Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

Barbara Kingsolver 2022. Englanninkielinen alkuteos Demon Copperhead. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2025. 617 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arvostettuja palkintoja voittanut Demon Copperhead on saanut inspiraationsa Charles Dickensin David Copperfieldistä, pojasta joka kasvaa köyhissä oloissa. Yhdysvaltalaiskirjailija Barbara Kingsolver asuu Appalakkien alueella, joten hän tuntee hyvin alueen sosiaali-ekonomisen rakenteen ja opioidikriisin, jotka taustoittavat romaania vaikuttavalla tavalla.

En ollut aikaisemmin kuullut melongeoneista, pääosin Appalakkien alueella asuvasta historiallisesta, monietnisestä ihmisryhmästä, johon romaanin päähenkilö Demon kuuluu. Punatukkaisen pojan ulkonäkö on peräisin isältä, jota yksinhuoltajaäidin poika ei koskaan ehdi tavata. Resuinen lapsuus jatkuu pian ilman äitiä, joka kuolee nuorena. Demon kiertää muutaman sijaisperheen, oppii tekemään raskasta työtä, selviämään välinpitämättömien ihmisten kanssa ja huolehtimaan itsestään. Hän löytää sinnikkyytensä ansiosta isoäitinsä, joka saa suhteillaan pojalle paremman sijaisperheen. 

Rankka lapsuus vaihtuu urheilulliseen nuoruuteen, kun uusi sijaisisä näkee Demonin kyvyt amerikkalaisessa jalkapallossa. Nuorukaisesta kasvaa komea ja suosittu lahjakkuus, mutta polvivamma ja kohtalokas rakastuminen vievät Demonin syvälle päihteiden maailmaan. Kingsolverin romaanissa on melkein ähkyksi asti aineksia ja teemoja, mutta kuten Demon itse oppii huomaamaan, Appalakkien köyhälistöstä ei muu maailma ole kiinnostunut. Siksi on tärkeää, että kirjailija on sijoittanut tarinansa keskelle opioidikriisiä pahimmillaan. Pienten paikkakuntien näköalattomuus ja nuorten riippuvuudet ovat sydäntä raastavaa luettavaa.

Koskettava on tietysti myös orpolapsen kasvutarina ja on suoranainen ihme, että hän selviää itse kaksikymppiseksi asti kertomaan tarinansa. Vaikka lasta heitellään kodista toiseen, työstä toiseen ja hän on välillä pitkiä aikoja ilman kunnon huolenpitoa, Demonin elämässä on kiinnekohtia ja tärkeitä aikuisia, joiden avulla hän pysyy kiinni elämässä silloinkin kun lähellä kuollaan tai sukelletaan syvyyksiin. Lapsuuskodin (asuntovaunu) naapuriperhe jälkeläisineen, valmentajahuoltaja tyttärineen sekä salaperäinen isoäiti veljineen ovat ratkaisevassa roolissa, vaikka eivät sitä itse aina ymmärräkään.

Alkuun minua hieman ärsytti tarinan kertojan ääni, joka on todella sarkastinen, mutta kun ymmärsin, että kertoja on parikymppinen Demon itse, tajusin ettei äänelle ole vaihtoehtoja. Kukaan muu kertojana ei pääsisi yhtä hyvin käsiksi Demonin kokemuksiin ja havaintoihin kuin hän itse. Demonin oma ääni tekee tekstistä sarkastisen lisäksi nuorekasta ja sitä sävyttää musta huumori, jonka avulla kertoja jaksaa itse käydä läpi mitä vaiherikkaimman ja traagisimman elämänsä. Vetävä ja runsas lukukokemus, joka avaa silmiä ja opettaa varmasti jotain uutta.

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo 1985. Englanninkielinen alkuteos White Noise. Suomentanut Helene Kortekallio. Tammi 1986. Pokkarissa 358 s. Ostin käytettynä. Kuva kustantajan.

Tämä teos löytyy Netflixistä elokuvana, joten täytyy miettiä, katsoisinko sen nyt kun kirja on luettu. Tavallaan olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvaversio on, mutta toisaalta siinä on omat riskinsä. Minulle kumpikaan, kirja eikä elokuva, ollut tuttu entuudestaan, mutta kirjailijan nimessä on jotain tuttua. Valkoinen kohina on DeLillon varhaistuotantoa ja palkittu ilmestymisvuonaan vuoden parhaana romaanina Yhdysvalloissa. Kovasti kehutun kirjailijan myöhempiä teoksia voisi kokeilla myös joskus.

En ole ihan varma, osaanko kertoa, mistä Valkoinen kohina kertoo, mutta yritän jotain. Sen kertojaääni on viisikymppinen Jack Gladney, yliopisto-opettaja, Hitler-tutkija ja viidettä kertaa naimisissa. Jack kärsii kuolemanpelosta, kuten myös hänen vaimonsa Babette. Arki on kai varsin tavallista neljän lapsen kanssa, kunnes lähistöllä purkautuu ilmaan myrkyllistä kaasua, ja asukkaat evakuoidaan muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen Jackin kerrontaa leimaa epäluulo, pelko ja pakkomielteinen tarve selvittää, mitä vaimo on kokeillut. Babetten hajamielisyyden taustalta löytyy tieteellinen koe, joka ei näytä auttavan, vaan tekee elämänmyönteisestä vaimosta entistä hiljaisemman. 

Jack käy mielenkiintoisia keskusteluja Babetten lisäksi ystävänsä Murrayn sekä lastensa kanssa. Keskustelut tuovat kerrontaan välillä suorastaan kiihkeän latauksen. Ne ovat älykkäitä, nokkelia ja haastavat niin lukijan kuin Jackinkin. Kaikilla on jokin teoria myrkkypilvestä, evakuoinnista, sen jälkeen onnettomuuksiin varautumisista, mahdollisista terveysvaikutuksista, ja aikuisilla enenevässä määrin myös kuolemasta. Loppua kohden kuolemanpelko on hyvinkin keskeisessä roolissa, enkä voi olla pohtimatta, oliko 1980-luvun maailmanpolitiikassa tai kulttuurissa ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet romaanissa esiin nouseviin teemoihin.

Arjen ja nokkelien keskustelujen taustalla välkkyy kapitalismi, markkinointi ja television valta, usein hauskasi vain yksittäisten lauseiden välityksellä. Medioiden vähyys tuntuu vanhanaikaiselta, mutta kiehtovalla tavalla. Se tekee tilaa aidolle kohtaamiselle ja noille runsaille keskusteluille, vaikka Babette viihtyykin radiokuunnelmien äärellä ja makuuhuoneissa soivat mainokset. Yliopistotutkijoiden tutkimuskohteet aiheuttivat minussa pientä huvittuneisuutta, eivätkä yliopistohahmotkaan ihan ilman komiikkaa jääneet.

DeLillon teksti on melko täyteen ahdettua, mikä tekee lukemisesta melko hidasta. Virkkeisiin on pakko keskittyä, niissä on valtavasti informaatiota ja hälyä, enkä ihan kaiken merkitystä kokonaisuudelle edes hahmottanut. Romaanin henkilöt on hyvin kirjoitettu, pidin etenkin lapsista sekä Jackin tavasta kuvailla heitä. Älykkyys ja pakkomielteet kohtaavat lämmön ja rakkauden, jota perheessä ja ihmissuhteissa riittää. Jostain syystä pidin myös siitä, että aikaisemmat avioliitot olivat osa arkea, niihin ei liittynyt kaunoja eikä riitoja, lapsia ei käytetty välikappaleina, eivätkä erot itse asiassa olleet romaanissa minkään asteinen teema. Se oli ilahduttavan raikasta.

Saapa nähdä, mitä lukupiirissä keskustellaan tästä parin viikon päästä. Ehkä lukupiirin keskustelu avaa minulle vähän enemmän sitä, mistä tässä romaanissa oli kyse! Hyvä valinta! 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse 2000. Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2024. 120 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirin ystävät kehuivat tätä romaania niin että lainasin sen kirjastosta heti. Luinkin sen heti, eikä siinä kauan mennyt. Pienoisromaani on pienen hetken kestävä, mutta mieleenpainuva ja arvokas.

Saareen rakennettuun pieneen torppaan syntyy lapsi, joka saa nimekseen Johannes. Hänen isänsä on huolesta jäykkänä, mutta kokeneen kätilön avulla äiti synnyttää maailmaan potran pojan. Elämä on alkanut. 

Romaanin toisessa osassa vanha kalastaja, jonka nimi on Johannes, herää ja ihmettelee notkeita jäseniään, kevyttä kulkua ja kaiken leijumista. Johannes muistelee kuollutta vaimoaan ja haaveilee tämän läsnäolosta. Hän kulkee rantaan ja veneelle vanhan, jo edesmenneen ystävänsä Peterin kanssa, lupaa leikata tämän tukan ja tutustuu tulevaan vaimoonsa. Lämmöllä hän ajattelee nuorinta tytärtään, joka asuu lähellä, ja hätääntyy, kun tämä ei vastaan tullessaan huomaa häntä lainkaan. Johannes on kuollut.

Fossen kerronta on erikoista. Siinä ei ole juurikaan pisteitä, paitsi parissa ilmeisen painokkaassa kohdassa, esimerkiksi Jumalan yhteydessä. Lauseiden ja ajatusten ketju pilkkujen välissä tekee tekstistä puheenomaista, mietteliästä ja ihmeen soljuvaa. Ihan kuin loppua kohden tulisi vähän kiire, vaikka kaikki on jo valmista. Mutta ehkä Johannes on vähän ihmeissään viimeisestä päivästään. 

Voisin kokeilla Fosselta jotain muutakin, ihan jo uteliaisuuttani haluan tietää, onko tyyli samanlainen, vai vaihteleeko hän sitä. Elämän aamun ja etenkin illan kuvaukseen, Johanneksen hämmennykseen ja tunteiden vuoristorataan tämä tyyli sopi erinomaisesti. Kokonaisuudessa on jotain runon kaltaista, kuolema sallii tarinaan epäloogisuutta ja hivenen fantasiaakin. Haikeakin se on, mutta myös lohdullinen, sillä mukana ovat tärkeimmät ihmiset. Peterin mukana Johannes lähtee merelle viimeisen kerran.

