Maija Holmström (1939–2025)

 
Ikävä velvollisuuteni on tiedottaa, että Maija Holmström nukkui tänään pois puolelta päivin. Hän eli 8 vuotta ja 4 kuukautta pidempään kuin puolisonsa Pertti Soikkeli. Koska kumpikaan ei tehnyt uraa ja koska he olivat minulle ikään kuin vanhemmat, lienee paikallaan lausua muutama sana myös Maija Holmströmistä.


Hän syntyi 1939 Nilsiässä, niin köyhään maalaistorppaan, että yksi sisaruksista piti antaa huutolaiseksi naapuriin. Hänellä oli kaksi sisarta ja kaksi veljeä.
Hänen ainoa oppinsa oli kaupallisen alan peruskoulutus Kuopiossa.
Hän työskenteli 1960–1970-luvuilla Larismaan perheen omistamissa kuopiolaisissa maitokaupoissa, ensin lähellä Haapaniemeä ja sitten Suokadun ja Haapaniemenkadun risteyksessä sijainneessa kaupassa.
1970–1990-luvuilla hän työskenteli R-kioskin myyjänä, ensin Puijonkadulla ja sitten linja-autoaseman kioskissa.
Hän jäi työttömäksi alle kuusikymppisenä. Työvoimaviranomainen sanoi, että ei me enää tuon ikäistä ihmistä töihin laiteta, elelkää rauhassa. Hän eli. Mutta jalat ja selkä olivat lopun ikää tuskallisen kipeät kaupallisen alan seisomatyöstä.

Hän tunsi kaikki. Kenestä tahansa kuopiolaisesta tulikaan puhe, hän tiesi kyseisen henkilön, monet asiakkaina. Hän oli aina hyväntuulinen, joten monet kuopiolaiset tunsivat puolestaan hänet.
Hän oli pyöreä naurava savolaismuija, jos kuka.

Hän osasi laskea nopeasti ja tinkiä sujuvasti.
Hän luki vain lehtiä, katsoi paljon televisiota, eikä harrastanut mitään.
Hän ei kuulunut puolueeseen eikä hänellä ollut vahvoja aatteellisia mielipiteitä mistään. En edes tiedä mitä puoluetta hän äänesti, paitsi viimeisinä vuosina vihreitä ja vasemmistolaisia naisia, muttei silloinkaan puoluepoliittisista syistä.
Hän erosi kirkosta 1986 ärtyneenä naispapeille vihamielisistä mielipiteistä.

Hän tapasi tulevan puolisonsa Snellmanin puistossa. Romanssin kannalta on kohtalokasta, että hänen puolisonsa kasvatusperhe oli ollut nimeltään Holm ja hän esittäytyi Holmströmiksi.
Hän meni naimisiin Pertin kanssa joulukuussa 1962.
Hänen ainoa lapsensa syntyi joulukuussa 1963.
Hän olisi halunnut toisenkin lapsen, mutta ensimmäisen synnyttyä Pertti ei halunnut enempää.
Hän kävi turistimatkoilla puolisonsa kanssa 1990-luvulla, kun siihen oli säästynyt riittävästi rahaa, jopa Malesiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa.
Hän viihtyi kesämökillä Vehmersalmella ja ajoi sinne puolisonsa kanssa loputtoman monia kertoja. Sielläkin hän tunsi kaikki naapurinsa.

Hän asui puolisonsa ja lapsensa kanssa vuokrayksiössä Mäkikadulla vuodet 1963–1977. Sen jälkeen hän muutti arava-kaksioon Taivaanpankolle ja asui siellä miltei kolmekymmentä vuotta. 

Joko mainitsin, että hän oli aina hyväntuulinen?

Hänen parhaat ystävänsä olivat samoja kuin hänen puolisonsa parhaat ystävät.
Hän oli puolisonsa kanssa saattohoitajana ystävälleen Ossille.
Hän itse ehti olla saattohoitojonossa kaksi vuorokautta.

Viimeiset vuodet hän asui Kuopion keskustassa. Hänen lähimmät ystävänsä olivat naapureita.

Hänet haudataan jahka saan tämän asian ymmärretyksi.

