Muutoksen tuulia

Täällä säät ovat jatkuneet kesäisinä ja maisema vihertyy vauhdilla. Päivälämpötilat ovat olleet kahdenkymmenen molemmin puolin, ja jonain päivinä on tuntunut melkein liian kuumalta. Mulla on aina sopeutumisvaikeuksia kun kesä tulee näin yhtäkkiä. Joutuu palauttelemaan mieleen, että kuinka sitä kesällä oikein pukeutuukaan ja olo on melkein alaston kun lähtee ensimmäisiä kertoja liikkeelle ilman takkia.

Kuvat on otettu vappupäivänä, kun tehtiin työpaikan kanssa päiväretki läheiselle Vassfaretin alueelle.  Tällä reissulla ei patikoitu, vaan istuttiin nuotion ääressä ja otettiin aurinkoa. Paikka on yli 600 metrin korkeudessa, joten siellä oli vielä paljon talvisempaa kuin täällä alhaalla. Mietin taas tuolla istuessani, että olen kyllä monessa mielessä aika onnekas työpaikkani suhteen.

Olen muuten muuttamassa blogiani wordpressin puolelle, mutta muutto vähän venyy ja paukkuu - piti olla valmista toukokuun alussa. Muutoksessa on ollut niin paljon opettelemista ja omaksumista, että se ei tapahtunutkaan ihan niin helposti kuin olin toivonut. Tällaisissa tilanteissa myös sisäinen, usein aika hyvin piilossa pysyvä perfektionistini astuu esiin, ja viilaamisesta ei meinaa tulla loppua. 

Miksi muutos? No, vierivä kivi ei sammaloidu. Olen itse muuttanut aika monta kertaa, niin miksi ei sitten blogikin voisi kerran muuttaa :).

On siinä tietenkin "teknisiäkin" etuja muuttaa wordpressin puolelle, mutta katsotaan kunhan nyt saan kaikki jutut hoidettua kuntoon. Blogin nimi pysyy samana ja sisältökin varmaan aika samanlaisena. Jätän tämän "vanhan" blogin tänne edelleen luettavaksi ja aloitan siellä uudessa vähän niin kuin puhtaalta pöydältä. 

Mutta se muutto tapahtuu siis vasta tässä tulevina viikkoina, ilmoittelen sitten tarkemmin. Nyt siellä ei ole vielä mitään avoinna (uteliaille tiedoksi :)).

Toivon kesäisempiä kelejä myös sinne Suomen puolelle!

Unelmahommissa

Maailma ja työelämä ovat muuttuneet tosi paljon viimeisten vuosien aikana. Itse kuulun sukupolveen, joka on kasvatettu siihen, että koulun jälkeen hankitaan ammatti ja sitä työtä sitten tehdään eläkepäiviin asti. Tai niin ainakin kuuluisi tehdä. Nykyään tilanne on kuitenkin se, että hyvin harvalla on mahdollisuutta vanhanaikaiseen turvalliseen eläkevirkaan. Nykyään ei voi olla varma edes siitä, että omaa ammattia on kymmenen vuoden kuluttua olemassa. 

Olen pitkään seurannut Islannissa asuvan Satu Rämön "Salamatkustaja"-blogia. Satu on ekonomi, joka hankkii elantonsa mm. kirjoittamalla blogia, kirjoja ja lehtijuttuja. Hänellä on myös suomalaista designia myyvä kauppa Reykjavikisssa. Sitten hän toimii matkaoppaana ja järjestää mm. ratsastusvaelluksia.  Että niinkin voi elää.

"Työ ei ole paikka jonne mennään,

vaan asia joka tehdään."

Kun Satu julkaisi yhdessä bloggaajakollegansa Hanne Valtarin kanssa kirjan "Unelmahommissa", niin se piti hankkia ihan mielenkiinnosta. Olen nimittäin kerran ollut yrittäjä, ja se on asia, joka edelleen vähän kutkuttaa, vaikka minulla ihan mukava työpaikka juuri nyt onkin. 

Meillä jokaisellahan on oma unelmahommamme, ja itse tunnen muutamankin sairaanhoitajan, jotka ovat tehneet pitkän uran unelmatyössään. Tässä kirjassa keskityttiin kuitenkin niihin unelmahommiin, joita ei välttämättä ole edes olemassa, vaan jotka luodaan itse. Töihin, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisivat tuntuneet täysin utopistisilta. Suomikin on nykyään täynnä uskomattomia tarinoita ihmisistä, jotka ovat ennakoluulottomasti ja rohkeasti luoneet itselleen uran jollain hyvin kummallisella ja poikkeuksellisella tavalla. Se tarkoittaa usein yrittäjyyttä.

"Älä lähde toteuttamaan muiden ihmisten unelmia tai tavoitteita. Toteuta sinä omat unelmasi ja aseta omat merkkipaalusi."

Satu ja Hanne kertoivat kirjassa omista vaihtoehtoisista uristaan ja siitä, miten he ovat päätyneet nykyiseen tilanteeseensa. Molemmat kirjoittajat ovat varsinaisia työmyyriä ja lähestymiskulma asiaan oli pragmaattinen, työkeskeinen ja käytännönläheinen, mutta silti inspiroiva. Kirjassa oli myös haastateltu ihmisiä, jotka ovat onnistuneet luomaan itselleen omannäköisen unelmahommansa. 

Positiivista oli, että asiaa ei lähestytty rikastuminen edellä, vaan kyse oli siitä, että voisi kokea työssään onnea ja tyytyväisyyttä. Kirja ei siis ollut mikään opas pikarikastumiseen eikä siinä puhuttu siitä, miten mahdollisimman vähällä työnteolla voisi ansaita mahdollisimman paljon rahaa.

"Onnellisuus on menestymisen korkein muoto"

Kirjassa ei luoda turhia iluusioita - unelmahommat kun vaativat vähintään yhtä paljon työntekoa, jos ei enemmänkin. Tulokset eivät synny tyhjästä, vaan niiden takana on usein tuhansia työtunteja ja niistä aika iso osa ilman palkkaa tai se korvaus tulee vasta joskus myöhemmin - jos tulee. Jos ei tule, niin sitten kokeillaan jotain muuta.

Sekä kirjan kirjoittajien että haastateltavien tarinoista nousikin muutama asia ylitse muiden: unelmien toteutuminen vaatii ennakkoluulottomuutta, kykyä katsoa uudella tavalla, rohkeutta, sinnikkyyttä, epäonnistumisen sietoa ja sitä työtä. Ennen kaikkea sitä työtä.

Erityisesti Sadun lähestymistapa tarkkoine laskelmineen, suunnitelmineen ja exel-taulukoineen puhutteli allekirjoittanutta, koska juuri siinä on oma akilleen kantapääni. Minulla on, ja on aina ollut, paljon hyviä ideoita, mutta voin unelmoida ja jahkailla loputtomiin, pääsemättä koskaan siihen konkreettiseen suunnitteluun ja suunnitelmien toteutukseen. Unelmahommaan ei pääse unelmoimalla.

"Tavoite ilman suunnitelmaa on pelkkä toive"

Kirjassa nostettiin onneksi esiin myös se, että kun työ on kivaa, niin siinä on ihan samalla tavalla vaarana uupuminen ja stressaantuminen. Unelmastakin saattaa tulla arkea ja puuduttavaa, ja myös kivat asiat uuvuttavat, kun niitä on liikaa. Oman unelmahomman löytyminen ei suojaa uupumiselta, kyllästymiseltä tai elämän kriiseiltä. Eikä se unelmahommakaan ole välttämättä eläkevirka.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Erityisesti niille, jotka vielä etsivät sitä unelmahommaansa, ja niille, jotka haluavat rakentaa itselleen työn jollain vaihtoehtoisella tavalla, vaikkapa juuri somessa. Siihen kirjassa annetaan ihan suoria ohjeita ja vinkkejä. Mutta kyllä kirja on mielenkiintoista luettavaa muutenkin. Ainakin siinä saa monta ahaa-elämystä: ai että noinkin voi elää...

