Arttu Tuominen: Lavastaja

Arttu Tuominen 2024. WSOY. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

No huh, mikä trilleri! Olen lukenut kaikki Tuomisen Delta-sarjan teokset (Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt) ja pitänyt niistä kovasti. Ne sijoittuvat Poriin, jossa komisario Jari Paloviita tiimeineen tutkii murhatapauksia. Aikaisemmissa sarjan teoksissa on ollut taustalla jokin selkeä teema ja yhteiskunnallinen aspekti, kuten muinaiset SS-joukot, alkoholismi, toiseus, huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Paloviidan lisäksi hänen kollegansa Henrik Oksman, Linda Toivonen ja Susanna Manner joutuvat painimaan tutkinnan ohessa menneisyytensä ja omien mörköjensä kanssa, joten juoneen nivoutuu paljon henkilökohtaista: lapsuuden traumoja, menetyksiä ja pelkoa.

Tämä sarjan päätösteos on kuitenkin aikaisemmista poikkeava. Karmeiden tapausten taustalla ei ole yleisempää yhteiskunnallista teemaa, jota samalla pohdittaisi, vaan sarjamurhaaja saa kaiken huomion. Syrjäisen tilan talosta löytyy kauniisti aseteltu perhe. Heidät on aseteltu idyllisesti ja koko talo on lavastettu kuin menneiden vuosikymmenten perhevalokuvaksi. Pian löydetään toinenkin karmiva, lavastettu idylli. Poliisit nimeävät sarjamurhaajan Lavastajaksi ja huomaavat ennen pitkää tämän olevan täysin se, joka vetää naruista ja vie tutkijoita haluamaansa suuntaan.

Tutkimukset vievät Paloviidan, Toivosen, Oksmanin, Mannerin sekä kuolinsyytutkija Ville Raunelan vanhaan teatteriin ja sen kulisseihin, ja myöhemmin hylättyyn valokuvaamoon, jossa esillä on vanhoja valokuvia ja täytettyjä, groteskeja eläimiä. Pian he tajuavat, että roolit tähän käsittämättömään näytelmään onkin kirjoitettu heille. Joku on seurannut heidän elämäänsä jo muutaman vuoden, joku joka on ollut koko ajan lähellä ja oppinut heistä kaiken olennaisen, mutta jota he eivät itse ole noteeranneet.

Koska koko porukka on tällä kertaa vaarassa, heidän vanhat pelkonsa pääsevät pintaan. Paloviita muistaa lapsena kuolleen siskonsa ja oman syyllisyytensä, Oksman pelkää vihaisia dobermanneja ja isänsä kuria, Toivonen kamppailee alkoholin himon kanssa, kun taas Manner iloitsee poikansa raittiudesta. Näin päätösosa ikään kuin nivoo kaikki aikaisemmat sarjan osat yhteen. Onnistuvatko tutkijat löytämään tekijän vai onko teatterin käsikirjoittaja kerrankin heitä älykkäämpi? Harvoin enää luen nykyään jännäreitä, jotka pelottavat, mutta tämä meni ihon alle eilen nukkumaan mennessä. Kuuntelin portaikon natinaa ja ilmalämpöpumpun huminaa. Mitä jos eteisessä oli joku? 

Pieni huomautus lopuksi. Ihmettelen, miksi kaikkitietävä kertoja kutsuu mieshahmojaan sukunimillä (Paloviita, Oksman, Raunela), kun heidän kollegansa Linda Toivoseen viitataan lähes yksinomaan etunimellä? Esihenkilönä Susanna Manner pysyy etäämpänä ja siksi Manner on hyvä valinta, mutta jos Toivonen on aina Linda, eivätkö miehet voisivat tasa-arvon vuoksi olla Jari, Henrik ja Ville? Etunimiä käytetään miehistä ainoastaan, kun hahmot puhuttelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan, mutta eivät juurikaan kaikkitietävän kertojan toimesta. Sama ilmiö dekkareissa ylipäätään, ei siis pelkästään tässä sarjassa.

Tampereen Työväen Teatteri: Tytöt 1918

Kuva: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

Tytöt 1918 sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa 25.1.2018, noin sata vuotta sisällissodan alkamisesta. Musikaalin on nähnyt jo yli 20 000 katsojaa ja suurproduktiolle on luvattu lisäesityksiä ensi syksylle. Tytöt perustuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut, joka kertoo Valkeakosken ja Tampereen tehtaantytöistä kevään 1918 tapahtumien keskellä. Teatteriin teoksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Sirkku Peltola. Sanoittaja Heikki Salo ja säveltäjä Eeva Kontu ovat vastanneet musikaalin upeista lauluista. Kolmikon työnjälkeä sain viimeksi ihailla niinikään TTT:n lavalla LauriViita 1949 -musiikkinäytelmässä.

