Richard Powers: Alkumeri (romaani)

 

Richard Powers: Alkumeri
Suom. Antero Tiittula
431 s.
Gummerus, 2025

 

 

Richard Powersin Alkumeri (alkuteos 2024) loppuu siihen, mistä scifi-tarina alkaisi: uuden aikakauden aamunkoittoon, jossa kelluvat kaupungit ja itsenäinen tekoäly tuovat lupauksen maapallon pelastamiseksi asukkailtaan.

Läpi romaanin tämä loppuhuipennus on ollut odotettavissa, joten varsinainen juonellinen jännitys keskittyykin siihen, miten kolme päähenkilöä lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Sitä saa jännittää viimeisille sivuille saakka.

Scifin ja fantisoivan proosan harrastajalle Alkumeri tuntuu lattealta. Yhdistelmä merentutkimusta, sukupolviromaania ja kyberpunkkia on kudottu sinänsä vetäväksi, toiminnalliseksi romaaniksi. Mutta monelta osin juuri hämmästyttäviksi tarkoitettujen ilmiöiden – merielämän diversiteetti ja tekoälyn kehitys – kuvaus tuntuu lapselliselta metaforasirkukselta, milloin ei naurettavan didaktiselta. Etenkin tekoälyn kyvykkyyttä esitellään kuin evoluution metafyysistä murroskohtaa vaivautumatta kuitenkaan selittämään sitä singulariteettina, kuten kuka tahansa scifi-kirjoittaja osaisi tehdä.

Luontokirjailijana ja ekokritiikin edustajana kansainvälistä mainetta niittänyt Powers on omimmillaan kuvaillessaan syvän meren ja koralliriutan poikkeuksellisia elämänmuotoja. Näiltä osin kirja perustuu samanlaiseen ihmeentunnun virittelyyn kuin jotkut nuorille suunnatut tietokirjat, joissa planeetta Maan biologia saadaan näyttämään fantastisen oudolta:

”Seepia oli pannut pystyyn näytelmän. Tuosta mahtavasta fortissimo-huipennuksesta seepia eteni rauhallisempien asentojen ja poseerausten kautta hiljaiseen loppuratkaisuun. Se kävi läpi monisyisen rituaalin vaiheita.”

 

Alkumeri sijoittuu puoliksi Yhdysvaltoihin, puoliksi Polynesiaan fosfaattirikkauksistaan riistetylle Makatean saarelle. Ihannedemokratian saavuttaneella saarella asuu enää kahdeksankymmentä ihmistä, joukossaan kaksi amerikkalaista päähenkilöä: sukeltajabiologina uransa luonut vanhus Evelyne ja sivilisaatioon katkeroitunut runoilija Rafi. Yksi romaanin tarinalinjoista kuvailee muutamien viikkojen jaksoa, jossa saaresta uhkaa tulla utooppisen teknologiakokeilun pesäpaikka, kelluvien kaupunkien telakka.

Kirjan suomalainen nimi pitäisikin siis olla ennemmin Loppumeri. Nykyinen nimi väittää harhaanjohtavasti, että kyse olisi miljardin vuoden takaisesta aikakaudesta. 

Romaanin alkukielinen nimi, Playground, viittaa kulttuurievoluutioon eräänlaisena leikki- tai pelipaikkana, jossa vähitellen rakentuu myös tekoäly. Älyjä koulutetaan virtuaalisissa pelipaikoissa pelaamaan ihmisten kehittämiä pelejä, mutta pelillinen ideoiden avaruus on myös kahden päähenkilön, Rafin ja Toddin, yhteinen pakopaikka traumatisoivista perheistään.

Kirjailija Powersin varsinainen mielenkiinnon kohde tuntuukin olevan luontoympäristö habitaatin kokoisena järjestelmänä, jossa yhteisöstään vieraantunut ihminen voi löytää sukupolvet ylittävän jatkuvuuden. Tämä näkyi myös Ikipuissa, jonka alkuperäisen nimen, The Overstory, voisi suomentaa sekä ”latvustoksi” että ”ylimmäksi tarinaksi”.

 

Kaikkien trooppisten eläinkummajaisten lisäksi Alkumerta rasittaa sen filantrooppi, kirjan ylimmäksi kertojaääneksi nostettu Todd. Tämä ihanneihminen on yksinäisyyteen sulkeutunut miljardööri, jonka mysteeri piilee siinä, kuka on se ”sinä”, jolle hän pystyy avautumaan elämäntarinassaan. Todd tajuaa vasta vanhuudessaan, että Metan kaltainen verkkoyhteisö, jota hän on rakentanut, onkin oikeastaan korvike valtamerelle.

Toddin hahmosta tehdään utopistinen ratkaisija planeetan kokoiselle ongelmalle, kuten amerikkalaisissa menestystarinoissa imelimmillään tehdään. Merielämän puhetorveksi nouseva Evelyne on hänkin ärsyttävän Mary Sue -tyyppinen hahmo: biologi, jota kaikki ihailevat ja josta tulee maailmankuulu kirjailija ja julkkis – epäilemättä sellainen, mitä kirjailija Powerskin haaveilee olevansa.

Powersin todellinen taito on yhdistää epäsosiaaliset, luonnonihmeille omistautuvat ihmiskohtalot isoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin, etenkin ympäristöongelmien ratkaisemiseen henkilökohtaisena missiona. Ikipuut-romaanissa (2018) amerikkalaiselle ekoaktivismille osoitettiin pitkät ja laveat juuret puita kohtaan tunnetussa kunnioituksessa. Suhtauduin kirjan ekologiseen julistukseen epäluuloisesti, kunnes se tarinoillaan lumosi minut täysin. Siksi odotukset  Alkumerenkin suhteen olivat korkealla. Niihin kirja ei vastaa kuin puoliksi, lukuromaanina.

