Helmikuun hetkiä vielä tänään

Lumen valta alkaa olla mennyttä. Tiet ovat tosin osin vaarallisen polanteisia. Liukkausvaroituksia on riittänyt. Leuto ja enimmäkseen harmaa sää jää mieleen tästä helmikuusta.   Aurinkoisina hetkinä pikkulinnut ovat heti helisseet kevättä. Yllättävän aikaisin. Harakat ja varikset ovat jaksaneet päivystää lumesta riisuutuneiden koivujen latvuksissa sadepäivinäkin.  Päivällä vesilammikoita ja sohjoa, parhaimmillaan nuoskalunta. Aamuksi sepeli ja hiekka on saanut uuden jääkerroksen päälleen. Reino-tossuilla ei tule mennä hakemaan lehteä postilaatikosta.

Eilen vihdoin vaihdoin mullat santteihin. Mustanmerenruusujen kävyt olivat melko mitättömän kokoisia, mutta siirsin nekin vielä uuteen multaan. Niiden kohdalla odotan kasvun ihmettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Valostuminen piristää mieltä jonkin verran. Toisaalta se uuvuttaa, kun kaikki pölyt paljastuvat. Talvinen hämäryys on itse asiassa lempeä väsyneelle siivoajalle.

Olin kaivannut oravia ikkunailoksi. Tänä aamuna ne vihdoin ilmaantuivat. Poukkoilivat isolla porukalla kuusesta puupinoon ja pitkin hankea rantapuistoa edestakaisin. Liian monta laskettavaksi. Niiden kisailua pitkin sähkökaapelia en ole tänä keväänä vielä nähnyt. On se kevään tuntu ja tuoksu jo ilmassa. Räntää ja vettä vuoroin. Ja välillä uutta vitivalkeaa lunta isoin tuulessa kieppuvin hiutalein. Ja aurinko korkealla vaaran yllä sen kerran kun se pilvien lomasta pääsee näyttäytymään.

Hyvää Kalevalan päivää!

Arvo ja arvot

Eräs omalta kotikylältä lähtöisin oleva edesmennyt kansanedustaja tuli mieleeni kuunnellessani eilistä uutista arvoistamme tällä hetkellä.

Pirstoutunut Suomi. Oletko kettu, pystykorva, leijona vai pandakarhu?  Jotenkin minusta tuli pandakarhu, vaikka "tuoteseloste" ei vastannutkaan tuotetta. Horoskooppimerkiltäni olen sentään edelleen leijona. En tosin usko kumpaankaan.

Jaakko Juteinin Laulu Suomessa alkaa sanoilla "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa...". Ikäpolveni edustajat osaavat kyseisen laulun varmaankin ulkoa.

Nyt on sitten joulukoristeet koottu samaan pahvilaatikkoon mistä ne otettiin Tuomaan päivänä esille. Pipareita riittänee ainakin Nuutin päivään saakka, ehkä kauemminkin. Kuusia on kannettu muutamien ojien pohjille, koska ei ole edelleenkään hankea mihin ne tökkäisi.

Sään suhteen edellinen postaus on yhä ajankohtainen. Tänäänkin satoi silkkaa vettä. Kallaveden pinta alkaa kai olla korkeimmillaan, koska lähimmän laiturin kansi on jäänyt kokonaan veden alle. Kummallisiksi ovat kelit kääntyneet. En muista tällaista vuodenvaihdetta, että piti sateenvarjon alla ja tuulen suojassa sytyttää tähtisadetikut. Suurempaa taivaalle singottua rahantuhlausta katselimme vain sivusta eikä onneksi pelottanut yhtään. En muista nähneeni myöskään tähän aikaan vuodesta vadelmapensaassa uusia lehtiä. Eikä jänis ole käynyt ennen napsimassa sinivuokon lehtiä ruuakseen. Ja toisaalla on pakkasia ja lunta liiaksi asti.

Tämän päivän piristys oli rantapuussa havaittu isokokoinen käpytikka. Kuvattavaksi lintu ei kunnolla suostunut, kun on niin nopsaliikkeinen. Mutta se lintujen sirkutus ja tikkojen koputus oli kuin kevään enne, vaikka edes talvea emme ole toistaiseksi saaneet. Kai se talveksi kuitenkin kääntyy - lopulta. Eivät ole vuodet veljeksiä.

