Marjane Satrapi: Pistoja

Marjane Satrapi 2003. Alkuteos Broderies. Suomentanut Taina Helkamo. Like 2010. 134 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Halusin epätoivoisesti saada Helmetin lukuhaasteen valmiiksi. Olen lukenut kyllä lukumääräisesti tarpeeksi kirjoja sitä varten, mutta etenkin loppuvuodesta lukemani kirjat eivät ole enää osuneet puuttuviin kohtiin. Viimeiseksi jäi roikkumaan kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija. Mietin miten ehtisin vielä lukea kokonaisen kirjan, kunnes hoksasin tarkistaa rakastamani Marjane Satrapin tuotannon. Ja sieltähän löytyi lisää sarjakuvateoksia!

Pistoja on pieni kuvateos iranilaisista naisista, jotka kokoontuvat säännöllisesti kertomaan tarinoitaan, juoruilemaan ja purkamaan sydäntään toisilleen. Kuten he toteavat, selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Osa heidän herkullisista kertomuksistaan onkin tosiaan juoruja, ystävien ja tuttujen selän takana puhumista ja jopa arvostelua. Osa on enemmän omakohtaisia kokemuksia, joista kertominen keventää mieltä ja saa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

 

Mistä naiset sitten juoruilevat? Miehistä ja seksistä tietysti! Miehen löytämisestä, miehiin tutustumisesta, naimisiin menosta ja avioeroista. Mutta ennen kaikkea kaikenlaisista häpeällisistä tai noloista sattumuksista joita tapauksiin liittyy, olivat ne omia tai toisten naisten kokemia. 

Se mikä nykypäivän lukijalle saattaa tulla yllätyksenä, on se miten moderneja ja rohkeita Satrapin naiset ovat. Toki aika on ollut eri ja monet nykyään vaikkapa Satrapin isoäidin ikäluokan naiset ovat saattaneet elää hyvinkin vapaasti ja erilaisessa maassa kuin mitä Iran on nykyään siitä huolimatta että silloinkin on ollut järjestettyjä avioliittoja. He ovat ehkä seurustelleet useamman miehen kanssa, joku on ollut useasti naimisissa, joku on käynyt mutkan Euroopassa ja joku on jäänytkin sinne. 

Tällainen teos on hyvä muistutus siitä, miten nopeasti politiikka ja uskonto osana sitä voivat muuttaa maan sisäisiä asetelmia ja asenteita, ja kovasti toivon että Iranin naiset saavat entisenlaisen asemansa vielä jonain päivänä takaisin. Postaukseni Satrapin upeista Persepolis-teoksista täällä ja täällä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi. Suomentanut Jaana Nikula. otava 2018. 224 sivua. Kirjastosta.

Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut - lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki - oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä.

Kolmekymmentä vuotta sitten nuori Nahid antautui mukaan vastarintaliikkeen toimintaan, kun islamilainen vallankumous jyräsi Iranin ja vainot alkoivat. Läheisten kuolema, petosten ja paljastumisten pelko, ja erityisesti vastasyntynyt lapsi saivat nuoren parin lähtemään kotimaastaan kohti lumen, meren ja vihreiden metsien Ruotsia. Nyt kun Nahidin mies on kuollut ja tytär Aram elää jo omaan aikuisuuttaan, saa Nahid tietää sairastavansa syöpää. Hänelle annetaan puoli vuotta elinaikaa, mutta on mahdollista että aikaa on vain joitakin viikkoja tai jopa vuosia.

Sairastuminen saa naisessa aikaan tunteiden vuoristoradan. Nahid käy läpi menneisyyttään, suhdetta äitiinsä ja siskoihinsa, omaan mieheensä, väkivaltaa joka varjosti naisten elämää avioliitoissa, myös hänen omassaan. Sitä voimakkaampaa tuntuu kuitenkin olleen rakkaus, jota on riittänyt niin äitien ja tyttärien, kuin siskostenkin välillä ja väkivallasta huolimatta myös avioliitossa. Monimutkaisimmalta tuntuu hänen suhteensa Aramiin, tyttäreen jolle Nahid antoi elämän Ruotsissa ja jolta tämä nyt toivoisi niin paljon, kun elämää ei ole enää kovin paljon jäljellä.

