Infosota

Saara Jantunen, Infosota. Otava, Keuruu, 2015.

Venäjän otteet Ukrainan kriisin yhteydessä herättivät minut  turvallisuuspoliittisesta päiväunesta. Krimin valloitus ja sota Ukrainan itäosissa muuttivat Venäjästä ja sen tavoitteista tehtäviä tulkintoja. Samalla naapurin suurvaltapolitiikka lakkasi olemasta kaukainen abstraktio — huolimatta sodan käsitteen hämärtämisestä. Päiväunessa ovat tietysti olleet monet muutkin, mutta se ei kuitenkaan poista katteettoman hyväuskoisuuden kitkerää makua minun suussani.

Ukrainan kriisi ja monet muut poliittiset kysymykset ovat sähköistäneet sosiaalisen median. Alettiin puhua informaatiosodankäynnistä. Erimielisyydet muuttuivat uhkauksiksi ja ns. vaihtoehtomedian disinformaatio järjestelmälliseksi. Monet asialliset keskustelupalstat olivat tietysti muuttuneet yleisiksi käymälöiksi jo aiemmin — joskus vuonna 2008 tai 2009 — mutta ehkä nyt tarkemmin ajatellen silloinen Bilderberg-salaliittoteoreetikoiden ja holokaustinkieltäjien esiinmarssi ei ollutkaan vain teknologian myöhäisten omaksujien saapumista mielipiteineen internetin ääreen.

Puolustusvoimien informaatiosodankäynnin asiantuntijan Saara Jantusen teos Infosota (2015) jäsentää tapahtunutta antaen esimerkkien kautta informaatiosodan ilmiöille ja menetelmille nimiä. Kirja on samalla kannanotto perinteisen median puolesta yhtäältä sosiaalisen median ja toisaalta vaihtoehtoisen eli journalistisista arvoista irrottautuneen median suoltaman disinformaation keskellä.

Monelle meistä informaatiosodankäynti tarkoittaa ennen kaikkea tahallista valehtelua ja väärää tietoa, eli disinformaatiota. Yleisön manipuloiminen valheen ja vääristelyn avulla onkin suuressa roolissa monessa informaatio-operaatiossa. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana Venäjän informaatiosodankäynnin kertomukset ovat tukeutuneet vahvasti disinformaatioon. Järjestelmällinen väärän tiedon käyttäminen on merkki siitä, että sen avulla rakennettu tarina ei pyri vain hämäämään ja harhauttamaan, vaan luomaan vaihtoehtoista todellisuutta.
    Disinformaatio mielletään informaatiosodankäynnin syvimmäksi ytimeksi. Väärä tieto koetaan erityisen haitalliseksi yhteiskunnissa, joiden identiteetti perustuu valistuksen ajasta kumpuaville arvoille kuten tieteelle, edistykselle, totuudelle, rationaalisuudelle ja loogisuudelle. Ilman oikeaa tietoa näiden arvojen toteuttaminen muuttuu mahdottomaksi.

Informaatiosodankäynti on hybridisodankäyntiä, jossa konfliktia ei virallisteta eikä osapuoli, esim. kansalainen, välttämättä tiedä edes olevansa sodankäynnin osapuoli tai vaikuttamisen kohde. Informaatiosotaa käydään rauhan aikana, mutta operaatioita masinoiva valtiollinen toimija peittyy yksilöiden taakse. Kiistämisen ja epäjohdonmukaisen änkkäämisen tarkoitus ei ole käydä keskustelua vaan hämärtää tilannekuvaa ja synnyttää epävarmuutta. (Typeryyden erottaminen tietoisesta trollaamisesta voi toisinaan olla vaikeaa.)

Kirjan esimerkeissä paljastuu myös Suomen vaikea idänsuhde. Kylmän sodan traumatisoima sukupolvi pelkää keskustelua, joka voidaan tulkita "provokaationa" — ikään kuin suomalaisten kohtalo olisi pelkästään käytösnumeron varassa. Kuten suomalaiseen ilmapiiriin ja julkiseen keskusteluun vaikuttavat operaatiot osoittavat, emme ole konfliktien ulkopuolella.
 
Kirjan ääni ei ole etäännytettyä tai persoonatonta tutkimuspuhetta. Jantunen käy itse aktiivisesti julkista keskustelua ja on epämääräisten, henkilöön käyvien hyökkäysten kohde. Kerronta on yleiskieltä ilman akateemista viittaus- ja käsitekoneistoa, mutta helppolukuisuus syntyy rakenteellisen hajanaisuuden kustannuksella.

Jos informaatiosodankäyntiä voi torjua vain paljastamalla sen rakenteita, on tässä suhteessa Jantusen teos erinomaisen tervetullut puheenvuoro.

Ostettua aikaa

Wolfgang Streeck, Ostettua aikaa: Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Saksankielisestä alkuteoksesta Gekaufte Zeit. Die vertagte Krise des demokratischen Kapitalismus (2012) suomentanut Mari Kukkonen. Vastapaino, Vantaa, 2015.

Aivan äskettäin eurooppalaisten suurpankkien luottojen vakuuttaminen kallistui rajusti, laivakuljetusten hintaa (eli kysyntää) mittaava Baltic Dry Index kyntää kaikkien aikojen aallonpohjassa, ohjauskorot ovat jokseenkin nollassa, Bank of International Settlements on alkanut epäillä hyvää tunnelmaa ylläpitävän keskuspankkipolitiikan järkevyyttä ja joidenkin eurooppalaisten valtioiden joukkovelkakirjojen korot ovat alkaneet nousta enteillen uutta, kipeää neuvottelukierrosta. Vuonna 2008 alkanut kriisi ei ole aivan vielä ohi.

Joitain vuosia sitten luin kaunokirjallisuutta vähemmän ja vastaavasti enemmän energia- ja talousuutisia sekä kaikenlaisten valtamedian ulkopuolisten alarmistien mielipiteitä. Olen henkisesti riskiä kaihtava pienviljelijä, enkä ymmärrä makrotaloudesta juuri mitään. Ihmettelin kuitenkin ystävilleni Euroopan rahavarannon vuosittaista 12 prosentin kasvua, kun talous kasvoi 3-4 prosenttia vuodessa ja inflaatio liikkui parissa prosentissa: minne se loppu oikein imeytyi? Epäilin, voiko Yhdysvalloissa yritysten voitoista todellakin 40 prosenttia syntyä rahoitusalalla. Jos rahanlainaaminen on kannattavin toimiala, mihin ihmeeseen rahaa sitten lainataan? Hämmästelin kotitalouksien velkaantumista: nopeasti laskettuna se vastasi Suomen talouskasvua 2000-luvun alusta aina vuoteen 2009 asti. Mitä tapahtuu, kun velkaantuminen väistämättä hidastuu? Varasin käteistä taskuun ja ruokaa kaappeihin juuri ennen Lehman Brothersin kaatumista syyskuussa 2008 — kuten, sittemmin on käynyt ilmi, sijoituspankkiiritkin tekivät.

Järjestelmäkriisi onneksi väistyi. Median täyttänyt jälkiviisauden hyökyaalto on ollut odotetun imelä ja poliittisen koneiston valvontaa lisäävä polvirefleksi odotetun tehoton. Siirryin vähitellen kaunokirjallisuuden puoleen, enkä ole lukenut finanssikriisin jälkeen ilmestyneitä teoksia sen taustoista, rahan syntyprosessista tai erilaisista utopioista, koska en ole jaksanut olla kiinnostunut.  Selailin kuitenkin joulun alla kirjakaupassa saksalaisen taloussosiologin Wolfgang Streeckin uutta teosta Ostettua aikaa (2015). Muutaman katkelman perusteella se tuntui jäsentävän asiantuntematonta ihmettelyäni ja puhui nykyajasta jälkidemokraattisena. Kirja oli nopeasti pakettina kuusen alla.

Olen varma, että elämme demokratian myöhäiskaudella siinä mielessä, että demokratia, sellaisena kuin me sen tunnemme, on steriloitumassa uudelleenjakavaksi joukkodemokratiaksi ja typistymässä oikeusvaltion ja julkisen viihteen yhdistelmäksi. Tarkoituksenani on osoittaa, että tämä prosessi on vuoden 2008 kriisin jälkeen edennyt pitkälle kaikkialla, myös ja erityisesti Euroopassa.

