Johannes Anyuru: Ixelles

Johannes Anyuru 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Ixelles. Suomentanut Outi Menna. S&S 2024. 431 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Anyurulta aikaisemmin lukemani teokset Myrsky nousee paratiisista ja He hukkuvat äitiensä kyyneliin olivat molemmat suorastaan tajunnanräjäyttävän hyviä. Siksi olinkin innoissani, kun syksyn kirjamessuilla kuulin ruotsalaiskirjailijan uudesta teoksesta. Valitettavasti tällä kertaa lukeminen oli kuitenkin työlästä enkä oikein päässyt tarinan imuun missään vaiheessa.

Belgiaan sijoittuvassa lähiössä, jota kutsutaan sen postinumeron mukaan 2070:ksi, asuu paljon maahanmuuttajataustaisia perheitä. Kotimaastaan muuttaneita vanhempia ja heidän jengiytyneitä lapsiaan. Puoliksi afrikkalaistaustainen Ruth on tarinan päähenkilö, joka muistelee kymmenisen vuotta sitten kuollutta lapsensa isää, arabitaustaista Mioa. Heidän poikansa Em haluaisi tietää isästään enemmän, mutta Ruth ei ole vielä valmis kertomaan kaikkea. Hyvin nuorena kuolleen Mion kuva komistaa yhden kerrostalon seinää ja hänestä on muodostunut eräänlainen legenda tai marttyyri.

Ruth tekee töitä yrityksessä, joka luo tarinoita yleisen mielipiteen muokkaamiseksi tai vaikkapa jonkin tahon äänen voimistamiseksi. Eletään aikaa, jolloin uutisvirtaa voi manipuloida, eikä Ruthkaan aina tiedä, mikä on totuus. Nuoren katujengiläisen loukkaantuminen tuo hänelle tietoon CD-levyn, jolla väitetään Mion puhuvan. Onko Mio siis sittenkin hengissä? Mikä on se ei-mikään-alue, joka vetää nuorukaisia puoleensa ja jossa Mionkin sanotaan elävän?

2070-lähiön nuoriso ajautuu huumeiden ja katukaupan pariin, heidän vanhempansa elävät toivottomuudessa, ja väkivalta on arkipäivää. Ruth on onnistunut ponnistamaan parempaan elämään, mutta viettää alueella aikaa työnsä ja menneisyytensä haamujen vuoksi. Kaupunginosan kirjastolla tuntuu olevan merkittävä rooli niille, jotka haluavat jotain enemmän. Kymmenessä vuodessa mikään ei ole muuttunut, ei Mion perheen eikä myöskään Ruthin vanhempien elämässä.

Ixelles on upean yksityiskohtainen kuvaus juuri sellaisista nuorista, joiden puolesta olen töissänikin huolestunut. Missä kohtaa apu on liian myöhäistä ja kadut ovat imaisseet nuoren? Kuka onnistuu irtautumaan ja mihin hintaan? Kaikki se kielten, uskontojen, normien ja arvojen ristitulessa eläminen on näille nuorille rankkaa etenkin tilanteessa, jossa vanhempi menettää otteen omasta toimijuudestaan ja auktoriteetistaan. 

Teoksessa on paljon toivottomuutta ja näköalattomuutta, mutta onneksi myös nuorille ominaista toiveikkuutta ja ikiaikaisia unelmia. Se yhdistää hienosti nykyaikaisen tarinoiden virran lähiöarkeen, jollaista löytyy jo Suomestakin. Johonkin kuuluminen on etenkin nuorille äärimmäisen tärkeää ja esikuvien merkitystä ei voi aina aikuinen ymmärtää. Nyt kun olen kirjoittanut ajatuksiani tästä kirjasta, ymmärrän ja tajuan, miten hyvä teos se onkaan. Jälleen kerran Anyuru on onnistunut kirjoittamaan tasokkaan romaanin. Jostakin syystä sen lukeminen kuitenkin takkusi.

Iida Turpeinen: Elolliset

Iida Turpeinen 2023. S&S. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Onnea Iida Turpeiselle Blogistanian Finlandia -äänestyksen voitosta! Olisin antanut ääneni itsekin tälle teokselle, jos olisin ehtinyt lukea sen ennen äänestyksen päättymistä. Odotin kirjaa kirjaston varausjonosta pitkään ja viime viikolla reissussa ollessani päätin sitten lukea sen e-kirjana. Näin hienon teoksen olisin kyllä voinut ostaa itsellenikin!

Elolliset on saanut jo paljon huomioita ja lukuisia blogipostauksia, mutta yritän kirjoittaa siitä silti jotain. Toivottavasti lomansumuiset aivoni eivät unohda mitään keskeistä - onneksi otin kuvakaappauksia e-kirjasta. Helmetin lukuhaastetta läpikäydessäni ajattelin ensin, ettei kirjassa olisi päähenkilöä, sillä se sijoittuu useammalle vuosisadalle ja tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön kautta, mutta sitten hoksasin että päähenkilö on tietenkin stellerinmerilehmä, josta kirja kertoo. 

--- mitä uskomattomia, suurenmoisia petoja! --- Ensin ne uivat etäämmäs ja kokoontuvat yhteen, keräävät poikaset keskelleen, ja sitten yksi irtautuu laumasta ja ui kohti venettä. He puristavat epätietoisina airojaan, pitäisikö heidän yrittää paeta? Mutta sitten eläin nostaa päänsä vedestä ja heidän pelkonsa vaihtuu hämmästykseen: merenneito tervehtii heidän venettään likinäköisin, lempein silmin.

Nimensä merilehmä saa luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin mukaan, joka lähtee mukaan kartoittamaan itäisintä Venäjän rannikkoa eli Beringin salmea ja Alaskan ulommaisimpia saaria. Samalla reissulla nimetään tuo salmi ja muitakin eurooppalaisille uusia alueita. Eletään vuotta 1741 ja olosuhteet kaukana pohjoisessa ovat hirvittävät, kun ruoka alkaa loppua ja laivat pettävät. Steller selviää Alaskasta, mutta kuolee paluumatkalla Siperiassa. Hänen merilehmänsä kuolevat vuosia myöhemmin sukupuuttoon, kun eurooppalaiset rakastuvat niiden valtavan ruhon maukkaaseen lihaan.

Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, haluaa itsepintaisesti stellerinmerilehmän luurangon yliopiston kokoelmiin. Hän ottaa nuoren vaimonsa Annan mukaan Alaskaan suureen seikkailuun. Matka ja elämä pimeässä kosteassa pohjoisessa koettelee parisuhdetta, työmäärä Alaskan johtajana koettelee Hampuksen voimia. Rinnakkaiseloa paikallisten asukkaiden kanssa ei edes synny, sillä eurooppalaiset kohtelevat heitä huonosti, tappavat heitä ja pitävät heidät kaupungin ulkopuolella.

Vuonna 1952 nuori preparaattori John Grönvall saa koottavakseen valtavan stellerinmerilehmän luurangon. Hänen intohimoaan ovat lapsuudesta lähtien olleet saariston linnut. Ystävineen hän seuraa, miten lintujen määrä vähenee vähenemistään, ja he saavat perustettua luonnonsuojelualueen. Linnustus ja etenkin linnunmunien kerääminen on niin valtavan suosittua, että lintukannat ovat romahtamaisillaan. Noihin aikoihin pohjoisella Atlantilla pyydystetään viimeinen ruokkipari.

Sen lisäksi että romaani on kertomus stellerinmerilehmästä, suorastaan myyttisen isosta ja lempeäkatseisestä pohjoisen rannikon laiduntajasta, se on kertomus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja lajikadosta. Sukupuutto, jonka aikaisempien vuosisatojen tutkijat uskoivat johtuvan ainoastaan samoista esihistoriallisista syistä kuin dinosaurusten katoamisen, ei suinkaan ihmisen aiheuttamista syistä. Onhan ihminen luomakunnan kruunu ja ihmisen tehtävä on valjastaa luonto eläimineen käyttöönsä. 

Turpeinen höystää kolmelle eri vuosisadalle sijoittuvia tarinoita numeroilla ja faktoilla eri eläinlajien katoamisesta. Se on romaani, mutta hienosti luonnontieteen historiasta kertova myös. Alaskassa katoaa merilehmien lisäksi napakettuja ja muita turkiseläimiä, Suomessa lintuja. Alati laajemmalle ja laajemmalle tutkimusmatkoja tekevien eurooppalaisten tähtäimessä on maan omistaminen, eläinten nahkojen, rasvan ja lihan hyödyntäminen sekä paikallisväestön sortaminen ja tappaminen. Vielä 1950-luvulla kansakoulun opettajat osaavat neuvoa, miten linnunmunia kerätään ja puhdistetaan.

Onneksi mukaan mahtuu myös niitä tieteelle omistautuneita tutkijoita, jotka haluavat suojella ja pelastaa. Vaikuttava esikoisromaani on kirjoitettu mielenkiintoisen raportoivaan tyyliin, joka tietynlaisessa suoruudessaan alleviivaa ihmisten aiheuttamaa hävitystä ja näyttää yksittäisten hahmojensa kautta, millaisina asenteet ovat vuosisatojen ajan ensin pysyneet ja miten ne ovat sitten vähitellen muuttuneet. 

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Deborah Levy 2015. Englanninkielinen alkuteos Hot Milk. Suomentanut Sari Karhulahti. 319 s. S&S. Lainasin kirjastosta. 