Lucy Clarke: Vaellus

Lucy Clarke 2023. Englanninkielinen alkuteos The Hike. Suomentanut Kristiina Vaara. Otavan pokkari 2025. 379 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kiitos lukupiiriläisille tupaantuliaislahjasta! Sain sillä yhden kovakantisen sekä tämän pokkarin, jonka valitsin teeman vuoksi. Kävelyaiheiset romaanit ovat kiehtovia! Ja Lucy Clarkea en ole lukenut aikaisemmin, joten senkin vuoksi hyvä valinta. Tosin tämä minun täytyi tarkistaa blogistani, sillä kirjailijan nimi on kauppojen hyllyiltä sen verran tuttu, etten olisi yllättynyt, vaikka olisin häntä jo lukenutkin.

Neljä läheistä ystävää, Liz, Maggie, Helena ja Joni, ovat lomailleet säännöllisesti yhdessä jo vuosia, kun Liz ehdottaa jotain erilaista ja aktiivisempaa: neljän päivän vaellus Norjassa. Joni on kiertueella bändinsä kanssa, mutta yllättää ystävänsä saapumalla Norjaan, jossa kolmikko jo tekee lähtöä vuoristomajalta kohti komeaa Blåfjell-vuorta. Joni on väsynyt kiertue-elämään ja julkisuuteen, ja kaipaa suunnanmuutosta.

Kuten arvata saattaa, jokaisella on jotain, minkä kanssa he kamppailevat. Järkevä ja vastuullinen Liz on laittanut avioliittonsa tauolle pohtiakseen jatkoa. Maggie kamppailee yksinhuoltajana pienten tulojen kanssa, eikä ole saanut aikaiseksi panostaa matkaa varten edes kohottamalla kuntoaan. Helena puolestaan kaipaa vasta menehtynyttä äitiään ja elää holtittomasti, kunnes raskaustesti osoittaa hänen odottavan lasta, jota hän ei koskaan tiennyt haluavansa.

Lizin Blåfjellille suunnittelema reitti kauhistuttaa muita naisia, ei vähiten sen haastavuuden vuoksi, vaan myös siksi, että sääennuste lupaa myrskyä ja paikalliset puhuvat vuoren salaperäisestä tunnelmasta. Ja koska kyseessä on jännityskirjallisuus, luonto todellakin haastaa kulkijansa, asettuu suorastaan poikkiteloin ja uhkaa pakottaa naiset takaisin. Myrskyn iskiessä ystävykset menettävät tavaransa ja polku takaisin on poikki. Ainoa vaihtoehto on jatkaa eteenpäin kohti vuorenhuippua ja toivoa, että matkan varrelle osuu autiotupa, jossa olisi lämmin ja jotain syötävää.

Luonnonolosuhteet eivät ole ainoa vaara, jonka naiset kohtaavat. Matkan varrelta löytyy luola, jossa joku piilottelee kokaiinilastia. Ovatko naiset reitillä ainoat vai onko heidän perässään kulkenut koko ajan joku muu? Vuorilla nimittäin on kadonnut vuosi aikaisemmin kovasti Maggien näköinen nainen, joka saattoi tietää jotain kokaiinista. Kuka vuoristomajalla työskentelevistä miehistä on se, jonka on parasta seurata naisia maastossa ja varmistaa, että salaisuus pysyy turvassa.

Vaellus oli juuri sellainen kuin odotinkin. Toisaalta hyvin ennalta-arvattava, mutta vetävästi kirjoitettu, suorastaan koukuttava ja sopivalla tavalla jännittävä. Päähenkilöissäkään ei juuri ollut mitään uutta, mutta heidän välisensä suhteet - sekä syvä rakkaus että pienemmät ja suuremmat kaunan ainekset - oli hyvin kuvattu ja toivat patikointiin dramatiikkaa. Norjalainen luonto luo jylhät puitteet draamalle laajoine erämaineen, rinteineen, sumuineen ja maisemineen. 

Tällä kirjalla sain hieman vauhtia hitaaseen lukutahtiini, joka on vaivannut viime kuukausina. Ja Vaelluksen perusteella voisin ihan hyvin kokeilla myös Clarkin aikaisempaa suomennosta Haaksirikkoutuneet.

Oksana Vasjakina: Haava

Oksana Vasjakina 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Otava 2023. Suomentanut Riku Toivola. 261 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitos Helmet-lukuhaasteelle tämän kirjan löytämisestä! Teos oli jäänyt mieleeni jo ilmestymisvuonnaan ja muistaakseni lainasinkin sen jo kerran aikaisemmin, mutta nyt siis vasta luin. Itse lukuhaaste ei tule ihan onnistumaan tänä vuonna - jää ensimmäistä kertaa muutaman kirjan vajaaksi - mutta ilman haastetta en tätäkään kirjaa olisi lukenut.

Vasjakina on kirjoittanut autofiktiivisen teoksen, joka on ilmeisesti aiheuttanut ristiriitaisen vastaanoton Venäjällä. Nuori homoseksuaalinen kirjailija-kertoja kuljettaa Venäjän halki syöpään kuolleen äitinsä tuhkia kohti Siperiaa, kaupunkia, jossa hän asui pitkään äitinsä kanssa. Nuorena kuolleen äidin ja tyttären suhde ei ole ollut ihan helppo. Äiti on jäänyt varsin etäiseksi, mutta tytär kokee tärkeäksi kuljettaa tämän tuhkat heille yhteiseen paikkaan.

Niin matka kuin kirjan kirjoittaminen ovat mahdollisuus tutustua äitiin, tämän menneisyyteen ja valintoihin, ystäviin ja miehiin. Päähenkilö haluaa ymmärtää kompleksista viha-rakkaussuhdetta, joka heillä oli. Äiti jopa epäili, että tytärtä imettäessä rintaan jäänyt maitotippa olisi aiheuttanut kohtalokkaan rintasyövän vuosia myöhemmin. Tyttären täytyi kuulla muilta kuin äidiltään, ettei ollut kirottu.

Haava on tutkielma äidin ja tyttären välisestä suhteesta, mutta paljon muutakin. Se on rohkea kuvaus homoseksuaalisuudesta ja ruumiillisuus on olennainen osa Vasjakinan tavasta kuvata päähenkilön tuntemuksia ja kokemuksia. Kertoja käy läpi ensimmäisiä kokemuksiaan naisten kanssa, ensirakkauksiaan ja niiden vaikutusta aikuiseen rakkauteen, jossa hän kokee turvaa ja luottamusta. Naiseus ylipäätään nousee kantavaksi teemaksi.

Romaanissa on runsaasti lainauksia runoudesta ja viittauksia kirjallisuuteen. Päähenkilö esittelee omaakin runotuotantoaan. Runot ja lainaukset rikkovat kerrontaa mukavalla tavalla ja tekevät romaanista monisyisen. Kerronta on myös melko poukkoilevaa, se liikkuu ajassa ja muistoissa matkan ollessa eräänlainen kehys kaikelle muulle. Vaikka teemat ovat varsin raskaat, Vasjakinan teksti hengittää hyvin ja saa potkua hennosta annoksesta mustaa huumoria.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell 2013. Englanninkielinen alkuteos The Death of Bees. Suomentanut Seppo Raudaskoski. Moreeni. 303 s. Lainasin kirjastosta. Kuva Kirjasampo.

Olipa ihanan erilainen, riemastuttavalla tavalla omanlaisensa romaani, jonka lukaisin parissa päivässä. Lainasin kirjan muistaakseni ihan vain kiehtovan nimen perusteella. Kuvittelin sen käsittelevän luontokatoa tai vaihtoehtoisesti sijoittuvan perienglantilaiseen puutarhaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Romaani alkaa hurjan dramaattisesta tilanteesta, kun Nelly ja Marnie jäävät yllättäen orvoiksi. Huoli siitä, että sosiaalitoimi sijoittaisi heidät erilleen vieraiden ihmisten hoteisiin saa heidät peittelemään äidin ja isän kuolemaa. Kotona haisee pitkään pahalle ja pihalle täytyy istuttaa kukkasia salaisen haudan peitoksi, mutta neuvokkaat tytöt sinnittelevät pitkään.

Naapurin seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvä Lennie ottaa tytöt avosylin vastaan, kun näillä on kodin, lämpimän aterian, pikkuleipien ja seuran tarve. Lennie on vastikään menettänyt elämänkumppaninsa eikä menneisyyden virheensä vuoksi ole kovin suosittu. Kaksi teini-ikäistä sähikäistä tuo hänen arkeensa vaihtelua ja kaivattua sosiaalisuutta. 

Yllättäen kuvioihin ilmestyy myös tyttöjen isoisä, joka haluaisi kovasti luoda uuden suhteen tyttäreensä, mutta tämäpä ei olekaan kotona. Nelly ja Marnie kertovat kaikille vanhempien olevan lomamatkalla Turkissa. Vaikka loma venyy ja venyy, valhe menee läpi, sillä Izzy ja Gene eivät ole koskaan juuri osanneet huolehtia jälkikasvustaan. Juhliminen ja päihteet ovat vieneet suurimman osan ajasta. Tyttöjen on pitänyt pärjätä ja oppia aikuisten asioita pienestä pitäen. Vanhempien kuolema ei siis varsinaisesti järkytä heitä niin paljon kuin luulisi. 

Romaanissa on varsin lyhyitä lukuja, joko 15-vuotiaan Marnien, pikkusisko Nellyn tai Lennien kertomana. Tapahtumat etenevät vuoden ajan, jonka aikana tyttöjen elämässä tapahtuu paljon ja tunne-elämä on melkoista vuoristorataa. Pikkuvanhalle, viulua soittavalle Nellylle iskee murrosikä ja hän viihtyy sekä Lennien että isoisänsä hoteissa, vaikka isoisä hieman epäilyttävältä vaikuttaakin. Marnie puolestaan seurustelee ystäviensä kanssa, auttaa miesystävänsä hämärissä bisneksissä ja juo liikaa. O'Donnellin luomat hahmot ovat hauskoja, suloisia ja räävittömiä. Kieli on kirjavaa, rohkeaa ja kerronta napakkaa. Tällaista romaania olisin lukenut enemmänkin, mutta nopealukuinen ja napakka teksti on ihailtavan koossa pysyvä eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Siinä mielessä siis juuri oikean pituinen.

