The End of Growth

Jeff Rubin, The End of Growth - but is that all bad? (2012). Vintage Canada, Toronto, 2013.

Jeff Rubin on kanadalainen ekonomisti, joka ehti toimia mm. parikymmentä vuotta kanadalaisen CIBC:n pääekonomistina. Hän sattumalta syventyi työssään maailman öljyvarantoihin ja -kulutukseen ja kirjoitti näkemyksistään lehtiartikkelin. Rubin siirtyi tietokirjailijaksi, kun artikkelista kasvoi kirja Why Your World Is About to Get a Whole Lot Smaller: Oil and the End of Globalization, jonka julkaiseminen ei sopinut rooliin sijoituspankin pääekonomistina.  

The End of Growth on  jatko-osa edelliselle kirjalle. Rubin ottaa kalliin energian lähtökohdakseen ja miettii seurauksia. Öljynkulutuksen ja talouskasvun välillä on ollut seuraussuhde: prosentin nousu raakaöljyn kulutuksessa näkyy noin kahden prosentin talouskasvuna. Rubin ei problematisoi suhdetta, mutta muut ovat tehneet niin (esim. Robert Ayres). Hintapiikeistä seuraa taloustaantumia. Jos raakaöljybarrelin hinta liikkuu jatkossa kolminumeroisissa luvuissa, talouskasvulle käytännössä tulee nopeusrajoitus: vaihtoehtoiset energianlähteet eivät pysty korvaamaan halpaa raakaöljyä riittävän nopeasti tai tehokkaasti. Kiina ja Intia kasvattavat omaa kulutustaan sen, mitä taantuman runtelema länsimainen kulutus laskee.

Rubin povaa muutoksia joukkovelkakirjamarkkinoille. Nyt, kun keskuspankit säätelevät ohjauskorkoaan, ne pyrkivät kuromaan umpeen potentiaalisen ja todellisen talouskasvun välistä eroa.  Mitä suurempi ero, sitä enemmän tarjotaan elvytystä. Näissä arvioissaan keskuspankit eivät huomioi öljyn hintaa tai sen mahdollista kehittymistä. Jos ne huomioisivat, elvytys olisi niukempaa, jos siihen edes turvauduttaisiin. Tämän päivän velat maksetaan takaisin vielä kalliimman energian aikana. 

Nousevat energiakustannukset eivät tarjoa entisenkaltaista mahdollisuutta talouskasvulle. Koska öljyä ei ole tarjolla kasvavaan kysyntään, vaan sen tarjonta hiipuu vähitellen, Rubin esittää, että talouskasvusta tulee ennen pitkää nollasummapeli. Kasvua on tarjolla niille, jotka pääsevät käsiksi tarjolla olevaan energiaan ja pystyvät fiksusti sen hyödyntämään. Monissa länsimaissa yhdyskuntarakenne on pystytetty halvan öljyn varaan, mikä edellyttää merkittävää energian kulutusta toimiakseen.  Kehittyvät taloudet ovat hienoisessa etulyöntiasemassa, koska niiden kyky muuntaa yksi barreli taloudelliseksi toimeliaisuudeksi on parempi ja ne voivat maksaa barrelista enemmän.

Nollasummakasvusta seuraa koko joukko ikäviä korollaareja: ihmisten kyky selvitä veloistaan heikkenee, koska, jos talous ei kasva, keskimäärin jengi ei selviä lyhennyksistään ja koroistaan. Lainaa on heikommin tarjolla, koska, kuten Colin Campbell on tiivistänyt, huomisen talouskasvu on vakuutena tämänpäivän veloille. Työttömyys on korkeampi, koska töitä on vähemmän tarjolla (erityisesti nuorille). Tästä on usein seurannut muukalaisvihaa ja maahanmuuton rajoittamista. Pitkään kestänyt globalisoituminen saavuttaa huippunsa, ja halvan työvoiman perässä kulkeneet yritykset alkavat siirtää tuotantoa kotimaihinsa. Valtiot joutuvat pelaamaan pienemmällä kassalla, joten julkista sektoria joudutaan länsimaissa purkamaan. Poliittisia kriisejä ja mellakoita. Tiivistetysti: jos jossain nollasumman piirissä keskiluokkaistutaan, jossain keskiluokasta vastaavasti pudotaan. Nälkäisillä on kolme vaihtoehtoa: kapinoida, muuttaa tai kuolla. Arabikevään kipinä lähti kalliista ruoasta.

Kirjan alaotsikko antaa ymmärtää, että seuraukset eivät ole pelkästään huonoja. Kulutus asettunee ympäristön kannalta siedettävämmälle tasolle. Yhdyskuntarakennetta muutetaan autoliikennettä suosivasta kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä suosivaksi. Työtä jaetaan uudelleen (esim. saks. kurzarbeit), mistä voi seurata enemmän vapaa-aikaa. Tutkimusten mukaan kuluttaminen ei ole lisännyt onnellisuutta, joten Rubin järkeilee, ettei kuluttamisen väheneminen vähennä myöskään onnellisuutta.

The End of Growth maalaa kohtalaisen ikävän maailman, joka ehkä siirtymävaiheen jälkeen on jo siedettävä. Rubin kirjoittaa helppolukuista englantia. Hän käyttää tietokirjoittajan temppuja omakohtaisten kokemusten sitomisesta tekstiin -- jotkin aasinsilloista, esim. kalastuksesta Albertan öljyntuotantoon, ovat pitkiä. Hän myös välttää liian teknistä tai yksityiskohtaista käsittelyä, mikä maistuu jaaritettelulta, jos argumentit ovat ennestään tuttuja.

Suomi öljyn jälkeen

Rauli Partanen, Harri Paloheimo, Heikki Waris. Suomi öljyn jälkeen. Into, Riika, Latvia, 2013.

Törmäsin öljyhuipun (peak oil) käsitteeseen vuonna 2005. Seurauksena maailma ja erityisesti 1900-luvun historia jäsentyivät uudelleen, eikä paluu mukavaan ja huolettomaan tietämättömyyteen ollut sen jälkeen mahdollista. Luin ensin tuolloin uudehkoja Simmonsin, Heinbergin ja Deffeyesin teoksia, sitten Strahanin, Leggettin ja Robertsin kirjoja, tein laskelmia tupakka-askin kanteen, katselin aiheesta tehtyjä dokumenttielokuvia ja etsin kuumeisesti perusteltuja vasta-argumentteja, jotka todistaisivat, että geologian reunaehdot on tulkittu väärin ja maailma, jossa kasvoin, jatkuu samanlaisena pitkälle tulevaisuuteen. Vasta-argumentteja löytyi lähinnä ekonomisteilta, joiden mukaan ongelma ratkeaa markkinoiden hinnoittelumekanismin ja uuden teknologian kautta.

Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen kokoaa kattavasti öljyn tuotantohuippuun liittyvän keskustelun yksiin kansiin. He käyvät läpi öljyn geologisen taustan, erilaiset öljylähteet, öljyn aseman energianlähteenä, kulutuksen jakauman ja energiantuotannon tärkeyden modernin yhteiskunnan ylläpitämisessä. Kirjoittajat esittelevät vaihtoehtoiset energialähteet ja niiden ongelmat, erityisesti nettoenergian kannalta, eli kuinka paljon energiaa saadaan tuotantoon käytettyä energiaa vastaan. He esittelevät myös öljyn hinnanmuodostuksen, markkinamekanismit ja niissä piilevät ongelmat.