 

Myös Alkumeren kirjailijahahmo Evelyne on vallankumouksellista meridokumenttia tehdessään epävarma, miten hän voi tarjota kirjallaan toivoa, kun muovi ja myrkyt ovat jo tuhonneet ison osan merielämästä. Ratkaisuna on esitellä tuo edellä siteerattu, ihmisille viestivä mustekala.

Näin on mustekaloista muodostumassa posthumanistinen toteemieläin muuallakin kuin scifissä!

Vielä on nipotettava siitä, että Toddin pitkät kertojaosuudet on kirjaan painettu kursiivilla, mikä on rasittavin mahdollinen ratkaisu lukijan silmille. Tällaista tapahtuu, kun kirjailija ei ole vakuuttunut oman tekstinsä arvosta sanataiteena.

Ihan en ole vakuuttunut siitäkään, että planeettamme ikipuut ja koralliriutat pelastuvat Powersin kirjoihin uhrattujen sellupuiden hinnalla.

 

Markku Soikkeli

 

 

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025.

 

 

 

 

Äänestän sitä joka säästää puut

 

 

Tamperelaista puistonhoitoa maaliskuussa 2025

Vuosi vuodelta Tampereen kaupunki hävittää puitaan ja puistojaan yhä röyhkeämmin, suoraan suhteessa siihen, miten vapaasti kaupunki antaa grynderien pykätä aivan mitä tahansa betonilaatikoita ja parkkihalleja aivan minne tahansa.

Vuosi vuodelta tämä puiden hävitys näkyy paljaiten täällä kaupunginosassamme, jota kaupunki ja kiinteistöfirmat nimittävät "Puisto-Kalevaksi". Vähä vähältä hakataan jokainen puistikkomainen osa aluetta ja muutetaan se asfaltoiduksi "harrastuspaikaksi".

Lupaan äänestää ketä tahansa joka pysäyttää puiden silmittömän hävittämisen. Mutta mikä puolue sellaista lupaisi?

Demareilla asia ei sovi sote-painotteiseen  politisointiin.

Kokkareilla asiaan ei liity rahaa joten ongelmaa ei ole ja kepulaiset eivät ole koskaan käyneet Kalevassa saakka.

Persut eivät kysymystä ymmärrä ja kristityt hymisevät Kalevan betonikirkossa.

Edes Vihreitä puistopuut eivät liikuta, koska ne eivät edusta globaalia monimuotoisuutta.

Vasemmistoliitostakaan en uskalla kuvitella ketään kahliutumaan Kalevan puihin...

 

Ketä siis äänestää... tai: miksi siis äänestää lainkaan, kun en voi vaikuttaa siihen miten elävältä tai tapetulta ympäristöni näyttää?

 

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (romaani)

 

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni
288 s.
Gummerus, 2024

Tieteisfiktio ei ole pelkkää avaruutta ja robotteja. Tutkija Peter Stockwell on ehdottanut, että scifin kutakin periodia olisi tarkasteltava siitä näkökulmasta, miten kirjoissa on käsitelty sosiaalisen elämän muuttumista välineellisemmäksi ja mekaanisemmaksi. Esimerkiksi 1800-luvun scifiä voisi sanoa ”viktoriaaniseksi barokiksi”.

Ajatus ”viktoriaanisesta barokista” palasi mieleen lukiessa Siiri Enorannan romaania Keuhkopuiden uni. Aluksi romaani vaikuttaa pastellinväriseltä teinifantasialta, mutta osoittautuu scifistisen tarkaksi kuvaukseksi korpikartanoiden symbiooteista, vapaudennälkäisestä yläluokasta, joka kieltää riippuvuutensa puista ja luonnosta. Seurapiirit elävät viktoriaanisesta fiktiosta tuttuina aatelisperheinä, mutta elinpiiri on tulvillaan barokkimaista pintakuviota, osa elävää ja osa puuteroitua.

Luontevin määritelmä tällaiselle yhdistelmälle kulttuurihistoriaa ja keksittyjä humanoideja olisi ”urbaani fantasia”. Mutta Enorannan romaani pulppuaa niin visuaalisesti vahvaa romantiikkaa, että mieluummin sitä vertaisi Ghibli-elokuviin kuin mihinkään kirjalliseen genrehybridiin.

Romaanin toimelias päähenkilö on nuori kreivitär Katica. Kirjan kaksi juonta kiertyvät yhteen perinteiseksi kehityskertomukseksi. Toisaalta selitetään Katican kokemaa muutosta häirikköprinsessasta aikuiseksi sankariksi, toisaalta hänen urotöitään ”juurtuneiden” metsänasukkaiden ja siivekkäiden aatelisten vapauttamiseksi.

Katicalla on sankaritarinalle ominainen arkkivihollinen, tohtorimarkiisi Berenice. Hullun tohtorin perikuvaa muistuttava Berenice on saanut aateliston piikittämään itseään siirapilla ja siten välttelemään symbioosia ”keuhkopuihin”. Kyse on enkelimäisistä ihmisolennoista, joita tarkastellaan romaanissa scifistisen analyyttisesti Homo arboris -lajina.

Nimiltään ja elämäntavaltaan tämä alituista juhlaa viettävä, korpikartanoissa asuva yläluokka muistuttaa 1700-luvun eurooppalaista barokkiaatelistoa. Vaikka perustana on luonnonhistorialtaan syvä maailma, tarinan miljöö on rajattu hyvinkin pieneen alaan. Silkkipussukoiden ja muun barokkisen krumeluurin tuottama attribuuttiähky ei raskauta kuvausta, kun niihin rinnastetaan metsäluonnon runkorutot ja kalmaturkkilot.