Ann Napolitano: Rakas Edward

Ann Napolitano 2020. Englanninkielinen alkuteos Dear Edward. Suomentanut Saara Kurkela. WSOY 2025. 358 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kaunokaisten jälkeen oli ihan selvää, että jos ja kun Ann Napolitanolta suomennetaan lisää teoksia, luen ne heti. Rakas Edward onkin varhaisempaa tuotantoa, mutta ilmeisesti suomennettu vasta nyt, maailmalla menestyneen Kaunokaisten jälkeen.

12-vuotias Edward on muuttamassa perheineen New Yorkista Los Angelesiin. Talo on tyhjennetty ja perhe lentää tavaroidensa perässä uuteen kotiin. Lentokone ei kuitenkaan koskaan saavuta määränpäätään, eikä tämä ole spoileri, vaan romaanin lähtökohta. Edwardia vaille kaikki lennon noin 185 matkustajaa kuolevat. Kaiken menettänyt poika sijoitetaan äidin siskon ja tämän miehen luokse, ja vähitellen alkaa elämä ilman läheisiä.

Yllättävä pelastus ilmaantuu naapurista, jossa samanikäisen tytön makuuhuoneessa Edward kokee pystyvänsä nukahtamaan. Naapurista tulee hänen yösijansa, kun taas kotona Edward tasapainottelee laihtumisensa, tätinsä surun ja uusien huoltajiensa parisuhteen kipukohtien kanssa. Pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta onkin yhtäkkiä saanut vaisun teinin kotiinsa. Tädin mies tekee kaikkensa selvittääkseen lentoturman yksityiskohtia. Eräänä yönä, pari vuotta turman jälkeen, Edward löytää naapurintytön kanssa autotallista valtavan kasan kirjeitä, joita lento-onnettomuudessa surmansa saaneiden läheiset ovat hänelle lähettäneet. Vasta silloin alkaa toipuminen ja täti miehineen alkavat näkyä uudessa valossa. Nuoret kiinnostuvat kirjeiden lähettäjistä ja Edward ottaa tavoitteekseen tehdä jotain näiden hyväksi. 

Edwardin tarinan rinnalla romaanissa kulkee lennon aikajanan tapahtumia lähdöstä onnettomuuteen. Samalla tutustutaan muutamiin kanssamatkustajiin, kuten äveriääseen liikemieheen, hemaisevaan lentoemäntään, raskaana olevaan nuoreen naiseen, sotasankariin tai puheliaaseen naiseen ja tämän menneisiin elämiin. Kun Edward lukee näiden omaisten hänelle lähettämiä kirjeitä, lukijallekin muotoutuu kokonaisempi kuva lennon matkustajista. Tietysti myös pojan perhe, äiti, isä ja pari vuotta vanhempi isoveli, tulevat tutummiksi. 

Napolitano kirjoittaa uskomattoman kiehtovalla tavalla Edwardin selviytymistaistelusta ja kaikesta siitä, mitä uusi elämä tuo tullessaan. Voisi ajatella, että romaanin lähtökohta on järkyttävä ja surullinen - ja onhan se -, mutta Napolitanon tyyli aikaansaa sen, ettei tarina aiheuta ahdistusta eikä nenäliinoja kulu juuri lainkaan. Edwardin selviytymistä seurataan hieman sivusta ja hetki kerrallaan. On vuosia kestävää terapiaa, on yksinäisyyttä, on unettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Välillä käydään pohjamudissa mutta horisontissa on koko ajan myös valoa. Kahdessa aikatasossa kulkeminen toimii mieltä kiihdyttävällä tavalla, ja kanssamatkustajiin ja heidän omaisiinsa tutustuminen tekee romaanista rikkaan ja värikkään. Napolitanon ehdoton vahvuus onkin sujuvan kerronnan lisäksi hahmojen rakentaminen vähitellen niin, että ennakkoluulot antavat tilaa inhimillisyydelle ja sinnikkyys tekee kaikesta mahdollista.

Valèrie Perrin: Vettä kukille

Valèrie Perrin 2018. Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2023. Kirjassa 473 s. Luin BookBeatista.

Miten täydellistä matkalukemista! Olisin toki nauttinut tästä ilman matkaakin, mutta viehättävää kirjaa sopi lukea viehättävässä ympäristössä. Maailmalla ilmeisen hyvin menestynyt romaani oli romanttisempi kuin olin kuvitellut, mutta ei todellakaan pelkästään sitä. Surusta ja menetyksestä kertova tarina on myös täynnä toivoa, hauskoja yksityiskohtia ja loppua kohden jännärimäisen koukuttava.

Violette Toussaint hoitaa työkseen pienen paikkakunnan hautausmaata. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tuntee hautausmaan asukkaineen kuin omat taskunsa. Hän pitää päiväkirjaa hautajaisista, hän huolehtii unohdettujen ja yksin jääneiden hautojen kukista ja pysähtyy juttelemaan vieraiden kanssa. Violetten pieneen tupaan ovat tervetulleita niin haudankaivajat, hautausurakoitsijat, kirkkoherra kuin kissat ja koiratkin. Nainen kuuntelee läheistensä menettäneiden tarinoita, tarjoaa juotavaa ja myy kukkia haudoille.

Eräänä päivänä varhain aamulla hänen tupansa ovea kolkuttaa Julien Seul, mies jonka pitäisi laskea äitinsä tuhkat tämän rakastajan haudalle. Mies on ymmällään, mutta Violette auttaa häntä eteenpäin, eikä miehen vierailu Violetten luona jää yhteen kertaan. Onko Violette kuitenkaan valmis suhteeseen? Mies selvittää nopeasti Violetten kadonneeksi luullun aviomiehen osoitteen, mutta siitä ei taida seurata muuta kuin murhetta. Miksi Violette ja Philippe Toussaint päätyivät haurausmaan hoitajiksi vuonna 1998? Mikä sai heidät jättämään työn radanvartijoina ja miksi Philippe reissaa moottoripyörällään mieluummin kuin viettäisi aikaa kotona?

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Heti romaanin alkuun kerrotaan Violetten rankasta lapsuudesta ja olosuhteista, joissa hän saa Philippen kanssa suloisen Léonine-tyttären hyvin nuorena. Sen enempää en paljastakaan Violetten elämästä, mutta kun hän tutustuu Julieniin noin 27 vuotta myöhemmin, tilanne on hyvin erilainen. Vuosiin mahtuu ennen kaikkea suuri tragedia, mutta myös nuoruuden huumaa, seksuaalista vetovoimaa, ylenkatsova anoppi, ihmeellinen kohtaaminen eläköityvän hautausmaahoitajan kanssa, syvä ystävyys marseillelaisnaisen kanssa sekä mysteeri, jonka etenkin Philippe haluaa selvittää.

Vettä kukille on hyvin aistillinen kirja monella eri tavalla. Hautojen, kukkien ja kasvimaan hoito tuntuvat multana sormenpäissä, huumaavina tuoksuina ja ennen kaikkea terapeuttiselta työltä, joka antaa uskoa huomiseen ja omaan tekemiseen. Meren aistillisuutta maistellaan, kun Violette lomailee vuosittain elokuussa ystävänsä rantamökillä Marseillessa. Päähenkilöiden välillä on paljon erotiikkaa ja jos ei ihan sitä, niin lempeää kosketusta ja kauneuden ylistystä. Violetten ja Philippen, ja toisaalta Violetten ja Julienin, tarinoiden lisäksi läpikäydään Julienin äidin Irénen ja tämän rakastajan Gabrielin vuosikymmeniä kestänyt suhde. Vastenmielisyyttä edustaa naisia kaatava Philippe ja hänen vastuuntunnottomuutensa. Valèrie Perrin kirjoittaa niin rakkaudesta kuin ihmisistäkin hyvin kauniilla tavalla.

Lämminhenkisyyttä, loputonta lempeyttä ja hauskuutta surulliseen ja traagiseen tarinaan tuovat päähenkilöiden lisäksi Violetten päivittäiset työtoverit ja ystävät, kuten haudankaivajat, joista yksi viljelee Elviksen biisejä, yksi kompuroi ja yksi kertoo tarinoita tauotta. Kissat kiehnäävät pohjetta vasten ja vanha koira kiertyy kerälle kuulijan jalkoihin. Violetten tupaan olisi ihana piipahtaa tai hänen puutarhassaan olisi mukava istua teekupposelle. Sydämellinen ja lupauksia antava tarina on kuitenkin myös hyvin surullinen, joten kannattaa varata nenäliina lähelle, kun sitä lukee. 

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Maylis de Kerangal 2016. Ranskankielinen alkuteos Réparer le vivants. Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala. 255 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ihanaa, että olen vihdoin lukenut tämän teoksen! Se on ollut to-be-read-listallani jo vuosia, ja muistan miten kovasti sitä kehuttiin kirjablogeissa aikoinaan. De Kerangalilta on suomennettu tämän lisäksi (Siltalan sivujen mukaan) vain yksi romaani, Maailma käden ulottuvilla (2019). Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on kuitenkin hänen yhdeksäs romaaninsa ja se on voittanut Ranskassa peräti kymmenen kirjallisuuspalkintoa!

Romaani on jännittävä sekoitus surutarinaa ja lääketiedettä. Teini-ikäinen surffari Simon Limbres joutuu koomaan, kun auto suistuu kotimatkalla onnettomuuteen. Toivoa heräämisestä ei enää ole ja niinpä hänen vanhemmilleen esitetään kysymys, voisiko Simonista tulla elintenluovuttaja. Murheen murtamat vanhemmat antavat siihen luvan, ja niin alkaa prosessi, jonka päätteeksi Simonin terve sydän kiitää Le Havresta Pariisiin pelastaakseen keski-ikäisen Claire Méjeanin.