Ilman historiaa ihminen on sokea, koska kaikki olemassa oleva on aina jollakin kehityspolulla. Streeck ulottaa tarkastelunsa aina 1970-luvun alkuun, missä hän näkee nykyisen taloudellisen ahdingon juuret. Kyse ei ole kuitenkaan talouden ongelmista. Ne ovat oikeastaan ilmentymä laajemmalle valtion legitimaatiokriisille, jota on lykätty tai jonka ratkaisemiseen on ostettu aikaa eri tavoin neljän vuosikymmenen ajan.

Länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen pääoma joutui myöntymään vahvaan poliittiseen ohjaukseen, mutta jälleenrakennusaika oli hyvin tuottoisaa. Vuosien mittaan työntekijät ottivat talouskasvua seuraavan hyvinvoinnin laajenemisen ja täystyöllisyyden itsestäänselvyynä, mutta samalla pääomasta tuli paitsi haluton ja myös kyvytön vastaamaan kasvaviin sosiaalisiin odotuksiin. Vuonna 1968 yhteiskuntarauha sitten järkkyi, kun työväki lakkoili ja opiskelijat heittelivät kiviä. Työvoiman ja pääoman odotukset ajautuivat erilleen. Sosiaalidemokratia sisälsi odotuksia jatkuvasti paranevasta hyvinvoinnista, mutta pääoma halusi irti sodanjälkeisistä kahleista.

Sosiaalidemokratian käsiin päätyneet valtiot taipuivat sääntelyn purkamiseen, yksityistämiseen ja markkinoiden avaamiseen. Toisaalta tuottavuuden ylittäneet palkankorotukset neutraloitiin inflaation keinoin, mistä seurasi vaurastumisen illuusio ja aikaa myöten epävakaus. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan vakauttivat hoipertelevan maailmantalouden kovin ottein samalla hyväksyen ns. perustyöttömyyden, murskaten ammattiliitot ja käynnistäen Britannian miltei teollisuudeksi kasvaneen punk-musiikin aallon.

Markkinatalous ei kuitenkaan lunastanut täysin lupauksiaan, joten ylläpitääkseen yhteiskuntarauhaa valtiot alkoivat velkaantua. Sitten 1990-luvulla julkisesta velasta alkoi muodostua ongelma. Julkiseen sektoriin kohdistuvia leikkauksia tehtäessä heräsi kuitenkin pelko kysynnän laskusta. Kehiteltiin uusi teoria, jonka mukaan markkinat ohjaavat itse itseään ilman sääntelyä. Julkinen velkaantuminen vaihtui yksityiseen velkaantumiseen, mitä luonnehdittiin "yksityistetyksi keynesiläisyydeksi". Yleishyödyllisiä palveluita alettiin yksityistää, jolloin valtion katsottiin voivan vetäytyä kasvun ja sosiaaliturvan vastuusta, jonka se oli sodan jälkeen ottanut kantaakseen. Vuoden 2008 finanssikriisi kuitenkin pakotti valtiot takaisin maksajan rooliin. Koska poliittinen päätöksenteko on juuttunut pysähdyksiin melkein kaikkialla, vain demokraattisesta päätöksenteosta irrallaan toimivat keskuspankit ovat pystyneet tekemään ratkaisuita.

Vaurastumisen tunteen herättäneet inflaatio, julkinen velkaantuminen ja yksityinen velkaantuminen ovat kestäneet vain hetken, ja niiden synnyttämät ongelmat ovat kasvaneet kerta kerralta suuremmiksi. Uusliberalistiset ajatuspajat ovat silti aina ehtineet luonnostella seuraavan korjaussuunnitelman. Jokainen korjaussuunnitelma on koitunut palkkariippuvaisten tappioksi: Inflaatio vei lakkoaseen ja toi rakenteellisen työttömyyden. Julkisen talouden vakauttaminen yksityisti palveluita ja heikensi sosiaaliturvaa. Velkavetoinen kapitalismi aiheutti taloudellisia menetyksiä ja palveluiden leikkauksia. Nämä on mukinoista huolimatta hyväksytty. Nyt Streeckin mukaan pitäisi määritellä talouden ja politiikan suhde uudelleen, sillä kasvuilluusion loihtimiseen ei hänen mukaansa ole enää keinoja.

Länsimainen vallitseva ideologia on uusliberalismi. Kaikki eivät tietenkään sitä kannata, mutta keskeisimmät päätökset tehdään sen ohjaamana. Uusliberalismi ajaa markkinoiden vapauttamista kaikenlaisesta holhouksesta. Se haluaa korvata sosiaalisen oikeudenmukaisuuden markkinoiden oikeudenmukaisuudella, koska edellisen toiminta perustuu yhteiskunnallisiin normeihin, jotka poliittisuudessaan häiritsevät markkinamekanismia, kuten pääideologi Friedrich von Hayek aikoinaan luonnehti. Markkinoiden oikeudenmukaisuus arvottaa pelkästään yksilöllisiä suorituksia. Ilman kestohäviäjiä ei ole kestovoittajia. Tämä on Streeckin mukaan eurooppalaisen kapitalismin haeykisoimista. Niin se käy.

Demokratia ja kapitalismi eivät Streeckin mukaan enää kulje käsi kädessä. Uusliberalismi tarvitsee tietysti vahvan valtion yksityis- ja sopimusoikeuden takaajaksi, mutta samalla se haluaa suojata taloudelliset päätökset joukkodemokratialta. Monien maiden perustuslakeihin on kirjattu velkajarruja, koska poliittinen päätöksenteko on muuttunut epävarmaksi. Kansainväliset sopimukset ovat nousemassa valtioiden suvereniteetin yläpuolelle. Pelkän julkisen keskustelun maksukyvyttömyydestä pelätään aiheuttavan hallitsemattomia markkinareaktioita. Myös EU federaatiovirityksineen on Streeckin mukaan ponnistus kohti hayekilaista ihannetta, jossa talous eristetään demokratiasta. Sen monitasoinen hallintokoneisto neutraloi alhaalta tulevan paineen, ja sen keskeiset instituutiot, Euroopan keskuspankki, EU tuomioistuin ja komissio, eivät ole minkään demokraattisen prosessin piirissä. Niinpä demokraattisesti valitut pääministerit (Italia 2011, Kreikka 2012) astuvat painostuksen alta tarvittaessa sivuun, ja kansalliset intressit taipuvat kilpailulainsäädännön alla. Myös EMU-maiden valtiovarainministerihanke on osa tätä uusliberalisointiprosessia, joka suojaisi taloutta demokratialta.

Syynä rakenteellisiin uudistuksiin ei ole pelkästään EU:sta tuleva poliittinen paine. Finanssikriisin jälkeen julkinen velkaantuminen on ollut voimakasta niin, että valtio on muuttunut verottajasta velanhoitajaksi. Luottamus hallitukseen mittautetaan periaatteessa joka päivä joukkovelkakirjamarkkinoilla (jos ei kiinnitetä huomiota keskuspankkien ostamiin joukkovelkakirjoihin). Velkojat (esim. vakuutusyhtiöt tai eläkerahastot) haluavat varmistaa saatavansa ja siksi vaikuttaa velallistensa maksukykyyn. Sijoittajan näkökulmasta demokratia on epäluotettavaa.

Kun Ruotsin valtiontaloutta saneerattiin ankarasti maan toisen finanssikriisin jälkeen 1990-luvun lopulla, tämä motiivi oli vahvasti taustalla. Ruotsin senaikainen valtiovarainministeri Göran Persson kuvasi yhteyttä jälkikäteen seuraavasti: "Kyse oli demokratiasta itsestään! Miksi osallistua parlamenttivaaleihin, jos IMF on kuitenkin lopulta se, joka päättää? Miksi käydä vaalikampanjaa, jos luvassa ei ole täyttä päätöksenteko-oikeutta? Se oli nöyryyttävää. – – Kun kävin ensimmäistä kertaa Wall Streetillä pyytämässä lainaa alijäämän rahoittamiseen, vastassa oli joukko nuoria poikia, 27-28 -vuotiaita, jotka vain virnuilivat ja katsoivat minua kuin muukalaista. Heistä tuskin kukaan oli koskaan käynyt Ruotsissa. He eivät tienneet koko maasta yhtään mitään. (alaviite, s. 162)

Ilman omaa valuuttaa devalvaatio ei ole enää keino kilpailukyvyn parantamiseen; sisäinen devalvaatio näyttää poliittiselta mahdottomuudelta. Streeck huomauttaa, ettei valtioiden fiskaalisissa ongelmissa ole kyse useinkaan julkisten menojen holtittomasta kasvusta vaan verotulojen vähenemisestä. Pääoman vapaan liikkuvuuden vuoksi ne, jotka hyötyvät järjestelmästä eniten, maksavat siitä suhteessa vähiten. Siitä huolimatta valtion budjettivakauskaan ei ole tae mistään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Clinton jätti jälkeensä ylijäämäisen valtiontalouden, jonka Bush nuorempi jakoi eteenpäin verohelpotuksina. Sitten budjetti oli taas alijäämäinen, ja voitiin jatkaa säännöstelyn purkamista ja leikkauksia.