Romaanin ympäristönkuvauksessa voi nähdä silmäniskun jopa kirjailijan kotiseutuun ja suomalaiseen maisemaan, onhan päähenkilön asuinpaikkana tamperelaiselta kalskahtava Koskenpuoli. Jo kirjan ensimmäisessä kohtauksessa tavataan nuori kreivitär puiden puhkomassa kirjastohuoneessa kädessään ”nokinen leipälapio”.

Henkilöhahmot rakentuvat hyvinkin ohuista kulttuurisista aineksista, mutta maailma huokuu evoluution vuosimiljoonia. Hahmojen rohkeasti sovellettu kaksiulotteisuus tulee esille etenkin villien ”juurtuneiden” kuvauksessa: ”An oli emopuun jatke, notkea metsänpeto, mysteeri, ja myös teinityttö.” Henkilöt ovat erittäin aistikkaita ja eroottisia, mutta esimerkiksi sukuelimiä ei kertaakaan mainita, ei edes sitä, mitä korsetit kätkevät.

Kaiken tämän pakkaaminen alle 300 sivun romaaniin todistaa, että maailmanluominen näin omaperäiseen fantasiaan edellyttää sen vähittäistä paljastamista henkilöiden toiminnassa. Jopa kirjalle keskeinen ekologinen sanoma kulkee mukana ilman mitään tendenssimäisiä seisahduksia.

Tällaisena suorituksena Keuhkopuiden uni on parasta maailmanrakennusta mitä Suomessa on julkaistu sitten Maarit Verrosen Pimeästä maasta -romaanin (1995).

Genrekirjallisuuden kliseistä vapaa se ei kumminkaan ole, vaikkakin käyttää kliseitä rakennustelineinään yhtä sujuvasti kuin vaihtoehtoisen evoluution scifistisiä ideoita. Kertoja esimerkiksi ironisoi yksittäisen sankarihahmon roolia maailmanpelastajana todeten, että itsekkäät motiivit eivät kumoa arvokkaita tavoitteita. Pelastetut reagoivat pelastajaansa korostetun välinpitämättömästi: taas yksi aatelinen hyväntekijä.

Vieläkin asetelmallisempia, juonesta törröttäviä kliseitä ovat seksikohtaukset, joista toisessa sadisti ja masokisti käyvät valtaleikkiään piikkikasvilla ja toisessa hullu tiedemies kahlitsee sankarittaren piinallisiin kokeisiinsa. Tällaisissa kohtauksissa kirja paljastaa rakenteensa onttouden ja juonenpunonnan keskeneräisyyden.

Tasapainoillessaan nuortenromaanin evoluutioon rinnastetuilla kasvukivuilla ja ekologisen fantasian kompostinviileillä aihelmilla romaani tuntuu jähmettyneen täydellistä hybridilukijaa odottavaan välitilaan. Ihan sellaista tuskin löytyy.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024.

 

Dyyni 2 | Civil War | The Mountain in the Sea | In Ascension (scifihköä)

 

Scifillä menee huonosti. Kaikki kolme tämän kevään filmisuurtuotantoa osoittautuivat odotuksiakin kehnommiksi, maailmanrakennukseltaan yhdentekeviksi.

Dyyni 2 oli yhtä ulkokultainen ja hengetön sovitus romaanista kuin edellisetkin filmiadaptaatiot. Kuvien mahtipontisuuteen on keskitytty niin ensisijaisesti, että näyttelijävalinnat tehdään täysin välittämättä siitä, miten ne sopivat elokuvan tunnelmaan. Ensimmäisen elokuvan rimanalituksia (Chalamet & Banderas) seurasivat uudessa Florence Pugh ja Christopher Walken. Jälkimmäiset ovat sentään kelpo näyttelijöitä, mutta aivan eri tyylilajissa kuin tämä ällistyttävän alentuvasti eksotisoiva, ylevyydessään naurettava arabiooppera.

Alex Garlandin Civil War (2024) oli sekin kuviltaan häikäisevän hieno ja kerrankin olin tyytyväinen, että sattumalta näin sen iSense-salissa. Sodan affektipitoisuuttahan elokuva pyrki todistamaan ja siinä sivussa läpsäyttämään häijyn vitsin USA:n seuraavasta presidentistä. Mutta mitään sisältöä elokuvassa ei ole. Ehkä sen ultraväkivaltaiset äijät ovat Garlandin käsitys sukupuolikritiikistä, aivan kuten edellisen elokuvan (Men, 2022) aikuissaduksi latistunut allegoria. Mukapositiivinen naiskuvakin on yhtä alentuvan ylistävä, mutta lisäksi pääosan näyttelijävalinta on tällä kertaa aivan vailla ajatusta. Kermavaahdon suloudella näyttelevä Kirsten Dunst kovanahkaisena sotareportterina ei ole uskottava edes ajatusleikkinä, saati kun näkee hänen kävelevän poskiaan kiristellen läpi tappotannerten. Ilmeisesti Lars von Trier on ainoa ohjaaja, joka koskaan on saanut Dunstin näyttelemään eikä vain poseeraamaan.

Teatterissa erehdyin katsomaan myös uusimman Apinoiden planeetta -filmin, mutta ei siitä sen enempää. Conanista kopioidun prologin jälkeen käsikirjoitus oli apinoitu sarjan edellisistä tuotteista.

 

Myös kevään parhaaksi scifiksi oletut lukukokemukset ovat olleet isoja pettymyksiä. 

