Lukupiirikirja: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

WSOY 2008, alkup. 1936

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisellä on tänä vuonna juhlavuosi, sillä sen ensi-ilmestymisestä on kulunut 80 vuotta. Olen Sinuhen ja muutamia muita Waltarin romaaneja lukenut nuorempana, mutta sittemmin on kulunut noin 15 vuotta vailla Waltaria. Sinuhen juhlavuosi innosti minut ottamaan meille lukupiirikirjaksi Waltarin Surun ja ilon kaupungin, sillä en halunnut kopauttaa piiriläisiä "järkäleellä päähän".

Surun ja ilon kaupunki kertoo huhtikuisesta päivästä Helsingissä. Keskiössä on joukko erilaisia ihmisiä, joiden lukija saa havaita liittyvän toisiinsa niin, että jokainen heistä kuuluu jollakin tavalla tuon päivän kohtaamisten ketjuun. Aamujunalla Helsinkiin matkustaa muukalainen, jonka tulee tehdä elämänsä uudelleen. Sairaalassa poika toipuu leikkauksesta ja odottaa kovasti kotiin pääsyä. Toisaalla vanhapiika tekee kuolemaa. Elämän ja kuoleman kirjo samassa kevätpäivässä.

Työväenluokkainen nuorimies on täynnä tunteen paloa, niin rakkautta kuin vihaakin. Herrasväkeen kuuluvaa neitoa hän rakastaa, mutta yhteiskunta itsessään synnyttää vihaa. Toinen nuorukainen on liikemiehen poika, jolla on kaikki maallinen hyvä, mutta joka on täynnä poliittista paloa. Isä on kuin irrallinen olento, viileän kohtelias ja alentuvan hyväntahtoinen mies, joka ei ymmärrä lapsiaan. Uskonnonopettaja Laurila sen sijaan tuntuu ymmärtävän opettamiaan nuoria, vaikka joutuukin punnitsemaan missä kulkee opettajan ja ystävän välinen ero.

On myös muuan kirjailija, jonka kirjoittaminen takkuaa. Kirjoituskoneen näppäimet tuijottavat takaisin eikä tekstiä synny. Kotona tunnelma on hieman kireä, mutta tytär ja pieni musta koira ovat täynnä innostusta. Tutkin lukupiiriä varten hieman Waltarin elämää ja minun tekisi mieli ehdottaa, että kirjailijan hahmo kuvaa jollakin tavalla Waltaria itseään.

Surun ja ilon kaupunki oli minulle mieluisa lukukokemus. Sen tunnelmassa on jotain kirkasta, mutta silti hahmojen kokemusten myötä kapeaa ja epätoivoista. Waltarin henkilökuvaus on tarkkaa. Monista hahmoista huolimatta jokainen painuu mieleen eikä sekoitu toisiinsa. Henkilöhahmojen moniulotteisuus, heidän haaveensa ja kipupisteensä, ovat onnistuneita. Teologinen ja yhteiskunnallinen kuvaus herättää 1930-luvun maailman yhä eloon.

Tutustu myös Sarin arvioon P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Lukupiirikirja: 10 haavaa Amerikan sydämessä

Anna-Sofia Berner: 10 haavaa Amerikan sydämessä

Otava 2024

Luimme jo joulukuun lukupiirikirjana Anna-Sofia Bernerin tietokirjan 10 haavaa Amerikan sydämessä, mutta kirjoittaminen siitä on jäänyt. Jotenkin halusin kovasti yrittää tehdä oikeutta tälle kirjalle, josta me piiriläiset olimme pitäneet ja joka tarjosi meille niin paljon aihetta niin omiin pohdintoihin kuin yhteiseen keskusteluunkin. Itse ihmettelin miten tämä ei ollut Tieto-Finlandiassa ehdokkaana, sillä mielestäni tässä olisi ollut siihen ainesta.

Helsingin Sanomien entinen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Anna-Sofia Berner kuljettaa lukijansa amerikkalaisuuden ytimiin. Hän tekee perusteellista työtä kuvatessaan kirjaan valikoituneita aiheitaan. Niitä on 10, ihan kuten kirjan nimi antaa odottaa. Kuten yhteiskunnassa yleensä, mikään asia ei ole täysin irrallinen, vaan niillä on aina vaikutusta toisiinsa. Bernerin valikoimat aihepiirit ovat väestö, politiikka, raha, rasismi, uskonto, media, väkivalta, ilmastonmuutos, sota ja vapaus.

Käsittelimme tätä kirjaa lukupiirissä aiheosio kerrallaan tehden nostoja niistä asioista, jotka olivat yllättäneet tai herättäneet ajatuksia. Kuten viereisestä kuvasta näkyy, olin ahkerasti laputtanut omia huomioitani, sillä niitähän riitti niin, että osa olisi unohtunut ilman merkintöjä. Kun kyseessä on kirjastolaina, joudun haikein mielin keräämään lappuseni pois.

Bernerin teoksen suurimpia ansioita on mielestäni se, miten hän saa tavallisen amerikkalaisen äänen kuuluviin. Hän on tutkinut asioita ja peilaa niitä siihen vahvaan historialliseen viitekehykseen, joka amerikkalaisessa yhteiskunnassa on kaiken taustalla. Hän hallitsee lähteet, mutta ei tyydy pelkästään olemassaolevaan tietoon, vaan etsii lukuisia haastateltavia ja pyytää heitä kertomaan elämästään ja ajatuksistaan. Siihen Bernerillä onkin verrattain hyvät verkostot, onhan hän itsekin asunut Yhdysvalloissa ja kerryttänyt ensikäden tietoa sikäläisestä elämänmenosta. Haastattelut ja aito amerikkalainen ääni ovat mielestäni hyvin kiinnostavia.

Tämän kirjan myötä ymmärrän ehkä hieman paremmin amerikkalaista ajatusmaailmaa, jonne toki sinnekin mahtuu erilaisia näkökantoja ja elämäntyylejä. Niillekin Berner mielestäni antaa kirjassaan sijaa. Ehkä hieman huvittavia ristiriitaisuuksiakin tuli bongattua, kuten esimerkiksi se, miten väestörekisteri heikentäisi amerikkalaisten mielestä yksityisyyden suojaa. Samaan aikaan sosiaalinen media on monen arkipäivää ja asioita jaetaan siellä huoletta. Ei niin huvittavaa on puolestaan se, että hyvinvointivaltion tutut yhteiskunnalliset turvaverkostot auttavat eniten jo muutenkin hyvin pärjääviä esimerkiksi verohelpotusten muodossa.

Hämmästyin tätä kirjaa lukiessani sitä, miten sokeasti amerikkalaiset tuntuvat uskovan karismaattisia puheita, mikä näkyy eritoten politiikan saralla. Valtaan nousevat ne, jotka parhaiten vetoavat kansan syviin riveihin. Yllättävää oli myös huomata, miten kyselytutkimusten mukaan yli puolet amerikkalaisista on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Toki monet myös luottavat Jumalan tahtoon siinä asiassa. Kiinnostavaa kuitenkin on, että huoli ylipäätään on olemassa, sillä monesti amerikkalaisista välitetään täysin piittaamatonta kuvaa.

