Katalonia, Katalonia!

George Orwell, Katalonia, Katalonia! Englanninkielisestä alkuteoksesta Homage to Catalonia (1938) suomentanut Taisto Nieminen (1974). WSOY, Juva, 1991.

Pelkästään kirjan Vuonna 1984 perusteella olisi vaikea uskoa, että George Orwell oli idealisti. Kirja maalaa niin kyynisen muotokuvan yhteiskunnasta, että adjektiivina orwellilainen on superlatiivi. Kuitenkin Orwell, tai oikeammin Eric Blair (1903-1950), taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten joukoissa kansallismielisiä vastaan, tai tarkemmin ottaen trotskilaisen Partido Obrero de Unificación Marxistan (POUM) eli Työväen marxilaisen yhtenäisyyspuolueen miliisijoukkojen riveissä fasisteja vastaan. Kokemukset koulutuksesta, rintamalta ja Barcelonassa vietyiltä lomilta hän julkaisi teoksessa Katalonia, Katalonia!.

Orwell matkusti Espanjaan joulukuussa 1936 mielessään journalistiset tavoitteet mutta liittyi miliisiin melkein heti, koska "tuona aikana ja tuossa ilmapiirissä se näytti ainoalta ajateltavissa olevalta teolta". Hän oli vaikuttunut työläisten hallitseman Barcelonan vallankumouksellisesta ilmapiiristä ja sen uskosta tulevaisuuteen. Yhteiskuntaluokat näyttivät kadonneen katukuvasta, vaatetuksesta, puheesta ja käytöksestä, vaikka kokeneemmille ilmapiiri oli jo menettänyt kumouksellisen luonteensa. Kaupunki oli silti sodan vuoksi ankea leipäjonoineen ja siistimättömine katuineen.

Tasavalta oli turvautunut kutsuntoihin kukistaakseen Francon vallankaappausyrityksen, ja kansainvälisenä vapaaehtoisena Orwell sai lyhyen sotilaskoulutuksen espanjalaisnuorukaisten kanssa. Alokkaita ei opetettu suojautumaan, liikkumaan maastossa tai ampumaan, vaan koulutus tarkoitti pelkästään sulkeisharjoituksia. Varusteet jaettiin hätäisesti viime tingassa ennen junan lähtöä.

Myönnettäköön sekin, että tunsin eräänlaisia kauhunväristyksiä katsellessani joukkoa, jonka keskellä marssin. On mahdotonta kuvata, millaiselta roskajoukolta me näytimme. Tuo eteenpäin rönsyilevä joukko pysyi koossa huonommin kuin lammaslauma. Emme olleet ehtineet marssia kahta mailia, kun kolonnan häntäpää oli näkymättömissä. Vähintään puolet näistä niin sanotuista miehistä oli lapsia - tarkoitan kirjaimellisesti lapsia, korkeintaan kuusitoistavuotiaita. Kaikki olivat kuitenkin onnellisia ja kiihdyksissään siitä että pääsisivät vihdoinkin rintamalle. Rintamalinjaa lähestyessämme edessä punaisen lipun ympärillä marssivat pojat alkoivat huudella: "Visca POUM! Fascistas maricones!" ja muuta samantapaista: huutoja, jotka oli tarkoitettu sotaisiksi ja uhkaaviksi mutta jotka noista lapsenkurkuista noustessaan kuulostivat liikuttavilta kuin kissanpoikien rääkäisyt.

Rintamaelämä oli kaikkea muuta kuin ylevää. Vuoristossa Zaragozan lähellä elämää hallitsivat polttopuu, ruoka, tupakka, kynttilät ja vihollinen - tässä järjestyksessä. Asemasota tammikuun ja maaliskuun välillä oli hiljaista, ammuskelu satunnaista ja epätarkkaa, sodan arki ikävystyttävää ja epämukavaa. Ammuksia oli vähän, aseet olivat huonoja. Miliisien joukoissa oli jopa yksi-kaksitoistavuotiaita, koska se oli ainoa tapa huolehtia heistä. Luokattoman yhteiskunnan armeija oli yhdenvertaisten sotilaiden joukko vailla hierarkiaa. Orwellin mukaan miliisien demokraattinen, vapaaehtoinen "vallankumouksellinen kuri" toimi kohtuullisen hyvin, vaikka se sai kyseenalaisen maineen joidenkin kokemattomien joukkojen vuoksi. Kurin syntyminen edellytti vahvaa motiivia, joka seurasi poliittisesta tietoisuudesta, miksi taisteltiin ja miksi käskyjä oli toteltava. Simputusta ei esiintynyt, ja karkureita oli vähän, ainakin Orwellin rauhallisella rintamakaistalla.