Ray Naylerin The Mountain in the Sea (2022) on maailmaltaan yhdenmukaista kyberpunkkia, joka selvästi tuntee perinteen, mutta suurin osa romaania koostuu copypastetuista 101-luennoista mitä on älykkyys ja mitä kommunikaatio. Kymmeniä sivuja aivan triviaalia lätinää, aivan kuin Nayler olettaisi keksineensä semiotiikan. Kirjan huippuälykkäät mustekalat ovat kyllä omaperäisesti jalostettu idea, mutta kaikki muu idean ympärillä on pelkkää paperintäytettä, varsinkin kaksi sivujuonta jotka lopulta kytkeytyvät pääjuoneen lähinnä aiheen ("Mitä älykkyys ja tietoisuus ovat") puolesta.

Naylerin jälkeen tartuin toiseen meriaiheiseen scifi-romaaniin, yhtä lailla kehuja saaneeseen teokseen In Ascension (2023) Sen kirjoittaja Martin MacInnes olkoon tästä lähtien todiste, ettei kaikki Skotlannista tuleva kova scifi olekaan laadun tae. Naylerin kirjan tavoin romaanissa on pitkiä osuuksia kertakaikkisen löysää kuvailua, tällä kertaa ihmissuhteiden. Näitä osuuksia ilmeisesti tarkoitetaan, kun haastattelussa kirjan kehutaan olevan "high-brow" -proosaa HUOLIMATTA scifistään. 

Arvoitukseksi jää, miten tyhmille tai nuorille lukijoille MacInnes sitten on In Ascension -tiiliskivensä tarkoittanut? Ja miten romaani, joka kaiken aikaa SELITTÄÄ päähenkilönsä ihmissuhteiden ongelmallisuutta, sen sijaan että antaisi lukijan tehdä tulkintojaan, voidaan ylipäänsä katsoa kaunokirjallisuudeksi... josta saa jopa Booker-ehdokkuuden? Naylerin kirjan tavoin mitä pidemmälle romaanissa pääsee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija välitä pätkääkään juuri siitä scifistisestä ideasta, jonka mysteeriä panttaa läpi kirjan.

Jos joskus on kuvitellut scifiä älykköjen kertomataiteeksi, niin tämän kevään esimerkit osoittavat kyllä täsmälleen päinvastaista. Naylerin ja MacInnesin teosten ainoa mediavaltti on niiden tuhti ekologinen sanoma, minkä latteudet naamioidakseen he sitten ovat turvautuneet scifistiseen kehystämiseen. 

Erittäin todennäköistä on, että näitä genreä kunnioittamattomia luomupökäleitä nähdään vielä lisääkin, niin maailmanmarkkinoilla kuin kotimaisessa kirjallisuudessa.

Kevään tylsin ja epäkirjallisin scifi-teos oli tietysti Murhabotti-sarjan kakkosteos. Ykköskirjan luin vielä samoin syin ja tyydytyksin kuin katson mitä tahansa genrepitoista tv-sarjaa, mutta kakkoskirjasta (Keinotekoinen olotila) ensimmäiset 60 sivua olivat pelkkää jaarittelua botin järjestelmistä ja sitten tekohauskaa dialogia tekoälyaluksen kanssa. Edes tekoäly ei pystyisi rippaamaan mitään näin tylsää scifistä, mutta ihminen voi kun yrittää olla humoristinen. Siihen sivumäärään lopetin sarjan osaltani.

MUTTA kesäksi olen varannut jo pinon oletetusti parempaa: MacLeodin Corporation Wars -trilogian aloituksen (muita ei ilmeisesti kannata trilogiasta lukeakaan), Clarken & Baxterin vanha The Light of Other Days, Baxterin aivan tuore Creation Node ja MacLeodin parhaillaan postissa matkaava Beyond the Light Horizon, meriscifiä jatkava Blackfish City, kiinalaista laadukkaampaa (= mitä muuta tahansa kuin Cixin Liu) scifiä edustava Jumpnauts, sekä klassikko-jota-et-lue-julkisella-paikalla -osastoa edustava Swastika Night vuodelta 1937.
Mitäpä muuta kesästä tarvitsisikaan.

 

Putoavat linnut (näytelmä)

Zinnie Harris: Putoavat linnut
KOM-TEATTERIn ensi-ilta 28.2.
Ohjaus: Riikka Oksanen
Lavastus: Janne Vasama

 

Kuva: Janne Vasama

Miten maailmanloppu dramatisoidaan? Katastrofifilmeistä tuttu tasapainoilu hallitun paniikin rajatilassa ei sovi pitkään draamaan, jos se pyrkii olemaan uskollinen todennäköisille, ilmastokriisin hitaudella eteneville maailmanlopuille. Eikä varsinkaan teatterinäyttämölle. Maailmanloppu ja henkilödraama kuulostavat mahdottomalta yhtälöltä.

KOM-teatterissa tänä keväänä ensi-iltansa saanut Putoavat linnut oli ilmestyksen kaltainen vastaus yhtälöön ja kysymykseen, jota en ollut osannut aiemmin muotoilla. Näytelmän käsikirjoittaja, brittiläinen Zinnie Harris, oli itselleni tuntematon nimi. Mutta näytelmän tuoreus (2022) ja maailmanlopun tiivistäminen henkilödraamaksi kuulosti siltä, että brittinäytelmällä olisi paljon annettavaa suomalaisillekin. Pakkohan se oli nähdä.

Putoavien lintujen henkilökemiat ovat sinänsä kuin näytelmäkirjoittamisen alkeisoppaasta. On pariskunta, joka pakkotilanteessa joutuu neuvottelemaan, minkä verran voivat paljastaa valehdelleensa toisilleen. On tytär, joka ei kestä vanhempiensa pikkusieluisuutta ja hakee turvaa nuorelta opettajaltaan. On opettajan porvarisäiti, jolla on salasuhde tytön isän kanssa. Ihmissuhteiden sykli paljastetaan pariskunta kerrallaan ja jokainen on valheen päässä toisistaan.

