Isokirjopeippi sisterhood

Blogia kirjoittaessa ja blogeja lukiessa olen huomannut, että aika usein jotkin asiat ovat ikään kuin "ilmassa" ja samat teemat tulevat vastaan vähän joka paikassa. Joskus kyse on tietysti siitä, että me saadaan koko ajan vaikutteita toisiltamme ja ympäristöstämme, mutta toisinaan nämä samankaltaisuudet tulevat kummallisen yhtäaikaisesti.

Viimeisin suorastaan hassu yhteensattuma oli, kun luin yhtä lemiblogiani, ruotsalaista Krickelinia. Olin juuri tullut ystäväni luota uusi pieni pistokas kainalossa, ja kappas: Krickelin ystävineen oli jakanut täsmälleen samoja pistokkaita tuolla Ruotsin puolella.

Krickelin oli saanut pistokkaan Johannalta, joka oli tuonut niitä yhteiseen tapaamiseen, jokaiselle omansa. Kauniina ajatuksena on levittää kasvia ympäri maailmaa niin, että jokainen jakaa puolestaan omasta kasvistaan pistokkaita eteenpäin. Kasvien vointia ja etenemistä voi sitten seurata instagramissa (#palettbladunite). 

No, pistokkaitahan on jaettu iän kaiken. Perimmäinen ajatus on varmaan ollut ihan sama, ja monet perheenemännät tiesivät ennen tarkaan, mistä oma pelargonia oli lähtöisin. Itsekin olen tästä kirjoittanut. Ruotsissa tämä sama ajatus laitettiin nyt vähän moderniin muotoon. Tosi hauska idea ja kaunis ajatus mielestäni. Ja idea, jonka jokainen voi ottaa (uudestaan) käyttöön ihan omassa piirissään, ilman mitään blogi- tai instagramyhteyksiä. Tai ryhtyä jakamaan omaa palettbladia eli Isokirjopeippiään (voi tämä suomen kieli…), ja liittyä tähän samaan yhteisööön :).

 ***

Olen tainnut kehua ennenkin, mutta itse pidän noista Lovelylife-blogiyhteisön blogeista tosi paljon. Omat suosikit ovat ehkä tuo Krickelin ja Tant Johanna, mutta kivoja ovat kaikki. Aika montaa noista blogeista kirjoitetaan Ruotsin länsirannikolla Göteborgin läheisyydessä, ja olen saanut Ruotsin länsirannikosta tosi kivan käsityksen. Jopa siinä määrin, että tekisi mieli hurauttaa sinne joku kerta. Täältähän pääsisi sinne autolla muutamassa tunnissa. 

Mutta sisutus- ja lifestyleblogien ystävät käykää tutustumassa. Persoonallista, inspiroivaa ja usein vähän wabi-sabi-hengessä tehtyä. Hivelee ainakin omaa esteettistä silmääni. Blogit ovat ruotsiksi, mutta siellä on niin hienoja kuvia, että pärjää heikommallakin ruotsinkielentaidolla :).

***

Olen lähdössä taas Suomeen viikonlopuksi, joten blogi hiljenee muutamaksi päiväksi. Hyvää viikonloppua ja lämpeneviä säitä. Täällä palellaan edelleen alle kymmenenssä lämpöasteessa.

Metsänväkeä

Minulla on täällä Zimbabwesta lähtöisin oleva ystävä, joka kertoo tarinaa siitä, kuinka hän pikkupoikana vei metsässä töissä olevalle isälleen eväitä. Hän aikoi istua kiven päälle, mutta hänen isänsä huusi: "Ei siihen! Ei sen kiven päälle!" Tuo kivi kun ei ollut kivi ollenkaan, vaan se vain näytti kiveltä - se oli kiveksi naamioitunut henki. 

Menin tänään kameran kanssa metsään katsomaan, josko siellä olisi valko- ja sinivuokkoja kuvattavaksi asti. Kylmyydestä tai kuivuudesta johtuen ei kukkia ollut, mutta kaikkea muuta sieltä löytyi ;). Eikä tarvinnut käyttää paljon mielikuvitusta, että siellä näki jos jonkinlaista äreää naamaa. Näettekö saman kuin minä? Toivottavasti eivät ottaneet itseensä muutamasta valokuvasta…

Tänään on ollut päivä, jonka jälkeen on hyvä kaatua sänkyyn. Ensimmäiset porkkanat ja kehäkukat on kylvetty, kesärenkaat vaihdettu auton alle, terassi siivottu ja kaikkea muuta pientä sen lisäksi. Hyvä että on tällaisiakin päiviä aina välillä. 

