Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Kuljetuspelit

 

Jonkin radiokanavan puheohjelmasta kuuntelin, miten lapsille annettiin ihan tavallisia kodin tarvekaluja ja hyötyjätettä, kuten talouspaperi- ja vessapaperihylsyjä, ja heitä pyydettiin keksimään niistä jokin leikki. Kului hetki innokkaan puheensorinan täyttämää visiointia ja innovointia. Lapset keksivät oitis montakin erilaista leikkiä. Leikittäväksi valittiin kuljetuspeli.

Ihmisen luontaisen kilpailuvietin vuoksi lasten keksimä leikki päätyi kuitenkin kuljetuspelikilpailuksi. Siinä piti siis kuljettaa eri ruumiinosilla em. tarvekaluja paikasta toiseen. Taisin ostaa ihan turhaan uusia hiekkaleluja. Keittiön kaapeista löytyvät puiset ja muoviset ruuanvalmistusvälineet olisivat ehkä olleet mieluisampia.

Tyttö istuu lätäkössä, hiekkaa hiuksissaan, se hakkaa muovilapiolla kylmää maailmaa/ älä tule paha kakku...  (Tuure Kilpeläinen)

Pelaaminen ja kilpaileminenkin on ihan mukavaa. Ainoa vaikea asia tuntuu olevan häviäminen. On pelattava ja kilpailtava, että oppii häviämään. Aina ei voi voittaa. Kyllä minäkin tunsin itseni vallan surkeaksi, kun kokeilin viime viikolla ensimmäisen kerran pelata vihaisia lintuja. Siinä piti osata käyttää virtuaaliritsaa. On se merkillistä, miten yksinkertaisesta ideasta saadaan aikaan miljardibisnes. Miten niin surkeaksi? No, sain varmaankin lähes satatuhatta pistettä, mutta en läpäissyt edes alinta tasoa.

Sain onneksi heti revanssin. Olin ostanut tavalliset pahviset Angry Birds -kortit. Siinä voitin yhden pelin. Ihan vahingossa tietenkin.

Parast´aikaa ympäristössä kolisee ja pörisee. Tietyömaan maankuljetusoperaatiot taitavat olla suurelta osin ohi. Nyt saa lähiympäristö muodonmuutoksen. Naapuritontin vanhat koivut ovat vuorostaan tulleet tiensä päähän. Oranssipukuiset kypäräpäät kiipeilevät katkomassa oksat, sitten pudottelevat latvasta alkaen  rungonpätkät. Lopuksi jyrsitään kannot ja kaikki kuljetetaan jonnekin pois. Ja sillä siisti. Siistiä? Siitä ollaan tasan kahta mieltä.

Luulin, että rauduskoivuista olisi saanut edes yhden kunnon vastan. Koko seutu nimittäin tuoksuu vastaksilta. Lehvät ja riipat ovat niin rennonnotkeita ja täynnä norkkoja, ettei niistä ole edes siihen. Tosin oksia traktorin lavalle nostolaitteella keräävä mukava mieshenkilö tuumasi: "Kyllä niistä eukolle hyvän vastan saisi!"  En saanut vastaa.

Melkein

Olisi minulle ollut joutilas pakastin raahattavaksi järveen, mutta tuskin sekään olisi auttanut. Olin veikannut Kallaveden jäiden lähtevän 9.5.  Aamulla luin lehdestä, että se tapahtui jo eilen. Navakka tuuli laittoi jäälautat liikkeelle ja ne sulivat sitten yllättävän nopeasti, muutamassa tunnissa.

Onneksi sentään muistin, kuinka monta liputuspäivää tällä viikolla on ja mitä ne ovat. Fysioterapiassa testaavat näköjään myös aivokapasiteettiani. 

Jotenkin en muista näin koleita toukokuun alkuja. Ikkunasta katsellen sää näyttää lämpimältä. Västäräkit ovat saapuneet. Eilen näin virkeän sitruunaperhosen ja suruvaipan ja yhden kohmeisen oloisen nokkosperhosen. Kevätkaihonkukista nautitaan jo mettä. Jokunen valkovuokko on jo avannut nuppunsa suojaisissa paikoissa. Etelänruttojuuri on kaksikymmensenttistä.

