The Whisperer in Darkness

Aurinkokunnan ulkolaidalla sijaitsevalla Kuiperin vyöhykkeellä kieppuu jäisiä pikkuplaneettoja ja komeettoja, joiden seasta on etsitty kuumeisesti suurempia taivaankappaleita. Vyöhyke löytyi varsinaisesti vasta vuonna 1930, mutta Neptunuksentakaiset planeetat ovat kiihottaneet mielikuvitusta aina Neptunuksen löytymisestä lähtien vuodesta 1846.

Viime vuosisadan alussa Neptunuksen kiertoradassa tunnistettiin poikkeamia. Jotkut esittivät niiden syyksi jonkin kaukaisemman, vielä tuntemattoman planeetan olemassaolon ja alkoivat kuumeisesti etsiä jälkiä tähtitaivaalta. Neptunuksen poikkeamat osoittautuivat sittemmin epätäsmällisyyksiksi, mutta huolellisen valokuvien seulonnan tuloksena kauan etsitty ”Planeetta X” löytyi vuonna 1930. Se nimettiin roomalaisen manalan jumalan mukaan Plutoksi.

Aluksi sen koon arveltiin vastaavan maapallon kokoa, mutta vähitellen mittausten tarkentuessa arviot pienenivät aina viidessadasosaan alkuperäisestä. Vuonna 2006 Pluto menetti asemansa planeettana ja siirtyi kääpiöplaneettojen listaan.

* * *

Pian Pluton löytymisen jälkeen yhdysvaltalainen kauhukirjailija H. P. Lovecraft sovitti uuden planeetan osaksi kertomustaan ”The Whisperer in Darkness” (1931). Tämä novelli — jotkut sanovat pienoisromaani — oli kirjoittamisajankohtanaan pisin Lovecraftin tarinoista. Vaikka sen kirjoittaminen oli alkanut ennen Pluton virallista löytymistä, Lovecraft oli ollut kiinnostunut transneptuniaanisista planeetoista pitkään. Jo vuonna 1906 hän oli vedonnut Scientific American -lehdessä tähtitieteilijöiden voimien yhdistämisen puolesta yhdeksännen planeetan löytämiseksi.

Tyypilliseen tapaansa Lovecraft aloittaa novellinsa mullistuksesta, joka paljastaa tai nostaa esiin jotain hautautunutta, unohtunutta tai kätkettyä. Kun Vermontin poikkeukselliset tulvat kuljettavat satunnaisten ruumiiden lisäksi siivekkäitä, vaaleanpunaisia, äyriäismäisiä ruhoja, kirjallisuuden lehtori ja kansanperinteen harrastaja Albert N. Wilmarth tunnistaa uutisissa vanhojen kansantarujen hirviöitä, joiden kerrotaan sieppaavan liian syvälle kukkuloille ja metsiin tunkeutuvia ihmisiä. Taruihin yhdistyy kertomuksia omituisista jalanjäljistä ja umpeen muuratuista luolista.
 
Taustoitettuaan löytöjä vermontilaisissa paikallislehdissä Wilmarth saa kirjeen Henry Wentworth Akeleyltä. Mies, jonka taustat ovat kaikin puolin kunnialliset perimän, maun ja opintojen suhteen, väittää, että hänellä on todisteita metsässä elävistä hirviöistä. Hän on nähnyt niiden jälkiä, kuullut niiden ääniä ja tallentanut näitä kameran ja fonografin avulla. Olennot ovat peräisin maapallon ulkopuolelta Yuggoth-planeetalta (eli Plutosta). Ne lentävät kömpelöillä siivillään ”avaruuden eetterin” halki kaivamaan ja keräämään metalleja, joita Vermontin vuoristoseudulla on runsaasti.

Miehet käyvät kirjeenvaihtoon, ja vähitellen Wilmarth alkaa vakuuttua tarujen todenperäisyydestä. Samalla aukeaa Lovecraftin tarinoista toiseen kantava ikivanha mytologia, joka pysyy täysin välinpitämättömänä ihmisen peloille ja ahdistukselle. Salaisuuksien näin levitessä olennot kuitenkin alkavat tunkeilla Akeleyn syrjäisen maatilan pihapiiriin. Mies kertoo äänistä, kuolleista koiristaan ja röyhkeämmiksi kiihtyvistä öisistä yhteenotoistaan olentojen ja niiden kätyrien kanssa. Osa heidän kirjeenvaihdostaan jää saapumatta perille.

Sitten Akeley kertookin keskustelleensa olentojen kanssa ja todenneen ne rauhantahtoisiksi ja ystävällisiksi. Wilmarth saa kutsun maatilalle. Akeley pyytää häntä kirjeessään tuomaan mukanaan kaikki valokuvat ja äänitteet, jotta he voisivat niitä tarkastella yhdessä, kun hän samalla paljastaa Wilmarthille maailmankaikkeuden salaisuuksia.

Wilmarth ottaa kutsun vastaan. Perillä hänen tiedonjanonsa vaihtuu peloksi ja syväksi inhoksi.

* * *

 ”The Whisperer in Darkness” on sävyltään kiehtova kertomus, jossa kasautuvat todisteet ja tiivistyvä uhka kiristävät hitaasti jännitystä. Tiede osoittautuu puutteelliseksi välineeksi, ja päähenkilö luisuu tiedollisesta mukavuudesta kohti hirvittävää inhimillisen käsityksen ylittävää ymmärrystä. Uudet tieteelliset löydöt aurinkokunnan äärirajoilla kääntyvät Lovecraftin käsissä vallitsevaa maailmankäsitystä horjuttavaksi uhaksi. Kosketus paljaan todellisuuden kanssa jättää syvät traumat oppineisiinkin mieliin.

David Oakesin mukaan Lovecraft tarkastelee, miten maailmankuvaa voi horjuttaa, so. miten ihminen voi vakuuttaa toisen uudesta näkemyksestä, kun heidän käsityksensä todellisuuden luonteesta eroavat ratkaisevasti. Akeley käyttää harkittua suostuttelua ja hivuttautuu kohti totuutta varovasti, kaiken aikaa sovittaen sanojaan vastaanottajan näkökulman huomioiden. Tukenaan hänellä on paitsi opinnot, moitteeton maine ja mainio sukupuu — eli hän on Wilmarthin näkökulmasta samastuttava — myös valokuvat ja fonografin tallentamat äänet.

Sivumennen sanoen myös tähtitiede nojaa usein aihetodisteisiin. Johtopäätöksiä ei tehdä välttämättä suoran havainnon vaan ilmiön vaikutuksia mittaavien tulosten pohjalta. Pluton löytyminen perustui valokuviin, mutta sen koko voitiin tarkasti arvioida vasta, kun sitä kiertävä kuu Kharon löytyi vuonna 1978. Samoin sen olemassaolon spekulointi lähti liikkeelle poikkeamista toisen planeetan kiertoradassa.

Lovecraftin novelleissa on usein toisistaan riippumattomia tekstejä, myyttejä ja esineitä, jotka osoittavat kaikki samaan suuntaan. Oakes toteaa, että tässä kertomuksessa teknologia vahvistaa tietoja mutta myös nostaa tiedollista kynnystä tai vaatimustasoa. Kun Wilmarth menettää Akeleyn keräämät todisteet, hänellä on käytössään vain retoriset keinot, joilla vakuuttaa ihmiset heitä kaikkia uhkaavasta vaarasta. Ne ovat oikeastaan samat keinot, mitä novellikirjailijalla on käytössään.

* * *

”The Whisperer in Darkness” -novellista mainitaan usein kaksi heikkoutta: Ensinnäkin Wilmarthin sokeus tunnistaa selvästi väärennetty kirje nakertaa päähenkilön uskottavuutta. Toiseksi yuggothilaisten olentojen kaiken ihmillisen käsityskyvyn ylittävä älykkyys johtaa ne juonittelemaan tökeröiden väärennösten kanssa. S. T. Joshi epäilee, ettei Lovecraft ollut aivan päättänyt, miten tai millaisia hänen ”muukalaisensa” ovat. Kertomuksen yuggotilaiset pyrkivät herättämään kauhua pelkästään vieraan ulkomuotonsa ja joidenkin ominaisuuksiensa kautta. Muissa tarinoissa muukalaiset ovat aikeissaan täysin selittämättömiä tai suorastaan pahoja.

Miksi sitten Wilmarth päättää vastata Akeleyn kutsuun? Onko syynä, kuten Donald Burleson korostaa, pelkästään halu vahvistaa kirjeiden sisältö kasvotusten? Vai onko Wilmarth kokematon neitsyt, joka joutuu avaruusolioiden viettelemäksi, kuten Peter Cannon asian muotoilee? Eikä kirje ole suinkaan ainoa petos. Akeleyn sairasteleva hahmo kuiskii pimeästä nurkasta, eivätkä peitot paljasta hänestä näy kuin elottomat kasvot ja kädet.

Timo Airaksinen tunnistaa tarinasta rakkauskertomuksen rakenteen. Akeley kosiskelee kirjeitse viatonta ja neitseellistä Wilmarthia, mutta vasta kilpakosijan (muukalaisten) astuminen kuvaan pakottaa Wilmarthin toimimaan. Wilmarth ja Akeley löytävät toisensa kirjeenvaihdon seurauksena; he ovat kuin saman henkilön eri puoliskot pelkästään etäisyyden erottamana. Sitten Akeley ”vaihtaa puolta”. Ystävysten yhteys tai yhdistyminen on vaarassa. Niinpä Wilmarth hätääntyy ja rientää vermontilaiselle maatilalle, vaikka on selvästi jo liian myöhäistä.

Tämä on Airaksisen mukaan ainoa kerta Lovecraftin tuotannossa, kun päähenkilö valitsee hulluuden. Kertomuksissa ”ulkopuoli” tarkoittaa aina kauhua, mutta Wilmarth toivottaa sen tervetulleeksi. Se tarkoittaa, että hän on jo menettänyt mielenterveytensä. Hän heittäytyy Akeleyn jalkoihin kuin morsian, joka sitten totuuden paljastuessa menettää ”neitsyytensä”. 

Näin Wilmarth vietellään, häntä petetään ja lopulta hänet hylätään. Ystävyys ei saa hänen toivomaansa täyttymystä, eikä Akeleyn lupaama tiedon ja uskomusten yhdistyminen koskaan toteudu. Miehet eivät edes kättele. Wilmarth jää harhailemaan maan päälle ihmetellen, mitä tapahtui. Hänen olisi pitänyt tunnistaa petokset, mutta Airaksinen osoittaa, miten huonosti kirjallisuuden lehtoriksi Wilmarth lukee tekstejä auki.

Iä! Shub-Niggurath! The Black Goat of the Woods with a Thousand Young! 

* * *

H. P. Lovecraft, ”The Whisperer in Darkness” (1931). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin tieteisnovellissa ”The Whisperer in Darkness” (1931) kertoja suostuttelee lukijaa tarinan pariin alkuun etäännytetyssä ja sitten kiihkeämmäksi käyvässä sävyssä. Uutiset, tarut, kirjeenvaihto ja havainnot tiivistyvät kauhun kokemukseksi, josta päähenkilöllä ei ole paluuta tavalliseen arkeen. Puutteineenkin novelli (tai pienoisromaani) on toimiva kertomus sekä kiehtova pulahdus lovecraftilaiseen mytologiaan.

Lisää aiheesta:

• Timo Airaksinen (1999) The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang Publishing, New York, NY, USA.
• Donald R. Burleson (2016) H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
• Peter Cannon (2016) H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
• S. T. Joshi, A Subtler Magick: The Writings and Philosophy of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press.
• David Oakes (2000) Science and Destabilization in the Modern American Gothic: Lovecraft, Matheson, and King. Greenwood Press, Westport, CT, USA.