Henkilöt pareittain törmäyttävä kohtausrakenne AB-BC-CD-DA on periaatteessa naurettavan yksinkertainen. Alkuunsa palaava sykli ei tarjoa ajatusta muutoksesta ja kehityksestä. Silti rakenne toimii täydellisesti, kun draama käsittelee pienillä valheilla torjuttua todellisuutta, maailmanlopun tilaa, jossa linnut kirjaimellisesti tipahtelevat superhelteessä ja kasvikunnasta on jäljellä kuivuneiden ruusujen tuoksu. Muutos ja kehitys eivät kuulu enää tähän maailmaan.

Ja miten maailmanloppua siis dramatisoidaan? Paniikin asteet havainnollistaen.

Vaikka vaimo lukittautuu miehensä kanssa makuuhuoneeseen, ratkaisevan tunnustuksen sijaan tärkeämpää onkin patologinen valehtelija, jonka kanssa sulkea maailma ulkopuolelle. Vaikka tytär tahrii linnun verellä itsensä saadakseen turvapaikan entiseltä hyväksikäyttäjältään, hän oikeasti haluaisi jonkun aikuisen tunnustamaan maailman hädän.

KOM-teatterin tulkinnassa tätä petosten ja itsepetosten sykliä tehosti lavasteratkaisu. Asunnot oli sijoitettu toistensa kääntöpuolelle ja kun pyörönäyttämöä käännettiin, toisen perheen julkisivu kätki toisen salaisuudet. Ratkaisu oli yksinkertaisuudessaan niin nokkela, että dialogin kuuntelu tuppasi unohtumaan odotellessa, josko kohta taas siirryttäisiin kääntöpuolelle.

Putoavat linnut ei syötä katsojalle filosofiaa maailmanlopun tuskaan. Kirpeimmät tilanteet on höystetty mustalla huumorilla, jonka on tarkoitus vähitellen tarttua katsojan kurkkuun. Suomessa se ei kyllä noin vain onnistu. Suomalainen katsojakunta on tottunut, että huumori ja ajattelu tarjoillaan erillisissä näytelmissä.

Itselläni jumitti huomio näyttämön pyörimisessä. Kotimatkalla tajusin, miksi se niin viehätti. Sehän on paras tapa kuvata paniikkimaista liikettä maailmanlopun draamassa, kun henkilöt yrittävät pysytellä tukevasti entisessä.

Tietysti paniikkimaisen syklin voisi toteuttaa pienimuotoisemminkin. Näinhän tehdään suomalaisia laitosteattereita kiertävässä Duncan Macmillanin näytelmässä Keuhkot. Siinä näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Kun katsoja on tottunut paniikkimaiseen puherytmiin, se kiihtyy edelleen.

Ihme ei ole tällaisten maailmanloppudraamojen suosio.
                Ihme on, ettei niitä ole enempää.

Tämä arvio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2024

Michelle Min Sterling: Nollaleiri (romaani)

 

Michelle Min Sterling: Nollaleiri
Suom. Kirsi Luoma
350 s.
2023, Like

Nollaleiri on enemmänkin trilleri kuin scifi-tarina eikä edes trillerinä järin vetävä ja jännittävä. Dystopian olot ja ekologiset mittasuhteet on kuvattu kuitenkin sen verran uskottavasti, että romaanin maailma tuntuu aikuisemmalta kuin monessakaan scifin nimissä julkaistussa ekodystopiassa. Vain juonen niukkuus ja loppua kohden yltyvä feministinen saarna syövät kirjan luettavuutta.

Tarina sijoittuu 2030–2050 -luvuille, ajankohtaan jossa globaalin ilmastokatastrofin peruuttamattomuus riittää murtamaan sivilisaatiot. Sijoittamalla tapahtumat Kanadan arktiselle vyöhykkeelle voi ympäristöä kuvailla samanlaisena kuin mitä se on nykyisin. Vyöhykkeelle etelästä tuodut keikkatyöläisevät ovat jo sukupolven verran pettyneempiä ja alistuneempia ilmastokatastrofin jyrkentämään ekonomiseen kuiluun.

Nollaleirin kolmesta päähenkilöstä yksi on salaista tehtävää suorittava prostituoitu Rose, toinen akateemisen sukunsa vaatimuksia pakeneva taiteilijasielu Grant, kolmas anonyymi minäkertoja osana itsemurhatehtävään lähetettyä tutkijaryhmää. Jokainen päähenkilöistä joutuu opettelemaan uudenlaista itsenäisyyttä tehdäkseen päätöksen paeta murenevaa sivilisaatiota.

Muutos vaatii eniten naisilta, joiden odotetaan syrjäseudullakin noudattavan vanhan maailman mieskeskeisiä hierarkioita. Syrjäisyydestä ja maailmanlopun ilmapiiristä tulee käännekohta militantin ryhmähengen syntymiselle. Naisista koostuva tutkijaryhmä treenaa itsestään integroituneen sotilasjoukon. Utopia pysyttelee hengissä rajatessaan sen naisten utopiaksi, jonne tarvitaan satunnainen kuhnuri jatkamaan sukua.

Useimmat kirjan henkilöistä on nimetty lyhyesti ammattinsa perusteella, koska heillä ei ole enempää persoonastaan jäljellä kuin työ, jota he tekevät sen tarkoituksesta välittämättä. Päähenkilöiden Rosen ja Grantin avuttomuutta puolestaan alleviivataan nimien käänteisellä merkityksellä. Seksityöläisenä Rose ei ole tosiaankaan mikään kukkanen ja Grant on nimenomaan paennut sukunsa varallisuutta.