Mutta tämä alati jatkuva tuuli. Ehkä en aikaisemmin ole tullut kiinnittäneeksi siihen yhtä paljon huomiota. Järven rannalla asumisessa on puolensa. Keväällä vesi huokuu kylmää, syksyllä lämmintä.

Mielelläni kertoisin, että remonttimme olisi melkein valmis, mutta kaikki ei tunnu menevän kuin Strömsössä. Keittiö on reilun viikon myöhässä luvatusta. Kerroksesta toiseen päästäkseeni minun on joko kierrettävä talo tai kömmittävä ylös pitkin tutisevia taloustikkaita ja kontattava loppumatka, jotten löisi päätäni väliaikaiseen rakennustelineeseen.

Asian kuin asian perään saa soitella lukuisia kertoja. Laskutus toimii jostakin syystä tehokkaimmin.

Ennen kuin kasvillisuus peittää maanpinnan armollisesti, karikkeen seasta ja ojien pohjilta voi löytää melkein mitä tahansa. Pahimmista roskaamispaikoista, joita teiden varsien levähdysalueet näyttävät olevan, ei siedä laittaa tänne edes kuvia.

 

Näppituntuma

Keittiömme työtasolla on vanha yleiskone. Sen vieressä on leivänpaahdin, kahvinkeitin ja leikkuulauta. Muuta siihen työtason osaan ei mahdukaan.Lieden toisella puolella on iso hedelmäkulho ja Ikeasta joskus ostetut reikäpurnukat, joista toisessa pidän sipulit, toinen on täynnä puuhaarukoita, -lastoja ja -kauhoja.  Nurkkaan kerääntyy koko ajan erilaisia ongelmajätteitä.

Pitkällä tiskipöydällä on vedenkeitin. Jääkaapin viereisen työtason tilan taas vie vanha kookas mikroaaltouuni. Olisi aika raivata kaikki kaapit ja arvioida, mitä keittiössä yleensä enää tarvitsee. Ehkä siten saisi työtasot edes osittain tyhjiksi.

Joka kerta kun aikoo leipoa jotakin, on työtila raivattava, jotta saa edellä mainitun taikinakoneen käyttöetäisyydelle. Sen jälkeen leipominen on helppoa. Jauhoja en laita koskaan ohjeiden ilmoittamaa määrää, vaan kokeilen sormella taikinan sitkon ja hetken, jolloin taikinan vaivaaminen on lopetettava.
Leivon vehnästä tosin enää harvoin. Alkuviikosta tuli kuitenkin kommenttia, että mummun tai vaarin pulla olisi ollut parempaa kuin kaupan paistovalmiit herkut. Nyt sitä taas olisi pakastimessa.

Näppituntumalla olen valinnut myös  mm. uutta työtasoa keittiöön. Olen käynyt kaupoissa tunnustelemassa eri materiaaleja, kaakelien pintaa, ahdistunut verkko-, rauta- , rakennustarvike- ja sisustuskauppojen suurista valikoimista.  Kauneus on katsojan silmässä. Modernia vai ajatonta? Lasia vai levyä? Sileää vai struktuuripintaa? Nyt tuntuu siltä, että muutto uuteen asuntoon olisi ollut paljon helpompi vaihtoehto kuin vanhan asunnon remontointi. Se ei nyt vain ollut mahdollista ja keskeneräinen työ pitäisi saada jollakin konstilla valmiiksi.

Jäällä ei ole tarvinnut olla yksin näin hiihtolomaviikolla. Latujen reitit näkyvät jonkin verran muuttuneen.

Home Sweet Home

Kännykästäni puuttuu yksi tarpeellinen ominaisuus. Sillä pitäisi voida etäkastella kukat. Tällä kertaa kävi niin, että kukkien kastelusopimus ehti olla voimassa vain muutaman tunnin. Minulla ei ollut varajärjestelyä. Kuvassa ei kuitenkaan  ole kuolleita huonekasveja, koska sain kasteluasian järjestykseen. Nämä versot olin itse leikannut passiflorasta jo aiemmin.

Tosin mustanmerenruusut olivat venähtäneet pituutta liikaa säleverhojen suojassa. Luulen niiden vahvistuvan latvomisen jälkeen.

Elämä virtaa koko ajan ja tuo tullessaan yllättäviä käänteitä. Liikkeellä ja liikenteeessä aistin sen voimakkaimmin.Olen aina ollut sitä mieltä, että autoilu ei ole ihmiselle luontainen tapa liikkua.

Apostolinkyyti olisi sitä hohdokkainta ja hiihtäminen, mutta ne ajat ovat jääneet taakse. Samoin polkupyöräily. Jokaisen pidemmän automatkan jälkeen minulla on tunne, että perille päästyäni osa minusta on vielä matkalla. Jännitän kuoppia, mustaa jäätä, loskaa tiellä, polanteita, vaarallisia uria kapeilla väylillä ja kaarteita ja rekkoja ja liukkautta ja pimeyttä. Ja tuota kaikkea oli. Minua keinutti kuin maakrapua merellä.

 "Ja pikkuinen sanoi, että keinutaan." Ja me keinuimme ja leivoimme ja kävimme pulkalla kaupassa ja me ostimme tarra-arkin ja teimme vaikka mitä. Ja nyt on jo iso ikävä.

Sääennuste lupaa suorastaan täydellistä hiihtolomasäätä tulevaksi viikoksi. Muistan, kuinka joskus työaikana tämän vyöhykkeen hiihtolomaviikko vaikutti olevan liian myöhäinen. Ladut olivat roskaisia ja jäisiä. Jospa talvi on siirtynyt hiukan myöhemmäksi. Vastahan se vuodenvaihteessa alkoi.

PS. Tarvitsisin tällaisen laitteen - joskus ehkä tai sitten en.

Sähköllä vai ilman vai sekä että

Sähköjen katkeaminen hiljentää hetkessä huushollin. Ei humise ilmanvaihto, ei läppäri, ei hyrise pakastin eikä jääkaappi. Kaikki punaisina, sinisinä tai oranssisina kiiluvat valot sammuvat. On kuin aikakin seisahtuisi.  Otetaan kynttilät ja tulitikut esiin tai annetaan niidenkin olla. Kuunnellaan hiljaisuutta. Se on luksusta nykyään. Melunsietokipurajani tuntuu alenevan vuosi vuodelta.

Muutaman viikko sitten olin pulassa oman moottorisänkyni kanssa, vaikka sähköt toimivat. Insinööritaidoissani on vakavia puutteita. Jostakin syystä olen oppinut erityisen varovaiseksi kaikenlaisten sähkölaitteiden kanssa.

Valitsen televisiosta iltaisin ns. kuunneltavia ohjelmia. Kuuntelen puhetta. Olin siis kuunnellut telkkarista jotakin keskusteluohjelmaa ja nostanut sängyn pääpuolta hiukan koholle, jos vaikka välillä haluaisin vilkaista kuvaakin. Olin torkahtanut kesken ohjelman, mikä ei ollut ensimmäinen kerta. Havahduttuani hereille totesin, että kaukosäädin oli lakannut toimimasta.

Vaikka oli myöhä, oli pakko piristyä ja tehdä tähdellisiä valintoja. Tarkistin kaikki sähköjohdot, ei apua. Kokeilin toista säädintä, siinä vilkkui sentään valo, mutta se keskusteli vain väärän, minulle liian pehmeän sängyn kanssa. Vaihdoin patterit, mutta ei sekään auttanut. Kokeilin asettua sänkyjen päälle poikittain. Ei hyvä.Yritin myös kiskoa patjaa lattialle.Keskeytin sen, kun huoneeseen ei olisi jäänyt enää jalansijaa. Oli pakko nukkua liian pehmeällä alustalla.

Sähkö on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Kylmäketjut

Muistan sähköttömän ajan ns. ruokahuoneet. Ne vastasivat 70-luvun kotikylmiöitä, sillä niissä riitti tilaa vaikka lipeäkalan liotussaaville sekä toisessa puutiinussa suolavedessä lilluvalle paksuihraiselle joulukinkulle. Hyllyt olivat niin leveät, että soikeat kiisselivaditkin mahtuivat niihin oikein hyvin.

Aitassa säilytettiin lihat, jauhot ja jäätynyt puolukkasurvos. Kesäisin oli hiukan hankalampaa. Kaivoon tai lähteeseen  laskettiin ketjun varassa ämpäri, jossa säilytettiin nopeimmin pilaantuvat ruuat.

Maito vietiin meijeriin joka päivä. Maitolaiturille oli pari kilometriä. Aiemmin suurin osa maidosta separoitiin kermaksi ja kurriksi. Kerma sai sitten hapantua huoneenlämmössä puulaatikon päällä hellan lähellä. Siitä kirnuttiin kullankeltaista voita, ensin pystykirnussa ja sittemmin rahiin kiinnitettävällä veivattavalla metallisella kirnulla. Voi pestiin ja suolattiin sopivaksi. Ylimääräinen lahjoitettiin naapurin kuusilapsiselle perheelle tai sillä ja kermalla maksettiin kansakoulunopettajalle yksityistunneista.

Opiskelija-asuntolassakaan ei ollut jääkaappia, vaan ns. kylmäkaappi ainoan ikkunan vasemmalla puolella. Se jäi verhon taakse kovaäänisen alle. Kaapissa oli reiät ulos enkä muista, että koskaan olisimme heittäneet  ruokaa roskiin. Jos ja kun saimme ruokapaketin kenen tahansa ystävän kotoa, se jaettiin. Muistan vieläkin Jaskan äidin leipomat herkulliset viinerit.

Lapsuus- ja nuoruusajan ruuan niukkuusko kasvatti minusta hamsterin? Pakastimessa on marjoja ja ruokaa yhtä paljon kuin lasten ollessa kotona. Nykyajan kodinkoneet tuppaavat kestävän maksimissaan kymmenen vuotta eikä niiden hajoamiseen osaa mitenkään varautua. Joka kerta se tulee yllätyksenä ja alkaa pakasteiden tai ruokien roudaus jonnekin.

Eilen aamulla kahvimaitoni oli nimittäin huoneenlämpöistä ja levite melkein juoksevaa. Jääkaappi oli sanonut sopimuksensa irti. Onneksi ulkona oli lähes jääkaappilämpötila. Mutta työtä se teetti. Ennen kahta iltapäivällä keittiössämme kuitenkin seisoi uusi jääkaappi. Ensimmäisen kerran elämässäni olin ostanut jääkaapin näkemättä sitä etukäteen. Valitsimme netistä sopivan perusmallin ja yritimme saada puhelimitse yhteyden kauppaan. Automaatti vain kehotti painelemaan numeroita. Liikkeissä ei vastata  puhelimeen, vaan tehdään kauppaa.

Ajoin Giganttiin, jossa oli kai vetäviä tarjouksia, sillä jo parkkipaikkaa joutui jonottamaan. Samoin myyjää. Kun sain varatuksi myyjän, asia hoitui sujuvasti. Koodinumerolla tarkistettiin laitteen saatavuus ja puhelimitse selvitettiin toimitusaika. Enää jonotus kassalla. I did it. Olisi ollutkin aika siivota jääkaappi.

Vikasietotilassa

Kun  hivelevän hohtava talvinen polku muuttuu harmaanrusehtavaksi karkearakeiseksi epämääräiseksi muhkuraiseksi mössöksi, jossa tuettukin nilkka nuljuaa kaikenlaisissa jalkineissa, ei juuri tee mieli lähteä ulos. Vaikka itse asiassa sinne juuri haluaisi. On tietenkin ne pakolliset hoidettavat joista kyllä riittää melkein joka päivälle. Eikä sitten paljon sen enempää jaksakaan. Ihmettelee vain, onko ihan oikeasti jo taas huhtikuu ja tuo järvenselkä yht´äkkiä veden valtaama.

Eilen satoi ensimmäisen kerran tänä keväänä ihan silkkaa vettä niin kovasti, että kattokin ropisi. Aamun sakea sumu kaikkosi. Ja kukkii se jo pikkuinen santti pohjoisikkunalla eikä ollut kuinkaan siitä, että putosi lattialle päälleen. Otin katkenneita lehtiä talteen ja tökin ne heti multaan. Ja aamulla ihmettelin miten kahvi kyllä tuoksuu, mutta pannu on tyhjä. Olin unohtanut laittaa jo valmiiksi mittaamani veden keittimeen. Tai en minä sitä enää mitenkään mittaa, vaan jollakin muistituntumalla valutan hanasta ja aina sen saman verran. Jos minä koen edes jossakin olevani hyvä, niin osaan arvioida kuinka monta tyhjää lasipurkkia milloinkin tarvitaan esim. hillonkeitossa. Tai marjoja pakastettaessa.

Mutta sen yhden omenahillopurkin kanssa olin avuton. Sen kerran kun olisin sitä paahtoleivälleni halunnut en saanut sen kantta auki. Lämmitin, ei apua. Paremman otteen saamiseksi käytin kosteaa tiskirättiä. Ei pieneintäkään liikettä. Toisella kertaa samat toimet kaksin, kun tulin maininneeksi, että en ole saanut purkkia auki. Lopulta piti hakea putkipihdit ulkovarastosta. Aukesi se sitten melko helposti, kun hän piti purkkia paikoillaan ja minä väänsin vai oliko se päinvaistoin. Nyt on sitten ostettu sellainen varsinainen kierrekansien avaaja, ei tosin niin jämerätekoinen kuin ne punaiset putkipihdit.

Mietin vain, miten olen aikoinani antanut useinkin lahjaksi itse tekemääni lakkahilloa ja saanut jälkeenpäin kuulla, että purkkia ei ole saanut mitenkään auki. Hillot säilyvät sillä tavalla tosi kauan.

PS. Kuva on kahden vuoden takaa. Nyt lunta on paljon enemmän.  Ja kirkasvalolamppukin lakkasi toimimasta. Kai se oli niin ajoitettu, jos tähän Hehkulamppuhuijaus-dokumenttiin oli uskomista. En nyt muista, kuinka monta talvea se ehti toimia.

Edit 11.8.2011
Koska Blogger oli kadottanut kuvani enkä muista mikä kuva tässä oli, lisäsin koneelta vain jonkin talvikuvan kokeeksi nähdäkseni, saanko sen näkyviin vai näkyykö edelleen sama musta kieltomerkki.

Vähemmän ja hitaammin, mutta silti

Hitaasti hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis. Punainen kirjekuori on odottanut täytettä jo kauan. Ei sitä muista, että käsin kirjoittaminen on niin hankalaa. Joulukorttien kirjoittaminen vie helposti kokonaisen päivän. Ja sitten on aina niitä kortteja ja vastaavia, jotka pitää punnituttaa postissa tai laittaa summamutikassa tarpeeksi postimerkkejä.

Jokunen kauppareissu ennen joulua on tehtävä. Toivelistan kanssa se käy melko mukavasti, kun nappaa heti ensimmäisen myyjän ja kysyy missä seja se tavara löytyy ja onko sitäjasitä yleensä lainkaan. Minä olen kova kysymään, mies etsisi ensin itse. Itse asiassa kaikki tarvittava on löytynyt. Asiointia nopeuttaa myös hajaantuminen. Toinen menee apteekkiin ja Tiimariin, toinen sinne isolle puolelle, parempijalkainen. Sama taktiikka kuin muinoin lakkasuolla, jos sattui samaan paikkaan muita marjastajia. Suolta ei ollut tosin koskaan kiire pois kuten viimeisen päälle joulukrääsällä koristetuista markkinapaikoista.

Kokeilin kerran vuosia sitten lahjojen paketointipalvelua. Sai istuksia rauhassa ja mukaansa komeat paketit. Nyt on kierrätys tässäkin meillä huipussaan. Komeroiden kätköistä on etsitty kaikki varmuuden vuoksi taltioidut pahvirasiat ja kuplamuovikirjekuoret uusiokäyttöön. Pienistä lahjansaajista on varmaankin jännittävämpää saada lahjan luonne selville vasta paketin avautuessa eikä heti tunnustelemalla. Sellaisia(kin) siinä miettii, kun paperoi ja teippailee pukinpajan salaisuuksia. Vielä sitten nimikortit... Ihan aikataulussa olemme.

Perinteiset Paraisten piparini maistuvat tänä vuonna erilaisilta, koska käytin niissä tummaa siirappia. Luultavasti ne kuitenkin tekevät kauppansa. Onhan kaikki tumma aina myös terveellistä. Ovat ne sillä tavallakin uudenlaisia, että paistoin ne kiertoilmalla. Kannattaa kai tunnustaa sekin, että lisäsin taikinaan jauhoja jälkikäteen. Jauhopeukaloni sanoi, että yön yli kovettunut taikina vaikutti liian pehmeältä kaulittavaksi. En edes guuglannut, meneekö koko taikina pilalle moisesta. Ei mennyt. Eikä palanut kerralla kaksi pellillistä, mitä eniten pelkäsin.

Mennäänkö alakertaan?

Pienet kesävieraat sipaisevat kengät jalasta, käväisevät kurkkaamassa yläkerran ja jo kohta saan kuulla tuon otsikon kysymyksen. Pitelisin niin mielelläni hetken uutta tulokasta, mutta kokemuksesta tiedän, missä järjestyksessä kannattaa toimia. Ja menen alakertaan, jossa on se leikkihuone vanhoine tuttuine tavaroineen, toistaiseksi. Leikit alkavat heti ja kotvan kuluttua saan luvan mennä yläkertaan.

Eilen illalla muovailimme tahmasormin terveellisiä syötäviä uudesta vahasta, eläintarhaa vanhasta. Onneksi en ollutkaan heittänyt sitä pois. "Mistäs meillä sitten olisi harmaata muovailuvahaa?" Tutkimme mummun kaikki aarrelaatikot, melkein. Aikaa on vain aina niin vähän, kun on nukuttavakin välillä. "Kerran häissä minä valvoin ihan koko yön." Aiemmin viikolla toinen reipas yökyläilijä entrasi ikivanhan (isänsä lapsuuden aikaisen) sähköjunaradan vaarin kanssa toimivaksi. Ja voitti minut 30-13 Lasten Alfabet-pelissä. Kahden pelin pisteet laskettiin yhteen.

Pienempi keskimmäisistä, joka muuten on puheliain sisaruksista, muisteli jouluista unipesäänsä eikä vaatinut päästä nyt yöksi. Hän innostui kovasti Heitä sikaa-pelistä, oikeastaan ei niinkään possujen heittelystä, vaan tuloslomakkeen täyttämisestä pikkunumeroin. Ykkönen tuli aina aivan oikein ja oma nimi, vaikka ikää on vajaa kolme vuotta. Suuremmitta kiistoitta selvisimme myös ongelmasta, miten kolme lasta voi ruokapöydässä istua mummun vieressä. Telkkaria ei ole tarvinnut katsoa, lehdet odottavat lukemista. Asioilla on tärkeysjärjestys.

Taloja kiertäessäni eilen ihmettelin voimakasta sirkutusta lähikorttelin kohdalla. Siellä männynkolopesässä ovat käpytikan poikaset ainakin säästyneet elolle. Emokin pyrähti "ovella" tuomassa ruokaa, mutta kamera oli säädetty muihin tarkoituksiin. Tänäänkin kävelin puun alle. Sama konsertti. En viitsinyt jäädä pitemmäksi aikaa, koska vasta siellä huomasin, että kameran muistikortti oli jäänyt kotiin.

Suomen Luonnonsuojeluliitto järjestää tänään Luonnonkukkien päivän. Täälläkin olisi ollut tarjolla retki luontoon. On vain selkä niin solmussa, ettei polkujen tallaamisesta kannata uneksia. Tai voi vain uneksia. Ilma on edelleen hiostavan kosteaa ja kuumaa, vaikka yöllä oli melkoinen ukkosmyrsky täälläkin. Heräsin jytinään ja muistin, että monet sähkölaitteet olivat kiinni pistorasioissa. En jaksanut nousta irrottelemaan niitä. Onneksi yökyläilijä ei herännyt. Olisi saattanut tulla isiä ikävä. Päivälläkin on sade ollut herkässä.

