Angels in America (näytelmä)

 

Mikä: Angels in America (Tony Kushner)

Mitä: Näytelmä aids-epidemiasta 1980-luvun amerikkalaisessa homoyhteisössä

Missä: Kansallisteatteri (ohjaus Linda Wallgren)

Miten: Puolet alkuteosta (400 minuuttia) lyhyemmäksi sovitettuna

Milloin: Ensi-ilta 9.10. 2024, nähty 22.11.2025

Miksi: Näytelmä on eräs modernin teatterin klassikkoja, ja takuuvarma älykködraama dialoginsa nokkeluudella. Itseäni kumminkin kiinnosti enemmän sen tapa käyttää fantisoivia elementtejä kuin valaista americanaa aiheensa lävitse.

Millainen: "Ihan hyvä", muttei enempää, ei etenkään mitään mikä perustelisi neljän tunnin keston. Jos näytelmää esitettäisiin alkuteoksen tapaan kahdessa osassa, en ensimmäisen nähtyäni menisi edes katsomaan toista osaa. 

Mitäköhän... olisi voitu tehdä toisin, jotta tekstistä olisi saatu koskettavampi tai draamallisesti vetävämpi? Draaman kannalta tuskin mitään voisi tehdä toisin, jos alkuteoksesta (1991) halutaan saada kerralla kaikki irti - ainakaan teatterin lavalla, tai ainakaan SUOMALAISEN teatterin lavalla. Kaiken aikaa tuntui kuin katsoisi jotain aikuisten satua kun keskushahmona on rutkasti demonisoitu republikaani-spindoctor Roy Cohn ja satirisoidaan  "vain Amerikassa" -aatteita ja legendaaristetaan siirtolaisuutta ja työnnetään juutalaista mytologiaa höpsöksi tehtyjen mormonihahmojen taakaksi. Ne uteliaisuuteni herättäneet fantisoidut ainekset, enkeli ilmestyksineen, näyttivät yksinomaan koomisen hölmöiltä.

Mutta? No juu, näyttelijöistä kaksi pääsi loistamaan ylitse muiden: Markku Haussila petollisena Louis'ina joka kykenee verbaalisesti luovimaan poliittisesti mutkikkaissa valtasuhteissa, ja Aksa Korttila yksinäisenä puolisona, luovasti addiktiostaan uuden ajan mystiikkaa ammentavana hahmona. Haussilalla on uskomaton taito tuottaa vauhdilla harkitun oloisia monologeja ja Korttilalla on elinasalomainen ääni ja olemus kuin olisi peloton pikkumyy aikuisten Amerikassa. Tällaiseen näytelmään näiden nuorehkojen näyttelijöiden taidot sopivat täydellisesti.

Mutta toisaalta... näytelmän toteutuksessa on samoja tylsiä ratkaisuja kuin muissa Kansallisen esityksissä: 

1. Liian isoja teatteritemppuja tekniikalla. Vaikka alkutekstissä Kushner nitä suosittelee, pienemmälläkin pärjäisi.

2. Liikaa dialogin peittävää musiikkia ja liialla kiireellä tehdyt ensimmäiset kohtaukset katsojien vakuuttamiseksi, että neljä tuntia tulee sujumaan samaa vauhtia - eikä se edes pidä paikkaansa.

3. Liikaa sensaation hakua mainonnassa ja paikoin näyttämökuvan runsastamisessa eli aihetta väärään suuntaan painottaen tehdyt mainokset näyttelijöistä nahkabaariasuissa samoin kuin esityksessä kohdat, joissa toistetaan tanssin tapaista mimiikkaa itseään ja toisiaan hiplaavista näyttelijöistä. "Keho on sielun puutarha", sen iki-idean kaikki merkitykset käyvät kyllä esille ihan riittävästi perinteisellä näyttelijätyöllä viitteellistetyissä panokohtauksissa. Häveliästä sensuuria on, sen sijaan, harjoitettu siinä, ettei näytelmää markkinoida koko nimellään, onhan sen paljon merkitsevä alaotsikko "A Gay Fantasia on National Themes".

4. Liikaa Hollywood-aineksia: Valtaa edustava hahmo, Roy Cohn, huutaa kaikki repliikkinsä kuten Al Pacino näytelmästä tehdyssä HBO-sarjassa. Se alkaa käydä puuduttavaksi jo ensimmäisessä näytöksessä. Samoin tv-lainalta näytti se miten Ethel Rosenbergin hahmo oli ohjattu muistuttamaan Meryl Streepin tapaa tehdä sama hahmo ko. sarjassa.

Muttei? Well, Angels in America -näytelmästä on tehty myös ooppera, ilmeisesti mitään olennaista draamasta menettämättä, paitsi politiikka. Ehkä ooppera olisi ollut parempi lähtökohta suomalaisellekin esitykselle. Tai ideoida ihan oma "Peikkoja Pirkanmaalla" -versio...