Päästessään ensi kertaa rintamalta lomalle Barcelonaan Orwell huomasi ilmapiirin muuttuneen. Poliittiset erot alkoivat näkyä ja sotaa edeltäneet tavat palata katukuvaan. Tasavaltalaisten rivit koostuivat poliittisesta tilkkutäkistä, ja poliittinen spekulointi, huhut ja väittelyt muodostivat merkittävän osan rintaman joutilaisuudesta. Poliittiset kiistat tasavaltalaisten eri ryhmittymien välillä kiihtyivät. Anarkistien politiikka eteni päivä kerrallaan. POUM vaati välitöntä vallankumousta.  Neuvostoliiton tukemien kommunistien selkeä linjaus oli voittaa ensin sota vaikka sitten porvarillisoitumalla, eli tekemällä ideologista sovittelua, vetoamalla keskiluokkaan ja maksamalla upseereille miehistöä parempaa palkkaa. Myöhemmin ideologiset erot kärjistyivät. Kommunistit alkoivat mustamaalata vastustajiaan fasisteiksi, mikä lopulta kärjistyi Barcelonan toukokuun katutaisteluiksi. Sodan jälkeistä poliittista välienselvittelyä alettiin käydä kesken sisällissodan.

Lehtimiehistä Orwell ei anna hyvää kuvaa. Selustassa, kaukana luodeista ja kranaateista lehtimiehet maalasivat viholliskuvaa ja epärealistisia tai vääristeltyjä raportteja taisteluista ja tapahtumista.

Yksi sotien hirvittävimpiä piirteitä on se, että sotapropaganda, kaikki kirkuminen ja valheet ja viha, on poikkeuksetta sellaisten ihmisten liikkeelle panemaa, jotka eivät itse ole tulessa. PSUC:n miliisisotilaat, jotka tunsin rintamalla, tai kansainvälisen prikaatin kommunistit, joita tapasin aika ajoin, eivät koskaan nimittäneet minua trotskilaiseksi tai petturiksi; he jättivät sellaisen selustassa tuhertaville lehtimiehille. [...] Yksi tämän sodan masentavimmista kokemuksista on minulle ollut se, että vasemmiston lehdistö on täsmälleen yhtä teeskentelevää ja epärehellistä kuin oikeistonkin.

POUM:n ja kommunistien lehdistö osallistui poliittiseen kädenvääntöön ja tuli kirjoittaneeksi katkerammin toisistaan kuin fasisteista. Orwell käyttää hyvän määrän mustetta oikoakseen lehdistön esittämiä väärinkäsityksiä tai valheita.

Palattuaan rintamalle Orwell haavoittui kaulaan. Tilanne näytti hetken pahalta, mutta luoti ohitti valtimon juuri ja juuri. Lääkärit vakuuttivat, että "jos mies saa luodin kaulaansa ja jää henkiin, hän on onnekkain olento jota maa päällään kantaa". Hän kuvailee alkeellista sairaanhoitoa, koulutettujen sairaanhoitajien puutetta (sitä tointa olivat tehneet pääasiassa nunnat, jotka eivät palvelleet kirkkoa vastaan noussutta vallankumousta) ja erilaisia haavoja sekä kohtaloita. Orwell joka tapauksessa vapautetaan palveluksesta, mutta hänen kamppaillessaan byrokratian kanssa POUM julistetaan laittomaksi, ja sen jäseniä alettiin pidättää. Hän pakenee vaimonsa kanssa täpärästi poliisia Ranskaan. Mañana pelastaa hänet pariin kertaan, mikä johtaa hänet kiittelemään sitä, ettei Espanja ole tehokkuudessaan Saksan vertainen.