Tämä kirja on kummitellut mielessäni jo monta vuotta, sillä huomasin sen suosion Englannissa vielä kesällä 2017, vaikka kirjan ilmestymisestä oli jo pari vuotta. Ostin pokkarin Oxfordista, kadotin sen jonnekin, ja nyt kun suomennos ilmestyi, laitoin kirjan varausjonoon. Olen aikaisemmin lukenut Deborah Levylta romaanin Uiden kotiin (2011) ja kun virkistin muistiani postaukseni avulla, huomasin että teoksissa on todellakin jotain samaa: kuuma aurinko, näennäinen toimettomuus, tiheä tunnelma, seksuaalisuus ja arvoituksellisuus.

25-vuotias Sofia saapuu äitinsä kanssa Espanjan Almeríaan pieneen kylään. Äiti kärsii sairaudesta, jolle ei ole löytynyt diagnoosia eikä lääkitystä. Äiti, Rose, kävelee huonosti, suhtautuu kaikkeen negatiivisesti ja teettää tyttärellään kaiken. Almeríaan he ovat tulleet tohtori Gómezin klinikan vuoksi. Hoito klinikalla on kuitenkin jotain muuta kuin mitä he odottavat.

Hämähäkki ei ollut vaihtanut paikkaa verkossaan, eikä ampiainenkaan ollut liikkunut. Minulla ei ole enää minkäänlaista ajantajua. Julieta Gómez tiesi nyt salaisuuksia, ja vaikka minä olin kertonut hänelle joitakin niistä, useimmat olivat Rosen lapsuuteen liittyvä tunnustuksia. Äidin luut olivat lääketieteelliset tutkimukset kohteina, mutta kaappiin piilotettuja luurankoja tutkittiin toisella tavalla.

Välimeren meduusat polttavat rakkoja Sofian ihoon, kesä on kuuma ja sisämaan tiet pölyisiä. Viikot Espanjassa antavat Sofialle mahdollisuuden taukoon ja itsetutkiskeluun, mutta tunnelma on turhautunut ja katkera. Sofian on mahdoton irtautua äidistään ja tämän vaatimuksista. Rannalla hänen haavojaan hoitaa mustapartainen Juan ja rannalla hän tapaa myös arvoituksellisen Ingridin, itsevarman saksalaisen, jonka suudelma ei jätä rauhaan. Viikot Almeríassa ovat kipeän fyysinen koettelemus, mutta myös mahdollisuus tutustua omaan seksuaalisuuteen ja kykyihin.

Ennen kaikkea viikot ovat kuitenkin kipeää kasvua, rohkeutta ja itsenäistymistä. Vaikka Sofia hylätään välillä, hän löytää itsestään kauneutta ja sitkeyttä, joka pakottaa lopulta myös äidin ulos neuroottisuudesta ja itsekeskeisyydestä, ja Sofian lamaannuttavasta taikapiiristä. Sofian ja Rosen Espanjan-matka on kuin hämähäkin seitti täynnä tuskaa ja turhautumista. Kerronnassa on hypnoottisuutta ja allegorioita, viittauksia myytteihin, jopa hieman surrealismia. Kirjoitin edellisestä romaanista, että kaiken yllä leijuu epätodellinen utu - niin leijuu tässäkin teoksessa. 

Deborah Levyn teksti on niin omanlaistaan etten oikein edes osaa kuvailla sitä tarpeeksi hyvin. Silti lukeminen sinänsä on vaivatonta ja teksti vie eteenpäin. Tunteiden vuoristoratakaan ei tunnu raastavalta, lähinnä ehkä epäreilulta, ja kaiken yllä on jännittävää uteliaisuutta ja hieman toiveikkuuttakin. Nyt harmittaa etten löydä enää sitä alkuperäistä Oxfordista ostettua pokkaria, jotta voisin vertailla kieliä toisiinsa. Sari Karhulahti on joka tapauksessa tehnyt upeaa työtä hypnoottisen tunnelman kääntämisessä. 

Vuoden ensimmäinen romaani sijoittuu Helmet-haasteessa kohtaan 31: Kirjassa on vammainen henkilö. Pohjoisessa lukuhaasteessa se saa hyllynlämmittäjän paikan (kohta 6). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa etsitään tunnetiloja, ja tästä löytyy sitä varten ainakin epävarmuus, haaveellisuus, joutilaisuus, hylätyksi tuleminen, ihailu ja katkeruus. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 30: A book set in a country bordering the Mediterranian sea. 

Vappu Kannas: Rosa Clay

Vappu Kannas 2020. S&S. 381 s. Lainasin kirjastosta. 

Keskustelimme lukupiirissä siitä, miten välillä ärsyttää lukea autofiktiivistä teosta. Fiktiota ihmisestä, joka on oikeasti ollut elossa. Vaikka romaani olisi kuinka hyvä, ei voi olla ajattelematta, mikä kaikki siinä onkaan sepitettä, historiallisen hahmon ajatuksia myöten. Sitä pohtii myös Vappu Kannas kirjassaan. Ja silti useimmat lukemani autofiktiot ovat olleet niin hyvää kirjallisuutta, että ärsytys on täysin turha - aion lukea niitä vastakin.

Rosa Clay on elänyt oikeasti ja osan elämästään Suomessa. Vappu Kannas rajaa teoksensa kertomaan Rosan mahdollisesta elämästä juurikin Suomessa. Ensin kahden lähetyssaarnaajan kasvattityttärenä, sitten opettajaseminaarin opiskelijana ja lopulta uraansa aloittelevana opettajana. Nuoren naisen muistoissa käydään usein Ambomaalla, josta orpotyttö tuotiin Suomeen. Ambomaalle jäävät hänet synnyttänyt äiti, lapsuus, ystävät, yhteisö ja omannäköinen maailma.

Suomessa Rosa on äitinsä väheksymä ja kiusaama näyttelyeläin, joka kärsii ujoudesta ja rakkaudettomuudesta senkin jälkeen kun hänet lähetetään seminaariin. Ankarat kasvuolosuhteet jättävät naiseen arpia, ystävystyminen on vaikeaa eikä Rosa voi sietää huomiota. Sillä sitä hän on aina saanut, vastoin tahtoaan. Muista erottuva ihonväri aiheuttaa ihmetystä, päivittelyä, hylkäämisiä, kiusaamista ja huutelua. Vasta kuorossa laulaminen antaa Rosalle jotain ihmeellistä ja omaa, jotain missä hän on muita parempi.

Rosassa on laulajana jotain poikkeuksellista, ja historia antaa kertoa, että hän elää oikeasti aika poikkeuksellisen elämänkin, kunhan pääsee Suomesta pois Amerikkaan jossa hänen ulkonäkönsä ei enää herätä huomiota. Kannaksen sepitteellinen, vain löyhästi oikean Rosan elämänvaiheisiin nojaava tarina painottuu tytön kärsimykseen, yksinäisyyteen, haaveisiin, uniin ja selviytymiseen. Tarina herättää myötätuntoa ja huomasin jatkuvasti odottavani, että olosuhteet paranisivat. Yhtä ankaria ovat kuitenkin ihmiset niin Sortavalassa, Mustinlahdella kuin Tampereellakin.

Siinä vaiheessa kun historialliset faktat kertovat, että Rosan elämä Suomessa alkaa tulla päätökseen, Vappu Kannas alkaa keskustella teoksensa ja lukijan kanssa vaihtoehdoista. Hän esittelee yksityiskohtia löytämistään tiedoista ja spekuloi jatkoilla. Hän kirjoittaa erääseen myrskyiseen iltaan ja yöhön kaksi vaihtoehtoista tarinaa, joista toisessa Rosa pelkää ja jatkaa yksinäisenä, toisessa hän löytää rakkautta ja lämpöä. Meistä kukaan ei tiedä, onko tuollaista iltaa ollut ja mitä silloin on tapahtunut, mutta se oli ihana yksityiskohta. Romaanissa olisi ollut mahdollista leikitellä lukijalle tarjottavien vaihtoehtojen välillä muuallakin, mutta oli kiehtova ratkaisu tehdä se ihan teoksen lopussa. Pitkin romaania Kannas vaihtaa välillä näkökulmaa minäkertojasta kaikkitietävään kertojaan, ja loppu on vielä ihan omanlaisensa.

Paikoitellen Kannaksen kieli on minun makuuni turhan lyyrinen, maalaileva ja viipyilevä, mutta tarina pysyy hienosti kasassa. Kirjailija poimii hienosti yksityiskohtia ihmisten eleistä, ilmeistä, katseista ja oletetuista ajatuksista, niiden vaikutuksista toisiin, ihmisten välisiin arkoihin suhteisiin tai suhteiden puuttumiseen. Samoin pidin siitä, miten hän antaa kasvuolosuhteiden näkyä Rosan persoonassa ja tavassa olla ihmisten kanssa. Kasvutarinaakin tässä on, sillä Rosassa näkyy selkeästi aikuistumista ja vähän itsetunnon kasvuakin töissä Tampereella Cederin kansakoulussa (joka on ollut suunnilleen Metso-kirjaston kohdalla!).

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell 2022. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Portrait. Suomentanut Leena Ojalatva. S&S 2023. 428 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

O'Farrellin edellinen teos Hamnet teki minuun niin suuren vaikutuksen viime joulun alla, että kun näin tämän romaanin, laitoin sen heti varaukseen. Brittikirjailija on kirjoittanut jälleen historiallisen romaanin, mutta tällä kertaa ollaan 1550-luvun Italiassa. Tässäkin romaanissa kyseessä on oikea historiallinen hahmo - Hamnetissa se oli Shakespeare - josta löytyneiden tietojen ympärille O'Farrell on punonut kiehtovan tarinan. 