Nuoret tytöt työskentelevät Tampereen puuvillatehtaissa kuten niin moni menneinä vuosikymmeninä. Venäjän vallankumous sysää liikkeelle myös Suomen työväestön ja Tampereen tehtaiden köyhät ovat kapinassa mukana. Miesten ohella myös naiset haluavat parempaa toimeentuloa, työoloja ja elämää. Osa heistä on valmis pukeutumaan housuihin ja tarttumaan aseisiin asian puolesta, kun valkoisen armeijan lahtarit lähestyvät kaupunkia. Tytöt ovat kuitenkin sodankin keskellä tavallisia nuoria naisia arkisine ajatuksineen ja romanttisine haaveineen. He rakastuvat, unelmoivat häistä ja tukevat toisiaan. Niin Veriruusuissa kuin teatterin lavallakin tytöt ovat rohkeita ja innostuvat aatteesta, joka antaa voimaa niin köyhälle työväestölle kuin naisillekin.

Romaanin tapahtumat on helppo tunnistaa Tytöissä, mutta tietysti tiivistämistä on jouduttu tekemään ja esimerkiksi Valkeakoski on tapahtumapaikkana jätetty kokonaan pois. Toisaalta Valkeakosken Sigrid ja hänen perheensä ovat päässeet lavalle ja sopivat tamperelaisten sekaan hyvin luontevasti. Tämä olikin hyvä ratkaisu, sillä Sigridin kohtalo oli yksi mieleenpainuvimmista. Lavalla tapahtumat etenevät romaanin lukeneelle hyvin odotettavalla tavalla, mutta tarina toimii varmasti muidenkin näkökulmasta. Jos romaani herätti voimakkaita tunteita, ei niiltä voinut välttyä teatterissakaan. Väkevä musiikki, voimakkaat liikkeet ja laulujen sanoitus aiheuttivat kylmiä väreitä heti alkuminuuteilta lähtien.

Musiikki oli hieno yhdistelmä rockmaista rytmiä, aatteellista tahtia, rapin jytkettä ja melodisempia osioita. Näytelmän äänimaisema oli muutenkin jykevä. Aseelliset yhteenotot säikäyttivät ja pommit tulivat lähelle. Produktion naiset ovat saaneet erityiskiitosta niin näyttelmisestä kuin laulutaidoistaankin, eikä syyttä. Päähenkilöiden äänet kajahtivat salissa toinen toistaan upeammin, niin yksin kuin kuoroissakin. Lauluissa nostettiin kuuluviin työväenaatteen lisäksi myös muita naisen silloiseen asemaan ja elämään liittyviä tärkeitä teemoja. Maininnan arvoinen on musiikin, laulun ja näyttelemisen lisäksi myös produktion lavastus. Tampereen keskustan vanhat rakennukset, puuvillatehtaan salit, Aaltosen kenkätehtaan varasto, sodan runtelema maisema, teloituskuoppa, Tammelan puutalot, talvinen puisto. Lavastus toi tapahtumat karmivan lähelle, melkein kuin osaksi omaa arkea. Punainen väri ja vanhat propagandajulisteet muistuttivat aatteesta. 

Ihminen kasvaa hitaammin kuin tappaja. 

kuva: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

 

Tytöt 1918 on yksi parhaimpia näkemiäni ja kuulemiani esityksiä. Näytelmästä vastaava kokoonpano todellakin tietää mitä tekee, ja toivon kovasti että TTT:n rahoitukseen liittyvistä ikävistä uutisista ei tarvitse enää kuulla jatkossa. Teoksen nettisivuilta löytyy lisätietoja tekijöistä, näyttelijöistä ja tulevista esitysajoista. Menkää katsomaan!

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones. 2014. Englanninkielinen alkuteos Fallout. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. 419 sivua.

Luke Kanowskin äiti on elänyt mielisairaalassa aina siitä lähtien kun poika oli 5-vuotias. Laitoksesta on tullut pojalle kuin toinen koti, sillä hän vierailee siellä säännöllisesti ja vastaanottaa kärsivällisesti äitinsä henkisesti hauraan tilan. Luken puolalaissyntyinen isä erakoituu hiljalleen eikä suostu ottamaan osaa vaimonsa hoitoon. Kohtalokas törmääminen kahteen lontoolaisnuoreen, Pauliin ja Leighiin, alkuillan vesisateessa saa Luken jättämään pienen kotikaupunkinsa ja muuttamaan Lontooseen, joka on täynnä mahdollisuuksia lahjakkaalle, kirjoittamisen ja teatterin lumoissa eläneelle nuorelle.