"Mikä parasta, unelmatyöt ovat erilaisia, aivan kuten ihmisetkin. Työ, joka saa toisen silmät syttymään innostuksesta, on toiselle välttämätön paha. "

Ole se muutos

Nyt ei ole ollut niinkään eksistentiaalinen kriisi, mutta melkoiset tuumaustalkoot itseni kanssa. Luin Friolandian Eveliinan jutun syömisen vaikeudesta, ja se laittoi ajatusprosessin liikkeelle. Itsekin olen tuskaillut nimittäin saman asian kanssa. Syöt sitten niin tai näin, aina syöt jotenkin väärin. Itse syön mielestäni varsin terveellisesti, mutta silti painoa vain tulee lisää, enkä voi sanoa voivani mitenkään erityisen hyvin.

Jotta pohdiskelut eivät menisi liian yksinkertaiseksi, tuli mukaan vielä etiikka ja arvot. "Erehdyin" katsomaan Netflixiltä dokumentin "Cowspiracy" (suosittelen lämpimästi), jossa puhutaan siitä, miten suurin yksittäinen ilmaston lämpenemiseen ja metsien tuhoamiseen vaikuttava seikka on länsimaisen ihmisen tolkuton lihankulutus ja karjatalous - ei suinkaan liikenne. Ja siihen sitten liittyy taas  mm. tuotantoeläinten kohtelu, jota olisi niin paljon mukavampi olla ajattelematta. 

Mutta jos arvoihini kuuluu kaiken elämän kunnioitus ja eläinten itseisarvon kunnioittaminen, niin miten ihmeessä voin popsia pihviä tai kanankoipia hyvällä omalla tunnolla, vaikka ne maistuisi kuinka hyvältä tahansa? Tai jos tarkemmin ajatellaan, niin edes syödä kananmunia tai juoda maitoa, sillä niidenkin teolliseen tuottamiseen liittyy niin julmia yksityiskohtia, että olisin mielummin niistä tietämättä.  

Mitä mieltä on arvoilla, vaikka kuinka ylevillä, jos ne ei muutu todeksi käyttäytymisen kautta? On niin helppo vastustaa eläimiin kohdistuvaa julmuutta ja väkivaltaa, olla huolissaan ilmastonmuutoksesta, tykätä ja jakaa erilaisia viisauksia facebookissa, mutta kuinka moni todellisuudessa toteuttaa näitä arvoja elämässään? En minä ainakaan. Tai toteutan ainoastaan siltä osin, kuin se on ollut  itselleni mukavaa ja helppoa. Jättänyt katsomatta filmejä ja lukematta juttuja, joiden olen arvannut häiritsevän mielenrauhaani. Joskus on niin paljon helpompi olla tietämättä. 

"Ole se muutos,

jonka haluat maailmassa nähdä"

-Mahatma Gandhi-

Mutta nyt olen tietoisesti avannut silmäni ja korvani ja tässä nyt sitten suunikin. Perehtynyt asioihin, ja sen seurauksena päättänyt osallistua kuukauden vegaanihaasteeseen, eli jättää ruokavaliostani pois kaiken eläinperäisen ravinnon.

Tiedän, että moni on aloittanut haasteen jo vuoden alussa, mutta itse herään näihin juttuihin aina vähän hitaasti. Syön kyllä jääkaapissa olevat oman pihan onnellisten kanojen munat loppuun, enkä hävitä nahkaisia kenkiä ja laukkuja tältä istumalta, mutta en osta enkä syö tehotuotettuja munia, maitoa, kalaa tai lihaa. 

Toiveena ja tavoitteena on, että opin kuukauden aikana valmistamaan maukasta kasvisruokaa, sekä käyttämään papuja, linssejä, vihanneksia ja juureksia monipuolisemmin. Kuukauden kuluttua teen sitten arvion sen suhteen, miten jatkan eteenpäin. 

Yksi asia minulle on selvinnyt jo nyt: käsitykseni ryppyotsaisista, kiihkoavista ja palavasilmäisistä vegaaneista on muuttunut. Toki varmaan heitäkin löytyy, mutta se ei ole koko totuus. Asiaan voi suhtautua myös maltillisen suvaitsevaisesti.

Ja tiedättekö mitä? Luulen, että tulen syömään tulevan kuukauden aikana paljon paremmin, terveellisemmin ja monipuolisemmin kuin mitä tähän asti. Mutta palaan tähän vielä uudemmankin kerran.

Jos asia kiinnostaa, niin tutustu vaikkapa aluksi

cowspiracy.com sivuston 30 päivän vegaanihaaste valmennuksineen (ilmainen, englanninkielinen)

Vegaaniliitto

Tutkittua tietoa vegaaniruokavaliosta, Vegaaniravtsemus-blogi

Hei me kuluttajat

Luin joulun aikana (taas kerran) Eija Wagerin kirjaa "Paluumuuttajan päiväkirja" (2008). Eija Wagerhan on toimittaja, joka yli kolmenkymmenen  Italian vuoden jälkeen palasi Suomeen, osti pientilan ja siirsi eläimensä Italiasta Suomeen. Suomi oli muuttunut ja usean ulkomailla asutun vuoden jälkeen sitä saa aika hyvää perspektiiviä erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. 

Wager kirjoittaa teräviä huomioita siitä, kuinka hänen poissaolonsa aikana Suomesta oli tullut kulutusyhteiskunta ja kansalaisista kuluttajia. Asukkaat olivat muuttuneet asiakkaiksi. Suomessa myytiin palveluja, mutta ei palveltu, oli holhousta mutta ei huolenpitoa. Liiketalouden käsitteet ja suhteet olivat hiipineet liiketaloudesta kaikkeen muuhunkin elämään. No, tilanne ei ole ainakaan parantunut kirjan julkaisemisen jälkeen, ja varsinkaan tämän nykyisen hallituksen aikana. Milloin ihan kaikesta tuli oikein bisnestä?

Luulen, että toisinaan jotkin ilmiöt täytyy viedä jotenkin sinne ääripisteeseen, ennen kuin ihmisten silmät alkavat avautua. Ja uskon, että sellainen suurempi yhteiskunnallinen muutos lähtee aina alhaalta ylöspäin, ei päinvastoin, vaikka meille niin mielellään uskotellaan. Meille syötetään ulkoapäin sitä, minkälaista elämää meidän pitäisi elää ja mitä on hyvä elämä. Kuinka meidän pitäisi kuluttaa, jotta saadaan aikaan jatkuvaa kasvua ja hyvinvointia. Mutta kenelle sitä hyvinvointia tässä nykymaailmassa oikein taotaan? Aika moni nimittäin tuntuu jäävän sen ulkopuolelle? Eikä nekään, jotka onnistuvat luomaan itselleen taloudellista menestystä, tunnu oikein olevan onnellisia, kun ei siitä hyvinvoinnista oikein jaksa tai ehdi siinä oravanpyörässä nauttia. Mutta jonkinlainen muutos on varmaan käynnistymässä. Ainakin haluan uskoa niin.

No mutta mitäs jos me ei tyydytäkään kuluttajan ja asiakkaan rooliin, vaan ryhdytäänkin suoraan tuottajiksi? Siis ihan niin kuin mummit tai isomummit teki. Joskus pyörän joutuu nimittäin keksimään uudestaan.

Kysyn itseltäni aika usein, että mitä oikein on hyvä elämä? Mikä on tarpeeksi? Tarvitsenko todellakin tätä kaikkea? Mikä on oikeasti tärkeää? 

Ja tällä hetkellä se tärkein asia on varmaankin yrittää pelastaa tämä maapallo lopulliselta tuholta, ja sitä ei kyllä kuluttamalla ja jatkuvalla kasvulla saada aikaan, vaikka meille uskoteltaisiin mitä. Aika toivoton urakka, mutta kyllä sekin lähtee ihan vaan meidän jokaisen korvien välistä ja rohkeudesta katsoa maailmaa vähän uusin silmin. Niin vaikeaa, mutta niin yksinkertaista. 

