Kuvien kertomaa

En enää jaksa kovin pitkään keskittyä lukemaan juuri mitään tekstiä. Johtuuko se liian runsaasta netin selaamisesta l. linkkiloikinnasta , mikä kuulemma tyhmentää? Lukeminen on muuttunut silmäilyksi. Jos linkin takaa avautuva teksti näyttää pitkältä, saatan jättää sen kokonaan lukematta. Kuvia jaksaa katsella paremmin.

Tavaan toki aamuisin vielä sanomalehteä aika kauan, vaikka sen uutiset ovat eilisiä. Saa siinä sentään paperin tunnun sormiinsa ja painomusteen tuoksun, ellei ole juuri nuha. Savon Sanomat on vielä entisen kokoinen, siis riittävän iso, jotta siitä voi myöhemmin taitella sen biojätepussin tänä aikana, jolloin jopa biohajoavista muovipusseista on tullut melkein kiellettyjä. Miltei päivittäin yleisön osastossa vaaditaan lehden muuttamista tabloidiksi. Kai siihenkin tottuisi.

On sitten tekstejä, kuten henkilökohtaiset kirjeet, joista luen kaikki rivien välitkin. Ja luin ihan jokaisen sanan Sirpa Kähkösen Hietakehdosta. Kipein silmin. Samalla ihmettelin, miten erilaista on kaupunkilaisten ja maalta kotoisin olevien lasten elämä. Ainakin joskus ollut. Eräässä vertaispiirissä olimme aiemmin ihmetelleet samaa asiaa.

Muistelimme itsellemme merkittävän kuvan tai esineen kautta menneitä. Merkillistä, miten toisen ikioma kokemus tai tunnemuisto kirvoittaa sielun sykkyröistä uuden oman muiston. Merkillinen kovalevy on nämä ihmisen aivot. Linkkejä ja kytköksiä eri suuntiin. Suurin ihme oli, että eri puolilta ryhmään tulleista ihmisistä kahdella oli mukanaan täsmälleen sama ikivanha kuva. Sellainen seepia, pahville "tulostettu",  Victor Barsokevitschin ottama. Ihailtavan kaunis konkreettinen studiokuva, joita näinä digikuvien kuvatulvan aikana alkaa arvostaa entistä enemmän.

Kaupunkilaislapsista ja ehkä kirkonkyläläisistä ikätovereista löytyy valokuvia. Toivoisin että niitä olisi omastakin lapsuudesta. Ei juuri ole. Nyt on kone ja kovalevy pullollaan valokuvia, joista haluaisi tehdä kuvakirjoja. Yhtä kirjaa äskettäin yritin koostaa, mutta en muistanut tallentaa joka välissä ja koko aherrus meni hukkaan. Jään odottamaan uutta kipinää.

Kuvat ovat tätä marraskuuta, miltei lumetonta. Keskimmäisessä on menneen talven lumista tehty ensilumenlatu Puijon montussa.

Vanha väistyy

Päivittäiset kävelylenkit vaikeutuvat talven tullen. Liukkaus tuo omat ongelmansa, samoin tuulen hyytämä pakkanen. On ilmaantunut lisää haasteita. En tiennyt vielä tiistaina, että kävin viimeisen kerran vanhalla läppäsillalla. Satuin sinne samaan aikaan, kun toisaalla avattiin vastavalmistunut moottoritie myös etelän suuntaan. Samanaikaisesti kevyen liikenteen väylä siirtyi sillan Kelloselän puolelle.

Tietenkin minun piti seuraavana päivänä lähteä katsomaan, millainen väliaikainen siltaviritys sinne oli rakennettu. Sää ei ollut suotuisa. Koko viikon on pyryttänyt ja tuullut. Sisukkaasti kävelin ensimmäistä kertaa uutta väylää sillan korkeimmalle kohdalle asti. Lumessa oli koiran tassujen jälkiä, pari pyöräilijääkin oli liikkeellä. En ollut ainoa utelias. Ja onhan tuo väylä monelle myös jokapäiväinen työmatka.

Suosaaren kohdalla pysähdyin ja katselin nyt kaukaa niiden koivujen latvuksia ja tuulenpesiä, joiden luokse olin monesti kävellyt ja katsellut vastarantaa. Kuvannut vanhoja veneitä, kaisloja, perhosia ja sen haapanan. Sinne ei olisi enää asiaa apostolin kyydillä. Ne maisemakuvat muuttuivat yhdessä päivässä historiaksi.Uutta reittiä oli toki turvallisempi kulkea kaukana liikenteen melusta, mutta maisemat olivat vielä vieraat. Eikä yksikään puu suojannut viimalta.

Olin toki muutaman kerran ajatellut, että olisi mukava päästä katsomaan ja kuvaamaan työmaata toiselta puolen siltoja. Nyt se muuttuikin pakolliseksi. Kirkkaan kelta-oranssit kieltotaulut pysäyttävät. Niihin on laitettu kartat uudesta reitistä. Korkeimmalla kohdalla näkyi olevan levähdyspaikka. Se ei ollut vielä valmis.