Edit. 15.43

Olin vallan unohtaa toivottaa oikein alkanutta vuotta 2014 kaikille lukijoilleni! 

Jäniksenkäpälä vai linnunsiipi

Sen verran on satanut lunta tännekin, etä eilen havaitsin jäniksen loikkineen etupihan poikki. Eläinten jälkien tunnistaminen on ammattilaiselle helppoa, kuten eilinen elokuva Hukkamies (YleAreena) osoitti.  Susien kielenkin opetellut hukkamies Seppo Ronkainen vain mittasi lumihangesta suden tassunjäljen mitat ja osasi oitis yhdistää jäljet pannoittamiinsa ja nimeämiinsä susiin. Dokumenttia katsellessa omat tunteet ailahtelivat eri suuntiin. Kaikkea sitä metsistämme löytyy.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan olla kannanotto susikeskusteluun, vaan ajatus näkyy hyppäävän asiasta suoraan kolmanteen. Jäniksen jäljistä tuli mieleeni jäniksenkäpälä. Sanovat jäniksenkäpälää, kuivattua tietenkin, käytetyn ennenvanhaan leivonta-alustan tai -pöydän tai leipälautojen puhdistamiseen jauhoista. En minä ainakaan sellaista muista. Äitini bruukasi käyttää 50-luvulla linnunsiipeä siihen tarkoitukseen. Kanansiipeä kai, koska se oli valkoinen.

Tänään on ensimmäinen ns. kunnon pakkasaamu. Mittarimme näytti aamuvarhaisella peräti kymmenen miinusastetta. Ennusteiden mukaan sää kylmenisi vasta loppuviikolla. Kuinkahan minun jääennusteeni kanssa käy? Toissa-aamuna oli tyyntä ja tämäkin ranta oli hetken riitteessä. Itse en ehtinyt sitä ihmettä edes nähdä, koska nousi tuuli ja tummat raskaat laineet puskevat koko ajan selältä kohti rantaa. Vesi on noussut huomattavasti eikä routaa vielä ole. Eino-myrskyn tuulenkaatojen korjuujäljet Puijolla eivät maisemaa kaunista. Kone on uponnut paikoin syvälle.

Oravat ovat harmaantuneet. Jänistä en ole päässyt vielä näkemään paitsi pihassa vieläkin säästyneet jälkensä.

PS.
Mitä enemmän katselee toisten ottamia kuvia, sitä vähemmän tekee mieli enää julkaista omiaan.

Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.

Över natten

Jag måste bry om mig så mycket, att jag försöka att skriva denna text på det andra inhemska, som kallas också tvångsvenskan. Jag är tvungen att erkänna, att skrivande på svenska kräver mera och mera tid varje gång. Varför? Jag vet, att några av mina "följare" pratar flytande svenska. Förlåt, jag vill göra så här ibland.

För några dagar sedan var det riktig höst med färgrika träd och buskar och höstblommor, och jag var med en lövkratta i mina händer och försökte att kämpa mot vinden och jättestora lönnlöver på gräsmattan. Det är underligt, att man kan glömma smärtan, när man  använder sina händer (eller sin hjärna) på något sätt. Smärtan lindras, när det finns tillräckligt trafik i nerverna. Om hade det inte regnat och varit så kallt på natten,  jobben skulle ha varit lättare.

Lyckligtvis, jag var inte ensam och denna jobb var inte en huvudsak. Mina lilla kompisar hade väntat på snö och frost ivrigt. Det gjorde ingenting, fastän vinden blåste så hårt och  nästan i en ögonblick regnvatten blev hal is. Det var väldigt intressant att titta på glittrande isdroppar på gräset och trampa på  ny is så länge som möjligt och sedan hitta mera och mera hal is. Svanor tyckte, att det var hög tid för dem att flyga bort. Ett par hälsade oss på morgonen. Hejsan! Vi ses!

Jag vet, att vintern kan komma över natten, men det hade jag inte känt i min gamla kropp för en lång tid. Åtminstone, för ett år. Sommaren var lång. I dag kan man säga, att vintern är också här i Savolax. Och finnar kan köra enligt hastighetsbegränsningar och även långsammare, om det krävs. Vi såg ingen trafikolycka på vägen hem, fastän vädret var inte det bästa möjligt.  Snötäcken blev tjockare och tjockare hela tiden.

Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Hyvää juhannusta!

On matkustettu mäkisiä, suoria, hiekkaisiakin ja paikattuja teitä vunukoiden luokse leikkimään ja ihmettemään yhdessä maailmaa. Ihmetelty miten korjaajat valitsevat korjattavan montun, koska viereen on jäänyt paha heite. On petytty, kun tupasvillojen kampaukset ovat olleet sateen tärvelemät. Toukokuussa on ihailtu keltaisenaan kukkivia rentukkaojia, nyt myöhemmin lupiinien värikirjoa. Siinä jäävät päivänkakkarat ja harakankellot jalkoihin.

On nähty matkan varrella kuitenkin jo kukkivat päivänkakkarat, sauniot, siankärsämöt, timoteit, kissankellot ja maitohorsmat. Alkukesä kiihdytti kukat nopeaan kukintaan vaikka pitkään jatkunut kuivuus piti kasvustot matalina.

Ensimmäinen tuorerehusato näyttää olevan jo paketissa. On kipuiltu välillä helteessä, kohta vedetty päälle villaista viileän tuulen vuoksi. Tästä alkukesästä on ollut niin moneksi. Muutaman kerran on toivottu alle ilmatyynyaluksen kaltaista menopeliä.

Öisin on kuultu etelässä mustarastasta, länsirannikolla naakkoja ja fasaaneja.  Pioni on kukkeimmillaan, isohirvenjuuri jo nupulla.  Lippu on juuri nostettu salkoon eikä välitetä, vaikka pihlaja ja syreeni ovat jo kukintansa ohittaneet. Juhannusruusussa on sentään kukkia vielä jäljellä. Kaupunki vaikuttaa melko hiljaiselta, mutta kyllä meitä täältä löytyy.

Oikein hyvää juhannusta niin mökeillään kuin kaupungissa juhannusta viettäville!

____

Ps. Kuvabloggaaja, huomasitko, että on superkuun aika. Siis kamerat valmiiksi.

Kevään värejä ja ääniä

Eilisellä kävelyretkellä kuulin käen kukkuvan ensimmäisen kerran täällä. On se joka kerran niin sykähdyttävä kesän merkki, että kukuntaa täytyi ihan pysähtyä kuuntelemaan. Löysin tänään 8v-syntymäpäiväänsä viettävästä YouTubesta tuon linkin takana olevan videon. Kutakuinkin tuolla tavalla rantapuisto raikaa aamuisin, kun suodattaa pois liikenteen melun. Harvennushakattu Puijon pohjoisrinne ei niinkään. Lintuset etsiä entisiä laulupuitaan. Mustikka kukkii, samoin käenkaali, rentukka, orvokki ja moni muu. Myös lemmikki. Vanhat vaahterat ovat täydessä kukassa, tuomi vasta nupulla.

Melkein helle kävi kaupungissa helluntaiviikonvaihteessa. Toivottavasti ei käy kuten viime kesänä. Helatorstain, joka oli vuosi sitten suunnilleen samaan aikaan kuin helluntai nyt, helle jäi kesän miltei ainoaksi lämpimäksi päiväksi. Vasta elokuun alussa oli toinen lämmin jakso.

Puutarhamyymälät pursuavat puita, pensaita, kukkia ja taimia ja tietenkin kaikkea muuta oheistuotetta. Olisi aika harkita, mitä kuumalle etupihalle oikein hankkisi kesäkukiksi. Varmaankin jotakin välimerellistä, jos vain vielä löytyy. Portulakka? Pelargoniat tietenkin. Pohjoisparvekkeen mikroilmasto muuttui koivun kadotessa niin, että huonekasvit eivät ole siellä enää turvassa auringon poltteelta. Eli tarvittaisiin paremmalla  viherpeukalolla varustettu ihminen valitsemaan kukat sinnekin.

Porokeitto, tosin kaapista löytyvin raaka-ainein sovellettu (= riisuttu) versio, porisee parast´aikaa hellalla. Ei nyt satu olemaan kirsikkatomaatteja eikä jaksa lähteä hakemaan. Ja koska lipstikka työntää jo yli puolimetristä versoa, tuli mieleen lisätä sitäkin hiukan mausteeksi.

Kevään loppukiri

Sumuisen viikon päätteeksi aurinko helli luontoa eilen siinä määrin, että koivut alkoivat latvuksista vihertää. Yllättävän äkkiä. Jossakin vaiheessa puhuttiin, että kevät olisi kolmekin viikkoa myöhässä. Itse olin veikannut jäiden lähtevän vasta eilen. Viskaalien ilmoittama virallinen jäiden lähtö Kallavedestä tapahtui edellisenä sunnuntaina klo 5.30.

Ennen kuin puut kunnolla lehtivät, niiden vieno vihreä hivelee silmää. Iltahetket ovat pastellisävyissään melkein maagisia. Kyllä, kyllä. Äidit saivat valkovuokkokimppunsa täälläkin. Itse tosin sain ruusuja ja orvokkeja. Vielä lauantaiaamuna näytti siltä, että kastehelmien painosta nuokkuvat nuput eivät ehtisi avautua. Ilmankosteus on ollut sitä luokkaa, että tuulettumaan viedyt talvitopat ovat vain keränneet kosteutta.

Viime vuonna pihan krookukset katosivat parempiin suihin. Tänä keväänä samaa on tapahtunut tulppaaneille. Scillatkin odotuttivat itseään ja samoin kevätkaihonkukka. Nyt kaipailen enää kevätesikkoja. Mihin ne tulikaan siirretyksi syksyllä? Eikö vielä ole niiden aika? . Ehkä ne vielä nousevat, kun malttaa odottaa.

Käpytikkoja näyttäisi ja kuuluisi olevan enemmän kuin ennen. Yksi pariskunta vierailee ahkerasti lähimmässä koivussa ja sähkötolpassa. Eilen illallakin näytti siltä, että pariskunta asettautui yöpuulle koivun oksalle. Ehkä kuitenkin vain lepuuttivat niskojaan.

Tällä viikolla olisi kalabongauksen l. fongauksen vuoro. Itse kävin aamulla etsimässä näsiää ja rentukoita. En löytänyt vielä kumpaakaan. Sen sijaan laavulta löytyi yksi ihan hyväkuntoinen vaalea lenkkikenkä. Merkillistä. Ja hetken kuluttua pyörätien ojasta  tukevampitekoinen urheilujalkine, musta.  Miten ne sinne ovat päätyneet jää mysteeriksi.

Toppatakkivappu

Muistan kävelleeni kymmensenttisessä loskassa ja räntäsateessa pääkaupunkimme linja-autoaseman halki jonakin vappuna vuosikymmeniä sitten. Eilen ulkoillessa untuvatoppatakkikaan ei ollut liikaa. Melkein uskaltaisin sanoa, että eilinen oli kylmin muistamani vappu.

Pariin otteeseen satoi hetken riisiryynin kokoisia rakeita. Lämpöasteita oli toki neljä, mutta ulapalta vapaasti puhaltava pohjoinen puhuri kävi luihin ja ytimiin. Vuoroin paistoi, vuoroin pilveili, ja vesi muutti väriään sävy sävyyn.

Aallot kuljettivat irronneita jäälauttoja ja ruovikkomattoja vasten silta-aukkoja. Siihen ne sitten juuttuivat. Silta-aukkojen ahtauteen. Oli mukava kuunnella puikkoutuneen jään helinäsolinaa. Ja yrittää taltioida sitä kameralla videoklippeihin. Lokit ottivat jäälautoilla ilmaista kyytiä. Ehkä samoin teki kuvan sorsapari, joka pyrähti rantavedestä lentoon. Vesilintuja minä itse asiassa meninkin etsimään.

Vappu ei tässä lähiössä  oikeastaan näkynyt eikä kuulunut juuri millään tavalla. Yksi vappuhuiska näytti eksyneen väärään paikkaan, ojaan. Lumen alta ovat vasta paljastuneet edellisen yhteisöllisen tapahtuman, vuodenvaihteen juhlistamisen merkit, ilotulitteiden ja ulkotulien jäänteet. Kylä odottaa kevätsiivousta. Tuuli näyttää kyllä vievän mennessään kuivat lehdet. Roskat pitää poimia muuten.

On sinivuokkojen aika. Hyvä aika.

Tyyntä myrskyn edellä

Talviturkkinen orava kurkistaa sisään keittiön ikkunasta. Se liikkuu sulavasti pitkin tiiliseinää, mutta jotenkin sen käpälä lipsahtaa ja kurre päätyy ikkunapellille. Siinä eivät sen kynnet enää pidä, vaan orava pudota kopsahtaa maahan. Ilmeisesti kissan tavoin jaloilleen, koska mitään jälkiä ei jää.

Tilhet, joita pari viikkoa sitten pyörteili todella runsaasti, ovat kadonneet pihapihlajien marjojen katoamisen myötä. Keskustasta löytyy vielä lokakuun lopun pakkasten puraisemia pihlajanmarjoja. Koituvatko katukuilujen kirkkaat ikkunalasit vai mahdollisesti käyneet marjat kovin monen lintuparan kohtaloksi? Niitä virui muutama kävelykadulla.

Mennyt viikko oli todella lauha. Eilen sai kävellä todella sakeassa usvassa. Lumeton maa ja sumu imaisevat lyhenevän päivän vähäisen valon. Harmaan ja ruskean marrassävyjen kirjon keskeltä  erottuvat terävinä vain valkoiset lumimarjat. Puiden latvojen yläpuolella kraakkuu muutama varis. Harakka näyttäytyy myös silloin tällöin.

Ihmiset ovat ilmeisesti kaikonneet joulumarkkinoille tai tavarataivaiden kätköihin, koska vastaan tulee vain tuttu Aila ja pari polkupyöräilijää ja koirien ulkoiluttajaa. Isolla tiellä soljuu jatkuva virta autoja, joiden valot pilkkovat pisaroista sakeaa ilmaa. Tien painaumiin syntyneet lätäköt heijastavat tolpat lankoineen ja liikennemerkit. On tyyntä kuin myrskyn edellä. Unenomaista.

Kuvat Suosaaresta.

Sateista mutta lämmintä lokakuuta

Me ihmiset olemme osa luontoa.  Olen seurannut ikkunasta, miten vieri vieressä kasvavat lehtipuut pudottavat kesäasunsa eri aikaan. Toinen on jo aivan alaston, toinen vielä osin vihertää. Kasvualusta ja valo ehkä vaikuttavat. Luulisi niistä kummankin saaneen saman määrän lämpöä, vettä ja ravinteita, koska juuret ovat kumminkin samassa maaperässä, peräti ristikkäin ja lomittain. Niin liki. Vaan ei.

 

Syksyyntyy tämä tästä. Heitimme vihdoin ahkeraliisan pois parvekkeelta. Vielä poimin muutaman uuden varren pihapenkin liperistä kuivumaan. Pientareilla puna-apila, siankärsämö eivät anna periksi. Sen sijaan hämmästyin, kun näin vielä metsäkurjenpolven ja päivänkakkaran kukkivan. Ei, ei se ollut se peltosaunio, vaan aito leucanthemum vulgare, Keski-Suomen maakuntakukka, jonka olen lapsena oppinut  nimellä  crysanthemum leucanthemum. En ole perehtynyt, milloin ja miksi nämä tieteelliset nimet ovat muuttuneet. Mikään ei ole todempaa kuin jatkuva muutos.

Linturintamalla on käyty pihapihlajien marjoista huikeita taistoja. Tilhet. Ajoittain istuvat kylläisen näköisinä runsaasti pituutta venähtäneiden koivujen nyt jo lehdettömillä latvaoksilla. Veivät sen mitä räksiltä jäi. Tintit kuikkivat ikkunasta sisään. Joku lentää suoraan ikkunalasiin aurinkoisella säällä. Mitä lie pihassa tapahtunut, kun eräänä aamuna löytyi vain kasa höyheniä.

Sisällä joulukaktus avaa pian kukkansa, passiflora citrina muutaman melkein joka päivä. On harmaata ja märkää ja rapaista ja liukastakin siellä missä lehdet ovat liimautuneet märkään alustaansa. Lämmintä tuntuu vielä riittävän tälle syyslomaviikolle. Ja sadetta sadetta. Sitä jotenkin olisi tahtonut nähdä kuivan syksyn kuulaine päivineen. Ruskaiset lehtikuuset ja lehtipuut antavat sentään valoa ja iloa. Ja se joutsenperhe, joka tänäkin syksynä levähti tuossa lammella ihan lähellä ja se eilinen muutaman joutsenen, tosin etäinen, ylilento. Suunta ei ollut vielä etelään.

Kesäbongauksia

Kuntopyörä on asetettu siten, että polkiessa voin katsella ulos ikkunasta. On se käpytikka edelleen hollilla, vaikka rastaat hätyyttelevät sitä. Oravakin on pari kertaa uskaltanut syöksyä katulyhtytolpalta toiselle. Aamuisin tai iltaisin. Päivällä on ollut niin kova meteli, että itsekin mielisin pihan kaivaustyön ääniä pakoon. Viimeistään illalla on sadekuuro huuhdellut työn jälkiä ja se sama(?) rastas käynyt sateen jälkeen kuivattelemassa itsensä tuossa kaapelin päällä. Ei käy aika pitkäksi.

Västäräkit käyvät kylpemässä naapuripihan vesialtaassa. Olisi meilläkin sadevettä pari sangollista pihassa. Niissä en ole kylpijöitä nähnyt. Ilmeisesti veden pitäisi olla virtaavaa, elävää. 

Yhtenä aamuna huomasin jäniksen istuvan etupihan kukkapenkin takana. Kuvasin sen ensin ikkunan läpi ja sitten hiivin ulos. Halusin tietenkin paremman kuvan. Hetken jänis luuli olevansa piilossa, vaikka korvat näkyivät pensaan takaa. Kohta se loikki aidan alitse naapurin puolelle.

Kun en näe kyllin kauaksi eikä minulla ole mitään objektiivejakaan, olen alkanut katsoa entistä lähemmäksi. Mitä matalammalle kyykistyn, sitä enemmän näkyy vilskettä. Samassa karhuputken kukinnossa saattaa olla kymmenenkin erilaista hyönteistä. Karhunputkia kuvatessa ei onneksi tarvitse kyykistyä.

Laituri on uudelleen osin veden alla. Vesi on pysynyt viileänä koko kesän. Hellekesinä piti käydä parikin kertaa päivässä vesikävelemässä. Muutaman kerran olen käynyt laiturilla tarkistamassa, ovatko sorsat ja uikut kokonaan hylänneet nämä rannat. Eivät sentään.

Vesiliikenne on ollut melko hiljaista tänä kesänä. Tukkilauttoja on kulkenut muutama ja pari kertaa jokin risteilyalus. Liikkuminen on sen verran vaivalloista, etten nykyisin edes yritä sännätä rantaa ottamaan niistä kuvia. Ehkä erikoisin kesäbongaus on ollut lähellä oleva vesiposti, johon oli ripustettu kaksi muovipussillista vessapaperirullia.   

Vaihdoimme mieheni kanssa istumapaikkoja keittiössä. Nyt se näyttää minusta keskeneräisenäkin  valmiilta. Istun nimittäin selin etuseinättömiin laatikoihin ja ovettomaan kaappiin. Konstit on monet sano...

Lämmintä kesää kaikille! On tätä jo ehditty odottaakin.

Kun lähtee sutta pakoon

Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.

Kesäkuu on ollut sateisin pitkiin aikoihin. Lehdestä saa lukea, että peltojen märkyyden vuoksi myöhästyneiden kylvöjen takia viljojen kasvukausi on täällä kaksi viikkoa myöhässä. Mansikkasatokin odotuttaa.

Ei uskoisi, kun katselee pihan raparperia, lipstikkaa, ailakkeja, akileijoja  ja puiston ällistyttävän pitkiksi venähtäneitä lupiineja. Olen keskivertoa pidempi. Ensimmäisen kerran tuntuu, että kutistun melkein peukaloiseksi laituritilanteen tarkistusmatkoilla. Vesi lainehtii edelleen laiturin yli ja kaislikko yltää vasta hitusen veden pinnan yläpuolelle.

Viidakkomainen kasvillisuus on itikoiden idylli. Siksi olen kävellyt pienet lenkkini tuulisella reitillä. Juhannuspäivän iltana kävelin Tikkalansaareen. Sillan kupeessa on jo vuosikausia ollut vanha lautta. Ruostunut. Lokkipariskunnalla on ilmeisesti pesä siinä, koska  ne alkavat räyhätä joka kerran. Juhannuksena tulivat vallan kohti. Liikenteestä ne eivät välitä, mutta minä pokkarini kanssa tunnun olevan suurikin uhka.

Korkean veden ja tietyömaan vuoksi linnusto on muuttunut lokkivaltaiseksi. Sitten kevään en ole nähnyt telkkää, silkkiuikkua enkä edes sorsia. Puhumattakaan haapanasta. Puijon poluille ei hitaasti kävelevällä ole asiaa. Ne jotka käyvät siellä juoksevat. Itikoita pakoon.