Lucrezia de Medici, Firenzen hallitsijan viides lapsi, on vasta viisitoistavuotias, kun hänet naitetaan Ferraran herttualle. Lapsuudenkodissaan tyttö on saanut maalata, opiskella ja viettää varsin rauhallista elämää, mutta isonsiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Tyttäret on saatava valtiosuhteita ylläpitäviin avioliittoihin ja Lucreziakin tietää sen, mutta omissa oloissaan viihtyvä tyttö ei olisi arvannut avioliiton koittavan näin pian. Hänen puolisonsa Alfonso on komea ja osaa hurmata naisensa. Mies osoittautuu kuitenkin pelottavan salaperäiseksi ja etääntyy nuorikostaan varsin nopeasti.

Hän olisi halunnut kääntyä satulassaan ja kysyä, miksi olette tuonut minut tänne.

Alfonsolla on paineita saada jälkeläisiä, ja kun niitä ei vuoden avioliiton jälkeen kuulu, tuntee Lucrezia olonsa hyvin tukalaksi. Hänen elinpiirinsä on suppeampi kuin mihin hän on isänsä ylellisessä hovissa tottunut, eikä Alfonso ole kovin kiinnostunut vaimonsa taideharrastuksesta tai rakkaudesta luontoon. Vieraassa hovissa tapahtuu lisäksi jotain, mikä saa nuoren naisen pelkäämään miestään. Hänen hyvin alkanut ystävyytensä miehen sisareen katkeaa, eikä muista ympärillä olevista naisista ole ystäviksi. Lucrezialla on kova ikävä perhettään ja hoitajaansa Sofiaa, mutta äidiltä tulevissa kirjeissä ei oteta tyttären huolia tosissaan.

Tarina etenee tavallaan kahdessa aikatasossa siten että lukija tietää jatkuvasti, mitä syrjäisellä fortezzalla tapahtuu romaanin päättyessä, miksi Lucrezia pelkää miestään ja miksi hän puhuu samaa kieltä häämuotokuvansa maalanneen nuoren Jacopon kanssa. Tapahtumat sitä ennen kulkevat kronologisesti kohti fortezzan kauhunhetkiä alkaen lapsuuden Firenzestä, sieltä häämatkalle maalle ja lopulta vieraaseen Ferrarraan. 

Miksi Alfonso puhuu tällaisia? Miten Alfonso voi istua siinä, syödä ruokaansa kaikessa rauhassa, puhua tallipojista ja hevosten varusteista ja juonia samaan aikaan Lucrezian surmaa?

O'Farrell kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen ympäristöä, kasvillisuutta ja polkuja, castellojen sisustusta ja huoneita, maalausten pintoja, vaatteiden värejä, tai vaikkapa Lucrezian pitkiä kullanpunaisia hiuksia. Yksityiskohtia on ehkä vähän liikaakin ja lukemisessa oli jatkuvasti pieni puutumisen riski. Tarinassa on kuitenkin onneksi niin paljon taitavasti kirjoitettua jännitettä, että lukuhalu pysyy yllä. Teksti on sopivan dramaattista oikeissa kohdin tai vastaavasti viipyilevää silloin kun se on tarkoituksenmukaista.

Kirjailija tavoittaa Lucrezian nuoruuden mielestäni hyvin, erityisesti tämän epävarmuuden ja kokemattomuuden kaiken uuden edessä. Pientä uhmaakin tytöstä löytyy ja lopulta uhma on se, mikä hänet pitää järjissään. Lämpöä ja lohtua nuoren naisen varsin yksinäiseen ja pelottavaan elämään tuovat Sofian lisäksi Emilia-palvelijatar ja taide. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa yhdistäneensä romaaniin aineksia useista historiallisista hahmoista ja tapauksista, mutta lähteiden perusteella juuri näinkin olisi voinut käydä. 

Mielenkiintoista seurata, jatkaako Maggie O'Farrell historiallisten romaanien parissa vai kokeileeko hän seuraavaksi jotain muunlaista. Mielelläni luen näitä kyllä lisää! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjareppu ja Kirjapino.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tove Ditlevsen 1967. Tanskankielinen alkuteos Barndom. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ditlevsenin klassikkoteokset ovat saaneet huomiota Suomessa vasta viime aikoina, mutta ainakin tämä trilogian ensimmäinen osa on niin ajatonta kirjallisuutta, ettei sen lukeminen vuosikymmeniä myöhemmin haittaa lainkaan. Päinvastoin, keskustelimme eilen lukupiirissämme, että siitä muistuu mieleen monia muitakin työväestöstä kertovia teoksia, kuten Minna Canthin teokset paljon aikaisemmin, tai nykykirjallisuudesta Elena Ferranten romaanisarjan aloitusosa Loistava ystäväni ja skotlantilaisen Douglas Stuartin Shuggie Bain.

Omaelämäkerrallisen pienoisromaanin päähenkilö-Tove kertoo lapsuudestaan köyhässä korttelissa, josta ei poiketa kauas. Elinpiiri on hyvin suppea ja näköalaton. Kasvaessaan tyttöä alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa ne vähät vaihtoehdot joita 1920- ja 1930-luvun taitteen työläisperheellä on antaa. Hän kokee itsensä hyvin ulkopuoliseksi, eikä kovin helposti lähde mukaan muiden samanikäisten tyttöjen juttuihin. Tovella on onneksi runous. Hän kirjoittaa ikäisekseen hyvin kypsiä pieniä runoja, joiden pariin voi palata, kun ympäristö puristaa.

Lapsuuden piti kestää neljätoistavuotiaaksi asti, mutta mitä minä tekisin, jos se irtoaisi jo sitä ennen? Oleellisimpiin kysymyksiin ei koskaan saatu vastausta. Tuijotin kateellisena Ruthin lapsuutta. Se oli kiinteä ja sileä ja vailla ainoatakaan säröä, ja se näytti kestävän pidempään kuin hän, niin että joku muu voisi periä sen ja mahdollisesti kuluttaa sen loppuun.

Tässäkin työläiskorttelissa on alkoholismia, teiniraskauksia, hyvin nuorena solmittuja avioliittoja ja työolosuhteiden aiheuttamia sairauksia. Toven isästä saa lämminhenkisen ja huolehtivan kuvan, vaikka hän harvoin mitään henkilökohtaista sanookaan. Isälle työväenaate on kaikki kaikessa. Äiti on ailahtelevainen ja hänen suhteensa tyttäreen on niin ikään ailahteleva. Lapsena Tove ei koe riittävänsä äidilleen, kun taas nuoruuden lähestyessä häntä alkaa ärsyttää äidin tunteellisuus. Äidin ja tyttären välinen kitkainen suhde leimaa vahvasti Toven lapsuutta.

Ditlevsenin kerronta on hyvin realistista, pohdiskelevaa ja tarkkailevaa. Pienen tytön silmissä ympäristön ihmiset saavat hieman koomisiakin piirteitä. Lapsen kuvakulmasta kaikkea ei voi ymmärtää, lapsi ei tiedä mitä aikuisten välillä tapahtuu tai miksi naapurille nauretaan. Se tuo realismiin mukaan jännitteen, kun Tove ei aina tiedä, miten eri tilanteissa pitäisi toimia. Loppua kohden Toven kasvaessa ahdistus lapsuuden loppumisesta on voimakas - toisaalta sen ei haluaisi loppuvan, toisaalta sen loppumista on odotettu pitkään. Mutta onko Tove valmis niihin vähiin vaihtoehtoihin, joita hänelle on tarjolla?

Pitää siis lukea Ditlevsenin seuraava pienoisromaani, jotta tämä selviää. Tämän teoksen sijoitan Helmetin haasteessa kohtaan 7: Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta. Goodreadsissa laitan sen kohtaan 29: A book that is light. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9: Taiteilijaelämäkerta (vaikka onkin romaani!). Pienessä poliittisessa lukubingossa tällä voi kuitata kohdan Yleistä keskustelua herättänyt kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 9: ystävystyminen tai ystävän menettäminen. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran.

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell 2020. Englanninkielinen alkuteos Hamnet. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2022. 382 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hamlet on maailmankuulu näytelmä, mutta mitä tapahtui näytelmäkirjailijan perheessä 1500-luvun viimeisinä vuosina? Pieni poika on yksin kotona pahasti sairastuneen kaksoissiskonsa kanssa ja lähtee hädissään etsimään äitiään, mummoaan, tätiään, isosiskoaan. Mihin ihmeeseen kaikki ovat kadonneet? Rutto on saavuttanut pienen Stratfordin kaupungin, ja pojalla on syytä olla huolissaan.

Rutto on ehättänyt hänen kotiinsa. Se on painanut merkkinsä hänen lapsensa kaulalle.

Hamnet on sydäntäsärkevä tarina parisuhteesta, perheestä, sisarten välisisistä suhteista ja surusta, kun yksi parvesta kuolee. Toistakymmentävuotta ennen kuin pieni Hamnet hätääntyy, hänen vanhempansa tapaavat maalaistalon pihalla. Nuori latinanopettaja rakastuu erikoiseen, luonnossa viihtyvään tyttöön. Vastoin heidän perheidensä tahtoa nämä kaksi perustavat perheen hanskatekijä-isän tuiman katseen alle. Isän kiukku pusertaa nuoren miehen ahtaalle ja hän lähtee vaimonsa kannustamana Lontooseen. Siellä hänen nimestään tulee maailmankuulu.