Luulen, että olen onnistunut ilmaisemaan vain vähän siitä, mitä nuo Espanjassa vietetyt kuukaudet merkitsevät minulle. Olen merkinnyt muistiin joitakin ulkoisia tapahtumia, mutta en voi tallettaa näille sivuille tunnetta, jonka ne ovat tehneet minuun. Siihen sekoittuu näkymiä, tuoksuja ja ääniä, joita ei voi välittää kirjoittamalla: taisteluhautojen haju, vuoriston auringonnousut jotka ulottuvat jonnekin mittaamattomiin kaukaisuuksiin, luotien jäinen rätinä, käsikranaattien jyrähdykset ja leimahdukset; Barcelonan aamujen valo ja saappaiden tömähtely kasarminpihalla joulukuussa, jolloin vielä uskottiin vallankumoukseen; ruokajonot ja punamustat liput ja espanjalaisten miliisien kasvot. [...] Tämä sota, jossa minun osuuteni oli niin hyödytön, on jättänyt minulle muistoja jotka ovat enimmäkseen pahoja, enkä kuitenkaan toivo että olisin jäänyt niitä vaille.

Katalonia, Katalonia! on hieno muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Orwell on täysin sodassa mukana eikä peittele innostustaan hyökkäysten aikana, pelkoaan kivääritulituksessa tai haluaan tappaa vihollisia. Orwell tunnustaa olevansa puolueellinen kokemuksensa kautta, ja taistelevan sotilaan identiteetti paistaa tekstistä monin paikoin. Hän haaveilee yhden ihmisen ja erityisesti oman uhrinsa merkityksestä sisällissodassa. Vaikka kertoja kantaa väriä, ääni on selväjärkinen. Lukijan on jäätävä ihailemaan sitä helppouden tuntua, jolla kerronta punoo tarkkasilmäiset havainnot, idealismin taittumisen, vaarat ja ympäröivän, sotaa käyvän espanjalaisen maiseman henkilökohtaiseksi kertomukseksi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Reconquest and Crusade in Medieval Spain

Joseph F. O'Callaghan, Reconquest and Crusade in Medieval Spain. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, PA, USA, 2003.

Yksi keskeinen teema Euroopan keskiajan historiassa on muslimien ja kristittyjen taistelu Välimeren herruudesta. Lukuisat ristiretket pyhälle maalle ja yritykset perustaa sinne pysyvä kristitty valtakunta ovat saaneet runsaasti huomiota. Kun ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin 1099, Espanjan takaisinvalloitus muslimeilta oli ollut käynnissä jo kolmesataa vuotta.

Joseph F. O'Callaghan on Espanjan keskiajan historiaan erikoistunut historian emeritusprofessori. Hänen kirjansa Reconquest and Crusade in Medieval Spain on yritys nostaa esiin Pyreneiden niemimaan keskiaikaiset ristiretket. Syyn reconquistan nauttiman vähäisen huomion O'Callaghan sysää ranskalaisten sekä englantilaisten että amerikkalaisten historioitsijoiden harteille. Ranskalaiset osallistuivat ponnekkaasti pyhän maan ristiretkiin, joten ne koetaan osaksi maan historiaa. Anglosaksisten historioitsijoiden keskiaikakiinnostus keskittyi Ranskan ja Englannin köydenvetoon ja sitä kautta Pyreneiden eteläpuoli jäi vähäisemmälle huomiolle.

O'Callaghan pyörittelee alkuun ristiretki-ilmiötä. Espanjan takaisinvalloitusta ei ole mielletty ristiretkeksi tai joukoksi ristiretkiä, mutta kirjoittaja huomauttaa, että valloituksiin osallistuvat nauttivat samoja etuja kuin pyhälle maalle suuntautuvat soturit: Synnit annettiin anteeksi, ja kuolema valloitusretkellä johti ikuiseen elämään paratiisissa. Espanjan koettiin kuuluvan kristityille, ja takaisinvalloituksen tarkoitus oli palauttaa se vääräuskoisten käsistä kirkon huomaan. O'Callaghanin näiden piirteiden ja paavien tekemien julistusten takia on vaikea enää erottaa Espanjan sotaretkiä muista ristiretkistä.