Kirjan ainoa scifistinen elementti on täydellisen AR-aistimuksen takaava implantti, jonka ansiosta ihmiset näkevät todellisuuden kuten se heille esitetään. Romaani kuitenkin keskittyy implantista vapautettuihin työleirin asukkaisiin eikä siihen, mitä he ovat virtuaalitodellisuuden myötä jättäneet taakseen.

Mutta kovin totinen ja mekanistinen käsitys ihmisryhmien toiminnasta tässä romaanissa annetaan. Kirja on samalla tavoin tympeän väkivaltainen ja poliittisesti kapeakatseinen kuin Naomi Aldermanin kohuttu Voima (2016), kostofantasia naisten globaalista vallankumouksesta. Infodumppaukset on korvattu saarnadumppauksilla.

Ekologinen dystopia yhdistettynä sukupuolitettuun vallankäyttöön tuo kieltämättä mieleen Margaret Atwoodinkin teokset, kuten Nollaleirin mainospuheissa hehkutetaan. Michelle Min Sterling ja Atwood ovat kumpikin kanadalaisia, jotka dystopioissaan kommentoivat eteläisen valtionaapurin pinnallista elämäntapaa.

Yllättävää on se, että Sterling ei hyöynnä Yhdysvaltojen ja Kanadan välisiä jännitteitä senkään vertaa kuin Atwood esimerkiksi Orjattaresi-teoksessa (1986). Haastattelussa Sterling on kertonut, että amerikkalaisille Kanada näyttäytyy jo nykyään toiveikkaana pakopaikkana ilmastonmuutokselta, joten hän vain käänsi kyseisen utopian dystopiaksi.

Hyvä idea, mutta heikko toteutus.

Ainoa atwoodilaiselta satiirilta maistuva osuus on nuoren miehen, Grantin näkökulmaa seuraava tarina. Sanataiteen opettaminen nälkäpalkalla puurtaville miehille osoittautuu epätyöksi, josta yllättäen avautuu näköala menneisyydestä luopumiseen.

Seksi- ja tutkimustyöläisen orja-asemassa kiteytyy niin ikään atwoodilainen ironia siitä, miten nykypäivänä yksilönvapaus kuvitellaan itsesäätelyksi, vaikka yksilöt tosiasiassa pannaan vastuuseen niistä myöhäiskapitalismin piirteistä, joihin heillä ei ole vaikutusvaltaa. Tämän opetuksen ymmärtääkseen ei kuitenkaan tarvitse kahlata lävitse keskinkertaista romaania.

Markku Soikkeli

Tämäkin arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 3/2023

Ilmastonmuutos ja scifi

Ilmastonmuutos on taatusti keskeisin aihe, mihin tulevaisuuskuvitelmat voivat pureutua. Ilmastonmuutosta käsittelevää kaunokirjallisuutta ilmestyy vain muutama teos vuodessa, mutta ne herättävät paljon keskustelua. Maailmalla tämä aiheensa mukaan rajautuva kirjallisuus "climate fiction" on saanut lempinimen  "cli-fi". Nimensä mukaisesti se on hyvin lähellä scifiä ja monet hyvinkin vanhat "clifiksi" katsottavat teokset ovat myös scifin klassikkoja. Esimerkiksi Jules Vernen romaanissa Sans dessus dessous (1889) kuumatkasta tutut insinöörit suunnittelevat käyttävänsä jättimäistä rakettitykkiä Maan akselin suoristamiseen, jotta arktisen alueen lämmetessä päästäisiin käsiksi jäätiköiden alla piileviin hiilivarantoihin.

 

Clifi ja scifi eivät tietenkään ole sovittuneet yhteen vaivattomasti. Scifi on luonteeltaan optimistista ja välinekeskeistä, kun taas clifissä osoitetaan teknologisten ratkaisujen heikkous ongelmiin, jotka ovat pohjimmiltaan poliittisia ja taloudellisia. Ylipäänsä kysymys "ympäristöstä" on pakottanut scifi-kirjoittajat arvioimaan uudelleen suhtautumistaan ihmisen paranteluun teknologialla. Scifiä on läpi sen vuosisataisen historian hallinnut luottamus ihmisevoluution kontrolliin: jos ihminen ei kykene hallitsemaan täysin ympäristöä Maassa tai vierailla planeetoilla, voidaan ihmistä itseään muuttaa sopeutumaan uusiin oloihin.

 

Ilmastonmuutos on kuitenkin pakottanut scifi-kirjoittajat pessimistisiin tai vähintäänkin maanläheisempiin kuvitelmiin tulevaisuudesta. Scifissä esiintyneet reaktiot ilmastonmuutokseen voisi luokitella vaikkapa seuraavasti:

- Ekologiset jännärit lähitulevaisuuden ekosotureista ja ympäristöaktivismista, kuten T.C. Boylen amerikkalaista ympäristöliikettä analysoiva A Friend of The Earth (2000) ja Risto Isomäen ekologiset trillerit, kuten Haudattu uhka (2016).

- Dystopiat ilmastonmuutoksen vaurioittamista yhteiskunnista, kuten Antti Tuomaisen Parantaja (2009), Steven Amsterdamin Things We didn't see coming (2010) ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja (2012)

- Ekotopiat eli ekologiset utopiat pienimuotoisista yhteiskunnista, jotka kykenevät elämään tasapainossa ympäristönsä kanssa. Maailmalla tällaisia ovat olleet Kim Stanley Robinsonin Orange County -trilogia (1984-1990) ja Ernest Callenbachin esseemäinen romaani Ekotopia (1975).