Kotona Stratfordissa lasten äiti parantaa rohdoillaan asiakkaita ja sopeutuu appivanhempien maailmaan, onhan hänellä kolme suloista lasta. Vasta kun rutto saavuttaa heidän kotinsa, Agnesin maailma suistuu raiteiltaan ja hetkeksi kaikki muu saa jäädä. Suhde Lontoossa viihtyvään aviomieheen väljähtyy, ja vaikka elintasokin nousee, ei hän pysty unohtamaan lastaan. Pystyykö isäkään? Mikä onkaan Hamletin merkitys isän surutyössä?

Tule, ilmesty, ole kiltti, hän anelee äänettömästi. Edes tämän kerran, etten olisi näin yksin maailmassa. Kun vaihdoit osia, kävin minun sijalleni, jäin henkiin, mutta olen ollut pelkkä puolikas. Ole kiltti ja ilmesty, vaikkei sitten nähtäisi enää milloinkaan.

Romaanissa on kauniin herkkä kerronta, joka viipyilee tunnelmissa, hajuissa, yksityiskohdissa ja äänissä. Se kuvaa elävällä tavalla maaseudun raikkautta ja kasvillisuuden monipuolisuutta, Agnesin rakkautta luontoa kohtaan, mutta ihan yhtä lailla se maalaa tarkan kuvan pikkukaupungin vilinästä, nahkurin työstä, pyykinpesusta, yrttihauteista kuin myös Lontoon ahtaudesta ja kuvottavista hajuista. Mielenkiintoista on myös se, millä tavalla maailma on vällillä joko seisahtunut ja paikoillaanpysyvä tai mahdollisuuksia ja uutta täynnä. Miten rohkeus ja rakkaus avaavat ovia. Kerronnassa on myös sopivalla tavalla jotain hieman vanhanaikaista.

Agnesilla on kyky nähdä tulevaa ja sisälle ihmisen sydämeen. Häntä ei katsota aina hyvällä, eikä moni voi ymmärtää mitä nuoret näkevät toisissaan. Sitä Agnes ei kuitenkaan ymmärrä, että häneltä viedään lapsi. Hamnet onkin ennen kaikkea kertomus surusta, äidin surusta, mutta myös kaksosen surusta, kun toinen puoli on poissa. Se on kiehtova tarina siitä, mitä kuuluisan näytelmäkirjailijan lapselle on ehkä tapahtunut ja miten suru on vaikuttanut tämän perheeseen ja uraan. Hamnet ei kuitenkaan ole kertomus tästä kuuluisasta urasta, vaan tragediasta, ihmisten välisistä siteistä, yhteen kasvamisesta, vahvoista siteistä ja ehdottomasta rakkaudesta.

Agnes on särkynyt, murentunut, hajalla. Mahtaako hän jonakin kauniina päivänä löytää jostakin nurkasta oman jalkansa, maasta käsivarren, lattialta käden? Kehnosti on käynyt myös tyttärille. --- kyynelten vuo ei näytä ensinkään ehtyvän.

O'Farrell on kirjoittanut teoksen juuri ennen kuin korona levisi maailmalla, ja silti hänen kuvauksensa taudin kulkeutumisesta laivan mukana Englantiin on niin osuva ja ajankohtainen. Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Tuijata.

Piia Leino: Taivas

Piia Leino 2017. S&S. 249 s. Kuva kustantajan.

Jokin Piia Leinon tuoreimman romaanin arviossa Hesarissa sai minut kiinnostumaan hänen tuotannostaan. Teokset ovat minulle niminä tuttuja, mutta en ole niihin jostain syystä aikaisemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota. Päätin nyt sitten aloittaa Taivaasta ja uskon, että luen jatkossa hänen teoksiaan enemmänkin.

Helsingissä on vuonna 2058 järkyttävän erilaista kuin nyt. Nopeassa tahdissa yhteiskunta on muuttunut ja kaupunkilaiset elävät osana Valoa, muusta Suomesta irtautunutta kaupunkia. Valoa johtavat kansallismieliset nahkapäät ja alistetuille kansalaisille on lahjoitettu Taivas, taitavasti suunniteltu ja jatkuvasti kehittyvä virtuaalimaailma, jossa he voivat levätä päivittäin tietyn tuntimäärän. Ruokaa on liian vähän, rajat ovat kiinni ja torilla kulkee ainoastaan kerjäläisten jokapäiväinen ketju. Valossa ei myöskään ole syntynyt lapsia enää pitkään aikaan.

Yliopistolla työskentelevä Akseli muistaa vielä sen maailman, jossa asiat olivat toisin, mutta ei välitä. Kukaan muukaan ei tunnu välittävän, vaan ajelehtii päivänsä läpi aivosumussa ilman aitoja kontakteja, ilman kunnon ruokaa tai voimia tehdä mitään. Vasta kun Akseli saa kokeiltavakseen uuden pillerin, hän ikään kuin herää pitkästä unesta ja alkaa haaveilla paremmasta. Hän saa energiaa, maailma terävöityy ja täyttyy aistimuksista.

Taivaassa Akseli tapaa Iinan, jonka hän saa houkuteltua reaalimaailmassa lyhyeen tapaamiseen. Iina suostuu ottamaan myös pillerin, eikä hänkään ole sen jälkeen enää entisensä. Nuoret löytävät toisistaan myös fyysisen ilon ja kosketuksen, jonka he olivat kuvitelleet kuolleen kaiken muun ohessa. Siinä missä pillerin antama energia saa Iinan suunnittelemaan suurta muutosta ja kulkua rajojen toiselle puolelle, Akseli vajoaa välillä epäilykseen ja epätoivoon. Hänen luottamuksensa Iinan horjuu, sillä vaikka heillä olisikin molemmilla yhtä suuri halu muutokseen, Akseli tekisi sen Iinan vuoksi, Iina puolestaan ihmiskunnan vuoksi.

Kun ymmärrys tulee, ei vaihtoehtoja ole. Hän tietää toteuttavansa suunnitelmaansa, vaikkei tiedä, mihin se johtaa. Hän pelkää, muttei samalla tavalla kuin ennen. 

Dystooppinen romaani liikkuu pitkälti Iinan ja Akselin kohtaamisissa ja tunnemaailman pyörteessä silmien avauduttua. Iinaa elättävä Valo on heidän lisäkseen lähes ainoa hahmo romaanissa; taustalla olevien haamuina kulkevien ihmisten harvalukuinen massa toimii toivottomuuden, väsymyksen ja alistumisen kuvana. Sitä vasten Iinan ja Akselin uusi olotila on hermostuttavan aktiivinen, ajatteleva ja innokas. Onko se vaarallista? Voiko joku huomata muutoksen heissä? Mitä jos joku muukin saisi kyseisen pillerin haltuunsa? Muuttuisiko maailma vai ollaanko jo liian pitkällä?

Romaanin maailma on ajallisesti järkyttävän lähellä, mutta Leino on kirjoittanut sen niin, että tuollaiseen mahdollisuuteen on helppo uskoa. Menneisyys välähtää välillä muistoina ja tietona siitä, miten tähän on tultu. Onneksi toivoakin on ja ainakin uskallusta uskoa siihen, että rajan toisella puolella saattaa olla vielä jotain vanhaa ja säilynyttä. Dystopiat eivät vakavuudessaan ole aina minun mieleeni enkä siksi lue niitä kovin usein, mutta tämä lähti vetämään hyvin ja piti mielenkiintoa yllä melkeinpä jännärin lailla. Pidin myös Leinon vähäeleisestä tavasta kertoa ja kuvailla. Siinä ei ole mitään ylimääräistä ja tyyli sopii hyvin tunnelmaan joka tasapainoilee lattean, alakuloisen ja pelokkaan innostuksen välimaastossa.

Halu elää on lopulta kai pelkkää aivokemiaa, mutta se tuntuu todelta.

Taivaasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjanmerkkinä lentolippu sekä Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsin haastekohdista laitan tämän kohtaan 41: A book with a theme of food or drink.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadius 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Stöld. Suomentanut Laura Kulmala. S&S 2022. 510 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ruotsin vuoden 2021 kirjaksi valittu Varkaus on Ann-Helén Laestadiuksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Sen päähenkilö on alkuosan verran 9-vuotias Elsa, saamelaistyttö, joka todistaa hiihtoretkellään, miten hänen nuori poronvasansa on juuri tapettu. Elsa näkee myös, kuka paikalta poistuu, mutta pitää tiedon itsellään, sillä vaikeneminenhan ei ole valehtelua. Miehen nimen ääneen sanominen olisi paljon pelottavampaa.

Elsan perhe kuuluu poronhoitajien sukuun, eikä Elsa tiedä mitään parempaa kuin luonnossa liikkuminen, porot ja jokavuotinen poroerotus. Lapsi on vahva pärjääjä maailmassa, jossa saamelaisten perinteinen elinkeino on uhattuna monesta suunnasta. Ilmastonmuutos lyhentää talvia, kaivosteollisuus laajenee poronhoitoalueille ja osa kyläläisistä vihaa poroja, joiden annetaan laiduntaa vapaana. Näitä miehiä Elsakin pelkää; moottorikelkan avulla poroja kiusaavia ja kiduttavia terroristeja, jotka salametsästävät ja myyvät arvokasta poronlihaa pimeästi eteenpäin. 