Nahid kokee syyllisyyttä perhettä kohdanneesta menetyksestä silloin ennen pakoa ja tietysti siitä, että hän itse jätti äitinsä. Suhteessaan Aramiin hän yrittää laastaroida niin syyllisyyttään kuin pettymyksiä ja pelkojakin, eikä se tietenkään tee äidin ja tyttären välisestä suhteesta helppoa. Kuka on ketäkin varten? Oletko loukkaantunut? Oikein todella? Paskat minä siitä, sillä sinä minä kuolen pian. Minä kuolen, mutta sinä saat elää, tuliko selväksi? Saan tehdä sinulle mitä tahdon. Nahid on itsekeskeinen, katkera ja liian suorasanainen potilas, joka rakastaa mutta jota ei ole helppo hoitaa. Uskoa tulevaan ja halun elää tuo kuitenkin yllättävä uutinen.

Olimme kerran on monitasoinen ja vahva pieni romaani. Se on maahanmuuttajan tarina ja muistuttaa paikoin Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaromaaneja, ei tyyliltään vaan Iranin lähihistorian vuoksi. Tämä romaani olisi aiheen lukea niiden, joiden on vaikea hahmottaa pakolaisten syitä muuttaa kauas kotoaan, maahanmuuttajan kokemaa ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunnetta tai sitä ikävää, joka ei hellitä. Niiden, jotka väittävät pakolaisuudesta jotain muuta kuin mitä se yleensä on.

Syöpä ja sairastminen on tietysti romaanissa läsnä koko ajan ja niinpä sitä kautta kumpuavat muut teemat ovat teoksessa lähes yhtä suuressa roolissa kuin pakolaisuus. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa rehellistä tekstiä, jossa ei kaunistella eikä vähätellä mitään. Nahidin kerronta suorastaan paukkuu ja poksuu totuuksia päin naamaa. Samaan aikaan, tai juuri siksi, Olimme kerran on yksi tämän kesän tunteita herättävimmistä romaaneista. Nenäliinapaketti on tarpeen pitää vieressä tätä lukiessa!

Kirjasta lisää blogeissa Leena Lumi, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

Marjane Satrapi: Persepolis 2. Kotiinpaluu

Marjane Satrapi 2004/2005. Ranskankielinen alkuteos Persepolis 3 - 4. Suomentanut Taina Aarne. Like 2007.

Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani jatkuu siitä, mihin Persepolis 1 päättyi. Teini-ikäinen tyttö saapuu yksin Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat tämän lähettäneet opiskelemaan ranskalaisessa koulussa. Marjanen on vaikea asettua aloilleen. Onhan hän hirveän nuori vielä ja viihtyisää majapaikkaa on vaikea löytää, mutta suurin ongelma on se, ettei hän tunnista enää itseään. Itävaltalaiskavereiden tiedot Iranista ovat vähäisiä, eikä Marjanella ole tarpeeksi vahva itsetunto jotta hän jaksaisi ylläpitää omaa kulttuuriaan maassa joka on niin kovin erilainen. Nuoren tytön on jopa muututtava fyysisesti lapsesta aikuiseksi ilman perhettä. Marjanen identiteetti ja psyyke ovat niin kovalla koetuksella, että hän ostaa 18-vuotiaana liput takaisin kotiin.

Teheran ei kuitenkaan ole enää sitä, mitä se oli ollut aikaisemmin. Sodan runtelemassa maassa on naisten oikeudet nipistetty minimiin, ja vaikka Marjanen vanhemmat ovat hyvin vapaamielisiä ja sallisivat tyttärensä elää omaa elämäänsä, ei ympäristö salli sitä. Paha olo vain kasvaa. Opinnot yliopistossa piristävät kuitenkin elämää. Taideaineiden laitoksella on tytöilläkin hetken ajan vapaampaa kuin muualla, mutta kiristyvän fundamentalistisen ilmapiirin vuoksi on oltava enemmän ja enemmän varuillaan. Opintojen jälkeinen elämä Euroopassa alkaa taas houkutella.