Maailmassa kulutetaan yli 89 miljoonaa tynnyriä öljyä joka päivä. Suomessa siitä käytetään pari prosentin kymmenystä, 200 000 tynnyriä päivässä. Suomen oma raakaöljyntuotanto on nolla litraa päivässä. Keskimäärin jokainen suomalainen vauvasta vanhukseen käyttää liikkumiseen kolmisen litraa joka päivä, ja toiset kolme litraa kuluu lämmittämiseen, rakentamiseen, maatalouteen, muoveihin ja muihin teollisuuden prosesseihin. Kerran poltettua öljyä ei saada koskaan takaisin.

Kasvava öljyntuotanto on yksi tärkeimpiä elintason nousun taustalla olevia tekijöitä. Historian osoittama trendi on, että talous kasvaa käsi kädessä öljynkulutuksen kanssa. Mutta mitä tapahtuu, kun öljyntuotanto saavuttaa huippunsa ja alkaa ennen pitkää supistua. Tiedossa on talouden vaikeuksia, resurssisotia, öljynhintojen nousua ja kiristyvä geopoliittinen ilmapiiri. Uutisia katsomalla voi huomata, että nämä kaikki ovat jo käynnissä.

Öljy ei siis ole loppumassa; sitä on noin puolet jäljellä. Halpa öljy sen sijaan on loppumassa. Jäljellä oleva öljy on huonompilaatuista ja vaikeammin tavoitettavissa kuin tähän asti. Öljyhuippu tarkoittaa nimenomaan tuotantohuippua -- siis sitä hetkeä, jolloin öljyntuotanto saavuttaa korkeimman mahdollisen nopeuden ja jonka jälkeen tuotanto alkaa hidastua peruuttamattomasti. Huipun taustalla on geologisia ja teknisiä tosiasioita: öljyä ei voi lähteistä pumpata mielivaltaista vauhtia, lähteen elinkaaren aikana tuotantonopeus muistuttaa normaalijakaumaa ja uutta öljyä löytyy yhä pienempinä lähteinä yhä vaikeammista paikoista.

OECD:n alaisen energiajärjestön IEA:n mukaan maailman laajuinen perinteisen raakaöljyn tuotantohuippu saavutettiin todennäköisesti vuonna 2006. Perinteisen raakaöljyntuotanto killuu siellä 74 miljoonan tynnyrin hujakoilla; loput 15 miljoonaa tynnyriä päivittäisestä tuotannosta on nesteytettyjä kaasuja, öljyhiekkoja, -liuskeita ym., joiden kaikkien tarjoama nettoenergia on heikompi kuin perinteisen raakaöljyn. Energian tuottaminen alkaa kuluttaa kasvavan määrän energiaa.

Öljyä on vaikea korvata erityisesti teollisuuden raaka-aineena ja liikenteen energianlähteenä. Kaasuissa on käytännöllisiä ongelmia, biopolttoaineet eivät skaalaudu, hiilen polttoaineeksi muuttaminen tehotonta jne. Vaikka lupaava teknologia olisi tuotantovalmis, kestää helposti vuosikymmenen tai kaksi, kunnes ajoneuvokalusto ja jakeluketju on uusittu ja vanhat sijoitukset kuoletettu. Kirjoittajien mukaan tämä on liian hidasta. Niinpä uusi teknologia tai vaihtoehtoinen energialähde (jos sellainen olisi) ei pelasta energiakriisiltä. Hinnoittelumekanismillakin on muutama näköeste, jonka vuoksi kysyntä on pysynyt korkeana ja hinta maltillisena.

Jos öljyn tuotantohuipun pitkäaikaiset vaikutukset olisi aidosti huomioitu markkinoilla, öljyn hinta olisi olisi jo aikaa sitten noussut huomattavasti nykyistä korkeammalle ja siten pudottanut tuotantoa ja kulutusta ennen kuin geologiset ja teknologiset rajat olisivat tulleet vastaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Miksi?

Yksi syy on aikaperspektiivin rajallisuus. Öljyn käytöstä ja tuottamisesta päättävät poliitikot omalla vaalikauden aikajänteelläään, kvartaalitaloudessa toimivat yritykset vuositason tavoitteillaan ja kuluttajat usein seuraavaan palkanmaksuun[...]. Toinen syy on yksinkertaisesti taloudellinen hyöty. Öljyyn keskittyvät ja sillä rahansa tekevät ja valtansa keränneet tahot luultavasti haluavat edelleen pitää nämä saavutetut asemansa ja etunsa, ja se on helpointa nykytilannetta venyttämällä.

Kolmas syy on öljyn helppous tulonlähteenä. Öljyä tarvitaan aina, kaikkialla ja koko ajan enemmän. Toisin kuin maataloustuotteissa, sääolosuhteet eivät yleensä vaikuta öljyn tuotantoon. Tuottajan ei tarvitse kehittää joka vuosi uutta versiota öljystä kilpaillakseen muiden tuottajien kanssa. [...] Näistä syistä öljyä on kannattanut tuottaa kuin viimeistä päivää.

Hinnoittelu kärsii myös heikosta ja epävarmasta datasta, markkinoiden ulkopuolisesta kaupankäynnistä (maiden kahdenväliset kauppasopimukset), kustannusten ulkoistamisesta ja ylipäätään heikosti ymmärretystä nettoenergiasta (kaikki öljylähteet eivät ole samanarvoisia) ja turvallisuuspolitiikasta. Länsimaissa laskeva kulutus korvautuu Aasian kasvavalla kulutuksella. Siellä yksinkertaisesti pystytään maksamaan uusiutumattomasta energialähteestä kovempia hintoja, koska Aasiassa yhdestä öljybarrelista saadaan enemmän hyötyä kuin esimerkiksi Euroopassa. Eivätkä markkinat aina toimi. 1970-luvun energiakriisin aikaan tiedetään käyneen niin, että Suomeen tilattu öljytankkeri myikin lastinsa Rotterdamissa parempaan hintaan ja vähempään vaivaan.

Suomi öljyn jälkeen on ansiokas herätys ja keskustelun avaus energiakeskusteluun. Paikoin kerronta sortuu helppoon tai särähtää, mutta muutoin kirja on siistiä asiaproosaa. Kirjoittajat eivät suuresti moralisoi, vaan tyytyvät esittämään asiat, ennakoimaan useimpia vasta-argumentteja ja vyöryttämään lukijan päälle dataa, turvallisuuspolitiikkaa ja laskelmia. Jos energian tulevaisuudesta pitäisi lukea yksi kirja, suomalaisen -- ja erityisesti öljystä ja öljyhiekasta uutisoivan toimittajan -- kannattaisi lukea tämä.

Valomerkki

Jussi Laitinen, Valomerkki: energiapula ja makean elämän loppu. Atena, Keuruu, 2012.