Hän kiertelee huoneessa. Jos se on lahja, se on kuitenkin aika erikoinen lahja, hän ajattelee. Tässä leikkauksessa ei ole lahjoittajaa, kukaan ei ole aikonut antaa yhtään mitään, eikä edes vastaanottajaa, koska hänellä ei ole mahdollisuutta kieltäytyä elimestä, hänen on otettava se jos haluaa elää, niin että mitä tämä sitten on? Vielä käyttökelpoisen elimen kierrättämistä, elimen joka voisi toimia hänellä pumppuna.

Surusta ja sydänsiirrosta kertova tarina etenee tunti tunnilta yhden vuorokauden ajan. Näkökulma vaihtelee ja esittelee päähenkilöt vuorotellen. Ensin on Simonin hetki aalloilla ennen onnettomuutta, sitten sairaalassa hänestä huolehtivan lääkärin. Kun pojan pelastuminen alkaa näyttää mahdottomalta, kuvaan astuu elinsiirrosta vastaava ammattilainen. Hän välittää tiedon Simonin elimistä eteenpäin, ja niin alkavat tarkkaan etenevät ja huolellisesti suunnitellut prosessit useissa eri sairaaloissa. Simonin sydäntä odottava Claire on odottanut jo pitkään ja on valmis leikkaukseen.

Murheessa palataan välillä Simonin äitiin tai isään, ja jotenkin olin tyytyväinen ettei pikkusiskon tai tyttöystävän suru saa yhtä paljon tilaa. Jotenkin pelkäsin sitä hetkeä, jolloin minun olisi pitänyt lukea heidän surustaan, mutta sitä ei siis tullut. Vanhempien järkytys ja suru tuovat romaanin tunnelatauksen, mutta sydänsiirron lääketieteellinen ja tekninen puoli tasapainottavat sitä. Olin itse asiassa yllättynyt siitä, miten valtava suru onnistuikin pysymään hieman etäällä, ihan kuin se olisi ollut yksi tutkimuksen kohteista lääketieteellisten seikkojen ohella. Yksityiskohtia oli loppuvaiheessa ehkä jopa hitusen liikaakin, mutta pidin kovasti siitä, miten näkökulma vaihtelee ja tekee tarinasta melkeinpä trillerimäisen. Toisistaan hyvinkin poikkeavat näkökulmat ottavat lisäksi toisensa koskettavalla huomioon.

Mukana on myös herkullisia sivuseikkoja, kuten yläluokkaisen perheen lääkäriperinne, Simonin isän kulttuuri, sydänkirurgin suhde omaan vartaloonsa tai Clairen suhde poikiinsa. De Kerangal kirjoittaa hyvin pitkiä virkkeitä, mikä vaati alkuun totuttelua, mutta tyyli toimii hyvin. Se antaa tekstille paikoitellen kiireen tuntua, jota vuorokaudessa toki onkin, mutta toisaalta tekstiin mahtuu runsaasti muistoja, takaumia, historiaa ja yksityiskohtia ihmisten välisistä suhteista tai heidän kunnianhimoistaan. En ihmettele lainkaan kirjan saamaa suosiota ja sen keräämiä palkintoja. Suomentajat ovat tehneet hienoa työtä niin yksityiskohtien, termien kuin tekstin rakenteenkin kanssa. Ehdottomasti mieleenpainuva ja vaikuttava romaani!

Jo Nesbø: Verikuu

Jo Nesbø 2022. Norjankielinen alkuteos Blodmåne. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2022. 544 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Oli keskiyö ja Harry istui hotellin baarissa. Tuijotti viskilasiaan ja koetti tehdä mielessään tilannekatsausta. Sillä nyt oli tilinteon aika. Aika ynnätä yhteen kaikki ne, jotka hän oli menettänyt, ja kaikki, jotka hän oli pettänyt. Sekä kaikki ne kasvottomat, jotka hän oli ehkä - mutta vain ehkä - pelastanut. Mutta loppulaskelmasta puuttui vielä yksi henkilö.

Harry Hole palaa Osloon, mutta vain koska auttamalla rikasta pohattaa hän pystyy pelastamaan ystävänsä pulasta Kaliforniassa. Oslosta on löytynyt nuori kuollut nainen ja toinen on kateissa. Media yhdistää naiset liikemies Markus Røediin, joka maksaa mitä tahansa nimensä puhdistamiseksi. Toki Røedillä on jo maine häikäilemättömänä naistenmiehenä ja kokaiinin käyttäjänä, mutta hänen yhdistämisensä kuolemantapauksiin on jo eri asia. Hän tarvitsee riippumattoman ja mitään pelkäämättömän yksityisetsivän avukseen. Harry kokoaa tutkijatiimin, joka herättää huvittuneisuutta - kuolemansairaan psykiatrin, rikoksista epäillyn poliisin sekä aineita myyvän taksikuskin - mutta joka onnistuu tehtävässään ja selvittää, kuka oikea syyllinen on.

Harryn tiimillä ei ole kovin monta päivää aikaa tehtävän suorittamiseen, mutta onneksi heillä on edelleen läheiset välit viralliseen poliisitutkintaan eli Katrine Brattiin sekä laboratoriossa työskentelevään Alexandraan, jotka ovat tuttuja hahmoja edellisistä Hole-teoksista. Epävirallisen tutkijatiimin ja oikeiden poliisien välillä käydään tietysti kädenvääntöä, mutta lopulta yhteistyö palkitaan ja Harry saa vapaat kädet tutkia tapauksia, joita tulee lisää. Murhaaja nimittäin lähestyy vähitellen Markus Røediä, jonka menneisyydestä motiivi löytyy. Lukija tietää, millä tavalla mikrobiologiaa hyödyntävä murhaaja toimii ja mikä on hänen motiivinsa, mutta tutkijoilla kestää monta päivää päästä hänen jäljilleen. Ennen sitä Harry ehtii tehdä monta väärää johtopäätöstä.

Verikuu on jo ties kuinka mones sarjan osa, mutta edelleen melko hyvä. Mikrobiologia ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat ehkä aika kaukaa haettuja ja vaikka dekkarin ei tarvitse olla uskottava, tämän teoksen murhatavat olivat jo liiankin epäuskottavia. Aikaisempien teosten huumemaailman kuviot, korruptoituneet poliisit tai liikemaailman ahneus ovat mielestäni toimineet teemoina paremmin ja murhaajien tekotavatkin ovat olleet suoraviivaisempia. Muutama turha sivuaskelkin otetaan ja joita ilman teos olisi ollut hyvällä tavalla lyhyempi. 

Tässä teoksessa oli kiehtovaa ihan toinen puoli: se millä tavalla Harry otetaan Oslossa vastaan, millainen hänen suhteensa on jäljellä oleviin ystäviin tai tuohon omituisten otusten tiimiin. Siinä mielessä taidan olla kiinnostuneempi Harrystä ilmiönä ja hahmona kuin rikoksista, joita hän ratkoo. Mutta niinhän se menee monien muidenkin dekkarisarjojen kanssa.

Harry painii edelleen alkoholisminsa kanssa ja viittaukset musiikkiin ovat ehkä jopa aikaisempaakin runsaampia. Hän suree tietysti edelleen edesmennyttä vaimoaan Rakelia ja elämän suunta on hukassa - tai itse asiassa hän oli jo päättänyt päättää elämänsä Kaliforniassa, kunnes toinen pulassa oleva ihminen muutti hänen suunnitelmansa. Kirjan lopetus antaa mahdollisuuden jatkolle eikä Harry todennäköisesti pääse Oslosta eroon. Oslossa on myös pieni lapsi, joka taitaa viedä jähmeän sankarimme pikkusormen. Syyllisyyden kanssa olisi helpompi elää, jos ottaisi apua vastaan ja oppisi olemaan itselleen armollisempi, mutta siihen ei taida Harry Hole taipua.

Teoksesta myös blogeissa Kirjoittaja Jenni ja Kirjarouvan elämää.

Sofie Sarenbrant: Kuoleman kintereillä

Sofie Sarenbrant 2013. Ruotsinkielinen alkuteos Andra Andningen. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2022. 348 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämänkin teoksen latasin lomareissua varten ja löysin sen, kun huomasin Facebookissa jonkun Helmet-haasteeseen osallistujan ehdottavan tätä kohtaan 24: Kirja kertoo urheilijasta. Eletään jo sitä aikaa vuodesta, kun haasteita varten pitää alkaa taktikoida - mikä tahansa lukemani kirja ei sovikaan enää välttämättä juuri niihin haastekohtiin, jotka ovat vielä suorittamatta. 

Mutta eipä mitään, olen lukenut Sofie Sarenbrantilta dekkarin aikaisemminkin - Syntipukki, joka edustaa Emma Sköld -sarjaa vähän edempää. Kuoleman kintereillä on sarjan toinen osa, eikä näköjään haitannut lainkaan, etten ole lukenut niitä järjestyksessä. Ne toimivat ihan itsenäisinäkin teoksina. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Tukholman maratonille, jota varten nuorten lahjakkaiden juoksijoiden Mission-joukko on harjoitellut. Heistä yksi on kuollut tapaturmaisesti  vuotta aikaisemmin. 18-vuotiaan Wilman isä Johan ei usko tyttärensä hypänneen jyrkänteeltä itse, eikä suostu hyväksymään sitä että poliisi on lopettanut tutkinnan. Niinpä Johan alkaa selvittää tapausta itse. 

Raivoisa tuuli piiskaa kasvoja, ja sadepisarat porautuvat takin läpi. Kun vetta noruu pitkin kaulaa rintaa kohti, minua hytisyttää. Tämän täytyy olla kaikkien aikojen kylmin Tukholman maraton: vain neljä plusastetta, vaikka kesäkuussa pitäisi olla mukavan lämmintä. 