Harvaanasutun alueen harvalukuinen poliisikunta on voimaton näiden varkauksien edessä, tai sitten täysin piittaamaton. Rikosnimikkeenä varkaus on saamelaisnäkökulmasta täysin puutteellinen, ikään kuin poro ei edustaisi heille muuta kuin omaisuutta. Kun Elsa kasvaa aikuiseksi, kylän saamelaisväestön tekemiä rikosilmoituksia on kertynyt jo sata, eikä poliisista ole ollut mitään hyötyä. Räikeä, rituaalinomainen teko tuo valtakunnallista huomiota, mutta poliisi ryhtyy tositoimiin vasta kun yksi terroristeista on kuollut hämärissä olosuhteissa.  

Hiljalleen kiihtyvä paksuhko romaani ei suinkaan ole pelkkää rikostutkintaa tai sen puutetta, kaikkea muuta. Se on hyvin kirjoitettu näkökulma saamelaisuuteen, sosiaalisiin ja kulttuuriperinteisiin, sukupolvien yhteiseloon, pohjoisen elämäntapoihin ja kahden rinnakkaisen elämäntavan välisiin konflikteihin. Varkaus kuvaa hyvin sitä painetta, johon ahtaalla elävä vähemmistökansa ajautuu, kun yhteiselo enemmistön kanssa ei suju tasa-arvoisesti, eikä valtapolitiikka edes ymmärrä mitä tarpeita kansalla on. 

Paineen alla poronhoitajat ahdistuvat ja masentuvat, suru siirtyy vanhemmilta lapsille ja viha koteloituu vaarallisella tavalla. Aikuistuttuaan rohkea Elsa yrittää saada poroille ja saamelaisille oikeutta, vaikka hänellä on itselläänkin surua, josta ei ole koskaan kunnolla puhuttu. Hänen veljensä ajautuu vieläkin ahtaammalle yhteisössä ja perheessä, jossa puhumattomuus on eräänlaista pärjäämistä ja kosketusta vältellään. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu, ja loppua suorastaan ahmin. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että varkausten määrä lisääntyy, roistot muuttuvat häikäilemättömämmiksi ja alkoholi sumentaa itsehillinnän. Se johtui myös siitä, miten upealla tavalla Laestadius käsittelee surua, vihaa, pelkoa ja kipeitä muistoja. Alkuun jopa tylsä kerronta kehittyy vähitellen väkevämmäksi ja intensiivisemmäksi. Sen psykologinen lataus on vaikuttava. Arvostan myös sitä, mitä kaikkea opin pohjoisesta kansasta ja sen näkökulmista. Ihana yksityiskohta on se, että romaanin luvut on numeroitu myös saamenkieleksi, ja muitakin saamelaissanoja on tekstissä mukana juuri sopivissa kohdin.

Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaastessa tämä menee kohtaan 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja joka sijoittuu Saamenmaalle. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy autiomaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 51: A book published in 2022.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Miriam Toews 2018. Englanninkielinen alkuteos Women Talking. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 232 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Bolivialaisessa mennonniittasiirtokunnassa tapahtui hirveitä vuosien 2005 - 2009 välisenä aikana. Siirtokunnan naisia ja tyttöjä heräsi aamuisin tokkuraisina. Heidät oli huumattu, ja sen jälkeen pahoinpidelty ja raiskattu. Vuonna 2011 kahdeksan siirtokunnan miestä tuomittiin hyökkäyksistä. He olivat uskotelleet naisille näiden nähneen unia tai paholaisen kostaneen heille huonoista ajatuksista. Miehet olivat naisten uskonveljiä, naapureita tai jopa sukulaisia. Tämä on siis totta, ja tämän pohjalle perustuu fiktiivinen kertomus kahdeksan naisen keskusteluista kahden päivän ajalta.

Miriam Toews on itsekin kotoisin mennonniittaseurakunnasta, mutta Kanadasta. Yhteisöjä on maailmalla edelleen varsin runsaasti. He elävät yksinkertaista elämää, viljelevät maata ja välttelevät kontakteja maailmaan. Romaanissa olevan yhteisön naiset ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta koska he haluavat että heidän keskustelunsa kirjataan muistiin, he tarvitsevat avukseen miehen. August Epp on juuri palannut siirtokuntaan tultuaan karkoitetuksi sieltä aikaisemmin, pystyy säilyttämään salaisuuden ja kirjoittamaan muistiinpanot englanniksi.

Tarkoitus oli, että minä kirjaisin sen, naisten puheen. Elämän.

Naisten keskustelu läpikäy erilaisia vaihtoehtoja, mitä heidän pitäisi tehdä. Pitäisikö heidän jäädä naisia alentavaan yhteisöön ja pysyä vaiti, pitäisikö heidän jäädä ja taistella itselleen elintilaa, vai olisiko parasta lähteä? Kolmen eri sukupolven naiset pohtivat eri vaihtoehtojen seurauksia, ja omia tarpeitaan: turvaa, arvostusta ja uskoa, tilaa ajatuksille. Keskustelu polveilee, sen on vaikea pysyä aisoissa vaikka aikaa on vähän, mutta vähitellen naiset löytävät yhteisen tavoitteen ja alkavat toimia sen toteuttamiseksi.

Naisille ja tytöille on tapahtunut hirveitä, ja muistiin kirjattu keskustelu paljastaa miesten teoista jotain, mutta vain sen, minkä lukijan on tarpeen tietää. Naiset pohtivat anteeksiannon mahdollisuutta, suhdettaan Jumalaan ja uskoon, suhdettaan läheisimpiin miehiin, veljiin ja poikalapsiinsa. Naisilla ei ole paljonkaan tietoa maailmasta siirtokunnan ulkopuolella, joten heidän on punnittava myös sitä, miten he pärjäisivät ilman miehiä, ja tietysti myös sitä, ketkä lähtisivät heidän mukaansa. Naisilla on rohkeutta - se ei jää epäselväksi - mutta onko lähteminen rohkeutta vai pelkuruutta? Osoittaisiko suurempaa voimaa jäädä ja pyrkiä muuttamaan asioita?

Jos jäisimme Molotschnaan, hän sanoo, me naiset pettäisimme mennonniittauskon keskeisen periaatteen, joka on pasifismi, sillä jäämällä asetamme itsemme tieten tahtoen alttiiksi väkivallalle, sekä sille johon turvaudumme itse että sille jota kohdistetaan meihin. Antaisimme mahdollisuuden vahingonteolle. Olisimme sotatilassa. --- Oman uskomme mukaan olisimme syntisiä ja meiltä kiellettäisiin pääsy taivaaseen. 

Naiset puhuvat on syvästi vaikuttava teos, jossa vähäeleinen kerronta väkevöityy vähitellen. Keskenään hyvin erilaiset, mutta toisilleen ihailtavan lojaalit naiset kasvavat keskustelun edetessä erilaisiin rooleihin ja lukija oppii tunnistamaan heidän luonteenpiirteitään. Naisten välillä on lämminhenkistä kosketusta, sisarrakkautta ja tukea, mutta myös piikittelyä, arvostelua ja rajuja tunteenpurkauksia. Filosofisen pohdinnan lisäksi juuri tämä olikin yksi romaanin herkullisimmista puolista: sisäänpääsy ja naisiin tutustuminen. Keskustelun edetessä huomasin jo arvaavani välillä, miten vaikkapa tulisieluinen Salome tai viisas Agata reagoi uskonsisaren ajatuksiin. Hymyilin itsekseni, kun nuoret tytöt letittivät toistensa hiuksia, Ona vilkaisi innoissaan Augustia tai Agata antoi ohjeita dementoituneen vanhuksen pesuvedestä.

Postaus upeasta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 17. A book from NPR's Book Concierge. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan tällä maaseudun.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth 2016. Norjankielinen alkuteos Arv og miljø. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2019. 379 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Romaanin kertoja on viisikymppinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sisaruksiinsa ja vanhempiinsa 23 vuotta aikaisemmin. Iäkkäiden vanhempien testamentti aiheuttaa katkeruutta isoveljessä, ja vaikka Bergljot itse ei mitään odotakaan, hän ajautuu sisarusten väliseen kahnaukseen siitä, miten perheen kesämökit ja varallisuus pitäisi jakaa. Sähköpostiviestit ja puhelut alkavat ja muistuttavat jälleen kerran siitä, miksi välit oli aikoinaan pantava poikki.

Bergljot on käyny terapiassa ja käsitellyt pitkään salaisuutta, jotain mitä hänelle tapahtui lapsena. Isä tietää totuuden ja isän kuoleman jälkeinen keskustelu perinnönjaosta tuo huoneeseen takaisin sen suuren elefantin, aiheen josta on oltu hiljaa 23 vuotta. Bergljot haluaisi tulla kuulluksi, mutta hänen äitinsä vahvat reaktiot estävät aidon keskustelun. Kirjeenvaihto siskon kanssa äityy yöllisiin vuodatuksiin siitä, miten mahdotonta on löytää sovinnon, totuuden ja anteeksiannon välinen kompromissi, jos hänet sivuutetaan jatkuvasti.

Juuri tämä mahdollisuus, tämä epätotuus, on ollut ääneen lausumattomana kaikkien puheluidemme pohjalla, keskustelumme olivat olleet epätosia.