 

*

 

Edit 21.2.2025: Hautajaisjärjestelyissä selvisi, että Maija oli viimeisillä vuosillaan liittynyt takaisin kirkon jäseneksi. Sellaisia ne savolaiset. Tästä johtuen tiedoksi kirkollisesti raskautetuille, että luterilainen siunaustilaisuus on 28.2. klo 10:30 pyhän markuksen kappelissa. Muistotilaisuus ystäville ja sukulaisille järjestetään 29. maaliskuuta.

Jumpataan konkluusioita (kammokuun 49. päivä)

 
On kammokuun 49. päivä, jatkan pelon semiotiikka -projektini kenttätutkimusta.

Aiemmista kenttähavainnoista opettavaisin oli siinä Ruotsin sweconissa, jossa FIKTIIVISTEN haavoittumisten realistisuutta analysoinut lääkäri sai yleisöstä yhden ihmisen pyörtymään ja monenkin tuntemaan lievää huimausta. Sanojen suggestiivisesta voimasta toiseksi paras esimerkki oli vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa, jossa mentalisti havainnollisti, miten helposti ihminen voidaan suggeroida kaatumaan, kunhan hallitsee verbaalisesti vaativan tekniikan. Muistan myös turhan elävästi sen kerran, kun Tillikan pöydässä psykologi H selitti näkemäänsä implanttileikkausta kallon sisälle...

Aivan eri tavalla suggeroivia – en parempaakaan sanaa keksi – olivat lääkärin eiliset puhelinsoitot, kun hän velvollisesti kertoi ”Kuopion tilanteesta”.

Kirjaan nyt ylös, että olennaista on se, miten ajattelee ajattelevansa sen jälkeen, kun huomiokyky takertelee ja silti pysyy täysin aktiivisesti mukana ympäristössään. Opettelin jopa uutta lautapeliä toisen puhelinsoiton jälkeen. Tätä pelko on puhtaimmillaan: epästabiilien ajatusten olettamista tunteiksi, KAMMOA jota me alan asiantuntijat sanomme KUMMAKSI. Tätä kaikkea pelko ei tietenkään ole, edes puhtaimmillaan, mutta tällaisessa muodossa se on kenttätutkimuksessa tarkkailtavissa.

Tämän todettua luulen ymmärtäväni paremmin miksi vankiloissa, laivoilla ja kouluissa elää oma slanginsa, ja miksi suomeen tarvitaan yhä enemmän anglismeja. Jotta voisimme jumpata konkluusioihin pelkoja sanoittamatta. Tai vieläkin paremmin: jumpata konkluusioita.

Nyt matkustan jälleen kerran Kuopiota kohden, mutta enää ei tarvitse arvailla mitä siellä odottaa. Se on oikeasti jonkinlainen helpotus, lohtu kuten emootio-uskoiset sanoisivat.

Sanallistamisen tavat ovat nyt helpottavasti rajallisempia, myös siinä, millä muodoin on oltava kontaktissa sukulaisiin ja ystäviin, etenkin tuttaviin, joille asia täytyy voida esittää samalla tavoin kahvikupin tapaisena arkisena asiana kuin mitä kaikki muukin elämässä. Näin se on säännötettävä/säännösteltävä: tragedioiden ARKISUUTEEN redusointi on ihmisten tärkein velvollisuus ihmisenä, jos mikä.

Pidemmälle konkluusioita jumpatakseni yritin nyt löytää tältä läppäriltä tiedostoja siitä kuolema-aiheisesta kurssista, jota joskus 30 vuotta sitten pidin Mäyrän kanssa. Silloin meitä yhdisti kiinnostus kuolemaan kauhufiktion aiheena, mutta muuten työmme jakautui taustamme mukaisesti: Mäyrä puhui ja ohjasi oppilaita ulkomaisten klassikkojen filosofiseen käsittelyyn, minä kotimaisten esimerkkien narratiiviseen analyysiin. Mutta en löytänyt yhtäkään kyseisen kurssin tiedostoa vanhoista kurssikansioista.