Tiukasti kytkeytyneessä ja verkostoituneessa maailmassa valtion velkaantuminen johtaa vähittäiseen suvereniteetin menetykseen. Lainojen uusiminen kohtuullisin ehdoin edellyttää markkinoiden luottamusta. Maksukyvyttömän valtion pakeneminen konkurssiin estetään kaikin keinoin. Toisaalta kapitalistisen demokratian yhteiskuntasopimus on luhistumassa kasaan sisältä päin. Markkinat eivät synnytä yhteenkuuluvuutta. Niiden tarjoamasta oikeudenmukaisuudesta seuraavat kasvavat tuloerot ja ylijäämäväestö. Politiikka on enää keskiluokan viihdettä.

En ole varma, miten suhtautua Streeckin teeseihin. Kattavat selitykset ovat aina epäilyttäviä (ja samalla kiehtovia). Moni kirjan väitteistä tai tulkinnoista on samansuuntainen kaltaiseni kyynikon arkikokemuksen kanssa, mutta en tunne alaa tarpeeksi hyvin voidaksi käydä kalistelemaan tutkimusviittauksin. Streeckin mukaan EU on hayekilainen projekti. Ehkä näin on. Tosin EU lienee jonkinlainen vastaus kilpailussa Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa, ja ehkä siinä aallokossa yksittäisille valtioille kävisi, jos mahdollista, huonommin. Streeckin mukaan EU tarvitsisi uuden perustuslain, joka demokratisoisi olemassa olevan järjestelmän. Olen samaa mieltä. Streeckin mukaan Euroopan rahaliitto oli virhe. Olen samaa mieltä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Emme kuitenkaan aloita tyhjältä pöydältä, joten poliittinen prosessi, joka korjaisi "valuvirheet", olisi oleva hidas ja vaivalloinen, jos edes mahdollinen.

Kysymys on — ainakin vielä — siitä, millaisen yhteiskunnan me haluamme. Tämä "me" on tietenkin petollinen sana peittäen sen, että "meitä" on monta, ihmiset uskovat eri asioihin, ongelmat koskevat  eri ihmisiä eri tavoin ja ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Politiikka lähtee tilanteesta, jossa ihmiset ovat eri mieltä. Sitten keskustellaan tai teetetään selvityksiä, mutta muiden kokemukset etelämpää Euroopasta kertovat vaihtoehtojen vähyydestä.

Streeck pitää yhteiskuntaa hauraana. Olen samaa mieltä. Sodanjälkeisen ajan (eli silmittömän talouskasvun) ulkopuolella demokratia on ollut ohjattua, kiikkerää tai väkivaltaista. En ole erityisen toiveikas tulevaisuuden suhteen — voiko menneisyyden suhteen edes olla toiveikas? Uusliberalismi näyttää tuottavan luokkayhteiskunnan, jota hyvin harva haluaa, mutta kenelläkään ei tunnu olevan tarjota minkäänlaista realistista ja kestävää ihannetta tai vaihtoehtoa. "Samaa kuin tähän asti mutta enemmän" ei ole vakuuttava ohjelma. Permakulttuuri ei ole skaalautuva vaihtoehto, eikä valtaosa halua "vähemmän". Koska oppositiolla ei ole selkeää päämäärää, se on tehoton ja tulee häviämään poliittisen taistelun. Suomessa se vaatii uusliberalismin purkamista ja samanaikaisesti elvyttäviin toimiin ja kasvua tukeviin investointeihin (mitä ne sitten ovatkin) velkaantumista, koska "velkaantuminen ei ole Suomelle vielä ongelma". Velkaa tullaan hoitamaan korkeampien korkojen, kalliimman energian ja niukempien resurssien maailmassa, joten ongelmia tulee myöhemmin. Samalla velka sysää meidät syvemmälle rahoitusmarkkinoiden syliin, jolloin itsenäinen päätöksenteko vähenee.

Jos talouskasvulla olisi rajat, ehkä maisema olisi jotain tällaista: kasvua lupaavien kangastusten virittämistä, hitaasti rapautuvia instituutioita, juuttunutta päätöksen tekoa, kapenevia marginaaleja ja volatiileja markkinoita.

The Next 100 Years

George Friedman, The Next 100 Years: A Forecast for the 21st Century. Anchor Books, New York, NY, USA, 2009.

Olen viljellyt sanaa geopolitiikka miettimättä tarkemmin sen merkitystä, saati sen historiaa. Maallikkona se on merkinnyt minulle suunnilleen etäisyyttä rajalta Leningradiin Pietariin, mutta käsite onkin monien muiden yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien käyttämien käsitteiden tavoin huomattavan monisyinen... kuten tietysti todellisuuskin. Wikipedia muotoilee sen ensin maantieteen politiikkaan synnyttämien vaikutusten tutkimukseksi mutta tunnustaa pian sen viittaavan myös erilaisiin poliittisiin, historiallisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ynnä joihinkin pseudo-tieteellisiin teorioihin.

Stratforin perustaja yhdysvaltalainen George Friedman on tehnyt geopolitiikasta uran. Kirjassaan The Next 100 Years (2009) hän määrittelee geopolitiikan menetelmäksi tarkastella maailmaa ja luodata sen kehitystä. Ennustaminen on tietysti vaikeaa mutta ei mieletöntä, koska kansainvälistä politiikkaa ohjaa Adam Smithin kansojen varallisuuteen ohjaavan "näkymättömän käden" kaltainen ilmiö. Yhtäältä valtioita ajaa lyhytnäköinen oman edun tavoittelu ja toisaalta muutamaa diktaattoria lukuunottamatta päättäjien kädet ovat pitkälti sidotut. Vaikka päättäjissä on eroja, Friedmanin mukaan on melko sama, kuka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi päätyy (tosin kirja on vuodelta 2009): asemansa säilyttämiseksi suurvallan täytyy tehdä tietyt päätökset tietyllä tavalla eikä liikkumavaraa ole tolkuttomasti. Suomessakin nuoremmille hallituspuolueille alkaa valjeta, että valta onkin vain valtaa tehdä välttämättömiä ja ikäviä päätöksiä.

Geopolitiikka tarjoaa rakeisen maiseman tulevaisuuden päätöksentekijöiden ympärillä. Toki Friedman tuntee ja tunnustaa ennustamisen vaikeudet ja kaikenlaiset odottamattomat seuraukset, mutta hän uskoo näkemyksensä suuriin linjoihin. Sen keskeinen ajatus on, että kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosisata on Yhdysvaltojen vuosisata. Tämä ei seuraa ideologisesta ylivertaisuudesta vaan kyvystä ja sitä kautta väistämättä halusta hallita (politiikka) maailman valtameriä (maantiede). Yhdysvaltojen puolustusbudjetti on siis ylivertainen ihan syystä. Suurvalta noudattaa omasta asemastaan (maantiede) seuraavaa doktriinia (politiikka), eikä se halua edes rohkaista haastajia.

Toinen Yhdysvaltojen poliittinen voimavara on maahanmuuttoon nojaava väestönkasvu (maantiede). Väestön ikääntyminen (maantiede) aiheuttaa jännitteitä (politiikka) alkuun erityisesti Euroopassa. Väestönkasvu muuttuu negatiiviseksi, mistä seuraa Euroopan vaikutusvallan heikkeneminen, mutta vuosisadan mittaan syntyvyys laskee kaikkialla. 2020- ja 2030-luvuilla länsimaat kamppailevat maahanmuuttajista. Naisten asema paranee, ja/koska he saavat vähemmän lapsia, mikä törmää perinteisiin näkemyksiin suurperheistä.

Traditional distinctions between men and women are collapsing. As women live longer and have fewer children, they are no longer forced by circumstance into the traditional roles they had to maintain prior to urbanization and industrialization. Nor is family the critical economic instrument it once was. Divorce is no longer economically catastrophic, and premarital sex is inevitable. Homosexuality—and civil unions without reproduction—also becomes unextraordinary. If sentiment is the basis of marriage, then why indeed is gay marriage not as valid as heterosexual marriage? If marriage is decoupled from reproduction, then gay marriage logically follows. All these changes are derived from the radical shifts in life patterns that are part of the end of the population explosion.
   It is no accident, therefore, that traditionalists within all religious groups—Catholics, Jews, Muslims, and others—have focused on returning to traditional patterns of reproduction. They all argue for, and many have, large families. Maintaining traditional roles for women in this context makes sense, as do traditional expectations of early marriage, chastity, and the permanence of marriage. The key is having more children, which is the traditionalist principle. Everything else follows.

