kuin löytääkin muutaman sinnikkään naismaalarin, jotka ovat valloittaneet neroudellaan, teknisellä taituruudellaan ja kaupankäyntikyvyillään aikana, jolloin naisten rooli oli olla joko synnyttäjä, nunna tai prostituoitu. Nämä esikuvalliset naiset takoivat mainetta ja vähän rahaakin, mutta lapsia syntyi heillekin. Hekin olivat osaamisestaan huolimatta riippuvaisia miehistä, isistään, aviomiehistään ja mesenaateistaan. Ehkä töihin saattoi kuitenkin upottaa vihjeitä naisen elämän karseuksista, kuten miesten ainaisesta kähminnästä tai ulkonäköpaineista. Ja ehkäpä hän halusi samalla antaa katsojille opetuksen siitä, mitä naiset voivat ja eivät voineet tehdä. Tässä saatana. Katsokaa mihin nainen pystyy. 

Kaiken muun vahvan ja voimaannuttavan (kyllä, käytän tätä vihaamaani sanaa!) lisäksi lukija saa nautiskella (vielä) koskemattoman luonnon kauniista kuvauksesta:

Alexandra rakasti näitä Tiibetin karuja aroja ja rinteitä, vuorten huimaavia huippuja, ikuista lunta, avaraa taivasta, horisontin sokaisevaa valoa, autioita ja vihreydestä paljaita tasankoja, mielikuvituksellisen muotoisten kivien kaaosta ja hiljaisuutta jossa vain tuuli lauloi.

Naiset joita ajattelen öisin ihastuttaa monipuolisuudellaan ja sellainen on myös kirjan rakenne, jossa Kankimäki hyödyntää kirjelappusia, listoja ja kuvia. Kunkin yönaisen oman luvun jälkeen on luettelo asioista, joita näiltä naisilta voi oppia (teki mieli tehdä muistiinpanoja ja ottaa alleviivaustussi esiin!). Teksti on kertovaa, keskustelevaa, humoristista, reflektoivaa, unelmoivaa... kirjaa on riemullista lukea. Se on täynnä naisenergiaa, kauneutta, intohimoa ja sellaisia historian yksityiskohtia, jotka tekevät kirjasta elävän ja kiehtovan. Lukeminen tekee olosta ihmeen seesteisen ja onnellisen. Kirjailija keskustelee yönaistensa kanssa, lähettää heille viestejä ja kirjeitä menneisyyteen. Teos on yönaisten lisäksi myös matka kirjailijaan itseensä ja hänen kirjailijan-identiteettiinsä, ja kaikkeen siihen, mitä unelmiensa perässä kulkeva keski-ikäinen nainen vain voi kohdata.

Lisää näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön! ja Kirsin kirjanurkka. Kiitos lukupiiri- ja blogiystävälle Sarille, joka valitsi kirjan seuraavaan lukupiiriimme - tästä riittää keskusteltavaa! 

Taiteilijaromaanihaaste: oma koontini

Tuijata-blogista löytyi syyskuussa mielenkiintoinen haaste lukea taiteilijoista ja taiteesta kertovia romaaneja. Viime vuonna ilmestyikin runsaasti aiheeseen sopivia teoksia, niin fiktiivisiä kuin elämänkerrallisiakin. Sama trendi on tuntunut jatkuvan tänäkin vuonna. Oli siis helppoa lähteä mukaan ja päätinkin, että luen tähän haasteeseen nimenomaan näitä tuoreita romaaneja. Haaste-emännän ohje kuuluu näin: Postaa ainakin yhdestä romaanista, jossa taiteilijuus, taiteilija tai taide on keskeistä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy.  

Lukemani kirjat ovat:
1. Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
2. Jessie Burton: Muusa
3. Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
4. Kati Tervo: Iltalaulaja 
5. Pirkko Soininen: Ellen

Linkeistä pääsee lukemaan varsinaisen postaukseni kirjoista, mutta lisään tähän ajatuksia, joita kirjat nyt herättävät. Härkösen Valomerkki ei meinannut lähteä vetämään ja hetken mietinkin, josko jätän sen kesken, mutta loppujen lopuksi teema - masentunut kirjailija - olikin se, mikä kannatteli ja josta kiinnostuin. Lisääplussaa Härkösen nasevasta dialogista ja ajankohtaisista, naiseuteen liittyvistä nostoista.

Jessie Burton oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Muusa liikkuu kahdella aikatasolla, joita yhdistää sukulaisuus ja maalaukset. Kirjassa parasta oli rakkaus taiteeseen ja taiteen tekemiseen, hurmaava Andalusia ja muut kiehtovat yksityiskohdat. Pientä miinusta olivat kuitenkin pinnallisiksi jääneet henkilöhahmot ja hieman liian kimurantit motiivit, mutta niistäkin huolimatta romaani onnistui aiheuttamaan ajoittaista ahmimista.