Näin historia ottaa ihmistä kiinni jokaisesta unohduksen nurkasta. Se on jonkinlainen… VAIHTELEVA NOLLATASO, joka sumuttaa aihetta koskevat havainnot ja tulkinnat. Että eri ihmisten kanssa on erilainen nollataso kaikelle mikä pelkoa edustaa. 

Jos arvovaltaista esimerkkiä kaipaa, niin sen voi siteerata eiliseltä otsikoista, kun paavin terveydentilan uutisoitiin olevan "monimutkainen". Niinpä varmaan. Kun "jumalan sijainen" tekee kuolemaa niin sehän on kuin Unstoppable Force Meets Immovable Object. Supersankarifiktiota. Mahdotontahan sellaista on kansainväliseen uutisoinnin nollatasolle selventää.


Itsekään en lapselle – joka todennäköisesti lukee tätä, niin juuri, sinä siellä – osaisi tätä aihetta tai ”Kuopion tilannetta” (se olisi hyvä nimi kirjalle, mutta dekkarina aiheelle on parempikin nimi, vrt. kuva yllä) selittää, koska en tiedä mikä on teini-ikäisen ihmisen nollataso pelkojen suhteen. Eivätkä he luultavasti tiedä itsekään, niin jatkuvaa uusille kynnyksille siirtymistä teini-ikä edustaa. Onneksi S osaa hänelle sanallistaa ”Kuopion tilanteen” tarkan suorasukaisesti ja rationalisoiden, tavalla johon aniharva opettajakaan kykenisi.

Tälle Kuopion matkalle en pakannut muuta olennaista mukaan kuin uikkarit. Ajattelin että käyn eka kertaa uimassa Kuopion uudessa uimahallissa. Että merkitykset kelluisivat. Aikuisten oikeasti juu.

15. kammokuuta, ryötöntä yötä

Yleensä nukun Kuopiossa paremmin kuin Tampereella, mutta nyt katkonaisesti, eikä ole edes pädiä mukana yökirjaa lukeakseni. Mieluiten avaisin läppärin ja tekisin tekstiröitä ollakseni parempi ihminen kuin ne jotka käyvät päiväröissä. Mutta öisten tuntien tarkoituksettomuudesta on tullut ainoa vapauden muoto, josta ei tarvitse tuntea katkeruutta eli miettiä että nyt alkaa jo kolmas vuosi ilman elättävää apurahaa ja oikeaa ryötä. Sytytän valon ja luen Farmerin Dayworldia. Sen päähenkilöön, ”daybreakeriin”, on helppo samaistua. Olen lukenut kirjan edellisen kerran joskus 30 vuotta sitten mutten muista siitä kuin yksittäisiä kohtia. Kuin eläisin Yearworldissa.

Aamulla käyn Kuopion taidemuseossa. En ole sielläkään käynyt vuosikausiin, joten aluksi ihmettelen, näinkö pieni se olikaan. Mutta kyse onkin vain taidelainaamon huoneesta. Varsinainen näyttely, seinäkaupalla sarjakuvia, on siellä mistä tilat palautuvat mieleen. 

Enpä nytkään olisi museoon tullut ellei kyse olisi juuri sarjakuvataiteen esittelystä. Näyttelylle valittu muoto, sarjistyylin laventaminen maalauksiin, veistoksiin, freskoihin, installaatioihin, videoihin, jopa taikalyhdyksi, on kerrankin näkemisen arvoinen – missäpä tällaista olisi kootusti muutoin esillä. Parhaiten jää mieleen viitostietä esittävä installaatio, koska sarjakuva ”sekventiaalisena taiteena” tulee siinä nokkelimmin sovelletuksi.
 
Kirkas ja leuto tammikuinen päivä on aivan muuta kuin millaisena Kuopion tammikuun muistaa lapsuudesta: tammimarkkinoiden aikaan kaikki on pimeää ja helvetillisen kylmää ja saamme koulusta iltapäivän vapaata mennäksemme torille joka on täynnä savunkärylle löyhkääviä kojuja ja possujen näköisiä paksutakkisia miehiä kiertelemässä maisematauluja ja stripparibussia.

Mikään tässä kaupungissa ei ole luontevaa jos on täällä kasvanut ja täältä pois päässyt. Tämän kaupungin rytmi on pelkkää saranoiden narinaa.
Tämä kaupunki hengittää vain vesistönsä ansiosta.
Tämä kaupunki esittää elävää maalaiseksi tekeytymällä.
Täällä uskontona on nurkkakuntaisuus.
Silti tänne on tultava uudelleen jo viikon kuluttua.
Nurkkakuntaisuus velvoittaa, jos ei ole maailmallakaan nurkkia kauemmaksi päässyt.

Isä (Kuopion kaupunginteatteri)

 

Tarkistin pääsylipusta kolme kertaa, olenko tosiaankin oikeassa paikassa. Florian Zellerin näytelmä Isä (2012) on kamaridraaman normatiivisin tai suorastaan patologisin esimerkki, joten en voinut kuvitella sitä kuin huoneteatterin kokoiselle pikkunäyttämölle. 

Mutta Kuopiossa tämäkin on toisin, totesin. Kuopion kaupunginteatterissa Isä on sovitettu keskelle suuren näyttämön hallimaista avaruutta.

Näyttämön valintaa ei selitä muu kuin aiheen myyvyys isoille katsomoille. Isä onkin ollut viime syksystä saakka kuopiolaisten kassamenestys.

Niinpä intiimin klaustrofobista muistisairauteen vajoamista esitetään valtavalla näyttämöllä ikään kuin sairauden syy olisikin ympäristössä ja vieraantumisessa eikä yksilössä ja neurologiassa.

Muuten kuopiolaisten sovitus ei tätä tulkintaa tue eikä muutenkaan nosta Zellerin älykkäästä draamasta esiin mitään sellaista mitä ei olisi nähty jo tunnetussa elokuvaversiossa (2020).

Kuva: Sampo Jaakkola

Sentään Isä on takuuvarma käyttödraama. Sen voisi katsoa vaikka pari kertaa vuodessa muistaakseen mitä psykologinen realismi voi tarkoittaa teatterissa. Tämän muistutuksen tärkeyttä ei voi liioitella, kun vertaa Isää siihen helppoon sosiorealismiin, jota nykydraama ja laitosteatterit tyrkyttävät.

Isän poikkeuksellisen subjektiivinen (muistisairaan ihmisen) näkökulma tuntui nerokkaan simppeliltä idealta kun sen näki elokuvassa. Mutta idea toimii vieläkin hypnoottisemmin teatterissa, jopa kuopiolaisella puolen hehtaarin näyttämöllä.

Isää katsoessa on pakko ajatella, että kaikki teatteritaide on pohjimmiltaan esineteatteria: kaikki henkilöt ja asiat nimetään esityksessä tietyiksi draaman elementeiksi. Ainoastaan sosiorealismin tylsä paradigma (”pienoiskuva teeman yhdistämistä ihmisistä”) saa ajattelemaan näitä nimeämisiä pysyviksi. 

Isässä ihmiselämän absurdi rajallisuus saadaan näyttämään tihennetyltä todellisuudelta. Näkökulman subjektiivisuus ja aiheen 'luonnollinen absurdius' ovat melkoinen haaste ohjaajalle. Miten paljon antaa aiheelle myöten sivuhahmoja esitellessä, etenkin jos näkökulmahahmo ei ole paikalla kohtauksessa? Miten paljon antaa myöten väistämättömälle komiikalle? Laitosteatterimaisen tarkasti mutta yllätyksettömästi ohjaaja Taava Hakala on näihin haasteisiin vastannut.

 

Kuva: Sampo Jaakkola

Kuopiolaisten sovituksessa pääosaa esittävä Esko Roine on vastustamattoman karismaattinen, mutta tuo traagiseen hahmoon mukanaan myös sen ”kiva höppänä” -huumorin, joka on hänelle liiankin omiaan. Aiheen ja Roineen vetämä yleisö naurahtelee pakostakin synkälle tilannekomiikalle. 

Enimmäkseen tunnelma on kuitenkin synkempi kuin missään perhetragediassa. Tätä puolta psykologisessa realismissa senioriyleisö osaa arvostaa. Esityksen loppuessa yleisö aplodeeraa seisaaltaan. Sellaista en ole Kuopiossa ennen nähnyt.