---
Kuvat:
- NASA: ”New Horizons -avaruusluotaimen LORRI ja Ralph -laitteiston ottama kuva Plutosta”, 2015 (Wikimedia/public domain). LORRI (Long Range Reconnaissance Imager) on optinen teleskooppikamera ja Ralph on optisen ja infrapunavalon spektrometri.

Metzengerstein

Edgar Allan Poe, ”Metzengerstein: ” (1832). Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut Jaana Kapari (2006). Kokoelmassa Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Teos, Jyväskylä, 2008.

Yhdysvaltalainen rock-yhtye Meat Puppets kertoo laulussaan ”Lake of Fire”, joka nousi kuuluisuuteen Nirvanan esittämänä MTV Unplugged in New York (1994) -albumilla, että pahat ihmiset joutuvat kuoltuaan tuliselle järvelle, josta — jos sanoitusta oikein tulkitsen — kuolleet palaavat muodossa tai toisessa heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.

Where do bad folks go when they die?
They don't go to heaven where the angels fly
They go to the lake of fire and fry
Won't see them again 'till the fourth of July

Tulinen järvi on Johanneksen ilmestyksessä sijoituspaikka niille, joiden nimeä ei viimeisellä tuomiolla löydy elämän kirjasta. Se on armosta kieltäytyneille toinen kuolema, ikuinen kadotus, eikä järveltä siis enää palata. Laulussa tuomiota ei ole vielä annettu, vaan ihmisten sielusta käydään edelleen kamppailua.

Now the people cry and the people moan
And they look for a dry place to call their home
And try to find someplace to rest their bones
While the angels and the devils fight to claim them for their own

Tämä muistuttaa Platonin Faidonissa esittämää kuvaa: pahat ihmiset kärsivät ”tuliroihuisen alueen” muodostavassa joessa Pyriflegethonissa, kunnes heidän on aika syntyä uudelleen. Platon ei sido sielujen paluuta juhlapäiviin, mutta paatuneimmat joutuvat Tartarokseen pysyvästi.

* * *

Faidon käsittelee ruumiin kuolemaa, sielun kuolemattomuutta ja sielunvaellusta. Näitä samoja aiheita pyörittelee myös Edgar Allan Poen (1809-1849) ensimmäinen julkaistu novelli ”Metzengerstein” (1832), kun hän oli taloudellisista syistä siirtynyt runoudesta proosaan. Novellin alkuperäisessa alaotsikossa ”A Tale in Imitation of the German” saksalainen tarkoittaa kauhuromantiikkaa.

Aloitus paljastaa ainekset, josta novelli on tehty:

Kauhu ja epäonni ovat vallinneet kautta aikojen. Miksi siis antaisin vuosiluvun tarinalle, joka minun on kerrottava? Riittäköön kun sanon, että Unkarin sisäosissa eli tuolloin piintynyt joskin salattu usko sielunvaelluksen opinkappaleisiin.

Kertoja ei vaivaudu suostuttelemaan lukijaa todenkaltaisuuteen yksityiskohdin tai kehyskertomuksin, vaan laskeuduttuaan yleistyksistä hän rajaa itsevaltaisin ottein tapahtumien piirin ja aiheen. Sitoutumatta taikauskoisen opin todenperäisyyteen — ranskankielisen katkelman mukaan sielu voi siis siirtyä ihmisestä eläimeen — kertoja jättää mysteerin lukijan arvioitavaksi ja lisää sen  houkuttelevuutta entisestään. Sitten hän samaan tapaan epäillen laskee lukijan eteen kahden suvun välistä kiistaa koskevan ja toisen tuhoa enteilevän vanhan ennustuksen. Vanhan mantereen menneisyydestä luotu painajaismainen todellisuus imaisee mukanaan.

Paroni Frederick Metzengerstein perii valtavan maaomaisuuden nuorena ja paljastuu kolmessa päivässä ”pikku-Caligulaksi”, eli sydämettömäksi, petolliseksi ja julmaksi elostelijaksi, joka ei yllä häneen kohdistettuihin odotuksiin. Kun neljäntenä päivänä läheinen Berlifitzingin kreivin linna syttyy tuleen, syyllinen on kyläläisille selvä. Kreivi itse kuolee yrittäessään pelastaa sotaratsuaan palavasta tallista.

Linnan palaessa istuu Frederick palatsissaan. Sen seinällä on kokonainen gobeliini todistamassa Metzengersteinien ja Berlifitzingien ikivanhaa kiistaa. Gobeliini ja ennustus molemmat ilmaisevat Metzengersteinien menestystä, mutta nyt gobeliinissa kilpailevan suvun mahtava hevonen tuntuu liikkuvan. Pian pääportilla tallirengit esittelevät hänelle löytämänsä sotaratsun. Siihen on poltettu Berlifitzingin kreivin nimikirjaimet, mutta kreivin palvelusväki ei hevosta tunnistanut.

Frederick ihastuu hevoseen silmittömästi, vaikka alkuun houkuttelevampaa lienee kuva itsestä hurjan hevosen kesyttäjänä. Kyse ei kuitenkaan ole jumalten lähettämästä hulluudesta vaan jostain pahemmasta, jota perhelääkäri osaa kutsua vain surumielisyydeksi, ”kun taas väen keskuudessa kiersivät näitä kyseenalaisemman luontoiset synkät huhut”. Ratsun ja ratsastajan asetelma kääntyy päälaelleen: ratsu alkaa viedä ratsastajaa. Myrsky, ukkonen ja tulipalo sinetöivät viimeisen käänteen. Kun kaikki on ohitse ja ilma tyyntyy, raunioista nouseva savupatsas saa hevosen muodon.

* * *

Poen novelleissa tuntuu aina tapahtuvan ilmeisen lisäksi jotain muuta. Nyt kertojan epäluulo ja lähteiden vähättely ovat ristiriidassa hänen kuvaamiensa tapahtumien kanssa. Ennustus ei toteudu mutta ei myöskään hänen arvionsa sukujen suhteista, ja tarina osoittaa kaikki hänen epäilyksensä  katteettomiksi. Kertojan ja kertomuksen suhde alkaa muistuttaa demonisen ratsun ja sen ratsastajan suhdetta. Alussa pontevasti ilmaistu asema kertojana luisuu suuntaan, jossa hänen oma suhtautumisensa on sivuseikka. Hänen on syystä tai toisesta pakko kertoa tarina, johon hän ei usko mutta jota hän ei pysty kumoamaan.

Huomaan olevani samanlaisen demonisen ratsun selässä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lyhyesti lyhyestä kauhunovellista aamupäivän aikana ja siirtyä sitten muihin askareisiin, mutta, kuinka ollakaan, on jo ilta. Nirvanan akustinen konserttitaltiointi on soinut muutaman kerran alusta loppuun. 

Kustannusyhtiö Teoksen kustantaman kokoelman pullea kirjamaisuus herättää jo sellaisenaan kaipuun nojatuoliin kirjan äärelle. Nide huokuu klassikon tyylikkyyttä ja arvokkuutta olematta mitenkään ylimielinen. Jaana Kaparin suomennos kulkee vaivatta; esipuhe tuo alkutekstin ja lukijan väliin ammattitaitoisen ja innostuneen tulkin. Luettuani muutaman novellin kokoelma tuntuu erinomaiselta tavalta osallistua kauhukirjallisuuden historiaan.

Peukutus: sävy

Novellissaan ”Metzengerstein” (1832) Edgar Allan Poe virittää mehevän kauhuromanttisen tunnelman, joka kieppuu Poelle tyypilliseen tapaan kuoleman äärellä. Kansantarinoiden ilmiöt kietoutuvat muinaisiin kirouksiin, synkkiin linnoihin ja ujeltavaan tuuleen. Kertojan ristiriitainen suhde kertomukseen ja niiden taustoihin toistaa itsessään tarinan rakenteen.

--  
Kuva: Byam Shaw:n kuvitusta E. A. Poen novellikokoelmaan, 1909. (wikimedia, public domain)

Herbert West: Reanimator

H. P. Lovecraft, ”Herbert West — Reanimator” (1922). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Lapin Kouta oli suurin tietäjistä, mutta hänkään ei osannut ”sitoa sinistä tulta”. Eino Leinon runossa mahtava noita maksaa kovan hinnan aarnihautojen salaisuuksista. Kouta ei kuitenkaan varasta vaan hinnan kuultuaan vakain mielin laskeutuu ”rotkohon Rutimon” ja näin uhraa itsensä. Tieto ja tietämisen seuraukset nivoutuvat yhteen.

Kreikkalaisessa mytologiassa Prometheus sen sijaan varastaa tulen jumalilta ja lahjoittaa sen ihmisille. Jumalat tietysti hermostuvat: Prometheus joutuu kahleisiin ja ihmiset tautien ynnä vitsausten kiusaamiksi. Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on alaotsikossaankin tuoreempi laitos kreikkalaisesta myytistä: tiedemies Victor Frankenstein varastaa ”sinisen tulen” itseltään luonnolta ja luo uutta elämää. Seuraukset ovat, kuten usein käy, arvaamattomat.

H. P. Lovecraftin kauhunovelli ”Herbert West — Reanimator” (1922) kuuluu tähän Prometheus-myyttien perinteeseen. Kertoja on lääketieteen opiskelija, joka lumoutuu opiskelijatoverinsa Herbert Westin taidoista ja päättäväisyydestä selvittää elämän salaisuus. He tekevät yön pimeinä tunteina kokeita varastamillaan ruumiilla pistäen niihin Westin kuumeisesti kehittelemiä ”seerumeita”.

The first horrible incident of our acquaintance was the greatest shock I ever experienced, and it is only with reluctance that I repeat it. As I have said, it happened when we were in the medical school, where West had already made himself notorious through his wild theories on the nature of death and the possibility of overcoming it artificially.

Novellissa sielu on pelkkä myytti. Elämä on kemiallinen prosessi, joka on mahdollista käynnistää uudelleen. West ei kollegansa Frankensteinin tavoin yritä luoda uutta elämää vaan pelkästään potkaista sen uudelleen käyntiin. Yrityksillä on, kuten arvata saattaa, odottamattomia seurauksia. Ensimmäinen hylättyyn taloon perustettu laboratorio palaa maan tasalle, kun miehet säikähtävät kuolleesta ruumiista lähtevää huutoa ja kaatavat lampun mennessään. Hieman myöhemmin yksi herännyt ruumis hakkaa heidät tajuttomiksi. Omituisia seurauksia kaikuu lehtien pienissä uutisissa.

Tutkimuksen edellyttämien tuoreiden ruumiiden hankkiminen on kuitenkin vaikeaa. Niinpä West etsiytyy praktiikkoineen ruumiiden läheisyyteen. Lavantautiepidemiat, hautausmaat, Flanderin kaatuneet sotilaat ja vanhat katakombit tarjoavat materiaalia, mutta Westin tutkimusten nauttima vähäinen arvostus pakottaa varovaisuuteen. Tiedonjano kohdistaakin paineen tutkimusmoraaliin.

But in that triumph there came to me the greatest of all horrors—not horror of the thing that spoke, but of the deed that I had witnessed and of the man with whom my professional fortunes were joined.

Kertoja on mukana melkein pelkästään katsojana — tai hän vain toimii avustajana. Vaikka hänen tuntemuksensa ovat kauhuromantiikan tapaan äärimmäisiä, kertoja maalaa oman osansa tutkimuksessa mitättömäksi. Hän alkaa laahata jalkojaan eettisten kysymysten painon alla, mutta tunnustaa moraalisen voimattomuutensa heti Westin läheisyydessä. Onko kertoja luotettava? Millaisen tarinan Herbert West itse kertoisi?

”Herbert West – Reanimator” ilmestyi alunperin kuusiosaisena jatkokertomuksena Home Brew -lehdessä vuonna 1922. Lehti oli tunnettu karkeasta huumoristaan, eikä Lovecraft väistellyt tehtävänannon vaatimia karmeuksia. Novellia luetaan usein Shelleyn romaanin parodiana. Lovecraft valitti pakon edessä pelkän rahan vuoksi kirjoittamisesta ja moitti tulosta myöhemmin novelleistaan huonoimmaksi.

