Näitä aamuja

Vapaa aamu ja hidas aamiainen. Aurinko paistaa matalalta ja luo puiden lehvistöjen välistä pitkiä, tuulen mukana hiljaa liikkuvia varjoja huoneeseen. Radiosta tulee niin kaunista klassista, että jopa Ivar siirtyy lähemmäksi sitä kuuntelemaan. Joskus sitä vaan tuntee itsensä niin älyttömän onnelliseksi ihan ilman mitään erityistä syytä. Vaikka kaikki on ihan niin kuin eilenkin. 

Ja muistinko kertoa, että kaikki neljä hevosta ovatkin nyt täällä. Ainakin kaksi viikkoa. Yritin vihjata, että neljä hevosta olisi niin sopiva määrä - näyttävät niin kauniilta tuolla laitumella (kuvaan mahtui vain kolme). Isäntäväkeä vähän hymyilytti.

Tänään ohjelmassa ainakin hevosten silittelyä ja sitten vähän taiteiluakin uusilla väreillä ja uudella tekniikalla. Joten aika hyvä päivä tulossa varmaankin. Ainakin se tuntuu hyvältä juuri nyt ja muustahan emme voi oikeastaan tietää.

Toivon hyviä hetkiä teillekin.

Seikkailu nimeltään elämä

Mietin monta kertaa viikonlopun aikana sitä, miten kummallista elämä onkaan. Miten viisi vuotta sitten minulla ei ollut kaikesta tästä aavistustakaan. Ja miten lyhyessä ajassa elämään voi tulla ihmisiä, jotka muuttuvat nopeasti ystäviksi ja alkavat tuntua tutuilta. Miten lyhyessä ajassa elämään voi tulla täysin uusi maa ja kieli, jotka muuttuvat nopeasti tutuksi. 

Me kuusi naista makasimme yhdessä siskonpedissä entisen rukoushuoneen lattialla, söimme yhdessä, maalasimme yhdessä, turhauduimme yhdessä ja nauroimme yhdessä. 

Elämässä tulee joskus erityisiä hetkiä ja viime viikonlopun erityinen hetki oli se, kun yksi soitti pianoa ja toinen lauloi patjallaan istuen kauniilla, kauniilla äänellään norjalaisia lauluja. Silloin tuli kyynel silmään. Olin niin kovin kiitollinen, että elämä on tarjonnut minulle nämä ihmiset ja tämän seikkailun.

***

Onko sinulla blogi ja haluat osallistua Punaisen Ristin bloggaajien Nepal-keräykseen? Ohjeet lippaan lisäämisestä sivuillesi löydät täältä.

Aamutoimia

Jokapäiväiset aamutoimet nykyään. Kello soimaan kuudelta. Knekten takaisin tarhaan pihalta kuljeksimasta, ennen kuin naapurit tulevat huolestuneena kolkuttelemaan ovelle. Tänään ei tarvinnut kovin kuikuilla, missä se on: se seisoi ikkunan takana ja kurkki sisään :). 

Vaatetta päälle, Knekten takaisin tarhaan ja sitten lähdetään katsomaan josko aita on rikki, vai onko se taas vain "vahingossa" lipsahtanut aidan tälle puolelle. Juni seuraa kosketusetäisyydellä - nämä tämmöiset on johtajatammojen hommia. Muut seuraavat perässä. 

Henkeäsalpaavan kaunita aamuja ja hienoja hetkiä. Laakson päällä lepäävä aamusumu. Rannasta lentoon lähtevä haikara. Hevosillakin vielä yön sumua silmissään. 

Hetkittäin toivon, että olisi kunnon kamera mukana, mutta mikään kamera ei voi tallentaa sitä sieluuni piirtyvää kuvaa äänineen ja tuoksuineen. Olin taas hetken täydellisen onnellinen.

Viimeisissä kuvassa Tinden. "Han er en spesiell hest" totesi naapurin hevosmies. Niin on.

Kaikki on ihan hyvin

Miksi sitä niin helposti unohtaa, kuinka onnekas itse tällä hetkellä onkaan. En sano onnellinen, koska itseään ei voi pakottaa onnelliseksi. Mutta on hyvä välillä ihan konkreettisesti muistuttaa itseään elämän hyvistä ja tärkeistä asioista. Suurista, mutta myös ihan pienistä. Muistuttaa itseään siitä, että kaikki tämä  epämieluisa, epämukava, masentava ja tylsä on oikeasti vain mielen luomaa illusioita.  Kuinka asiat ovat oikeasti hyvin, juuri nyt.  Ja olla kiitollinen.

Heräsin aikaisin. Hevoset tulivat seisomaan ikkunani taakse. Menin yöverkkareissa ja hiukset yön jäljiltä sekaisin niitä tervehtimään ja seisoin hyvän tovin niiden keskellä hienon hienossa tihkusateessa. Ne tulevat ympärilleni, muodostavat siihen piirin ja sitten vain hengittävät ja huokailevat syvään. Ottavat minut rauhoittavaan energiakenttäänsä. 

Poimin kehäkukkia ja krasseja ja hengitin niiden tuoksua, nostin viisi porkkanaa, jokaiselle hevoselle omansa. Tulin sisään ja keitin kahvit. Ja tunsin itseni paitsi äärettömän onnekkaaksi, niin myös onnelliseksi. Usein se on niin pienestä kiinni.

