Leffafestareiden jälkifiilikset

Leffafestareille valmistautuminen on kuin spektaakkelin esituotantoa. On oltava jokin ajatus aikataulusta ja niiden päivien määrästä, jotka aivopeili pysyy kirkkaana elokuvat kokeakseen. On valittava sopiva majoituspaikka tarpeeksi läheltä sekä teattereita että liikenneyhteyksiä. Jotain olisi hyvä tietää valittavista elokuvistakin, mutta vierailumatkan jäädessä kahteen päivään valinnanvaraa on niin vähän, että intuitiolla tekee ihan riittävän hyviä valintoja. 

Festareiden jäsenkortin ostettua (30€) oli joka tapauksessa valittava vähintään viisi filmiä tai muuten olisi voinut yhtä hyvin ostaa normaalihintaisia (16€) lippuja kuin jäsenkortin alentamia (7/10€). Tukholman festareilla olin käynyt edellisen kerran 2017, jolloin näin:

Hostages

Hannah 

Florida Project

Ingrid Goes West 

Brigsby Bear

Koetun pohjalta tiesin odottaa, että osa tunnelman kotoisuutta olisi katsojien ikäryhmä: lähempänä omaani kuin missään suomalaisilla leffafestareilla. "Emilyssa" 95% katsojista oli nuoria naisia, mutta muuten yleisö oli jälleen samanhenkistä ja -ikäistä kuin itse. Yllättävän vähän sitä yleisöä kyllä osallistui, etenkään päivänäytöksissä.

Tämän festarimatkan ainoa rasite oli jatkuva kylmyys. Jos olisin tullut festareille heti sen alkaessa 9.11. niin sää Tukholmassakin olisi ollut suorastaan viihdyttävä. Nyt joka paikassa tuntui äkillinen kylmennyt sää. Kaduilla, kahviloissa, leffasaleissa. Jopa hotellihuone tuntui pakastaneen muinaisen vuosisadan ilmapiirin, olihan se aivan linnan ja Nobel-talon vieressä. Huoneessa oli lipaston kokoinen lämpöpatteri josta ei kohonnut henkäystäkään. Sängyssä oli onneksi kaksi peittoa ja tuplakuorrutteen alla sai nukuttua sen verran hyvin kuin vanhuuttaan natisevassa talossa pystyy.

Hotellin sijainti oli täydellinen paitsi varhaisen lauantaiherätyksen kannalta myös läheisyydessä keskustaan. Torstaina ostin 24 tunnin metrokortin, jotta pystyin säästämään jalkoja Gamla Stanin ja Hötorgetin välillä leffanäytöksiin kulkiessa. Esityspaikan siirto Klaraan peruuntui kesken päivää, mikä oli hyvä, koska en löytänyt teatteria sieltä missä sen piti olla. Tunnen Tukholman kuin omat taskuni mutta taskuissakin on reikiä!

Kaikki viisi valitsemaani elokuvaa olivat joko Skandiassa tai Sturessa, alueella jossa ruotsalainen ökykulutus on voimissaan ja halvat ruokapaikat harvassa. Sveavägeniä ja Birger Jarlsgatania kävellessä eivät elokuvat tuntuneet ihan samalta maailmalta. Festareilla olisi ollut myös monta Ukrainan sotaan liittyvää dokkaria, mutta ainoa joka olisi kiinnostanut, Klondike, oli liian myöhään illalla. Vain kylmyydessä Ruotsi tuntui osoittavan solidaarisuutta todellisuudelle. Spektaakkeleiden vektorit eivät kohdanneet.

Tänään laivan hyttiin päästyä nukuin ensiksi univelkaa pois, katsoin sitten tabletilta "Kultaisen käsivarren" ja telkasta hoivatyölauludokkaria. Laiva keinui 14m/s -vastatuulessa täsmällisen tämänmaailmallisesti. Söin lounaan kun kyyti tasaantui Ahvenanmaalla, lumituisku peitti näkyvyyden ja suomalaisten turistien känniörinä aklimatisoi nopeasti lähestyvään itään. 

Lopuksi pakollinen leffavisakysymys: millä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla on PAINAVIN parhaan elokuvan palkinto ja paljonko se painaa? 

Vastaus ei ole Kultainen Palmu tai Hopeinen Karhu eikä varsinkaan Oscar-pysti... vaan tietysti Tukholman elokuvafestivaalien pronssinen hevonen joka painaa 7,5 kg. Hyvin sen voisi takoa miekoiksi todellisuutta varten.

The Son (elokuva)

 

Elokuvafestivaalin viidenneksi ja viimeiseksi filmiksi olin valinnut idioottivarman perhderaaman "The Son" (2022). Ja niinhän tällaisten valintojen kanssa käy, että tuntee itsensä idiootiksi katsoessaan jotain niin turhaa ja mitätöntä oikeasti merkittävien elokuvien jälkeen.