Nykyhetkessä ollaan kuitenkin siis jo maratonilla, jonka aikana löytyy kahden kilpailijan ruumiit. Kun Emma Sköld ymmärtää heidän molempien liittyneen Missioniin, hän alkaa tonkia myös Wilman kuolemaan johtaneita hetkiä. Maratoniin osallistuu myös hänen siskonsa Josefin, joka on sattumalta Wilman isän Johanin personal trainer. Johan ja Josefin juoksevat yhdessä, mutta kuka on se haamukisaaja, jonka ajannäyttö sekoittaa poliisityön?

Tarina etenee siis kahdessa aikatasossa. Lukija seuraa miten Johan taistelee surutyön, epäuskon ja epätoivoisten tutkimustensa kanssa, ja alkaa treenata Josefinin kanssa. Välillä palataan nykyhetkeen, jossa poliisit yrittävät juosta aikaa vastaan, kun mahdollinen murhaaja on saatava kiinni ennen maratonin päättymistä. Ensimmäinen surmatuista on Missionin vetäjä, nuorten tyttöjen ihailema valmentaja, jonka syyllisyydestä Johan on lähes varma. Maratonin päätteeksi syyllinen selviää kyllä, mutta selviääkö samalla Wilman kohtalo?

Emman ja Josefinin henkilökohtaisen elämän kuviot pyörivät tietysti myös taustalla. Emma on vastarakastuneen huumassa, kun taas Josefin kaipaa perhearkeensa jotain omaa ja kutkuttavaa. En enää muista millainen heidän elämäntilanteensa on muutaman kirjan jälkeen, mutta eipä se haittaa. Ehkä joskus myöhemmin lisää. Ihan sinne lempidekkareitteni tasolle nämä eivät yllä, sillä niiden henkilökuvaus on malkoisen kömpelöä ja lapsekasta, mutta muuten kyllä yllättävän vetävä teos tämä oli aurinkopedillä maatessa. Teoksesta lisää blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Ankin kirjablogi.

Jane Harper: Selviytyjät

Jane Harper 2020. Englanninkielinen alkuteos The Survivors. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2022. Luin BookBeastista. Kuva kustantajan.

Australialaisen Harperin jännärit ovat olleet mieluista luettavaa, joten latasin BookBeatista tuoreimman matkalukemisekseni. Alhaalla linkit kirjailijan aikaisempiin teoksiin, jotka olen lukenut.

Kolmikymppinen Kieran palaa puolisonsa Mian kanssa Evelyn Bayhin Tasmanian rannikolle, josta molemmat ovat kotoisin. Välit pieneen kaupunkiin ja yhteisöön ovat arat, sillä 12 vuotta aikaisemmin puhkesi myrsky, jonka seurauksena kaksi nuorta kuoli ja yksi katosi. Kieran menetti isoveljensä, hänen ystävänsä Sean samoin, ja Mia menetti parhaan ystävänsä. Kieranin isä on dementoinut pahasti, eikä hänen äitinsä pärjää enää yksin tämän kanssa, joten nuoret palaavat kotiin muuttamaan isää hoivalaitokseen ja auttamaan äitiä talon tyhjentämisessä.

Reissu alkaa ikävissä merkeissä melkein saman tien, sillä paikallisen kahvilan nuori tarjoilija Bronte löytyy rantaviivalta tapettuna. Tapaus nostaa niin Kieranin kuin paikallistenkin mieliin 12 vuoden takaisen myrskyn. Kylä ei näytä toipuneen onnettomuudesta ja syyllisen nimi on monien huulilla edelleen. Kieran on kantanut syyllisyyttä veljensä ja tämän ystävän kuolemasta, sillä juuri hänen vuokseen vene lähti merille huonoissa olosuhteissa. Kieran oli ystävänsä Olivian kanssa nousuveden saartamilla luolilla, eivätkä he päässeet sieltä enää omin voimin maihin.

Hän ei ollut löytänyt polkua. Meri oli ollut häntä vahvempi. Parhaan ystävän veli ja hänen oma veljensä olivat tulleet pelastamaan häntä. He olivat kuolleet, ja hän oli jäänyt henkiin.

Nuo luolat ovatkin tarinassa ratkaisevassa roolissa. Kieran palaa niihin varovaisesti ja löytää puumerkit, joita he nuorina jättivät seiniin. Luolista oli kiinnostunut myös valokuvaamista harrastanut Bronte, jonka kamera tallentaa jotain merkityksellistä, ja katoaa siksi surman myötä. Tutkimukset paljastavat muutakin, kuten sen että Kieranin isä vaeltelee öisin, ja sen etteivät 12 vuoden takaiset tapahtumat tainneet mennäkään ihan niin kuin Kieran on aina luullut. Tämän paljastuttua Kieranin välit hänen äitiinsä ovat murskautua, sillä syyllisyyttä on ollut hirvittävän raskasta kantaa, mutta mitä jos se on ollutkin turhaa.

Kieranin hyvästä ystävästä, nykyisestä Olivian puolisosta Ashista on tullut puutarhayrittäjä, joka vainoaa Evelyn Bayhin muuttanutta kirjailijaa. Mies on nimittäin ostanut Ashin rakkaan isoäidin talon tontteineen, jotka Ash oli vain kymmenen vuotta aikaisemmin kunnostanut kauniiksi. Nyt puutarha on myllätty kokonaan uusiksi. Liittyykö puutarhaan jokin salaisuus, vai miksi Ash on muutoksista niin suunniltaan? Kirjailija tuntuu myös päätelleen jotain, mikä liittyy 12 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Harper on todella taitava kuvailemaan pienen yhteisön jäsenten välistä vuorovaikutusta ja heidän käyttäytymistään, sitä mikä jätetään sanomatta ja asioita, joiden annetaan jäädä hautumaan. Nykyajalle tyypillisesti nettikeskustelu ryöpsähtää valloilleen kun yhteisö etsii syyllistä Bronten kuolemaan. Kieranin ja pikkusiskonsa silloin menettäneen Olivian perheet eivät tietenkään ole ennallaan. Suru, katkeruus, syyllisyys ja epätietoisuus kalvavat ja vaikuttavat perheenjäsenten väleihin. Kieran ei ole ainoa joka kamppailee selvitäkseen menneisyydestä.

Vaikka Harper on taitava juuri tällaisessa, hän sivuuttaa kuitenkin henkilöhahmojensa persoonallisuuden. Ne jäävät mielestäni hyvin ohuiksi ja niistä paljastuu piirteitä vain suhteessa myrskyn aikaisiin tapahtumiin. Silloisten nuorten hauskanpitoa ja edesvastuuttomuutta hän kuvailee hyvin, mutta nykypäivän Kieran ystävineen jäävät ominaisuuksiltaan ohkaisiksi. Tämä jäi hieman harmittamaan.

Ihan dekkariksi en tätä luonnehtisi, sillä varsinainen poliisityö on sivuosassa. Pääosan ajatustyöstä tuntuu tekevät Kieran itse, ja hänen näkökulmansa onkin keskiössä. Siksi en usko että tästä teoksesta tulee minkään sarjan aloitusta. Aikaisemminhan Harperilla on ollut Aaron Falk -nimisen poliisin tutkimuksia. Loppuratkaisuun vaikuttaa myös edellä mainittu kirjailija, mutta tietysti eri tavalla kuin olin ounaillut. Kuten jännäreissä yleensä, lukija alkaa epäillä jotain, ja muodostaa tapahtumien kulun ja vaihtoehtoisia skenaarioita mielessään tarinan edetessä, mutta varsinainen syy onkin toisaalla. Bronten kuolemantapauksen ratkeaminen ei silti ollut mielestäni tässä tarinassa tärkeintä, vaan ihmisten välisiin kipukohtiin tarttuminen. Ehkä vähä kevyehkön puoleinen kokonaisuus, mutta sopi hyvin lomafiilikseen ja reissun ensimmäiseksi kirjaksi.

Jane Harperin muita teoksia: Kuiva kausi, Luonnonvoimat ja Kadonnut mies.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko

Lilja Sigurðardóttir 2019. Islanninkielinen alkuteos Helköld sól. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. 253s. 

Yksi Islannin suosituimmista rikoskirjailijoista aloittaa tällä teoksella uuden dekkarisarjan, Áróran tutkimuksia. Islantilais-englantilaisen Áróran äiti on huolissaan, sillä hän ei saa enää yhteyttä toiseen tyttäreensä Ísafoldiin. Áróra ei ole ollut siskonsa kanssa tekemisissä sen jälkeen kun näillä meni välit poikki. Silti Áróra lähtee jälleen Islantiin selvittämään siskonsa katoamista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu auttamaan isosiskonsa pinteestä. 

Áróra epäilee Ísafoldin väkivaltaista miestä, joka väittää naisen muuttaneen takaisin Englantiin. Áróran tädin kanssa aikoinaan naimisissa ollut, poliisina työskentelevä Daníel ei kuitenkaan löydä mitään viitteitä siitä, että nainen olisi poistunut maasta. Ísafoldista eivät tiedä myöskään tämän naapurit, erikoinen pakkomielteisesti ihokarvojaan ajeleva Grímur tai pakolaispoikaa piilotteleva Olga. Epilogin perusteella lukija tietää kuitenkin hieman enemmän: joku kuollut nainen retkottaa matkalaukussa laavakivikossa.

Sigurðardóttir jättää Áróran suhteen langanpäitä päättelemättä avausosan lopussa, joten niistä on hyvä lähteä seuraavaan osaan. Jääkö sankaritar Islantiin vai palaako hän Englantiin, jonne hän on mielestään kotiutunut kylmää ja karua saarta paremmin. Suhde siskoon on ollut vaikea ja sitä avataan teoksessa useaan otteeseen. Siskon parisuhteesta ja lähimenneisyydestä paljastuu paljonkin, mutta mielestäni sisko itse hahmona jää vähän arvoitukseksi. Ehkä hän on hieman arvoitus pikkusiskolleenkin. Jotenkin veikkaisin, että Ísafoldista kerrotaan lisää seuraavassa osassa.