Upeaa musiikkia ja itkettävän hieno video. Ludovico Einaudi "Run". Olkaa hyvät. Rauhallista sunnuntaita teille kaikille!

Värien virtaa

Tein itselleni vuonna 2007 oman elämäni aarrekartan. Sellaisen kollaasin, johon liimailin kuvia asioista, joita haluan elämääni. Siinä on kuvia ateljeesta, hirsiseinistä, valkoisista taloista, hevosista, kasvihuoneesta. Yksi toisensa jälkeen, nuo kuvat ovat alkaneet muuttua todeksi. Ensin sain yhdessä kuvassa olleet pitkät, ruskeat unelmieni kumisaappaat muutama vuosi sitten :D. Sitten muutin tänne norjalaiseen "tuppukylään". Naapurissa seisoo viisi hevosta vapaasti käytössäni, valkoisia taloja riittää. Puutarhakin häämöttää ja hirsiseinistä tulee niistäkin jossain vaiheessa todellisuuttani. Ja täällä on aktiivinen taidekerho, maleklubb. Olen onnekas!

 

 

Maleklubb on sellainen noin kymmenen naisen porukka, ikähaitari viidestätoista reiluun viiteenkymppiin. Joukossa on pari tosi aktiivista, jotka saavat toiminnan pysymään hengissä. Itse en lue itseäni vielä noihin aktiivisiin - tosin nyt päädyin jo yhdistyksen hallitukseen :). Meillä on ollut kaksi kertaa vuodessa viikonlopun kurssi, jolloin Espanjassa asuva norjalainen taiteilija Ellen Hegg tulee meitä opettamaan. Osa porukasta on matkustanut myös Ellenin luo Espanjaan viikoksi maalaamaan. Itsekin haluan vielä joku päivä toteuttaa tuon haaveen. Väliaikoina kokoonnutaan sitten keskenämme ja tilaa voi jokainen käyttää myös täysin vapaasti.

 

 

Näillä viikonlopun kursseilla meillä on aina tietty tekniikka, jota opetellaan. Usein aihekin on jossain määrin valmiina, joten aloittaminen on helppoa. Nyt maalattiin elefantteja. Tai lähes kaikki maalasivat - rohkeimmat poikkesivat aiheesta. Minä en vielä uskaltanut vaan otin varman päälle. Sitäpaitsi rakastan elefantteja. Niiden suuruutta, viisautta ja inhimillisyyttä.  Oli ihmeellinen prosessi, kun kuva alkoi muodostua kankaalle.

 

 

Mainitsin jossain postauksessani, että piirtäminen oli minulle lapsena tärkein asia maailmassa. Olen vuosien saatossa vähän kouluttanut itseäni, mutta sitä lapsuuden intohimoa en ole saavuttanut. Välillä on ollut vuosien taukoja, että en ole tehnyt mitään. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että suurin este tuon intohimon ja maalaamisen riemun edessä on oma vaativuuteni. Milloin tuo sisäinen kriitikko on kasvanut niin suureksi, että se vie kaiken tilan luovuudelta ja ilolta?

Mutta kun tuollaisella viikonlopun kurssilla päääsee alkuun, niin ah ja voi! Onko suurempaa nautintoa! Vaikka sitä välillä repiikin itseään hiuksista luomisen tuskassa, koska päässä niin selvänä oleva kuva ei suostu siirtymään kankaalle. Mutta silti. Kun pääsee siihen flow-tilaan, jolloin tekemisen tila muuttuu olemisen tilaksi ja aika katoaa. Ei vain pysähdy, vaan katoaa kokonaan. Sitä uppoaa siihen tekemiseen täysin ja haltioituu niistä kuvista, joita kankaalle virtaa. Se on upeaa! Se on puhdasta onnea:).

Ja kun kahdeksan ihmistä ovat yhtä aikaa tuossa flowssa, luovuuden virrassa, niin koko paikan energia nousee. Ja siinä tunnetaan sellaista syvää ystävyyttä ja toveruutta iästä ja taustasta riippumatta.

Maanantaina heräsinkin sitten toinen sierain aivan tukossa ja kun se lopulta aukesi, se ei enää suostunut menemään kiinni. Hirvittävä nuha tuli ja yllätti minut niin, että en ehtinyt kaivaa edes sitä valkosipulia kaapista. Päivitin facebookiin, että ensin alkoi virtaamaan luovuus ja sitten nenä.

 

 

No, joogaopettajaystäväni kysyi heti, että kumpi sierain oli tukossa. Vasen se oli, ja on edelleen. Nuhani on hyvin toispuoleinen. Vasen sierain on kuulemma yhteydessä oikeaan aivopuoliskoon, ja oikea aivopuolisko on se intuitiivinen, luova ja tunteellinen puoli. Ehkä olin siis intuitiivisesti oikeassa:). Ehkä tuo maalaaminen todellakin vapautti jotain virtauksia tuolla oikeassa aivopuoliskossa, ja nyt voi vain toivoa, että ne luovuuden esteet poistuvat tämän nuhan myötä?  Ainakin tuo maalaaminen vaikutti minuun niin syvästi, että miksipä sillä ei olisi myös fysiologisia vaikutuksia? Ken tietää...

Tai sitten se oli se ateljeetilan kokolattiamatto :D