Sitten kirja kuvailee ristiretkien vaiheita. Pyreneiden niemimaa oli jakautunut pieniin kuningaskuntiin, pohjoiset kristittyjä, eteläiset islaminuskoisia. Vuonna 711 Pohjois-Afrikan maurit (--> lat. Mauretania) olivat valloittaneet osan niemimaasta sotkeutuessaan visigoottikuninkaiden keskinäisiin sotiin. Kymmenen vuotta myöhemmin pienistä kahakoista kasvoi sotaretkien historia, joka sai pian uskonnollisen leiman ja tarjosi myös esimerkiksi reippaammille frankkiylimyksille väylän toteuttaa soturieetostaan. Espanjaan perustettiin hengellisiä ritarikuntia samaan tapaan kuin pyhälle maalle suuntautuvien retkien tueksi, mutta, toisin kuin pyhällä maalla, Espanjassa ritarikunnat pystyivät toimimaan tehokkaasti yhdessä muiden ritarikuntien ja maallisten armeijoiden kanssa.

O'Callaghan käy läpi myös aikakauden sotilaiden varusteita, aseita ja taktiikkaa. Hän käyttää paljon sivuja kuvaillessaan sotilaiden työsuhdetta ja erityisesti ristiretkien rahoitusta, joka oli kokoelma erilaisia veroja (maalliset ruhtinaat työnsivät kätensä myös kirkon kukkaroon) ja ryöstösaalista. Lisäksi hän kuvaa ristiretkiin liittyviä rituaaleja: liittymistä, sotaan lähtemistä, sotimista ja sodasta palaamista.

Reconquest and Crusade in Medieval Spain käyttää modernin tutkimuksen lisäksi sekä keskiaikaisia kristittyjä että islamilaisia lähteitä, joista kumpuaa liioittelun, myyttien ja ilmestysten värittämä tarina. Kirja keskittyy nimenomaan ristiretkiin, eikä niemimaan roomalaista taustaa, visigoottien päätymistä sinne, keskiaikaisen Espanjan kulttuuria tai ristiretkien seurauksia käsitellä. Kirja on mielenkiintoinen ja täynnä asiaa mutta kuivahko.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Taistelu Espanjasta

Antony Beevor, Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936-1939 (2006). Englanninkielisen alkuteoksen The Battle for Spain: The Spanish Civil War 1936-1939 (2006) oikovedoksesta suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Helsinki, 2006.

Pablo Picasson maalaaman Guernican eläinten ja ihmisten esittämä sekava tanssi jäsentyy uudestaan, jos tietää, että Guernica on espanjalainen pikkukaupunki, jonka kansallismielisten johtamat saksalaiset ja italialaiset lentokoneet pommittivat 26. päivä huhtikuuta vuonna 1937. Oli markkinapäivä, jolloin maaseudulta kaupunkiin tuli talonpoikia eläimineen. Kaupunkiin oli tullut myös paljon sisällissodan pakolaisia, jotka räjähdysten alettua piilottelivat kellareissa yhdessä asukkaiden kanssa. Talojen rakenteet eivät kestäneet pommitusta. Palopommit sytyttivät rakennuksia. Fosforin sytyttämät lampaat ja naudat säntäilivät palavassa kaupungissa. Hävittäjälentokoneet niittivät konekivääreillään pelloille paenneita ihmisiä ja eläimiä. Picasso tavoittaa maalauksellaan tämän kaiken melko hyvin.

Brittiläisen sotahistorioitsijan Antony Beevorin kirja Taistelu Espanjasta on tukeva seitsensataasivuinen paketti sisällissodasta. Kirjan kannessa (jatkuu takakannessa) osasto haalaripukuisia tasavaltalaistaistelijoita juoksee avomaaston poikki sekavassa muodossa. Sotilaiden varusteet ovat sekalaisia, jotkut juoksevat siviilivaatteissa. Kaikilla ei ole aseita. Oikeassa laidassa vanhempi mies sohii pistoolillaan eteenpäin. Vaikka osa sotilaista katselee kameraan ja hymyilee, joten kuvaa voi ehkä pitää lavastettuna, se tavoittaa tasavaltalaisten sodankäynnin melko hyvin.