Pysähdyttävin kohta puolestaan liittyi aborttioikeuteen. Bernerin haastattelema aborttioikeutta puolustava lääkäri Andrea Gallegos totesi (s. 148), että "Kyse ei ole elämän suojelemisesta -- koska jos olisi, Yhdysvalloissa olisi tiukemmat aselait, kattava terveydenhuolto ja pienempi äitiyskuolleisuus. Elämän sijaan kyse on vallasta ja kontrollista.". On lähes tyrmäävää kohdata näin suoraan se ristiriita, joka lainsäädännössä on.

Yhdysvallat on kiinnostava maa, ja 10 haavaa Amerikan sydämessä on kiinnostava kirja. Suosittelen tätä kirjaa paitsi lukupiireille myös kaikille niille, jotka haluavat lukea tiiviin mutta ansiokkaan peruspaketin amerikkalaisuuden ytimestä.

Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet

Teos 2020, äänikirjana 2023

alkup. Sense and Sensibility, 1811

suomentanut Kersti Juva

lukijana Liisa Pöntinen

Luin nuorempana, lähinnä joskus lukioikäisenä, useita Jane Austenin teoksia. Erityisesti Ylpeys ja ennakkoluulo sykähdytti silloin, mutta jostain syystä Järki ja tunteet jäi lukematta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä nyt tutustuin tähän kirjaan ihan tuoreelta pohjalta ja Kersti Juvan raikkaasti suomentamana. Pidin tästä kirjasta hyvin paljon ja nautin siitä, miten Austen kuvaa ihmisten moraalia, ulkokultaisuutta ja oman edun tavoittelua mutta myös aitoa ystävyyttä.

Järki ja tunteet on herkullinen, suorastaan viihdyttävä kertomus, jonka päähenkilöt ovat Dashwoodin siskokset Elinor ja Marianne. Elinor on käytännöllinen, maltillinen ja ystävällinen ihminen, joka usein yrittää hillitä impulsiivisempaa pikkusisartaan Mariannea. He ovat leskiäidin tyttäristä vanhimmat, vähävaraisia, mutta eivät suorastaan köyhiä. Ympäröivään seurapiiriin heitä johdattaa ystävälliset sukulaiset ja muut hyväntekijät, jotka tosin luulevat tietävänsä toinen toistaan paremmin neitojen rakkauksista ja tulevista avioliitoista, joista he eivät itse olleet vielä lainkaan tietoisia... Spekulointia siis riittää, ja kummallakin on toki rakkautensa ja sydänsurunsa.

Austenin henkilöhahmot ja yhteiskunnallinen kuvaus ovat kyllä kerrassaan mainiota. On huikean hienoa, että Kersti Juvan kaltainen ansioitunut kääntäjä on tehnyt tästä nykylukijan mieleen olevan tuoreen, mutta silti teoksen ilmestymisajan viitekehykseen sopivan suomennoksen. Juva on suomentanut myös Ylpeyden ja ennakkoluulon. Siihen en ole tutustunut, vaan olen lukenut kirjan viimeksi vanhempana käännöksenä. Nyt houkuttelee kyllä kovasti päästä kokemaan Ylpeys ja ennakkoluulo uutena käännöksenä. Näkyypä Arkaileva sydän (aik. Viisasteleva sydän, alkup. Persuasion) olevan myös tulollaan Juvan kääntämänä.

Lukupiirikirja: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

WSOY 2015

Luimme huhtikuun lukupiirikirjana Satu Rämön teoksen Islantilainen voittaa aina - elämää hurmaavien harhojen maassa. Kirjassaan Rämö kertoo islantilaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä sekä tietenkin siitä millaista elämä on Islannissa ollut. Sain lukiessani aika nopeasti huomata, että en todella tiennyt Islannista juuri mitään. Kaikki uusi tieto ja mielenkiintoiset yksityiskohdat virittivät lukupiirissämme vilkkaan keskustelun, jossa nostettiin esille myös teoksen kirjalliset ansiot. Teksti on miellyttävää luettavaa ja kokonaisuus on hyvin jäsennelty, joten lukeminen oli ilo.

Rämö kertoo elämästä Islannissa eri osa-alueiden kautta, mutta kuitenkin yhtenäisenä kokonaisuutena. Hän kuvaa ihmisiä ja sosiaalisia normeja, työkulttuuria ja yhteiskuntaa, taloutta, luontoa ja vapaa-aikaa. Minusta oli hyvin kiinnostavaa kuulla, että Islannissa kirjallisuudella on vahva asema ja muihin taiteisiin nähden jopa jonkinlainen erityisasema. Siinä missä Suomessa kirjakauppaverkko sen kuin harvenee, on Islannissa ainakin kirjan kirjoitusaikaan kirjakaupat olleet tyypillisesti auki jopa iltakymmeneen. Kirjastot mainittiin lähinnä sivulauseessa ja olisikin ollut mielenkiintoista kuulla millainen on kirjastolaitoksen rooli Islannissa.

Kirjasta piirtyy kuva Islannista maisemallisesti upeana kohteena, mutta samalla myös vaarallisena. Tulivuorenpurkaukset harvemmin aiheuttavat isompia ongelmia, mutta jyrkänteiset kalliot ja arvaamattomat jäätiköt voivat koitua kokemattoman retkeilijän kohtaloksi. Yllättävää kyllä Islannin pelastustoimi on kokonaan vapaaehtoisvoimin järjestetty eikä valtion ja kuntien järjestämä, sillä harvaan asutussa maassa sellainen kävisi liian kalliiksi.

Islantilaiset ovat ihmisinä kovin toisenlaisia kuin suomalaiset ainakin siinä, että heillä on rajaton usko onnistumiseen ja omiin kykyihinsä, kun taas suomalaisten peruspessimistisyys laittaa epäilemään vähän kaiken sujumista. Islantilaiset ovat lapsirakasta kansaa ja lapset kulkevat mukana melkein missä vaan, kun taas Suomessa on ehkä hieman maltillisempi suhtautumistapa. Islantilaisten vanhempainvapaat ovat yhteiskunnallisesti kiinnostavia, sillä niillä on työmarkkinoihin tasa-arvoistava vaikutus: lapsen syntymää seuraa pakollinen 3 kuukauden mittainen isyysloma siinä missä äitiyslomakin. Ei ole siis sen suurempi riski palkata hedelmällisessä iässä olevaa naista kuin ihan minkä tahansa ikäistä miestäkään. Aika metkaa!

Näiden lisäksi kirjassa oli monta muutakin mielenkiintoista faktaa, joten suosittelen kyllä tämän kirjan lukemista. Itse ainakin aion lukea seuraavatkin islantilaista elämää kuvaavat kirjat Islantilainen kodinonni ja Talo maailman reunalla.