Ahokumpu on esikoiskirjailija, jonka pieni romaani kertoo pakkomielteisestä työnteosta, mielenhauraudesta, musiikista ja perhosista. Herkkävireinen romaani on ehjä ja sopusointuinen kokonaisuus, jonka rakenteessa on piristäviä yksityiskohtia. 

Ellen Thesleff on päässyt romaanihahmoksi kahteen tuoreeseen teokseen. Tervon Iltalaulajassa eletään viimeistä kesää Muroleen huvilalla Taimi-piian kanssa: hehkuva kesä, järvi ja rakkaus maalaamiseen, Ellenin muistot ja Taimin haaveet. Tämän jälkeen oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla Pirkko Soininen avaa Thesleffin Firenzen-vuosia. Päiväkirjaromaanin keskiössä on rakkaus Firenzeen ja mieleeni on jäänyt myös Ellenin ja tämän siskon vahva side. Molemmat Ellen-romaanit luovat kuvaa itsenäisestä, aikaansa edellä olevasta rämäpäästä, joka elää taide edellä eikä anna minkään estää sen tekemistä. Upea Ellen!

Kiitos emännälle haasteesta, johon osallistuminen antoi paljon! Taiteen tai sen tekemisen määrä vaihteli romaaneissa kovasti, mutta kaikkia yhdistävä tekijä oli jonkinlainen antautuminen ja omistautuminen taiteelle. Vahvan intohimon kanssa käsikädessä näyttää usein kulkevan hauras mieli ja pelko siitä, miten rahat riittävät. Etenkin naistaiteilijan on (edelleen) todistettava oikeuttaan itsensä toteuttamiseen, eikä taiteilijan arki ole niin loistokasta kuin heidän tuotoksensa.

Koontipostaus Tuijatan sivuilla julkaistaan toukokuun ensimmäisenä päivänä. Hauskaa vappua!

Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen 2018. Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 189 sivua. 

Olipa kiva lukea lähes peräkkäin kaksi tuoretta teosta taiteilija Ellen Thesleffistä. Fiktiivisiä molemmat, mutta yhtymäkohtia on ja molemmista tunnistaa sen saman periksiantamattoman oman tiensä kulkijan, naisen joka puski eteenpäin miesten maailmassa. Siinä missä Kati Tervon Iltalaulaja kertoo Thesleffin viimeisestä kesästä Muroleessa, Ellen on kokoelma fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä Firenzen vuosilta.

Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä.

Firenze oli Thesleffille koti, muusa ja ystävä. Se oli inspiraation lähde monille muillekin taiteilijoille, mutta tuskin monikaan on viettänyt siellä niin monta talvea kuin Ellen. Hänellä oli siellä mukanaan välillä iso osa perheestä, siskoja ja äiti, veljet kävivät kylässä ja taiteilijaystäviä tavattiin ravintola Lapissa. Gerda-siskon kanssa Ellen taisi lopulta asua suurimman osan ajastaan, sillä kumpikaan ei mennyt naimisiin. Ellen tarvitsi yksinoloa eikä varmasti ollut ihan helpoin asuinkumppani, mutta perhe ymmärsi taiteilijan tarpeet. Apurahat mahdollistivat taiteentekemisen, ja merkittävä rooli oli myös vanhemmilla, jotka olivat alusta pitäen uskoneet tyttärensä taiteellisiin lahjoihin ja kannustaneet omalle tielleen, paheksuvista sukulaisista tai yhteiskunnasta huolimatta.

Kaikki on taistelua, kauneuskin. Kun maalaa, on unohdettava kaikki, ei silloin voi ajatella vastaanottajia, odotuksia, perhettä, sitä että maha kurnii, että edelliset maalaukset teilattiin arvosteluissa. Taide ei ole tapa hakea hyväksyntää. Taide on totuus.