Viimeisen parin vuoden aikana on ilmestynyt muutamia kotimaisten kirjoittajien tulevaa energiakriisiä käsitteleviä kirjoja. Valomerkki on yksi tällainen kirja. Sen kirjoittaja Jussi Laitinen on palkittu tietokirjailija, joka on erikoistunut nimenomaan energia- ja ilmastokysymyksiin. Valomerkki kuuluu Sitran julkaisusarjaan ja on saanut mm. Sitran energiaohjelman tukea.

On sanottu, että sivilisaatio on energian kuluttamisen muoto. Esiteollisessa maailmassa tuottavuus oli alhaista, erikoistuminen vähäistä ja ylijäämä niukkaa. Työ tehtiin lihasvoimin, eläimen tai ihmisen. Teollistuminen oli prosessi, jossa maankuoreen varastoitunutta fossiilista biomassaa alettiin hyödyntää koneiden polttoaineena. Koneiden käytöstä seurannut silmittömästi kasvanut tuottavuus on mahdollistanut erikoistumisen ja sitä kautta ennennäkemättömän taloudellisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen loiston. Taloushistoria on korostanut neuvokkuuden ja teknologisen kehityksen roolia talouskasvussa, mutta lähempi tarkastelu on paljastanut kasvun moottoriksi nimenomaan halvan fossiilisen energian hyödyntämisen (ks. esim. Robert Ayres).

Valomerkin alkusanat kuuluvat näin:

Energiajärjestelmä on ajautunut kriisiin, ja ihmiskunta tulee tuntemaan sen nahoissaan lähitulevaisuudessa. Fossiilipolttoaineiden varannot alkavat ehtyä, eikä niiden korvaajaa ole näköpiirissä. Energiapula voi pysäyttää talouskasvun ja aiheuttaa kaaoksen, jonka rinnalla vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on pikkujuttu. Edessä on myös ilmaston ylikuumeneminen, jota pitäisi jarruttaa kaikin mahdollisin keinoin.

Kirjan kolme keskeistä teemaa energia, ympäristö ja talouskasvu muodostavat toisiinsa kytkeytyneen kehän (ks. esim. Chris Martensonin johdanto). Energia kallistuu, koska helposti hyödynnettävät lähteet on kutakuinkin kulutettu ja jatkossa otetaan käyttöön vaikeampia ja kalliimpia lähteitä. Käytännössä kaikki taloudellinen toiminta (valmistaminen, kuljettaminen, jakeleminen, kuluttaminen, loppusijoittaminen) edellyttää energiaa, ja kallistuva energia heikentää talouskasvua. Fossiilisen energian kuluttaminen vaikuttaa ympäristöön vaarantaen elinehdot tällä planeetalla, ja esimerkiksi ilmastokriisin vaikutusten (esim. kuivuus) torjunta nielee alati kasvavia investointeja. Energiajärjestelmän kriisi ei kuluttajalle ole näkynyt muina kuin nousevina bensan hintoina, mutta jatkossa tilanne varmasti muuttuu -- ajankohdasta ei tosin ole varmuutta. Talouden pitää kuitenkin kasvaa, koska huomisen talouskasvu on vakuutena tämän päivän veloille. Nollakasvun maailma on kovasti erilainen kuin nykyinen kulutusyhteiskunta.

Laitinen esittelee fossiilisten polttoaineiden tilanteen lyhyesti. Tavanomaisen raakaöljyn tuotantohuippu saavutettiin todennäköisesti vuonna 2006, mikä tarkoittaa, että puolet tunnetuista varannoista on nyt kulutettu, tuotannossa olevat lähteet ovat hiipumassa, eikä tuotantonopeus pysty enää vastaamaan kasvavaan kysyntään. Jäljellä oleva tavara on syvällä meren pohjassa tai se on rikkipitoista tahnaa, jonka jalostaminen on aikaisempaa kalliimpaa. Tuotantoa täydennetään maakaasua nesteyttämällä ja epätavanomaisin lähtein (öljyhiekka ja öljyliuske), joita on runsaasti mutta joiden tuotantokapasiteetin kasvattaminen on vaikeaa: niiden taloudelliset ja erityisesti ekologiset kustannukset ovat perinteistä raakaöljyä suuremmat.

Kivihiilen, maakaasun ja uraanin tilanne on hieman parempi, mutta niidenkin kohdalla parhaat, helpoiten hyödynnettävät varannot on kulutettu. Lisäksi näiden raaka-aineiden kuljettaminen on öljyä vaikeampaa. Öljy vastaa noin yli kolmannesta energian kulutuksesta, ja sille on vaikea löytää korvaajaa. Vaikka korvaava energiamuoto löytyisi nyt, kestäisi kaksi tai kolme vuosikymmenta pystyttää uusi jakeluverkosto ja kuolettaa nykyiseen järjestelmään tehdyt investoinnit.

Uusiutuvat energialähteet ovat lupaavia, mutta nykykulutukseen saati kasvavaan kulutukseen vastaaminen on ongelma. Aurinko paistaa eniten päiväntasaajalla ja energiaa eniten kulutetaan pohjoisessa; energian siirtäminen esimerkiksi Saharasta on ensisijaisesti poliittinen ongelma. Tuulienergia edellyttää valtavan määrän laitoksia ja investointeja. Uusien energiamuotojen myötä nykyisen yhteiskunnan tulisi myös muuttua.

Laitinen nostaa esiin energiaan liittyviä kiusallisia ilmiöitä. Nettoenergia (EROEI, energy return on energy investment) on niistä yksi. Energiajärjestelmän kriisiä voisi luonnehtia energialähteiden nettoenergian heikkenemisenä. Energialähteen jalostaminen hyödynnettävään muotoon edellyttää sekin energiaa eli energia maksaa energiaa; öljyä pitää pumpata maan uumenista, öljyhiekkaa pitää kuumentaa ja pestä jne. Jos esimerkiksi öljybarrelin tuotantoon kuluu öljybarrelin verran energiaa, ei tuotanto ole kannattavaa aivan riippumatta öljybarrelin hinnasta. Biodieselin kohdalla valtio voi subventoida yhden energialähteen muuntamista toiseksi - jonkin aikaa. Uraanin eristäminen merivedestä ei ole nettoenergialtaan kannattavaa.

Toinen ilmiö liittyy Jevonsin paradoksiin: Kun teknologian energiatehokkuus paranee, teknologian käyttämisestä tulee halvempaa, jolloin yhä useampi voi ottaa sen käyttöön ja/tai käyttää sitä enemmän, mikä nostaa kokonaiskulutusta. Tämä on ns. rebound-ilmiö: energiatehokkuuden säästöt tulevat käytetyksi muualla.

Laitinen ruoskii median kaitsemaa kulutuksen viherpesua. Todellisia ongelmia tai tärkeitä valintoja ei käsitellä. Sen sijaan tyydytään näpräämään kännykkälatureiden kanssa ja säästetään kokonaiskulutuksesta prosentin tuhannesosia. Laitinen käy läpi keinoja, joilla kansalainen voi osallistua energiatalkoisiin. Yhteisomistus, kierrättäminen, kulutuksen leikkaaminen, pienviljely ja muut keinot ovat valitettavasti kuitenkin myrkkyä talouskasvulle.