Kiinalainen juttu: 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista

Mari Manninen: Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista

Atena 2018

äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Kuuntelin joitakin vuosia sitten Mari Mannisen tietokirjan Yhden lapsen kansa, joka kertoo Kiinan yhden lapsen politiikasta. Teos oli todella silmiä avaava ja mieleenpainuva, niin sanotusti täyden kympin tietokirja. Siksi alunperin kiinnostuin myös tästä Kiinalaisesta jutusta, mutta täytyy sanoa, että tämä ei ainakaan äänikirjana noussut ihan samalle tasolle kuin Yhden lapsen kansa. Täydensinkin kirjakokemustani vielä palaamalla joihinkin kohtiin fyysisen kirjan kautta.

Mari Manninen on tietokirjailija ja toimittaja, joka on myös asunut Kiinassa ja on siis saanut ensikäden kokemusta kiinalaisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Hän on valikoinut kirjaansa 33 Kiina-myyttiä, jotka hänen mielestään vaativat kumoamista. Myyttejä murretaan niin ruokakulttuurin ja sosiaalisten normien kuin teknologian ja ympäristöasioiden saralta. Kirjan lopussa myytit vielä kerrataan ja lukija saa myös testata tietonsa pienen testin avulla, mikä oli mielestäni hauska idea.

Koska aihe on laaja ja eri elämänaloja kattava, äänikirjakokemus muodostuu osin hieman sirpaleiseksi. Kielellisesti tämä on mielestäni yhtenevä ja eheä kokonaisuus, samoin asioita käsitellään samalla tavalla faktoihin perustuen, joten ongelma tai haaste on lähinnä formaatissa. Arvioisinkin, että tämä toimii paremmin itse luettuna.

Kiinalainen juttu toi eteen monta sellaista asiaa, joita itsekin on tottunut pitämään totuuksina sen kummemmin kyseenalaistamatta. Tapakulttuurin avaaminen, tilastotiedon esiin nostaminen ja yhteiskunnallinen laajempi kuvaus saivat minut ajattelemaan asioita uudella tavalla eli myytit todella murtuivat. Tällainen kirjallisuus on tärkeää, jotta väärän tiedon ja mielikuvien leviäminen saataisiin katkaistua. Itseeni kuitenkin eniten osui lause, joka ei murra myyttiä, mutta herättää miettimään syy-seuraussuhteita:

-- Kiina on maailman suurin hiiliodioksidipäästöjen lähde, ja ilmastonmuutosjutut kuvittuvat oikeutetusti Pekingin harmaudella. Kiinan päästöt ovat länsimaalaisille myös omantunnon kysymys, sillä Kiina valmistaa meidänkin kulutustavaramme kännyköistä farkkuihin ja joulukuusenkoristeisiin. Olemme ulkoistaneet ympäristöongelmamme kiinalaisten hengitettäviksi. (s. 142) 

Niinpä niin, meidän tulee sittenkin kantaa kortemme kekoon myös täällä Suomessa, jotta ilmasto voisi paremmin. Olen lopen kyllästynyt siihen argumenttiin, että miksi meidän suomalaisten pitäisi esimerkiksi hillitä kulutustamme tai miettiä ekologisesti kestäviä valintoja, kun suurin ongelma on Kiinassa/Intiassa/Aasiassa. Vastaan: siksi, että me olemme osa tämän ongelman syntyä tai vähintäänkin ylläpitoa.

Martta: Nainen joka kuoli eläessään

Jenni Pääskysaari: Martta - Nainen joka kuoli eläessään

Storytel Original äänikirja 2024

lukijana Jenni Pääskysaari

Jenni Pääskysaaren uusin kirja Martta herätti kiinnostukseni äänikirjapalvelun mainosklipin perusteella. Kirja kertoo 1970-luvulla työpaikkansa hissiin jumiin jääneestä Martasta, joka odotti apua kahden viikon ajan. Samalla kirja kertoo Pääskysaaren arjesta ja Martan tarinaan liittyvästä selvitystyöstä. Pääskysaari pohtii elämäänsä ja hidastamisen tarvettaan ja puhuu samalla toisenlaisen elämän eläneelle Martalle.

Kuuntelin tämän kirjan yhtenä aamuna ennen iltavuoroon lähtöä. Jenni Pääskysaaren ääntä on miellyttävä kuunnella ja tarina soljuu sujuvasti eteenpäin. Jos tätä erehtyy luulemaan Martan elämäkerraksi, tulee pettymään. Kyllä tämä toki pitkälti Martan tapauksen ympärille rakentuu, mutta enemmän tässä on mielestäni yhteiskunnallista pohdintaa. Miten on mahdollista, että joku unohdetaan kahdeksi viikoksi hissiin? Miksei kukaan huomaa mitään erikoista? Miksi ihmiseltä nykyään vaaditaan niin paljon, että sitä mielellään haluaisi päästä kahdeksi viikoksi eristyksiin? Ei nyt ehkä hälytysmerkkiä huutavaan hissiin, mutta jonnekin omaan rauhaan.

 

Nämä pienet asiat

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

116 s., Tammi 2023

alkup. Small Thing Like These, 2021

suom. Kristiina Rikman

Törmäsin töissä varauksia käsiteltäessä tähän Claire Keeganin pikkuiseen kirjaan Nämä pienet asiat. Kirja sijoittuu Irlantiin vuoteen 1985 ja joulunalusaikaan. Hiilikauppias Bill Furlongin yrityksessä riittää kiirettä, sillä pikkukaupungin ylle asettunut kylmänkostea ilmanala lisää lämmityksen tarvetta. Paria päivää ennen joulua Furlong löytää luostarin hiilivarastosta nuoren naisen, joka on kylmissään ja nälkäinen. Vahvasti katolilainen yhteiskunta on tottunut hakemaan suojaa ja apua luostarista, ja sinne Furlong tytön toimittaakin.

Kohtaaminen tytön kanssa saa Furlongin mielessä liikkeelle monenlaisia ajatuksia. Hän itse varttui aviottomana lapsena. Se miten yhteiskunta suhtautuu "hairahtuneisiin naisiin" saa Furlongin yllättäen kyseenalaistamaan mielessään katolista kirkkoa. Hän pohtii onko luostari sittenkään tytölle paras paikka. Mielessä viivähtää ajatus omasta tytärkatraasta: mitä jos joku heistä hairahtuisi polulta?

Nämä pienet asiat on nopealukuinen kirja, mutta sen tunnelma jättää vahvan maun. Kurkistus katolilaisuuden värittämään maailmankatsomukseen on kiinnostava, samoin filosofiseksi kääntyvä pohdiskelu. Itselle heräsi mietteitä lähimmäisenrakkaudesta, hyväksynnästä ja jonkinlaisesta joulun hengestä, jossa kaikilla olisi hyvä tahto, lämpöä, ruokaa ja välittämistä. Tämän perusteella voisin ajatella tutustuvani myös Keeganin muuhun tuotantoon.