Yksi keskeinen anti-amerikkalaisuuden motiivi on Yhdysvaltojen edustama rappio, joka moraalittomuudessaan ja säädyttömyydessään tuhoaa avioliiton ja naisten kunnian. Tämä väite toistuu esimerkiksi Osama bin Ladenin puheissa. Länsimainen kulttuuri voi olla vaikea yhdistää perinteisiin suurperheisiin.

Yhdysvaltain hegemonian haastajia vuosisadan mittaan ilmaantuu, mutta Kiinaa tai Venäjää ei nähdä siinä joukossa. Kiina on sisäisesti liian heikko viemään läpi mittavia uudistuksia, jotka sillä on edessä mm. väestörakenteensa vuoksi. Friedmanin mukaan 2020-luvulla Kiina on fragmentoitunut tilkkutäkki. Venäjä on sisämaavaltio, jonka mahtavien jokien halkomia tasankoja on miltei mahdoton puolustaa muuten kuin etäisyyden avulla.

Ukraine and Belarus are everything to the Russians. If they were to fall into an enemy's hands—for example, join NATO—Russia would be in mortal danger. Moscow is only a bit over two hundred miles from the Russian border with Belarus, Ukraine less than two hundred miles from Volgograd, formerly Stalingrad. Russia defended against Napoleon and Hitler with depth. Without Belarus and Ukraine, there is no depth, no land to trade for an enemy's blood.

Venäjä yrittää luoda puskurivyöhykkeitä pitkille rajoillensa, mihin se pystyy vain sotilaallisesti voimakkaana. Kaikki rahat uppoavat aseisiin, ja maa jää jälkeen. Venäjän väestökehitys kääntyi kuitenkin negatiiviseksi jo Neuvostoliiton aikana (ks. Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen (2002)), ja modernisointi pysähtyi vuonna 2000. Friedman ennustaa, että Venäjän keskushallinto romahtaa 2020-luvulla.

Vuosisadan mittaan Yhdysvaltain uudet haastajat ovat Japani, Turkki ja Puola. Turkista tulee alueellinen mahti entisen ottomaanien valtakunnan piirissä. Japani pystyy kulttuurinsa vuoksi sopeutumaan ja tekemään vaikeita muutoksia. Se nousee vuosisadan puoltaväliä kohti tultaessa aasialaiseksi mahdiksi, ja riippuvuus raaka-aineiden tuonnista pakottaa sen muuttamaan myös ulkopolitiikkaansa. Puola laajenee Venäjän hiivuttua vanhoille rajoilleen Baltiaan, Ukrainaan ja Mustallemerelle. Haastajat tietysti koettelevat Yhdysvaltoja myös aseellisesti. Vaikeampi konflikti Yhdysvalloille on kuitenkin vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikassa, missä Meksikon vastainen raja sulaa tai liukenee maahanmuuton ja väestödynamiikan seurauksena.

Friedman luonnostelee joitain teknologisia edistysaskeleita, kuten kiertoradalle asennettavat aurinkopaneeli, jotka korvaavat vääjäämättömästi hiipuvat fossiiliset polttoaineet. Robotiikka tulee aiheuttamaan valtavaa työttömyyttä. Aiempi koneistuminen ja informaatioteknologia ensisijaisesti muuttivat työtä ja samalla synnyttivät uusia työpaikkoja, mutta robotit kehitetään nimenomaan korvaamaan ihmisen tekemää työtä.

Friedmanin ennuste on tietysti mielenkiintoinen, vaikka se ohittaakin monia ympäristöön ja kasvuun liittyviä ongelmia. The Next 100 Years keskittyy kansainväliseen politiikkaan, eikä se mainitse ilmastonmuutosta kuin jälkisanoissa. Friedman uskoo Marxin tavoin, ettei ihminen tunnista ongelmia, joita se ei pystyisi ratkaisemaan. Eroosion, kalakantojen romahduksen ja kuivuuden voi olettaa Friedmanin ennusteessa olevan samaan tapaan "ratkaistu". Ilmeisesti ongelmat odottavat riittävää poliittista painetta.

The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order

Samuel P. Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2011.

Tein kaksi virhettä niputtaessani Huntingtonin The Clash of Civilizationsin uuskonservatiivisiin teoksiin, jotka ilmestyivät syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen jäsentämään vastakkainasetteluja ja perustelemaan kovia otteita. Ensiksikin Huntingtonin kirja ilmestyi vuosia ennen WTC:n kaksoistornien romahdusta, ja toiseksi Samuel P. Huntington (1927-2008) ei ollut uuskonservatiivi vaikka konservatiivi olikin. Ennakkoluulojeni vuoksi jätin kirjan lukematta, vaikka se on vilkkunut hyllyillä ja suosituksissa. Nyt viimein tartuin kirjaan, vaikka tiesin, ettei se ole aivan kosher. 

The Clash of Civilizations on provosoiva ja siten saanut osakseen laajaa kritiikkiä. Sen on nähty perustelevan tai oikeuttavan lännen aggressiot, mikä tavallaan tukee ennakkoluulojani, mutta kirja on paljon muutakin. Se on tiivis katsaus lähihistoriaan ja kansainväliseen politiikkaan. Kirja ei tarjoa toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta, ja sen esittämä houkutteleva yksinkertaistus jättää maallikkolukijan epämukavaan asentoon.

Huntingtonin esittämä ajatus on seuraava: Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa vastakkainasettelut eivät ole enää ideologioiden vaan sivilisaatioiden välisiä. Sivilisaatio on laajin kultturista identiteettiä tarjoava ihmisryhmä. Huntington tunnistaa maailmasta yhdeksän sivilisaatiota -- merkittävimmät ovat Länsimaat, kielen yhdistämä Kiina ja uskonnon yhdistämä Islam, jotka eivät noudata valtioiden rajoja eivätkä ole ideologisia vaan kulttuurisia yhteisöjä. Länsimaiden suhteellinen vaikutusvalta maailmassa on hiipumassa samalla, kun Kiina ja Islam ovat vahvistumassa. Tästä seuraa jännitteitä.

Tämä uuden aikakauden koitto on seurausta yhteiskuntien muutoksesta ja demografiasta. Moderni, kaupungistunut elämä riistää ihmiseltä perinteiset verkostot, turvallisuuden tunteen ja identiteetin (ks. esim. Pako vapaudesta). Väestöpyramidit sisältävät paljon nuoria miehiä, joilla on paljon aikaa ja vähän tulevaisuutta. Uudenlainen elämäntapa tarjoaa epätasaisesti mahdollisuuksia, ja väestönkasvu vahvistaa ongelmia entisestään. Ihmiset ja yhteisöt joutuvat kysymään: "Keitä me olemme?" Yksilökeskeisyys ja liberalismi ovat länsimaisesta näkökulmasta universaaleja, mutta muut ei-länsimaiset kulttuurit vieroksuvat niitä, tai pitävät niitä jopa vahingollisina. Monet kansainväliset instituutiot on perustettu toisen maailmansodan jälkeen, ja monessa maassa niiden toiminta nähdään läntisen siirtomaavallan jatkeena. Aasialaiset maat eivät halua määritellä itseään länsimaisten ihanteiden tai arvojen kautta eivätkä tunnusta länsimaisia ihmisoikeuksia. Islamilaisissa maissa uskonnollisuus koki vahvistumisen 1970-luvulta eteenpäin kaupungistumisen ja modernin tuottamien pettymysten vuoksi.

Jotkut maat ovat yrittäneet muuttaa identiteettiään, jolloin niiden identiteettiä vedetään kahtaalle. Pietari Suuri halusi tehdä Venäjästä länsimaisen valtion, mutta muutos jäi puolitiehen. Nyt Venäjä on näyttää asettuneen nimenomaan eurooppalaisuuden vastavoimaksi. Turkki kävi läpi maallistumisen ja länsimaistumisen 1900-luvun alkupuolella, mutta se ei riittänyt EU-jäsenyyteen; Turkki on liian erilainen. Maallinen linjaus on kärsinyt tappion ja uskonnollisuus on maassa jälleen keräämässä voimia. Meksiko on yrittänyt korvata latinalaisen identiteetin pohjoisamerikkalaisella 1980-luvulta alkaen, mikä on herättänyt vastustusta Yhdysvaltain rajan molemmin puolin. Australian valtiojohto (kansalaistensa vastustuksesta huolimatta) yrittää hivuttautua lähemmäksi aasialaisia valtioita, mutta sitä pidetään liian eurooppalaisena.