Taidan olla katu-uskottava valokuvaaja. Palatessa oli vielä hämärämpää ja salama välähti viimeisen kuvan kohdalla. Olin jo astumaisillani kävelyputkeen, kun kuulin huudon työmaalta: "Hei, päästiinkö lehteen?"

PS. Toiselta puolen siltaa olevia kuvia pääsee katsomaan klikkaamalla sivupalkin linkkiä "Projekti"

Yksi vanha, olisipa ollut kaksi...

Kultainen nuoruus

Tulin käyneeksi Saimaalla. Ja sillä aikaa oli postilaatikkoon ilmaantunut Suur-Saimaa-lehti. Saimaa oli (onkohan vieläkin) tupakkamerkki. Sitä rataa mieli matkaa taas menneille vuosikymmenille.

En muista, miten luokkaretkivaroja omana kouluaikana kerättiin. En muista ainakaan leiponeeni kahvikakkuja, kääretorttuja tai muuta vastaavaa, mitä omien lasten luokkaretkirahastojen kartuttamiseksi tuli tehtyä. Jostakin minunkin luokkani luokkaretkirahat sai, koska olin mukana matkassa. Luokkamme kiersi Saimaan. Käytännön asiat ovat tipahtaneet muistista, mutta tunneilmasto on taltioitunut syvämuistiin.

Useat koululuokat suuntasivat toukokuussa pääkaupunkiin. Jokelasta katsottuna Helsinki oli liian lähellä. En muista juuri mitään kiertomatkasta, sen pysähdyksistä, ruokailuista. Sää oli kesäinen. Yövyimme koulujen liikuntasalien lattioilla. Muistan Heinolan ja Savonlinnan. Langinkosken. Muistan, että istuin yhden Frimanin pojan vieressä linja-autossa. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, kuten tuolloin hyvin saattoi olla. Oppikouluun pyrittiin vielä kansakoulun kuudennelta luokaltakin. Luokkien kertaaminen oli aika yleistä. Ehtoja annettiin kesätöiksi eikä niistä helposti päässyt läpi. Tämä Friman oli oikea gentlemanni. Niin olivat kaikki toisetkin pojat.

Mieleeni on jäänyt myös Savonlinna. Toiset, oikeanikäiset teinit, menivät jonnekin konvaan illalla. Minä väistelin sujuvasti sellaiset paikat. Ehkä sinne oli ikäraja. Kuusiston veljeksistä nuorempi ei myöskään välittänyt lähteä kyseisiin rientoihin. Jäimme kaksin kuljeksimaan outoon kaupunkiin. Oli ihana kesäinen toukokuun ilta, myöhäinenkin, koska aurinko alkoi jo painua mailleen. Odottelimme linja-auton luona konvasta palaajia. Valvovat opettajat olivat siellä luokan mukana.

Minulla on vanhassa albumissa kuva tästä kavaljeerista. Muistan miten hän poseerasi. Nojautui rennosti jonkun harmaaseen Taunukseen. Ikäänkuin omaansa. Kampasi lyhyeksi leikatun hiusrasvasta kauniisti kiiltävän vaalean tukkansa ja taikoi huulilleen hurmurin hymyn. Nyt se kuva näyttää siltä. En silloin lainkaan ymmärtänyt, että hän saattoi ihan mielellään viettää sen illan kanssani. Olimme hyviä ystäviä, kavereita. Sydämeni olin jättänyt edelliseen asuinpaikkaamme. Siitä ei ollut jaettavaksi.

Kalevala-sormukset olivat tuon ajan muotiluokkasormuksia. Omiimme kaiverrettiin 6.7.67. Silloin oli määrä tavata.

Ystäväprofiilikuva

Ystävänpäivän, vaaleanpunaisten sydämien päivän, lähestyessä muistin vanhan kirjoitukseni asiasta. Lukaisin sen läpi. En halunnut muuttaa siitä mitään. Eräässä kansainvälisessä tutkimuksessa yksi kysymys koski ystävien lukumäärää. Todellinen ystävyys mitattiin siinä samoin kuin itsekin sen mittaan. Kuka on sellainen ystävä, jolle voin soittaa vaikka keskellä yötä, jos on tarpeen. Hetken pähkäilin vastausta ja totesin, ettei sellaisia ystäviä ole kovin monta.

Blogiystävyys on sosiaalista verkottumista, joka saattaa johtaa ystävyyteen. Pelkkä nettailu ei riitä, vaan kyllä ystävyyden rakennuspuiksi tarvitaan suoraa kasvokkaista kanssakäymistä. Yhteisyyttä, samuutta elämäntarinoissa, kohtaloissa, lapsuuden kokemuksissa. Joku kolmas näkymätön säie. Toki yhdistäviä säikeitä voi olla useampiakin. Harvemmin, mutta joskus kyllä, yhteinen asia muuttuukin erottavaksi muuriksi. Minulla alkaa kellot kilkattaa päässä, kun kuulen jonkun kertovan, että hänellä on satoja ystäviä. Ei kukaan jaksa hoitaa sellaista määrää ystävyyssuhteita.

Eilen poukkoilin mm. blogiprofiilini kanssa. Laitoin profiilikuvakseni (kuten monella näkyy olevan) löytämäni kansakoulun ekaluokkalaisen ruutuessuun pukeutuneen pikku-Liisan kuvan. En tiedä, ehtikö Mr Googlea lukuun ottamatta kukaan nähdä sitä. Jotenkin asia jäi vaivaamaan mieltä ja illalla vaihdoin takaisin entiseen varjoaikuiskuvaan. Piti kirjoittamani tännekin jotakin, mutta nystyräpallopilatesharjoitettu selkäni kielsi.

Tänä aamuna tein saman harjoitteen kotona ja ihan vain kokeillakseni kävin hiukan hiihtämässä. Tosi ystävän kanssa. Hän voiteli sukseni, sitoi mononnauhat, ratkoi oikean käden hiihtorukkasen puoleen väliin auki (rannetuki vie niin paljon tilaa, etten muuten saanut sitä käteeni), kantoi sukset ladun päähän ja suostui samaan vauhtiin kanssani, vaikka itse pystyy hiihtämään vauhdikkaasti. Meillä on takana satoja yhteisiä kilometrejä, kuutamohiihtoa, aurinkohiihtoa, laturetki, omat lukemattomat retket ja hetket. Tyventä ja tuulta. Myötä- ja vasta-.

Omin ja omatekoisin silmin

Lastun haastamana kaivoin kaapin kätköistä ensimmäisen oman valokuva-albumini. Yhtään perhekuvaa lapsuudesta ei ole olemassa. Yhdessä kuvassa leikimme sisarusparvena hiekkakasassa, toisessa roikumme verannan kaiteella, kolmannessa seisomme hevoshaan portilla. Aiemmin olen valokuvablogissani julkaissut omakuvan veikaten vajaa parivuotiaasta pulleaposkisesta tytöstä juhannusruusupuskan edessä.

Seuraava kuva minusta onkin oheinen aitan ja liiterin välissä olevan puutarhan edessä olevalla isolla, silloin isolta tuntuvalla, kivellä istuvasta oletettavasti kansakouluun lähtevästä tytöstä. Kun mieheni skannasi kuvan pyynnöstäni, ihmettelin sen silmättömyyttä, hän sanoi: "Eikös se kivi siinä ole se tärkeämpi?" Just.

Kuvaavaa. Mutta minäpä manipuloin itselleni silmät, koska ne eivät erottuneet lainkaan. Tulipa nukkemainen tyttö. Tarkat silmät ja korvat ja hoksottimet minulla on aina ollut, vaikka olen sisarussarjani keskimmäisiä, niitä väliinputoajia, tapettiin uppoavia, näkymättömiä ja hajuttomia lapsia. Osasin olla hiljaa ja kiltisti, tehdä minulta odotetut työtehtävät vastaan sanomatta, käydä kouluni hankalienkin taipaleiden takaa ja huolehtia siinä sivussa nuoremmista sisaruksista. Meitä oli sen verran monta, että leikkikavereita ei tarvinnut naapureista hakea.

Olin toisaalta rohkea korven kasvatti, kolmilehmäisen melko omavaraisen pientilan tyttö, joka ei vierastanut vispata verta, kun eläimiä teurastettiin. Mutta veren näkeminen "väärässä paikassa" kauhistutti. Muistan tuolta ajalta, miten päivämiehen verta vuotava otsahaava sai minut pakenemaan leikkimökkiin epämääräiseksi ajaksi. Samalla tavalla vaikutti, kun äiti leikkasi sirpillä kaikki vasemman kätensä sormet haavoille ja käveli hoippuen viettävää nurmea aitalta tuvalle. Onneksi meillä oli silloin naapurin S. apuna. Ko. pelko vaikutti ammativalintaani, mutta elämä on opettanut minua monien haavojen ja haavereiden kautta. Pystyn nykyään toimimaan hätätilanteissa. Rauhallisesti ja hätäilemättä. En joudu paniikkiin.

Lunastin hyvällä koulumenestyksellä paikkani kotona, mutta toisaalta se ajoi minut sieltä pois. Pääsin/jouduin oppikouluun suorittamaan vanhempieni toteutumattomia unelmia. Liian paljon liian varhain. Muistan, kun tämä kuva otettiin, vaikka kuvaajaa en muistakaan. Kameraa ei perheessämme ollut l. meillä on täytynyt olla vieraita. On sunnuntai, koska on essuton päivä. Asettauduin sievästi (miten osasinkin) karhealle osin sammaleen, osin keltakukkaisen maanpeitekasvin (mongolian maksaruoho?) kukittamalle kivelle. Oletan, että ylläni oleva koltun on äiti ommellut meillä syytingillä asuneen Papan kaupunkireissulta tuomasta kankaasta. Ajattelen, että olen olemassa sittenkin, koska minusta otetaan ihan erillinen kuva. Tuo päivä on varmaankin ollut niitä parempia.
____

Otapa haaste vastaan.