Kirjoittaja kaataa myös kylmää vettä monien teknofantasioiden niskaan. Siitä, että jossain kirjassa on kaava tai että jokin asia toimii teoriassa, ei vielä seuraa, että ongelma on ratkaistu. Hyötöreaktorit ratkaisisivat uraaniin liittyvät varanto-ongelmat joksikin aikaa, mutta tekniikka on vielä teoria. Sivumennen sanoen, Thomas Homer-Dixon jakoi tämän kaliiperin ongelmat teknologisiin ja sosiaalisiin. Teknologiset ratkaisut ovat vasta puolet ratkaisua, mitä tekniikasta päihtyneet pollyannat eivät usein ymmärrä. Teknologioiden rahoittaminen, oikeuttaminen, kouluttaminen, sosiaalisen hyväksynnän voittaminen, oikeudenmukaisuuden ylläpitäminen ja yhteiskuntarauhan ylläpitäminen ovat usein erinomaisen vaikeita ongelmia. Kääntöaura keskiajalla muutti maanomistusoloja. Geenimanipuloitujen viljalajikkeiden lisenssisuoja voi olla vaikea sovittaa itsenäiseen pienviljelyyn. Politiikka alkaa tyypillisesti siitä, että keskenään ristiriitaisia tarpeita ja näkemyksiä yritetään sovittaa yhteen. Euroopan talouskriisi ja ilmastopaneelit ovat osoittaneet, miten poliittisesti vaikeita globaalit rajoitukset ovat ja miten vaikeaa päätöksenteko on, kun ongelmat koskevat eri osapuolia eri tavoin.

Yhtä kaikki, seuraavat 30 vuotta tulevat olemaan erilaisia kuin kuluneet 30 vuotta. Se, mitä pidämme normaalina, tulee muuttumaan. Jotta keskustelua tulevaisuudesta voitaisiin käydä, pitäisi osapuolten päästä samalle kartalle, ymmärtää energiantuotantoon ja -kulutukseen liittyviä lainalaisuuksia ja ongelmia. Tehtyjen investointien psykologian ja vallitsevan ideologian ote kuluttajista on vahva, ja useimmilla meistä on materiaalisessa mielessä vain menetettävää.

Laitisen Valomerkki voisi olla kohtuullinen energiakeskustelun alustus, mutta se ei tyydy kertomaan tilannetta ja vaihtoehtoja vaan arvottaa myös keskustelua ja argumentteja, mikä voi herättää keskustelijoissa torjuntareaktion. Kirja on helppolukuinen, ja se esittää vaikean asian melko tiiviisti. Laitinen on käsitellyt aihetta monipuolisesti, jos kohta monin paikoin lyhyesti vain pintaa raapaisten. Lopullinen esitys energiakriisistä kirja ei ole eikä pyri olemaan. Tiiviytensä ja helppolukuisuutensa vuoksi kirja jättää tilaa myös perinteisille vasta-argumenteille, joiden tilkitseminen vaatisi paksumman kirjan äärimmäisen huolellisesti aseteltuja sanoja. Kirja sisältää hakemiston ja monipuolisen lähdeluettelon.

Viimeiset pisarat

Jeremy Leggett, Viimeiset pisarat - Hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto. Englanninkielisestä alkuteoksesta Half Gone - Oil, Gas, Hot Air and the Global Energy Crisis (2005) suomentanut Kirsi Komonen. Like, Helsinki, 2007.

Jeremy Leggett on geologi, joka toimi opettajana Royal School of Minesissa Englannissa ja myöhemmin öljy-yhtiöiden konsulttina, Greenpeacen tutkijana ja sitten aurinkoenergiayhtiön toimitusjohtajana. Hän on kampanjoinut voimakkaasti ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi ja kirjoittanut kirjoja energiasta, hiilidioksidista ja politiikasta.

Viimeiset pisarat on kirja öljyn ehtymisestä ja sen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Alkuun Leggett esittelee faktat: miten ja missä olosuhteissa öljyä muodostuu, miten sitä etsitään ja miten sitä tuotetaan. Kun päädytän pohtimaan öljyvarantojen kokoa, siirrytään faktoista arvioihin, koska öljyalalla hyvin harvalla on insentiivi puhua totta tai olla avoin. Itse asiassa samaan tapaan kuin ilmastokeskustelussa suuret yhtiöt joko itse tai äänitorvien kautta samentavat veden. Öljyvarantojen kohdalla ne kiistävät asiantuntijoiden havainnot, mikäli ne ovat yritysten etujen vastaisia, ja hallitsevat näkemyksillään mediaa ja poliitikoita.

Varmuudeksi vielä kerran: öljyntuotantohuipussa ei ole kyse öljyn loppumisesta vaan tuotantoluvuista. Peak oil on tuotantohuippu, joka saavutetaan, kun suunnilleen puolet öljystä on käytetty, minkä jälkeen tuotanto kääntyy pysyvään laskuun, kuten on käynyt kaikissa keskeisissä öljyntuotantomaissa lukuunottamatta Irakia, Kuwaitia ja Saudi-Arabiaa (OPEC:in arviot jäljellä olevasta öljystä on sitten oma lukunsa). Hyödynnettävää öljyä on siis noin puolet jäljellä, mutta se ei jatkossa riitä kasvavaan kysyntään. Teknologiauskovaiset luottavat, että parantuva tekniikka kuroo umpeen paitsi taloudellisen kasvun edellyttämän kasvavan energiatarpeen (vrt. Ayres) myös energian heikkenevän tarjonnan. Ongelma on, että öljy-yhtiöt ovat sijoittaneet laiskasti etsintään, jalostamoihin ja porauskalustoon. Käytössä voi olla uima-altaallinen vettä, mutta jos käytössä on vain kolme mehupilliä, joiden läpi vettä voidaan altaasta nostaa, on selvää, ettei altaallinen palvele loputonta kysyntää, koska pilleistä saadaan läpi vain se, mitä niistä saadaan. Vielä pahempi ongelma on, että jäljellä oleva puoli öljyvarannoista on vaikeammissa paikoissa, pienempinä lähteinä ja laadultaan heikompaa kuin tähänasti käytetty tavara. Kaikkeen menee enemmän energiaa. Niinpä uima-altaan vesi on paksua tahnaa, jota on vaikeampia saada pilleistä läpi.