Eikä novelli ole erityisen hyvä. Inhimillisen tiedon rajojen äärellä ei tutkijoille oikeastaan tapahdu mitään mielenkiintoista. Kuuteen miltei itsenäiseen jaksoon venytettynä parodiaa tuottava irvokkuus laimenee toistoksi. Kenties kauhuromantiikalle tai omille maneereilleen uskollisena Lovecraft käyttää tehokeinonaan adjektiiveja substantiivien sijaan kuvatessaan esimerkiksi tutkimustyön kiivautta. Kerronta tai toiminta ikään kuin pysähtyy kertojan tunteisiin juuri, kun alkaa tapahtua.

Novellista on tehty pari filmatisointia. Stuart Gordonin ohjaama parodia Re-Animator (1985) lienee jonkinlainen klassikko. Yllättäen siihen viitataan ohimennen mm. Sam Mendesin elokuvassa American Beauty (1999) ja Daniel Espinosan tuoreessa elokuvassa Life (2017).

The Rats in the Walls

H. P. Lovecraft, ”The Rats in the Walls” (1924). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Tuntemattoman pelko on kantava teema yhdysvaltalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin tarinoissa. Ihmisen tavat, perinteet, uskomukset ja näitä ylläpitävät instituutiot muodostavat lohdullisen tietämättömyyden piirin. Tämän piirin tarjoama turvallisuus järkkyy, kun järkyttävä tieto tai havainto ajaa ihmisen sen ulkolaidalle.

Novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) kertoja menettää ainoan lapsensa sodassa. Varakas Delaporen suku on näin sammumassa ja vailla tulevaisuutta, joten leskimies päättää palata Yhdysvalloista menneisyyteen, Englantiin, kunnostamaan sukunsa muinaista perintökartanoa. Varojaan säästelemättä herra Delapore palauttaa Exham Prioryn entiseen kukoistukseensa.

Kun remotti alkaa olla lopuillaan, kiviseinistä alkaa kantautua rottien rapinaa, jota vain mies ja hänen kissansa kuulevat. Hän alkaa nähdä vaivaannuttavia unia. Kellarista paljastuu vanhemman rakennuksen perustat ja sen uumenista krypta, josta pääsee vielä syvemmälle. Laskeutuessaan maan uumeniin Delapore seurueineen kulkee ajassa taaksepäin, mutta sitten heidän kulkemansa käytävä alkaa näyttää olevan kaivettu alhaalta päin.

We did not pause long, but shiveringly began to clear a passage down the steps. It was then that Sir William, examining the hewn walls, made the odd observation that the passage, according to the direction of the strokes, must have been chiselled from beneath.

Tämä ennakoi uusia yllätyksiä. Syvällä menneisyydessä mies tunnistaa perintönsä samalla, kun perintö tunnistaa hänet. Hän ei kulje pelkästään kohti menneisyyttä, vaan menneisyys tulee vastaan. Atavismi herättää uinuvat piirteet toiminnaksi, kun karmea salaisuus paljastuu.

* * *

Kartanon ja sen omistajien nauttima huono maine paikallisten keskuudessa virittävät nopeasti kauhuromanttisen tunnelman. Monet ovat rinnastaneet novellin Edgar Allan Poen novelliin ”Usherin talon tuho” (1839). Esimerkiksi Peter Cannonin mukaan Poen novellissa kartano edustaa Roderick Usherin synkkää mieltä siinä, missä Lovecraftin novellin kartano edustaa Delaporen tietoisuuden kerrostumia. Sekä Cannon että Donald Burleson yhdistävät Exham Prioryn Carl G. Jungin teoriaan psyykeestä: Delapore laskeutuu kellarista, eli henkilökohtaisesta alitajunnastaan, syvemmälle kohti kollektiivista alitajuntaa ja sen arkkityyppejä. Ne elävät yksilöistä riippumatta vaikuttan uniin ja kaivautuen esiin maan uumenista.

Vaikka alitajunta on herkullinen ja toimiva tulkinta kartanolle, Jung julkaisi valtaosan psyykettä koskevasta teoriastaan vasta Lovecraftin novellin julkaisemisen jälkeen. Jungin vuoden 1921 tutkielma psykologisista tyypeistä ei puhu mielen kerroksista, kollektiivisesta alitajunnasta tai arkkityypeistä.

Lovecraft käyttää kerrostumia ilmaisemaan kätkettyjä ja muinaisia salaisuuksia. Kerrostumat antavat ajallisen perspektiivin, joka paljastaa ihmisen mitättömyyden maailmankaikkeudessa. Kenties geologiset kerrostumat pienoisromaanissa At the Mountains of Madness (1936) ja merenpohjasta nousseet sedimenttikerrostumat novellissa ”Dagon” (1919) edustavat alitajuntaa. Sen pohjalla odottaa oivallus, jonka kanssa on mahdoton elää. Exham Prioryn kerrostumat ovat kuitenkin arkkitehtonisia: goottilaisen rakennuksen alla on romaanisia, saksilaisia, roomalaisia ja kelttiläisiä rakenteita. Erona edellisiin ne ovat ihmisen tuottamia. Kun tarinassa puhutaan Catulluksesta, Attisista ja Kybelestä, puhutaan fryygilaisen kultin Roomaan tuomasta kulttuurisesta rappiosta.

Sir William, standing with his searchlight in the Roman ruin, translated aloud the most shocking ritual I have ever known; and told of the diet of the antediluvian cult which the priests of Cybele found and mingled with their own. [...] The reference to Atys made me shiver, for I had read Catullus and knew something of the hideous rites of the Eastern god, whose worship was so mixed with that of Cybele.

Novellissa on muitakin taloihin liittyviä kauhuromanttisia viitteitä. Yhdysvaltojen sisällissodassa ”Carfaxin tulipalo” tuhoaa Delaporen suvun tilan ja suvun historiaa koskevat asiakirjat, joista päähenkilö olisi kenties saanut tietää syyn esivanhempiensa kiireiseen muuttoon Uudelle Mantereelle. Näin Delapore ei lopulta tiedä, kuka tai mikä hän on. Bram Stokerin Draculassa (1897) romanialaisen kreivin Englannissa sijaitseva kartano on nimeltään Carfax. On tuskin sattumaa, että molemmissa tarinoissa samanniminen talo on uhkaavan epäpuhtauden jalansija. Carfax yhdistää novellin saastuneeseen verenperintöön.

* * *

”The Rats in the Walls” esittää perimän tuntematon kauhun lähteenä. Ihminen on kehittynyt alemmista olennoista hallitsemattoman evoluution seurauksena, mutta epävakaa kehitys voi kääntyä:  uinuvat piirteet voivat herätä, jolloin ihminen taantuu takaisin alemmaksi olennoksi. Exham Priory edustaa ennemmin korruptoitunutta perimää kuin mielen kerrostumia. Rotuennakkoluulot ja rotujen sekoittumisen uhka (eli vierauden pelko) uivat aina Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa (niistä ehkä myöhemmin).

Toisaalta mielen epävakauskin liikkuu Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa. Hänen molemmat vanhempansa kärsivät mielenterveysongelmista ja kuolivat mielisairaalassa. Ehkäpä unettomuudesta ja ahdistuksesta kärsivälle kirjailijalle ”sukurasituksen” kuormittama perimä oli kuin pimeä kellari, josta saattoi koska tahansa nousta tuntemattomia ja hallitsemattomia voimia hänen kimppuunsa.

On July 16, 1923, I moved into Exham Priory after the last workman had finished his labours. The restoration had been a stupendous task, for little had remained of the deserted pile but a shell-like ruin; yet because it had been the seat of my ancestors I let no expense deter me.

Novelli alkaa päivämäärästä. Kenneth Faig on huomauttanut, että Lovecraftin monien horjuttavaa mieltä kuvaavien tarinoiden keskeiset käänteet sijoittuvat juuri heinäkuun 16. päivään, jolloin Lovecraftin isä kuoli. Nyt Delapore muuttaa kartanoon tuona päivänä. Faig kertoo myös, että Lovecraft haaveili kunnostavansa lapsuudenkotinsa Rhode Islandilla entiseen loistoonsa.

Vaikka novellin tapahtumille on tulkittavissa kirjoittajan elämäkerrallista rinnakkaisuutta, ”The Rats in the Walls” seisoo omilla jaloillaan. Kerronta on poemaista, kertojan tunteita alleviivaavaa. Terävän ja täsmällisen substantiivin sijaan Lovecraft manaa esiin todellisuuden kaltaisuutta viiden tai kuuden adjektiivin voimin. Se lienee tietoinen tyylivalinta.

Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) puhaltaa maukas kauhuromanttinen tunnelma. Nimien ja motiivien kautta tarina kytkeytyy muihin lajin merkkiteoksiin. Päähenkilön kyvyttömyys lukea sosiaalisia, nimenomaan kirjoittamattomia viestejä syöksee hänet eristyksiin ja lopulta turmioon. Perimä kauhun lähteenä toimii erinomaisesti.

Lisää aiheesta:

• Donald R. Burleson, H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
• Peter Cannon, H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
• Kenneth W. Faig, Jr., ”The Parents of Howard Phillips Lovecraft”. Teoksessa David E. Schultz ja S. T. Joshi (toim.), An Epicure in the Terrible: A Centennial Anthology of Essays in Honor of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2011. 

Keltainen kuningas

Robert W. Chambers, Keltainen kuningas. Englanninkielisestä alkuteoksesta The King in Yellow (1895) suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki, 2014.

Kun sanon Robert William Chambersin (1865-1933) novellikokoelmaa Keltainen kuningas (2014) pettymykseksi, taustalla eivät ole pelkästään HBO:n rikossarjan True Detective (2014) tai Arkham Horror -lautapelin The King in Yellow -lisäosan synnyttämät odotukset. Ajatus vaarallisesta ja hulluksi tekevästä näytelmästä on aivan loistava, mutta se kuitenkin vilahtaa vain parissa novellissa ohimennen.

Monet kirjailijat, kuten mm. H. P. Lovecraft, ovat saaneet inspiraatioita Keltaisesta kuninkaasta, ja sillä on kiistaton paikkansa outoa käsittelevän kirjallisuuden historiassa. Kokoelma jättää kuitenkin täyttämättä itse synnyttämänsä odotukset. Kenties novellien huolellinen perkaaminen paljastaisi jotain uutta, mutta luulen, että Chambersin lumous tai lupaus on juuri täyttymättä jääneissä odotuksissa ja tilassa niiden ympärillä. Ehkä lukijat näkevät niissä jotain muuta kuin kirjoittaja.

Vaikka keltainen toistuu kokoelmassa uhkaavana sairautta hehkuvana motiivina, oikeastaan vain ensimmäinen novelli ”Maineiden paikkaaja” (”The Repairer of Reputations”) tarttuu keltaiseen kuninkaaseen. Lyötyään päänsä ratsastusonnettomuudessa Hildred Castaigne ei palannut entiselleen. Hermoparantolassa toipuessaan hän sattui lukemaan mainitun näytelmän, joka käänsi hänen kiinnostuksensa seurapiireistä historiaan ja salaliittoihin. Hän tutustui herra Wildeen, joka näkee Hildredissä tähdistä laskeutuneen dynastian perillisen.

Herra Wilde käyttää tietoja ihmisten kiristämiseen. ”Paikkaamalla” heidän mainettaan hän luo vasalliverkoston, jonka voimin Hildredin on määrä nousta valtaan ja tehdä tasavallasta keisarikunta. Saksaa vastaan käyty sota ja ylipäätään vaurastuminen on luonut Yhdysvaltoihin jo aristokratian ja poliisivaltion, joten vallankumous oikeastaan vain legitimoisi vallitsevan tilanteen. Rannikolle on noussut ”linnoja” ja kadulla ratsastaa ”ritareita”, joten ympärillä vallitseva militarismi vääntyy Hildredin järkkyneessä mielessä harhaiseksi unelmaksi.