Sade saa tulla - sitä on luvattu koko ensi viikoksi ja sitä myös tarvitaan.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Ihmeellisiä kohtaamisia

Piti laittaa teille lisää läkähdyttäviä postikorttimaisemakuvia Norjan rannikolta (käytiin paluumatkalla katsomassa merta), mutta siirretään se seuraavaan postaukseen. 

Tuolla piskuisessa kylässä (Surnadalsøra), missä vietimme taideviikonloppua, oli tasan yksi kauppa, Amfora-design. Sitä piti norjalainen pariskunta, joilla oli mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan. Toinen on aikoinaan loppuunpalanut lastentarhanopettaja Marianne, joka on sittemmin opiskellut keramiikan tekoa ja vaihtanut paitsi alaa, niin myös koko elämää (aika tavallinen tarina nykyään). Uusi puolisonsa Tom, entinen maailmaa kolunnut sotilas, jonka intohimona on tiibetiläinen, nepalilainen ja pohjois-intialainen käsityö. Osan vuodesta he viettävät noilla alueilla ja tuovat myös myyntiin aitoa paikallista käsityötä. 

Ylimmässä kuvassa on aito mineraaliväreillä maalattu Thangka-seinävaate, keskellä mm. aidoin rubiinein koristeltu buddha-patsas sekä seitsemästä eri metallista tehty soiva kulho. Kaikki antiikkisia aarteita eikä myynnissä. Alimpana puhvelinluusta intialaisen taiteilijan ja käsityöläisen tekemä elefantti (ei antiikkia), joka on nyt uusin aarteeni. Ei mikään hirvittävän arvokas rahallisesti, mutta niin kaunis!

Tapa, jolla Tom puhui paikallisista ja käsityön arvosta lämmitti mieltä, mutta toisaalta mietin, mitä tuo uskonnollinen antiikki tekee Norjassa. En kuitenkaan tiedä tarpeeksi, jotta voisin tai haluaisin asiaa sen enempää kyseenalaistaa. Ja ainakin tässä tilanteessa, se saattaa olla paremmassa tallessa täällä kuin kotonaan.

Mielenkiintoisia ja erikoisia ihmisiä tavattavaksi pienessä norjalaiskylässä.

***

Vierailimme tuolla liikkeessä ihmettelemässä tiibetiläisiä ja nepalilaisia aarteita viime lauantaina, onnellisen tietämättöminä siitä, mitä Nepalissa täsmälleen samaan aikaan tapahtui. Erityisesti tämän yhteensattuman vuoksi Nepalin katastrofi on koskettanut minua erityisesti.

Nepalissa on nyt suuri hätä, ja jos sinne ei mennä pikaisesti apuun, siellä saattaa kuolla enemmän ihmisiä koleraan kuin itse maanjäristyksen uhreina. Avulla on kiire.

Halutessasi voit tukea esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapua tai Punaista Ristiä katastrofityössä kykysi mukaan.

Aarrekartta

Koska tuo tarinani herätti niin paljon mielenkiintoa ja keskustelua, niin jatkan vähän saman teeman parissa. Ulkona sataa lorottaa vettä ja hevoset "leikkaavat" ruohoa taloni ympärillä ja nyt on hyvää aikaa kirjoitella tässä aampupäiväkahvia nautiskellessa. 

Vuonna 2007 avasin Kodin kuvalehden silloisen työpaikkani kahvihuoneessa. Jostain kumman syystä muistan tuon hetken edelleen. Siinä lehdessä oli useampikin kuva, jotka herättivät minussa voimakkaita tunteita ja päätin sillä hetkellä tehdä itselleni aarrekartan. Tiedättekö sellaisen, jossa lehdistä leikellään intuitiivisesti itselle jotenkin merkittäviä kuvia ja sitten niistä valitaan kuvia asioista, joita halutaan omaan elämään. Ne liimataan pahville ja aarrekartta on valmis. Asiaan pitää kuitenkin vähän keskittyä ja miettiä ihan oikeasti, mitä haluaa - tämänkin jutun pitää lähteä sydämestä. Toisten ohjeiden mukaan aarrekartta laitetaan seinälle muistuttamaan itsestään, joidenkin ohjeiden mukaan se piilotetaan johonkin laatikkoon tai kaapin päälle. Itse valitsin viimeisen vaihtoehdon. Toki sitä aina joskus vilkuilin vuosien varrella mutta unohdin sitten, koska se ei tuntunut toimivan.

Nyt seitsemisen vuotta myöhemmin se on kadonnut kokonaan, mutta muistan edelleen siihen liimaamani kuvat ja valitsin nyt sitten korvaavat omien kuvieni joukosta ;).