Öljy, hiili ja maakaasu sisältävät hiiltä ja vetyä. Niitä polttamalla ihminen on vapauttanut maan uumeniin varastoitunutta hiilidioksidia ilmakehään ja samanaikaisesti hakannut metsiä, jotka ovat toimineet hiilinieluina. Leggett on ollut mukana hiilidioksidipäästöjä koskevien ilmastosopimusten sorvaamisessa ja kertoo päästösopimusten historian. Hän ei vaivu vääntelemään käsiään, vaan esittää, miten nykyinen energiatarve voitaisiin tyydyttää uusiutuvan energian voimin. Hän silti toteaa, että jos tuotantohuippu koittaa tällä vuosikymmenellä (2000-2010), olemme pulassa vaikka vaihtoehtoiset energiamuodot saisivat kannatusta. Silloin vaihtoehto on kulutuksen supistaminen. Leggett pelkää, että niukkuus ajaa valtiot valjastamaan hiilivarantonsa, mikä tuo tietenkin lyhyen tähtäimen lohtua, mutta katkaisee tulevaisuuden toiveilta siivet. Lisäksi, kun tuotantohuippu hinnoittelee itsensä osaksi öljyn hintaa, seuraa talouden romahdus, millä on omat seurauksensa (vrt. nyt). Koska ilman halpaa energiaa talouskasvu jää väistämättä pieneksi, luottomarkkinat viilenevät. Kun rahaa on vähemmän liikenteessä, koko talouden volyymi on pienempi. Niinpä kulutus on laihaa ja ihmiset työttömiä, mistä seuraa, että luottomarkkinat viilenevät.

Kirjan alussa ja lopussa Leggett vieraannuttaa lukijan historiasta ja maapallosta kertomalla Sinisen helmen tarinan ikään kuin ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. Lukujen päätteeksi on katkelmia ilmeisesti Leggettin päiväkirjasta, kun hän on konferensseissa tavannut silmää tekeviä ja tehnyt havaintoja. Teksti on keskustelevaa ja helppolukuista, mutta asiat tulevat vastaan hieman hajanaisesti. Tässä vaiheessa kirja on myös jo hieman vanha.

The Last Oil Shock

David Strahan, The Last Oil Shock: A Survival Guide to the Imminent Extinction of Petroleum Man. John Murray Publishers, London, UK, 2007.

David Strahan on toimittaja, joka toimi pitkään BBC:n talousohjelmien parissa ja joka sittemmin kiinnostui energiasta. The Last Oil Shock on katsaus öljyn tuotannon tulevaisuuteen, ja, kuten nimikin antaa ymmärtää, edessä on öljykriisi, joka on oleva viimeinen. Kulutamme jokaista löytynyttä barrelia kohden noin kolme tai neljää vanhaa. Öljy on rajallinen fossiilinen resurssi, ja sen tuotanto maailmanlaajuisesti kääntyy pysyvään laskuun lähivuosina. Yli kuudenkymmenen tuottajamaan tuotanto on jo laskussa. On yllättävää ja traagista, miten vähän asiasta puhutaan julkisuudessa.

BBC:n toimittajana Strahan on päässyt haastattelemaan keskeisiä öljyalan päättäjiä. Hän on ollut läsnä konferensseissa ja keskustellut asiantuntijoiden kanssa eri puolilla maailmaa. Öljytuotannon huipun esittäminen sujuu sangen ansiokkaasti. Kyseessä ei ole teoria, koska esimerkiksi USA saavutti huipun aivan ennusteiden mukaan. Pidemmät ennusteet ovat täynnä epävarmuuksia, ja esimerkiksi öljykriiseistä seuranneet kulutuksen laskut saattavat heilautella alkuperäisiä arvioita. Persianlahdelta ei ole saatavissa luotettavaa dataa, mutta trendi on selvä. Ennustukset ovat olleet tähän asti väärässä, mutta öljy-yhtiöt eivät ole kertoneet, kuinka paljon.

Strahan käsittelee vaihtoehtoja ja taklaa tyypillisimpiä vasta-argumentteja. Varanto-tuotanto -suhde ei yleensä etukäteen heijastele ongelmaa. Markkinatkaan eivät hinnoittele ongelmaa, koska viralliset luvut (USGS, EIA) nojaavat mm. OPEC:in kyseenalaisiin arvioihin maidensa varannoista. ExxonMobil, Total ja alan palveluyhtiöt arvioivat, että tuotanto laskee noin 5% vuodessa. Tämä tarkoittaa, että uutta tuotantoa täytyy syntyä 4 milj. brl/päivä per vuosi, jotta tuotanto pysyisi ennallaan. Kun nyt uusien löytöjenkin määrä vähenee, alkaa puoliväli tuotettavissa öljyvarannoissa olla käsillä.

Strahan tarjoilee tupakka-askin kanteen tehtyjä laskelmia öljyn nykykulutuksen korvaamisesta vetytaloudella, jota pyörittäisi tuuli-, aurinko- tai ydinenergia. USA tarvitsisi puolimiljoonaa ropelia, 5000 neliökilometriä aurinkokennoja tai 400 Sizewell-B ydinreaktoria -- Britannian tarpeet täyttyisivät kymmenesosalla. Öljyn korvaaminen bioetanolilla vaatisi 320 miljoonaa hehtaaria viljelyalaa. Jos öljynkulutus kasvaa EIA:n ennusteiden mukaisesti 30% vuoteen 2030 mennessä, tarvitaan vielä 100 miljoonaa hehtaaria lisää. Polttoainetta voi tehdä myös maakaasusta nesteyttämällä tai hiilestä Fischer-Tropsch -menetelmällä, kuten saksalaiset tekivät toisessa maailmansodassa. Maakaasua ei ole aivan tavattomasti enempää kuin öljyä, ja hiilen kohdalla ongelmana on päästöt. Sitten voidaan tehdä sähköautoja, ja ladata niitä ydinsähköllä, mutta siten potkitaan ongelmaa ainostaan hieman eteenpäin.

Strahan esittelee Robert Ayresin tulokset energian hyödyntämisen ja talouskasvun korrelaatiosta. Kun öljy kallistuu, kaikki tekeminen, liikkuminen, tuottaminen, kuljettaminen ja kuluttaminen kallistuu. Jos halpaa energiaa ei ole hyödynnettävissä, talous ei kasva, jolloin velkavetoinen talous rypistyy kasaan rahoitusmarkkoiden vaietessa. Jos talous ei kasva, velallinen ei pysty keskimäärin maksamaan velkaansa korkoineen, joten luottohanat sulkeutuvat. Öljyn hintapiikki aiheuttaisi myös pörssiromahduksen, ja tämä ennustushan on jo käynyt toteen. Hinta kiipesi rajusti 2007-2008, ja pörssit ovat sukeltaneet kaikkialla maailmassa rahoitusalan perässä keväästä 2008 mutta jyrkemmin syksystä 2008. Nyt hämmästellään, mitä tehdään kaikelle velalle. Tähän asti lasku on ojennettu veronmaksajalle.

Strahan päätyy pohtimaan myös vaikutuksia maatalouteen, joka on länsimaissa sangen riippuvainen fossiilisista polttoaineista. Noin 40% maailman maatalouden tuottamista proteiineista nojaa Haber-Bosch -menetelmään, jolla tuotetaan typpilannoitteita ja joka edellyttää maakaasua energian ja vedyn lähteekseen. Öljyn ja maakaasun hinnat seuraavat toisiaan, joten öljyn kallistuessa köyhät maat pystyvät tuskin puskuroimaan lannoitteiden hintoja. Hiiltä voidaan toki hyödyntää, mutta sillä on karmea ekologinen hinta. Lannoitteiden lisäksi viljely vaatii vettä, joka on raskasta liikuttaa. Onneksi vain 17% maailman pelloista on kasteltuja, mutta nämä kastellut hehtaarit tuottavat 40% ruoasta. Vettä pumpataan diesel-pumpuin, ja hintojen heilahdukset tuntuvat pienviljelijöiden budjetissa. Työkoneiden korvaaminen hevosilla vaatisi kolmasosan viljelyalasta laidunkäyttöön.