 

Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 2021

ilmestyi suomeksi 1988

alkup. An Artist of the Floating World, 1986

suom. Helene Bützow

lukija: Jussi Puhakka

Kazuo Ishiguro on kirjailija, jolta olen lukenut vasta kolme kirjaa, mutta jonka voisin silti sanoa olevan yksi monista lempikirjailijoistani. Pidän hänen monipuolisuudestaan, sillä hän kirjoittaa hienovireisiä historiallisia romaaneja siinä missä tulevaisuudenkuviakin. Yhteiskunnallinen tarkastelu, miljööt ja sosiaalisten suhteiden kuvaus ovat olleet jokaisen lukemani kirjan kohdalla onnistuneita.

Menneen maailman maalari sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin. Maata jälleenrakennetaan ja amerikkalaistuminen näkyy monessa. Vanha taiteilija, aikanaan hyvin arvostettu Masuji Ono asuu rapistuvassa talossaan tyttärineen. Taiteilijan maine on rapistunut kuin talo jossa hän asuu, sillä hänen taiteensa oli luotu palvelemaan Japanin imperialismia ja militariaa. Saavutuksistaan ylpeän taiteilijan on vaikea niellä sitä, että hänen teoksensa mielletään propagandaksi ja nuorempi sukupolvi pitää hänen taidettaan häpeällisenä. Tyttärensä avioliittoneuvottelujen edetessä Ono joutuu tarkastelemaan menneisyyttään uudella tavalla, sillä on vaarana, että neuvottelut kariutuvat nimenomaan hänen taiteensa vuoksi.

Menneen maailman maalari on jotenkin haikea teos. Ono palaa muistoissaan arvostuksen ja kunnian päiviin, nuoruuteensa ja elinvoimaisuuteen. Nyt hän on vanha mies muuttuvassa maailmassa, paljon menettänyt ja paikkaansa hakeva. Ono näyttäytyy välillä melko itsepäisenä ja kaikkitietävänä isähahmona, mitä tulee suhteessa tyttäriin, vävyyn ja lapsenlapseen. Hän ei huomaa, miten aika ja tavat ovat muuttuneet, eikä ehkä aina oikein haluakaan sopeutua. Ono on hyvin ylpeä eikä halua nöyrtyä muiden edessä.

Sitä toivoo, että jokainen voisi katsoa menneitä valintojaan ja tekojaan lempeästi ja ymmärryksellä siitä, että silloiset asiat on tehty sillä hetkellä vallinneen parhaan tiedon ja käsityksen valossa. Ihmistä ei pitäisi kurittaa sellaisista asioista, jotka olivat täysin hyväksyttyjä tapahtumahetkellään, mutta niin tapahtuu Onolle ja niin on tapahtunut maailman sivu monille muille ihmisille, kun poliittiset ja uskonnolliset arvot muuttuvat ja ohjaavat yhteiskuntaa uusiin suuntiin. Se on aika pelottavakin ajatus.

Nurmettuva tie, päättyvä polku

Markku Mantila: Nurmettuva tie, päättyvä polku

Peräseinäjoki-trilogia, osa 3

14h 47min., Docendo 2022

lukija: Jussi Puhakka

Markku Mantilan hieno Peräseinäjoki-trilogia on tullut päätökseensä Nurmettuvan tien, päättyvän polun myötä. Siinäkin pääosassa on politiikan konkari Allan Lauttamus, joka pääsee näyttämään osaamistaan aivan uudella tavalla. Kirjan tapahtumat saavuttavat 2000-luvun, joten trilogian aikana ehtii tapahtua paljon kaikenlaista niin politiikan ja yhteiskunnan saralla kuin henkilöhahmojenkin elämissä.

Kuten sarjan edellistä osaa käsittelevässä postauksessa kirjoitin, on tämä trilogia sellainen, johon pitää tutustua itse, jotta voi ymmärtää sen koko yhteiskuntaa luotaavan ulottuvuuden. Mantila tuo yhteiskunnalliset muutokset onnistuneesti esiin yksilöiden kautta. Hahmoissa riittää monipuolisuutta, he ovat inhimillisiä ja värikkäitäkin persoonia.

Jos kaipaat luettavaksesi jotain juurevaa ja yhteiskuntaa luotaavaa, suosittelen tätä trilogiaa. Itse pidin myös miljööstä, joka rakentuu pitkälti Peräseinäjoen ja Seinäjoen alueelle. Kumpikin on minulle tuttuja, joten mikäs niissä viihtyessä. Äänikirjatoteutuksen puolesta on pakko sanoa, että Jussi Puhakka sopii aivan erinomaisesti lukijaksi näihin kirjoihin, sillä hän tavoittaa onnistuneesti pohjalaisen puheennuotin silloin, kun sitä tarvitaan.

Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi

 Markku Mantila: Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi

14h 43min., Docendo 2020

lukija: Jussi Puhakka

Kuuntelin viime vuoden puolella Markku Mantilan Peräseinäjoki-trilogian avausosan On toinenkin polku taivaaseen. Ihastuin kovasti juurevaan elämänmenoon ja värikylläisiin henkilöhahmoihin, joten otin nyt alkuvuodesta kuunteluun itsenäisen jatko-osan Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi. Pääosassa nähdään sama politiikan konkari Allan Lauttamus, joka edellisessä kirjassa ponnisteli työmiehestä kansanedustajaksi asti.

Peräseinäjoki on minulle joissain määrin tuttu paikka. Olin kolmena kesänä siellä kirjastossa töissä ja harrastuksissa, kosmetologilla ja jäsenkorjaajalla on tullut siellä kuljettua. Ehkä juuri tuon tuttuuden vuoksi oli niin herkullista sukeltaa Mantilan kuvaileman Peräseinäjoen kylänraitille 1980-luvulle.

Mikään ei ole Peräseinäjoellakaan kuin ennen. Kaupungistuminen näkyy väestörakenteessa, maaseutu tyhjenee ja kaikki tuntuu olevan murroksessa. Henkilökohtaisiakin kriisejä on, kun ikänsä töitä tehnyt saa potkut tuottavuuden nimissä, toista taas ei menneisyyden valinnat jätä rauhaan. Suomi on astumassa kohti kansainvälisempää verkostoa ja Kekkosen aika jää taakse. Suomi etsii suuntaansa ja niin tekevät peräseinäjokelaisetkin. He pohtivat elämäänsä ja tarttuvat rohkeasti tilaisuuksiin, sillä loppujen lopuksi jokaisella on vain yksi elämä.

Minun mielestäni Peräseinäjoki-trilogia on vähän sellainen, että siihen pitää tutustua itse ymmärtääkseen koko sen yhteiskuntaa luotaavan ulottuvuuden. Suuret rattaat pyörittävät kaikkea, ja vaikka peräseinäjokelaiset ovat pieni osa isoa kokonaisuutta, he eivät jää puristuksiin. He ovat rohkeita, päämäärätietoisia ja sitkeitä. Henkilöhahmoja on varsin paljon kaikista yhteiskunnan kerroksista. Ensimmäisessä osassa oli aluksi vähän vaikea pysyä perillä heistä, mutta värikkäät persoonat alkavat kyllä piirtyä mieleen. Pidän tästä sarja ja kolmas osa on minulla jo varauksessa äänikirjana.