Psykologisesti ihailtavan tarkkanäköinen ja älykäs romaani ruotii niitä vaihtoehtoja ja mahdollisia rooleja, joita perheenjäsenet saattavat ottaa tilanteessa, jossa todisteita ei ole, eivätkä välit voi mitenkään pysyä ennallaan. Tunnustaessaan todeksi Bergljotin lapsuudessa tapahtuneen asian äiti myöntäisi oman roolinsa peittelijänä ja rikoskumppanina. Sisko Astridin moraali ei kestä äidin hylkäämistä, muttei isosiskonkaan, vaan kaipaa sovintoa näiden välille. Mutta sehän edellyttäisi äidin tunnustusta. Onko tärkeämpää pitää kulissit yllä ja antaa lapsenlapsille onnellisia hetkiä sukulaisten parissa, yhteisellä kesämökillä? Sitäkin Bergljot yritti vielä kun lapset olivat pieniä, mutta nyt on hänen vuoronsa tulla kuulluksi. 

Hjorthin kerronta on omintakeista ja kesti hetken päästä sen makuun. Kerronta on hyvin toisteista, mutta samalla ilmavaa, kuin ajatuksenvirtaa, joka jää junnaamaan paikoilleen. Osaan kuvitella, ettei kerronta ole ihan kaikkien makuun, mutta siinä on puolensa. Välillä sitä värittävät Bergljotin keskustelut ystävien kanssa, viittaukset kuuluisiin psykoanalyytikoihin ja rinnastukset Peer Gyntin näytelmään. Kirjailija paljastaa menneisyydestä vähän kerrallaan samalla kun taistelu perinnöstä siirtyy keskiöstä sivuseikaksi.

"Raivokkaan rehellisyytensä" (kustantaja) ansiosta teos saa pohtimaan ihmissuhteita ja niitä ylläpitäviä omituisia solmuja, perheen sisäistä dynamiikkaa ja yksilön vahvuutta tasolla, johon vain parhaat romaanit yltävät. Taustalla vaikuttava tapahtuma on ikävä ja järkyttävä, mutta siinä ei vellota, eikä se loppujen lopuksi ole edes se varsinainen aihe, mitä romaani käsittelee. Veri on todellakin vettä sakeampaa, mutta ovatko siteet aina sen arvoisia?

Tästä kotimaassaan huomiota herättäneestä, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaasta lisää blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Teos sopii myös hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: A book with monochromatic color.

Naistenviikko: Iltasatuja kapinallisille tytöille 2

Francesca Cavallo ja Elena Favilli 2017. Englanninkielinen alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls 2. Suomentanut Maija Kauhanen. S&S 2018. 212 s. Lainasin kirjastosta.

Iltasatuja kapinallisille tytöille oli valtava menestys pari vuotta sitten. Lue täältä miten se vaikutti minuun ja mitä kirjoitin siitä silloin. Täydellinen teos naistenviikkoon!

"Älä kulje polkua pitkin. Mene sinne missä ei ole polkua ja luo uusi reitti." - Ruby Nell Bridges, aktivisti

Tarinat esimerkillisistä naisista eivät tietenkään loppuneet noihin ensimmäiseen sataan, vaan tässä tulee lisää. Kirja on koottu ihan samalla tavalla kuin ykkönenkin: aukeaman vasemmalla sivulla on naisen tarina ja oikealla sivulla kauniisti taiteiltu kuva hänestä. Mukana kirjan kuvituksessa on ollut viisikymmentä upeaa naistaiteilijaa. Naiset ja tytöt ovat kirjassa kronologisesti ja maantieteellisesti sekaisin.

Mahtavia naisia löytyy siis kaikilta aikakausilta, kaikista maanosista, kaikista yhteiskuntaluokista, lähes kaikilta kuviteltavissa olevilta aloilta aktivisteista fyysikoihin, laulajista geologeihin. He ovat keskenään eri-ikäisiä, erinäköisiä ja eläneet hyvin erilaisissa olosuhteissa. Joku on taistellut tiensä huipulle vammasta, ulkonäöstä tai rodustaan huolimatta, toiset ovat uhmanneet asenteita, lasikattoja ja poliitiisia tilanteita. Yksi on aloittanut kapinallisen uransa salassa muilta, toinen on ponkaissut julkisuuteen saman tien.

"Jos joutuu valitsemaan helpon ja vaikean asian väliltä, kannattaa aina muistaa, että yleensä se vaikea on jotain paljon hauskempaa." - Samantha Cristoforetti, astronautti

Teos toimii iltasatuina kenelle tahansa. Tekstit alkavat aina tuttuun tapaan "Olipa kerran..." ja ovat varsin yksinkertaista kieltä, jotta niitä voi lukea lapsellekin. Lapsia ajatellen aukeaman rakennekin on varmasti kiva ja toimiva. Aikuisena minua viehättää erityisesti se, miten valtavan laajasti naisten tarinoiden kautta avautuu näkökulmia maailmaan. Opin itsekin uutta historiasta, tieteistä, taiteista, urheilusta tai asenteista.

Helmetin haasteessa tämä voimaannuttava kirja pääsee kohtaan 2: Iloinen kirja. PopSugar Reading Challenge: A book with only words on the cover. Seinäjoen kirjastohaastetta varten tästä löytyy tarinoita miltä tahansa aikakaudelta, mutta minä sijoitan tämän kohtaan 13: Sijoittuu aikaan ennen ajanlaskun alkua, esimerkkinä yksi faaraoiden ajan kuningatar.

Naistenviikko: Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan 2015. Englanninkielinen alkuteos One. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 439 s.

Hyvää Saaran päivää! Kuten olen monesti kehunut, lukuhaasteet saavat lukemaan teoksia, joita ei muuten ehkä valitsisi. Tämän vuoden Helmet-haasteesta opin uuden terminkin, säeromaani. Sellainen on Sarah Crossanin Yksi. Nuorten kirjallisuutta edustava teos, joka on kirjoitettu säkeiksi kuin romaanin mittainen runoteos ikään. Tunnustan, että hieman epäillen suhtauduin siihen alkuun, mutta onneksi tajusin rakenteen hienouden heti ensimmäiseltä sivulta. Ihailen myös sitä, miten Kaisa Kattelus on saanut säkeet toimimaan niin hienosti käännöstyössä.

Romaani kertoo siamilaisista kaksostytöistä Tippista ja Gracesta. Grace on heistä tarinan kertoja. Tytöt ovat lääketieteellinen ihme, eläneet 16-vuotiaiksi asti. Heidän on aika siirtyä kotiopetuksesta normaaliin lukioon ja kouluunmeno jännittää tietysti hirveästi. Tuijotuksen määrä olisi loputon. Tässä kohtaa tarinaa minulle tuli vahvasti mieleen R. J. Palacion romaani Ihme, jonka päähenkilö Auggie on vastaavanlaisen haasteen edessä. Koulutie alkaa peloista huolimatta hyvin, mutta kouluvuoteen mahtuu runsaasti muita huolia.

Huolista pienimmältä saattaa kuulostaa se, että Grace rakastuu. Ihanaahan se olisi, jos sisko ei olisi hänessä lantion kohdalta kiinni. Tytöt ovat realistisia eivätkä tavoittele kuuta taivaalta, mutta silti. Teini-ikäisillä on haaveensa. Kotona on tiukkaa rahasta eikä isän mieli meinaa kestää työttömyyttä. Pikkusisaren tanssiharrastus on vaarassa eikä hän taida syödä tarpeeksi. Onnekasta on kuitenkin se, että tytöt saavat ystäviä ja ehtivät kokea monia merkittäviä hetkiä ennen kuin heidän terveytensä romahtaa.

Crossanin nuoret päähenkilöt ovat ihanan reippaita, sanavalmiita ja fiksuja. Grace ja Tippi ovat yksi, mutta samalla kaksi hyvin erilaista persoonaa. He ovat vahvoja yhdessä, tukevat toisiaan ja kantavat huolta toisistaan. Romaani kannustaa hyväksymään erilaisuutta ja näkemään tavallisuutta siellä, missä sitä eniten kaivataan. Mikään ei ole teini-iässä niin kamalaa kuin joukosta poikkeaminen. Teoksen loppuun lukija tarvitsee nenäliinoja, sillä tyttöjen on tehtävä raastavan vaikea päätös, joka muuttaa molempien loppuelämän.

Erinomainen teos myös niille (nuorille), joille lukeminen on haaste. Crossanin (ja Katteluksen) teksti on helppolukuista ja säkeet antavat mahdollisuuden hengähtää, kerrata tai ihan vaan nauttia sanoista. Romaanista ovat kirjoittaneet postauksen myös Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen ja Yöpöydän kirjat. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii siis kohtaan 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Tässä muita Saaran nimipäivään sopivia teoksia:

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Kesävuoden dekkarit, tässä Musta hevonen

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Salminen: Katrina

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Dekkariviikko: Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Kate Atkinson 2019. Englanninkielinen alkuteos Big Sky. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S. 380 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten naistenpäivänä ajatuksiani lukemistani Kate Atkinsonin teoksista - yksi brittisuosikeistani silloin ja edelleen. Alkuvuodesta rakastuin nimittäin hänen varhaistuotantoonsa. Jackson Brodie -dekkarisarja sai nyt usean vuoden tauon jälkeen viidennen osan. Odotin kirjaa kovasti, sillä Atkinsonin tyyliä ja kuivaa huumoria on ollut ikävä. Valitettavasti Liian kirkas taivas ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiani. Jotain jäi nyt puuttumaan, ja toisaalta jotain oli ihan liikaa. Moni muu lukija on kuitenkin tästä pitänyt, joten kannattaa kokeilla!