TTT: Saituri (näytelmä)

 

Saiturin ohjauksessa on enemmän tyhjyyttä kuin ajatusta

TTT:n isolla näyttämöllä en ole vuosiin nähnyt mitään, koska mitään nähtävää ei ole ollut, pelkkää musikaalimössöä mummoluokalle. 

Tänään menin katsomaan "Saiturin", kun ei parempaakaan teattereissa ollut, ei edes Helsingissä junamatkan päässä. Katsomo oli enintään puolillaan, minkä aluksi oletin johtuvan siitä että mössöön tottuneella vakioyleisöllä on niin vähän luottamusta Oikean Näytelmän esillepanoon. Mutta viidakkorumpu taitaa olla todennäköisempi selitys. Sana on levinnyt, että TTT:n "Saituri" on muotopuoli tuotanto, epäonnistunut yritys lisätä selittävä metataso muutoin perinteitä noudattavaan esitykseen. 

Tällainen puhvettipitoinen teatterikäsitys on tullut TTT:ssä voimaan nykyisen johtajan Otso Kauton aikakaudella. Sikäli on kohtuullista, että johtajan ja ohjaajan hatun riisunut Kautto itse paikkasi tämäniltaisen (11.11.) esityksen sivuosanäyttelijää – mutta tapa jolla hän sen toteutti, tepastelemalla näyttämöllä plari kädessä, vahvisti esitykseen kömpelösti ympättyä metakommentaaria. Tekipä törpön vaikutelman.

Jos tuo näytelmän metataso olisi sovitettu esitykseen alusta alkaen jonkin dramaturgisen näkemyksen mukaisesti, eivät esitystä keskeyttävät pätkäluennot rahan ja velan merkityksestä olisi haitanneet, ei myöskään Kauton herrastelu talonsa ykkösnäyttämöllä... ja korona-aikanahan jo opittiin että mikä tahansa esitysratkaisu on isossakin teatterissa parempi kuin ettei esityksiä lainkaan... mutta nuo Hesarin taloustoimittajan laatimat pätkäluennot ovat kuin wikipediasta copypastettuja. 

Teatterissa 101-luennot eivät toimi, vaikka ne kuinka osoittaisi täsmäyleisölle, laitosteatterissa halpaa kuoharia litkivälle keskiluokalle, kuten hesarilainen Raeste & Kautto kritiikkinsä muotoilevat... ja vaikka yleisö hörähtelisi pilkalle kuuliaisesti. 

Hei, Otso Kautto, minulla on sinulle terveisiä: ironian laatu ei piile osumatarkkuudessa, vaan omaperäisyydessä. Muutenhan voisitkin korvata näyttelijät stand-up-pelleillä.

Onneksi "Saiturin" käännös oli alkuteoksen kielellisille nokkeluuksille uskollinen, ja näyttelijät niin sisällä riimittelevien repliikkien välttämättömissä rytminmuutoksissa, että esitystä voi sinänsä (kuulokuvina?) suositella klassikkojen ystäville. Lisäksi saituri Harpagonia esittävässä Auvo Vihrossa on sellaista ilveilijän luonnonlahjakasta karismaa kuin miten voisi Vesa Vierikon kuvitella tekevän vastaavan roolin. Hän pitää esityksen arvokkuuden kasassa ja näytelmän keskeisen motiivin, ahneuden, liikkeessä. Pidin erityisesti siitä, että Vihro ei tee saiturin hahmosta lipevää tai niljakasta. Kun muut näytelmän hahmot ahnehtivat sokeasti jotain lisää, rahaa tai rakkautta, Harpagon on saituudessaan myötäelettävä pragmaatikko: hänelle uudessa on arvoa vain jos se on halpaa.

Isolle näyttämölle "Saituri" on ikävä kyllä lavastettu miellyttämään silmää eikä aivoja, koska ohjaaja Kautolla ei ole ollut näkemystä minkä verran hän haluaa sovittaa tekstiä ESITYKSEN ehdoilla. Tolkuttoman suureellisten taustalavastusten edessä näyttelijät on ohjattu läiskimään sulkapalloa ja juoksemaan ympyrää ja tasapainoilemaan keskeltä nousevalla lavalla, jotta he eivät täysin hukkuisi valtavan tyhjän lavan hämäryyteen. Musiikki tuntui soivan taustalla lähes kaiken aikaa, koska niin vähän ohjaaja Kautto luottaa näyttelijöidensä ja yleisönsä kykyyn sulattaa Molièren kieltä.

Mielenkiintoinen muistutus isonkin näyttämön LUOVASTA tilan käytöstä on ylälämpiöön katettu näyttely Hannu Lindholmin lavastusten pienoismalleista. Sitä alansa ja talonsa historiaa voisi Kauttokin joskus opiskella.