Dramatisoituja dementikkohahmoja sen sijaan olen nähnyt jo liikaakin, etenkin elokuvissa. Kukapa ei. Yksikään niistä ei ole päässyt lähellekään sitä, mitä muistisairaan omainen ja omaisen omainen kokevat. Helppoihin sosiodraamoihin verrattuna Zellerin valitsema näkökulma erottuu pelottavan rehellisenä ja myötäelettävänä.

Näytelmäsovituksen vertailut Oscar-palkittuun elokuvasovitukseen (ranskalaista vuoden 2015 filmisovitustahan ei kukaan ole nähnyt) ovat silti väistämättömiä. 

Elokuvassa Anthony Hopkinsin esittämä muistisairas isä on paljon aktiivisempi tutkimaan oudoksi käynyttä ympäristöään, minkä ansiosta katsojalla on jotain johon odottaa ratkaisua; edes lupaus henkilödraamasta. Näytelmässä itsessään on draamaa vain sen odotuksen verran, mitä isälle tapahtuu jos viimeinenkin tajuisuutta kiinnittävä muisto (”se rakkaampi tytär”) osoittautuu pettäväksi. Tähän Kuopionkin sovitus tyytyy.

Florian Zellerin perhetrilogiassa Isä on edelleenkin se ainoa kestävä teos, elävä klassikko. Äiti (2019) ja Poika (2019) täydentävät sitä vain niin kuin taiteilijan jälkikäteiset sormiharjoitukset Isään upotetusta esineteatterin ideasta.

Arvioni ”Äidin” näytelmäsovituksesta (2022, Turun kaupungint.)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/03/aiti-naytelma.html

Arvioni ”Pojan” elokuvasovituksesta (2022)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/11/the-son-elokuva.html

Sara (näytelmä)

 

Virpi Rautsiala eläytyy Sara Hildéniksi.

Käsi ylös, kuinka moni kuopiolainen tietää kuka oli Sara Hildén? 

Taitaa olla sama jos kysyisi kuinka moni tamperelainen tietää Romu-Janne Hyvärisen.

Tosin jos Kuopion kaupunginteatteri tekisi monologinäytelmän Romu-Jannesta niin katsomo olisi täynnä. Sen sijaan "Sara" näkyi saavan penkeistä täyteen kymmenyksen, jos sitäkään. Ilta tuntui kuin paluulta korona-aikaan, jolloin teatteria ja taidetta pidettiin ruttopesäkkeistä pahimpina.

Taiteen merkitystä "Sarakin" käsittelee. Monologinäytelmän muoto välittää tästä enemmän kuin sisältö. Sisältö eli teksti on oikeastaan hämmästyttävän konventionaalinen ja laimea Sara Hildénin persoonaan nähden. Dramatisoidun elämäkerran elottomuus johtunee siitä, että "inspiraationa" on käytetty Anna Kortelaisen kirjaa (2018) Hildénistä. Tuloksena on polyfoninen puhesarja haalean empaattista seurapiiriseurantaa ja hihkuilevaa taideaatetta, jossa ei edes yritetä analysoida Hildénin taidenäkemystä, vaan korvataan se teinihartautta muistuttavilla Manner- ja Södergran-sitaateilla. Tätä tällaista Kortelaisen mittaluokan feminismiä siis.

 

Mutta esitys itsessään on niin hieno, että aivan yhtä hyvin se voisi kertoa Romu-Jannesta kuin Sara Hildénistä. Polyfonisen puhesarjan esittää yksinään Virpi Rautsiala sellaisella tarkkuudella kuin olisi esittänyt Hildénin elämää havainnollistavia henkilöhahmoja koko ikänsä. Vain muutamat horjahtelut sanavalinnoissa paljastavat, että näytelmän ensi-illasta on runsaat kaksi viikkoa. Rautsialalla on ainutlaatuisen selkeä ja kantava ääni, joten hänen ei tarvitse paljoakaan muuttaa puheensävyä erottaakseen henkilötyypit toisistaan, heistä toistuvimpana Hildén kolmessa eri ikävaiheessa ja aviomies Enroth kolmessa eri humalatilassa. 