Huntington käy läpi kansainvälisiä konflikteja 1980-luvulta alkaen ja osoittaa, kuinka poliittiset konfliktit eskaloituivat ja alkoivat kääntyä kulttuurisiksi. Neuvostoliiton käymä Afganistanin sota muuttui sivilisaatioiden konfliktiksi, kun venäläisiä vastaan marssi taistelijoita muista islamilaisista maista. Irakin tekemä Kuwaitin valloitus oli sivilisaation sisäinen, kunnes Yhdysvaltojen johtamat länsimaat löivät Irakin joukot mutta saivat Huntingtonin mukaan islamilaisen maailman tuomion islamilaisten keskinäisiin asioihin puuttumisesta. Jugoslaviassa kommunismin romahdettua maata yhdessä pitävä identiteetti katosi, ja ihmiset ryhmittäytyivät uskontojensa, katolisuuden, ortodoksisuuden ja islamilaisuuden, ympärille. Kirjan julkaisemisen jälkeen lännen ja islamin välit ovat leimahtaneet sodiksi, ja katolisen ja ortodoksisen sivilisaation rajalla Itä-Ukrainassa käydään kevyttä sisällissotaa, kuten Huntington kirjassaan luonnosteli.

Kaltaiseni maallikon ei kannata sanoa kansainvälisestä politiikasta muutaman kirjan perusteella montakaan sanaa. The Clash of Civilizationissa näkyy kuitenkin joitain heikkouksia. Kansainvälistä politiikkaa Huntingtonin mukaan jatkossa säätelevät sivilisaatioiden yhteentörmäykset, eivät niinkään yhteiskuntaluokkien tai taloudellisten kysymykset tuottamat ongelmat. Valtiot tuntuvat tässä skenaariossa siirtyvän toimijoina taka-alalle, mutta syy ja tapa jäävät epäselviksi. Ehkä valtiojohto monessa maassa joutuu tekemään linjauksiaan yleisen mielipiteen suuntaan vaikka eivät niin haluaisi (demokratia, Huntington toteaa, tuottaisi monessa maassa hyvin länsivastaisen hallituksen).

Islamia Huntington piiskaa moneen kertaan ja esittää sen yhtenä kohesiivisena voimana. Hän väittää, että islamin rajat ovat erityisen veriset, ja esittää joukon laskelmia käydyistä konflikteista väitteensä tueksi. Huntington kärjistää ja yksinkertaistaa eikä mainitse islamin tai juuri minkään muunkaan sivilisaation sisäisiä rajalinjoja tai jännitteitä. Hän ei mainitse Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta mitään.

Länsimaiden tulisi Huntingtonin mukaan unohtaa monikulttuurisuus, koska se ei yhdistä eikä tarjoa identiteettiä kenellekään. Suurina määrinä tulevat maahanmuuttajat eivät assimiloidu vaan säilyttävät omat tapansa, ja suuren syntyvyytensä vuoksi he ennen pitkää kasvavat kantaväestöä suuremmaksi kansanosaksi. Hän jättää sanomatta, että maahanmuuttajien syntyvyys laskee heti toisessa polvessa. Suuremman uhan laillisuudelle, yksilönvapauksille ja demokratialle muodostaa viimeaikainen länsimaiden oma poliittinen kehitys.

Vaikka Huntingtonin argumentaatio on monessa kohdin yksikertaistavaa ja pelkoja lietsovaa, se ainakin avaa kaltaiseni maallikon silmät. Kylmän sodan jälkeiset konfliktit luin sanomalehdistä, kun ne tapahtuivat, mutta identiteettien kietoutuminen osaksi konfliktia on jäänyt ymmärtämättä. Vaikka Huntingtonin antama kuva ei ole koko kuva, kirja paljasti, miten länsimaisin silmin olen konflikteja seurannut. Länsimainen tekopyhyys on ollut selvää, mutta länsimaistumisen vastainen taistelu esim. Aasiassa oli minulla uutta.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Intelligence in War

John Keegan, Intelligence in War: Knowledge of the Enemy from Napoleon to Al-Qaida. Alfred A. Knopf, New York, NY, USA, 2003.

Aina Erskine Childersin The Riddle of the Sandsin julkaisusta lähtien tarinat näkymättömästä vakoojien käymästä sodasta ovat kiehtoneet yleisöä. Valvonnan, seurannan ja soluttautumisen asiantuntijasta, vakoojasta, on kasvanut sankari (tai antisankari), joka kerää salaisia tietoja ja elää alati hengenvaarassa. John Le Carrén kirjoittamat henkilöt tekevät pelaavat vaarallista peliä, mutta saavat kuitenkin aikaan vähän tuloksia -- kylmä sota jatkuu heistä huolimatta. Ian Flemingin luoma sankari James Bond tuntuu pitävän elossa haavetta, että yksittäisen ihmisen edesottamukset voivat olla ratkaisevia sodassa. Todellinen tiedustelutyö on paljon arkisempaa: Kootaan pieniä havaintoja, puretaan salausta vihollisen viesteistä ja yritetään tehdä havainnoista laajempaa tulkintaa.

Historian monet kenraalit ovat korostaneet tiedustelutiedon merkitystä. Tietoja on koottu jo ainakin muinaisesta Egyptistä lähtien. Aleksanteri Suuri haastatteli persialaisia kauppiaita ja matkalaisia. Caesar kokosi roomalaisen tavan mukaan kattavat tiedot Galliasta ja niin edelleen. Valtiot ovat perustaneet kalliita tiedusteluorganisaatioita, joita pidetään elintärkeinä (ja joiden asema vapaassa yhteiskunnassa on noussut kyseenalaiseksi). Kirjassaan Intelligence in War sotahistorioitsija John Keegan kaataa kylmää vettä tiedustelusuitsutuksen päälle. Hän tarkastelee tiedustelutiedon asemaa sotahistoriassa aina amiraali Nelsonin saavuttamasta voitosta vuonna 1798 edelleen käynnissä olevaan sotaan terroria vastaan.

Tiedustelutieto ei takaa voittoa sodassa tai taistelussa. Keegan korostaa, että sota on ensisijaisesti raakaa voimankäyttöä, ja sota ratkeaa aina taistelussa. "Decision in war is always the result of a fight, and in combat willpower always counts for more than foreknowledge. Let those who disagree show otherwise." Koodien purkaminen, harhautukset ja salaisten suunnitelmien paljastumiset voivat olla avuksi, mutta kertaakaan historian aikana ei heikompi osapuoli ole voittanut pitkittynyttä konfliktia. Ollakseen hyödyksi tiedustelutieto täytyy ensin kerätä ja sitten toimittaa tiedon käyttäjälle (Britannia puolusti Falklandia ilman mainittavaa tiedustelutietoa Argentiinan joukoista tai aseistuksesta). Käyttäjän täytyy luottaa ja uskoa toimitettuun tietoon (esim. Churchill kertoi Stalinille, että Saksa valmistelee hyökkäystä Venäjälle, mutta tämä ei uskonut). Tietoa kerätään pienissä palasissa, joista pitää koota tulkinta, johon puolestaan vaikuttaa tulkitsijan oma näkemys (esim. britit eivät pitäneet saksalaisten V1- ja V2-raketteja teknisesti mahdollisina, vaikka tiedustelutieto kertoi toista). Lopuksi tiedustelutieto ottaa käyttöön, mutta soveltamisessakaan ei ole mitään kultaista sääntöä (esim. Puola mursi saksalaisten viestien salauksen, mutta hävisi sodan muutamassa viikossa). Taistelu on aina epävarmaa.