Molemmat lukemani romaanit maalaavat kuvan Ellenistä, joka uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä, hieman rämäpää, joka pukee halutessaan housut jalkaansa ja ajaa tukkansa lyhyeksi, väittelee miesten kanssa ja tekee kaikkensa jotta saa maalata. Millään muulla ei ole väliä. Ellen ajautuu työnsä kanssa usein sellaiseen flow-tilaan, että hän unohtaa syödä, eikä siihen aina oikein ole rahaakaan. Firenzessä Ellen myös rakastaa englantilaista teatteritaiteilija Gordon Craigia, jolla tosin on muitakin naisia. Jos Gordon järisyttää hänen tunteitaan, niin tekee myös kaikki se taide ja kauneus, joka on Firenzessä jokapäiväistä.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Romaanit Ellen Thesleffistä luovat uskoa ja tekevät kamalan hyvän olon. Naisessa on jotain uskomattoman ihailtavaa. Siksi käytän tämän romaanin Helmetin haastekohtaan 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Molemmat Ellen-romaanit tuovat arkeen pientä juhlaa ja luksusta, sillä niiden lyhyet päiväkirjamerkinnöt tai luvut ovat kuin kevyitä mutta merkityksistä painavia siveltimenvetoja. Ellenin rakkaus sekä taiteeseen että Firenzeen ja Muroleeseen nostavat arjen yläpuolelle. Vaikka kovasti Ellenistä nautinkin, olisin kaivannut viimeisiin vuosikymmeniin lisää täytettä, lisää yhteiskunnallista draamaa, lisää niitä hitaita hetkiä nuoruuden Firenzessä, sillä ihan kuin kirjan lopussa olisi ollut turhan kiire saada romaani kansiin ja päästä vuoteen 1939. 

Osallistun Ellenillä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen. Goodreadsin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: A book with a warm atmosphere (centered on family etc.). Kirjasta lisää blogeissa Luettua elämää, Lumiomena ja Leena Lumi.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo 2017. Iltalaulaja. Otava. 204 sivua.

Ellen Thesleff on päässyt päähenkilöksi viime aikoina useammassakin teoksessa. Hanna-Reetta Schreck kirjoitti viime vuonna Thesleffin elämästä ja taiteesta teoksessa Minä maalaan kuin jumala. Tämän vuoden alussa ilmestyi Pirkko Soinisen Ellen, päiväkirjaromaani taiteilijan vuosista Firenzestä. Sen aion lukea vielä kevään aikana. Kati Tervon Iltalaulaja sen sijaan matkaa Ellenin mukana Ruoveden Muroleelle ja viettää siellä kesän maalarin ja tämän Taimi-piian kanssa.

Thesleff on romaanissa jo 75-vuotias, kun hän saapuu rakkaaseen kesäpaikkaansa viimeistä kertaa vuonna 1945. Sota on periaatteessa jo takana, mutta kaikuu taustalla, kyläläisiä on kuollut eikä maa ole vielä toipunut. Ellen elää kuitenkin kesästä ja valosta, saa voimaa maalata ja olla huolehtimatta. Aurinko on hänen muusansa. Ympärillä kukoistava luonto, veneretket ja linnunlaulu luovat suloista tunnelmaa. Vanha nainen jaksaa ottaa tanssiaskelia ja iloita taiteesta, jota pensseli maalaa kankaalle.

Ei, en minä sinua hylkää, hän puhui maisemalle. Kuljet kanssani matkan, elähdytät aamuja, rauhoitat iltoja. Kun lähden, pakkaan sinut mukaan.

Maalaistyttö Taimi on ihaillut taiteilijaa salaa lapsesta saakka, eikä hänen äitinsä katso hyvällä sitä haihattelua ja haaveilua, jota Ellen ja taide Taimissa aiheuttavat. Ahdasmielinen äiti ja tuurijuoppo isä painavat nuoren tytön mieltä, mutta kesä Ellenin kanssa on ihmeellinen. Taimi soutaisi taiteilijan saareen maalaamaan vaikka tuhat kertaa, ettei yhteinen kesä vaan loppuisi. Ellen ei voi olla ihailematta Taimin nuoruudenhehkua ja niinpä tyttö päätyy hänen mallikseen.

Iltalaulajassa on kaunis ja herkkäkin tunnelma, joka ylistää lyhyttä kesää, aurinkoa ja taiteen voimaa. Tervon lyhyet lauseet tekevät kerronnasta napakkaa ja hieman se hyppeleekin levottomasti. Olisin kaivannut siihen ehkä lisää täytettä. Mutta levottomia taitavat olla romaanin naisetkin. Tervo on käyttänyt materiaalina muun muassa Thesleffin kirjeitä siskolleen Helsinkiin. Mielenkiintoista on seurata millä tavalla kaksi eri-ikäistä naista niin erilaisista taustoista tulevat toimeen, kommunikoivat ja elävät rinta rinnan. Valkonen talo, Casa Bianca, on se piste, jossa heidän elämänsä ja ajatusmaailmansakin risteävät. Molemmilla on sisko, joita he kaipaavat, toisella mahdollisuudet joihin hän ei usko, toisella Firenze ja kielet, joita toinen ei tavoita. Mielenkiintoisia ovat myös ajatukset naisen asemasta ja mahdollisuuksista vuosina, jolloin niin monia vielä määriteltiin miehen kautta.

Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 28: 4 books linked by the 4 elements: Book #3 Water. Lisäksi osallistun tällä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen.