Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri (romaani)

 

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri
Suom. Antti Valkama
592 s.
2024, Tammi

Yhtäkään kansainvälistä menestyskirjailijaa ei mainosteta scifin tai fantasian edustajaksi, ellei kyse ole Tolkienin tai Le Guinin kaltaisesta kanonisoidusta klassikosta. Ainoa spefiä edustava lajibrändäys, jota kustantajat tohtivat käyttää, on ”maaginen realismi”. Sen katsotaan edustavan korkeakirjallista mielikuvitusta verrattuna viihteeseen vivahtavaan scifiin ja fantasiaan.

Maagisen realismin ykkösnimenä on pitkään paistatellut japanilainen Haruki Murakami. On väitetty, että Murakami olisi jo saanut kirjallisuuden Nobelinkin, jollei hän olisi leimautunut fantisoivan proosan kirjoittajaksi. Kirjailija itse ei tunnu kuitenkaan pahemmin välittävän siitä, minkä verran hänen teoksiaan tulkitaan fantisoiviksi.

Käsittämättömän tuotteliaalta Murakamilta ilmestyy vielä vanhoilla päivilläänkin (s. 1949) uusia paksuja romaaneja. Niissä hän toistaa uskollisesti täsmälleen samaa tarinaa kuin edellisissä kirjoissaan: poika tapaa tytön, sitten hukkaa tämän ja käyttää lopun eläämänsä etsiskellen unenomaista versiota muistamastaan rakkaudesta.

Kaupunki ja sen epävakaa muuri toistaa tätä iskelmämusiikista tuttua tarinaa mielikuvituksen sieppaavasta tytön ja tämän seksikästä sielukkuutta edustavasta vertauskuvasta. Tarina etenee jälleen niin hitaasti ja hartaasti kuin vain Murakamille on mahdollista.

Tällä kertaa vertauskuvana ihanteelliselle rakkaudelle on muurin ympäröimä unikaupunki. Nuoruuden rakastettu on selittänyt päähenkilölle, että hänen todellinen minänsä on tuo kaupunki. Päähenkilön rinnakkainen minuus, rinnakkaisessa tarinassa ja todellisuudessa, yrittää tutustua kaupunkiin lukemalla unia sen kirjastossa.

Murakamille tyypillisesti päähenkilö ei aikuisenakaan sopeudu todelliseen maailmaan ja yhteiskuntaan, vaan pakkomielteensä opastamana muuttaa syrjäseudulle. Hän päätyy töihin pikkukaupungin kirjastoon. Siellä hän tapaa kuolleen kirjastonjohtajan haamun ja autistisen pikkupojan oppaiksi rinnakkaistodellisuuden kaupunkiin, jota ympäröi ”sielun kulkutaudeilta” suojaava muuri.

Vaikka päähenkilö työskentelee sekä kustantamossa että kirjastossa, ei tarinassa näy viitteitä muihin vastaaviin kollektiivista tiedostamatonta soveltaviin tarinoihin. Ehkä Murakamin suosio perustuukin juuri tälle, että hän saa sekoitettua freudilaista ja jungilaista symboliikkaa omaperäiseltä näyttäväksi mystiikaksi: 

”Minä en voinut palata ulkomaailmaan eikä varjo voinut tulla sisälle kaupunkiin. Varjojen aukio oli ainoa paikka, jossa varjonsa menettäneet ihmiset ja ihmisensä menettäneet varjot saattoivat tavata toisiaan.”

Muista Murakamin romaaneista uusin kirja poikkeaa jälkikirjoituksellaan. Yleensähän Murakami ei tarinoitaan selittele eikä kommentoi.

Tällä kertaa kirjailija avautuu teoksen henkilökohtaisuudesta siksi, että kyseessä on nuorena julkaistun lehtitarinan (1980) pidennetty versio. Vasta nyt hän katsoo olevansa taiteensa harjoittajana tarpeeksi kypsä toteuttaakseen nuoruuden tarinan täydessä mitassaan. Murakami paljastaa, että alunperin romaanin oli tarkoitus olla varsin lyhyt, keskittyä vain päähenkilönsä epävakaaseen elämään uniensa kanssa, siis 170 sivun ensimmäiseen osioon. Pandemian aikana kirjailijalla oli kuitenkin aikaa harkita ja laventaa tarinaa nykyiselleen.

Murakami oli tosin käyttänyt nuoruuden lehtitarinaa materiaalikseen jo romaanissa Maailmanloppu ja ihmemaa (alunp. 1985). Mutta tuo versio on Murakamin mielestä liian ”ronskia menoa” nykyiseen, harkitumpaan proosaansa nähden. Itse kyllä suosittelisin tuota scifimpää ja villimpää versiota.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 4/2024

MUITA MURAKAMI-ARVOSTELUJANI

Ensimmäinen persoona (2022)

Tanssi tanssi tanssi (2020)

 

Juttuni Murakami-suomentaja Raisa Porrasmaasta

Ensimmäinen persoona (novellikokoelma)

 

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Suom. Antti Valkama
196 s.
2022, Tammi

 

 

Novellikokoelma Ensimmäinen persoona on peräti viidestoista suomennos Haruki Murakamilta. Jaarittelevan paksujen romaanien sijaan Murakami on parhaimmillaan novelleissa, joiden aiheet ovat sitä samaa kuin pitkässä proosassa: todellisuudentajua koettelevia tyttöystäviä, musiikin herättämää kohtalontuntua, harrastusten muuttumista elämäntehtäväksi.

Murakamin kansainvälinen suosio tuskin perustuu hänen kirjojensa fantisoiville kohdille, vaan parisuhteiden romantisoinnille, joka japanilaisen tapakulttuurin yhteydessä tuntuu länsimaisista lukijoista ilmeisen tuoreelta. Murakamin tarinoista sovitetut elokuvatkin, kuten Norwegian Wood (2010), Burning (2018) ja Drive My Car (2021), ovat perustuneet maanisen romanttisille ihmissuhteille.

Ensimmäinen persoona on tuore suomennos Murakamin kahdeksan novellin kokoelmasta (alunp. 2020). Kirjan nimeä voi pitää tuttavallisena silmäniskuna lukijakunnalle. Mitään muuta näkökulmaa ei Murakamilta voi odottaakaan, ja seitsemänkymppisen kirjailijan kohdalla voi pitää yhä todennäköisempänä, että minämuoto edustaa kirjailijaa itseään. Miltei kaikki kirjan tarinoista on julkaistu aiemmin lehtinovelleina, joten yhdistävä tekijä on sikälikin tekijä itse.

Ja Murakami tosiaan tuntuu olevan enemmän etualalla kuin aiemmissa tarinoissaan. Esimerkiksi novelli "Kerma" on kehystetty tilanteella, jossa kertoja varautuu selittämään nuoruuskokemuksensa omituisuutta. Kadonnutta tyttöystävää etsiessä hänelle on ilmestynyt zeniläisen koanin lausunut vanhus: ajattele ympyrää jolla on useita keskipisteitä muttei lainkaan kehää.

Toisessa novellissa kertoja muistelee nuoruuden keppostaan Charlie Parkerin kuvitteellisesta bossa nova -levytyksestä. Amerikan matkallaan kertoja on löytänyt ja hukannut levyn jonka pitäisi olla hänen omaa keksintöään. Myös tästä syntyy omanlaisena koan: jos musiikin kuulee vain unessaan, miten sitä voi kuvailla musiikkina?

Korottaessaan miesten ensirakkaudet luovaa epäilyä herättäviksi uskonkappaleiksi Murakami tuo mieleen vuosisadan takaiset eurooppalaiset modernistit. "Ensimmäisyys" on varmin tae sekä modernismin eturintamasta että autenttisesta persoonasta. Eroottinen esineistäminen on osa tätä ensimmäisyyden romantiikkaa. Tuskinpa kenenkään nykykirjailijan kohdalla pidettäisiin sööttinä sitä, että kertoja asennoituu kaikkiin naisiin mysteerinsä säilyttävinä "tyttöinä".

Markkinoinnissa Murakamin tyyliä on nimitetty maagiseksi realismiksi, koska fantisoivat kohdat tulevat niin harvakseltaan ja korostamatta vastaan hänen tarinoissaan. Spefi-lukijasta tällaiset yhteensattumiin ja mystisiin katoamisiin perustuvat tarinat voivat tuntua laimeilta.  Toisaalta ne ovat kuin se koanin monikeskeinen ympyrä, jonka on tarkoitus herättää ihmetys eikä esittää sitä.

Aiheiden kierrätykseltä tuntuvien novellien joukosta on suorastaan vallankumoukselliselta löytää tarina, jossa villiä ideaa käsitellään perusteellisesti. Novellissa "Shinagawan apinan tunnustuksia" kylpylän apina nappailee olutta kertojan kanssa ja juttelee elämästään ihmisten orjana. Tarinaa lukee väistämättä vertauskuvana japanilaisen yhteiskunnan rasistisuudesta, mutta voi siinä nähdä myös kommentin mielikuvitukselle omistautuneen taiteilijan asemasta.

Markku Soikkeli 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 4/2022 tammi-helmikuussa 2023.

 

LISÄÄ AIHEESTA:

Arvio Murakamin romaanista Tanssi tanssi tanssi (2020):
https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/05/tanssi-tanssi-tanssi-romaani.html

Raportti japanilaisen proosan kääntämisestä suomeksi:
https://bitteinsaari.blogspot.com/2015/09/japanissa-kieli-on-maisema.html

 

 

 

 

Tanssi tanssi tanssi (romaani)

Länsimaisen pop-musiikin suurin aihelma, kaipaus, hallitsee japanilaisen Haruki Murakamin proosaa. Jostain syystä Murakamia luetaan japanilaisen kirjallisuuden mestarina, vaikka hänen henkilönsä ovat hartaita länsimaisen pop-musiikin ja kirjallisen trivian kuluttajia.

Viimeistään Kafka rannalla -romaanista (2002) alkaen myös spefin kuluttajat ovat kiinnostuneet Murakamista. Hänen kirjallista tyyliään on luonnehdittu maagiseksi realismiksi, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että arjen ja yliluonnollisen välillä ei ole jyrkkää vastakkainasettelua kuten länsimaisessa spefissä.

Murakamin varhaistuotantoon kuuluva Tanssi tanssi tanssi (alunp. 1988) on sekin täynnä kaipailevaa musiikkia. Mitään juonta tässä massiivisessa romaanissa  ei ole, kuten ei muissakaan Murakamin teoksissa. Anonyymiksi jäävä miespäähenkilö viettää päivänsä ajelehtien paikasta toiseen ja ihmetellen itsekin, miten vähän juuri hänen elämässään on juonta ja järjestystä.

Kirjan alkupuolisko käytetään Sapporossa sijaitsevan hotellikompleksin tutkimiseen. Päähenkilö on vakuuttunut, että hotellin ylimmästä kerroksesta löytyisi selitys "Lammasmieheen", joka hallitsee hänen alitajuntaansa ja solmii kytkentöjä turhilta vaikuttaneiden ihmisten välille.

Puolivälissä kirjaa päähenkilö kytketään ohimennen tavatun prostituoidun murhaan. Kohtaaminen virkavallan kanssa, samoin kuin hotelliin liittyvä korruptiorikollisuus, tuo päähenkilölle yhden syyn lisää valittaa ulkopuolisuuttaan. Romaani etenee hypnoottisen apaattisena kuin katselisi David Lynchin elokuvaa puolinopeudella.

Kappaleita pitää koossa kertojan kaipaus jonnekin muualle, enimmäkseen nuorten naisten syliin. Kaikkia naisia hän nimittää "tytöiksi". Nuorin kertojaminän tyttönaisista on 13-vuotias, mutta Murakami on niin arvostettu kirjailija, että kukaan ei nosta äläkkää tällaisesta tympeän lolitamaisesta kuviosta.

Romaanin päähenkilö on sama hahmo kuin Murakamin teoksessa Suuri lammasseikkailu (1982; 1993), joka puolestaan näkyy olleen vieläkin varhaisemman (suomentamattoman) trilogian päätösosa.

Näistä kahdesta kirjasta Suuri lammasseikkailu on – hupsusta nimestään huolimatta – paljon jäntevämpi, paikallisväriltään rikkaampi ja huumorissaan vonnegutmaisempi kuin kirjailijan lomapäiväkirjalta vaikuttava Tanssi tanssi tanssi. Vaikka kertojahahmo on periaatteessa sama, jälkimmäisessä kirjassa hän on rasittavan ympäripyöreä mary sue -hahmo. Aivan kuin kirjailija äkkisuosionsa huumaamana olisi kruunannut itsensä laatimalla mangamaisen karikatyyrin kirjailijuudestaan.

Murakamin teokset ovat niin itsenäisiä, että kirjat, samoin kuin kirjojen luvutkin, voi tietysti lukea missä järjestyksessä tahansa. Salaperäinen hotelli, pään sisältä elämänohjeita antava Lammasmies ja kauniskorvainen prostituoitu selitetään yhä uudelleen päähenkilön kiintopisteiksi. Tarinanmaailmassa ei voi eksyä.

Itselleni Murakami on ensisijaisesti novellisti, joten Tanssi tanssi tanssi toimii minulle kuin sadan Murakami-iskelmän levyboksi. Kaipauksen kaikki harmaat sävyt lumisesta Hokkaidosta sinkkubaarien sävyttämään Tokioon tulevat tutummaksi kuin tahtoisinkaan.

Lyhyempi versio tästä arvostelusta ilmestyy Portissa 1/2020.

Japanissa kieli on maisema

Raisa Porrasmaa esitelmöi Pirkkalaiskirjailijoille

Kielten väliset erot ovat maailmojen välisiä eroja, ainakin jos niitä tarkastellaan jomman kumman kieliryhmän sisällä. Kapeasta näkökulmasta huolimatta kieleen sisältyvien kulttuurierojen tarkastelu pakottaa  näkemään oman äidinkielen välineellisyyden ja teknisen rajoittuneisuuden sitä taiteessaan käyttävien kannalta.

Perjantaina 25.9. Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana kävi japanista suomentava Raisa Porrasmaa. Hän käytti esimerkkinä omia käännöksiään Haruki Murakamista, mutta avasi tietysti samalla hieman japanilaista kulttuuria ja kirjallisuuttakin sen verran kuin puolessatoissa tunnissa ennätti. Paikalla olleiden kirjailijoiden kysymykset olivat niin erikoisia, Porrasmaan mielestä, että kääntäjällekin tapaaminen oli positiivisesti pyöräyttävä hetki ihmetellä ammattiaan.

Tärkein opetus Porrasmaan esitelmässä oli tämä: suomentaja ei voi pitää esikuvana suurten kielialueiden, etenkään englantiin tehtyjä käännöksiä, vaikka kustannustoimittaja ja kriitikot niin tekisivät. Porrasmaa demonstroi useita pöyristyttäviä esimerkkejä siitä, miten huolimattomasti esimerkiksi Murakamia on käännetty englanniksi - ja miten suuria vapauksia juuri englanniksi kääntäjille sallitaan, koska näihin (esimerkkinä etenkin Murakami-kääntäjä Alfred Birnbaum) suhtaudutaan lähes yhtä merkittävinä tekijöinä kuin alkuperäinen kirjailija.

Jotain syvällisesti kaunista, joskin myös vaarallisen orientalistista, on siinä, että kielten eroja voi havainnollistaa parhaiten metaforan avulla: japani on kielenä kuin maisema, josta puuttuvat subjektit. Asiat vain tapahtuvat. Kun sitten kirjoitetun japanin kohdalla lukijan täytyy osata sujuvasti päätellä asiayhteydestä kuka tekee ja toimii, voi käännös toiseen kieleen johtaa pitkiin selityksiin.

Kielen rakenne-erojen lisäksi tulevat kaikki kulttuurien erilaisuudesta juontuvat selitykset, joihin kääntäjä saattaa joutua turvautumaan. Porrasmaan kielikulttuurien eroista ottamat esimerkit pelkistivät kääntäjän ongelmat. Kaksi käännöksissä esille tullutta ääritapausta olivat kokoro ja yamikuro.

"Kokoro" tarkoittaa jotain ihmisen sisäistä ominaisuutta, mutta eri tarkoituksessa kuin länsimaisissa dualistiselle maailmankuvalle perustuvissa kielissä. Porrasmaa viittasi mm. Murakamin tarinaan kaupungista, jonka ihmisiltä puuttuu tämä ominaisuus. Muiden kielten käännöksissä "kokoroa" oli käännetty kunkin kulttuurin mukaisesti "mind" (engl.) tai "seel" (saksa) tai "coeur" (ranska).

Toinen tapaus oli "yamikuro", joka asiayhteydessä tarkoittaa fantasiaolentoja, jotka ovat "mustaa pimeyttä". Porrasmaa oli pyöritellyt suomennokseksi "sysiäisiä" tai "sytehisiä". Sanaa oli vastaavasti käännetty muissa kielissä muotoon "inklings", "schwärzlinge" ja "les tenebrides".

Kun puhe tuli Yukio Mishimasta, en malttanut olla kysymättä itseäni ihmetyttänyttä asiaa, miten "miesvaltaista" Mishiman tyyli oikein on, kun kyseinen äijäproosan jättiläinen kerran piti ihanteenaan, että puhtainta ELI miehekkäintä proosaa on sellainen kirjallisuus, jossa ei ole merkkiäkään tyylistä. Porrasmaa totesi, että puhutun kielen gender-sävyt eivät sinänsä näy kirjoitetussa japanissa, mutta minäkerronta ja dialogin käyttö tarjoaa tietysti lukuisia mahdollisuuksia soveltaa puhekielen sukupuolittavia merkkejä proosassa.

Jotta ymmärtäisi miten isosta asiasta on kysymys käännettäessä joko kulttuurikohtaista ajatusta TAI kirjailijakohtaista kieltä, kannattaa vilkaista verkosta jotain lukuisista Murakamin kääntämistä koskeneista keskusteluista. Aihe on sikäli ajankohtainenkin, että uusin Murakami-suomennos on tulossa julki viikon sisällä.

Murakami-käännöksille omistettu blogi:
http://tazakitsukuru.blogspot.fi/
Haastattelu Murakamin kääntämisestä englanniksi:
http://www.theatlantic.com/entertainment/archive/2011/10/how-haruki-murakamis-1q84-was-translated-into-english/247093/
Arvostelu Raisa Porrasmaan kirjasta Japani pintaa syvemmältä:
http://opuseka.blogspot.fi/2015/06/raisa-porrasmaa-japani-pintaa-syvemmalta.html