Suurilla länsimaisilla öljy-yhtiöillä on ongelmia korvata tuottamansa öljy uusilla varannoilla vuosi toisensa jälkeen. ExxonMobil onnistui siinä 2005, mutta vain korvaamalla osan tuotannosta butaanin ja propaanin nesteyttämisellä ja maakaasulla. Valtaosa jäljellä olevasta öljystä sijaitsee Lähi-Idässä, missä yhtiöiden on hieman vaikea tai mahdoton toimia. OPEC on kartelli, jolla ei ole insentiiviä avoimuuteen varantojensa suhteen. Strahan kertaa OPEC-maiden reserviarvioiden äkilliset nousut 1980-luvulla ilman vastaavia raportteja uusista löydöistä. Arviot ovat pysyneet ennallaan huolimatta 20-30 vuoden tuotannosta.

Strahan päätyy luonnostelemaan neuvoja ja ohjeita päättäjille: laaja kansalaisten tiedottaminen, moottoritie- ja lentokenttähankkeiden peruuttaminen, ajoneuvojen kulutusrajojen asettaminen (ja niiden mahdollinen jälkimarkkina), kerosiinin verottomuuden peruminen ja julkisen liikenteen tehostaminen. Hän esittää eri energiavaihtoehtojen kustannus- ja rahoitusrakenteita, ja kehottaa brittiläisiä päättäjiä vierailemaan Manner-Euroopassa. Strahan jakaa myös lohtua ja neuvoja tavallisille ihmisille, joita tulevaisuus kohtelee eri tavoin riippuen siitä, miten he tulevaisuuteen valmistautuvat.

Kirja on tähänastisista lukemistani peak oil -teoksista paras ja monipuolisin. Teksti on sidottu lähteisiin. Strahan ei pelkää pureutua monimutkaiseen ongelmaan, vaan pyrkii pureskelemaan ongelman sellaiseen muotoon, että lukija ymmärtää laskelmat ja osaa tehdä itse johtopäätökset.

The Upside of Down

Thomas Homer-Dixon, The Upside of Down - Catastrophe, Creativity and the Renewal of Civilization. Island Press, Washington, DC, USA, 2008.

Thomas Homer-Dixon on kanadalainen valtiotieteen professori, joka on tutkinut kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa ja yhteisöjen sopeutumista talouden, ympäristön ja teknologian muutoksiin. The Upside of Down on kirjoitettu "suurelle yleisölle", kun aiemmin tällä palstalla esitelty Environment, Scarcity, and Violence oli suunnattu enemmän akateemiselle yhteisölle. Verkkosivujensa mukaan kirja on kahminut tukun tietokirjapalkintoja Kanadassa.

Alkuun Homer-Dixon maalaa viisi keskeistä ongelmaa - tai "rakenteellista rasitusta" ("tectonic stresses") - jotka jännittyvät yhteiskunnissamme ja jotka lauetessaan voivat aiheuttaa suurta tuhoa kytkeytyneessä ja erikoistuneessa yhteiskunnassa.

• Populaation kasvusta syntyy rasitusta, kun kasvu ja sen epätasainen jakautuminen synnyttää kuilun rikkaan ja köyhän maailman osan välille.
• Energian ja erityisesti öljyn saatavuus tulee kiristymään.
• Ympäristöongelmat heikentävät viljeltävän maan, makean veden, metsien ja kalakantojen tilaa.
• Ilmasto muuttuu toimiemme seurauksena.
• Talousjärjestelmämme synnyttää epätasapainoa ja epävarmuutta eripuolilla maailmaa - erityisesti köyhissä maissa.

Näillä ongelmilla on mahdollisuus vahvistua yhtäältä pitkälle kehittyneen kytkeytyneisyyden (globalisaatio) kautta. Toisaalta nämä viisi ongelmaa kiristävät olosuhteita ja herättävät tyytymättömyyttä kaukana länsimaista, ja nykyinen teknologia on kohottanut pienten ryhmien potentiaalista tuhovoimaa, mikä on riski, jos tyytymättömyys kehittyy väkivallaksi.

Homer-Dixon huomauttaa, että kulttuurissamme on tapana tarkastella ongelmia irrallaan toisistaan. Asiantuntijat pitäytyvät omissa karsinoissaan, eivätkä ulota päätelmiään oman erityisalueensa ulkopuolelle. Ongelmien suhdetta toisiinsa tai riskien kumuloitumista ei juuri pohdita. Ongelmat voivat edetä epälineaarisesti ylitettyään jonkin kynnysarvon. Tästä on saatu näyttöjä Antarktiksella, jossa lämpeneminen kiihtyy. Maapallon jäljellä olevat öljyvarat ovat yhä enenevissä määrin poliittisesti räjähdysherkän Persianlahden alueella. Ilman alueen tuotantoa länsimaiden järjestelmä pysähtyy -- ei ehkä täysin mutta lähes. Ilmastonmuutos on herättämässä Australiaa ja Afrikan sarvea kovin ottein: kuivuus riuduttaa joet ja tappaa karjan. Esimerkkinä samanaikaisesta usean ongelman ketjusta Homer-Dixon muistuttaa elokuusta 2003, jolloin Pohjois-Amerikan koillisosa kärsi laajasta sähkökatkosta. Alkuun shokki tuntui piristävältä vaihtelulta, mutta sitten alkoivat akut hyytyä, bensapumput, raha-automaatit ja tukiasemat sammua, jääkaapit ja pakastimet sulaa. (Samanlainen kehä vaivasi hurrikaanien riepottelemaan rannikkoa Louisianassa tänä vuonna.)

Kytkeytyneisyys on tavallista ekosysteemeissä. Emeritusprofessori Crawford "Buzz" Holling on kehittänyt ekologisia systeemejä koskevan panarkisen teorian, jonka mukaan ekosysteemin adaptiivisuus kiertää syklissä: kasvu, romahdus, uudelleen syntyminen ja taas kasvu. Esimerkiksi metsä ympäristönä muuttuu, kun eliöt kehittyvät. Kasvun alkuvaiheessa biomassan määrän kasvaessa kasvaa myös ravinteiden määrä. Eliölajit tulevat riippuvaisiksi toisistaan. Maatuvat jätökset tarjoavat kasvualusta yhä suuremmalle ja monimuotoisemmalle eliölajistolle. Missä vain elintilaa tai toimintoa tarvitaan, siihen keksii jokin laji keskittyä. Sitten metsä "aikuistuu" ja kasvu hidastuu. Sen tasapaino on herkän itsesäätelyn varassa. Eliölajit toimivat omassa nichessään erinomaisen tehokkaasti. Holling esittää, että tämä kasvu ei voi kestää loputtomiin. Ennen pitkää pitkälle erikoistunut järjestelmä, joka kehittyi runsaan ravinteiden aikana, tuottaa heikkenevän tuoton kehän. Ekosysteemin resilienssi, sen joustavuus ja elinvoimaisuus heikkenevät, kun kaikki sen osat toimivat hyvin pienen marginaalin varassa. Systeemi ei pysty puskuroimaan ulkopuolelta tulevaa shokkia ja sen sisäisten riippuvuuksien ansiosta shokki leviää koko järjestelmään. Samanaikaisesti sen sisäiset riippuvuudet lisääntyvät, sen uudistumispotentia kasvaa, mutta sen resilienssi heikkenee, kun tehokkaasti olosuhteet hyödyntävä systeemi ei jätä uudistumispotentialle energiaa, jolla syntyisi uusia lajeja -- ts. olemassa olevan järjestelmän ylläpito syö yhä suuremman osan potista. Systeemi haurastuu. Tulipalo, myrsky, tuhohyönteisparvi tai kuivuus riittävät romahduttamaan koko ekosysteemin, esim. metsän.