Väitteensä tueksi Keegan esittelee tapauksia historiallisista taisteluista, joissa tiedustelutieto on näyttäytynyt jotenkin oleellisena. Ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa Välimerellä amiraali Horatio Nelson joutui kokoamaan ja analysoimaan tiedustelutietonsa itse. Lontoossa tiedettiin Napoleonin laivaston päämäärä, mutta tietoa ei saatu Nelsonille. Muutamasta virhearviosta huolimatta amiraali kuitenkin päätteli itse ranskalaisten liikkeet ja kuukausien takaa-ajon jälkeen saavutti ja tuhosi heidän laivastonsa Niilin suistossa. Samaan tapaan Yhdysvaltain sisällissodan aikaan Konfederaation kenraali Jackson oli irrallaan sodanjohdosta ja kokosi itse paikallistietoja ja piirrätti itselleen kartan Shenandoahin laaksosta. Tietoineen -- ja marssimiseen tottuneine sotilaineen ("jalan liikkuva ratsuväki") -- hän uskalsi tehdä peliliikkeitä ja jallitti Pohjoisvaltioita kevään 1862 kampanjassaan.

Esiteollisen ajan tiedustelutieto liikkui jalan, ratsuin tai rannikolla semaforein, mutta merellä laivaston komentaja oli omillaan. Lennätin ja myöhemmin radio toivat uudenlaisen mahdollisuuden siirtää tietoa reaaliaikaisesti. Ensimmäisen maailmansodan aikaan laivastojen komentajat olivat vielä vanhojen tapojen kasvatteja eivätkä osanneet hyödyntää täysin radion tuomia taktisia mahdollisuuksia. Vihollinen saattoi kuunnella radioliikennettä ja tunnistaa tai jopa paikantaa lähettäjät. Saksalainen amiraali von Spee upotti ympärysvaltojen kauppalaivastoa Tyynellä valtamerellä, ja Brittien Kuninkaallinen laivasto ajoi häntä kuumeisesti takaa. Vuonna 1914 britit saivat tietää hänen sijaintinsa, mutta silti hän tuotti Britannialle yhden karvaimmista meritaistelutappioista Coronelin edustalla.

Saksalaiset käyttivät radioliikenteensä salaamiseen Enigma-järjestelmää, jonka salauksen ensin puolalaiset ja sitten britit kuitenkin purkivat melkein heti. Puretuista sanomista britit saivat tietää esimerkiksi hyökkäyksestä Kreetalle. Puolustusta johtava kenraali ei kuitenkaan tulkinnut tietoja aivan oikein, ja verisen taistelun päätteeksi saksalaiset valtasivat Kreetan. Samaan tapaan yhdysvaltalaiset onnistuivat purkamaan japanilaisten salauksen, mutta tiedot Pearl Harborin hyökkäyksestä peittyivät radioliikenteen paljouteen. Midwayn taistelu olisi voinut keikahtaa kummalle tahansa huolimatta yhdysvaltalaisten ennakkotiedoista ja juonista. Atlantin taistelussakin Keegan pitää susilaumoiksi kokoontuvien saksalaisten sukellusveneiden sijaintia toissijaisena. Oleellisempaa lopputuloksen kannalta oli saattueiden taktiikka.

Churchill perusti buurisotien innostamana epäsäännöllisiä joukkoja, jotka koulutettiin ja aseistettiin toimimaan vihollisen miehittämillä alueilla. Vastarintaliikkeet saivat kuitenkin vähän aikaan. Normandian maihinnousun aikaan saksalaisten ei tarvinnut sitoa joukkoja vastarintataistelijoiden takia; Gestapo riitti pitämään ne ruodussa.

Vuonna 2001 Yhdysvallat julisti käyvänsä sotaa terroria vastaan. Sen vihollinen, Al-Qaida, ei ole kuitenkaan armeija, jota vastaan voi käydä taisteluita. Se on väljä samanmielisten taistelijoiden verkosto. Amerikkalainen tiedustelukoneisto ei oikein pysty rekrytoimaan kielitaitoisia kandidaatteja tai soluttautumaan fundamentalistien riveihin. Jäljelle jää signaalitiedustelu. Niinpä kaikkien ihmisten digitaalista tietoliikennettä kerätään ja louhitaan siinä toivossa, että terroristien viestit osuvat haaviin.

Keeganin mukaan pelkkä tiedustelutieto ei siis johda voittoon taistelussa, mutta samaa voi sanoa mistä tahansa yksittäisestä asiasta: maasto, sää, koulutus, aseistus, moraali, huolto- tai komentojärjestelmä. Hän ei oikein erottele taktista ja operationaalista tiedustelutietoa. Kenraali Jacksonin ja amiraali Nelsonin tiedustelutieto tuntui olevan ratkaisevaa heidän menestyksensä kannalta, samoin brittien tunnistamat saksalaisten sukellusveneiden sijainnit. Silti Keegan esittää päinvastaista. Argumentointi on ristiriitaista, enkä osaa sanoa esimerkkien todistusvoimastakaan. Minkä varassa taisteluita on sitten voitettu?

Keegan on kuitenkin parhaimmillaan kirjoittaessaan taistelukuvauksia. Tarinat Nelsonin ja von Speen seikkailuista, Enigma-projektin vaiheista ja Midwayn taisteluista ovat herkullista luettavaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Thank You for Your Service

David Finkel, Thank You for Your Service. Sarah Crichton Books, New York, NY, USA, 2013.

Sota ei kaikkien osalta pääty rauhaan. Kotona, satojen tai tuhansien kilometrien päässä vihollisesta taistelut jatkuvat sotilaiden unissa ja ajatuksissa. Murtuneet mielet juuttuvat kuolleisiin ystäviin tai vihollisiin, palaviin autoihin, ammuttuihin siviileihin, räjähdyksiin, kohtaloiden satunnaisuuteen ja epäonnistumisista koettuun häpeään. Joskus sodan uhreja ovat myös henkisesti rampautuneiden sotilaiden omaiset, erityisesti puolisot, joista tulee luhistuvan avioliiton osapuolia. 

Yhdysvaltalainen toimittaja David Finkel liikkui Irakissa osana Hyöky-operaatioon osallistuvaa yhdysvaltalaispataljoonaa ja kirjoitti näkemästään ja kokemastaan kirjan The Good Soldiers (suom. Pataljoona 2-16). Hän seurasi myös sodan jälkeisestä sotaa, haavoittuneiden kamppailua kotiutumisen ja sopeutumisen kanssa. Finkel jatkaa pataljoonan tarinaa kirjassaan Thank You for Your Service. Hän seuraa muutaman kotiutuneen sotilaan kamppailua traumanjälkeisen stressihäiriön, mielialahäiriöiden, aivovammojen, työttömyyden, alkoholin, raha- ja avio-ongelmien sekä hoitoon pääsyn kanssa. Finkel tarjoilee myös näkymän tilanteeseen ylhäältä päin sotilaiden itsemurhia tutkivan kenraalin kautta. Puolustusvoimat on heräämässä veteraanien ongelmiin, mutta yrityksistä huolimatta he eivät pysty sanomaan, ovatko he edistyneet. Palveluksesta kotiutettujen itsemurhaluvut kiihtyvät. 

Yksi kirjan sotilaista on Adam Schumann. Irakissa hän oli kokenut kersantti, johon monet nojasivat ja luottivat. Alkuun hyökkäys oli päihdyttävä kokemus, "eturivin paikka elämäni parhaaseen elokuvaan". Sitten ikävät kokemukset alkoivat kasautua. Selässään kantamansa haavoittuneen verta pulppusi Adamin suuhun. Sotilas, jonka kanssa hän vaihtoi partiovuoroa soittaakseen vaimolleen, kuoli hänen sijastaan tienvarsipommin räjähdyksessä. Tuhannen palveluspäivän jälkeen sietokyky ylittyi, ja hän alkoi saada itsemurha-ajatuksia. Hänen kotiuttamisensa kesken kolmatta komennusta henkisistä syistä oli yllätys miehistölle ja johdolle. Keskeyttäessään palveluksensa sotilas on yksin. Hänen muisti- ja mielialahäiriöt kiristävät tilannetta kotona. Lyhyet terapiajaksot eivät auttaneet, riidat eskaloituvat. Adam käy itsemurhan partaalla kaksi kertaa, kunnes hänelle löytyy hoitopaikka. Hoito, jonka toimivuudesta ei ole varmuutta, pahentaa kuitenkin rahaongelmia ja sitä kautta riitoja.

Kolmannella komennuksellaan Tausolo Aieti pelastaa kaksi toveriaan palavasta autosta, mutta näkee jatkuvasti painajaisia autoon jääneestä Harrelsonista, joka huutaa apua. "Why didn't you save me?" Aieti käy sisäisten demoniensa lisäksi toivotonta painia absurdia byrokratiaa vastaan. Yksi hoitopaikka, jota hänelle suunnitellaan, edellyttää nopeasti 39 allekirjoituksen keräämistä eri toimistoista, jotka ovat avoinna vaihtelevasti eri aikoina. Hän ei muista nimiä eikä pysty keskittymään.