***

ps. suosittelen lämpimästi Eija Wagerin kaikkia kirjoja. Niitä ei taida saada ainakaan tällä hetkellä kirjakaupoista, vaan pitää yrittää etsiä antikvariaateista ja kirjastoista. Ja mainittakoon, että niiden lukeminen edellyttää varmaan myös ainakin jonkinasteista lämmintä suhtautumista eläimiin :).

ps. Jos aihe kiinnostaa, katsokaa tämä viitisen vuotta vanha, mutta edelleen erittäin ajankohtainen haastattelu, jossa vastakkain istuu Maarit Tastula ja filosofi Maija-Riitta Ollila. Viisaita naisia! Suosittelen! Haastattelu löytyy Ylen elävästä arkistosta

ps. tuo tuottajasta kuluttajaksi "plakaatti" on mukaeltu täältä löytämäni jutun perusteella (englanninkielinen)

TallennaTallenna

Muutama sana vihasta

Jos pitäisi valita yksi tunnetila kuvaamaan viime vuotta, niin se olisi viha. Enkä nyt puhu omasta elämästäni tai omasta tunnemaailmastani, vaan maailmasta noin yleensä. Enkä toisaalta puhu pelkästään sodista, terrorismista, USA:n presidentinvaalikampanjasta tai suomalaisesta politiikasta, vaan vihaa kylvetään, jaetaan ja ylläpidetään ihan täällä ruohonjuuritasollakin. Itsekin on joutunut tekemään välillä hartiavoimin töitä, että viha ei olisi tarttunut ja saastuttanut omaakin ajatusmaailmaa. Ajoittain on tosi vaikeaa olla provosoitumatta.

Meissä jokaisessa on olemassa kaksi puolta: on sekä se parempi että huonompi versio itsestämme. Itse voin olla joskus kärttyisä, kärsimätön, tyly, pahantuulinen, jääräpäinen, itsekäs, ennakkoluuloinen, sarkastinen ja teräväkielinen. Aika ikävä tyyppi. Mutta useammin olen varmaankin ystävällinen, lempeä, kiltti, joustava, suvaitsevainen, avarakatseinen, hauska ja huumorintajuinen. Pidän itseäni keskimäärin aika hyvänä ihmisenä, mutta on minussakin pimeä puoleni - niin kuin meissä ihan kaikissa. 

Pointti on siinä, minkä puolen antaa hallita, ja siihen pystyy kyllä vaikuttamaan. Toki se vaatii vähän harjoittelua ja työtä. Enkä puhu nyt teeskentelystä, vaan siis siitä, että pyrkii olemaan se parempi versio omasta itsestään. Vaikka meissä kaikissa on pimeyttä, niin on meissä myös sitä valoa, ihan jokaisessa,  ja se hyvä puoli on ihan yhtä tosi, aito ja rehellinen. Nykyään kun tuntuu, että ainoastaan negatiivisuus ja pahansuopaisuus on rehellisyyttä, mutta eihän se niin ole. Ystävällinen, myötätuntoinen ihminen voi olla ihan yhtä aito ja teeskentelemätön.

Maailman  tai yleisen ilmapiirin muuttaminen tuntuu aika toivottomalle tehtävälle mutta ei se ole. Se kun alkaa yksilöistä, meistä jokaisesta. Se alkaa siitä kuinka kohtelemme lähipiiriä, kuinka kohtelemme vieraita, kuinka kohtelemme kaupan kassaa, puhelinmyyjää, maahanmuuttajaa, uusnatsia. Tai mitä jaamme ja kirjoitamme fasebookissa. Mitä kirjoitamme tai kommentoimme netissä. Myönteisyys kun tarttuu ihan samalla tavalla kuin vihakin.

Jos oikein alkaa ärsyttää, yritän nykyään miettiä hetken ennen kuin julkaisen, kommentoin tai jaan jotain. Vaikka olisi kuinka houkuttelevaa vastata johonkin älyttömyyteen näppärästi, jätän vastaamatta. Ainakin yritän. Aina ei tarvitse sanoa mielipidettään. ja sananvapaus tarkoittaa sitä, että voi jättää myös sanomatta. 

Ja ei, ei tarvitse eikä saa vaieta silloin kun pitää avata suunsa. Myös lempeyttä, ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja hyväntahtoisuutta pitää puolustaa silloin kun on sen aika. Mutta ei silloinkaan vastata vihaan vihalla, koska se vain lisää vihaa - sen on niin yksinkertaista. Ja joskus negatiivisuuden voi myös vaientaa kuoliaaksi, kun ei suostu luovuttamaan sille omaa energiaansa.

Joten yritetään olla tänä vuonna se mukavampi versio itsestämme. Minä ainakin yritän. Vihaa on maailmassa jo ihan tarpeeksi, ei ainakaan lisätä sitä edes siinä lähipiirissämme. 

Ollaan ystävällisiä toisillemme. Aina!

Uusi vuosi, uudet kujeet?

On kyllä kummallista, miten uuden vuoden lähestyminen saa aina aikaan tunteen uuden alun mahdollisuudesta. Itse ainakin mietin aika montaakin asiaa, jotka haluaisin tehdä toisin. Ei mitään kovin suuria juttuja, mutta voisivat olla pienuudestaan huolimatta hyvinkin radikaaleja oman hyvinvoinnin kannalta. Mutta vähintään yhtä kummallista on se, miten älyttömän vaikeaa niiden pientenkin arkisten juttujen muuttaminen tai asioiden toisin tekeminen on. Ainakin minulle.

Vuoden ensimmäisen päivän euforiassa kakki tuntuu mahdolliselta: alan syödä terveellisesti, liikkua enemmän, ratsastaa, joogata, hoitaa itseäni, maalata enemmän. En osta uusia kirjoja, vaan luen kaikki ne lukemattomat lukemattomat (hauska suomen kieli!) kirjat. Teen sen, tämän ja tuon toisin, ja kohtaan tulevan kesän virkeänä, hoikkana, terveyttä hehkuvana ja raikkaana...

Jotain nimittäin tarvitsisi tehdä, ihan oikeasti, mutta kun sen noin luettelee, niin tuntuu aika haastavalta. Mutta eihän se sitä oikeasti ole - ihan mahdollisia juttuja kaikki. 

Eli ehkä uuden vuoden lupaukseni onkin se, että alan tekemään asioita, jotka saavat silmät loistamaan. Tiedän, että hevosilla on sellainen vaikutus, metsällä on sellainen vaikutus, joogallakin on sellainen vaikutus. Pitää vain ottaa se ensimmäinen askel.

Niin kuin niiden lukemattomien kirjojen lukeminen pitää aloittaa siitä ensimmäisestä kirjasta, ensimmäisestä sivusta ja ensimmäisestä sanasta, niin samalla tavalla pitää aloittaa kaikki. Siitä ensimmäisestä pienestä askeleesta. Heti ei tarvitse hypätä satulaan, jos satula tuntuu olevan liian korkealla, voi aloittaa siitä, että käy edes rapsuttelemassa noita hevosia ihan joka päivä - nyt sekin on usein jäänyt, kun en ole enää hoitovastuussa.  Ja se jos mikä saa silmät loistamaan.

Viime yönä oli ensimmäinen uusi vuosi pitkää aikaan, kun pystyin seisomaan ystävien pihalla ottamassa vastaan uutta vuotta ja katselemassa raketteja. Juhlittiin hyvin rauhallisesti. Arvatkaa mitä kaipasin? En suinkaan niitä menneitä kaupunkielämän uusia vuosia, kun vuoden vaihdetta juhlittiin vähän isommalla vaihteella, vaan kahta edellistä uutta vuotta, kun seisoin pimeässä pipo silmillä ja puhellen rauhoittavia hevosten rouskuttaessa heinää. 

Mutta ne raketit, niitä vihaan, vaikka ne kauniita onkin. Täällä meidänkin pienessä kylässä räjähteli siihen malliin, että joutsenet lensivät paniikissa edestakaisin pilkkopimeässä, ja se sai koko touhun tuntumaan järjettömältä. Puhumattakaan kaikista muista panikoivista eläimistä. Ainoa positiivinen asia on, että täällä pauke rajoittuu ainoastaan siihen yhteen tuntiin keskiyön kieppeillä, mutta sekin on eläimille liikaa. 