Syy valintaan oli se, että Florian Zellerin omasta näytelmästään tekemältä ohjaukselta oli perusteltua odottaa edes jotain siitä psykologisesta nokkeluudesta, jolla hän jekutti katsojia "The Father"-elokuvassaan (2020). Lisäksi olin nähnyt teatteritulkinnan näytelmätrilogian aloittaneesta "Äidistä" (2010) ja sekin antoi syytä olettaa Zellerin ymmärtävän oman tekstinsä paremmin kuin keskiverto draamaviihteen ohjaaja.

Mikään "The Son" -elokuvassa ei kuitenkaan osoittanut, että edes tekstissä olisi draamaa 2000-luvun tarpeisiin. Teinipojan masennusta ja ahdistusta ei käsitellä keissinä muttei siitä löydetä myöskään mitään uutta sanottavaa. Enimmäkseen elokuva etenee kuin täyttäisi psykobabblen värityskirjaa tutut huolikohtaukset kerrallaan: äiti on huolissaan, koulu on huolissaan, isä on huolissaan, psykiatri on huolissaan...

Vain psykiatrin hätävastaanotolle sijoitettu kohtaus on yllättävän dramaattinen nojatessaan siihen yksinkertaiseen kysymykseen, voivatko läheiset hyväksyä ettei rakkaus riitäkään, kun on tehtävä päätös sairaan ihmisen puolesta. 

No, teatterin ja elokuvan ei tarvitse antaa vastauksia, mutta jotain variaatioita hyvästä kysymyksestä sietäisi sentään ehdottaa jos kysymyksen esittää. Sen sijaan tarina etenee väistämättömään yllätyslopetukseen, jonka katsoja on arvannut alusta alkaen. Elokuva tarjoaa tämän perään vielä pienen epilogin ja siinä se sitten oli, Hugh Jackmanin ja Laura Dernin turhin elokuvasuoritus. Vanessa Kirby nähdään äitipuolena ja Anthony Hopkins pöyhkeänä isoisänä, ja he sentään osaavat eläytyä pieniinkin rooleihin, mutta ohjaaja ei ole keksinyt heille käyttöä, ehkä siksi ettei sellaista ole alkutekstissäkään. Ahdistuneena teininä mumisevaa nuorisonäyttelijää käy sääliksi roolihahmonsa ohitse.

Vuoden todennäköisesti turhin elokuva.

The Sitting Duck (elokuva)

 

Mahdetaanko "The Sitting Duck" -elokuvaa (2022) tuoda Suomeen? Sehän käsittelee kriittisesti Olkiluodon uutta ydinreaktoria rakentavaa Arevaa ja kertoo miten nämä Arevan kokoiset yhtiöt delegoivat avukseen ammattirikollisia hiljentääkseen kriitikkonsa. Ottaen huomioon, että Olkiluodosta on korotettu suomalaisen energiahuollon katedraali olisi ihme, jos "The Sitting Duck" eli alunperin "La Syndicaliste" saisi mitään julkisuutta Suomessa.

Toisaalta... "The Sitting Duck" on pelkkä ranskalainen oikeusdraama, yhtä taitavasti juonen varaan tehty kuin Hollywoodin tositapahtumiin pohjaavat yksilö-vs-miljardifirma -tarinat "Erin Brockovich" (2000) tai "The Insider" (1999) tai "Peitelty totuus" (2019).

Ensimmäiset kolme varttia "The Sitting Duck" pohjustaa huolellisesti, miten merkittävässä avainasemassa sen päähenkilö oli Arevan henkilöstöpäällikkönä ennen kuin poliittisten tuulten kääntyessä vuonna 2012 huomasi kansallista ydinvoimafirnaa kaupattavan kiinalaisille. Elokuva ei ota suoraan kantaa, millaisen poliittisen pelin välikappaleeksi Isabelle Huppertin esittämä Maureen Kearney joutui, sillä varsinainen oikeusdraama käsittelee Kearneyn pahoinpitelystä alkanutta pitkää poliisitutkintaa.

Elokuvan tarinaa seuraa herkeämättä, sillä omituiset yksityiskohdat sekä rikoksessa että sen tutkinnassa ovat kuin parhaasta dekkarista: katsoja tajuaa vähitellen mitä kaikkea olisi voinut tajuta ajat sitten jos ei olisi jäänyt samojen tyhmien ennakko-oletusten varaan kuin poliisi. Miksi esimerkiksi perheen koira ei haukkunut jos rikolliset kerran tunkeutuivat Kearneyn perheen kotiin? No sillehän näytetään selitys jo elokuvan ensi minuutilla jos vain kiinnittää asiaan huomiota, ja toki sitten verbalisoidaankin myöhemmin.