But such are the effects of being in a Humvee that rolls over three buried 130-millimeter artillery shels, which explode at the perfect moment. Up he went, and down he came, an donce his brain was done rattling around from a blast wave that passed through him faster than the speed of sound, here came the rest of it. Memory, fucked. The ability to pay attention, fucked. Balance. Hearing. Impulse control. Perception. Dreams, all of it fucked. 

Nic DeNinno kärsii karrelle palaneista ystävistään ja irakilaisiin koteihin tehtyjen yöllisistä iskuista. Michael Emory sai luodin päähänsä ja on osin halvaantunut. Mielialahäiriöt ajoivat vaimon ja lapsen tiehensä. Silti Emorya kadehtitaan, koska hänellä on näkyvä, fyysinen haava.

Armeija yrittää oppia itsemurhista ja ehkäistä niitä mutta kompastuu omaan kankeuteensa. Lisäksi tragediat ovat onnettomia kukin omalla tavallaan, eivätkä ohjelmat löydä yhteistä tekijää, johon puuttua. Valtaosa kotiutuu sodasta suuremmitta ongelmitta, mutta noin 20 prosenttia niistä kahdesta miljoonasta sotilaasta, jotka palvelivat Irakissa tai Afganistanissa, kärsii jonkinasteisista traumanjälkeisistä stressihäiriöistä. Se pystytään nykyään diagnosoimaan, mutta monille ainoa hoito on lääkitys, joka korkeintaan lieventää dementian, masennuksen, unettomuuden ja väkivaltaisen käyttäytymisen oireita. Terapiaa on ollut pienessä mittakaavassa Vietnamin sodan jälkeen, mutta nyt sen tarpeeseen ollaan heräämässä, kun ongelmia on poikkeuksellisen paljon. Finkel epäilee, että syynä on Irakin sodan luonne. 

One of the worst things about Adam's war, the thing that got to everyone, was not having a defined front-line. It was a war in 360 degrees, no front to advance toward, no enemy in uniform, no predictable patterns, no relief, and it helped drive some of them crazy.

Puolisoiden, enimmäkseen vaimojen, opit ovat kovasti erilaisia. He yrittävät jäädä sotakokemusten hallitsemaan kotiin miestensä rinnalle ja niellä riidat, huorittelun ja väkivallan. Miehet, jotka komennusta ennen olivat hauskoja ja rauhallisia, alkavat riehua väärin viikattujen pyyhkeiden vuoksi. Miehet, joihin saattoi ennen nojata, itkevät kellarissa haulikon piippu otsallaan ja peukalo liipasimella. Saskia Schumann, Adamin vaimo, alkaa saada stressihäiriöitä, kun kaikki on vaikeaa ja epävarmaa, eikä elämä tunnu normalisoituvan. Amanda Doster suree sodassa kaatunutta miestään ja kerää hänen pyhäinjäännöksiään. Kalenterit, esineet, sisustus ja etupiha muodostavat elämää hallitsevan monumentin. Theresa Aieti kantaa kasvoissaan ruhjeita miehensä hitaasta toipumisesta. Ongelmien ulottumattomiin ei pääse hetkeksikään.

Thank You for Your Service tarjoaa hyvin lohduttoman kuvan sodan jälkeisestä sodasta. Kansasilaisen varuskunnan Fort Rileyn ympärille on kasvanut slummi, jota piinaavat työttömyys, perheväkivalta, itsemurhat ja päihdeongelmat. Sairaaloissa laahustaa traumojen riivaamia veteraaneja Vietnamin sodasta ja jopa toisesta maailmansodasta. Hyväosaisuuskaan ei suojaa painajaisilta. Gaalaillallisilla ylilääkäri kertoo puheessaan hänen luonaan asuvasta isästään, sotasankarista, joka keräsi pitkän rivin mitaleja toisessa maailmansodassa ja joka käy taisteluita edelleen joka yö.

Sodassa sotilaat ovat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. Vaarat ja epävarmuus hitsaavat porukan tiiviiksi, mutta sodan jälkeen sotilaat jäävät yksin kukin tahoilleen. Kotona sotakokemuksia on vaikea jakaa, eikä elämä tahdo tarjota mahdollisuuksia pitkään paranemisprosessiin.  

Finkelin kerronta ei tuomitse tai moralisoi vaan tyytyy kuvaamaan tapahtumia, usein haastateltavien omin sanoin. Ääntä pääsevät käyttämään veteraanien lisäksi omaiset ja huteran avustusverkoston työntekijät. Finkel on päässyt seuraamaan haastattelemiaan ihmisiä läheltä: Haastattelunauhoitusten, muistiinpanojen, terapiaistuntojen ja hätäkeskuspuheluiden tallentama dialogi välittää repivät riidat, vaikeudet ja epätoivon. Kirjan tunnelma ei tahdo väistyä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Sota

Sebastian Junger, Sota: Amerikkalaisjoukkojen mukana Afganistanissa. Englanninkielisestä alkuteoksesta War (2010) suomentanut Mika Tiirinen. Kirjan valokuvat ottanut Tim Hetherington. Tammi, Falun, 2011.

Kirjailija ja toimittaja Sebastian Junger oli ja eli yhdysvaltalaisen maahanlaskukomppanian matkassa vuosina 2007 ja 2008 Korengalin laaksossa Afganistanissa. Laakso sijaitsee lähellä Pakistanin rajaa, joten sillä on strategista merkitystä Talebanille ja siten Natolle. Korengal on väkivaltaisin paikka Afganistanissa.

Junger kirjoitti best-selleriksi yltäneen tositapahtumiin perustuvan hirmumyrskyn kouriin joutuneista kalastajista kertovan romaanin The Perfect Storm, josta on tehty samanniminen elokuva. Hän on liikkunut "sulautettuna" toimittajana eri puolilla Afganistania. Ajastaan 173. maahanlaskuprikaatin kanssa hän on koonnut yhdessä brittiläisen valokuvaajan Tim Hetheringtonin (kuoli Libyassa 2011) kanssa dokumenttielokuvan Restrepo (2010). Kirja on syntynyt saman video- ja haastettelumateriaalin pohjalta.

Odotin, että Sota olisi sellainen tyypillinen kriittinen katsaus sodankäyntiin. Koska toimittajalla ei olisi yhteyksiä joukkojen ulkopuolelle ja hän väistämättä ystävystyisi sotilaiden kanssa, kirjan journalismi käpertyisi amerikkalaisten sotilaiden ympärille kuvailemaan heidän ahdinkoaan. Miten huono-osaiset miehet ja naiset päätyvät silpoutumaan vaikeasti ymmärrettävässä sodassa kaukana Keski-Aasian vuoristossa? Miten pelko tai haavoittumiset vaikuttaisivat joukkojen psyykeeseen? Jungerin kirja kuitenkin yllätti ja oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi David Finkelin Irakista kertova Pataljoona 2-16. Toisaalta myös sota, jota joukot kävivät, oli hyvin erilainen. Irakissa sotilaat eivät kohdanneet vihollista suoraan, kun Korengalin laaksossa Afganistanissa tulitaistelut olivat tavallisia, usein päivittäisiä.

Junger haluaa kirjassaa yksinkertaisesti selvittää, millaista on palvella jalkaväkijoukkueessa Yhdysvaltain armeijassa. Hän ei ota kantaa sodan poliittisiin tai moraalisiin puoliin, koska ne eivät kiinnosta sotilaitakaan. Hän yrittää selvittää, miten jalkaväkijoukkue toimii, miten ja miksi se taistelee.

Korengalissa amerikkalaiset perustivat vuoristosoliin eteen työnnettyjä, ilmasta huollettavia asemia, yrittivät luoda suhteita paikallisiin kyläläisiin ja kiilaamaan heidät irti Talebanin otteesta rakentamalla kouluja ja sairaaloita. Sotilaat partioivat ahkerasti vaarallista seutua ja joutuivat usein tulitaisteluihin. Saatuaan viholliskosketuksen he kutsuivat taisteluhelikopterien, tykistön tai hävittäjien tulitukea. Vaikka tappioita tuli, taktiikka tuntui purevan: talebanien kaapatusta radioliikenteeestä kävi ilmi, että tappiot kasvoivat myös kapinallisten puolella. Väkivallan määrä Korengalissa yllätti kuitenkin kokeneet toimittajat. Pataljoona (150 miestä), johon heidät on sulautettu, käy sinä aikana viidenneksen kaikista Naton tulitaisteluista Afganistanissa.