Viisivuotiskatsaus

Siitä alkaa olla nyt viisi vuotta, kun muutin Norjaan. Päätös tapahtui nopealla aikataululla ja hyvin impulsiivisesti, eikä mulla ollut paljonkaan kokemusta Norjasta, norjalaisista tai mistään muustakaan norjaan liittyvästä. Oikein hävettää, kun sitä nyt ajattelee. Faktahan nimittäin on, että Etelä-Suomesta katsoen Norja on aika kaukana ja monelle myös aika vieras. Pohjoisessa tilanne on vähän eri yhteisen rajan ansiosta. Mutta vaikka Norja oli jäänyt vieraaksi, niin ennakkokäsityksiä minulla toki oli. Tässä vähän yhteenvetoa hyvin subjektiivisesti. Saa kommentoida ja korjata käsityksiäni, jos tarvetta.

Norjan kieli:

Ennakkokäsitys: Olin vakaassa käsityksessä, että norja on hassusti puhuttua ruotsia ja ruotsin pohjalta norjaa on helppo oppia. 

Nykyinen käsitys: No ei ole. Norja on ihan oma kielensä, tai oikeastaan kaksi kieltä, nynorsk ja bokmål, ja noin miljoona toinen toistaan kummallisempaa murretta - joka laaksossa omansa. Bokmål on oikeastaan enemmänkin  hassusti puhuttua tanskaa, koska se pohjautuu tanskan kieleen, ja nynorsk taas sekoitus muinaisia skandinaavisia murteita. Ruotsin ja norjan kielet ovat toki aika lähellä toisiaan ja ruotsin kielen taidosta oli alussa paljonkin apua, mutta se on osoittautunut myös kummalliseksi esteeksi oppia norjaa. Siitä on uskomattoman vaikeaa päästä irti ja olen itse päätynyt sellaiseen sekakieleen, etten edes aina tiedä puhunko norjaa vai ruotsia. Vielä viiden vuoden jälkeen joitain murteita on on tosi vaikeaa ymmärtää, ja varsinkin nopeassa keskustelussa putoan edelleen helposti kärryiltä.

Norjalaiset:

Ennakkokäsitys: Norjalaiset ovat tosi kivoja, sosiaalisia, avoimia ja norjalaisiin on helppo tutustua. Sellaisia iloisia Holmenkollen-norjalaisia.

Nykyinen käsitys: Kyllä ja ei. Norjassa, ihan niin kuin Suomessakin, kansanluonne vaihtelee alueittain, ainakin noin keskimäärin. Noin karkeasti voisi kai sanoa, että rannikolla ja Oslossa ihmiset ovat avoimempia ja puheliaampia, ja täällä sisämaassa pidättyväisempiä. Alue jolla asun, eli Valdres, on kuuluisa siitä, että ihmiset ovat pidättyväisiä, sisäänpäinlämpiäviä ja ulkopuolisen on vaikea päästä sisään yhteisöön. Tällä alueella ihmiset ovat huomattavasti lähempänä umpimielisiä ja hiljaisia suomalaisia, kuin sitä omaa ennakkokäsitystäni norjalaisista. Ne puheliaat ja vilkkaat norjalaiset ovat lähes poikkeuksetta muuttaneet tänne muualta, ja olen ymmärtänyt, että varsinkin muualta tulleille norjalaisille tänne sopeutuminen on ollut vaikeaa. Suomalaiselle tämä on toisaalta ihan kotoisaa...

Mutta myös täkäläiset ovat suomalaisiin verrattuna huomattavasti yhteisöllisempiä, kannustavampia ja positiivisempia. Itse olen usein tullut tuskallisen tietoiseksi omasta suomalaisesta suorapuheisuudestani, lyhytsanaisuudestani ja kehumisen vaikeudesta.

Toisaalta sitten se, että aina yritetään olla kovin positiivisia kasvokkain, eikä epäkohdista puhuta suoraan, kostautuu takanapäin puhumisena ja riitelynä, vaikkapa lehtien palstoilla. Olenkin ajatellut perua paikallislehden tilaamisen, koska se on täynnä riitelyä.

Mutta kaiken kaikkiaan ja keskimäärin norjalaiset, ja myös täkäläiset, ovat kyllä kivoja ja sosiaalisia, ja kun sinut on hyväksytty joukkoon, saat kyllä apua ja tukea, jos vain tarvitset.

Urheilu ja ulkoilu:

Ennakkokäsitys: Norjalaiset ovat urheiluhulluja ja luontoihmisiä.

Nykyinen käsitys: Kyllä. Vielä enemmän kuin olin ajatellut. Varsinkin murtomaahiihdolla on täällä ihan erityinen asema. Varmaan lähes jokainen hiihtää, ja Oslon keskustassakin saattaa törmätä ihmisiin sukset kainalossa. Suomalainen sisu on ehkä sitä, että hiihdetään yksin ja räkä poskella ja sellaisella perkele-energialla, mutta norjalaiset hiihtävät porukassa ja iloisesti, ja laduille mahtuvat niin lapset kuin koiratkin, eikä sauvoilla kauheasti lyödä muita ( niin kuin Suomessa saattaa tapahtua). Stereotypia norjalaisvillapaidassa tai punaisessa anorakissa ulkoilevasta punaposkisesta norjalaisesta on edelleen ihan pätevä.

Toisaalta täällä on paljon myös melkoista ekstreme-asennetta, jossa suomalainen sisu joutuu vähän  uuteen valoon. Monet ovat rautaisessa kunnossa ja tekevät sellaisia hiihto- ja kiipeilyreissuja tuonne tunturiin, että ei voi kuin suu auki ihmetellä ja ihailla. Sää on harvoin esteenä. Ja jos ei ekstremeä, niin sitten mennään ihan vaan lähimetsään ja laitetaan nuotio pystyyn. Lapsia kuljetetaan mukana pienestä pitäen.

Urheilu on myös jonkinlainen tabu ja urheilutähdet puolijumalia. Anteeksi annetaan niin rattijuopumukset kuin doping, tai tuota vimeiseksi mainittua ei tarvitse antaa anteeksi, koska sitä ei täällä käytetä ;). Näin ulkomaalaisena ja varsinkin suomalaisena kannattaa aiheesta olla ihan hiljaa.

Hintataso ja palkat:

Ennakkokäsitys: Norjassa on kallista, mutta myös tosi hyvät palkat.

Nykyinen käsitys: Kyllä ja ei tässäkin.  Suomeen verrattuna jotkin asiat ovat norjassa kalliimpia, mutta ei suinkaan kaikki. Vaatteet ovat aika samoissa hinnoissa, kodintekniikka usein halvempaa, asumisen hintataso riippuu alueesta ja vaikkapa eläinlääkärikäynnit ovat halvempia kuin Suomessa. Ruoka on vähän kalliimpaa, mutta ei siinäkään mitään hirvittäviä eroja ole. Ravintolassa syönti ja juominen sekä tupakointi on kalliimpaa kuin Suomessa. Mutta suomalaisvieraani ovat poikkeuksetta hämmästelleet sitä, että ei täällä olekaan niin kallista kuin Suomessa kuvitellaan.

Palkat on paremmat kuin Suomessa, mutta eivät mitenkään pilvissä ja verotus on kova. Yleinen käsitys varmaan kuitenkin on, että elintaso on täällä korkeampi kuin Suomessa. Riippuu tosin vähän siitä, missä päin maata asuu ja millä alalla sattuu työskentelemään.

Öljyrahat:

Ennakkokäsitys: Norja on rikas maa ja öljyrahat näkyy kaikkialla.