Vuosina 1972 ja 1973 teatterimaailma elää murrosta, kun nuoret tekijät pyristelevät irti vanhoista kaavoista ja pyrkivät luomaan uutta. Paul, Leigh ja Luke ovat ja haluavat olla osa alaa, jossa mikään ei ole varmaa, jossa elanto on tiukassa ja luovuus koetuksella. Vuodet täyttyvät työnteosta, mutta osansa on myös rakkaudella. Leighin ja Luken suudelmalla pitkäksi venyneen illan päätteeksi on kauaskantoiset seuraukset, mutta ennen kuin tarina päättyy, solmitaan suhteita muihin, piehtaroidaan mustasukkaisuudessa, ystävyyden ja uskollisuuden haurailla rajoilla, kompastellaan ja kokeillaan. Kovin kevyesti naisiin suhtautunut Luke lumoutuu Ninasta, nuoresta näyttelijästä ja on valmis jättämään tämän vuoksi kaiken muun.

Luken rinnalla Ninan hahmo on romaanissa kiehtovan ristiriitainen. Hento, sääliä herättävä olento, joka päätyy alalle uralla epäonnistuneen äitinsä painostuksesta ja päätyy naimisiin vastenmielisen, vaimoaan fyysisesti ja henkisesti pahoinpitelemän tuottajan kanssa. Ninan intohimoinen ja herkkä suhde Lukeen on kaunista vastapainoa kodin ja lapsuuden painostavalle tunnelmalle, mutta onko Nina kuitenkaan valmis pelastettavaksi? Luken ystävät Paul ja Leigh ovat romaanissa merkittävissä rooleissa, mutta heidän tasapainoisuutensa ja tavallisuutensa jää näiden kahden taiteilijan varjoon, eikä heidän menneisyyttään avata samalla tavalla kuin Luken tai Ninan. Epätasapainosta huolimatta kirja on neljän nuoren kiihkeä, romanttinen, melankolinen ja paikoin hyvin koskettavakin kasvutarina.

Ehkä rakkaus oli totta on teatteria täynnä. Sitä luodaan käsikirjoituksista lähtien, rakennetaan fyysisesti, luodaan puitteet, etsitään näytteljöitä - tai Ninan tapauksessa, käydään koeluvuissa -, painitaan rahoituksen kanssa ja luodaan mainetta. Lontoo on teatteria täynnä ja romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti. Sadie Jones on itsekin käsikirjoittaja, joten tarinan sijoittuminen tuttuun maailmaan on ymmärrettävää ja hän tekee sen erittäin uskottavalla tavalla. Mutta hieman vähemmänkin olisi riittänyt minulle. Perinpohjaisuus ja yksityiskohtaisuus tekee kokonaisuudesta tukkoisen, vaikka puitteet ovat toisaalta aika hienot.

Jollei Luken ja Ninan hahmoissa olisi ollut heidän kasvuympäristöjensä selittämää säröä, ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuutta, voisi sanoa, että tällaiset luovien, intohimoisten, humaanien kaupunkilaisnuorten hahmot ja kasvukivut on nähty ennenkin. Asetelmissa oli alkuun jotain kovin tuttua, joka onneksi karisi matkan varrella eikä lopulta enää häirinnyt. Odotin kovasti, että pääsen Jonesin kirjan kimppuun, mutta jostain syystä luin sitä hirvittävän pitkään. En osaa nimetä tarkkaan mistä kompurointi johtui. Tekstissä oli jotain, mikä jätti kirjan yöpöydälle useammin kuin olisin uskonutkaan. Se ei pitänyt otteessaan ja olin aika yllättynyt, sillä Jonesin Kotiinpaluu oli mielestäni huikea teos.

Vaikkei romaani ihan my cup of tea ollutkaan, siitä on yleisesti ottaen pidetty paljon ja blogitekstejä löytyy runsaasti, esimerkiksi Katjan, Marikan ja Amman. Kuittaankin tällä Helmetin haasteen kohdan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Lauri Viita 100 vuotta