Kuvitteellinen 1920-luvun Amerikka on dystopia, jossa erilaisuus halutaan kitkeä. Scott D. Emmertin mukaan amerikkalainen gotiikka on perinteisesti kyseenalaistanut kansallisia myyttejä ja vallitsevan optimismiin ja edistykseen kietoutuvan ideologian. Näin muodoin novellissaan Chambers hänen mukaansa epäilee loisteliaan tulevaisuuden mahdollisuuksia, koska maa ei tarjoa enää mahdollisuuksia kaikille. Vaikka sota Espanjaa vastaan oli käynnistyvä vasta vuonna 1898, kenties näytelmän synnyttämä hulluus heijasti nuoren kansakunnan heräävää itsekästä voimain tuntoa.

Keltaisen symboloima sairaus ja kuolema on läsnä muissakin novelleissa, vaikka monet niistä taipuvat romantiikkaan. Kerronnan seesteisen pinnan alla kajastaa uhka, mutta se ei oikein kanna. Olisin ollut ehkä valmis viipymään pidempäänkin yhdysvaltalaisten taiteilijoiden keskuudessa Pariisissa, missä fin-de-sièclen sosiaaliset käytännöt hankaavat normeja vasten, jos niiden sävy olisi kulkenut enemmän vastakarvaan. Tuottelias Chambers tuli kaiketi myöhemmin kuuluisaksi onnellisista rakkausromaaneistaan.

Peukutus: Tapahtumapaikka
Robert W. Chambersin novelli ”Ensimmäisen ammuksen katu” sijoittuu sotavuoteen 1870, kun Preussin tykistö pommitti piiritettyä Pariisia. Novellin melodraamasta huolimatta nääntyvä kaupunki ja erityisesti savuinen taistelukenttä tunnustavat hienosti gotiikan teemoja ja kauhukuvastoa. Ihanaa!

Kirjan takalieve väittää Chambersia skotlantilaiseksi. Tämä on hieman yllättävää, kun hän kaikkien muiden lähteiden mukaan on yhdysvaltalainen.

Aiheesta enemmän:

• Scott D. Emmert (1999) ”A Jaundiced View of America: Robert W. Chambers and the King in Yellow”. Journal of American Culture, 22(2): 39-44.

The Open Door

J. H. Riddell, ”The Open Door” (1882). Kokoelmassa David Stuart Davis (toim.), Night Shivers: The Ghost Stories of Mrs. J. H. Riddell. Wordsworth Editions, Ware, UK, 2008.

Pohjoisamerikkalaisia asuntoesittelyitä katsellessaan maallikko saattaa hämmentyä kahdesta olohuoneesta. Yleensä ulko-oven vieressä on sohvin ja nojatuolein kalustettu olohuone, joka voi olla näyttävä mutta ei erityisen kotoisa. Sitten keittiön vieressä takapihan puolella (tai alakerrassa) on toinen olohuone, jossa on kodikkaammat sohvat ja valtava televisio. En vaihto-oppilaana koskaan tullut kysyneeksi kahden olohuoneen tarkoitusta, mutta pelkästään käytäntöä seuraamalla opin, että on kahdenlaisia vieraita: etäisempiä, jotka istutetaan muodollisempaan olohuoneeseen, ja läheisempiä, jotka viedään arkiseen olohuoneeseen. Lähiörivarissa kasvaneelle suomalaisnuorelle erottelu oli uutta.

Jos olen oikein ymmärtänyt, ulko-oven vieressä sijaitseva olohuone, living room, on joskus toiselta nimeltään front room, etuhuone, tai lounge, aula tai vastaanottotila. Se on perinyt muodolliset tehtävänsä vastaanottohuoneelta (parlour tai salon) ja on usein yhteydessä ruokasaliin. Nuorempi amerikkalainen, vasta sodan jälkeen kehittynyt family room eli ”perhehuone” on lähipiirin yhdessä oloa varten, eikä näy ulko-ovelta. Epämuodollisuudessaan tai yksityisyydessään se on ehkä samanhenkinen kuin englantilainen drawing room, joka on lyhentynyt muoto sanasta withdrawing room eli ”vetäymishuoneesta”. Aikoinaan illallisilla sinne vetäytyivät naiset miesten poltellessa ja juodessa ruokasalin puolella, ja joskus sinne vetäydyttiin yksityisempiä keskusteluita varten.

* * *

Ilse Bussing on tarkastellut väitöskirjassaan arkkitehtuurin asemaa viktoriaanisissa kummitustarinoissa. Arkkitehtuuri on kieli, joka ilmaisee vallitsevia yhteiskunnallisia normeja, ja  viktoriaanisen kodin taustalla vaikutti maalaiskartanon arkkitehtoninen ihanne. Seinät ja ovet sääntelivät liikennettä ja siten yksityisyyttä talon ja sen ympäristön välillä sekä ennen kaikkea talon sisällä. Palvelijoiden tilat olivat tietenkin isäntäväestä erotetut omien portaiden taakse, kuten alla Fillongleyn pappilan ja Woodheyesin kartanon pohjapiirroksissa.

Analysoidessaan J. H. Riddellin (eli Charlotte Riddellin) novellia ”The Open Door” (1882), Bussing korostaa juuri avoimen oven merkitystä. Viktoriaanisessa kodissa huoneiden välillä liikutaan käytävien kautta; poikkeuksena  vaatehuoneen ja makuuhuoneen ja esimerksi keittiön ja apukeittiön (scullery) väliset ovet. Rakennukset siten ilmaisivat asukkaidensa halua ja tarvetta säädellä yksityisyyttään. Suljettu ovi eristää talon ja talon sisällä huoneen.

Ero on huomattava mm. ranskalaiseen kartanoperinteeseen, jossa — kuten Helsingin keskustan vanhoissa kerrostaloasunnoissa — liikutaan huoneiden läpi. Ovet eivät voi pysyä kiinni. Riddellin novellin ovi, joka ei pysy kiinni, on Bussingin mukaan paitsi gotiikan perinteestä nouseva mysteeri myös englantilaisittain ahdistuksen lähde. Se on poikkeama, jonka vuoksi salaisuudet vuotavat, ja yksityisestä on vaara tulla julkista.

* * *

Kun huutokaupan sihteeri Phil kohtaa taloudellisia vastoinkäymisiä, hän on tilanteensa parantamiseksi valmis viettämään viikon Ladlow Hallissa. Rakennusta on mahdoton vuokrata, koska siellä kerrotaan kummittelevan. Kartanon entinen isäntä on murhattu omassa talossaan, eikä verityö suostu jäämään seinien sisäpuolelle. Sitä paitsi vuokralaisetkin haluavat sulkea ovensa.

Kartanossa on ennen näkemätön määrä huoneita ja ovia. Niitä availlessaan ja sulkiessaan Phil tuntee itsensä tunkeilijaksi. Tyhjässäkin talossa yksityisyys on läsnä.

I turned to the door on the other side of the hall. It was as I had left it—closed. This, then, was the room—this with the open door. For a second I stood appalled; I think I was fairly frightened.

That did not last long, however. There lay the work I had desired to undertake, the foe I had offered to fight; so without more ado I shut the door and tried it.

'Now I will walk to the end of the hall and see what happens,' I considered. I did so. I walked to the foot of the grand staircase and back again, and looked.

The door stood wide open.

Vaikka yksi talon ovista avautuukin kenties yliluonnollisten voimin, lujahermoisena nuorukaisena Phil kuitenkin pian oivaltaa, että talossa liikkuu joku muukin. Jossain on siis toinenkin ”avoin ovi”. Hän piiloutuu ja yllättää aamuyöstä kuolleen lordin nuoren lesken etsimässä kuumeisesti miehensä testamenttia, joka jättäisi lesken perinnöttömäksi. Phil painii naisen kanssa ja onnistuu vain vaivoin taltuttamaan tämän. Salaisuudet paljastuvat. Järjestys palaa kartanoon.

I rushed across the room and just caught her dress as she was on the threshold. My blood was up, and I dragged her back: she had the strength of twenty devils, I think, and struggled as surely no woman ever did before.

Viktoriaanisen ajan naiskirjailijat kuljettivat kummitustarinoissaan pinnan alla usein yhteiskunnallisia epäkohtia. Bussing huomauttaakin, että nuoren leskinaisen valmius taistella väkivaltaisestikin taloudellisen ja sosiaalisen itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa puolesta oli uutta. Kauhutarinaan oli leivottu sisään ahdistusta herättävä uudenlainen nainen, The New Woman — jota vastaan sivumennen sanoen Bram Stokerin kuuluisan kreivinkin on tulkittu hyökkäävän. Nytkin tilanteen rauhoituttua oikea järjestys on kartanon siirtymistä miespuoliselle perijälle.

Vaikka Riddell kirjoittaa vaivattomasti, ”The Open Door” ei ole novellina tuntunut tavattoman mielenkiintoiselta tai jännittävältä. Sitten Bussingin analyysi palautti tekstiin alkuperäiset värit. Näissä viktoriaanisissa novelleissa tuntuu olevan pohjalla kyse aina jostain muusta, mitä en tunnistaisi ilman ulkopuolista apua. Alan epäillä, että vanhat novellit ovat minusta kiinnostavia juuri tutkimuskirjallisuuden vuoksi.

Lisää aiheesta:

• Ilse Bussing (2010) Haunted house in mid-to-late Victorian gothic fiction. Väitöskirja. The University of Edinburgh.

Kuvat: Robert Kerr, The Gentleman's House (1865) [public domain / archive.org ]

The Damned Thing

Ambrose Bierce, ”The Damned Thing” (1893). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Äskettäin lukemani Thomas Hardyn romaani Jude the Obscure (1895) saattaa olla realismin lisäksi naturalismia. Realismista kehittyneen ja irtaantuneen naturalismin voi nähdä reaktiona tieteelliseen determinismiin, jonka mukaan ihminen on näkymättömien ulkoisten ja sisäisten voimien uhri.  Missä realismi käsitteli monitahoisen yksilön monisyisiä valintoja, naturalismi kuvasi ihmiset pikemminkin yksinkertaisina uhreina, jotka eivät välttämättä edes täysin ymmärtäneet tilannettaan. Naturalisti pyrki teostensa kautta tunnistamaan näitä ihmisten ympärillä vallitsevia ja hallitsemattomia voimia.

Naturalismi leimahti lyhyesti myös Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla. Yksi naturalisteista yhdysvaltalaisista oli Ambrose Bierce (1842-1914), joka ryhtyi kirjoittajanuralle haavoituttuaan sisällissodassa. Hänen sotaa käsittelevät novellinsa väistivät tyypillisen romantisoinnin ja esittivät kunnian ja sankaruuden sijaan sodan, taistelun ja sotilaskoulutuksen epäinhimillisenä. Kuten Ron Soodalter toteaa, Biercen kyynisyys ei tarjoa minkäänlaista moraalista tukea tai myötätuntoa niille, jotka sotaa käyvät. Sotanovellien hahmot kiertävät rohkeuden ja ritarillisuuden tai kompastuvat niiden vääristyneisiin juuriin. Sotiminen on pohjimmiltaan eläimellistä, koska se riistää kaikilta, osallistujilta ja sivullisilta, ihmisarvon.

* * *

Kauhunovelli ”The Damned Thing” (1893) ei käsittele sisällissotaa vaan erakoituneen Hugh Morganin väkivaltaista kuolemaa. Sanomalehtitoimittaja William Harkerin valaehtoinen todistus kertoo jonkin ”kirotun olennon” jo pitkään häirinneen Morgania, jonka kanssa hän toisinaan metsästi ja kalasti.