Nykyinen käsitys: No ei kyllä näy, öljyrahat makaa rahastoissa. Tiet ovat usein kurjassa kunnossa ja niitä rahoitetaan usein autoilijoilta kerättävillä tietulleilla.  Norjassa myös on paljon tosi köyhiä kuntia (kuten tämä meidän kuntamme). Just oli lehdessä, että monissa kunnissa opettajat ostavat omilla rahoillaan välineitä kouluun!!! Kun kävin paikallisessa koulussa, hämmästyin sen surkeaa  kuntoa. Pulpetit ja tuolit oli risoja, roskiksina rikkinäisiä ämpäreitä ja muuta vastaavaa. Tässä nykyisessä työpaikkassanikin on nollabudjetti, eli jos haluan tehdä jotain erityistä näiden asukkaiden kanssa (vaikka leipoa), pitää rahat kerjätä näiltä rutiköyhiltä mielenterveyskuntoutujilta tai sponsata itse... Tosin tässä on varmaan eroja kunnittain, ja asiaan vaikuttaa sekin, että norjalaiset ovat vähän suurpiirteisempiä - ei se ole niin justiinsa. 

Terveydenhuoltokin on usein vähän niin ja näin, ja esim. syöpähoidot saattavat viivästyä kuukausitolkulla.

Luonto:

Ennakkokäsitys: Norjassa on hieno luonto

Nykyinen käsitys: KYLLÄ ja vielä paljon hienompi kuin koskaan osasin kuvitella. Enkä ole edes nähnyt niitä hienoimpia paikkoja. Paikallisten mielessä täällä kotikylässäni ei ole mitenkään erityistä, mutta itselläni henki edelleen salpautuu ihastuksesta lähes päivittäin. Norja on upea maa, ja norjalainen luonto on se suurin yksittäinen syy, miksi täällä haluan asua. Tänne kannattaa todellakin matkustaa!

Yllätys tosin on myös se, että luonnonsuojelu on lapsen kengissä. Petoviha rehottaa ja norjassa on paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiita ottamaan hengiltä kaikki pedot, ne kun eivät kuulu samaan luontoon vapaana laiduntavien lampaiden kanssa. Keväisin luontoon päästetään lähes 2 miljoonaa lammasta, joista noin 120 000 jää palaamatta, johtuen siitä, että niiden liikkeitä tai hyvinvointia ei useinkaan valvota millään tavalla. Petojen osuus tässä hävikissä on hyvin pieni, mutta siitä moni ei puhu mitään.

Valaanpyynnin puolustajiakin löytyy edelleen, vaikka valassafarit ovat nykyään paljon suurempi ja parempi bisnes kuin valaanpyynti. 

Summa summarum:

Monta juttua jäi mainitsematta, mutta Norja on osoittautunut monessa mielessä aika erilaiseksi maaksi, kuin mitä olin etukäteen ajatellut tai kuvitellut. Siitä huolimatta tänne sopeutuminen on käynyt tosi helposti. Mitään sellaista kulttuurishokkia ei ole koskaan tullut, vaikka ne alun ruusunpunaiset lasit ovatkin pudonneet (jos sellaisia nyt olikaan) - Norja on monessa mielessä niin samanlainen kuin Suomi. Ehkä itseäni on auttanut se, että en alun perinkään lähtenyt hirveästi vertailemaan näitä kahta maata. Suomi on Suomi ja Norja on Norja - molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Toistaiseksi ei ole tullut kertaakaan mieleen, että muuttaisin takaisin Suomeen, mutta toisaalta sekin on ihan mahdollista. Joskus kielen kanssa tuskaillessa on käynyt mielessä, että pitäisikin ehkä muuttaa Ruotsiin, kun ruotsin kieli tuntuu sujuvan niin paljon paremmin. Ja joskus oikein kurjalla kelillä on käynyt mielessä, että olisko voinut muuttaa johonkin toisenlaiseen ilmastoon samantien...

TallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallennaTallenna

Hei hulinaa sano halinen

Loma loppui kertarysäyksellä ja työt meinaa nyt vähän häiritä vapaa-aikaa. Kuuden päivän työputki, josta puolet ihan uudessa ja tosi vaativassa paikassa. Lukemattomia avaimia, koodeja, salasanoja, uusia ihmisiä, nimiä ja käytäntöjä. Onneksi Norjassa ovet ei yleensä mene lukkoon kuin avaimella - muuten olisin lukinnut itseni ulos jo monta kertaa.

Ja jotta aika ei kävisi pitkäksi, just tähän kuuden päivän työputkeen ajoittuu myös pesti eläintenhoitajana muiden lomaillessa. Kaksi hevosta, kaksi koiraa, viisi kissaa ja kahdeksan kanaa. Kolmen kultakalan isäntäperhe tuli onneksi tänään kotiin. Toisella koirista tietenkin vielä juoksuaika ja juuri ne kriittiset päivät, joten se on ihan vahdittava. Erinäinen nippu avaimia tässäkin pestissä, ja koko ajan tunne, että olen varmaan unohtanut jotain... joku eläin nyt varmasti nääntyy janoon jossain oven takana, kun en ole muistanut sitä hoitaa...

Tältä illalta on hevoset paijattu ja öljytty, koirat ruokittu ja ulkoilutettu, kissat ruokittu ja kanatkin istuvat kiltisti rivissä orrellaan, joten nyt voi hetken rentoutua. Ainakin yrittää.

No kaksi työpäivää vielä jäljellä, siten on yksi vapaapäivä ja lomailijatkin saapuvat kotiin lemmikkiensä luokse. 

Keisarin uudet vaatteet

Kiitos facebookin, välillä tuntuu, että vähän jokainen on nykyään jonkinlainen lifecoach, elämänvalmentaja, henkinen valmentaja, mentor tai vastaava. Tai ainakin joka toinen. Kovin monen työssään uupuneen unelma tuntuu olevan se, että voisi hypätä oravanpyörästä (erittäin ymmärrettävää), ja tehdä jotain omaa, yleensä joko "auttaa muita" tai "tehdä jotain luovaa". Molemmat tietenkin hienoja juttuja, vaikka leipä saattaa olla tiukassa. Ja ne jotka eivät kaipaa uutta uraa, hakevat sitten ehkä itse tukea  näiltä valmentajilta. 

Aika lyhyellä, mutta usein kalliilla koulutuksella tai kurssituksella saa kutsua itseään jonkin sortin coachiksi tai valmentajaksi. Ja periaatteessa ihan ilman kurssitustakin, lukemalla ehkä muutaman opuksen. Näitähän ei kukaan oikeasti valvo. Jos sattuu olemaan taitava markkinoimaan ja verkostoitumaan, niin yhtäkkiä meillä on "tunnustettu ja tunnettu" lifecoach tai henkinen valmentaja, jolla ei ehkä hienojen nettisivujen ja karismaattisen luonteen lisäksi ole kovinkaan paljon ymmärrystä ihmisen psyykestä saati edes omasta psyykestään. Tästä aiheesta, oman kokemuksensa perusteella, on kirjoittanut Sanna Mämmi erittäin hyvän kirjoituksen.

Itse olen aikoinaan opiskellut useita vuosia erilaisia terapiataitoja tuolla "virallisella" puolella (ja vähän sen sivussakin), ja silti usein tuntui, että omat rahkeet loppuivat ihmisten psyykkisen hädän tai hankalien elämäntilanteiden edessä. Siksi joskus sydäntä kylmää, kun miettii, miten heppoisin eväin ihmisen elämää saatetaan lähteä mestaroimaan. Joissain elämäntilanteissa tällainen kevyempi lähestymistapa on ihan paikallaan, mutta jos luvataan apua myös psyykkisiin ongelmiin, jopa psykoottistasoisiin ongelmiin, niin liikutaan kyllä vaarallisilla alueilla. Tällaistakin olen nimittäin nähnyt.

Ensimmäisiä asioita, jonka itse aikoinaan opinnoissani opin, on että ihmisen psyyke on helppo hajoittaa. Terapeutin auktoriteetillä on helppo lähteä kaivelemaan tosi vaikeita asioita, mutta korjaaminen ja kokoaminen onkin sitten huomattavasti vaikeampaa. Joten älä koskaan hajoita mitään, jos et osaa sitä uudestaan koota. Halu auttaa, vaikka kuinka vilpitön, ei nimittäin aina riitä. 