Kaikki alkoi kumisaappaista. Yhdessä aarrekartan kuvassa istui kaksi ystävystä valkoisen talon kuistilla öljykangastakeissa ja toisella oli ihanat kumisaappaat. Tummanruskeat (olen vähän kenkäfriikki…). No, yhdellä ratsastusreissulla pian tuon aarrekartan teon jälkeen poikettiin ihanassa Butiken på Landet-myymälässä Haaparannassa ja siellä ne olivat heti eteisessä. Ruskeat kumisaappaat ja ainoa jäljellä oleva pari minun kokoani. Maksoivat maltaita, mutta ne oli "pakko" ostaa. Saappaat palvelivat minua vuosia ja olivat hintansa väärti, kunnes viime keväänä rikoin toisen heinikossa piilossa olevaan piikkilankaan. Meinasin itkeä harmista. No. tarvitsin uudet pitkät saappaat. Kävin aika monta nettikauppaa läpi, mutta sillä hetkellä ainoat (!) oikeaa mallia ja kokoa olivat Aiglen vastaavat, jotka oli vielä 60% alennuksessa. Se kävi sikäli sopivasti, että tuossa kuvassa aikoinaan oli nimenomaan Aiglen kumpparit...

Se talo, minkä kuistilla nuo naiset istuivat oli valkoinen. Muistan miettineeni silloin, että se ei näytä kyllä yhtään suomalaiselta talolta, mutta ei se varmaan haittaa mitään... 

Siitä koko idean synnyttäneestä Kodin Kuvalehdestä leikkasin kuvia taidemaalari Inari Krohnin kodista ja ateljeesta. Vanhoja hirsiseiniä ja ruutuikkunat. Pöydillä öljyvärejä ja pensseleitä...

Yhdessä kuvassa oli hevosten silhuetti hämärässä...

Yksi kuva puutarhasta ja kasvihuoneesta. Kasvihuoneen vieressä istui kivannäköinen mies talikko kädessä.  No, puutarha on, mutta kasvihuonetta ei vielä (se on tulossa). Kivan näköisiä talikkoa heluttelevia miehiä on useampikin, mutta ei ehkä siinä mielessä, kun silloin ajattelin. Mutta siinä kuvassa olisi tietenkin pitänyt olla nainenkin…pariskunta siis. Tämän asian tiimoilta pitänee tehdä uusi aarrekartta :D.

Yksi kuva oli Roomasta Tiberin rannalta. Viime syksynähän lähdin sitten vuosien tauon jälkee Roomaan lomalle ja olen taas lähdössä kolmen viikon kuluttua… Asutaan taas siinä Tiberin rannan tuntumassa. Siitä näyttää tulevan jokavuotinen traditio.

Lisäksi aarrekartassa oli erilaisia tunnelmakuvia: antiikkinen tuoli (löytyy), kahvikuppi vanhoilla portailla (jep), koira makaamassa (koiria löytyy mutta ei sitä kuvan koiraa ainakaan vielä). Mutta aika ihmeellisen hyvällä prosentilla kuvat ovat muuttuneet todellisuudeksi.

No mihin tämä sitten perustuu? En tiedä. Joltain osin alitajuntaan, mutta on siinä jotain muutakin. Jotain suorastaan maagista.

Tänään oli facebookissa Paulo Coelhon Alkemistista lainattu teksti:

"When you really want something, all the universe conspires in helping you to achieve it."

"Kun todella haluat jotain, koko universumi auttaa sinua saavuttamaan sen."

Ehkä siinä on se juttu. Kannattaa kuitenkin muistaa sekin, mitä eräs viisas mies minulle kerran totesi. 

"Mieti tarkkaan, mitä elämääsi toivot, koska toiveesi saattaa toteutua. "

Ps. Jos innostutte tekemään aarrekarttaa, harkitkaa tarkkaan kuvia ja niiden sisältöä. Keskittykää asiaan. Miettikää mitä oikeasti elämäänne haluatte. Sydämestä. Olkaa täsmällisiä toiveidennne kanssa. Luulen, että se on se tärkein juttu. Ei niinkään se lopullinen toteutustapa. Aarrekartassa voi olla kuvia tai tekstiä, sen voi myös piirtää tai maalata. 

Mutta nyt sade taukosi pilvet väisyivät taivaalta ja ulkona paistaa aurinko - taidan lähteä vähän ulos touhuamaan. Mukavaa päivää ja lämmin kiitos vielä siitä, että tarinani kiinnosti ja jaksoitte sitä kommentoida!