Tyttö maissipellossa: Anna Jokisen mysteerikuolema

Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa - Anna Jokisen mysteerikuolema

6h 45min., Docendo 2022

lukija: Laura Hänninen

Tyttö maissipellossa on paitsi tositarina Anna Jokisen katoamisesta ja kuolemasta Torontossa 1910-luvun alkupuolella myös laajemmin kuva siirtolaisnaisten asemasta uudessa maassa, jonne lähdettiin niin suurin toivein. Unelmien maa ei tarjonnut kaikille sitä vaurautta ja hyvinvointia, jota niin moni lähti tavoittelemaan. Vastassa oli erilainen yhteiskunta, kielimuuri ja ankaraa työntekoa, kaikki asioita, joita siirtolaisväestön yhteisöllisyys ei aina pystynyt lievittämään.

Keuruulaissyntyinen reilu parikymppinen Anna Jokinen katosi Torontossa joulukuussa 1913 tanssi-illan jälkeen ja hänet löydettiin kolme viikkoa myöhemmin kuoleman kielissä maissipellosta. Hän menehtyi ennen kuin ehti kertoa, mitä hänelle oikein tapahtui. Kirjassaan Jenni Stammeier avaa mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumaan liittyvien faktojen ja tuon ajan ilmiöiden ja olemuksen kautta. Selvää on, että Annan tapaukseen ei koskaan saada aukotonta vastausta, mutta vaihtoehtoisia selityksiä kyllä löytyy varsin hyviäkin.

Vaikka teos nimensä mukaisesti kertoo Anna Jokisen tapauksesta, on se ihan ihan yhtä lailla tai jopa enemmänkin tarkka kuvaus siirtolaisnaisten asemasta 1900-luvun alun Kanadassa. Yhteiskunnallinen kuvaus luo vankan viitekehyksen Annan tapaukselle niin, että tämä kirja ei missään tapauksessa oli true crime -jännitystarina vaan pikemminkin naisen asemaa ja tuon ajan maailmanmenoa kuvaava tietoteos. Pidin tätä hyvin mielenkiintoisena. Teos oli selkeä ja äänikirjanakin helposti seurattava. Minulla sattui olemaan samaan aikaan lainassa tämä teos ihan kirjana, joten pystyin tarkistamaan karttakuvia, mutta Annan jäljillä pysyi kyllä hyvin myös ilman sitä mahdollisuutta.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joita kiinnostaa historia, naisen asema ja sen kehitys yhteiskunnassa, siirtolaisuus tai rikostarinat.

Nattavaara

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara

Pohjoinen-trilogia, osa 1

11 h 26 min., Into-kustannus 2022

alkup. Nattavaara 2020

suom. Kari Koski

lukijana Toni Kamula

Kun aloin kuuntelemaan Engströmin ja Richertin ensimmäistä yhteistä romaania, kuvittelin jostain syystä aloittavani niin sanotusti tavallista jännäriä. Melko pian oivalsin, että kyseessä onkin dystooppinen kuvaus luonnonkatasrofien, sotien ja pandemioiden romahduttamasta yhteiskunnasta. Yleisesti ottaen myös dystopiat joissain määrin kiinnostavat minua, mutta Nattavaara ei nyt oikein vienyt mennessään.

Kun teini-ikäinen Erik löytää vanhempansa kuolleina saunasta, pelkäävät kyläläiset heidän sairastuneen ja kuolleen kulkutautiin. He karkottavat Erikin ja tämän pikkusisaren erämaahan, jolloin päättäväinen Erik suuntaa heidän kulkunsa kohti Kiirunaa tarkoituksenaan hakea oikeutta Kansantuomioistuimelta. Koko maata ja myös tuomioistuinta johtaa suuruudenhullu jaarli, mutta valtakunnan kakkosmies kohtaa kaksikon ensin ja värvää Erikin kätyrikseen. Teoksen toisena keskushahmona nähdään pienen tilan emäntä Marja, joka lähtee maantierosvojen matkaan heidän tunkeuduttua taloon ja varastettua kaiken vähänkään tarpeellisen. Hän joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman väliltä, sillä yksin hän ei siinä tilanteessa selviäisi.

Vaikka Nattavaara on sinänsä raadollinen kuvaus ihmisyyden katoamisesta, epätoivosta ja tuntemamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisesta, oli teos kuitenkin jotenkin tylsä. Kuuntelin teoksen kyllä ihan reipasta vauhtia, mutta suurta kiinnostusta en tarinaan tuntenut. Miljöön kuvauksesta sen sijaan pidin, sillä ääriolosuhteissa on jotain kiehtovaa ainakin niin kauan kuin niitä ei tarvitse itse kokea. Nattavaara on trilogian avausosa, mutta en usko tarttuvani muihin osiin, kun ne suomennetaan.

Kaikkeus on meidän

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

212 s., WSOY 2021

kansi: Jussi Karjalainen

Nykyään tulee enää hyvin harvoin napattua kirjaston uutuushyllystä mitään luettavaa, mutta nyt niin tapahtui ja kirja tuli jopa luetuksi. Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän sijoittuu vuoteen 1938 ja kertoo Reetasta, joka rakastuu epäsovinnaisesti mustilaiseen Tenhoon.

Reeta on köyhän yksinhuoltajaäidin tytär. Äidin kuoleman jälkeen kotimökki menee alta ja Reetan on suunnattava piikomaan Haikolan varakkaaseen taloon. Elämänjanoinen Reeta ei oikein ota sopeutuakseen paikkaan, jossa ainoa totuus on seuroissa puhuttu ja syntyperä ihmisyyden mitta. Sisällissodan jäljet näkyvät vahvoina. Kun Reeta kaiken huipuksi rakastuu kiertolaiselämää viettävään romanimieheen, alkaa hän tuntea olonsa kotikonnuillaan entistä vieraammaksi.

Tätä teosta on luonnehdittu väkeväksi ja riipaisevaksi, mutta minut tämä jätti lopulta hieman kylmäksi. Odotin tältä enemmän eikä teoksessa koetut tunteet oikein välittyneet minulle asti. Se johtuu varmasti osittain kielestä. Teoksen tapahtumapaikka on Kainuussa ja teksti on pitkälti murteellista. Koska kyseinen murre ei ole minulle kovin tuttua, otti oman aikansa löytää lukemiseen sopiva poljento. Olisin luultavasti pitänyt lukemastani enemmän, jos murretta ei olisi ollut niin paljon, mutta ymmärrän tämän ratkaisun, koska se tuo Reetan omaa ääntä kuuluviin. Täysin etäisyyden tunnetta en voi kuitenkaan kielenkään piikkiin laittaa.