Homer-Dixonin keskeinen ajatus on, että meidän järjestelmämme on tällainen kompleksinen ja kytkeytynyt kokonaisuus, jonka kyky kohdata shokkeja on haurastunut. Hän lainaa Joseph Tainterin ajatuksen Rooman "tuhosta". Rooman kasvu loppui, koska sen pitkälle erikoistunut yhteiskunta alkoi kuluttaa yhä suuremman osan tuotetusta energiasta, ruoasta. Sotaretket toivat pitkään kasvua, mutta mielekkäille huoltoyhteyksille on rajansa. Kun järjestelmä söi yhä enemmän, sivilisaatio aloitti diminishing returns -kiertoajelun.

Meidän talousjärjestelmämme nojaa jatkuvaan kasvuun, ja alkaa olla jo aika selvää, että kasvulla on reunaehdot. Vasta käynnistynyt talouskriisi osoittaa, miten nopeasti ja laajalle tiukkaan kytkeytynyt järjestelmä levittää ongelmansa. Kokonaisuutena kasvuun perustuvaa talousjärjestelmän toimintaa selitetään lisäämään kaiken aikaa selityksiin selityksiä hieman samaan tapaan kuin maakeskeisen maailmankaikkeuden tähtien ratoihin: kiertoratojen sisällä oli kiertoratoja. Järjestelmässä ei ole tasapainoa. Se tuottaa jyrkkää eriarvoistumista. Silti Homer-Dixon ei ole heittämässä kapitalismia romukoppaan, ainoastaan sen globalisoidun muodon, joka haurastuttaa kansainvälisen talouden äärimmäisyyteen viedyllä optimoinnilla.
Taloudellinen ja poliittinen järjestelmä ovat tulosta talouskasvusta ja nojaavat kasvun imperatiiviin. Koska kapitalismi on vallitsevan ideologian mukainen, tarvittavat muutokset muiden ongelmien vaurioiden vähentämiseksi kohtaavat jyrkkää vastustusta. Ideologisesti olemme maalanneet itsemme nurkkaan.

Homer-Dixon lukee auki tilastoja ja maalaa lukijan eteen melko lohduttoman näkymän. Romahdus ei ole kuitenkaan väistämätöntä tai väistämättä huono asia. Erikoistuneisuus purkautuu auki, riippuvuudet katoavat ja metsä voi aloittaa uuden kasvun. Monimuotoisuudelle on lukuisia väyliä toteutua. Tämä katagenesis on kaiketi se upside tässä kaikessa. Lisäksi tähän voi varautua. Jos ihmiset rakentavat uudelleen sen varmennusverkoston, jonka globaali kapitalismi on syönyt, pahimmat ongelmat voidaan välttää, mutta työhön pitää ryhtyä viimeistään nyt. Homer-Dixon kuvaa eri ongelmat hyvin, mutta upside-optimismissa hän hieman kompastelee. Hän tuntuu tavoittelevan "kestävän kasvun" ideaalia, vaikka se on käsitteellinen ristiriita. Ilman "positiivista spinniä" kirja olisi ollut hyvin synkkä, koska ongelmia hallitsisi järjestelmän sisäinen determinismi.

Teksti on moitteetonta asiakieltä. Raunioiden kiertely ja niiden äärellä kontemplointi eivät ole mitenkään loistavia, mutta ehkä ilman omakohtaista kuvausta kirja olisi jäänyt etäiseksi ja kylmäksi. Vaikka kirja on suunnattu "suurelle yleisölle", siinä on yli sata sivua viitteitä ja lähteitä.

Kun öljy loppuu

Paul Roberts, Kun öljy loppuu -- uuden energiatalouden vaihtoehdot. Alkuteoksesta The End of Oil -- on the edge of a perilous new world (2004) suomentanut Riitta Kankkunen. Edita, Helsinki, 2006.

Paul Roberts on yhdysvaltalainen, pitkään ympäristön, teknologian ja talouden vuorovaikutuksesta kirjoittanut ja luennoinut toimittaja. Kun öljy loppuu on hänen ensimmäinen kirjansa, ja se käsittelee halvan öljyn tulevaisuutta ja vaihtoehtoja.

Ensimmäiseksi maallikko jää miettimään kirjan nimeä.  Öljy ei ole loppumassa, sillä sitä on noin puolet jäljellä. Öljyn  tuotanto on saavuttamassa huippunsa, jonka jälkeen tuotantoluvut laskevat vääjäämättä. Peak oil -skenaariossa ei ole kyse öljy varannoista vaan tuotannosta. It's all about the flow.  Samaan aikaan, kun tuotanto on kääntymässä laskuun, populaatio lisääntyy, elintaso nousee ja energian kulutus kasvaa. Kysyntä siis kasvaa ja tuotanto hiipuu. Jäljellä olevat lähteet ovat pieniä, vaikeissa paikoissa ja huonolaatuisia.  Niinpä energian hinta nousee väistämättä tulevaisuudessa, eikä mikään näköpiirissä oleva teknologia tule muuttamaan tätä. No jaa, kylmäfuusio voisi kyllä muuttaa...

Joka tapauksessa Roberts ei esitä peak oil -tilannetta mitenkään ansiokkaasti. Kirjassa ei ole tilastoja, kuvaajia tai kaavioita selvittämään sangen monimutkaista ja usein väärin ymmärrettyä asiaa. Ehkäpä Roberts ottaakin peak oilin lähtökohdakseen ja luotaa öljyn vaihtoehtoja. Asiaa ruoditaan erityisesti Yhdysvaltojen näkökulmasta.

Vaihtoehtojen esittely alkaa vedystä. Roberts esittelee vetyä käyttävän polttokennofirman nousun, hypen, ja hiipumisen. Lupauksia ei voitu lunastaa ja niin seuraavilla firmoilla on oleva vaikeuksia voittaa sijoittajat puolelleen. Polttokennot voisivat soveltua teollisuuskäyttöön, mutta esimerkiksi ajoneuvojen energialähteinä ne ovat hankalia. Lisäksi, vaikka vety on universumin yleisin alkuaine, vetyä on saatavilla kaikkein kätevimmin hiilivedyistä, maakaasusta ja öljystä.