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Tampereella on muistettu tänä vuonna runoilija Lauri Viitaa, jonka syntymästä on kulunut sata vuotta. Tampereen Työväen Teatterissa pyörii musiikkinäytelmä Viita 1949, jonka kantaesitys oli 25.10. Lukupiirissämme haluttiin myös muistaa kaupungin omaa työväenrunoilijaa. Luimme kukin jotain Viitaan liittyvää, joko hänen tuotantoaan tai muuten hänestä kertovaa kirjallisuutta ja vaihdoimme ajatuksiamme niiden pohjalta. Viidan tuotannosta lukemistoon oli valikoitunut hänen keskeisimmät teoksensa Betonimylläri, Moreeni, Kukunor ja Ne runot jotka jäivät. Pari lukupiiriläistä oli perehtynyt mieheen lukemalla Aila Meriluodon kirjoittaman elämäkerran. Minulle osui loppukesästä silmään Olli Löytyn toimittama uusi esseekokoelma Luojan palikkaleikki, jossa Viidan tuotantoon perehtyneet asiantuntijat ruotivat teosten ominaisuuksia hyvin monipuolisella otteella.

Osalle meistä Lauri Viita oli varsin vieras mies - etenkin me pohjoisempana opiskelleet emme olleet hänen tuotantoonsa juurikaan perehtyneet aikaisemmin. Opimme varmasti kaikki paljon ja keskustelimmekin siitä, miten monipuolinen kirjoittaja Viita on ollut. Hänen tuotantoaan on mahdoton lokeroida, eikä se näytä noudattavan perinteisiä runouden lainalaisuuksia. Tai jos se niitä välillä noudattaakin, tyyli varmasti vaihtuu. Viita leikittelee säännöillä ja on taituroinut runoihinsa ihan omanlaisensa rytmin.

Johtaja

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,

ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin

ja takapuoleltansa täyteläisin.

Kas, kun jää painopiste matalalle,

voi nousta kukonnuppi korkealle

ja loistaa tunkiolta maailmalle!

(Betonimylläri 1947)

Pispalalla on ollut Lauri Viidan tuotannossa merkittävä rooli. Siellä hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa, ja siellä hän meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa Kertun kanssa. Myöhemmin Viita eli muuallakin, mutta Pispala oli ja jäi hänen keskeiseksi mielenmaisemakseen. Aikoinaan hyvin työväenluokkainen kaupunginosa vaikutti vahvasti hänen tuotantonsa tematiikkaan. Ja vaikka hän selkäesti onkin oman ympäristönsä edustaja ja yhteiskuntakriitikko, ei teksteistä puutu ironiaa eikä huumoria. Viita kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin vuonna 1965.

Lukupiiriä täydensi upealla tavalla Viita 1949. Heikki Salon käsikirjoittama ja Sirkku Peltolan ohjaama musiikkinäytelmä oli mahtavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Upeasta musiikista vastasi Eeva Kontu. Näytelmässä kietoutuu toisiinsa luontevalla tavalla aidot kirjeet, historialliset faktat ja viitamainen fiktio. Käsikirjoituksessa ja sanoituksissa on maallikon mahdotonta erottaa toisistaan, mikä on Viitaa, mikä on Saloa - niin sulavaa ja rytmikästä se on.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Näytelmässä eletään vuotta 1949, jolloin Viita oli jo saanut mainetta Betonimyllärillä, mutta palaa allapäin Pispalaan, sillä uutta kustannussopimusta ei ole syntynyt. Hänen avioliittonsa Kerttu Solinin kanssa on päättynyt ja uusi alkanut runoilija Aila Meriluodon kanssa. Silti ikävä Kertun luo on valtava, varsinkin humalapäissä ja etenkin Pispalassa. Näytelmää vievät eteenpäin Viidan luomat peikkohahmot Kukunor ja Kalahari, jotka toimivat lavalla eräänlaisina tarinankertojina. Vuoden 1949 lisäksi näytelmä koostuu lapsuus- ja nuoruusmuistoista Pispalassa, rakastumisesta Kerttuun ja perhettä koetelleesta sisällissodan tapahtumista.

Kuva: Kari Sunnari, TTT

Monipuolinen musiikkinäytelmä on draamaa ja romantiikkaa, surua ja ikävää, intohimoa ja pettymyksiä. Tunneskaala on laaja niin lavalla kuin katsomossakin. Paikoin mahtipontinen musiikki rauhoittuu tarpeen tullen viipyileväksi, kuten lavan taustakuvatkin. Niissä ja lavasteissa näkyy Pispalanharju puurakennuksineen, ikuisine portaineen ja kauniine järvimaisemineen. Eikä tietenkään sovi unohtaa hienoa näyttelijäntyötä. Tommi Raitolehto on juuri sellainen Lauri Viita, jollaiseksi hänet olin kuvitellutkin: väkevä, rohkea, alkoholisoitunut, älykäs ja romanttinen. Eriyisesti haluan nostaa esille näyttelijöiden laulutaidon: Jari Aholan, Petra Aholan, Suvi-Sini Peltolan, Petra Karjalaisen ja Eriikka Väliahteen äänet kaikuivat salissa uskomattoman upeina!