”I was visiting him at this place to shoot and fish. A part of my purpose, however, was to study him, and his odd, solitary way of life. He seemed a good model for a character in fiction. I sometimes write stories.”

Viiriäisiä etsiessään Morgan ja Harker kuulevat pensastosta liikettä. Harker epäilee äänen lähdettä peuraksi ja ihmettelee, kun Morgan virittää haulikkonsa — se on varsin tehoton isojen nisäkkäiden metsästykseen. Äänissä ja liikkeessä on kuitenkin jotain outoa.

"'What is it? What the devil is it?' I asked.
"'That Damned Thing!' he replied, without turning his head.

Sitten Morgan tyhjentää haulikkonsa molemmat piiput omituisesti huojuvaan heinikkoon. Sekavassa tilanteessa Morgan tulee raadelluksi ja kuolee.

Kuolinsyytä tutkivat miehet eivät tietenkään usko Harkerin kertomusta vaan pitävät häntä hulluna. Novellin neljäs ja viimeinen osa on Morganin päiväkirja, joka luonnostelee erakoituneen miehen kohtaamisia näkymättömän olennon kanssa. Näkyvien värien lisäksi on värejä, jotka eivät ole mitään väriä.

Biercen satiirisessa sanakirjassa The Devil's Dictionary (1911) haamu on määritelty ”ulkoiseksi ja näkyväksi merkiksi sisäisestä pelosta”. Vaikka ”kirottu olento” ei ole oikeastaan haamu, se edustaa tieteellisen maailmankuvan rajallisuutta. Kerronta pysyy etäällä varsinaisesta tapahtumasta eikä tarjoa selitystä tai ratkaisua.

Kauhu- tai tieteistarinan olemuksestaan huolimatta Biercen novelli sisältää myös naturalistisia piirteitä. Kerronta keskittyy henkilöiden luonnekuvausten sijaan ympäristöön, joka oli vaarallinen ja pelottava. Näin Bierce kertoo tarinaansa etäämmältä kuin esimerkiksi Poe tai Lovecraft. Ympäristö mittaa ja punnitsee ihmisen osoittaen tämän kykyjen ja tietämyksen rajat. Kuolinsyyntutkijat, eli vallitseva tietämys, kiistävät yksittäisen ihmisen kokemuksen ja pysyvät näin tietämättöminä heidän ympärillään vaikuttavista ilmiöistä ja voimista.

* * *

Robert Galen kertoo novellin idean pohjautuvan Biercen omituiseen kokemukseen vuodelta 1874. Asuessaan Englannissa Bierce palasi kerran iltamyöhällä kotiin ja tunsi tuolloin äskettäin kuolleen ystävänsä hengen ohittavan hänet pimeässä. Tapahtuma kummitteli hänen mielessään vuosia ja sai lopulta tarinan muodon.

Bierce joutui myös puolustamaan novelliaan plagiaattisyytöksiä vastaan. Sen katsottiin muistuttavan liiaksi Fitz James O'Brienin novellia ”What Was It?” (1859). Bierce kuitenkin piti O'Brienin hirviötä mielikuvituksen tuotteena ja mahdottomuutena, kun taas hänen oman novellinsa peto on yksinkertaisesti väriltään näkymätön. Näin novelli olisi tieteiskirjallisuutta eikä gotiikan kauhukertomus. Lisäksi, jos O’Brienia luetaan 1800-luvun talouskriisien kritiikkinä, novellit käyttävät näkymättömyyttä aivan eri asioiden ilmaisemiseen.

Lisää aiheesta:

• Ambrose Bierce (1911) The Devil's Dictionary. Project Gutenberg E-Book, 2008. http://www.gutenberg.org/files/972/972-h/972-h.htm
• Robert L. Gale (2001) Ambrose Bierce Companion. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
• Ron Soodalter (2009) ’Bitter Bierce’ and the macabre side of war. America's Civil War, 22(5): 19-20.

What was it?

Fitz James O'Brien, ”What Was It?” (1859) Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Illallisen jälkeen käyty keskustelu karkaa tavallisesta uomasta synkkiin ja eksoottisiin aiheisiin. Pimenevässä illassa täysihoitolan puutarhassa kertoja Harry Escott ja tohtori Hammond päätyvät puhumaan kauhusta. He keksivät, että jossain täytyy olla äärimmäinen, kaikki muut alleen musertava kauhun aihe. He kuitenkaan eivät osaa luonnehtia sitä muuna kuin luonnottomana yhdistelmänä yhteensopimattomia asioita, jotka kauheudessaan ylittävät aiheet Brockden Brownin tai Edward Bulwer-Lyttonin tarinoissa.

Täysihoitolan, jossa he asuvat, sanotaan kummittelevan. Sitten illallisen jälkeen samana yönä jokin olento hyökkää Harryn kimppuun pimeässä, kun hän on asettunut nukkumaan. Miehellä on täysi työ torjua hyökkääjän jäntevät kädet ja terävät hampaat. Kun valot saadaan viimein päälle, hyökkääjä osoittautuu näkymättömäksi.

It breathed. I felt its warm breath upon my cheek. It struggled fiercely. It had hands. They clutched me. Its skin was smooth, like my own. There it lay, pressed close up against me, solid as stone,—and yet utterly invisible!

Harry ja tohtori laittavat hyökkääjän köysiin ja hämmästelevät olentoa luonnottomana yhdistelmänä asioita. Se rikkoo kategorioita mutta lopulta tottelee fysiikkaa ja voimaa. Miehet valavat hirviöstä kipsimuotin mutta eivät keksi, mitä ilmeisesti ihmislihaa syövälle olennolle pitäisi tehdä. Asia ratkeaa tavallaan itsestään.

Fitz James O'Brienin (1826-1862) novelli ”What Was It?” (1859) kokeilee yhteensopimattomien asioiden luonnotonta yhdistelmää kauhun lähteenä. Ehkä mysteerin tuntu on rapistunut 150 vuodessa, koska tieteellisen lähestymistavan kirjaimellinen paini mysteerin kanssa ja fyysisen voiman selättämä yliluonnollinen eivät tavattomasti liikuta. Joudun näin itse jälleen mysteerin äärelle: mikä tässä novellissa on niin ihmeellistä?

* * *

Pete Orford näkee O’Brienin linkkinä ketjussa Edgar Allan Poesta tieteiskirjallisuuteen. Novellin  hirviö esiintyi ennen H. G. Wellsin (The Invisible Man, 1897), Ambrose Biercen (The Damned Thing, 1898) ja Guy de Maupassantin (Le Horla, 1886) vastaavia näkymättömiä olentoja. O'Brien on saattanut ansaita paikkansa Cranen novellikokoelmassa jonkinlaisena edelläkävijänä.

Orford sijoittaa novellin kertojan Harry Escottin samaan sarjaan Sherlock Holmesin ja L. Auguste Dupinin kanssa. Vaikka Yhdysvaltain sisällissodassa kaatunut O’Brien ehti kirjoittaa vain kaksi Escott-novellia, Orford löytää tästä paranormaalien ilmiöiden tutkijasta salapoliiseja välittömämmän ja käytännöllisemmän toiminnan miehen. Hän puolustaa vallitsevaa luonnontiedettä ratkaisematta kuitenkaan itse mysteeriä. 

Joyce Huff on esittänyt, että Escott oikeasti puolustaa luonnontieteellisten menetelmien sijaan normaalia mieheyttä, joka kirjoittamisaikoihin oli murroksessa. Rikkoessaan fysiikan kategorioita olento todellisuudessa loukkaakin sosiaalisia kategorioita. Vaikka mysteeri jää leijumaan taustalle, olennon synnyttämä uhka tulee taltutetuksi. Päättäväinen, tehokas ja tieteellisen retoriikan legitimoima vastarinta tekee vieraasta hirviöstä (monster) hallittavan luonnonoikun (freak).  Kun kipsivalokset myydään vielä eteenpäin, onnistuu normaali mieheys kääntämään vastoinkäymiset voitoksi myös taloudellisesti.

Otsikon virittämän mysteerin ratkaisemattomuudessa on W. H. Burdinen mukaan juuri novellin gege. Hän kiinnittää huomiota täysihoitolarakennuksen edellisen omistajan Herra A—:n kohtaloon. Viisi vuotta ennen novellin tapahtumia tämä newyorkilaisliikemies oli paennut Eurooppaan jäätyään kiinni taloutta ravistelleesta pankkipetoksesta. Sitten A— kuoli, ja pian tämän jälkeen hänen entisessä rakennuksessa sanottiin kummittelevan. A—:n temppu muistuttaa Robert Schuylerin vuosina 1853-54 tekemää mittavaa osakepetosta.

Burdine rinnastaa O’Brienin novellin Poen novelliin ”The Fall of the House of Usher” (1839), joka hänen mukaansa heijastelee vuoden 1837 talouskriisin synnyttämää sosiaalista epävakautta. Yhdysvaltojen uudisraivaus aiheutti paineita rahajärjestelmälle. Luotonannosta tuli spekulatiivista, ja paperiraha sekä talouden ”aineettomuus” herättivät epäluottamusta.

O’Brien kirjoitti novellinsa vuoden 1857 maailmanlaajuisen talouskriisin jälkeen. Jälleen ”aineettomalla” paperiomaisuudella spekulointi synnytti kuplan, joka puhjetessaan ravisteli talousjärjestelmää. Kenties gotiikan kauhutarinoista on aina lyhyt matka talouteen. Ainakin näkymätön pääoma, joka tekee töitä isännän nukkuessakin, hallitsee ja järkyttää ihmisten kohtaloita ja heidän välisiä suhteita. 

Näin sekä Poen että O’Brienin novellit Burdinen mukaan heijastelevat ihmisten ahdistusta murroksessa, kun perinteinen aineellinen talous muuttui yhä aineettomammaksi. O’Brien esittää kapitalismin yrityksenä hallita pelkoa tai kauhua. Kapitalismi epäonnistuu siinä, kuten toistuvat kriisit osoittavat. Ihmisiä motivoi hetkittäin vahva pelko. Kenties Harry Escottin ja tohtori Hammondin tapailema äärimmäinen kauhun aihe koskeekin omaisuuden tai toimeentulon menettämistä, eikä tieteellä ole siihen vastausta.

* * *

En edelleenkään varsinaisesti innostu O’Brienin novellista, mutta sen (historialliset, feministiset ja marxilaiset) tulkinnat ovat sen sijaan mielenkiintoisia.

Lisää aiheesta:

• W. H. Burdine (2015) ””What Was It?”: The Immaterial Self and Nineteenth-Century American Panic”. ESQ 61(3): 441-473.
• Joyce Huff (2008) ”The Domesticated Monster: Freakishness and Masculinity in Fitz - James O’Brien’s ‘What Was It?’” Nineteenth - Century Gender Studies 4(2). (linkki)
• Pete Orford (2012) ”What Are They? The Pseudo-Mystery Stories of Fitz-James O’Brien”. CLUES 30(2): 10-18.

Nut Bush Farm

J. H. Riddell, ”Nut Bush Farm” (1882). Kokoelmassa David Stuart Davis (toim.),  Night Shivers: The Ghost Stories of Mrs. J. H. Riddell. Wordsworth Editions, Ware, UK, 2008.

Vuokratessaan perheelleen viehättävää maatilaa Jack kuulee pahaenteisiä huhuja. Maatilan pitkällä pellolla oli nähty ”jotain”. Ihmiset väittävät edellisen vuokralaisen herra Hascotin haamun vaeltavan tietä, vaikka hänen tiedetään jättäneen vaimonsa ja lähteneen nuoren naisen matkaan.