Lavastus koostuu yhdestä tikastelineestä ja isosta mobiilista, jota Rautsiala purkaa vähitellen kehyksiksi, mikä on älykäs keino rytmittää näytelmää teemansa mukaisesti.  Etenkin kun mobiilin kerrotaan olevan yksi Hildénin hankinnoista (eli sellaisen jäljitelmä).

Rautsiala on niin suvereeni, että Kuopion kortteeriin kävellessä mietin, pitäisikö minun tietää jotain tällaisesta näyttelijäihmeestä entuudestaan. Äitini tunnisti kyllä heti kenestä on kyse. Joten ilmeisesti pitäisi.

Eniten pidin siitä, miten rauhallisesti Rautsiala vaihtaa hahmoa. Moni muu näyttelijä briljeeraisi sillä, miten nopeasti osaa roolin myötä muuttaa olemusta ja puhetapaa, etenkin tyyppihahmoon hypätessä, minkä vuoksi joku Erkki Saarela on aivan sietämätöntä katsottavaa kun ego hohtaa jokaisesta virneestä. Mutta jopa mysterio buffoa muistuttavassa kohtauksessa, missä rivi kesäisiä turisteja jonottaa Hildénin museoon, antaa Rautsiala jokaiselle pienimmälle hahmolle riittävästi aikaa erottua. 

Näytelmän epilogilaulun tarkoitus meni kyllä itseltäni ohitse. Se on Aili Järvelän "Roihuvuori" ja vaikka Rautsiala esitti sen niin kirkkaasti, että kuulin miten katsojat takarivissä itkivät, niin en ymmärrä miksi näytelmä piti lopettaa juuri tällä helsinkiläisellä paikallisbiisillä. Vainko siksi, että Rautsialan jatsiääni pääsee siinä oikeuksiinsa? Miksei ennemmin jollain Mannerin runon sävellyksellä?

Jos "Sara" pyörisi Tampereen teattereissa se olisi varma hitti... mikä taas tuntuisi vääryydeltä sitä kohtaan, että näytelmä ei pyri tekemään Hildénistä SUURnaista, vaan pyrkii tuomaan esille tämän maanläheisyyden kovana kaupantekijänä ja ihmisenä, jonka nuoruudenhaaveet paistoivat lävitse vielä vanhanakin. Ja kun "Sarassa" ei ole oikein mitään teemaa eikä draamaakaan, lienee parempikin näytelmän TAVOITTEEN kannalta, että tamperelaisen elämää kerrotaan vain kuopiolaisella sivunäyttämöllä...

Rautsialaa itseään kelpaa mennä seuraamaan mihin tahansa muuhunkin näytelmään, ja muualle. Keväällä 2023 "Sara" saa uuden ensi-illan (21.2.) Kuopion Taidemuseossa, missä samaan aikaan on nähtävillä Hildénin suosimia modernisteja, mukaan lukien niitä puoliso Enrothin maalauksia. Esityksiä on vain kuusi, samoin kuin teatterilla, joten tuskinpa tätä näytelmää tamperelaiset ehtisivät löytääkään – kun eivät edes kuopiolaiset.

Mökki ja Savo 9.-12.9.

 

"Tuo on legendaarinen kortti", sanoi kirjastonhoitaja, "minä en kyllä vaihtaisi uuteen."

En sitten minäkään. Olin samaa mieltä kortin legendaarisuudesta, sillä olin saanut sen miltei 40 vuotta sitten, kun itse istuin toisella puolella Kuopion pääkirjaston lainaustiskiä. Mutta sitä en tuolle kirjastojen ja kirjastokorttien arvon ymmärtäneelle bibliopapittarelle kehdannut kertoa. Moinen kommentti olisi siirtänyt merkityksenannon kortista minuun, lainaajaan, ja vähentänyt sitä ainutlaatuista arvoa, minkä pystyimme hetkeksi osoittamaan 1980-luvun estetiikkaa edustavalle kirjastokortille. Ja olihan se tavallaan ihme, että kaikkien digimullistusten jälkeen sama kortti viivakoodeineen kelpasi edelleen käyttöön. Piti vain keksiä salasana, koska sellaisia ei 80-luvulla ihminen tarvinnut, ja tietysti päivittää muutama henkilötieto...