Battle Companyn II joukkueen sotilaiden elämä on ollut siviilissä rikkonaista, kaukana keskiluokkaisista hyveistä. Armeija on tuntunut parhaalta vaihtoehdolta päihteiden, huumekaupan, väkivallan ja vankilan rinnalla. Sotilaat kuitenkin muodostavat yhteenhitsautuneen ja tehokkaan osaston, jonka jäsenet asettavat ryhmän edun omansa edelle. Taisteluissa he syöksyvät hakemaan haavoittuneita ja hyökkäävät tulitusta kohti. Tukikohdassa he muistuttavat resuista rosvoporukkaa, mutta kaiken aikaa valvovat toistensa käytöstä: väärän hajuinen virtsa paljastaa nestehukan ja avoimet kengännauhat huolimattomuuden, jotka asettavat koko ryhmän vaaraan. Sotilas, joka antaa periksi uupumukselle tai pelolle, asettaa omat etunsa ryhmän edun edelle. Turhien riskien ottaminen ei ole kenenkään oma asia. Joku kavereista joutuu hakemaan typeryyttään haavoittuneen tai kaatuneen ruumiin keskeltä kiivasta tulitusta, mistä voi seurata lisää tappioita. Niinpä toiminta hioutuu tehokkaaksi ryhmän sisäisen paineen vuoksi.

Armeijat ovat pitkään tutkineet rohkeuden alkuperää. Junger kaivaa tekstinsä sekaan tutkimustuloksia ja tekee omia johtopäätöksiään. Aseveljeys tuottaa hyödyllisyyden tunteen, jota nuoret miehet eivät koe missään muualla.

Taistelun sumu hämärtää ihmiskohtalon - hämärtää sen, missä ja miten ihminen ehkä kuolee - ja tuosta tuntemattomasta syntyy miesten välille tavattoman väkevä side. Tuo side on taistelun ydinkokemus ja ainoa asia, johon voi ehdottomasti luottaa. Maavoimat voi kusettaa, tyttöystävä jättää ja vihollinen tappaa, mutta yhteinen sitoumus suojella toisten henkeä on ehdoton ja pelkästään syvenee ajan myötä. Halu kuolla toisen puolesta on rakkauden muoto, jota edes uskonnot eivät pysty synnyttämään, ja sen kokeminen muuttaa ihmistä pysyvästi.

Taistelukokemus, jota kaikilla Yhdysvaltain sotilailla ei suinkaan ole, on sotilaiden piirissä ihaltua ja tavoiteltua. Yksi sen traumaattisimmista puolista on siitä luopuminen. Sodassa tulituksen alaisena kaikki on tärkeää ja epävarmaa, eikä samaa tunnetta saa mistään muualta. Voitettu taistelu tuottaa kehoon dopamiinia, ikään kuin kehon omaa kokaiinia. Yksi sotilaista toteaa, etteivät he lomillaan tai siviilissä tartu pulloon etsien unohdusta vaan paluuta. Siviilielämä tuntuu tyhjänpäiväiseltä, siinä ei ole mitään panoksena, ja sitä johtavat väärät ihmiset. Elämä sodan jälkeen tuntuu monille vaikealta ajatella. Opitut taidot eivät paranna pärjäämistä siviilissä.

Junger selviää urakastaan erinomaisesti. Sota muuttaa ihmistä, ja kuoleman vaarassa elävien perustarpeet täyttyvät erikoisin tavoin. Korengalissa kaikuvat samat ilmiöt kuin Remarqueen, Linnan tai Latzkon taistelukuvauksissa tai Kivimäen Murtuneissa mielissä. Kirjana Sota pääsee todella lähelle ihmistä sodassa.

Pataljoona 2-16

David Finkel, Pataljoona 2-16. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Good Soldiers (2009) suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, Juva, 2010.

David Finkel on yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu toimittaja. Hän seurasi  Yhdysvaltain ensimmäisen jalkaväkidivisioonan neljännen taisteluprikaatin kuudennentoista jalkaväkirykmentin toista pataljoonaa, kun se palveli Irakissa vuosina 2007-2008 osana Hyökyä eli tuolloisten Bagdadia ja Anbaria miehittävien joukkojen vahvistamista. Yhdysvaltain puolustusvoimat halusi voittaa paitsi aseelliset konfliktit myös informaatiosodankäynnin, ja Finkel oli yksi sulautetuista toimittajista, jotka liikkuivat Irakin sodan aikana jonkin joukko-osaston mukana. Vastaavassa tehtävässä palveli mm. Evan Wright, joka kirjoitti kirjan Generation Kill, josta on tehty samanniminen televisiosarja.

Kirja alkaa vuoden 2007 tammikuusta, jolloin eversti Ralph Kauzlarich perustaa pataljoonaa Fort Rileyssa, Kansasissa. Pataljoona sijoitetaan Bagdadin esikaupunkialueelle ja saa tehtäväkseen

auttaa irakilaisia alueiden rauhoittamisessa ja rauhan vakiinnuttamisessa, auttaa heitä paikallisen väestön suojelemisessa ja huolehtia siitä, että tehtävää myöhemmin jatkavat irakilaiset yksiköt kykenevät takaamaan Bagdadin kaipaaman turvallisuuden. (s. 19)

Irakin sota ei ollut aivan perinteinen sotilaallinen konflikti. Sota oli epäsymmetristä ja irakilainen vastarinta hyökkäsi yksinkertaisin tienvarsipommein ja raketti-iskuin teknologisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Taisteluita käytiin asutetussa kaupungissa, jossa vastarintataistelijat sulautuivat siviilien sekaan. Demokraattinen miehittäjävaltio ei voinut turvautua vanhoihin imperiumien käyttämiin raakoihin keinoihin vastarinnan kukistamiseksi.

Eversti Kauzlarich tarttui toimeen ja taisteli sissisotaa vastaan. Hän yritti luoda paikallisiin siviileihin ja poliiseihin hyvät suhteet, mutta amerikkalaisten kanssa yhteistyötä tekevät saivat uhkauksia (jotka eivät jääneet katteettomiksi), joita vain harvat uskalsivat uhmata. Avustusraha rakennusprojekteihin katosi korruption sekaan, hankkeet pysähtyivät. Yhdysvaltalaiset eivät tienneet, keihin saattoi luottaa. He partioivat, tekivät pidätyksiä ja käynnistivät koulutusta - sekä lukutaitoa että sotilastoimintaa varten. He kohtasivat paikallisten tyytymättömyyden endeemisistä sähkökatkoista, heikosta viemäröinnistä, työttömyydestä jne. Turvallisuustilanne oli huono, ja he asuivat rakentamissaan ilmastoiduissa linnakkeissa eristettynä paikallisväestöstä.

Huhtikuussa kaatuu ensimmäinen pataljoonan sotilas. Tienvarsipommit paitsi tappavat myös silpovat sotilailta käsiä, jalkoja ja silmiä. Finkel kuvaa iskuja, niiden uhreja ja tappioiden vaikutusta seikkaperäisesti. Hieman yli vuoden mittaan kuolleita tulee 14, haavoittuneita moninkertaisesti. Perinteisiin sotiin nähden tappiot ovat pienet. Silti jatkuva iskujen pelko syö mielialaa ja mielenterveyttä (jonka hoitaminen joidenkin arvioiden mukaan tulee kalliimmaksi kuin itse sota), paikallisten yhteistyöhaluttomuus ja vastarinnan sitkeys moraalia. Moni sotilas ihmettelee, mitä Yhdysvallat tekee Irakissa.

Finkel seuraa pataljoonan 2-16 toimintaa johto- ja miehistötasolla. Hän on saanut tietää paljon pataljoonan komentajan aivoituksista - jopa niin että paikoin kerronta muistuttaa romaania. Finkel on ollut ilmeisesti tapaamisissa ja tilanteissa paikalla -- hän vietti Irakissa kahdeksan kuukautta. Lisäksi hän vieraili mm. sotilassairaalassa Yhdysvalloissa, haastatteli sotilaita ja heidän omaisiaan jne.

Osa luvuista on kirjoitettu lyhempien Washington Postissa julkaistujen reportaasien pohjalta. Finkel pysyy kohtalaisen neutraalina tapahtumien ja poliittisen kädenväännön suhteen. Tapahtumat hän kuitenkin kuvaa nimenomaan amerikkalaisesta näkökulmasta - tulkkeja lukuunottamatta hänellä ei liennyt kontakteja.

Sota on hulluutta. Silpoutuneiden sotilaiden kautta Hyöky välittyy juuri sellaisena.