Lukupiirikirja: Kärpästen herra

William Golding: Kärpästen herra

336 s., Otava 2007

alkup. The Lord of the Flies, 1954

ilmeistyi suomeksi ensimmäisen kerran v. 1960

suom. Juhana Perkki

Lukupiiri kokoontui viime viikolla keskustelemaan William Goldingin klassikosta Kärpästen herra. Tiesin jo kirjaa lukiessa, että tulkintoja ja keskusteltavaa tästä riittää, sillä vertauskuvallisessa tarinassa oli paljon pysähdyttävää, hätkähdyttävää ja ajatuksia herättävää asiaa.

Romaani sijoittuu II maailmansodan aikaan ja kertoo englantilaisista koulupojista, joita kuljettanut lentokone syöksyy maahan jonnekin Tyynenmeren saarelle. Lennolla olleista vain lapset selviävät. Osa on jo murrosiän kynnyksellä, mutta mukana on myös pienempiä lapsia, joita tenaviksi kutsutaan. Joukon johtajaksi nousee Ralph, vaikka kuoronjohtaja Jack havittelee myös johtajan asemaa. Alun paratiisimaisen elon jälkeen poikajoukossa alkaa nousta esiin ristiriitoja. Sivistyksen pinnan murentuessa paljastuu ihmisen raadollisuus.

Tämä kirja piti otteessaan kahdella tavalla. Aluksi luin kirjaa siksi, että miljöö ja huoleton retkitunnelma veti puoleensa, mutta jossain kohtaa luin siksi, että minun oli pakko saada tietää miten kaikki päättyy. Loppujen lopuksi halusin teoksesta myös äkkiä eroon, sillä kaikki muuttui koko ajan kamalammaksi loppua kohti, ja sitä oli hirvittävää lukea. Miten raakaa ja julmaa kaikesta tulikaan!

Lukupiirissä paljon keskustelua herättivät teemat vallankäytöstä ja vastuuttomuudesta sekä ihmisessä asuvasta pahuudesta. Aluksi yksinäinen saari vaikutti lähtötilanteesta huolimatta sodan kourissa olevan Euroopan rinnalla turvalliselta paratiisilta, jossa voisi kohtalaisen rauhallisin mielin odotella pelastetuksi tulemista, mutta kun alkukantaiset vaistot ja pelko saavat jalansijaa, muuttuu tilanne väistämättä. Myös hahmojen toiminta, osan henkinen kasvu ja osan taantuminen villi-ihmisiksi herätti ajatuksia.

Kärpästen herra oli todella mieleenpainuva lukukokemus. Ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen löysin myös kirjan, jota en halua enää lukea uudelleen, sillä se meni niin ihon alle, että aiheutti toisinaan suoranaista fyysistä pahaa oloa. Siinä määrin ahdisti poikajoukossa tapahtuvat muutokset, etenkin järkevän ajattelun katoaminen ja yhteishengen luhistuminen, että tätä ei ole tarvetta toistamiseen lukea. Psykologisena kuvauksen tämä on kyllä todella vahva, ja tästä saisi helposti aikaan pidemmänkin tekstin, jopa esseen. Sen sijaan, että kirjoittaisin itse, linkitän tähän Jokken kirjanurkan tekstin. Mielestäni Jokke avaa tätä teosta niin onnistuneesti, että hänen tekstiinsä kannattaa tutustua.

Lukupiirikirja: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

283 s., Siltala 2013

 

Lukupiirimme joulutaukoa edeltäneessä kokoontumisessa marraskuun lopussa käsittelimme Kari Hotakaisen teosta Luonnon laki. Ehdimme juuri kokoontua ennen kuin parin päivän kulutta annettiin uudet alueelliset suositukset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Tammikuun lukupiirikertaa olen nyt jo kertaalleen siirtänyt eteenpäin, mutta saa nähdä joudunko tekemään sen vielä uudelleenkin.

Kari Hotakainen on kirjailija, jota olen vähitellen alkanut todella arvostaa. Luonnon laki on mielestäni oivallinen kirja, vaikka lukupiirissä se ei moneen muuhun teokseen verrattuna kauheasti keskustelua herättänytkään. Enemmän kuin teos itsessään, keskustelua herätti se vakava auto-onnettomuus, johon Hotakainen joutui vuonna 2012, ja joka on toiminut tämän teoksen inspiraationa.

Luonnon laki on mielestäni tragikoominen, naseva ja herkkävaistoinen kirja. On kohtia, joissa en voinut olla nauramatta ääneen Hotakaisen osuvalle sanankäytölle, mutta on myös kohtia, jotka saivat vakavoitumaan toden teolla. Hotakainen on mielestäni todellinen sanataituri, hänen tekstiää on todella vaivatonta lukea ja se etenee todella sujuvasti. Sanataituruus ei kompastu liialliseen taiturointiin, mutta toisinaan tragikoominen nasevuus saattaa harhauttaa lukijaa pitämään Hotakaisen tuotantoa kevyempänä kuin se todella onkaan. Hotakainen onkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, jolla on taito myös huumoriin.

Luonnon laissa kuvataan maalämpöurakoitsija Rautalan matkaa vakavan auto-onnettomuuden jälkeen takaisin arkeen. On leikkauksia, kuntoutusta ja päänsisäistä mylläkkää, ihmissuhteissakin korjaamisen varaa. Hotakainen osoittaa teoksellaan paitsi suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän tehokkuuden myös sen kipupisteitä, kuten hoitajamitoituksen haasteet käytännön hoitotyössä.

Luonnon laki on rakenteeltaan melko sirpalemainen tarina, mutta minua se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin pohdin heijasteleeko sirpalemaisuus tajunnanvirtaa ja Hotakaisen omia tuntoja onnettomuudestaan vai onko sirpalemaisuus tehokeino kuvaamaan elämän kaoottisuutta vakavan onnettomuuden ja oman olemassaolon palasten uudelleen keräämisen jälkeen. Hotakainen on itse sanonut huomanneensa, miten onnekas onkaan jäätyään henkiin. Hän tuntuukin kiinnittävän lukijan huomiota siihen, miten helposti kaikki voidaan myös temmata pois, ja siinä mielestäni näkyy omakohtaisuutta.

Lukupiirikirja: Nyt sinun täytyy

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy

366 s., Otava 1975

alkup. Nu måste du, 1974

suom. Jukka Kemppinen

kansi: Erkki Ruuhinen

Syyskuussa käsittelimme lukupiirikirjana Jörn Donnerin teosta Nyt sinun täytyy. Kyseessä on Andersin suku -sarjan avausosa. Jörn Donnerin tuotantoa ehdotettiin aiheeksi keväällä ennen kuin koronavirus katkaisi lukukauden, joten toiveaiheella oli hyvä aloittaa. Itsellä meni lukeminen taas ihan viimetippaan, mutta aika pitkään jatkuneen alkukankeuden jälkeen teos vei kyllä ihan mukavasti mennessään.

Angela Anders kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, jonka omistama Yhtynyt Metalli on merkittävä yritys alallaan. Yhtiötä johtaa periaatteessa Angelan eno, Vuorineuvos, mutta käytännössä yhtiön toiminnasta vastaa Angelan Karin-tädin mies Gabriel Berggren. Vaikka Angelalla ja Gabriella on yli 20 vuotta ikäeroa, on heidän välilleen kehkeytynyt salasuhde. Tapahtumat keskittyvät pääosin sotia edeltäneeseen kesään 1939.