Gamle Guri ja Huldran soitto

Yksi Norjan hienoja erityispiirteitä on se, että muinainen historia, vanhat legendat, myyttiset olennot ja viikinkiaikaiset symbolit ovat edelleen niin voimakkaasti läsnä kaikessa. Esimerkiksi Sauvakirkot eivät ole todellakaan "vain" vanhoja kirkkoja. Niillä kaikilla on on oma sielunsa ja oma tarinansa, niin kuin kerroin jo täällä. Kirkoille on ennen vanhaan annettu jopa nimi, yleensä naisen nimi, ja aikaisemmin myös Reinlin sauvakirkkoa on kutsuttu nimellä "Gamle Guri". Se on pieni, melko vaatimaton sauvakirkko ilmeisesti varhaiselta 1300-luvulta. Mutta silläkin on ihan oma luonteensa, oma taikansa ja oma tarinansa. Aivan ihmeellinen pieni kirkko, joka nököttää ihmeellisellä paikallaan ja näyttää siltä, kuin se olisi juuri nostettu paikoilleen.

 

Tarinan mukaan näin on käynytkin. Ei tosin ihan äskettäin. Vanhan legendan mukaan, se nimittäin rakennettiin toiseen paikkaan, alemmaksi virran rannalle. Huldraväki ei kuitenkaan ollut tyytyväisiä sen sijaintiin, ja niinpä he siirsivät sen eräänä yönä nykyiselle paikalleen.

"Ho er gamal, Reinlikyrkja no,

Ja, mange hundre år.

Og huldrefolket flytte ho,

til staden der ho står."

 "Tässä, missä vanha Reinlikirkko seisoo nyt, jo monta sataa vuotta, niin huldraväki sen tähän siirsi,  paikallee nykyiselleen." (hyvin vapaa suomennos...)

http://no.wikipedia.org/wiki/Hulder

Toisen legendan mukaan kirkkoväki kokoontui jumalanpalvelukseen kirkon valmistuttua. Kun pappi seisoi saarnastuolissaan, kuului ulkoa voimakasta soittoa. Pappi ja seurakuntalaiset ryntäsivät ulos tuon kauniin soiton perässä. He näkivät Huldran seisovan Langebergin korkeimmalla huipulla soittamassa. Musiikki oli niin riipaisevan kaunista, että kukaan kuulijoista ei voinut sitä koskaan enää unohtaa... 

 

Pappi käski Huldraa poistumaan, mistä Huldra suuttui ja heitti jättimäisen kiven kirkkoa kohden. Pappi piti kuitenkin ristiä kohotettuna Huldraa kohden, ja kivi putosi maahan ennen osumistaan kirkkoon. Sillon ilmestyi jättimäinen pukki näkyviin Huldran takaa, se puski Huldran alas vuorelta ja Huldra sai surmansa.

 

Huldran soittamaa melodiaa on soitettu myöhemmin häissä ja muissa juhlissa, ja sitä kutsutaan nimillä Langebergslåtten tai Lyarslåtten.

 

 

Täälläkin arvellaan olleen ensin pakanallinen palvontapaikka, mutta kristinuskon saavuttua Valdrekseen vuonna 1023, se tarinan mukaan hävitettiin ja paikalle rakennettiin kirkko. Nykyisen kirkon arvellaan olevan siis 1300-luvun alusta, mutta kaivauksissa nykyisen kirkon perustusten alta on löytynyt ainakin kahden aikaisemmman kirkon jäänteitä, varhaisimmat 1100-luvulta.

 

 

Kirkon kellotapuli sijaitsee portin yhteydessä - kirkon pihaan saavutaan siis tapulin läpi. Kun itse vierailin Reinlin sauvakirkossa ensimmäisen kerran toukokuussa 2011, ilma oli keväästä huolimatta syksyisen harmaa ja sateinen. Meitä oli paikalla viisi henkilöä. Kiertelin kirkkoa ja huomaamattani muut poistuivat takaisin autolle. Huomasin tämän vasta kun kirkon kellot alkoivat soida. Tapuliin oli ilmestynyt joku soittamaan kelloja, joten en päässyt poistumaan kirkon pihalta.

 

Kuva: http://www.reinli.no/

Seison kirkon kulmalla nojaten ikiaikaiseen seinään katsoen laaksoon ja voimakas tuuli alkoi puhaltaa kasvoilleni. Kellot soivat niin kuin satoja vuosia. Aika katosi. Tuota hetkeä ja tuota soittoa en voi koskaan unohtaa, niin kuin ensimmäiset kirkkovieraat eivät voineet koskaan unohtaa Huldran soittoa.  

 

Kuva: http://www.reinli.no/

Niin Gamle Guri valtasi paikan sielussani ja minun täytyy palata yhä uudestaan tuon vanhan kirkon luokse. Jäin miettimään, kuka mahtoikaan soittaa kirkon kelloja tuona toukokuisena iltapäivänä?

 

 

Lähteet: http://www.reinli.no/ ja http://no.wikipedia.org/wiki/Reinli_stavkirke