1800-luku oli Espanjassa epävakaata aikaa. Uudelta mantereelta virranneet jalometallit eivät olleet synnyttäneet kestävää vaurautta. Vuosien 1814 ja 1874 maassa tehtiin 37 vallankaappausyritystä, joista 12 onnistui. Niistä viimeinen tukahdutti Ensimmäisen tasavallan ja istutti maahan monarkian.
Ensimmäisen maailmansodan päättyminen haihdutti kysynnän, joka oli vaurastuttanut Espanjaa. Venäjän vallankumous herätti työväestön toiveet ja keskiluokan pelot. Politiikka radikalisoitui. Nähtiin lakkoja, murhia ja levottomuuksia.Vuonna 1921 kenraali Primo julistautui vallankaappauksen jälkeen diktaattoriksi, mutta kovat otteet eivät palauttaneet Espanjan sisäpolitiikkaa rauhalliseen uomaan. Kymmenen vuotta myöhemmin julistettiin Toinen tasavalta vallankumouksen seurauksena, mutta sosiaalidemokratiakaan ei pystynyt ruokkimaan poliittista nälkää. Sitten vuonna 1936 kenraali Francon johdolla armeija käynnisti kapinan. Joissain kaupungeissa tasavaltalaiset ehtivät tai osasivat reagoida ja riisua armeijan aseista, toisissa ei. Alkuhämmennyksen jälkeen tasavaltalaisten käsissä oli itä- ja pohjoisrannikko sekä sisämaa. Kapina epäonnistui, koska se ei tuottanut vallanvaihtoa. Seurasi sisällissota.

Sisällissodan osapuolet etsivät luonnollisesti tukea ulkopuolelta. Franco löysi yhteisen sävelen nopeasti kuumeisesti sotaan valmistautuvan Hitlerin ja sotilaallisista voitoista ynnä Välimeren herruudesta haaveilevan Mussolinin kanssa. Maahan alkoi virrata ensin aseita, ammuksia, lentokoneita sekä panssarivaunuja ja heti perään joukkoja. Tasavaltalaiset, jotka edustivat edelleen maan laillista hallitusta, eivät löytäneet liittolaisia lännen demokratioista. Heidän joukoissaan taistelevat anarkistit ja erityisesti kommunistit herättivät pelkoja länsivalloissa niin, että Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat pitivät nopeaa Francon voittoa parhaana ratkaisuna. Yhdysvaltalaiset yritykset toimittivat Francolle öljyä ja 12000 kuorma-autoa, joita sodan jälkeen hallituksen piirissä pidettiin avaimena voittoon.

Tasavaltalaiset joutuivat kääntymään Neuvostoliiton puoleen. Sieltä tuli sotilasneuvonantajia, aseita ja lentokoneita, mutta tuki kantoi väriä ja vahvisti kommunistien asemaa tasavaltalaisrintamassa. Beevor toteaa, että Espanjan sisällissodan ymmärtäminen oikeiston ja vasemmiston välisenä taisteluna on yksinkertaistus. Francisco Francon johtamat kansallismieliset olivat oikeistoa ja ajoivat autoritaarista ja keskitettyä vallankäyttöä. Heidän riveissään taisteli monarkisteja, fasisteja ja perinteistä oikeistoa. Tasavaltalaisten joukoissa taisteli keskusta- ja vasemmistopuolueita, työväenpuolueita, kommunisteja, ulkomaisia seikkailijoita, idealisteja ja kommunisteja, anarkisteja, anarkosyndikalisteja ja baskeja, jotka ajoivat enimmäkseen alueellista itsenäisyyttä ja yksilön vapautta tai olivat yksinkertaisesti fasismin vastustajia.

Alkuun sota oli sohimista. Sotilaiden ja miliisien taistelutaidot ja -moraali olivat onnahtelevia, mutta kuukausien ja kaatuneiden myötä ne terävöityivät. Osapuolten näkemykset polarisoituivat nopeasti, ja molemmat leirit käynnistivät propagandaoperaatioita ja puhdistuksia. Kun tasavaltalaiset torjuivat Madridin valtausyrityksen toisensa jälkeen, sodan luonne muuttui. Sisällissodan sijaan se alkaa olla todellista sotaa, jossa Saksa ja Italia ottivat mittaa Neuvostoliitosta espanjalaisia sotilaita käyttäen. Neuvostoliiton tukemat kommunistit ottivat vähitellen vallan tasavaltalaisten keskeisissä elimissä, mikä toi periaatteessa keskitetyn hallinnon hajanaisille rintamille, mutta korvaa strategiset ja taktiset kysymykset arvovalta- ja propagandakysymyksin. Tasavaltalainen kansanarmeija kärsi huonosta johtamisesta. Sen joukot jauhettiin turhissa, huonosti organisoiduissa hyökkäyksissä. Epäonnistumisista syytettiin neuvostotapaan sabotaasia ja fasistiagentteja. Salainen poliisi ja teloitukset söivät taisteluintoa. 