- 'Viisi minuuttia tulevaisuuteen' -nimellä tunnettu alalaji, jonka viehätys on siinä, että lukija ei voi tarinasta päätellä, kuinka lähellä kirjan kuvaama teknologinen kehitys/romahdus on hänen omaa aikaansa. Tunnettu, joskaan ei scifinä järin kiinnostava uhkakuvitelma energiavarojen nopeasta romahduksesta on Alex Scarrowin Last Light (2007), samoin kuin Kim Stanley Robinsonin The Science in The Capital -trilogia (2004-2007), jossa tarkastellaan ilmastokatastrofin torjumista byrokraattien näkökulmasta.

- Öljyä kuluttavan elämäntavan eli ns. petrokulttuurin vaihtoehtoja tarkastelevat kertomukset ovat optimisia (solarpunk) tai synkän pessimistisiä (biopunk). Esimerkiksi Paolo Bacigalupin romaanissa Windup Girl (2009) kuvataan 23. vuosisadan Thaimaata, jossa alkeelliset keinot energian tuottamiseksi kukoistavat rinnan hienostuneiden kyborgisten teknologioiden kanssa.

- Öljypohjaista elämäntapaa nostalgisoiva ns. petrolpunk tai dieselpunk. Kyseessä ovat Mad Max -elokuvia muistuttavat tarinat tuhoutuneesta maailmasta, jossa bensa on tavattoman arvokasta vain siksi, että sillä voidaan herättää henkiin vanhan maailman arvokkaimmat välineet, henkilöautot.

Jotkut ekotopiat ottavat lähtökohdaksi, että ihmisillä on enemmän voitettavaa kuin menetettävää luopuessaan elintasostaan ja kuluttamiseen perustuvasta kulttuuristaan. Näissä ekotopioissa päähenkilöt oppivat alkuperäiskansoilta tietämystä, joka auttaa heitä säilymään hengissä luonnontaloudessa, mutta samalla oppivat arvostamaan monikulttuurista, ei-länsimaista elämäntapaa. Tällaiset teokset ovat usein nuorisolle suunnattuja, kuten amerikkalaisen Jean Heglandin romaani Suojaan metsän siimekseen (1996; 1998). Hegland kuvaa kohtuullisen uskottavasti – vaikkei vailla etnistä eksotiikkaa – kahden kaupunkilaisteinin muutosta elämäntapaintiaaneiksi. Pelastautuakseen ilmastonmuutoksen tuhoamasta yhteiskunnasta he joutuvat opettelemaan "uuden kielen" ja tulkitsemaan luontoa kuten samoissa maisemissa muinoin asuneet intiaanit. 

Monikulttuurisen ekotopian rakentaminen suhteelliuudentajuisesti ei kuitenkaan onnistu YA-kirjojen mahdollistamalla yltiöutopistisella asenteella ja usein kaupallisen laskelmoidulla muotilla. Aidosti pohditun ekotopian suomentamisen toivoisi aloitettavan Ursula Le Guinin teoksesta Always Coming Home (1985). Sen painamiseen ei ehkä kumminkaan pitäisi käyttää metsiä.... vaan julkaista se kaupungista toiseen kiertävinä esitelminä ja näyttelyinä.

Tämä ilmastoscifin esittely perustuu 16.11.2019 Hämärä-tapahtumaa varten laadittuun alustukseen ko. alalajin ominaisuuksista. Wikipediasta löytyy varsin hyvä englanninkielinen artikkeli clifistä.

Semiosis (romaani)

Sue Burke ja esikoisromaaninsa.

Ostin Sue Burken romaanin Semiosis (2018) lahjaksi Saaralle, koska sen piti edustaman parasta ekokriittistä scifiä mitä tällä hetkellä on tarjolla. Poimin kirjan sattumalta yöpöydältä ja kirja osoittautui vieläkin paremmaksi. Ekokriittinen näkökulma on toki mukana, jopa liiaksikin sanomallisen raskaasti kuten näillä tällaisilla teoksilla tapaa olla, mutta pohjimmiltaan Semiosis on wanhaa hyvää planeettascifiä. Kirjoittajan biologian alan asiantuntemuksen voi sanoa vievän alalajia jopa askeleen verran eteenpäin siitä, mitä planeettascifiseikkailut ovat tavanneet aiemmin olla.

Tällaisten kirjojen viehätyksestä tavataan puhua sen mukaan miten eksoottisen ERILAISEN ekotyypin kirjailija on osannut rakentaa Maan faunaa ja flooraa yhdistelemällä ja/tai liioittelemalla, mutta itse asiassa näiden planeettascifinä kiinnostavien romaanien viehätys on kyllä siinä, ettei osaa kirjan lopullakaan vielä arvioida, miten "kiltti" tai "raaka" tarinasta voi vielä tulla. Ympäristön luonnosta kuoritaan tulkintoja kerroksittain, eikä lukija voi olla varma, mikä on "lopullinen" totuus ihmisen kyvystä selvitä oloissa, joihin lajillamme ei ole valmiita toimintamalleja. Realismin asteet tällaisessa tarinassa ovat genren sisäisiä vieläkin vahvemmin kuin jossain ensimmäisen kontaktin tarinassa, puhumattakaan avaruusoopperasta. Planeettascifissä kaikki on suljettu omiin lainomaisuuksiinsa, omaan realismiinsa, johon vihjeitä tulevasta antaa vain kirjailijaa ja lukijoita yhdistävä genretuntemus.

Erityiseksi Semiosiksessa kuvaillun planeetan (nimeltä Pax) tekee se, että siellä kasveilla on vieläkin pidempi evoluutiohistoria kuin Maassa. Niinpä planeetalta löytyy älykkäitä kasvilajeja, jotka kommunikoivat keskenään, mutta myös käyvät jatkuvaa viekasta kamppailua toisiaan vastaan. Eläimiin, myös planeetalla pudonneisiin ihmispioneereihin, kasvit suhtautuvat elätteinä, joita voi käyttää sodassa omankin lajin kilpailevia yksilöitä vastaan.