Miksi juuri Áróra sitten tutkii siskonsa katoamista? Salapoliisityötä hän on tehnyt aikaisemminkin, mutta lähinnä talousrikollisten löytämiseksi - tai rahojen löytämiseksi. Samanlaista tapausta hän tutkii Islannissakin ja onnistuu uimaan erään hämäräbisneksillä elävän miehen liiveihin. Jatkaako Áróran elinkeinoaan jatko-osissa? Kovasti odotan jatkoa myös tuolle Daníelille, jonka läsnäoloa nainen tuntuu kovasti kaipaavan ja tunne on selvästi molemminpuolista. 

Tässä dekkarissa oli siis hieman ihmissuhdekiemuroitakin ja melko raikkaalla tavalla. Áróra osaa ottaa haluamansa, mutta osaa myös piilotella todellisia tunteitaan. Pakolaispojan rooli tarinassa paljastuu vasta ihan lopussa, mutta jäi mielestäni silti aika keinotekoiseksi ja irralliseksi. Omituinen Grímur oli ehkä hieman liiankin omituinen hahmo, mutta hänen kostonsa oli mainio keksintö. Áróran nuoruus kahden maan välillä on hyvä keino avata islantilaisuutta muutamissa kohdin, mutta muuten kirjailija ei kovin paljon hyödynnä maata miljöönä. Sigurðardóttirin dekkari oli kuitenkin kokonaisuutena hyvin vetävä ja uskon että luen hänen teoksiaan jatkossakin!

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32: A book set in a UNESCO City of literature.

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak 2005. Englanninkielinen alkuteos The Book Thief. Suomentanut Pirkko Biström. Otava 2008. Pokkarissa 558 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa on kohta, johon täytyy löytää luettavaa listalta A book from the TIME list of 100 Best YA Books of All Time. Tällaiset listat ovat haasteita varten ihan kelpoja, mutta eivät aina kestä aikaa, sillä uusia mestariteoksia kirjoitetaan koko ajan eikä listoja päivitetä. Klassikkoja niistä kuitenkin löytää hyvin ja sellainen Kirjavarkaastakin on tullut ja siksi siihen oli helppo tarttua.

Kirjavaras on varmasti monille tuttu, sillä menestyneestä kirjasta on on tehty myös menestyselokuva vuonna 2014. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin pikkukaupunkiin lähelle Muncheniä. 9-vuotias Liesel on sijoittu kasvattivanhemmille ja joutuu tottumaan uuteen elämään ilman äitiä ja pikkuveljeä. Kasvattikoti osoittautuu kuitenkin hyväksi paikaksi, Lieselin uudesta isästä, papasta, tulee hänelle tärkeä aikuinen, ja samalla kadulla kasvavasta Rudysta paras ystävä.

Natsi-Saksa sotii ympärillä, elintaso romahtaa, miesten on mahdotonta valita puoltaan ja juutalaiset on viety pois. Zusakin teos kuvaa hyvin mikrotasolla sodan aiheuttamaa uhkaa ja ihmisten välisiä suhteita poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa. Mielipiteitä voi olla, mutta niitä ei kannata ilmaista. Nuoriso imaistaan mukaan väkivaltaiseen nuorisotoimintaan ja kaupungin kirjat päätetään polttaa roviolla. Papa on kuitenkin antanut erään kauaskantoisen lupauksen jo edellisen sodan aikana, ja niinpä talon matalaan kellariin muuttaa nuori mies, josta ei kukaan muu saa tietää mitään.

Tarinan kertojana on itse kuolema, jolla on sotivassa maassa kova kiire poimia sieluja talteen. Kertoja antaa välillä viitteitä tulevasta ja varoittaa lukijaa hyvissä ajoin, joten surullisimmat kohtaukset eivät tule välttämättä yllätyksenä. Tämä oli aikuisellekin lukijalle hyvä ratkaisu, mutta jokin kerronnassa tekee kokonaisuudesta hieman naiivin ja lapsekkaan ankarasta ympäröivästä maailmasta huolimatta. Kerronta ei kuitenkaan välttele surua eikä muitakaan voimakkaita tunteita, joita Liesel kokee. On menetystä, kaipuuta, vihaa ja epätoivoa, mutta myös runsaasti rakkautta, ystävyyttä ja yllättävistä paikoista löytyvää tukea.

Rosoa kerrontaan tuovat räiskyvät kirosanat ja haukkumasanat, joilla perheenjäsenet ja ystävät löylyttävät toisiaan. Rakkaudenosoituksia nekin. Näkökulma on useimmiten lapsen ja lapsen maailma on tarinassa hyvin läsnä. Lapset käyvät nälissään omenavarkaissa, tappelevat toisistaan ilmat pihalle ja puolustavat ystäväänsä. Liesel ja Rudy ovat sydäntäsärkevän rakastettava parivaljakko ja Rudy on ainoa, joka tietää Lieselin varastavan omenoiden lisäksi myös kirjoja. Rakkain kirjoita on kuitenkin pieni teos, jota ei ole varastettu, vaan joka syntyy maalin ja pensselin avulla hänen talonsa kellarissa. Sanojen mahti mahdollistaa diktaattorin valtaannousun, mutta sanat voivat myös antaa pilkahduksen taivaasta ja toivosta.

Romaanista myös blogeissa Tuntematon lukija, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (vapaa tulkintani!). Goodreadsissa tämä menee jo yllä mainitsemaani kohtaan 39.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro 2015. Englanninkielinen alkuteos The Buried Giant. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2016. Pokkarissa 378 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Olipas erikoinen romaani! Etsin lomamatkaa varten jotain kevyttä kannettavaa ja kirjakaupan tarjouksesta poimin sitten tämän. Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta ainoastaan teoksen Ole luonani aina, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Fantasia ei ole lempilukemistoani, eikä tämäkään kirja heti imaissut mukaansa. Jotain sympaattista tarinassa kuitenkin oli, sillä en halunnut jättää sitä keskenkään.

Iäkäs kelttipariskunta, Beatrice ja Axl, suuntaavat kotikylästään kohti kauan sitten lähteneen poikansa perään. Heitä on jostain syystä kohdeltu kotikylässä huonosti, mutta he eivät muista syytä, kuten eivät muista paljon muutakaan. Unohduksen sumu on langennut maan ylle ja sen vuoksi kelttien ja saksien on mahdollista elää sovussa rinta rinnan. Kuningas Arthurin aloittamasta rauhanajasta on jo pari sukupolvea, ja jos unohduksen sumu hellittäisi, kansat saattaisivat muistaa kostonhimoisen vihanpitonsa ja kaunat syttyisivät uudelleen.

Tapahtumarikkaalla, vaivalloisella matkallaan Beatrice ja Axl tapaavat taitavan mestari Wistanin, ritarin, jonka tehtävänä on surmata naaraslohikäärme. Lohikäärmeen uskotaan olevan syyllinen sumuun. Wistan puolestaan uskoo tunteneensa Axlin kaukaa menneisyydestään, mutta vanhus ei itse muista mitään. Matkan kokemukset avaavat unohduksen sumua kuitenkin hieman, ja miehen on pakko myöntää, että hänkin on ollut osallisena Arthurin aikaisissa sodissa. Kuninkaan vanha sukulaispoika on edelleen elossa, Sir Gawain, johon matkalaiset myös törmäävät, ja jonka rooli muuttuu yllättäen ihan romaanin lopussa.

Sympaattista romaanissa on vanhusten välinen kiintymys ja rakkaus. Puolisot kohtelevat toisiaan mitä hellimmin ja saavat toisistaan voimaa jatkaa pitkää matkaa. Kuoleman läheisyyttä on käsitelty samoin hyvin hellällä tavalla. On rannassa työskentelevä soutaja ja mystinen venematka saareen, josta ei enää palata takaisin. Kylien asukkailla on paljon uskomuksia ja myytit pysyvät vahvasti elossa sumusta huolimatta.

Ishiguro on valinnut teokseensa erikoisella tavalla hyvin kirjallisen kielen, joka ensi alkuun tuntui jäykältä ja vanhanaikaiselta, mutta johon tottui pian. Se myös loi osaltaan erikoista tunnelmaa. Kiitos siitä myös suomentajalle! Tarinan henkilöiden välillä on muutenkin ritarillisuutta, kohteliaisuutta ja tapoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä, kuin sadussa ikään. Toisaalta väkivallaltakaan ei vältytä, kun vanhukset joutuvat pakenemaan petollisia munkkeja ja ritareiden on miteltävä toistensa kanssa.

Fantasiaa ja tarunhohtoisuutta tuovat soutajan lisäksi myös keijut, jättiläisten pelko sekä tietysti itse lohikäärme. Kuningas Arthurin luoma valtakunta alkaa olla raunioina ja kelttejä uhkaa saksien väkivaltainen laajeneminen. Tämä onkin ainoa historiaan viittava tapahtuma, jonka perusteella voi päätellä jotain aikakaudesta. Sitä tärkeämpää on kuitenkin se, ovatko päähenkilöt valmiita sitoutumaan toisiinsa senkin jälkeen, kun sumu hellittää, ja he pystyvät taas muistamaan menneisyyden arvet ja pahat päivät? Viittaako haudattu jättiläinen naaraslohikäärmeeseen vai menneisyyteen?

Teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Tähtivaeltajablogi. Helmetin lukuhaastessa laitan tämän kohtaan 40: Kirja sijoittuu maahan, jota ei enää ole (tavallaan ei enää ole). Goodreadsin haastekohdista kuittaan kohdan 49: Book connected to phrase "Here (There) Be Dragons."

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Katriina Ranne 2021. WSOY. 378 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin nimi on vetävä ja väkevä, ja kirja sopii ulkoasultaan erinomaisesti Helmetin haastekohtaan 46, sillä kirjan kannen pääväri on punainen. Punainen väri viittaa tässä Argentiinan maaperään, punaiseen multaan, jonne lahtelaisen Kaarlon perhe asettuu vuonna 1906. 