Vuokraemännän neiti Gostockin onnistuu kuitenkin saada maksu etukäteen, eikä vuokrasopimuksesta ole perääntyminen. Vaikka Jack ei asiaa tarkemmin selvennä, jonkin onnettomuuden jälkeen toimistotyön jatkaminen Lontoossa tarkoittaisi lääkäreiden mukaan Jackille liki varmaa kuolemaa. Hän käynnistää työt maatilalla siskonsa kanssa ja katsoo parhaaksi jättää vaimonsa ja poikansa anoppilaan, kunnes asiat rauhoittuvat.

Pitkin kesää raitilla näkyy omituista liikettä. Päivätyöläisiä ja paimenia alkaa olla yhä vaikeampi houkutella pelloille töihin. Tilalla sijaitsevaan pähkinäpensaikkoon eivät uskalla edes salametsästäjät. Sitten Jack itse kohtaa rauhattoman kulkijan kotimatkallaan.

Ainakin minulle aiemmin tuntematon J. H. Riddell eli Charlotte Riddell (1832-1906) oli tiettävästi yksi viktoriaanisen aikakauden nimekkäimpiä kirjailijoita. Hänen teoksensa ovat painuneet unohduksiin kirjallisen maun muututtua, mutta  kummitustarinat ovat kenties säilyttäneet osan viehätyksestään.

Melissa Edmundsonin mukaan viktoriaanisen ajan naiskirjailijoiden tarinoissa aaveet piinasivat taloja sosiaalisten tai taloudellisten epäkohtien vuoksi, kun miesten kuvaamat yliluonnolliset olennot olivat enimmäkseen pahoja tai vieraita. Naisten kirjoittamissa tarinoissa aaveet rauhoittuvat onnistuttuaan kommunikoimaan rauhattomuutensa alkuperän ja saatuaan aikaan muutoksen elävien ihmisten kautta.

”Nut Bush Farm” noudattaa Edmundsonin luonnehdintaa. Tarinan aave kummittelee keskellä idyllistä maaseutua, kaukana gotiikan rapistuneista kartanoista ja raunioista. Tapahtumat ovat siis ”meidän” keskuudessamme, ja rauhattomuuden takana on raha ja veriteko. Riddell kehysti usein tarinansa taloudellisten ongelmien tai epäkohtien sisään.

Novelli on myös aikakauden sanomalehdissä julkaistujen tarinoiden tapaan hieman hidas — tai sanotaanko seikkaperäinen. Vuokraemäntä rikkoo suorasukaisuudellaan ja itsenäisyydellään sukupuolirooleja ja on siten ensimmäinen epäilty.

--
Melissa Edmundson (2010) The ‘Uncomfortable Houses’ of Charlotte Riddell and Margaret Oliphant. Gothic Studies 12(1): 51-67.

MS. Found in Bottle

Edgar Allan Poe, MS. Found in Bottle (1833). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Nimetön kertoja aloittaa henkisestä inventaariosta: vieraannuttuaan kotimaastaan sekä perheestään hän on ankkuroinut identiteettinsä koulutukseen ja saksalaiseen filosofiaan. Taikausko ja yliluonnollinen väistävät häntä. Kuitenkin lyhyen novellin tapahtumat merellä Jaavan itäpuolella murskaavat kertojan maailmankuvan.

Tyynen päivän illalla taivaalla näkyy pahaenteisiä pilviä, mutta kapteeni ja miehistö eivät ota kertojan varoituksia kuuleviin korviinsa. Sitten hyökyaalto pyyhkäisee rahtilaivan yli huuhtoen kapteenin miehistöineen mereen. Myrskyn runtelema ja purjehduskyvytön laiva ajautuu etelään kohti Antarktista. Sää kylmenee, aurinko jättää nousematta, ja yllättäen ajelehtiva rahtialus törmää valtavaan mustaan purjelaivaan. Kertoja pelastautuu vieraaseen aavelaivaan ja kirjoittaa tarinansa. Hän heittää sen pullopostina mereen ennen kuin laiva omituisine arkaaisine miehistöineen sukeltaa omituiseen pyörteeseen. Oh, horror upon horror!

Edgar Allan Poen novelli ”MS. Found in Bottle” (1833) voitti sanomalehden viikottaisen kirjoituskilpailun — siitä novellin lyhyt ja tiivis muoto — ja käynnisti joidenkuiden mukaan varsinaisesti hänen kirjoittajanuransa. Poe oli haaveillut aluksi urasta runoilijana mutta huomasi mahdollisuutensa nimenomaan novellien saralla. Suosio tuli vasta postyymisti, ja kirjoittamisella saatu elanto oli niukka.

Poen novellia voi lukea outona tapahtumaketjuna, eikä minulla ole sinänsä vaikeuksia jättää asiaa siihen. Novellihaaste on kuitenkin haaste vain, jos se haastaa lukijan. Luultavasti novellin tapahtumat eivät ole vain satunnainen ketju ”makeita” juttuja, mutta en millään keksi, miksi tämä novelli on julkaistu ”50 upean amerikkalaisen novellin” kokoelmassa.

* * *

Gary Scharnhorst lukee novellista ulos hedelmöittymisen ja sikiönkehitysopin. Taivaalle nousee punertava kuu, ilma käy kuumaksi, meri alkaa kuohua ja tunteiden monsuunituulet ottavat vallan — ajankohta ja tapahtumat viittaavat coitukseen. Jos tämä ei vakuuta, niin Scharnhorst osoittaa karttaa: Batavia, eli nykyinen Jaava, josta kertoja lähtee, näyttää aivan penikseltä! Kenties maantieteen puolesta kertoja olisi voinut lähteä myös Filippiineiltä (engl. Philippenis).

Myrskyn jälkeen taivas pimenee ja meri rauhoittuu. Valtava musta purjealus on munasolu, ja kertojan rahtialuksen törmääminen siihen on ”väkivaltainen” hedelmöittymisen hetki. Vieraan aluksen vanhat merimiehet ja kartat edustavat perinnöllisiä ominaisuuksia — 1800-luvun alussa ei vielä tiedetty kromosomeista. Törmäyksen jälkeen kertoja on peruuttamattomasti jumissa aavelaivassa ja laiva kohdussa.

Scharnhorst lukee novellin rinnalla 1800-luvun alun lääketieteen tuntemusta Rees' Cyclopediasta (1819) ja Encyclopedia Britannicasta (1771).  Hän palauttaa törmäyksen jälkeisen viitteellisen ajankulun, kertojan mielenliikkeet ja hienovaraiset vihjaukset senaikaiseen käsitykseen sikiön kehityksestä. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen mukaan miespuoliseen sikiöön ilmestyy sielu neljänkymmenen päivän kohdalla. Saman lähteen mukaan naisilla siihen menee kahdeksankymmentä päivää. Kertoja ei pysty laskemaan päiviä, joten on vaikea sanoa, kumpi sukupuoli on kyseessä.

A feeling, for which I have no name, has taken possession of my soul -- a sensation which will admit of no analysis, to which the lessons of by-gone time are inadequate, and for which I fear futurity itself will offer me no key. [...] A new sense, a new entity is added to my soul.

Laiva alkaa saada inhimillisiä ja tuttuja muotoja. As sure as there is a sea where the ship itself will grow in bulk like the living body of the seaman. Sen runko on omituisen huokoista materiaalia, mikä viittaa aikalaisten virheelliseen käsitykseen sikiön ravinnonsaannista.

Sitten voimakas virtaus alkaa vetää laivaa jäävuorien välistä.

All in the immediate vicinity of the ship is the blackness of eternal night, and a chaos of foamless water; but, about a league on either side of us, may be seen, indistinctly and at intervals, stupendous ramparts of ice, towering away into the desolate sky, and looking like the walls of the universe.

Synnytys käynnistyy. Jääseinämät aukeavat laivan edestä, kun se ratsastaa kuohuvassa ja raivoavassa virtauksessa. Se on kertojan kauhun hetki.

Tämän jälkeen analyysit kertojan mielenterveydestä, merimatkoista kertovien novellien perinteestä,  kertojan heijastamasta eksistentiaalisesta angstista tai minuuden kielellisen olemuksen ylittämättömästä vaikeudesta päästä symbolien toiselle puolelle tuntuvat yksinkertaisesti pliisuilta.

* * *

Kas näin. Kumpi olikaan keskinkertainen: lukija vaiko novelli?


Lisää aiheesta:

• Gary Scharnhorst, Another Night-Sea Journey: Poe's 'MS. Found in a Bottle'. Studies in Short Fiction. 1985, 22(2): 203-208.

Dagon

H. P. Lovecraft, Dagon (1919). Teoksessa H. P. Lovecraft, The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Toimittanut S. T. Joshi. Penguin Books, New York, NY, USA, 1999.

Howard Phillips Lovecraft kirjoitti novelliaan ”Dagon” (1919) puolustavan esseen — tai itse asiassa kolme esseetä. Osa kirjoittajaharrastajien vertaisarviointiverkostosta, jonka jäsen Lovecraft oli, ei oikein osannut suhtautua hänen novelliinsa. Jotkut ehdottivat, että hän kirjoittaisi tavallisista ihmisistä. Toiset eivät nähneet novellissa mitään kauhun aihetta tai pitivät sitä epäuskottavana. Esseet olivat vastine keskusteluun.

Kolmen esseen kokoelma, joka tunnetaan nimellä In Defense of Dagon (1921), ei noussut puolustamaan novellin heikkouksia vaan yritti selittää sen asemaa kirjallisuuskentässä ja siten perustella kirjoittajan tekemiä valintoja. Lovecraft jakoi kertomakirjallisuudeen karkeasti kolmeen luokkaan: romantiikkaan, joka käsitteli toimintaa ja tunteita niiden itsensä vuoksi huolehtimatta liiaksi uskottavuudesta, realismiin, joka pyrki heijastelemaan maailmaa todenmukaisesti, ja mielikuvitukselliseen, joka yhdisteli näkyvän ja näkymättömän maailman osista uusia rakennelmia.

Novellinsa Lovecraft sijoitti tähän kolmanteen luokkaan jatkoksi mm. Edgar Allan Poen ja Ambrose Biercen teoksille. Lovecraft ei ollut kiinnostunut aiheena tavallisista ihmisistä eikä ollut kääntämässä aihepiiriään houkutellakseen enemmän lukijoita. Hän halusi maalailla mieleensä nousevia kuvia otaksumalleen pienelle yleisölle, jolla olisi sopivanlaista ”herkkyyttä”.

Esseensä Lovecraft kirjoittaa erinomaiseen sujuvaan, selkeään ja paikoin ironiseen tyyliin. Tämä voi yllättää lukijan, joka on tutustunut Lovecraftiin arkaaista tyyliä tavoittelevien vakavien novellien kautta. Lovecraft kirjoitti joitain kymmeniätuhansia kirjeitä, ja S. T. Joshi toteaakin, että jotkut tutkijat ovat ihastuneet kirjailijaan nimenomaan kirjeiden kirjoittajana, ei niinkään kauhunovellistina.

* * *

Novellissa ei ole varsinaista juonta. Se on kuvaus kauhun kokemuksesta, joka perustuu osin Lovecraftin näkemään uneen.

I am writing this under an appreciable mental strain, since by tonight I shall be no more. Penniless, and at the end of my supply of the drug which alone makes life endurable, I can bear the torture no longer; and shall cast myself from this garret window into the squalid street below.

Novellin kehyskertomuksessa nimettömänä pysyvä morfiiniin addiktoitunut mies vaikeroi henkistä kuormaansa ja lohdutonta tulevaisuuttaan. Tämä, Donald Burleson on todennut, on selvästi poemainen aloitus. Mies palveli ensimmäisen maailmansodan aikana merimiehenä. Tyynellä valtamerellä saksalaiset upottivat hänen kauppalaivansa mutta pelastivat merestä miehistön. Kertojan onnistui kuitenkin paeta pienessä pelastusveneessä.