Mitä Brodielle kuuluu nyt? Entinen rikoskomisario, nykyinen yksityisetsivä asustaa edelleen Yorkshiren rannikolla ja sotkeutuu monimutkaiseen kuvioon, jonka lonkerot yltävät aluetta jo kauan sitten ravisuttaneisiin uutisiin. Karmean lapsuuden kokenut Crystal Holroyd on päässyt kauaksi hyväksikäytöstä ja kodittomuudesta. Hänellä on varakas mies ja upea talo, kaksi suloista lasta. Mutta mistä Tommyn rahat ovat peräisin? Meneekö kuljetusalan yrityksellä oikeasti niin hyvin? Rahaa löytyy myös Tommyn kavereilta.

Menneisyydessä tapahtuneiden rikosten viimeisiä langanpätkiä alkavat punoa yhteen kaksi nuorta poliisia, Reggie ja Ronnie. Naiset törmäävät tutkimuksissaan ärsyttävästi paikalle aina kun jotain tapahtuu, ja Jackson on paikalla. Kymmenen vuoden takaisilla pedofiliaan liittyvillä pidätyksillä näyttää olevan jotain tekemistä ulkomailta Britanniaan kuljetetuilla nuorilla naisilla. Onko Crystal päässytkään niin kauaksi menneisyydestään kuin hän itse uskoo?

Liian kirkkaasta taivaasta on vaikea kirjoittaa, sillä se on hyvin sirpaleinen. Varsinainen rikollisjengi pysyy taustalla, kun taas vyyhtiä sivusta seuraavat henkilöt nousevat yllättäviin rooleihin. Kyse on armottomuudesta ja epäinhimillisyydestä ja rikokset tekevät pahaa, mutta Atkinson ripottelee kerrontaan mustaa huumoria, huvittavia yksityiskohtia, puhdistavaa vihaa ja lapsen viatonta uskoa tulevaisuuteen. Kokonaisuus pysyy raakuuksista huolimatta jotenkin kepeänä - sana, jota on vaikea käyttää lapsiin ja naisiin kohdistuvien rikosten kanssa samassa kuvauksessa, mutta näin vain on. Se johtuu Atkinsonin tavasta kirjoittaa, enkä ole ihan varma, toimiko se tällä kertaa niin hyvin kuin ennen.

Jacksonin henkilökohtainen elämä kulkee muun tarinan taustalla, muttei nouse kovin suureen osaan muuten kuin Jacksonin ajatusten metatasona. Viiden vuoden tauon jälkeen oli jo vähän vaikea muistaa keitä hänen elämäänsä kuuluikaan. Lisäksi tarinaan mahtuu Crystalin poikapuolen Harryn vapaa-aika Palacessa ja sen omituisen karnevalistiset hahmot, rikollisten vieressä eläneen Vincen vaimon murha ja hänen itsensä masennustila, salaperäiseksi jäänyt hopeanharmaa BMW sekä loppuratkaisu, jonka hätäiseen anarkiaan en ihan ollut tyytyväinen, sen inhimillisyyteen sen sijaan hyvinkin tyytyväinen. Paljon aineksia, paljon sivujuonteita ja erinomaisestikin kirjoitettuja osasia, jotka eivät kuitenkaan tyydyttäneet kokonaisuutena niin paljon kuin olisin toivonut.

Liian kirkas taivas myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja ja PopSugar Reading Challenge: A book with a three-word title.

Lauri Ahtinen: Elias

Lauri Ahtinen 2018. Elias. S&S. Oma ostos.

Yksi Helsingin kirjamessuilla eniten odottamiani haastatteluja oli tänään Kallio-lavalla, jossa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelivat oululaista Lauri Ahtista tämän tuoreimmasta teoksesta Elias.

Kirjailija, sarjakuvataiteiteija ja opettaja Ahtinen on luonut sarjakuvaromaaninsa aineksista, jotka ovat hänelle valmistavan luokan opettajana hyvin tuttuja ja ajankohtaisia. Ahtinen on haastatellut teostaan varten nuoria turvapaikanhakijoita ja kertoo heidän kokemuksistaan kuvitteellisen afganistanilaisen, Eliaksen, kautta.

Ahtinen kertoi haastattelussa, että hänen kuvalliseen ilmaisuunsa ovat vaikuttaneet useat kuvataiteilijat, mutta myös mm. niin ikään oululainen sarjakuvataiteilija Ville Ranta. Vaikutteita on jopa Kalevalasta! Teoksen mustanpuhuvat kuvat ja aukeamat ovat sävyltään melko synkkiä, mutta niin on tarinakin. Ahtinen kertoikin, ettei pystyisi kirjoittamaan tai piirtämään kovin kevyeen sävyyn turvapaikanhakijanuorten rankoista kokemuksista. Haastatteluiden lisäksi tarinaa taustoittavat muut alan asiantuntijahaastattelut ja faktatiedot.

Ahtisen sanoin Elias on hänen kontribuutionsa aikamme suurimpaan - absurdiin! - eettis-moraaliseen keskusteluun auttamisen problematiikasta, jota Suomessa on käyty vuoden 2015 turvapaikanhakija-aallon jälkeen. Teoksen hahmo Elias on hazara, Afganistanissa alistettua ja vainottua kansaa, joka on monen muun yksin pakoon lähteneen lapsen tavoin kulkenut usean turvattoman maan halki ja päätynyt Suomeen, jonne hänen oletetaan kotiutuvan ja kotoutuvan, jos oleskelulupa myönnetään. Ahtinen jättää lopun avoimeksi, eli lukijan täytyy päättää itse, saako Elias oleskeluluvan vai palautetaanko hänet takaisin epävakaaseen maahan, jossa on sodittu käytännössä noin 40 vuotta.

Elias läpikäy uussuomalaisten kokemaa rasismia, suhdetta vieraaseen kieleen ja ilmaisun vaikeuteen. Painajaiset vaivaavat nuorta öisin ja kotiin on kova ikävä. Pitäisi opiskella ja jaksaa, mutta pystyykö siihen. Surullisinta on se, miten unelmat katoavat, mutta turvassa pitäisi olla iloinen ja kiitollinen, vaikkei tunne enää mitään. Paitsi koti-ikävää, ja pelkoa siitä, että joutuisi palaamaan sinne.

Lauri Ahtisen Elias on erinomainen lisä pakolaisuutta käsitteleviin romaaneihin, joita olen viime aikoina lukenut ja sopii loistavasti tietysti myös Sarjakuvahaasteeseen. Olisin toivonut Eliakselle Helsingissä suurempaa yleisöä, mutta uskon, että lukijoita löytyy.

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström. 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Laudatur. S&S. Suomentanut Outi Menna. 227 sivua.

--ennemmin tai myöhemmin vyöry purkautuisi ja pyyhkäisisi mennessään kaiken, maineen ja kunnian, valoisat muistot ajoista jolloin kaikki oli hyvin ja oikein---

Peter on keski-ikäinen, aikuinen mies, toimittaja, jonka elämä on jonkinlaisessa käännekohdassa. Hänen vaimonsa viettää aikaansa enemmän muualla kuin kotona ja rakentaa uraa humanistisessa yliopistomaailmassa, joka saattaa olla murenemassa. Peterin kaksi teini-ikäistä lasta eivät ole enää pieniä ja ovat jo etääntymässä isästään. Hänen entinen pomonsa on kutsunut hänet kylään, ehkä viimeistä kertaa ennen kuolemaansa. Peter on keskellä tapahtumia, joille hän ei voi mitään ja joita hän pelkää.

Ajatuksissaan Peter käy läpi kesää 1988, kun hän oli parikymppinen nuori, hänellä oli morsian ja lämmin elokuu kotona vanhempien luona. Sinä kesänä taisi vanhemmilla oli oma taitekohtansa. Hänen isänsä oli päässyt elämässään eteenpäin sotamiehestä puutarhuriksi, ja Peter oli kouluttautunut pidemmälle, kuten niin monissa muissakin sukupolvissa. Peter näkee heidät nyt ehkä ensimmäistä kertaa aikuisina, yksilöinä, joiden pitkästä liitosta paljastuu uusia asioita. Sinä kesänä Peterin maailma horjuu, kun äiti lyö isää kuokalla päähän, isä vie pojan hiekkakuopalle ampumaan kuollutta sikaa ja päätyy nostamaan armeijatoverinsa ylös lipputankoon.

Laudatur on romaani niistä elämän kohdista, joista avautuu näkymä moneen suuntaan: omaan lapsuuteen, aikuisuuden porteille, omien vanhempiensa valintoihin ja oman keski-ikäisen arkensa tilaan, mahdollisesti omaan epävarmaan tulevaisuuteenkin. Laudatur on myös romaani sukupolvista, siitä millaisiksi sitä kuvittelee omat vanhempansa, tyytyväisiksi elämäänsä ilman unelmia, ennalta määrättyyn osaan ja vanhuuteen, ja miten eräänä päivänä huomaakin olevansa väärässä ja itse samassa iässä, mutta erilaisessa elämäntilanteessa.

Lyhyesti sanottuna olin alkanut ymmärtää, ettei koskaan voisi olla olemassa vain yhtä totuutta vaan totuuksia oli aina yhtä paljon kuin ihmisiäkin, ja toisinaan se ällistytti minua mutta samaan aikaan sain siitä lohtua ja rohkeutta jatkaa eteenpäin. 