Suomessa eletään sortovuosia ja vaikka ensimmäiset omat eduskuntavaalit ovat ovella, moni kokee ettei kotimaassa voi enää hengittää vapaasti. Niinpä Kaarlonkin isä innostuu ajatuksesta, että jossain kaukana lämpimässä on maata heille, jos he vain uskaltavat lähteä matkaan ja osallistua Colonia Finlandesan rakentamiseen. Perillä lupaukset eivät ihan täyty, mutta joukko suomalaisia jää sademetsän laitamille viljelemään yerbaa ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaiselle riittää töitä ja toimeentuloa.

Monta sukupolvea myöhemmin Aina ymmärtää olevansa ainoa sujuvasti suomea puhuva, joka on jäänyt alueelle. Hänen isoäitinsä on juuri kuollut, eikä Aina tiedä muista sukulaisista. Omia lapsia tuskin enää tulee, mutta hän on alkanut ymmärtää olevansa osa ympäristöä, osa luontoa ja osa guaraníheimoa, jotka ovat avanneet hänen silmänsä eurooppalaisten aiheuttamalle tuholle. Ympäriltä katoavat puut ja metsän reuna on aina vaan kauempana. Ennen niin vuolaat virrat ovat enää puropahaisia, eikä punainen maa jaksa kasvaa juuri mitään.

Kaarlon ja Ainan välissä elävät sukupolvet eivät ole juurikaan kosketuksissa ympäröivään maailmaan, eivätkä alkuperäisväestöön joka asuu kuitenkin ihan vieressä. Colonia Finlandesa pyrkii omavaraisuuteen ja sen alati harveneva väestö pitää toisistaan huolta. Romaanin alussa odotin yhteisön omaavan jonkinlaista poliittista ideologiaa, mutta ehkä ankara realismi unohdutti aatteet. Siinä missä Eurooppa ja Suomi porskuttavat eteenpäin 1900-lukua, Argentiinan sisämaan suomalaiset junnaavat paikoillaan. Vasta Ainan lähtö kouluun avaa silmät sille, mitä kaikkea muualla on tapahtunut. Toki poliittiset ja muutkin virtaukset vilahtelevat ohi, kuten Evita Perón, mutta eivät hirveästi vaikuta yhteisön elämään.

Sukupolvien seuraaminen on aina mielenkiintoinen lähtökohta romaanille ja tässä teoksessa on paljon sukupolvien välistä lämpöä. Vaikkei Maa kuin veri ole kovin paksu, kunkin sukupolven edustajat saavat runsaasti tilaa kertoa omasta elämästään pienellä yerbatilalla, kohtaamisistaan ihmisistä, naapureista, rakkaudesta ja toimeentulosta. Kuolemaa ja onnettomuuksiakin on, mutta Ainan isoäidillä on sitkeyttä elää lähes satavuotiaaksi. Tarinoihin mahtuu avioliittoja, poislähtöjä, hylkäämisiä, synnytyksiä ja ennen kaikkea työntekoa.

Kokonaisuus on kuitenkin myös aika sirpaleinen eikä niin väkevä kuin mitä romaanin nimi antoi odottaa. Suomalaiselle vieraan luonnon läheisyys käärmeineen ja hyönteisineen tuo eksotiikkaa, samoin Ainan ystävyys guaraníen kanssa, kielten sekamelska ja eristyneisyys. Lopussa tuntui kuitenkin kuin olisin juossut näiden sadan vuoden halki enkä olisi saanut kunnon otetta yhdestäkään päähenkilöstä, vaikka kukin heistä oli vuorollaan hyvin rakennettu ja kiehtova. Viimeisen suomalaisen, Ainan, päätös muuttaa puuhun asumaan muutti romaanin luonteen yhtäkkiä kantaaottavaksi. Hyvin tärkeä kannanotto, joka oli tavallaan koko ajan tulossa, mutta silti hieman irrallinen.

Kannattaa lukea myös kirjailijan romaani Miten valo putoaa vuodelta 2017. Hyvin erilainen teos! Maa kuin veri -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamuuri, Eniten minua kiinnostaa tie ja Anun ihmeelliset matkat. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Usean henkilön näkökulmasta kirjoitettu romaani. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii paikkaan 21: eteläisellä pallonpuoliskolla, ja Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 20: A book that is set during 1900 - 1950. Maailmanvalloitukseen sain tästä uuden maan!

Camilla Grebe: Varjokuvat

Camilla Grebe 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Skuggjägaren. Suomentaja Sari Kumpulainen. Luin BookBeatista, josta kuva. 279 s. Gummerus 2020.

Ruotsin parhaaksi ja Pohjoismaiden parhaaksi rikosromaaniksi valittu - enkä ihmettele. Aloitin Greben jännärisarjan syksyllä sen toisesta osasta, Lemmikki, ja luin pian sen perään Horroksen. Uudenvuoden minireissua varten halusin junaan kätevää lukemista, joten päädyin BookBeatiin ja sieltä valitsin sarjan neljännen osan, Varjokuvat. Enää on siis lukematta aloitusosa, Kun jää pettää alta. Teokset ovat hyvin itsenäisiä, joten en usko, että ensimmäisen lukeminen tässä vaiheessa on mikään ongelma. Päinvastoin, on ihanaa, kun tietää että erinomaista luettavaa on tiedossa lisää!

Hyviä dekkarisarjoja ja -kirjailijoita on paljon, mutta Greben tuotannossa on jotain, mikä erottaa sen massasta. Niitä ei voi kutsua cozy crimeksi (jota nykyisin luen aika paljon), sillä tapaukset ovat varsin karmeita, eivätkä kuolemantapaukset jää yhteen. Poliisikunta kokee kovia, sillä murhien ratkominen liippaa heidän henkilökohtaistakin elämää läheltä. Varjokuvat rakentuu kiehtovalla tavalla: tarina alkaa vuodesta 1944 ja etenee vuoteen 2019, jolloin vihdoin ja viimein löytyy ratkaisu ja kytkös Ruotsia 1970- ja 1980-luvuilla ravistaneisiin rikoksiin.

Vuonna 1944 Elsie Svenss on rohkea nuori nainen, joka rikkoo normeja ja ryhtyy poliisiksi. Kovin kauan hän ei työtä pääse tekemään, sillä hän saa surmansa, kun köyhälistökorttelista löytyy lattiaan käsistä naulatun naisen ruumis. Elsien tytär saa kuulla biologisen äitinsä tarinan, ja opiskelee myös poliisiksi. Britt-Marie joutuu sovinistisen työyhteisön kampoihin 1970-luvulla, mutta ei anna periksi, vaan selvittää, onko Hornan murhaaja iskenyt uudestaan. Östertunan kaupungista löytyy nimittäin samalla tavalla surmattuja naisia. 

Britt-Marie katoaa, eivätkä tutkimukset etene. 1980-luvulla etsivien avuksi saapuu nuori profiloija Hanne Lagerlind-Schön (jonka tapaamme sarjan muissakin osissa). Kaunis Hannekaan ei ole miesten ennakkoluulojen ulottumattomissa, mutta koska Ruotsin pääministeri Palme murhataan pian naisten jälkeen, eivät poliisien resurssit riitä pitkään, ja tapaukset unohtuvat jälleen kansioihin. Hannen apua kaivataan, kun Malin Brundin tovereineen ottaa tapaukset käsittelyyn vuonna 2019. 

Vuosikymmenestä toiseen nuoret naiset saavat kokea työyhteisön paineen harteillaan. Heidän on todistettava, että ovat yhtä päteviä kuin miehet, ja että pystyvät samalla kasvattamaan perhettä ja hoitamaan kodin. Britt-Marie taistelee työtovereidensa lisäksi kotonaan epäluotettavan miehenhulttion kanssa, mutta onko Malinkaan vuonna 2019 täysin naisiin kohdistuvan epätasa-arvon ulottumattomissa? Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat jo pitkällä, mutta onko se kaikkien mieleen? Ovatko kaikki miehet hyväksyneet vahvojen naisten työn meidän kaikkien hyväksi?

Ajassa eteenpäin kulkemisessa ei sinänsä ole tietenkään mitään uutta, mutta Grebe puhaltaa rakenteeseen jotain raikasta ja toimivaa. Vuosikymmenten väliset kytkökset ovat liima, joka pitää tarinan kasassa ja uskottavana. Naisten kokema paine töissä ja kotona on kirjoitettu luontevalla tavalla, heistä jokaiseen on helppo samaistua. Ja vaikka kyseessä on kirjasarja, sen osat ovat hienolla tavalla kaikki omanlaisiaan ja toimivat täysin itsenäisinä, kuten alussa totesin. Sen sijaan että lukijaa puuduttaisi, teokset vain paranevat yksi toisensa jälkeen.

Myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Leena Lumi. Helmetin haasteessa vuoden ensimmäinen kirja menee kohtaan 1: Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa. Goodreadsin ATY-haasteessa se sopii kohtaan 27: A book with a charaster that can be found in the deck of cards. Erinomainen kirja myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen Instan puolella!

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan 2017. Englanninkielinen alkuteos The Keeper of Lost Things. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Bazar 2020. 335 s. Arvostelukappale.

Täytyy sanoa, että tämännäköinen ja -niminen teos herättää minussa runsaasti ennakkoluuloja. Kun sen kuitenkin sain kustantajalta pyytämättä, ajattelin olla kohtelias ja lukea kirjan. Tuumasin, että muutaman melko rankankin romaanin jälkeen voisi olla ihan hyvää vaihtelua lukea  rakkaudentäyteistä teosta, joka luo lämmintä toivoa sydämeen. Siirappista, eikö vain? Näillä sanoilla kirjaa markkinoidaan ennakkokappaleen takakannessa.

Ruth Hoganin esikoisteos on kieltämättä hyvin lämmintunnelmainen ja satumainen, muttei ollenkaan niin siirappinen kuin kuvittelin. Se on romaanina hyvin englantilainen, mutta uskon sen löytävän lukijoita Suomestakin. Alkutahmeuden jälkeen (tahmeus johtui siis omista ennakkoluuloistani, ei tarinasta itsestään) pääsin lukemisen makuun ja lopulta suorastaan odotin lukuhetkiäni. Teoksen hahmot ovat joko kertakaikkisen suloisia ja täydellisiä, tai aivan kamalia hirvityksiä. Päähenkilöiden elämässä ei kaikki kuitenkaan ole mennyt kuin unelma, joten pientä särmää ja suruakin kohtalot tuovat tullessaan.