Pelastusvene juuttui päiviä myöhemmin jossain päiväntasaajan tietämillä meren pintaa peittävään mustaan liejuun, joka jatkui horisonttiin asti. Kertoja epäili vedenalaisen tulivuoren purkauksen nostaneen miljoonia vuosia rauhassa maanneet pohjamudat pintaan. Lovecraftimaiseen tyyliin kaksi toisistaan erossa ollutta maailmaa kohtasi, eikä mätänevien kalojen huumaava haju luvannut mitään hyvää.

Perhaps I should not hope to convey in mere words the unutterable hideousness that can dwell in absolute silence and barren immensity. There was nothing within hearing, and nothing in sight save a vast reach of black slime; yet the very completeness of the stillness and homogeneity of the landscape oppressed me with a nauseating fear.

Lieju kuivui ja pari päivää myöhemmin mies lähti kävelemään sen pinnalla. Hän löysi valtavan kanjonin, jonka seinämille oli kaiverrettu omituisia hieroglyfejä. Kanjonin pohjalla mustasta vedestä nousi jotain, mikä ajoi miehen paniikkiin. Hän pakeni suin päin ja heräsi sanfranciscolaisessa sairaalassa muistamatta matkastaan mitään epäselvää myrskyä lukuunottamatta. Hän oli tullut hulluksi.

Mikä sitten horjutti miehen mielenterveyttä? Timo Airaksinen huomauttaa, ettei kukaan tule hulluksi pelkästään nähtyään jotain outoa. Ongelmia syntyy, jos havaintoa ei voi selittää itselleen mitenkään epäselvän havainnon, hallusinaation tai muun sellaisen pohjalta. Mies on kauhunovelleille tyypilliseen tapaan yksin eikä pysty peilaamaan tai varmistamaan kokemuksiaan toisen ihmisen kautta.

Miehen matka oudolla maaperällä selittyy hänelle itselleen aina kanjonin pohjalle asti. Ehkä paljastunut lieju on pintaan noussutta merenpohjaa, ehkä laskuvesi on paljastanut matalikon. Hän ei tullut hulluksi näkemästään, vaan, kuten Airaksinen sanoo, näki sen, mitä näki, koska hän oli tullut hulluksi. Mies ei siis ollut enää oma itsensä, eli hän ei tunnistanut itseään.

Lovecraftin luoma kauhu ei ole pelkästään psykologista vaan myös metafyysistä. Sadismin tuottamien moraalisten kauhujen sijaan tarina käsittelee metafyysisen tiedon tuottamia kauhuja: havainto horjuttaa kaikkea sitä, mikä selittää maailman. Luonnonlait ovat vääntyneet, ja juuri luonnottomuus tuottaa lovecraftilaista kauhua.

Lovecraft puhuu jatkuvasti ulkoisesta, mutta novellin voi tulkita matkaksi sisäiseen. Koska edellä mainituissa esseissä vilahtaa mm. Sigmund Freudin nimi, kanjonin pohjan musta vesi ja sieltä nousevat outoudet herättävät ajatuksen alitajunnasta samaan tapaan kuin At the Mountains of Madness (1936). Tulkintani on tuskin ensimmäinen laatuaan: Pinnalle noussut musta lieju on alitajunnan vastenmielistä pohjamutaa. Kanjoni on väylä ”mielen uumeniin”. Sen seinämille on kaiverrettu symboleja, joka kertovat kehitysvaiheista ja alkumuodoista. Pohjalla on sitten jotain, mikä on ihmiselle vierasta ja kauhistuttavaa ja jonka nähtyään ihminen ei ole entisensä. Novellin kertoja ei tunnista enää itseään. Mikään määrä torjuntaa ei pelasta kohtaamasta sitä, mitä me lopulta olemme.

Aiheesta lisää:

• Timo Airaksinen, The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang, New York, NY, USA, 1999.
• Donald R. Burleson, H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
• S. T. Joshi, In Defense of Dagon and Lovecraft's Philosophy. Teoksessa Primal Sources: Essays on H. P. Lovecraft (2003). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2015. 
• H. P. Lovecraft, In Defense of Dagon (1921). Toimittanut S. T. Joshi. Necronomicon Press, West Warwick, RI, USA, 1985.  

Young Goodman Brown

Nathaniel Hawthorne, Young Goodman Brown (1835). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Nathaniel Hawthorne selvittelee välejään Uuden-Englannin puritaaniperinteen kanssa novellissaan ”Young Goodman Brown” (1835). Nuori Goodman Brown lähtee kylää ympäröivään metsään yölliseen tapaamiseen ja jättää nuoren vaimonsa Faithin kotiin, vaikka tämä pelkää jäädä yksin ajatuksineen.

Öinen metsä on pelottava, mutta pelottavampi on tapaamiseen tuleva vieras. Tämä vanhempi mies epäilee nuoren Goodman Brownin käsitystä itsestään ja suvustaan hyvänä ja hurskaana. Vieras eli paholainen johdattaa Brownin lopulta messuun, jossa paikalla ovat kaikki merkittävät kyläläiset. Jopa Brownin vanhemmat ovat paikalla, kun tämä paholaisen seurakunta on ottamassa vastaan uuden jäsenen. Brown syöksyy kuitenkin estämään rituaalin, ja samassa seurakunta katoaa. Näkikö hän kauttaaltaan unta?

Metsästä palattuaan Goodman Brown ei osaa luottaa keneenkään tai uskoa mihinkään vaan vieraantuu, eristäytyy ja kuolee lopulta katkerana. Paholainen oikeastaan vain kylvää epäilyksen siemenen, mutta Brownilla ei ole mitään välineitä sen käsittelemiseen. Hän näyttää menettävän oman uskonsa, koska ei usko enää muidenkaan uskovan. Jos ajatellaan, ettei uskoa voi olla ilman epäilyä, Brown on metsään mennessään pelkästään naiivi.

Hawthornen sanotaan hävenneen oman sukunsa puritaanihistoriaa ja merkittävää panosta mm. Uuden-Englannin noitavainoihin. Novellissa, kuten myöhemmin romaanissa The Scarlet Letter (1850), Hawthorne puhkoo reikiä ahdistavaan puritaanien julkisivuun.

The Adventure of the German Student

Washington Irving, The Adventure of the German Student (1824). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972. 

Iltakävelyllään vallankumouksen aikaan Pariisissa saksalaisopiskelija Gottfried Wolfgang saapuu hiljaiselle torille, jonka keskellä seisoo giljotiini. Sen portailla istuu nuori kaunis nainen, joka ei tarvitse pitkää houkuttelua lähteäkseen Gottfriedin mukaan. Nainen on sama, jonka tämä eristäytynyt ja melankolinen opiskelija on kokenut unissaan. Vaan aamun valossa tilanne näyttääkin sitten hyvin erilaiselta.

Yhdysvaltalainen kirjailija, historioitsija ja esseisti Washington Irving (1783–1859) julkaisi lukuisia novelleja nimimerkkiensä suojista. Geoffrey Crayonin nimen takaa julkaistun novellikokoelman Tales of a Traveller (1824) hän kirjoitti esipuheen mukaan juututtuaan pitkäksi aikaa paikoilleen Euroopan matkallaan. Kokoelman lyhyiden ”opettavaisten satujen” Irving toivoi vahvistavan moraalia.

Lyhyessä novellissa ”The Adventure of the German Student” (1824) päähenkilö Gottfried on  yksinäinen, synkkä hahmo, melkein kuollut jo ennen kuin alkaa tapahtua. Hän viettää aikansa Pariisin kirjastoissa, joita kertoja kuvaa katakombeiksi. He was, in a manner, a literary ghoul, feeding in the charnel-house of decayed literature. Giljotiini tuo kaduille sitten kokonaan toisenlaista kuolemaa.

Irrallisuuden ja ympärillä vallitsevan poikkeustilan vuoksi Gottfriedin ei tarvitse hakea päätöksilleen  hyväksyntää. Hänen moraalinsa on siis hänen omissa käsissään. Gottfried houkuttelee nuoren naisen asunnolleen ja kaataa vuoteeseen kiihkossa annetuin lupauksin avioliitosta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Hän ei näytä luistavan puheistaan, koska aamulla hän lähtee etsimään suurempaa asuntoa muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Harha-askel on kuitenkin jo tapahtunut.

Jos vallankumouksen Pariisi kuvaa järjestyksen katoamista ja äänekkäät väkijoukot giljotiineineen tunteista päihtymistä, mitä varten päähenkilö on saksalainen? Ehkä hän on romantiikan ajan arkkityyppi, tunteidensa kuljettama Werther.

* * *

Novelli aloittaa urakointini novellihaasteessa.

The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde

Robert Louis Stevenson, The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Penguin Books, London, UK, 1994.

Englantilainen valistusfilosofi John Locke (1632-1704) samasti ensimmäisenä ihmisen tietoisuuden ja identiteetin: me olemme samoja ihmisiä sikäli, kun olemme tietoisia samoista menneistä, nykyisistä ja tulevista ajatuksista ja teoista. Locke hylkäsi näin sielun ja ruumiin ihmisen identiteetin tyyssijana.

Skotlantilaisen kirjailijan Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kauhuklassikko The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886) rakentaa ajatuskokeen Locken teorian varaan. Pienoisromaani on klassikkoasemansa uhri siinä mielessä, että sen aikanaan yllättävä ja siististi rakennettu loppuratkaisu on nykyään yleistä tietoa: tohtori Jekyll ja herra Hyde ovat tavallaan sama henkilö. He kuitenkin tekevät, muistavat ja kokevat eri asiat, joten Locken filosofian mukaan he ovat eri ihmisiä vaikka asuvatkin samassa ruumiissa. Stevenson antaa kuitenkin tarinansa kautta ymmärtää, etteivät he pysty elämään erilläänkään.

Tarinan ytimessä on moraali. Tieteelliset tulokset evoluutiosta olivat joitain vuosikymmeniä aikaisemmin kytkeneet ihmisen eläinten jälkeläiseksi, mutta romaanin kirjoittamisen aikoihin Freudin keskeiset tulokset olivat vielä julkaisematta. Eläimellisen, alhaisen ja intohimojen ohjaaman asuminen samassa kehossa rationaalisen, harkitsevan ja hyveellisen kanssa tuntui vaikealta. Miten sama ihminen saattoi olla hyvä ja paha? Lockelle tietoisuus on tyhjä taulu eli se kuuluisa tabula rasa, johon kokemus piirtää merkkinsä. Näin ollen kukaan ei ole syntyjään hyvä tai paha vaan pelkästään kokemuksensa tulos. Koska viktoriaaninen julkinen tila oli selvästi hyvä ja normien hallitsema, paha täytyi oppia yksityisesti.

Aikakauden moraalinen ilmapiiri tuotti tekopyhän julkisivun erottamaan julkisen elämän yksityisestä. Stevensonin romaani alkaakin julkisivun läpäisevästä ovesta — tai tarkemmin ottaen se alkaa Gabriel John Uttersonista, lakimiehestä, joka tulee sunnuntaikävelyllään sukulaismiehensä kanssa ränsistyneen talon ovelle.

   The door, which was equipped with neither bell nor knocker, was blistered and distained. Tramps slouched into the recess and struck matches on the panels; children kept shop upon the steps; the schoolboy had tried his knife on the mouldings; and for close on a generation, no one had appeared to drive away these random visitors or to repair their ravages.
   Mr. Enfield and the lawyer were on the other side of the by-street; but when they came abreast of the entry, the former lifted up his cane and pointed.
   "Did you ever remark that door?" he asked; and when his companion had replied in the affirmative, "It is connected in my mind," added he, "with a very odd story."

Sukulaismies alkaa kertoa omituista tarinaa Edward Hydestä, joka sattumalta asuu kyseisessä ränsistyneessä talossa. Kuukautta aikaisemmin öisellä kadulla sukulaismies oli vapauttanut nuoren tytön Hyden käsistä ja pakottanut tämän maksamaan korvausta tytön perheelle. Hyde maksoi erään tohtori Jekyllin allekirjoittamalla sekillä. Sitten Utterson alkaa etsiä asiakkaansa tohtori Jekyllin testamentin edunsaajaa, joka on —kukas muukaan kuin— Edward Hyde. Vuotta myöhemmin Edward Hyde etsintäkuulutetaan taposta. Vasta aivan kirjan lopussa Utterson saa käsiinsä tohtori Jekyllin kirjeen, jossa tämä selvittää kaiken tapahtuneen.