Vaikka teos  vaikutti alkuunsa kuivalta ja kuvailevan tekstin vähyydestä johtuen myös hieman vaikeasti seurattavalta, lopulta kuitenkin pidin tästä teoksesta. Donnerin terävät huomiot, yhteiskunnalliset piikit ja toisinaan jopa huomaamatta humoristiseksi kiertyvä dialogi osuivat ja upposivat. Nyt sinun täytyy on mielestäni kerrassaan mainio kuvaus paitsi tietynlaisesta vauraiden ja "parempien" ihmisten elämäntavasta, mutta myös siitä miten maailma alkaa heilahtaa raiteiltaan sodan uhkan leijuessa Euroopan ja Suomen yllä. Teoksen hahmot tuntuvat olevan toinen toistaan karikatyyrisempiä, vaikka toisaalta heihin on vaikea saada otetta. Mikä esimerkiksi vetää nuorta ja elämänjanoista Angelaa sekä tylsähköä teollisuusmies Gabrielia yhteen? Se jäi lukupiiriläisillekin hieman arvoitukseksi.

Yksi asia, jota piirissäkin pohdittiin, on teoksen nimi. Lausahdus "nyt sinun täytyy" toistuu teoksessa ja on kyllä kuvaava, sillä oikeastaan kaikkia keskeisiä hahmoja tuntui ohjaavan velvollisuuksien taakka - kenellä on velvollisuutensa sukua ja kenellä yritystä kohtaan. Teos on myöhemmin julkaistu suomeksi nimellä Viimeinen kesä, joka on sekin osaltaan kuvaava, mutta silti on aina kiinnostavaa pohtia miten kirjan nimi osaltaan voi vaikuttaa suurestikin siihen, millaisena teoksen lopulta aistii. Itse koen, että alkuteoksen Nu måste du mukainen Nyt sinun täytyy on nimenä kuvaavampi.

Olen jälleen kerran iloinen, että lukupiirin ohjaaminen sai minut tarttumaan teokseen, jota tuskin olisin muuten tullut lukeneeksi. Tammikuussa menehtynyt Jörn Donner oli todellinen kulttuurin moniottelija ja selvästikin hyvin älykäs mies. Minulla on ehkä ollut hänestä hieman ylimielinen ja ärsyttävä kuva, mutta ainakin kirjailijana hän voitti minut puolelleen. Taidan jossain kohtaa jatkaa tämän sarjan parissa.

Aurinkotyttö

Nura Farah: Aurinkotyttö

7 h 6 min., Otavan äänikirja 2019

lukija: Usva Kärnä

Nura Farah (s. 1979) muutti 13-vuotiaana Somaliasta Suomeen. Hän on kirjoittanut kaksi suomeksi kaksi Somaliaan sijoittuvaa romaania, Aavikon tyttäret ja Aurinkotytön, jotka ovat keränneet runsaasti kiitosta. Ryhdyin kuuntelemaan Aurinkotyttöä saadakseni merkitä jälleen uuden maan lukuhaasteeseen ja jo hetken kuluttua tuumin, että onneksi on lukuhaaste! Aurinkotyttö on todella kiinnostava ja sujuva romaani, ja tämän kokemuksen myötä aion kyllä lukea myös Farahin esikoisteoksen.

Shamsu on nuori somalityttö, joka haaveilee toisenlaisesta elämästä kuin mitä vanhemmat ja koko klaani hänelle kaavailee. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Somaliaan. Shamsu haluaisi opiskella ja asua kaupungissa, mutta hänen isänsä, klaanin päämies, tahtoo tyttärensä noudattavan vanhoja perinteitä. Yhdessä ystäviensä kanssa Shamsu haaveilee rakkaudesta ja onnesta. Hänellä on mielitiettykin, eräs nuori opettaja, jonka kanssa hän tapailee salaa. Samaan aikaan vanhemmat kuitenkin puuhaavat Shamsulta salaa hänelle avioliittoa aivan toisen miehen kanssa. Helppoa ei ole myöskään Shamsun ystävillä, jotka hekin joutuvat hautaamaan haaveitaan.

Shamsun tarina on kertomus haaveista, niin hajoamisesta ja uuden toivon heräämisestä. Se on tarina selviytymisestä, oman polun raivaamisesta ja yhteiskunnan hitaasta muutoksesta. Vanhoja paikallisia klaaniperinteitä ei demonisoida meidän aikamme valossa, vaan niitä kuvataan teoksen tapahtuma-aikaan sopivien käsitysten kautta. Yhteiskunnalliset muutokset eivät tapahdu hetkessä. Shamsun ja hänen ystäviensä elämänpoluille osuvista takaiskuista huolimatta teoksesta jää valoisa ja tulevaisuuteen uskova fiilis - jonain päivänä asiat ovat toisin.

♠♠♠♠

Punaiset kengät: Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

223 s., Otava 2019

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

En juurikaan lue esseitä, mutta tämän Minna Maijalan esseekokoelman halusin lukea, koska se liittyy Minna Canthin kirjalliseen tuotantoon ja ajatuksiin. Kokoelma sisältää viisi esseetä, joiden aiheina on luovuus, mielenterveys, ihmisarvo ja rakkaus. Esseissään Maijala pohtii miten nykyään ovat ne asiat ja epäkohdat, joita jo Canth aikanaan nosti esiin.

 

Minna Maijalaa tituleerataan kirjan takakannessa Canthin ajattelun asiantuntijaksi, eikä suotta. Hän on perehtynyt Canthin elämään, teoksiin ja ajatuksiin perusteellisesti. Jokaisessa tämänkin kokoelman esseessä viitataan enemmän tai vähemmän Canthin ajatuksiin ja hänen aikaansa. Yhteiskunta alkaa näyttäytyä yhtäkkiä hieman eri valossa, sillä ajattelemisen aihetta tästä kirjasta kyllä kumpuaa.

 

Vaikka Maijalan esseet kertovat sinänsä kiinnostavista aiheista, koen Maijalan kirjoitustyylin hieman tylsäksi. Samanlainen tunne minulle tuli jo Maijalan kirjoittamasta Canth-elämäkerrasta Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth, joka sinänsä sisällöltään oli ansiokas. Tämän kirjan kohdalla minun lukukokemukseni kannalta ongelmallista oli myös se, että esseille ominaisesti myös Maijalan esseet kulkevat ajatuspoluiltaan välillä kauaskin ja Canth jää taka-alalle. Lukiessa toki huomaa, että Maijala kykenee palaamaan Canthiin ja sulkemaan ympyrän, mutta ehkä essee lajina ei kuitenkaan ole ihan minun juttuni (olkoonkin, että niitä on ollut opintojen tiimoilta ihan kiinnostavaakin itse kirjoittaa).