Tosiasiassa en edes tarvinnut korttia käyttööni, niin kuin en ole tarvinnut niiden vuosikymmenten aikana mitä olen Kuopiosta kasvanut erilleen. Halusin Kuopion kirjastokortin vain sen itsensä vuoksi. Se on ikäänkuin takapihan avain sellaiseen nostalgiaan, jota kaupungissa itsessään ei enää koe, ei ole kokenut aikoihin. Takapiha tarkoittaa Kuopiota ympäröiviä maakuntia. Voin halutessani käyttää korttia Siilinjärvellä tai Nilsiässä, koska niissäkin olen käynyt tänä kesänä useammin kuin Kuopiossa. Samalla tavoin paikallisen bussikortin saldo merkitsee vapautta liikkua Kuopiosta POIS eikä kaupungin sisällä, missä en ole sitä koskaan vielä käyttänyt.

Kuopion asukkaissa riittää edelleen ihmeteltävää, kunhan ne osuvat kohdalle muualla kuin lapsuuden maisemissa Suokadulla tai Taivaanpankolla. Aivan kuten tuo kirjaston bibliopapitar yllättävine sanoineen. Näistä tällaisista sattumista mielikuvitus keksii enemmän kuin muistot. Kuten kirjaston vierellä sijaitsevasta Lehtilinnan divarista. Se mainostaa isosti englanninkielistä spefi-kirjallisuutta, vaikka oikeasti mr Kreivin spefi-kokoelma on varsin vaatimaton. Silti mitään Lehtilinnan kaltaista ei ollut Kuopiossa nuoruudessani. Perjantaina mr Kreivi tiesi kertoa, että 400 kirjan spefi-kokoelma oli aivan äskettäin kulkenut hänen kauttaan. Tuumin mielessäni, liekö ystävämme J hänelle myynyt turhimpia teoksiaan, mutten kehdannut esiintyä kuin tietäisin jotain paikallisista, vaan sanoin vain käyväni "säännöllisesti" Kuopiossa, mikä ei sekään ole ihan liioiteltua.

 

Säännölliseltä koska rituaaliselta tuntuu sekin, että olen yksin mökillä viikonlopun hyvästelläkseni kesän. En muista metsän ja järven tuntuneen koskaan niin murheelliselta, vaikka onhan tässä kriisiaikoja vietetty mökilläkin jo monta kertaa. 

Lämmintä oli edelleen 9-12 astetta, ei yölläkään alle yhdeksän asteen, ja niin tyyntä, että lauantaina saunan terassilla tuntui kuin olisi maailma pysähtynyt. Ei niin syvää hiljaisuutta täällä yleensä koe kuin jouluaattoyönä, sillä maantien ja kaivoksen äänet kantavat yleensä ympäri vuorokauden, ja tähän aikaan vuodesta myös vastapäisen maatilan. Jotain mustavalkoisia sukeltajalintuja seilasi salmen ylitse ja säikähtivät siitä vähästä, kun terassin laudat narahtivat kohottautuessani hakemaan kiikareita. Niin vahva oli hiljaisuus, vaikka ne itse pitivät tauotonta vikinää ja uikutusta. Ei niiden hermostuneisuudessa mitään sen syksyisempää ole, välttämättä, kuin niemen takaa kuuluvien sorsastajien laukaukset. Mitä harvemmassa sitä tappavammassa.

Ainoana kirjana oli tällä reissulla mukana Tade Thompsonin avaruusoopperaa. Se on poikkeuksellisen vetävää genreproosaa ja silti vailla sellaista omaperäisyyttä ja lumousta, joka pakottaisi pitämään ajatukset kirjan maailmassa. Helpompi on vain katsella ulos näkemättä mitään. Eilen orava tuli niin nopeasti halkopinoa pitkin ikkunan taakse että säikäytti minut ja itsensä ilmaantuessaan puolen metrin päähän kasvoistani. Muuten ei mikään liiku metsässä sään pilvistyttyä lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vielä perjantaina tikka ja rastaat rapistelivat pihapiirissä kuin ei mitään, ja ampiaisia oli liikkeellä aitan pensaikoissa uskomaton määrä. Pilvipeitteen tultua metsät ja vedet ovat vain harmaavihreää kuvaa.