Anthony Peardew on kerännyt työhuoneensa hyllyt täyteen löytämiään esineitä, merkannut muistiin niiden löytöajan ja -paikan ja kirjoittanut niistä tarinoita. Tätä hän on tehnyt siitä lähtien kun hän menetti vaimonsa kovin nuorena 1970-luvulla. Anthonyn ruusuntuoksuiseen taloon rakastuu hänen avustajansa Laura, joka yllätten perii Anthonyn elämäntehtävän. Nuoren naisen elämässä on ollut pettymyksiä eikä hänen itsetuntonsa ole parhaasta päästä. Uusi arki tuo kuitenkin mukanaan niin uusia ystäviä kuin lopulta rakkauttakin.

Kadonneiden tavaroiden majatalon eli Lauran ja tämän ystävien rinnalla romaanissa kulkee läpi vuosikymmenten tarina Eunicesta ja tämän esimiehestä, parivaljakosta kustannusalalla. Mikä onkaan heidän linkkinsä Anthonyyn tai tämän kuolleeseen vaimoon? Mitä sellaista Eunicella on, mikä sinetöisi Anthonyn testamentin? Lauran ja Eunicen lisäksi ääneen pääsevät itse tavarat, tai niiden katoamiseen liittyvät hetket ja ihmiset.

Englantilaista romantiikkaa kun on, Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti suloisia yksityiskohtia. Puutarhuri pitää tietysti olla, juoruilevia kyläläisiä, ruusun terälehtiä, turhautunut aave, paljon ihania teekupposia ja rakkaus kaltoin kohdeltuja koiria kohtaan. On nuoruudenrakkautta, menetettyä rakkautta, saavuttamatonta rakkautta ja pyyteetöntä rakkautta. Kaikkea tätä kuitenkin sopivasti annosteltuna, muuten olisin saattanut jättää kirjan kesken. Lopulta olen kuitenkin oikein tyytyväinen, että annoin sille mahdollisuuden. Romaanista tuli hyvä olo, kuten takakannessa luvattiin!

Tuoreen teoksen ovat lukeneet myös mm. Luetut kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin haasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. PopSugar Reading Challenge: A book recommended by your favourite blog. Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8. Kirja aikakaudelta jolla haluaisit elää (nykyaika, mutta muitakin vuosikymmeniä löytyy).

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimies 2014. Gummerus. 191 sivua.

Lupasin alkuvuodesta lukea hyllyihini jumittuneita teoksia ja listasin niitä Hyllynlämmittäjä-haastetta varten kaksitoista. Yksi kirjoista oli elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana paremmin tunnetun Elias Koskimiehen omakohtainen romaani Ihmepoika. Kirja on jostain syystä aina livennyt otteestani, mutta nyt ei ollut mitään tekosyytä jättää kirjaa enää lämmittämään hyllypaikkaansa. Ja hyvä niin, sillä nautin kovasti yläasteikäisen, identiteettiään etsivän nobodyn seurasta 1980-luvun lopun Pohjois-Pohjanmaalla.

Romaanin kylää ei ole nimetty eikä ole tarvekaan, mutta mielessäni sijoitin sen kuntaan, josta tiedän kirjailijan olevan kotoisin. Asuin itse naapurikunnassa ja tunnistan romaanin teinimaailmasta aineksia, joiden kanssa minäkin painin juuri samoina vuosina. Ihmepojan kaveripiiri koostuu herkullisen karikatyyrisistä ja silti hyvin realistisista hahmoista. Pillurallia ajetaan jopa traktorilla, hajukuuset tuoksuvat, karvanopat heiluvat ja 14-vuotiailla on hirveä halu kokeilla toisiaan ja muitakin nautintoja. Vuonna 1988 ei ole kännyköitä, joten nuoret kirjoittelevat toisilleen ahkerasti ja kerääntyvät autiotaloille. Haparoivat parisuhteet ovat ihan sekaisin, joko himosta tai kostonhimosta, näyttämisenhalusta tai säälistä.

Ihmepoika ei tunnu enää oikein kuuluvansa joukkoon. Hän ei halua ajautua siihen tulevaisuuteen, jossa tytöt saavat lapsia liian nuorina joko koviksille tai pesäpalloilijoille. Hän haluaa pois kylästä, haaveilee löytävänsä uuden perheen kiertävästä sirkuksesta ja jättävänsä Suomen New Yorkin ja Madonnan tähden. Ihmepojalla on vilkas mielikuvitusmaailma ja vähitellen onneksi myös rohkeutta. Pojan maailman kokee romahduksen isän sairastuttua. Murrosikää värittää hämmennys ja ehkä surukin, mutta ennen kaikkea raivo ja viha, jota hän ei osaa näyttää. Mistään ei tietenkään puhuta mitään, eikä hän osaa avautua kavereillekaan silloin harvoin kun näitä näkee.

Koskimiehen romaani osaa olla reteä ja huvittava, mutta myös koskettava ja realistinen samaan aikaan. Koskimies muistaa juuri oikeat sanonnat ja ilmaisut, jotka sopivat kylän nuorison tai vaikkapa hänen mummunsa suuhun kuin nenä päähän! Aivo sulaa! Ihmepoika saa nauramaan, hän on ironinen, totinen ja dramaattinen. Teos yhdistää toimivalla tavalla taakse jäävää lapsuutta, luopumista, sekopäisyyttä, teinien vahvoja tunteita ja muista erottuvan nuoren unelmia, yksinäisyyttäkin.

Minut on jätetty yksin. Mutta pian kaikki huomaavat minut! Ja se mitä minulla on suunnitelmissa, olisi vielä hirmuisempaa kuin Romanian kansannousu. Minun suunnitelmani tulisi loksauttamaan tanhuajien ja pesäpallosankareiden leuat niin etteivät ne koskaan palautuisi paikoilleen. Tämä olisi minun kostoni jokaiselle. Ja varsinkin isälle.

Postaukset näissäkin blogeissa: Reader, why did I marry him?, Ullan luetut, Rakkaudesta kirjoihin ja Mari A.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi. Suomentanut Jaana Nikula. otava 2018. 224 sivua. Kirjastosta.

Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut - lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki - oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä.

Kolmekymmentä vuotta sitten nuori Nahid antautui mukaan vastarintaliikkeen toimintaan, kun islamilainen vallankumous jyräsi Iranin ja vainot alkoivat. Läheisten kuolema, petosten ja paljastumisten pelko, ja erityisesti vastasyntynyt lapsi saivat nuoren parin lähtemään kotimaastaan kohti lumen, meren ja vihreiden metsien Ruotsia. Nyt kun Nahidin mies on kuollut ja tytär Aram elää jo omaan aikuisuuttaan, saa Nahid tietää sairastavansa syöpää. Hänelle annetaan puoli vuotta elinaikaa, mutta on mahdollista että aikaa on vain joitakin viikkoja tai jopa vuosia.

Sairastuminen saa naisessa aikaan tunteiden vuoristoradan. Nahid käy läpi menneisyyttään, suhdetta äitiinsä ja siskoihinsa, omaan mieheensä, väkivaltaa joka varjosti naisten elämää avioliitoissa, myös hänen omassaan. Sitä voimakkaampaa tuntuu kuitenkin olleen rakkaus, jota on riittänyt niin äitien ja tyttärien, kuin siskostenkin välillä ja väkivallasta huolimatta myös avioliitossa. Monimutkaisimmalta tuntuu hänen suhteensa Aramiin, tyttäreen jolle Nahid antoi elämän Ruotsissa ja jolta tämä nyt toivoisi niin paljon, kun elämää ei ole enää kovin paljon jäljellä.

Nahid kokee syyllisyyttä perhettä kohdanneesta menetyksestä silloin ennen pakoa ja tietysti siitä, että hän itse jätti äitinsä. Suhteessaan Aramiin hän yrittää laastaroida niin syyllisyyttään kuin pettymyksiä ja pelkojakin, eikä se tietenkään tee äidin ja tyttären välisestä suhteesta helppoa. Kuka on ketäkin varten? Oletko loukkaantunut? Oikein todella? Paskat minä siitä, sillä sinä minä kuolen pian. Minä kuolen, mutta sinä saat elää, tuliko selväksi? Saan tehdä sinulle mitä tahdon. Nahid on itsekeskeinen, katkera ja liian suorasanainen potilas, joka rakastaa mutta jota ei ole helppo hoitaa. Uskoa tulevaan ja halun elää tuo kuitenkin yllättävä uutinen.

Olimme kerran on monitasoinen ja vahva pieni romaani. Se on maahanmuuttajan tarina ja muistuttaa paikoin Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaromaaneja, ei tyyliltään vaan Iranin lähihistorian vuoksi. Tämä romaani olisi aiheen lukea niiden, joiden on vaikea hahmottaa pakolaisten syitä muuttaa kauas kotoaan, maahanmuuttajan kokemaa ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunnetta tai sitä ikävää, joka ei hellitä. Niiden, jotka väittävät pakolaisuudesta jotain muuta kuin mitä se yleensä on.

Syöpä ja sairastminen on tietysti romaanissa läsnä koko ajan ja niinpä sitä kautta kumpuavat muut teemat ovat teoksessa lähes yhtä suuressa roolissa kuin pakolaisuus. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa rehellistä tekstiä, jossa ei kaunistella eikä vähätellä mitään. Nahidin kerronta suorastaan paukkuu ja poksuu totuuksia päin naamaa. Samaan aikaan, tai juuri siksi, Olimme kerran on yksi tämän kesän tunteita herättävimmistä romaaneista. Nenäliinapaketti on tarpeen pitää vieressä tätä lukiessa!

Kirjasta lisää blogeissa Leena Lumi, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!