Kirjan takakansi kertoo, että Laudatur on ennen kaikkea tarina rakkaudesta ja siitä, miten moneen se muuntuu. Peter pohtii paitsi omalaatuista parisuhdettaan ja ikäväänsä omaa puolisoaan kohtaan, myös herkkää ja muutoksille altista suhdetta lapsiinsa ja tunteitaan vanhaa työkaveriaan kohtaan. Vuonna 1988 nuoren miehen suhde isään on keskeisessä roolissa - rakkautta, ihailua, vastuuntuntoa, myötähäpeää ja huolta. Sillä rakkauteen kuuluu olennaisena osana huoli, ja se on tunne, joka minulle jäi tästä tarinasta päällimmäiseksi mieleen.

Nyt minä haistoin omenoiden tuoksun, ja se palasi mieleeni yhtä voimakkaana ja ihanana kuin hedelmävarastossa kotona Uudessakaarlepyyssä, paikassa jossa säilytettiin kauden omenasatoa mutta myös muuta, kuten revolveria ja ruskeaa viinaa, ohutsivuisia kirjoja, radiota, kaikkea sitä mitä isä oli hakenut apua yksinäisyyteensä ja epätoivoonsa tai yksinkertaisesti kyllästymiseen. Kuka minä olin syyttelemään häntä? Hän oli mies, joka oli kömpinyt jaloilleen ja opetellut kävelemään, monta kertaa uudestaan. 

Sandströmin teksti on varsin melankolista huolineen ja filosofisine pohdintoineen. Perspektiivi on ihaitavan laaja ja viisas; ihmisten välisten suhteiden lisäksi osansa saavat yliopistomaailma, toimittaja-kirjoittajan maailma kuin myös kieli itse. Päähenkilö miettii kielen ja sanojen voimaa, mutta kuten niin moni suomalainen, paljon myös sitä, mitä jätetään sanomatta. Joskus keskusteluksi riittää se, mitä kuvittelee toisen ajattelevan, ja hyvä keskustelu saattaa koostua yksitavuisten murahdusten musiikista. Huolesta huolimatta Laudatur on lempeä ja ymmärtäväinen, Peterin muistot ottavat asiat vastaan tuomitsematta, kuin luottaen siihen, että elämä kantaa. Kertojana Peter itse tuntuu kuitenkin jäävän sivurooliin, vaikka onkin suhteiden ja sukupolvien keskellä. Hän antaa äänen muille, jääden itse hieman ponnettomaksi seuraajaksi kaidetta vasten pusertuneena. Päähenkilön lailla hieman haahuilevan alun jälkeen romaani vie mukanaan ja karusellin vauhti kiihtyy, mutta lopettaa pyörimisensä ennen kuin tulee paha olo. Loppu on kokonaisuutta toiveikkaampi.

Kirja on saanut jo paljon huomiota blogimaailmassa, esimerkiksi Ullan, Tuijan ja Kristan blogeissa.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson. 2015. Englanninkielinen alkuteos A God in Ruins. S&S 2016. Suomentanut Kaisa Kattelus. 488 sivua. 

Hävityksen jumala on itsenäinen jatko-osa Atkinsonin teokselle Elämä elämältä, joka voitti Blogistanian Globalian vuonna 2014. Elämä elämältä esitteli Toddin perheen, erityisesti heidän tyttärensä Ursulan ja ympäröivän Englannin historiaa usean vuosikymmenen ajalta 1960-luvulle saakka. Toisella maailmansodalla oli teoksessa vahva rooli. Samoin on Hävityksen jumalassa. Siinä missä lukija jäi pohtimaan Ursulan veljen Teddyn kohtaloa ensimmäisessä teoksessa, tässä hänet on nostettu päähenkilöksi. Teddy Todd on tällä kertaa se, kenen kanssa sain kahlata läpi Englannin maailmansodan kynnykseltä aina 2000-luvulle saakka.

Kirjoitin aikaisemmasta teoksesta, että se oli "täyttä nautintoa". Hävityksen jumala ei yllä ihan niin korkealle arvoasteikossani, mutta ei se kovin kauaksi jää. Ursulan kokemat vaihtoehtoiset elämät olivat nyt poissa, mutta Atkinsonin takuuvarma tyyli, hienosti rakennetut hahmot, lakoninen huumori ja - niin, edelleen - ne sympaattiset koirat tekivät lukemisesta nautintoa, joskin paikoitellen hieman raskassoutuista sellaista.

Teddy, tuo oikeamielinen, ystävällinen ja järkevä pikkuveli, joka sai naapurin Nancyn, löysi itsensä pommikoneiden lentäjänä. Sodan koettelemukset olivat hänellekin melkein liikaa, mutta joukkueenjohtajana ja pommittajana hän koki olevansa juuri oikeassa paikassa. Sota jätti tietenkin suuret arvet, mutta kuten muutkin, Teddy löysi oman keinonsa olla sinut tekojensa kanssa. Ursulan sotakokemusten jälkeen olisin ollut kovasti jo halukas lukeemaan muustakin kuin Teddyn sodasta, mutta onneksi kirjailija oli löytänyt siihen jotain uutta ja jotain sellaista, mikä piti mielenkiintoa yllä.

Tietysti kun kyse on Teddyn elämästä, muistoissa palataan usein Fox Corneriin, kotitaloon, äitiin ja isään, sisaruksiin ja naapureihin, siihen suloiseen yhteisöön ja rehevään englantilaiseen maaseutuun, jotka olivat ensimmäisen teoksen keskiössä. Nyt keskiöön nousevat näiden sijaan, sodan lisäksi Teddyn aikuinen elämä pohjoisempana Yorkissa, Nancyn kohtalo, heidän hulttiotyttärensä Viola ja tämän kovia kokeneet lapset. Atkinsonin hahmot ovat napakan realistisia, herättävät niin ärtymystä kuin ihailuakin, eikä lukiessa voi välttyä suurilta tunteilta. Etenkin kun kaunis luonto kettuineen ja leivoineen on alati läsnä. Teddyn elämänkaaren avulla käsitellään suuria asioita, sotaa, sen moraalia ja menetyksiä tietysti, mutta myös vanhenemista, (iso)vanhemmuutta ja rakkauden olemusta. Atkinsonin ote asioihin on terävä ja osuva, mutta samaan aikaan armollinen ja lempeä.

Hän rakasti Violaa niin kuin vain lastaan rakastaa, mutta kovaa työtä se vaati.

Hävityksen jumala ei etene kronologisesti, eivätkä vuosilukujen mukaan nimetyt kirjan luvutkaan suostu pysymään aloillaan. Mutta sellainenhan on ihmisen mieli: ajatus poukkoilee ja harhailee, muistot tuovat mukanaan lisää muistoja, jokin hetki tuo pintaan jotain jo unohtunutta. Tähän kun lisätään Atkinsonin herkullinen tyyli yhdistää yhtäkkisiä ajatuksia, lainauksia, kirjallisia sitaatteja ja dialogia kerronnan ulkopuolelta lainausmerkein tai sulkeiden sisään, on luvassa haikea, elämänmakuinen, monipuolinen ja ihanan kerroksinen tarina.

Sylvie antoi läksiäissuukon poskelle hyvin tyynesti ja kääntyi pois sanoen, ettei aikonut lausua hyvästejä, koska ne olivat "liian lopulliset", ja Teddy ajatteli, että äiti osasi olla teatraalinen, jos sille päälle sattui. "Olen lähdössä kaksikymmentä yli seitsemän junalla Maryleboniin", Ted sanoi, "en kohti kuolemaa."
    "Et vielä."

Hävityksen jumalasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirsi, Sara, Krista ja Tuija.

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide. 2001. Japaninkielinen alkuteos Neko no Kyaku. S&S. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 152 sivua. Kansi Satu Kontinen.

Pienenpieni Kissavieras oli juuri sopivasti yhden lentomatkan pituinen tarina paluumatkalla Budapestin helteistä kotiin. Paitsi, että kirja on sivumäärältään pieni, ei tarinakaan kovin suuri ole, ennemminkin kaunis muisto pienestä kissasta, joka lyhyen aikaa vieraili erään pariskunnan elämässä.

Miten joku, joka oli käynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija?

Kustantamossa työskentelevä pariskunta on juuri muuttanut uuteen asuntoon kauniin rauhalliselle alueelle, kun naapurin pieni kissa päättää tehdä tuttavuutta. Kissa ei päästä ketään lähelleen, mutta asettuu vähitellen osaksi pariskunnan arkea. Suloinen, hieman merkillinen kissa tuo elämään odottamatonta iloa ja kiintymyksen myötä myöhemmin myös surua.

Kissavieras on hento, päähenkilönsä lailla pieni ja hieman merkillinen (japanilainen?) teos. Muistoja ylös kirjoittava mies seuraa kissan liikkeitä, tulemisia ja menemisiä, tutkimusmatkoja ympäri puutarhan, mutta myös kissan vaikutusta etenkin vaimonsa mielialoihin. Teksti on kevyesti filosofista, ja varsinkin luonnon, pihan ja sen elämän kuvaus on yksityiskohdissaan hyvin kaunista. Minimalistinen teos elää hetkissä ja tarttuu kauniisiin kuviin, jotka vilahtavat ohi jokapäiväisessä elämässä, jos vain ymmärtää pysähtyä katsomaan.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Ulla, Krista ja Kaisa. Osallistun tämän kanssa Kurjen siivellä -haasteeseen ja Helmetin haasteeseen saan kuitattua sillä kohdan 10: Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.