Joihinkin elämäntilanteisiin kevyempi coachaus tai mentorointi sopii oikein hyvin. Noiden lukemattomien erilaisten elämäntaitovalmentajien joukossa on ehdottomasti paljon myös oikein pätevää porukkaa. Mutta olkaa tarkkana, haluatte sitten apua joltain elämäntaito tai muulta valmentajalta tai haluatte osallistua koulutukseen. Tutkikaa taustoja,  lukekaa rivien välistä, älkääkä antako hienolta kuulostavien sanojen sokaista, niissä ei nimittäin aina ole sisältöä nimeksikään. Muistakaa, että hienot nettisivut on helppo laittaa pystyyn. Ja tietäkää, että kallis ei välttämättä tarkoita laadukasta. Coachaus, valmennus tai koulutusten järjestäminen on tietenkin työtä, josta pitää saada korvaus, mutta jos taustalla haiskahtaa bisnes, niin olkaa erityisen tarkkana.

Muiden osallistujien mielipiteisiin kannattaa myös suhtautua pienellä varauksella - varsinkin, jos ne on kirjattu sinne valmentajan nettisivuille. Se on markkinointikikka. Jos ja kun ihminen osallistuu tällaisiin ja maksaa ehkä itsensä kipeäksi, tapahtuu kaksi asiaa: vaikka kokisi tulleensa huijatuksi, sen haluaa kieltää, ja toiseksi, osallistujat joutuvat usein aluksi jonkinlaisen joukkopsykoosin ja hurmoksen valtaan. Tätä olen nähnyt ihan tuolla virallisella puolellakin. Pitkän linjan ammattilaisetkin saattoivat hurahtaa uudenlaiseen terapiamuotoon, kunnes sitten vähitellen laskeutuivat taas maan pinnalle. Vielä ei ole keksitty terapia- tai valmennusmenetelmää joka toimii kaikille ja kaikissa tilanteissa.

Maailma on muuttunut ja muuttumassa radikaalisti. Monet vanhat jutut ja instituutiot ovat tulleet tiensä päähän. Asiat, joihin vanhempamme ja isovanhempamme pystyivät vielä luottamaan, eivät enää kanna. Pysyvät työsuhteet tai pysyvät parisuhteet ovat nykyään harvojen saavutettavissa. Kirkko ei tunnut enää vastaavan ihmisten henkisiin tai hengellisiin tarpeisiin. Raha, materia ja omistaminen ei ole tuonutkaan pysyvää onnea. Koko maailma tuntuu olevan sekaisin. Ei ole ihme, että olemme vähän hukassa ja joudumme etsimään sitä peruskalliota, jonka varaan elämänsä voisi rakentaa. 

Mutta kysyntä luo tarjontaa ja polulla on monennäköistä tiennäyttäjää, oli kyse sitten henkisestä polusta tai arkisemmista elämänvalinnoista. Illuusioita on helppo luoda, erityisesti nyt tällä some-aikakaudella, joten opetelkaa näkemään niiden läpi. Keisarilla ei ole aina vaatteita - edelleenkään. Ei tarvitse olla paranoidi, mutta nykyaika vaatii meitä olemaan erityisen hereillä ja tarkkana. Enää ei ole varaa tuudittautua siihen, että kaikki on sitä miltä se näyttää. 

Piti kirjoittaa ihan muusta, mutta tuli nyt tällainen vuodatus. Jostain syystä.

Kaunista sunnuntaita  - täällä on lopultakin siirrytty kumisaappaista sandaalikauteen :).

Herää pahvi!

Viime syksynä seisoin tuolla vuoremme juurella kun toisaalla Norjassa odotettiin kokonaisen vuoren huipun romahtamista, ja kirjoitin seuraavaa: 

"Kävelen tuolla vuoremme juurella turvallisella, vaikkakin kunniottavalla mielellä. Jos sieltä irtolohkare osuu juuri minun päähäni, niin sitten se oli niin tarkoitettu. Ihan samalla tavalla, kuin se mahdollinen salamaniskukin. Näin uskon."

Toissa iltana olin koirien kanssa lenkillä, ja tadaa: täsmälleen tuossa samassa paikassa, missä seisoin ottamassa tuota ensimmäistä kuvaa, oli suuri vuorenseinämästä irronnut kivi...

Jäin miettimään, että onkohan tässä nyt joku viesti? Usein sitä kirjoittelee elämää suurempia viisauksia, hienoja sanoja ja kauniita ajatuksia ilman, että niitä ihan oikeasti on sisäistänyt. Samalla tavalla kun niitä ajatelmia ja elämänohjeita lisäilee facebook-seinälleen. Hienoja ajatuksia, sanoja ja elämänohjeitahan tässä maailmassa riittää. 

Sitä tekee hyviä päätöksiä, jotka unohtaa seuraavana päivänä ihan yhtä kevyesti kuin sen facebook-seinälleen lisäämänsä elämänviisauden. Näin ainakin minä toimin ihan liian usein. Jätän edelleen tekemättä asioita, jotka pelottavat. Pysyn tiukasti mukavuusalueellani. En muista olla kiitollinen kaikesta tästä ja jupisen turhista. 

Arggh miten omien astenteiden ja toimintamallien muuttaminen voi olla vaikeaa! Se on hyvä muistaa silloinkin, ja etenkin silloin, kuin toivoo ja edellyttää toisilta  muuttumista.

Ehkä mulle taas kerran muistutettiin oikein konkreettisesti, että se kivi voi ihan oikeasti pudota ja osua juuri omaan päähän? Elämä on ihan oikeasti rajallista. Oikea aika toimia on nyt. Ei sitten.

Intohimoista

Eksyin pariinkin uuteen blogiin, jossa bloggari hyvin selkeästi tuntui tietävän, mikä hänen elämäntehtävänsä ja intohimonsa täällä maan päällä on. Katsoin myös televisiosta haastattelun nuoresta naisesta, jolla on selvä elämäntehtävä, mutta nyt vakavan sairauden seurauksena ehkä vain pari vuotta aikaa toteuttaa se. Ja sen seurauksena vielä palavampi intohimo saada asioita eteenpäin. Katsoin myös äskettäin Nepalissa kiipeilyonnettomuudessa menehtyneen suomalaisen vuorikiipeilijän haastattelun.

Vaikka kahdella jälkimmäisellä on surullinen kohtalo, tunsin silti vähän kateuden piston noita ihmisiä kohtaan. Elää elämäänsä tietäen, mikä se oma juttu on. Tehdä valintoja ja suunnata energiaansa siihen yhteen päämäärään.

Ja sitten tämä tietenkin käynnisti oman pohdinnan siitä, mikä minun intohimoni tai elämäntehtäväni täällä maan päällä oikein on? Toistaiseksi on tullut enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Mietin niitä elämäni hetkiä, jolloin olen ollut kaikkein onnellisimmillani. Aika helppoa. Hevosten kanssa, puutarhassa, metsässä ja maalatessa.

No, mutta mikä noista on sitten se elämäntehtäväni ja intohimoni? Vai joku ihan muu? Ongelmana on, että on niin monta mielenkiintoista juttua… Kun niitä on monta, teen vähän sitä ja tätä syventymättä kunnolla mihinkään. Voin puhua hetkittäisestä innostumisesta, onnellisuudesta ja nautinnosta, mutta intohimosta tai elämäntehtävästä?

Entä voiko intohimon tai elämäntehtävän päämäärä olla se, että tekee omasta elämästään mahdollisimman antoisaa, mukavaa, jännittävää, vai pitääkö siinä olla joku suurempi päämäärä: tehdä tästä maailmasta vähän parempi paikka? Onko arvokkaampaa, jos elämäntehtävänä ja intohimona on taistella vaikkapa ilmastonmuutosta vastaan, kuin että intohimona ja elämäntehtävänä on valloittaa maailman korkeimmat huiput tai rakentaa kehostaan täydellinen?

Ajattelin kirjoittaa lapulle elämäni tärkeät jutut (tässä tapauksessa jättää pois perheen, ystävät ja terveyden ym.), ja sitten siitä yksi kerrallaan viiivata yli ja katsoa, mikä jää jäljelle. Mutta tarvitseeko intohimoa miettiä? Tarvitseeko sitä oikeasti tehdä tuollaisia temppuja, jotta selviäisi mihin sitä oikein suhtautuu intohimoisesti? Eikö sen pitäisi olla vähän niin kuin itsestään selvää?