The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde on hyvin mielenkiintoinen, koska ajankuvana se avaa oven kokonaiseen vieraaseen, viktoriaaniseen maailmaan. Kuten sanottua, romaanin klassikkoasema on syönyt sen juonenrakentelun ja vuodet ehkä hieman sen kerronnan ansioita, mutta kuvauksena yli sadan vuoden takaisesta Lontoosta se on edelleen kiehtova. Vielä kiehtovampi on tapa, jolla teoksessa yhdistyvät myöhäisviktoriaanisen ajan kirjalliset, tieteelliset ja yhteiskunnalliset kehityslinjat.

Tohtori Jekyll pyrkii tuomaan sisäisen kamppailun väsyttämälle ihmiselle rauhan eristämällä sisäisen pahuuden. Laboratoriossaan hän eristää oman varjoisan puolensa herra Hydeen, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Näin tieteellinen neuvokkuus johtaa kohtalokkaaseen ylpeyteen, hybrikseen. Viktoriaaninen aikakausi oli teknologisen ja tieteellisen optimismin lävistämä, mutta kehitys tuotti myös ahdistusta ja pelkoja.  Kuten kaksi muutakin kauhuklassikkoa, Mary Shelleyn Frankenstein (1831) ja Bram Stokerin Dracula (1897), myös Tohtori Jekyll ja herra Hyde syntyi painajaisunesta. Louis Jamesin mukaan painajaisen ohella tarinan pohjalla oli Stevensonin oma opiskelija-aikojen kaksoiselämä ja Lontoon oma dualismi.

Samir Elbarbary sijoittaa Stevensonin tarinan osaksi primitiivisyydestä ja eläimellisyydestä viehättymisestä. Joseph Conradin Kurtz (Pimeyden sydän, 1902), H. G. Wellsin tohtori Moreau (Tohtori Moreaun saari, 1896), Stokerin kreivi Dracula (Dracula, 1897), Oscar Wilden Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva, 1890) ja Stevensonin Jekyll-Hyde edustavat ja konkretisoivat kukin tavallaan hyvän ja pahan tai sivistyneen ja primitiivisen taistelua ihmisessä, mikä tietysti jatkuu esimerkiksi elokuvaversionsa kuuluisaksi tekemässä Chuck Palahniukin romaanissa Fight Club (1996). Tähän kiehtovaan teemaan voisi upota vuosiksi.

Lisää aiheesta:

• Louis James, The Victorian Novel. Blackwell Publishing, Oxford, UK, 2006.
• Samir Elbarbary, Heart of Darkness and Late-Victorian Fascination with the Primitive and the Double. Twentieth Century Literature, 39(1): 113-128, 1993.

Dracula

Bram Stoker, Dracula (1897). Esipuheen kirjoittanut Maurice Hindle. Penguin Books, London, UK, 2003.

William Hughes, Bram Stoker - Dracula: A reader's guide to essential criticism. Palgrave Macmillan, Houndmills, Basingstoke, Hampshire, UK, 2009.

1700-luvun alkupuolella Serbiassa epäiltiin kahden kuolleen talonpojan muuttuneen rauhattomiksi epäkuolleiksi. Kun heidän (näiden) kohtaamiaan ihmisiä kuoli, vanhat vampyyreistä kertovat kansanuskomukset heräsivät henkiin, ja tapauksia uutisoitiin laajalti. Vaikka vampyyrirunoja ja -kertomuksia on ilmestynyt laajalti (usein nimenomaan viihdekirjallisuuden piirissä), Bram Stokerin kreivi Dracula lienee vampyyrihahmoista tunnetuin. Hän esiintyy yli kahdessasadassa elokuvassa häviten suosiossa vain Sherlock Holmesille.

Stokerin romaani Dracula kulkee kirjeiden, muistiinpanojen, sähkeiden ja päiväkirjamerkintöjen muodossa. Englantilainen Jonathan Harker matkustaa Itä-Eurooppaan neuvomaan transylvanialaista kreivi Draculaa englantilaisiin kiinteistökauppoihin liittyvissä lakiasioissa. Kreivin linnassa tapahtuu "outoja juttuja", ja lopulta Jonathan huomaa jääneensä vangiksi.

When I went into the dining-room, breakfast was prepared; but I could not find the Count anywhere. So I breakfasted alone. It is strange that as yet I have not seen the Count eat or drink. He must be a very peculiar man! [...]
     But I am not in heart to describe beauty, for when I had seen the view I explored further; doors, doors, doors everywhere, and all locked and bolted. In no place save from the windows in the castle walls is there an available exit.
     The castle is a veritable prison, and I am a prisoner!

Samaan aikaan Englannissa Jonathanin kihlatun Minan ystävää Lucya kiertelee kolme kosijaa: englantilainen lääkäri Seward, lordi Holmwood ja teksasilainen seikkailija Morris. Lucy valitsee lordin, mutta, kun kreivi Dracula karauttaa miehistöttömällä kuunarilla Whitbyn hiekkarannalle,  hänen terveydentilansa alkaa heiketä. Hänestä tulee voimaton ja kalpea. Vasta paikalle kutsuttu hollantilainen tohtori Van Helsing pystyy diagnosoimaan oireet. Verensiirroista ja valkosipuleista huolimatta Lucy kuolee. Sitten alkaa kuolla monia muita.

Elokuvien, kirjojen ja televisiosarjojen lisäksi Draculalla on ollut pysyvä suosio kirjallisuustutkimuksen piirissä. William Hughesin tiivis mutta erinomainen katsaus Bram Stoker - Dracula: A reader's guide to essential criticism romaanin kirjallisuuskritiikkiin luotaa teoksen vastaanottoa yli sadan vuoden ajalta.

Dracula on ollut psykoanalyytikoille ideaaliteksti. Se on syrjässä suurista romaaneista. Siinä on lisäksi seksuaalisia jännitteitä, tyhjiä hautoja, aallonmurtajien välistä sujahtavia laivoja, kilpakosijoita, makuuhuoneita, nuoria naisia, verta, unissakävelyä, transseja, penetraatioita, vaajoja, kalpenemista ja kaikenlaista oireilua. Tulkinnat ovat yhdistelleet Stokerin lapsuuden, opiskelun, työelämän ja avioliiton tapahtumia kirjan tapahtumiin ja päinvastoin. Jotkut näkevät kreivi Draculan toiminnan olevan seurausta Stokerin seksuaalisesta turhautumisesta. Henkilöhahmojen oireet samaan tapaan nähdään Stokerin syyllisyyden ja ahdistuksen heijastumina.

En tunne psykoanalyysiä kovin hyvin, mutta kirjallisuuskritiikkinä se vaikuttaa olevan lopputulos edellä etenevä lukemisen muoto. Sitä sovelletaan luottamuksellisen terapiasuhteen sijaan sepitteellisen romaanin ja hajanaisten tai valikoitujen elämäkerrannallisten tapahtumien pohjalta: tekstistä ja taustasta etsitään psykoanalyyttisiä motiiveja. Kun sitten elämäkerta ei anna tukea insestitulkinnoille, on se pelkästään merkki torjunnasta! Tulkinnat poimivat Stokerin muotokuvaan milloin Lucyn, milloin Draculan ominaisuuksia. Draculan voimien seksuaalisesti latautuneimmat tulkinnat ohittavat mielisairaalassa makaavan Renfieldin tai Demeter-laivan miehistön.

Myöhempi kritiikki lähestyy teosta Stokerin aikalaispsykologian kautta. Hughesin esittelemä carpenterilainen psykologia, jonka Stoker ja siten Lucya hoitanut ja kosinut tohtori Seward tunsivat, selittää Lucyn unissakävelyn tottumuksena pikemminkin kuin kuolemanviettinä. Carpenterilaisessa psykologiassa ei ole torjuntaa, joten alitajunnasta nousee opittuja tai totuttuja asioita. Naiset joutuvat transsiin.

Kreivi Dracula tunkeutuu suoraan viktoriaanisten naisten makuuhuoneeseen. Kreivin hengityksen paha haju on hyökkäys porvarillisuutta kohtaan. Haju viittaa tulehdukseen, epäsiisteyteen ja rappioon. Dracula on vieras ja itämainen, erotisoitu hirviö, joka sulautuu Whitbyn ja Lontoon alempaan luokkaan. Ehkä Dracula edusti kirjailijalle pelottavaa vierautta (tulkinta ei Hughesin mukaan kanna aivan loppuun asti), tai ehkä kirjassa kaikuu 1800-luvun lopun pessimismi, kun Britannian omat valloitukset heijastuivat takaisin vääristyminä ja siirtomaaisäntä koki muuttuvansa siirtomaaksi maahanmuuton ja vieraiden vaikutteiden myötä. Tästä oli seuraava romahdus ja henkinen, moraalinen sekä rodullinen rappio.

Romaanissa veret sekoittuvat kirjaimellisesti, mikä rikkoo juutalais-kristillistä tabua. Draculassa virtaa Attilan veren lisäksi kaikkien hänen uhriensa veri. Stokerin käsitys verestä periytyy 1600-1700 -luvuilta, kun vielä ajateltiin, että siinä kulkee omistajansa ominaisuuksia. Verensiirrot tuovat Lucyyn "vahvaa" miesten verta. Kun Lucy joutuu kosketuksiin Draculan veren kanssa, hänestä tulee flirtti, mikä on tulkittu moraaliseksi heikkoudeksi. Lucyn kalpeus oli viktoriaaninen signaali masturboinnista. Kun tuolloin jo avioitunut Mina Harker altistuu Draculan verelle, vastaavia oireita ei nähdä. Mina on moraalisesti vahvempi, Van Helsingin sanoin melkein mies.

Ah, that wonderful Madam Mina! She has man’s brain—a brain that a man should have were he much gifted—and a woman’s heart. 

Sally Ledger ja Carol Senf ovat tahoillaan esittäneet, että Dracula ei hyökkää kaikkia naisia vastaan, vaan nimenomaan tiettyä uutta naiskuvaa (The New Woman) vastaan. Lucy ja erityisesti Mina on nähty tämän uuden rohkean ja itsenäisen naistyypin mallina, joka pystyy elättämään itsensä. Uusi nainen oli myös rohkea nauttiessaan suuria teeannoksia tai pohtiessaan moniavioisuuden mahdollisuutta. Stoker oli konservatiivi, joten Mina ei kuitenkaan omaksu uutta naismallia, vaan tekee siitä hetkittäin jopa pilaa. Hänestä tulee kodin hengetär.

Leimallisesti viihdekirjallisuuden teokseksi romaania on luettu hyvin tarkkaan ja monista lähtökohdista käsin. Tarinan lukeminen brittiläisittäin ottomaanien vallan alta vapautuvan Itä-Euroopan ulkopolitiikan kautta tai irlantilaisittain Draculan samastaminen brittiläiseksi absentee-maanomistajaksi, joka imee verta alustalaisistaan, ei näin maallikosta tunnu hedelmälliseltä (eikä Hughesiltakaan heru kiitosta). Seksuaalisia juonteita on kenties korostettu liikaa; ehkä Stoker oli sensaatiohakuinen kirjoittaja. Robert Mighall onkin todennut, että kenties toisinaan "vampyyri on vain vampyyri".

Kokonaisuudessaan Draculan voi kai sanoa ylläpitävän yhteiskuntaluokan, rodun ja sukupuolen rajoja. Maallikolle Dracula on myös toimiva kauhukertomus, jossa rikotaan elämän ja kuoleman rajoja.