Semiosis etenee vähän liiankin joutuisasti ja sen yleinen heikkous on juonirakenne. Kirjasta näkee heti kakkosluvun kohdalla, miten se on lavennettu kehutusta novellista romaanin mittaiseksi maailmankuvaukseksi, jossa juoni on ohuin sitova ainesosa. Myös henkilökuvaus on tasan yhtä ohutta kuin tällaisissa kollektiivia kuvaavissa kirjoissa on tavannut olla, muttei sekään paljoa haittaa, kun tarinassa tulee jatkuvasti uusia yllätyksiä.

Ties miten pitkästä aikaa Semiosis on juuri sellainen scifi-teos jota voi suositella kelle tahansa joka on kiinnostunut scifistä tieteen ideoiden rohkeana kehittelijänä. Ensi syksylle on luvassa jatko-osa Interference.



Samaan aikaan mediaviidakossa (Kiiltomadossa) on vielä ilmestymättä arvosteluni talousviidakon lainalaisuuksia kartoittavasta artikkelikokoelmasta Kirjallisuus nykykapitalismissa (2018). BitteinSaarilla arvostelu on jo tietysti luettavissa.

Austral (romaani)

Jälleen yksi scifi-pettymys, mutta rekisteröidään nyt kuitenkin. Sen verran vähän näitä ekoscifiksi laskettavia teoksia ilmestyy, että niiden kartoittaminen pelkästään "ihan kiinnostavaksi" ei sekään ole palvelus ihmiskunnalle. Voisi sanoa suoraan, että romaanin paksuinen kuluttajan huijaus.

Oikeastaan Paul McAuley (s. 1955) on paras tuntemani esimerkki kirjailijasta, joka tekee täsmälleen samat virheet jokaisen romaaninsa kohdalla. Myös Austral on teos, jossa ei ole sinänsä mitään vikaa tyylillisesti, ei maailman- tai ihmiskuvauksessa, ei juonenhallinnassa. Romaanina se falskaa silti yhtä pahasti kuin aiemmat McAuleyltä lukemani teokset. White Devils (2004) oli hämmästyttävä teos aikoinaan 2005, koska kukaan ei ollut tehnyt yhtä kovaksi scifiksi laskettavaa teosta GM-katastrofista, eikä ehkä vieläkään. Mutta kirjan juonta oli turhauttavaa seurata kuin kännissä kaahailevaa michaelcrichtonia joka ei osaa päättää tehdäkö vaikutus jännärin vai scifin lukijoihin. McAuleyn Quiet War -sarjasta (2008-2013) luin kaksi ensimmäistä kirjaa. Voisin joskus lukea kolmannenkin, mutta ensin pitäisi palauttaa mieleen ne edelliset, joissa ei tuntunut tapahtuvan juuri mitään, vaikka asetelma oli parasta lähiavaruuden oopperaa mitä olen keltään scifi-kirjailijalta nähnyt.

Tämä toistuva epäsuhta materiaalin ja toteutuksen välillä, tämä mahtavien lavasteiden tyhjäksi jääminen tuntuu olevan se McAuleyn taiteen dominantti. Kuvaava esimerkki on se, että muistan kyllä ostaneeni (muistan sen hyllyssäni) hänen romaaninsa Mind's Eye (2005), mutta jostain syystä kirjan sisällöstä ei ole mitään muistijälkeä. Yhden novellikokoelmankin olen lukenut (King of the Hill, 1988), mutta sen varhaisuus ei ehkä tee oikeutta kirjailijan mahdolliselle kehittymiselle. McAuley on ollut tavattoman tuottelias, joten ei ole kauheasti kiinnostunut ryhtyä kaivelemaankaan muita teoksia kuin noita kehutuimpia eli Quiet War -kirjoja.

Austral näkyi sekin saaneen kehuja arvosteluissa, eikä ihme. Kirjan miljöö on jälleen erinomaisesti oivallettu tilaisuus scifistiltä, kuvata lähitulevaisuuden Antarktista sellaisena kuin se mahdollistaisi elinolot ilmastomuutoksen riuskasti edetessä. Ja siihen hyvät uutiset loppuvatkin. Kirjan juoni on kuin löperöstä poikaseikkailusta, jonka päähenkilö sattuu olemaan geeniräätälöity ("editoitu husky" kirjan termein) naishenkilö, yhteisössään orjiin rinnastuvaa duunarikastia. Kohta päähenkilö ja hänen suojattinsa pakenevat yli jäisten maisemien pahikset kintereillään. Sitä autiutta kirjailija koristelee muutamilla sf-ideoilla, kuten gm-mammuteilla, arvattavasti. Päähenkilön ja maailman scifistisyyden välillä ei ole mitään temaattisesti syventävää suhdetta, muuta kuin se orjan asema. Suoraan sanottuna McaAuley on täysin hukassa naispäähenkilöidensä kanssa. Hän bondaa orjanaista ja rikasta teinityttöä yhteen sillä, että he keskustelevat tytön pelaaman romanttisen fantasiaromaanin juoniratkaisuista!

Käytännössä nämä sisäiskertomuksiksi upotetut fantasiapalat on tarkoitettu vain tekemään romaanista paksumpi, samoin kuin erittäin pitkälliset takaumat päähenkilön vanhempien madmax-henkisistä seikkailuista. Ja niin se kirjan kiinnostavin asia, se Antarktiselle noussut uudisasuttajien kulttuuri joka aluksi näyttää ja tuntuu vieraan planeetan asuttamiselta, jää vähitellen aivan sivuseikaksi. 

Mitä huijausta! huudahtaa lukija joka on erehtynyt ostamaan tällaisen kirjan. Niin kuin minä.