Kirjoitin Persepolis 1:stä näin: Absurdius ja eräänlainen satiiri näkyvät kuvissa vahvasti, pieni huumorinpoikanenkin. Se onkin hyvää vastapainoa synkkyydelle, poliittiselle syvällisyydelle ja varsin mustanpuhuville kuville. Persepolis 2 jatkaa samaan tyyliin. Fundamentalistinen politiikka ja naisiin kohdistuvat vaatimukset ovat todellakin absurdeja ja Marjane potkiikin niitä vastaan ihailtavan uhmakkaasti. Satiirin keinoin painostusta jaksavat ne jotka eivät ole ihan vielä valmiita luovuttamaan. Siinä missä ensimmäinen osa jaksoi olla vielä poliittisesti syvällinen, on kakkososa jo selkeästi lannistuneempi. Sen näkee etenkin Marjanen äidin kutistuneesta olemuksesta. Lakonisen humoristinen on ylipäätään tapa, jolla Satrapi tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen, oli se sitten lapsellinen anarkismi lukioiässä tai vaikkapa keino oppia näkemään miltä nainen hunnun alla näyttää.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Siinä varmaan piilee tämänkin sarjakuvaromaanin vahvuus ja vaikuttavuus. Kertojan ääni tulee tutuksi niin sanoin kuin kuvinkin. Satrapin piirustustyyli on yksinkertaisen selkeä ja annankin parin kuvan kertoa lisää:

Lisää blogeissa Sanoissa ja sivuilla, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä. Helmetin haasteessa Persepolis 2 osuu kohtaan 4: Kirjan nimessä on jokin paikka. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 39. A book with a form of punctuation in the title. Ja tietysti osallistun tällä Sarjakuvahaasteeseen!

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Marjane Satrapi 2000. Ranskankielinen alkuteos Persepolis. Suomentanut Taina Aarne. Otava 2004. 

Nyt liikutaan minun epämukavuusalueellani, kun yritän kirjoittaa jotain sarjakuvaromaanista. Olen lukenut sellaisen vain kerran aikaisemmin enkä postannut siitä kuin muutaman rivin erään lukumaratonin jälkeen. Epämukavaa ei kuitenkaan ollut tämän sarjakuvaromaanin lukeminen - päinvastoin. Satrapin tyyli imaisi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta.

Satrapi kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan, mitä Iranille ja Teheranille tapahtui vuosien 1979 - 1983 välisenä aikana. Kymmenvuotiaan tytön maailma muuttuu islamilaisen vallankumouksen myötä. Elämä kodin ulkopuolella on yhtäkkiä täynnä uusia rajoituksia ja sääntöjä, ja pian maa ajautuu sotaan Irakin kanssa. Kotona uskalletaan kuitenkin yhä puhua ja kapinoida. Marjane kokeilee kapinaa koulussakin, mutta sillä on seurauksensa. (Nyt päässäni soi Kim Wilden Kids in America.)

Vallankumouksessa ja sen vastaanotossa on jotain kovin absurdia ja Satrapi välittää sen hyvin lukijoilleen. Lapsen on vaikea käsittää, mitä ympärillä tapahtuu. Asioista kiinnostunut tyttö kuitenkin kuulee ja näkee paljon ja vaatii vastauksia, lähtee mukaan mielenosoituksiin ja osallistuu aikuisten keskusteluihin. Marjanen vanhemmat ovatkin hyvin edistysmielisiä ja pitävät pintansa, vaikka moni sukulainen tai perhetuttu joutuu vankilaan ja maanpakoon.

En tiedä, osaanko analysoida teoksen sarjakuvallista tyyliä, mutta se on selkeää ja paneutuu olennaisimpaan. Absurdius ja eräänlainen satiiri näkyvät kuvissa vahvasti, pieni huumorinpoikanenkin. Tai ei kai se niin pieni ole, sillä monessa kohtaan nauroin ääneen! Se onkin hyvää vastapainoa synkkyydelle, poliittiselle syvällisyydelle ja varsin mustanpuhuville kuville. Persepolis onkin ihan uskomattoman toimiva kokonaisuus ja onnistuu kertomaan Iranin tapahtumista paremmin kuin mikään uutisenpätkä koskaan.

En ole muuten tainnut aikaisemmin lukea mitään Iraniin sijoittuvaa, enkä olisi kai voinut tämän paremmasta aloittaa. Romaani päättyy siihen, kun 14-vuotias Marjane lähetetään yksin Itävaltaan. Surullinen, mutta toiveikas lopetus on niin koukuttava, että lainaan Persepolis 2:n mahdollisimman pian!

Näissäkin blogeissa Persepolis saa suitsutusta: Reader, why did I marry him? ja Kirjanurkkaus. Haasteissa sijoitan teoksen näin: Helmet, kohta 12: Sarjakuvaromaani ja Goodreads, kohta 40. A book from Amazon's 100 Books to Read in a Lifetime list.