Vivahteikkaan postauksen näytelmästä on kirjoittanut myös lukupiirimme Sari!

Patriarkka Tampereen Teatterissa

Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka

Juha Jokelan käsikirjoittama ja Samuli Reunasen ohjaama Patriarkka on pyörinyt Tampereen Teatterissa syyskuun alkupuolelta lähtien. Edelleen oli sali täynnä keskellä viikkoa, eikä mikään ihme. Patriarkka on vangitseva, hauska ja armoton kuvaus perheestä, joka voisi olla meistä kenen tahansa.

Heimo Harju (Heikki Kinnunen) on päättänyt palata eläkepäiviltä Normandiasta takaisin Suomeen, sillä hänestä tuntuu, että hänellä olisi kotimaalleen vielä paljon annettavaa. Hän haluaa ottaa vielä vastuuta. Hänen vaimonsa Virpi (Ritva Jalonen) ei ole asiasta kovin innostunut. Normandiassa hän on saanut omistautua puutarhalleen, kun taas Suomessa hänen roolikseen muotoutuisi lastenlasten hoito. Kuvio palauttaa Virpin mieliin ne kipeät vuodet, jolloin hän joutui yksin kantamaan vastuun lastenhoidosta Heimon reissatessa työmatkoilla maailmalla. Kysyttiinkö silloinkaan hänen mielipidettään? Ei taideta kysyä nytkään.

Niinpä pariskunnan kotiinpaluujuhlastakin meinaa tulla Heimon ja tämän parhaan ystävän tähdittämä juhla, kunnes suorasanainen miniä (Mari Turunen) avaa suunsa ja kyseenalaistaa suuriin ikäluokkiin kuuluvien appivanhempiensa välisen tasa-arvon ja perheen sisäisen asetelman. Hän nostaa pöydälle nyt eläkeikään päässeiden miesten itsekeskeisyyden, näköalattomuuden ja hegemonian. Hän kyseenalaistaa Heimon ystävän Kalen (Jukka Leisti) hävyttömät vitsit. Pöytäpuhe järkyttää perheen sisäistä dynamiikkaa, mutta niin on tarkoituskin.

Olen itse samanikäinen kuin näytelmän lapset ja vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Heimo ja Virpi tuntuivat alusta lähtien järkyttävän tutuilta äänenpainoja ja ruokapöytäilmeitä myöten. Heimon vankkumaton luottamus kykyihinsä ja itsetyytyväisyys. Se, miten Heimon ystävä kysyy Virpiltä, mitä tämä on laittanut jälkiruaksi? Koska, niin tietysti, vaimon vastuullahan se on. Pieni esimerkki ehkä, mutta kuvaa hyvin sitä, millä tavalla Heimolla hyvävelineen on ollut erilaiset mahdollisuudet ottaa tilaa ja toteuttaa itseään kodin ulkopuolella. Entäpä nelikymppiset lapset? Perheen poika Jarno (Risto Korhonen), suurten ikäluokkien ja 90-luvun laman kasvatti, kelluu eksistentiaalikriisissä, sillä hän kuuluu sukupolveen joka uskaltaa kyseenalaistaa vanhempiensa teot ja moraalin, muttei täysin luota itseensä eikä kykyihinsä. Hänellä on jo taito käsitellä arpia ilman alkoholia, toisin kuin isällään. Sukupolvien välinen asetelma jännitteineen on kerta kaikkiaan herkullinen.

Jokelan teksti puhuttelee, puhuu kuin olisin osa perhettä, minulle ja minun puolestani. Miniän fallosmonologia on jo yksistään upea, mutta siinä vaiheessa kun Virpi sysää marttyyrinkruununsa sivuun ja alkaa HUUTAA, tietää, että tässä näytelmässä on tosi kyseessä. Virpin voimaantuminen on sellaista katsottavaa, että Heimoa käy sääliksi. Tällä kertaa niin päin. Nuori, yksinäinen Virpi kävi sääliksi siellä 1970-luvulla. Joko hän vihdoin saisi äänensä kuuluviin?

Patriarkka perustuu jykevään dialogiin, pitää ihmisen esillä, eikä lavasteita juuri tarvita. Valot riittävät. Yksinkertaisuudessaan hienosta lavastuksesta ja osuvasta pukusuunnittelusta on vastannut Mikko Saastamoinen. Esitys pyörii onneksi toukokuulle saakka. Vahva suositus!