 

 

Myöhäisenä vihreänä piirittävä hiljaisuus on täysin erilaista kuin mikään mitä syksyn alkamisesta muistaa. Sillä ei ole paikkaa ja merkitystä vuodenkierrossa samalla tavoin kuin Saaran villiintyneellä kasvimaalla tai kauas vedenrajasta kellahtaneella kanootilla. Sitä sellaista vihreää ei kukaan käsittele kirjoissa eikä edes elokuvissa. Sille ei ole edes sanoja. Se ei tunnu edes luonnolliselta.

 

Kokeilin tällä reissulla pitää tuvan lämpimänä pelkästään takkamuurin avulla. Perjantaina käytin kolme klapitelineellistä puita ehkä neljän tunnin aikana eikä lämpö tuvassa silti noussut pellit suljettuakaan kuin +15 asteeseen. Siinä se toisaalta pysytteli ympäri vuorokauden, kun yölläkään ei ulkolämpö pudonnut alle yhdeksän asteen. Suljetun kamarin lattia pysyi yön yli niin kylmänä, että saatoin säilyttää siellä ruokiani.

Lauantain saunasta tultua käytin kaksi klapitelineellistä puita ja nostin tuvan lämpötilan +20 asteeseen. Sekin kesti tasaisesti vuorokauden ympäri ja takasi aivan erilaisen olon siihen, miltä tuntuu olla syksyisen metsän keskellä mökissä. Jotain marginaaleja tämä tällainen antaa  KUVITELMILLE siitä, millainen on suomalaisten talvi energiakriisin kanssa.

Tänään en ole viitsinyt lähteä mihinkään pihapiiristä, istunut vain sisällä, piirustellut lautapelin ideoita, lueksinut Tampereelta tuotuja S&S-lehtiä ja katsellut kaksi elokuvaa läppäriltä. Aivan sattumalta löysin äskettäin archive.org- sivuston, jonne amerikkalainen kirjasto- ja arkistolaitos on tallettanut elokuvia (ja muutakin mediaa) ihan lailliseen käyttöön. Sieltä löysin mm. Ingrid Bergmanin "Elena ja miehet", Ginger Rogersin "Myrskyvaroituksen" ja Kim Novakin "Pushoverin", jotka voi joko katsoa striimattuina tai ladata ihan laadukkaassa formaatissa. 

Tällaisen mökkihöperön päivän päätteeksi tietysti miettii (jälleen) sitäkin, miten kauan tätä tällaista mökkielämää kestäisi ja miten alkaisi suhtautua sähköisten medioidensa demonisen välttämättömään kanssaelämään? Viikon? Kaksi? Minkä verran tekstityötä OIKEASTI kuvittelisi saavansa valmiiksi sellaisessakaan ajassa, kun viikonloppureissulla ei tee mieli edes avata läppäriä? Tätä tällaista luovaa laiskuutta mökkielämä oli toki silloinkin, kun yliopistolta lainattu mäkkiläppäri oli niin painava, että sitä piti raahata pulkassa pitkin Jänissalontien piennarta. Aikuisten oikeasti.

Onneksi huomenna täältä saa lähteä niin aikaisin, ettei ehdi liiemmälti miettiä, mitä kaikkea tänne tuntuu jäävän taakse. Pian tulemme tänne uudelleen 'sulkemaan vesiä' tältä kesältä, mutta se ei kyllä lohduta yhtään enempää kuin ajatus että 'sulkisi happia' tältä kesältä. 

Tänä iltana lämmitän takkamuuria vielä yhden klapitelineellisen verran. Tuvan lämpötila pysyisi  unettavan mukavana ilmankin ja aina voin kaivautua makuupussiin, mutta toive on saada takkamuurin lämmöstä jotain sellaista säilymään nahassa mitä koko kesän helteet eivät jättäneet.