Maakaasu on hyvin houkutteleva vaihtoehto, mutta sekin on rajallinen, fossiilinen polttoaine ja sitä löytyy jokseenkin samoista maista kuin öljyä. Geologia on suosinut Venäjää. Maakaasu voi soveltua siirtymävaiheen energiaksi, mutta pysyvää ryhtiliikettä siitä ei saa. Sen kuljettaminen muuten kuin putkia pitkin on taloudellisesti raskaampaa. Putket kulkevat usein ilmastollisesti tai poliittisesti vaikeiden alueiden halki.

Kivihiili on todennäköinen ratkaisu. Keskeisillä teollisuusmailla, kuten USA, Saksa ja Kiina, on sitä omasta takaa, ja teoriassa sitä olisi mahdollisuus polttaa puhtaasti -- joskin parhaat kivihiililaadutkin alkavat olla finito. Vaikka "parempaa ja puhtaampaa" teknologiaa on olemassa, kilpailuasetelma vaikeuttaa niiden valjastamista. Yhdysvalloissa monet kivihiilivoimalat on lobattu ympäristösäädösten ulkopuolelle, koska puhtaampi teknologia vaatisi lisäinvestointeja, jotka pidentäisivät hiilivoimalan takaisinmaksuaikaa. Voimalat nielevät miljardeja, ja niiden kuoletus kestää vuosikymmeniä. Poliitikot eivät uskalla painostaa "kivihiiliosavaltioita". Kiinan ongelma on räjähdysmäisesti kasvava energian kysyntä. Vuodessa siellä rakennetaan arvioilta 60 kivihiilivoimalaa. Energian puute ja sähkökatkokset ovat endeemisiä. Uuden, paremman teknologian käyttöönotto on haave.

Keskeinen ongelma vaihtoehtojen käyttöönotossa on, että ne kilpailevat halvan energian kanssa. Vaihtoehdot ovat poikkeuksetta kalliimpia kuin öljy ja maakaasu. Kaikki energiamuodot eivät ole edes korvike öljylle. Kivihiili liikuttaa autoja tai lentokoneita aika heikosti. 

Robertsin mukaan yksi parhaista energian lähteistä on säästäminen. Länsimaat ja erityisesti Yhdysvallat ovat eläneet huolettomasti ilman käsitystä tai tuntemusta siitä, mistä energia tulee, miten paljon sitä kuluu mihinkin ja miten energia mahdollistaa ns. länsimaisen arkikokemuksen. BKT:n ja energian kulutuksen välillä on vahva positiivinen korrelaatio. Hinnoittelumekanismit pitäisi nyt suunnitella palkitsemaan kestävää kehitystä (Prof. Bartlettin mukaan kestävää kehitystä ei ole suljetussa järjestelmässä, ja niin kestävä kehitys on käsitteellinen ristiriita). Auton hinnassa pitäisi näkyä koko elinkaaresta koituvat kustannukset, jotka tällä hetkellä on ulkoistettu tuleville sukupolville ympäristöongelmien muodossa.

Kokonaisuutena tulevaisuuden energiaratkaisu tulee Robertsin visioissa olemaan hajautettu ja monipuolinen. Sähköverkko on kaksisuuntainen siinä mielessä, että kotitaloudet voivat tuottaa energiaa esim. aurinkopaneelein ja myydä ylijäämänsä verkkoon. Osa energiasta tulee vesi-, tuuli- ja vuorovesivoimasta. Siinä sitten tasapainoillaan hiilidioksidipäästöjen ja kulutuksen välillä. Fossiilisia polttoaineita käytetään todennäköisesti niin kauan kuin se on taloudellisesti suinkin mahdollista.

Roberts on toimittaja ja hän kertoo tarinaa. Niinpä luvusta toiseen siirtyessään hän saattaa vaihtaa etäisestä tyylistä omakohtaiseen kerrontaan. Hän vierailee Saudi-Arabian ja Kaspianmeren öljykentillä, Kalifornian leväplantaaseilla ja kaasusatamissa. Hän puhuu ilmastonmuutoksen uhkista, Kiinan energian puutteesta ja Bushin hallinnon haluttomuudesta rajoittaa energiankulutusta.

Suomennos on siistiä ja täsmällistä. Amerikkalainen ja suomalainen triljoona taitavat mennä kerran sekaisin, muutoin teksti on napakkaa.

The Long Emergency

James Howard Kunstler, The Long Emergency: Surviving the converging catastrophes of the 21st century. Atlantic Books, London, UK, 2006.

Jim Kunstler on tehnyt uran yhdysvaltalaisen lähiöyhdyskuntarakenteen yhteiskuntakriitikkona. Kirjan otsikko viittaa aikaan, jolloin halpaa energiaa - erityisesti öljyä - ei ole enää tarjolla. Kestävä hätätila tarkoittaa siis tilannetta, jossa 200 vuotta kestänyt teollistunut kasvun vaihe tulee päätökseen. Kunstler ei yritä todistaa peak oilin paikkaansa pitävyyttä vaan ottaa sen lähtökohdakseen ja pohtii hätätilan poliittisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Aluksi kirjoittaja hämmästelee, kuinka vähän julkisuudessa fossiilisten polttoaineiden saatavuudesta keskustellaan. Käytännössä energian saannin jatkuvuudesta ei puhuta. Sitten Kunstler pohtii fossiilisten polttoaineiden asemaa modernissa yhteiskunnassa; miten ja mitkä asiat ovat halvan ja helppokäyttöisen energian aikaansaamia. Energialla on myös poliittinen ulottuvuus, ja jatkossa se tulee selvemmin mukaan kansainväliseen politiikkaan. Peak oil -teesi tyypillisesti kumotaan väitteellä, että ihminen on neuvokas ja että markkinoiden hinnoittelumekanismi tekee vaihtoehdoista paremmin kannattavia. Kunstler käy läpi tiedossa olevat vaihtoehdot, eikä niistä mikään hänen mukaansa tarjoa järkevää vaihtoehtoa öljylle.

Fossiilisten polttoaineiden lisäksi sivilisaatiollamme on muita ongelmia, jotka ovat syntyneet teollisen yhteiskunnan ja väestönkasvun seurauksena. Ilmaston muutos, endeemiset taudit, kuivuus ja niukkuus vedestä, asuinalueiden tuhoutuminen (ihmisten ja eläinlajien). Lisäksi "jatkuvaan kasvuun" nojaava talous on heräävä houreistaan.

Lopuksi Kunstler maalaa kuvan siitä, millaista elämä on kestävän hätätilan aikana. Se on kovasti toisenlaista kuin nykyään, mutta ei välttämättä kaikilta osin huonompaa. Hän arvioi, että Yhdysvaltain koillisnurkka pärjää muita alueita paremmin (hän jopa spekuloi mahdollisuudella, että se tulee liitetyksi Ontarioon).

Kunstlerin tyyli on kärjistävää ja paikoin peittelemättömän halveksivaa. Hän käyttää paljon "vaihtoehtoisia" (hienoja) sanoja, mutta teksti on sujuvaa. Visiona tai poliittisena pamflettina kirja on eheä ja toimiva - jos kohta pessimistinen. Lähdeviitteitä on hyvin niukalti, ja niinpä väittämiä on työläs tarkistaa.