Vai onko se niin, että päättämällä ja keskittämällä kaiken tarmonsa johonkin asiaan, se muodostuu vähitellen intohimoksi ja elämäntehtäväksi?

Onko niin, että oikeasti vain harvalla käy niin onnellisesti, että on selkeän lahjakas vaikkapa matemaattisesti, musiikillisesti tai liikunnallisesti ja sitä omaa intohimoaan ei tarvitse sen enempää miettiä. Useammalla kyse ei ole erityislahjakkuudesta, vaan enemmänkin päätöksestä, sinnikkyydestä ja energian suuntaamisesta tiettyyn päämäärään: tekee valinnan ja sitten pitää sen päämäärän selvänä mielessään… ja sitten on suuri enemmistö niitä, jotka elävät elämänsä ihan onnellisena ilman mitään sen suurempia intohimoja tai elämäntehtäviä. Ja sitten jokunen onneton, joka viettää elämänsä miettien ja etsien sitä omaa intohimoaan...

Eli kuten sanoin, enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tervetuloa pohtimaan, jos ei ole muuta tekemistä näin pääsiäisen alla :). Onko sinulla jokin intohimo tai elämäntehtävä? Oletko niin onnekas, että tunnet intohimoa työtäsi kohtaan? Vai tunnetko intohimoa jotain harrastustasi kohtaan? Ja voiko sen vain päättää: tämä on elämäntehtäväni ja tähän suuntaan tästä lähtien kaiken energiani?

Vai tarvitseeko sitä suurta intohimoa tai elämäntehtävää edes kaikilla olla? Onko se hyvän elämän edellytys? Kukan elämäntehtävänähän on olla kukka, ja sen elämä on kuitenkin merkityksellinen. Mitäpä, jos ihmisen elämäntehtävänä onkin olla ihminen? Ei me nyt niin hirveän paljon erota kukasta, vaikka niin kuvitellaankin. Samaa luontoa kaikki.

Vai ollaanko?

Unelmien toteuttamisesta

Pitää vielä vähän jatkaa eilisen postauksen tiimoilta. Mulle tuli nimittäin puhelu, jossa ystävä kysyi, että mitä kauheaa siellä on tapahtunut, kun oli niin synkkä kirjoitus... Itse vähän hämmästelin, kun ei sen ollut tarkoitus olla suoranaisesti synkkä, kunhan jupisin itsesäälissä :). Ja nuo molemmat postaukseen päässeet ystäväni (jotka eivät muuten tiettävästi lue tätä blogia), ovat olleet ne parhaat kannustajat tänne muuton yhteydessä, joten heillekin sattui vain huono päivä. Tai he olivat kommenteissaan kovin suomalaisia. Ja minä saatan olla ihan samanlainen. Ainakin näihin norjalaisiin verrattuna.

Mutta vaikka itsekin käyttäydyn täällä kovin suomalaisesti, niin ehkä myös näen selvemmin jotain suomalaisuuden perusjuttuja. Ja eniten just itseni kautta.

Kyllähän Suomessa vähän on niin, että kell' onni on, se onnen kätkeköön. Ainakin aika moni kommentoi, että pitää unelmansa omana tietonaan tai sitten on katunut niiden kertomista. Aika useinhan se on niin, että jos kerrot haaveistasi, niin vastassa saattaa olla vähän ehkä kateuteen perustuva "mikä tuo kuvittelee olevansa" -asenne (eri termein viestitettynä), tai sitten sellainen rakkaudellinen ja välittävä "kunhan se nyt ei vain pety" -asenne. Aika harvoin sellainen "Wau, hieno juttu, kuulostaa tosi hienolta, kyllä sä pystyt siihen, kannattaa ainakin yrittää"- asenne. 

Jos nyt sattuisi niin, että se unelma ei toteudukaan, osoittautuu huonoksi valinnaksi tai johtaa peräti epäonnistumiseen, niin mitä sitten? Onko se niin vaarallista? Miksi me suomalaiset niin hirveästi pelätään epäonnistumista? Miksi meillä epäonnistuminen on usein häpeä, kun se jossain muualla kannustaa yrittämään uudestaan? Miksi meillä niin usein ollaan joko suoraan vahingoniloisia tai sitten taputetaan olkapäälle lohduttaen ja sanotaan: mitäs mä sanoin? Kun jossain muualla nostetaan ylös ja kannustetaan yrittämään uudestaan. Vai onko se niin?

Koska kyllähän ne parhaat jutut lähtee usein jonkin mahdottomalta tuntuvan asian unelmoinnista. Se saattaa lähteä tosi pienestä. Unelma jalostuu suunnitelmaksi ja suunnitelma ehkä teoiksi. Mutta joku tosi hyvä juttu saattaa pysähtyä jo siihen ensimmäisen pienen idean tai unelman lyttäämiseen. Koska se ensimmäinen ääneen lausuttu pieni unelma on usein vielä niin kovin hauras, että se ei ehkä kestä minkäänlaisia iskuja.

Kävin etsimässä yhtä itämaista viisautta, mutta kohtalo päätti näyttää minulle unelmien toteuttamisen kaavan

Viisaita sanoja. Niin kuin Tommy Tabermanillakin:

Kerran aloitettuasi uneksimisen

älä hetkeksikään lopeta.

Uneksi vain mahdottomia,

sillä huomista eivät

järkevät latteudet kiinnosta.

Ole hyvä unelmiasi kohtaan,

ja anna niiden toteutua.

Äläkä koskaan kuvittele,

että sinun unelmasi on ainoa.

Älä hämmästele ihmeitä,

iloitse niistä.

Kävele vetten päällä.

Herätä kuolleita henkiin.

Muista, että hymyily 

on uneksimista

Hyvää viikonloppua!

Actionia iltapimeässä

Piti eilen laittaa vähän blogin ulkoasua uusiksi, mutta suunnitelmat muuttuivat. Illalla alkoi taas sataa lorottaa ihan kunnolla ja odottelin sateen taukoamista, jotta voin käydä tekemässä hevosten luona iltatarkistuksen kuivin jaloin. Sade ei tauonnut, joten ei auttanut kun vetää lopulta kurapuku päälle ja lähteä taapertamaan ennen pimeän laskeutumista. Kello oli melkein yhdeksän. Laidun on iso ja hevoset painuivat just toiseen suuntaan joten ajattelin vähän lintsata ja tyytyä katsomaan kauempaa, että kaikki kulkee nätisti neljällä jalalla. Näin näytti olevankin. Käännyin jo takaisin kotiin,  kun kuulin hirnuntaa. Harkitsin hetken, mutta pakko oli mennä katsomaan, kuka hirnuu ja miksi. Ja siellä seisoi Elvira puiden katveessa, eikä ollut suinkaan muiden joukossa menossa juomapaikalle - olin nähnyt väärin. Ja se ontui yhtä jalkaansa aika pahasti. Viisas, viisas Elvira, kun osasi hirnua perääni!

Jalan pikatarkistus. Näytti olevan vain venähtänyt (ei ole ensimmäinen kerta), takaisin tänne pihaan hakemaan kipulääkettä ensiavuksi. Kumisaappaat jalassa ja sadetakki vettä valuen tutkimaan annosteluohjetta netistä, kun alkuperäinen pakkaus oli hävitetty. Tietenkin. Ei ehtinyt miettiä parkettia tai mattoja… Se mietitytti, että Elvira pitäisi melkein siirtää tänne kotipihaan, mutta muiden metsästäminen tuolta pimeydestä olisi tosi hankalaa. Elvira ei viihtyisi yksin vaan menisi aidasta läpi - siitäkin on kokemusta. 