Tasavaltalaiset taistelivat ja erityisesti puolustivat urheasti, mutta heidän hyökkäystaistelut olivat paria poikkeusta lukuunottamatta karmivia tappioita. Saksalainen ja italialainen sota-apu vie lopulta voiton neuvostoliittolaisesta kalustosta ja taktiikasta tammikuussa 1939. Saksa käytti Espanjaa koekenttänään lentokoneilleen, tykeilleen, panssarivaunuilleen ja taktiikalleen, jotka sammuttivat demokratian Manner-Euroopasta Sveitsiä, Ruotsia ja Suomea lukuunottamatta kaikkialta puolentoista vuoden kuluessa.

Sisällissotien voittajat eivät ole yleensä armeliaita. Sodan jälkeen tasavaltalaiset teloitettiin tai heidät lähetettiin vankiloihin tai työleireille. Beevor arvioi, että kaikenkaikkiaan 200000 ihmistä kuoli teloituksiin tai leireille. Leireille joutuivat myös Ranskaan paenneet; maa ei ottanut vastaan halukkaasti radikalisoitunutta väestöä etelästä. Sisällissodan jälkeen Francon Espanja maksoi kovaa hintaa akselivaltioiden tarjoamasta sota-avusta. Franco neuvotteli Espanjan liittymisestä Italian ja Saksan rintamaan, mutta väisti sitoutumisen esittämällä vaatimuksia, joihin Hitler ja Mussolini ei voineet suostua. Sitten Saksan sotaonni päättyi, ja Francon diplomaattien kulkusuunta vaihtui. 

Maallikkolukijalle Beevorin Taistelu Espanjasta tarjoaa ikään kuin puuttuvan palan karttaan. Toisen maailmansodan narratiivi alkaa yleensä Puolasta, mitä ennen kerrataan nopeasti Hitlerin häikäilemätön ulkopolitiikka ja Iso-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan epäonnistuminen. Espanjan sisällissota ja muiden maiden suhtautuminen siihen selittävät maailmankuvaa, joka vallitsi ennen sotaa mm. Iso-Britanniassa. Luottamus demokratiaan horjui, eikä fasismi ei ollut kaukana konservatiivien ajattelusta, etenkin jos piti valita sen ja kommunismin väliltä, kuten monet tuntuivat pelkäävän. Suomessakin noina sotien välisinä vuosina nähtiin Lapuan liikkeen vallankaappausyritys.

Beevor pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos kansallismieliset olisivat hävinneet. Taisteluiden aikana tasavaltalaisten parissa oli käynnissä jonkinlainen sisällissota sisällisodassa, ja kommunistit suunnittelivat jo varhaisessa vaiheessa sodanjälkeistä liittolaistensa eliminointia, puhdistusta ja vallankaappausta bolshevikkien tapaan. Jos se olisi toteutunut (Moskovan tuella, tottakai), demokraattisen kehityksen eväät olisivat olleet heikot siinäkin tapauksessa. 

Taistelu Espanjasta on hyvin kirjoitettua sotahistoriaa. Beevor kuljettaa kerrontaa lukujen mittaisina kokonaisuuksina, jotka keskittyvät paitsi taisteluihin myös osapuolten sisäisiin kiistoihin (joita Francolla oli vähän), ulkopolitiikkaan, propagandaan jne. Sisällissota on monimutkainen ja polveileva, mistä seuraa, että Beevorin kirja on myös monimutkainen ja polveileva. Kirjassa on lukuisia karttoja, joitain valokuvia ja sadan sivun verran lähteitä ja lähdeviitteitä. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.