Etukäteen en tiennyt tästä filmistä muuta kuin että Huppert olisi mukana ja että kyse olisi poliittisesta filmistä. Huppert onkin omiaan tällaisessa päähenkilön arvaamattomuudella pelaavassa kerronnassa. Silti elokuvan moraali kyllä falskaa jos oletetaan, että "rankoista rooleista" tunnettu Huppert tuo tarinan keskeiseen, seksuaalisen väkivallan yksityiskohdilla arvuuttelevaan rikokseen jotain skandaaliarvoa. 

Aivan varmasti ne isot poliittiset kysymykset järisyttäisivät katsojia enemmän jos Huppert ei lataisi tähteydellään fiktiojännärin tuntua.

Kansainväliseen levitykseen nimen "The Sitting Duck" saanut filmi ei siis ole mikään valkokankaan välttämättömyys, mutta tarinana ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Ja mainitaan se Suomikin siellä mukana kyseenalaisissa kokeiluprojekteissa. Ja myös suomalaisille tuttu Veolia, epäiltynä täsmälleen samanlaisesta poliittisten paljastajien uhkailusta kuin ydinvoimajättiläinen.

Tässäpä siis elokuva jota Suomessa ei uskallettaisi edes ajatella, saati toteuttaa.

World War III (elokuva)

 

Ja sitten jotain aivan erilaista, sellaista millä vain elokuvafestivaalit voivat yllättää. Kaksituntista iranilaista taidefilmiä en olisi muuten harkinnut, mutta aamufilmin ja iltafilmin välissä ei ollut muuta vaihtoehtoa, johon ehtisin lounaalta. Sitä paitsi jos elokuvan nimi on "World War III" niin täytyyhän siinä jotain särmää olla? Nykyisessä maailmantilanteessa iranilainen "Kolmas maailmansota" tuntuu tietysti jäätävän huonolta vitsiltä, mutta iranilaisilla export-elokuvilla on onneksi täsmälleen vastakkainen maine kuin iranilaisilla export-aseilla.

No, "World War III" on todentotta elokuva jossa riittää särmää ja yllätyksiä, alkaen sen moniselitteisestä nimestä. Ehkä se tarkoittaa, että meneillään on kaikkien "maailmansota" kaikkia vastaan, oman menestyksensä ensisijaisuudesta kamppailevien yksilöiden välillä? Vai onko "maailmansota" jotain mikä näyttää iranilaisten kannalta pelkältä länsimaiden hirtehiseltä jatkosarjalta? Molempiin tulkintoihin elokuva antaa aihetta.

"World War III" on nimellään varoittaen erittäin mustan huumorin sävyttämä moraliteetti miehestä, joka nousee nollasta menestykseen, muttei muuta haluaisi kuin pitää lavasteen perheonnesta. Elokuvan viehätys on iranilaisen luokkayhteiskunnan vieraudessa eurooppalaiselle katsojalle. Mihin ihmiset siellä luottavat saadakseen oikeutta? Etenkin ihmiset jotka ovat onnettomuuden jälkeen irrallaan yhteisöistä: miten he säilyttävät itsetuntonsa oloissa joissa heitä kohdellaan kuin orjia?

Elokuvan alussa nähtiin ohjaaja Houman Seyyedin videotervehdys festivaaleille. Mikään ei sen leppoisuudessa vihjannut miten synkkä, surullinen ja vihainen elokuva on kyseessä, ei myöskään sitä miten vaivattomasti joku osaa edelleen tehdä tarinoivaa elokuvaa, aivan kuten maanmiehensä Asghar Farhadi parhaimmillaan. Seyyedi näkyy ohjanneen aiemmin viisi länsimaihinkin tuotua elokuvaa, jotka ilmeisesti ovat vain jääneet Farhadin, Kiarostamin ja Panahin teosten varjoon.

"World War III:n" juonesta voi sen verran paljastaa, että se on elokuva elokuvaviihteen tekemisestä, mihin yksinkertaisen köyhä mies temmataan kammottavaan tähtirooliin  vasten tahtoaan. Kameratapa on naturalistisen poimiva, mikä peittää alleen erittäin universaalin, ihmesadunkaltaisen tarinan rikkauden taakasta, rakkauden mykkyydestä ja koston välttämättömyydestä. On sitä trilleriksi näköjään sanottu ja todennäköisesti trilleriä odottavakin viihtyisi sen parissa.

Epäilemättä vuoden paras elokuva, jonka ainoa kompastus on viimeinen minuutti. Moraliteetilta lopetus onkin vaikeampi kuin miltään muulta genreltä, koska katsojalta viedään se viimeisen oman tulkinnan mahdollisuus.

Emily (elokuva)

 

"Emilyn" (2022) juliste lupailee, että nyt on tarjolla hieman muuta kuin tavallista pukudraamaa, jahka Emma Mackey pääsee irroittelemaan oopiumia nappailevan kirjailijan roolissa. Mackey on päätä pidempi kuin elokuvan kaikki muut naisnäyttelijät ja isoine aistikkaine kasvoineen ei muutenkaan tuo mieleen Brontë-sisarusten ujointa taiteilijaluonnetta.

Mutta niin vain ohjaaja Frances O'Connor puristaa tuon tahtoihmistä uhkuvan näyttelijän kukkaromaisiin mekkoihin keskelle muutoin tutun oloista, tutut juonenkuviot läpi käyvää pukudramaa, jossa kaikki muut näyttävät valitun genreensä aivan eri seulalla kuin Mackey. 

Mitä lie ohjaajan mielessä liikkunut? Että Mackey toisi elokuvaan museomaisuuden läpi hehkuvaa luonnonvoimaa, samalla tavoin kuin "Kuolema Niilillä" -elokuvaan? Tai jotain muuta mainetta mitä hän näyttäisi keränneen tv-sarjan puolella? 

Tosiasiassa "Emily" hädin tuskin läpäisisi edes Bechdel-testiä, vaikka O'Connor on käsikirjoittanutkin filminsä ja ollut mukana myös editoinnissa. Brontën sisarusten nähdään kyllä välillä puhuvan toisilleen myös isästään ja veljestään ja tiukan paikan tullen pari sanaa taiteestaan, mutta enimmäkseen Emily puhuu veljelleen ja rakastajalleen tai kuittaa kuulemansa tädilleen. 

Kuvattu Brontëjen kultakausi, 1840-luku, on toki hieman myöhempää kuin Austen-filmatisoinneissa, mutta vaatetuksen designia lukuun ottamatta pukudraman kliseet ovat aivan samoja. Sulhasehdokkaan tietää katsoja tunnistaa välittömästi piireihin vierailevasta jäyhäpärstäisimmästä könsikkäästä.

Ja kun epookin tekeminen on kallista kuin mikä, niin seurapiirit ovat vieläkin niukemmat kuin yleensä pukudraamassa ja vailla aatelisten tuomaa loistokkuutta. Myöskään taiteilijakuvauksena "Emily" ei tarjoa muuta kuin juomabingon "Humisevaan harjuun" viittaavia kohtauksia. Tavanomaisten kirjailijaelämäkertojen tavoin inspiraatio putkahtaa ikkunan avaamalla eikä edeltävää kirjallisuutta lukemalla. Oopiumijaksot ovat nekin niin hölmöjä antikliimakseja kuin sairauskertomusta painottaen on haluttu.

Yksi aidosti hyvä kauhukohtaus on sentään saatu mukaan, niinkin hyvä, että ihmettelee miksei ohjaaja O'Connor rohjennut tehdä tätä harmahtavan muka-autenttisissa sävyissä kuvattua esikoisfilmiänsä rohkeammin tummanpuhuvana goottilaisena tarinana kuoleman rajatilasta kiihottuneesta kirjailijasta. 

Ohjaaja O'Connor kuvassa oikealla.

Festivaaliesityksen (17.11.) jälkeen järjestetyssä lyhyessä haastattelutuokiossa Sture-teatterin yleisö sai kysyä ohjaaja O'Connorilta miltäs yleisöreaktiot ovat tuntuneet ja mistä hän piti eniten elokuvan tekovaiheissa ja miksi elokuvassa täytyy sataa niin tolkuttomasti? Jälkimmäistä ihmettelin itsekin: vartin välein otetaan lähikuvaa kun sade valuu pitkin Mackeyn monumentaalisia kasvoja! Aikamoista aistillisuuden tyhjäkäyntiä. Mutta niin on filmin seksikohtauksetkin tehty alusvaatteet ja takkatulikliseet esittelevällä montaasilla.

Yleisöreaktioista O'Connor vastasi, että maailmanensi-ilta Torontossa joo yllätti, koska kanadalaisilla on tapana nauraa kaikelle ja ne nauroivat tällekin. (No, ehkäpä nauroivatkin kliseille?) Tekovaiheista O'Connor sanoi pitäneensä eniten leikkaamisesta, ja se onkin mielestäni ainoa syy, minkä vuoksi tämä elokuva kannattaa katsoa: siinä on muutamia rohkeasti goottisuutta hyödyntäviä leikkauksia, etenkin possessiokohtauksessa sekä kohtauksessa jossa Emily ja veljensä juoksevat pimeään karkuun koiria ja näyttävät hyppäävän säkkimustaan väriin eikä muuta tietoa tarvita. 

Sateen osalta O'Connorin selitys oli yksinkertaisesti se, että "Humisevassa harjussakin" sataa jatkuvasti. 

Tjaa.

On siinä kirjassa pisteitä ja pilkkujakin jatkuvasti eikä niitäkään ole tavattu kuvittaa uskollisesti.

The Gravity (elokuva, 2022)

 

"The Gravity" eli "La Gravité" (2022) oli valitettavasti tasan sellainen kuin siitä lukemani kritiikit varoittivat: sekava yritys sanoa jotain runollisen omaperäistä ranskalaisten lähiönuorten elämästä.

Minua elokuvaan veti tietysti sen scifistinen idea, vaikka tiesin idean päälle liimatuksi vertauskuvaksi samalla tapaa kuin von Trierin "Melancholiassa" (2011). Planeettojen konjunktion ennustetaan aiheuttavan katastrofeja Maassa, mutta ennusteista ei kukaan tiedä kuinka vakavasti niihin pitäisi suhtautua. Elokuvan arkisempi juoni on siinä, että pariskunta tekee muuttoa kurjista lähiöoloista Kanadaan ja mies, juuri vankilasta vapautuneena, yrittää pysytellä erossa rikoksista ja samalla kuitenkin auttaa pyörätuoliin joutunutta veljeään huumeidenmyynnissä. Vankilareissun aikana lähiössä on vallan ottanut uusi sukupolvi nuoria gangstoja, jotka ovat järjestäytyneet veljeskultiksi. Lisäksi juoneen sotkeutuu toinen vanhemman polven rosvo, joka haluaisi rikastua varastamalla veljeskultin kamat.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Cédric Idon rikosjuoni etenee sekavasti, mutta asetelmahan on helposti seurattava tuttuudessaan: ex-konna ei pääse irti vanhoista kamuistaan vaikka treenaa juoksemista voittaakseen gravitaation joka on yhtä kuin kohtalo... joka lopulta sitten lankeaa. Elokuvan loppuhuipennuksen lähestyessä planeettakonjunktio ja kultti alkavat vaikuttaa siltä, että ne on lisätty käsikirjoitukseen viimeiseksi, jotta saadaan jotain cooleja ideoita nuorille katsojille, puhumattakaan ällistyttävästä kyborgitaistelusta. Nämä satunnaiset siirtymät fantisoinnin tai (jos on suopea setäkatsoja) runollisen symbolismin puolelle eivät jaksa edes naurattaa, koska elokuvan tyylilaji ei niissä muutu, vaan lähes kaikki (paitsi filmin aloitus ja lopetus sekä yksi tappelukohtaus asunnossa) tehdään samalla asetelmallisen realistisella tavalla, ikään kuin muutamat stunttitappelut riittäisivät tuomaan jotain särmää kerrontaan.

"The Gravity" näyttää lyhytfilmiltä johon on ollut napakka alku ja hieno vertauskuvallisen selittämätön lopetus, ja joka sitten päätettiin laventaa pitkäksi elokuvaksi sillä rahalla mitä tällaiset etnisen naturalistiset kurjuuskuvaukset saavat ilmeisen helposti. Vaikka käsikirjoitus voi olla miten hölmö tahansa. Eikä kyseessä ole edes burkinafasolaisen ohjaajansa esikoisleffa, vaan takana näkyy olevan ainakin yksi kokopitkä elokuva ja dokumentaari ja pari lyhäriä.

Skandian isossa teatterissa tätä oli katsomassa vain kymmenkunta ihmistä, tosin filmistä oli ollut jo festivaalilla yksi näytäntö aiemmin.

Leffafestarin alkuhuumaa hyisessä Tukholmassa

Täällä olen taas Gamla Stanin espressohousessa johon voisi jo laittaa sinivalkoisen plakaatin varhaisaamujemme vakiopaikkana. Ulkona on hyisen kylmä vaikkei aivan pakkasta. Yölaiva oli huomattavan tyhjä ja meri aivan tyyni, uni silti repaleinen, joten americano uppoaa kuin kofeiinipiikki alkulämmittelyksi juodun latten jälkeen.

Tällaista leffafestarin alkuhuumaa. Eka leffa, ranskalainen The Gravity alkaa vasta 12:45 ja laiva oli satamassa jo 6:30. On rytmitettävä lämpimät pysähtymispaikat ennen teatteriin pääsemistä kuin Slussenin pummi ikään. Hotellin check-in on ekan leffan jälkeen, ehdin levähtää ennen Emilya, joka esitetään sekin sopivan lähellä, Sergelstorilla Klara-teatterissa. 

Enempää elokuvia en tälle päivälle buukannut. Tärkeämpää ovat festarit sinänsä. Ei se MITÄ näkee vaan MITEN näkee. Emilykin tulee jo viikon päästä ensi-iltaan Suomessakin, mutta viikon ennen muita sen näkeminen tekee siitä omemman. Myös The Gravity taisi pistäytyä Suomessakin teattereissa, ainakin jollain festareilla, mutten sitä silloin nähnyt.

On olemassa oma genrensä indie-tuotantoja jotka näkee vain festareilla, mutta sellaisia katson vasta huomenna. Tietysti, jos festarigenre olisi itseisarvo, niin yhtä "järkevää" olisi ollut mennä Helsinkiin eilen alkaneelle Night Visions -festarille, jossa taatusti näkisi myös indie-osastoa. Mutta minulle tärkeintä on yhdistää elokuvien toismaailmallisuus Tukholmassa olemisen toismaailmallisuuteen. Muuten voisi yhtä hyvin loikoa kotisohvalla ja katsella Ylen juuri tähän ajankohtaan osuttamaa "elokuvafestivaalia", jonka senkin huomasin vasta eilen illalla laivassa hytin telkkarin avatessa. Sen festarin avajaisena olisi ollut Oscar-palkittu tanskalainen ryyppyputki, Ylen yritys osoittaa katu-uskottavuutta annaerikssonaalisen taidelöpinän keskellä.

Ennemmin katsoin Subbarilta Aquamania ja korkkasin taxfree-ipaa.

Voi tämä jäinen retki silti olla askel tulevaisuuteen. Miten trendikkään antitrendikästä tällainen etälähimatkailu tuleekaan olemaan jahka suomalaiset kuvittelevat, että turismista ei tarvitse tuntea ilmastoahdistusta kosteankylmän lähimetropolin kaduilla tallustaessaan? Viimeinen vaihtoehto kuvitella olevansa kaukana poissa kuin oman eloelokuvansa antisankari.

Hostages (elokuva)

Kuhunkin elokuvaan orientoituu kahdella tapaa, kyselee keiden tarina tämä oikein on ja mikä on näkökulma henkilöön tai henkilöryhmään. Romansseissa näkökulma on parhaimmillaan kahden henkilön välissä, poliittisissa elokuvissa ryhmän yläpuolella. Puolalais-georgialainen Hostages (2017, kv-levityksen nimi) on vähän molempia eikä kumpaakaan. Se on poliittinen rakkaustarina, jossa vastanaineiden ympärillä pyörii iso joukko hyvinkin persoonallisia ja uskottavia sivuhenkilöitä.

Elokuvan nimi viittaa paitsi historialliseen kaappaustarinaan myös siihen, miten neuvostojärjestelmä piti kansalaisiaan eräänlaisina panttivankeina, järjestelmän jäsenten uskotellessa nuorisolleen etteivät nämä olisi onnellisempia lännessä. Sinne tässä uhkarohkean maanisessa nuorten aikuisten tarinassa kuitenkin yritetään, Tbilisistä Bakuniin menevällä lennolla.

Tällä materiaalilla ja taidolla Hostages voisi olla mini-tv-sarja, johon löytyy kansainvälistä kiinnostusta tosipohjaisen kaappausdraaman ja kasarinostalgian ansiosta. Puoleentoista tuntiin pakattuna lopputulos jää monin tavoin keskeneräiseksi. Kaikkea on tarjolla hieman: kaappauksen suunnittelu neuvostoajan eliittiperheiden takahuoneissa, kaappauksen toteutus viinan ja pelonsekaisena kaaoksena, sekä nopeina katkelmina kerrotut poliittiset oirehdinnat kaappauksen jäljiltä. Sosiodraamaa siis monessa mielessä, mutta vailla ratkaisevaa elokuvallista rytmitystä.

Tukholman filmifestarin 150 elokuvasta oli 3 käyntipäiväni aikana valittavissa edelleen melkoinen määrä, mutta iso osa tarjonnasta vaikutti valmiiksi pureksitun sivistäviltä dokkareilta ja sosiaalidemokratian itsetuntoa hyvitteleviltä indiedraamoilta. Hostages oli hieman muuta, mutta hapan itseruoskinnan fiilis siitä silti jäi.

Disclaimer? Kun Suomessa R&A:n kävijöiden keski-ikä on alle 30, Tukholman festarilla se on varmasti lähellä 50. Vain siksi Hostages tuntui tässä seurassa tuoreelta filmiltä.

Hannah (elokuva)

Ranskassa rikostarina on aina eksistenssin syitä järisyttävä mysteeri. Mielikuva ei pääse muuttumaan kliseeksi, kun nuoresta ohjaajapolvesta ilmaantuu elokuvia kuten Hannah, joka on säästeliäs rikoksen selittäjänä ja erittäin harkittu hahmojen piirtämisesssä ulkoa käsin. Rikoksessa olennaista ei ole mitä tapahtui tai kuka oli syyllinen, vaan se miten syyllisyyden merkitykset välittyvät omaisilta sivullisille. Dialogia ei ole juurikaan ja kuviin keskittymällä ymmärtää enemmän kuin repliikeistä.