 

Uskon, että tästä kokoelmasta on mahdollista ammentaa vaikka mitä, jos jaksaa keskittyä siihen täysillä. Tunnustan, että itse en ehkä aina jaksanut, vaikka esimerkiksi essee Rakkauksista oli mielestäni hyvin kiinnostava ja sen luinkin oikein kunnolla ajatuksen kanssa. On myös sanottava, että ajatuksieni harhailua ei voi lukea vain teoksen syyksi, sillä ehkä ajankohta tällaisen kirjan lukemiselle oli itselleni huono. Olen viime aikoina opiskellut sangen tiiviisti, joten mielenkiintoa tietotekstille ei varmaan nyt siksikään oikein riittänyt.

***

 

Hyvää Minna Canthin päivää! Minna Canth täyttäisi tänään 175 vuotta ja hänestä on viime aikoina ilmestynyt vaikka mitä kirjallisuutta: fiktiivinen romaani, esseekokoelma, novellien uusintapainoksia, kuvakirjoja ja niin edelleen. Valitse omasi ja tutustu Minnaan, jota voi niin monella tapaa pitää esimerkillisenä ja etevänä naisena.

Jään luoksesi

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

10 h 21 min., Into 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

alkup. Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010

suom. Taru Salminen

 

Kirjallinen maailmanvalloitukseni Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen tiimoilta jatkuu ja valitsin tällä kertaa kuunneltavakseni Kyung-sook Shinin toisen suomennetun teoksen Jään luoksesi. Tällä kirjalla saan valloitettua Etelä-Korean. En tiedä kehtaanko edes tunnustaa, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi missä Korean niemimaa tarkalleen ottaen sijaitsee... Olen todella hakoteillä maailmankartan suhteen, joten haaste tekee minulle hyvää siinäkin suhteessa.

 

Teoksen päähenkilö on Jeong Yun, nuori yliopistossa opiskeleva nainen. Hänen rinnallaan kertojaäänen saa myös ruskean muistikirjansa kautta Jeong Yunin opiskelutoveri Myeong-seo. Oma iso osansa tarinassa on myös heidän läheisillä ystävillään sekä yliopiston professori Yunilla, joka näyttäytyy kirjassa viisaana ja oppilaidensa arvostuksen ansaitsevana miehenä.

 

Teoksen tapahtumat lähtevät liikkeelle nykypäivän tietämiltä, siis kirjan ilmestymisvuoden 2010 paikkeilta. Aikuistunut Jeong Yun saa puhelinsoiton, jossa kerrotaan professori Yunin olevan kuolemaisillaan. Tästä alkaa Jeong Yunin matka parin vuosikymmenen taakse omaan menneisyyteensä -  mellakoista täyttyviin Soulin katuihin, suuriin menetyksiin, aikuistumiseen ja läheisiin ystävyyssuhteisiin. Jeong Yunin ja ruskeiden muistikirjojen kautta lukijalle piirtyy kuva paitsi hahmojen henkilökohtaisista käänteistä myös Etelä-Korean yhteiskunnallisesta tilanteesta 1980-luvun loppupuolella.

 

Vaikka teoksen päähenkilöiden ystävien kautta lukija pääsee havainnoimaan Etelä-Korean yhteiskunnallista kuohuntaa 1980-luvulla, ei tämä teos oikeastaan kerro paljoakaan maan kulttuurista tai historiasta, vaikka miljöö nouseekin teoksessa riittävän selkeästi esille. Enemmän koen, että teoksesta nousee keskeisiksi teemoiksi nuoruus sekä oman itsensä ja oman paikkansa hakeminen muuttuvassa maailmassa. Minä pidin tästä kirjasta, sillä teoksen tunnelma kutsuu puoleensa.

 

Jään luoksesi on kirja, jonka luettuaan jää tuumimaan tarinaa. Teoksen nimi saattaa kuulostaa hieman viihteelliseltä, mutta mikään viihdekirja tämä ei sanan varsinaisessa merkityksessä olo. Lukukokemuksesta jää kuitenkin kevyt hyvä olo, sellainen kuin  pehmeän kevätsateen jälkeen konsanaan. Haluaisin jossain vaiheessa tutustua myös Kyung-sook Shinin toiseen suomennettuun teokseen Pidä huolta äidistä, sillä hänen tapansa kuljettaa tarinaa viehätti minua.

 

♠♠♠♠

Tuntemattomat: Suomen suosituimman tarinan monet maailmat

Satu Jaatinen: Tuntemattomat - Suomen tunnetuimman tarinan monet maailmat

205 s., Docendo 2018

kansi: Jyri Alanne

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on teos, jonka varmasti lähes jokainen täysi-ikäinen suomalainen tuntee edes jollain tasolla. Moni on lukenut kirjan tai nähnyt ainakin yhden kolmesta elokuvaversiosta. Minä olen tehnyt molemmat, joten teos on minulle hyvin tuttu. Täytyy tosin myöntää, että osa tuntemattomista menee minulla edelleen välillä sekaisin, koska hahmoja vain on niin tosi paljon. Luin Tuntemattoman sotilaan toista kertaa joulukuussa 2012 ja silloisia mietteitäni pääsee lukemaan täältä.

 

Satu Jaatinen on avannut tässä teoksessa Tuntemattomat: Suomen tunnetuimman tarinan monet maailmat Tuntemattoman sotilaan ajan yhteiskuntaa, henkilöhahmojen lähtökohtia, teoksen saamaa vastaanottoa sekä siitä teattereihin ja elokuviin tehtyjä tulkintoja. Kuten Jaatinen kirjassaan tuo ilmi, on Tuntematon sotilas liitetty niin vahvasti osaksi kansakuntamme identitettiä ja historiaa, että sitä pidetään koskemattomana. Siitä syystä aina syntyy kohu, jos teosta lähdetään tulkitsemaan uudelleen, kuten esimerkiksi kävi Aku Louhimiehen elokuvaprojektin julkistamisen jälkeen.

 

Takakannessa luvataan, että tämä teos on tuhti tietopaketti, josta riittää ammennettavaa niin Tuntemattoman sotilaan lukeneille, elokuvat katsoneille kuin niillekkin, jotka vasta nyt tutustuvat siihen. Mielestäni tästä teoksesta kuitenkin saa parhaan annin, jos tarina on jo entuudestaan tuttu edes jollain tasolla tai parhaimmassa tapauksessa niin, että kirja on luettu ja jokainen elokuvaversio nähty. Kuvittelisin nimittäin, että elokuvaversioiden toteutuksen kuvaaminen voi olla aika puuduttavaa, jos ei ole niitä nähnyt.

 

Minulle tämä teos oli mielenkiintoinen lukukokemus ja syvensi tietämystäni Tuntemattomasta sotilaasta melkoisesti. Jaatisen tapa kirjoittaa kuitenkin osoittautui minun makuuni hieman puuduttavaksi, vaikka itse teos onkin aiheeltaan kiinnostava. Olisin kaivannut tähän teokseen jotenkin hieman eloisampaa otetta, jotain sellaista mitä on Tuntemattomassa sotilaassakin. Siinä kun on yllättävänkin paljon huumoria ollakseen sotaromaani.