Missä kirjoitan

Haavetar haastoi minut kertomaan kirjoitustilastani. Kas tässä: "Työpisteeni" sijaitsee yläkerran makuuhuoneessa. Kalustus on vanhaa ja paikkaansa hakevaa, koska osa mökiltä tuoduista säilytettävistä kalusteista odottaa uutta paikkaa nyt tässä huoneessa. Vähäinen lokakuinen valo tulee vasemmalta parvekkeelta, jossa ahkeraliisat ja lobeliat vielä kukkivat. Kannettava on aina kiinni johdoissaan vanhan Rautesta aikoinaan poistetun kirjoituspöydän päällä. Edessäni on roosaksi maalattu seinä, jossa on lasteni kuvat. Vasemmalla seinämällä on kapea Ratian puuhylly, jonka päällä on kastekuvat viidestä lastenlapsestani. Oikealle jää kaksi kiinteää pystykomeroa.

Itse pöydälle kertyy kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetontakin. On messinginvärinen pöytälamppu, kello, silmälasikotelo, kolme valokuvaa kehyksissään, langattoman lankapuhelimen laturi, paperiteline ja kaksikin kynätelinettä, iso kynänteroitin, laatikollinen vanhoja dioja katselulaitteineen (kannattaisiko skannata), täysi paketti tyhjiä CD-levyjä (täydet ovat kirjahyllyssä), kolme kuuntelun alla olevaa CD:tä, Könemannin Botanica´s Pocket ANNUALS&PERENNIALS, sanakirja en-su, puinen CD-levyjen säilytykseen tarkoitettu laatikko täynnä tyhjiä kortteja eri tarkoituksiin, postimerkkejä ja tarroja ja lippuja ja lappuja pienten leikkejä varten. Laatikot pursuavat mukatärkeitä papereita, valokuvia, muistoja, kiviä, aarteita ja muuta pikkutavaraa, joille nämä laatikot ovat osoittautuneet loppusijoituspaikaksi - toistaiseksi.

Pöydän alla jalkotilassa on pärekoppa, jossa on villalankoja ja muovipussillinen käsinkarstaamaani villaa. Karstaamaton villa on siirretty muualle, koska en kädelläni pystynytkään karstaamaan enkä huovuttamaan. Kolme erilaista tuolia. Satulatuoli, tavallinen työtuoli ja vanhanajan puutuoli vuorottelevat istuimina, joissa missään ei ole hyvä istua. Huoneessa on kirjahyllyn lisäksi korkea vanha koivukaappi, joka pelastettiin mökiltä sekä maalinpoistoa odottava vanha sininen sivusta vedettävä puusänky. Ikkunan alle on sijoitettu vielä vanha valkoinen lipasto, jonka tila ei aivan riitä omien lastemme vanhoille säilytetyille leluille. Ne ovat nyt kuitenkin poissa lattialta.

Verhoina on kalastajanlangasta virkattu kappa ja säleverhot. Sängyn päällä nököttää 30 vuotta vanha Pirkko-nukke. Korkean kaapin päällä on iso liuta matrjoshka-nukkeja ja ikivanha kannellinen vedenkuljetuskorvo. Lattialla on lastenlapsille automatto ja raidallinen räsymatto. Seinällä on joskus lahjaksi saamamme kuultokudos ja äitini kirjomasta rikkikuluneesta sohvatyynynpäällisestä tekemäni seinätaulu. Olohuoneesen vievän paljeoven vieressä on valkoinen syöttötuoli. Huone on liian täysi, mutta olen siihen jo tottunut.

Ulkona näen kulloisenkin vuodenajan värisiä koivuja ja pihlajia sekä rannan puolella että etupihalla. Jos nousen seisomaan (kuten tuon tuostakin teen), näen järvelle ja naapuritalon katon. Kuulen etäältä moottoriliikennetien äänet ja pimeällä näen sen valot. Parvekkeen ovesta vetää jonkin verran. Maiseman katkaisee silmien korkeudella juokseva voimajohto, jota pitkin oravat kiitävät askareissaan silloin tällöin.

Haastan Neulekirpun, Myyn ja Tanssivan harmaan pantterin
kertomaan omasta kirjoitustilastaan, ellei heitä ole jo haastettu.