Hannahin ydin on Charlotte Ramplingin pienin ilmeenmurtumin esittämä isoäiti. Elokuva alkaa kuin Haneken Amour havaintoina vanhusten arjesta. Vartin kohdalla näemme mummon saattavan miehensä vankilaan. Tunnin kohdalla kuulemme ensimmäisen verbalisoidun syytöksen. Siinä välissä disorientoitunut mummeli yrittää käsitellä sitä, miten ihminen voi kätkeä syyllisyytensä ja miten koko maailma kenties perustuu näyttämömäisille esityksille... teatteri ja elokuva ovat helpottavia selitysmalleja, kun taas autistinen lapsi on pelottava todiste ihmisten sulkeutuneisuuden asteista.

Jep, poeettisen realismin koordinaatit ovat tosiaankin kohdallaan ja säästeliäästi siirrettyinä tähän mittasuhteiltaan pieneen tarinaan, mutta paljon mahdollisuuksia jää myös käyttämättä... belgialainen miljöö, italialainen ohjaaja ja ranskalaistunut brittinäyttelijä olisivat kohdanneet ehkä kirkkaammin jossain toisessa yhteydessä?

Ramplingin näyttelijäosuus on itsessään vivahteikkainta mitä tämä elokuva tarjoaa. Ohjaaja Andrea Pallaoron  taustoitus, että Rampling oli hänen tärkein syynsä ja motivaationsa tämän filmin tekemiseen, selittää paljon sitä luottamusta minkä varassa Hannahin hahmo valmistui kahden vuoden ajan.

Projektin viivästyminen oli, ohjaajan sanoin, sekä onnekasta että kamalaa. Tulipa sen aikana teattereihin toinenkin Ramplingin tähdittämä mummomysteeri, 45 Years (2015), mutta ohjaajalta kukaan ei kehdannut kysyä samankaltaisuuksista näiden elokuvien välillä.

Hannahin heikkous on sen epäröivä lopetus. Näytäntöä seuranneessa f2f-keskustelussa ohjaaja paljastikin, että muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Ulkoisin merkein kerrottu sisäisen maailman muutos on toki haastava muoto filmille, ja puolitoista tuntia tätä on jo huikea suoritus.

Keskeiseksi metaforaksi nostettu rantautunut valas oli se kuvaidea, jonka ohjaaja kertoi lumonneen itsensä ja se mikä kuvattiin ensimmäiseksi. Tämä sallittaneen tekijän nuoruuden vuoksi. Kun filmi on muuten niin minimalistisen vihjeissään, lyhyt valaskohtaus muutoin sisätiloille omistautuneessa elokuvassa on kuin ... no, kuin julkilausuma metaforien mahtavuudesta.
Mahalasku, sanoisi katsoja.

Samaisessa keskustelussa ohjaajaa verrattiin Chantal Akermaniin ja ohjaaja kiittelikin Akermania yhdeksi esikuvistaan, eritoten uusinta No Home Movie -filmiä. Mutta itse katsoisin kyllä ennemmin tämän filmin uudestaan kuin Akermanin itseensä käpertynyttä estetiikkaa.

Omaan kysymykseeni ohjaajan uranäkemyksistä mr. Pallaoro vastasi, että edellinen filmi, pitkä esikoinen ja modernisaatio Medeia-näytelmästä oli sekin tragedian jälkiseurauksia käsittelevä filmi. Mutta Hannahista on tarkoitus alkaa trilogia, jonka toisen osan filmaukset ovat jo valmisteilla.

Sitä kannattaa odottaa. Hannahista näkee, että näyttelijöillä on vahva luottamus Pallaoron näkemykseen ja henkilöohjaamiseen. Yhdistettynä valikoivan hitaaseen kuvapainotteiseen kerrontaan se on sielukkainta - vaikkei ihan syvällisintä tai taiteellisinta - mitä eurooppalainen elokuva voi kuolleiden taideinstituutioiden keskellä tarjota.

Florida Project (elokuva)

Filmifestareilla on aina jotain yllätyksellisen hyvää, ja tällä kertaa se oli Florida Project. Kahden lapsellisen indieyritelmän jälkeen tämä lapsien näkökulmaa käyttävä kuvaus Disneyworldin nurkilla asuvasta amerikkalaisesta köyhällistöstä oli kuin kylmä suihku. Tämä on niitä elokuvia jotka tulee muistamaan koko ikänsä, ja silti filminä joka ei yritä mitään liikaa, ei lapsihuumorilla pehmentämistä, ei aikuisilla aiheilla järkyttämistä, ei amerikkalaisten elämäntapailluusioiden kontrasteilla pelaamista.