Tuo laidun, missä hevoset nyt oli, on tosi vaikeakulkuinen jyrkkine rinteineen ja kaatuneinen puunrunkoineen, varsinkin, kun rinteet on sateen liukastamia. Siitä tuo Elviran vammakin varmaan on tullut. Suomalainen hevosenomistaja ei varmaan edes laittaisi hevostaan moiselle laitumelle, mutta tämä onkin Norja. Sekä ihmiset että eläimet liikkuvat käsittämättömissä paikoissa… näkisitte vaan, minkälaisia rinteitä nuo hevoset siellä kapuavat ihan tyynen rauhallisesti ja vapaaehtoisesti… Ja pärjäävät siellä yleensä oikein hyvin. Täällä on sellainen televisiosarjakin kun "Der ingen skulle tro at nokon kunne bo". Siellä missä kukaan ei voisi uskoa kenenkään asuvan - noin vapaasti käännettynä.

Mutta telepatia toimi taas kerran ja loputkin hevoset ilmaantuivat sateesta takaisin portille ja päädyin tuomaan koko porukan takaisin kotipihaan. Ainoa ongelma oli, että alkoi olla jo melkoisen pimeää ja satoi edelleen kaatamalla. No, ei kun juoksuksi ja hevonen kerrallaan. Polku on sen verran kapea, että useampaa on vaikea taluttaa. Vaikka nuo hevoset ovat tuolla pimeässä keskenään joka yö, niin siitä huolimatta pimeä tuo niiden käsittelyyn pienen jännitysmomentin. Talutettaessa niiden pitää vähän korskua ja pärskiä ja säikkyä. Kissojen mielestä koko tämä yllättävä myöhäinen operaatio oli tosi hauska ja kuulin niiden oikein huutavan "Action!" - kolme kissaa sinkoili hevosten jaloissa hännät pystyssä leikkimässä. Tuli vähän vielä lisää jännitystä.

Vanha ja fiksu Juni tamma sai tulla ihan itse ja taluttamatta, koska siinä vaiheessa oli jo aika lailla pilkkopimeää. Se teki pienen mutkan heinäpellon kautta, mutta tuli kuitenkin iloisesti perässä kotiin.  Kun kaikki olivat samassa aitauksessa, hevoset olivat aivan tohkeissaan. Ne tönivät ja tökkivät minua ikäänkuin sanoen: "Oli aika pelottavaa, mutta oltiin kiltisti, eikö oltukin? Eikö oltukin? Mitä?" Tämä oli aika jännä iltarupeama niidenkin mielestä ja omaan pihaan on aina kiva palata.

Ja olihan se aika jännää. Itse mietin sitä, miten olen joutunut ja joudun koko ajan voittamaan omia pelkojani. Itselläni on sellainen ratsastuskoulu ja -leiritausta, mutta hevosmiestaitoni olivat kyllä aika heikoissa kantimissa tänne muuttaessani. Olen aina ollut myös vähän arka hevosten kanssa ja nämä meidän hevoset eivät ole ihan pienimmästä päästä.

Tuo kuva on otettu 2011, olin täällä vain käymässä enkä silloin olisi uskonut, mitä tuleman pitää. En edes tiennyt varmasti, että muutan Norjaan. Se olis silloin vasta pieni unelma. Knekten taisi ilmeestä päätellen tietää enemmän kuin minä. Muuttoni jälkeenkään tarkoitukseni ei suinkaan ollut ryhtyä hevosenhoitajaksi ja ottaa vastuuta näistä hevosista, mutta niin vain kävi. Hevoset jäivät yllättäen ilman emäntää ja vähän huonolle hoidolle. Jostain syytä elämä oli varannut minulle tämän roolin. Nyt meistä on tullut näiden hevosten kanssa hyviä ystäviä ja molemminpuolinen luottamus on syntynyt. Ne tietävät, että minun kanssani uskaltaa lähteä pimeäänkin, ja minä tiedän, että ne eivät hyppää niskaan tai kävele päälle, vaikka olisi kuinka pimeää ja jännittävää. Se on hieno tunne. Että ihmisellä on viisi noin suurta ja noin hienoa ystävää. Juni, Knekten, Tinden, Blesen ja Elvira. Ainoa ongelma tässä on, että kaveria ei jätetä ja luottamusta ei petetä. Jos joskus tulee tilanne, että hevoset menevät myyntiin, tai itse haluan muuttaa tästä pois, niin tiedättehän miten siinä sitten käy. Minulla on kahden kissan lisäksi viisi hevosta :).

Elämä ei aina tuo eteemme sitä, mitä haluamme ja pyydämme, vaan toisinaan sitä, mitä tarvitsemme. Syystä tai toisesta. 

ps. Elviran jalka on ihan ok. Vähän ontuu vielä, mutta kyllä se siitä.

Muu maa mansikka

Joskus mainitsinkin, että olen tämän kesän täällä enemmän ja vähemmän yksin kotimiehenä. Tarkoittaa sitä, että vastuullani on omien kahden kissan lisäksi kolme muuta kissaa, kaksi hirvikoiraa ja viisi hevosta. Ja vähän nämä piha-alueetkin. Tämä "tilanhoitajan" toimi on kaiken kaikkiaan neljä kuukautta ja siitä on nyt mennyt vähän reilu puolet. Piece of cake, ajattelin etukäteen. Mitäs tässä.

Täällä on mennytkin ihan hyvin, eläimet ovat terveitä ja meillä on ollut mukavaa. Kesä on ollut hieno ja lämmin. Mutta sitten se toinen puoli. Olla yksin vastuussa tällaisesta laumasta ihan koko ajan ja joka päivä, on itse asiassa aika raskasta, vaikka sitä ihan konkreettista työtä ei niin paljon olekaan. Ei ehkä voi sanoa, että seinät kaatuu päälle, vaan että seinät on liian kaukana ja taivas liian korkealla. Kaipaan ympärilleni hälinää ja hulinaa, kaupungin tuoksuja ja hajuja. Ihmisiä ja autoja. Naurua ja puhetta. Maisemanvaihdosta toisin sanoen. 

Luin Kreikasta kertovan romaanin ja hurahdin taas Kreikkaan. Olen syönyt kreikkalaista ruokaa nyt jo monta päivää. Tsatsikia, fetaa ja kreikkalaisia perunoita. Sellaisia oliiviöljyssä pyöriteltyjä lohkoperunoita, joihin puristetaan sitruunaa päälle. Kuunnellut bouzouki-musiikkia. Miettinyt, miksi muutin Norjaan enkä vaikka jonnekin Kreikan saarelle?

Sitten luin Italiassa asuvan suomalaisen älyttömän hauskan blogin alusta loppuun ja hurahdin taas Italiaan. Katsoin Eat Pray Love- elokuvan uudestaan ja se olikin yhtäkkiä tosi hyvä. Aikaisemmin en ole siitä tykännyt. Ostin Mutin tomaattimurskaa ja parmesania. Keittelin tomaattikastiketta ja mietin, miksi en muuttanut vaikka Italiaan, miksi Norjaan?

Minulla on siis kaukokaipuu. Ei koti-ikävä, niin kuin kunnon ulkosuomalaisella pitäisi olla, vaan kaukokaipuu. Ei välttämättä kovin kauas, mutta johonkin ihan erilaiseen kulttuuriin. Vähän erilaisten ihmisten sekaan. Ei tällaisten hillittyjen pohjoismaalaisten sekaan niin  kuin itsekin olen. 

Ensi viikolla on onneksi edessä muutaman päivän Helsingin reissu. Ei se nyt kaukokaipuuta paranna, mutta maisemanvaihdos tekee tosi terää. Ja lokakuussa sitten Roomaan viikoksi. Tiedoksi Sallalle, jos luet tätä :).

Ja se blogi, jonka nauroin ääneen alusta loppuun, on "Terkkuja Leilalta Italiasta". Nämä ovat tietenkin makuasioita, mutta Leila kirjoittaa aivan tolkuttoman hauskasti elämästään Italiassa. Jos tuntee edes vähän italialaista elämämenoa, saattaa blogista saada vielä enemmän irti. 

Mutta tällaista tää aina välillä on. Kaukokaipuu voi näköjään iskeä ulkomaillakin.

Kuvat ovat viimesyksyiseltä Rooman reissulta. Ihana, ihana Rooma!