Florida Project (2017) on kyllä tarinaltaan liiankin tuttu ja periaatteessa liiankin suoraviivaisesti toteutettu: hoivataidoton whitetrash-äiti kaveeraa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa milloin ei myy itseään tai harrasta muuta hengissä pitävää parkkipaikan bisnestä. Elokuvan nimi viittaa Disneyworldiin nurkan takana, mutta toimii metaforana valtavalle motellikylälle, jossa asuu satoja yhteiskunnan pohjalle ja autobaanan reunalle ajautuneita luokkapudokkaita, kastittomia tai loppusyrjäytyneitä, miten vain. Lapset viettävät loputonta kesää lilaksi värjätyn betonin ja parkkipaikkojen ja hylättyjen rakennusprojektien välissä. Järjestyksen esikuva on Willem Dafoen esittämä, oikeasti ihmisvastuunsa kantava motellikylän talonmies.

Elokuvan juoni etenee pohjalta pohjalle kohti väistämätöntä loppukonfliktia, mutta lapsen näkökulma mahdollistaa yllätyksen. Loppuvisio on niin nokkelan yksinkertainen ja fantisoivanakin luonteva kuin filmi äkisti tiivistyisi sen 6-vuotiaan elämäntarinaksi. Loppukrediiteissä ei soi musiikki.

Ohjaaja Sean Bakerilla näkyy olevan kokemusta karhean yhteiskunnallisista aiheista, joiden mikrokosmos täytyy riittää opiksi itsessään, ilman filmillistä kikkailua. Edellinen elokuva, Tangerine (2015), filmattiin näköjään kolmella älypuhelimella. Siihen verrattuna Florida Project tulee tarkoituksella silmille kiusaavan naturalistisissa pastellisävyissään ja elintilan kapeutta havainnollistavissa etäkuvissaan ja kamera-ajoissaan. Se on vaikuttava dokumentaarisuudessaan, mutta se ei ole aihettaan suurempi elokuva eikä sellaista tosiaan yritäkään. Tätä indie-elokuva on parhaimmillaan.

Ingrid Goes West (elokuva)

Tukholman filmifestareilla lippusysteemi on erikoinen, ja kallis. Kun ostaa 260 kruunun jäsenkortin vuodeksi, saa alennuksen 3  eri festarin filmeihin, eritoten tähän varsinaiseen marraskuun kansainväliseen festariin. Kortin ansiosta liput ovat 100 kr (11 e),  kun ne muuten olisivat 170 kr. Juhlanäytännöt, joissa kunniavieraat näyttäytyvät, ovat muutaman euron lisää.

Tänään katsomani Ingrid Goes West  (2017) ei saanut edes puolta salia yleisöä. YA-elokuvaksi se keräsi silti varsin aikuisen yleisön, koska tässäkin filmissä oli indie-tuotannon leima & lupaus. Hukkaan meni.

Hääjuhlien tuhoamsesta alkava patologinen kateustarina kertoo Ingridistä, joka täyttää identiteettinsä vajetta stalkkaamalla kauniita blondeja, joiden kaveri hän haluaisi olla - tai ehkä sisar tai rakastaja, kaikki kävisi. Ingridille naisen identiteetti on vain täydellistä blondiutta, mistä hän itse on pelkkä nimensä mukainen outo kaiku blondihistoriaa.

Eilistä BB-filmiä muistuttaen tämäkin kasvutarina nivoutui siis kepeän itseironisesti mielenterveyskuntoutujan ympärille. Ongelmaksi esitettiin identiteetin vaje, jonka syyksi vihjattiin äidin puuttuminen, kun eilisessä BB:ssä syy oli väärässä isässä.

Avohoitoeksploitaatiota? Hmm.

Tuloksena on toisaalta laaduton lesboromanssi, toisaalta kuin Single White Female (1997) kerrottuna stalkkaajan näkökulmasta. Kyseessä on toki myös tarina keskiluokan ideniteettikriisistä, johon ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäytyy roolileikkien kopioiminen somesta ja Hollywoodista. Idea Batmanista mustavalkoisen amerikan etnisenä sankarina on tämän filmin ainoa ajatuksella kehitelty osuus. Puuttuu vain rohkeus käsitellä etnisiä ja luokkaeroja ihan oikeina eroavuuksina eikä roolileikkeinä.

Lopulta tarina muuttuu rikosfarssiksi, sitten kylmäksi somesatiiriksi. Molemmat osuudet käytetään nopeasti, jotta juoni saadaan suljettua. Vaikka some-riippuvuuden kytkentä identiteettipolitiikkaan on erinomaisen tärkeä aihe sinänsä, tämä elokuva käyttää sitä vain nopean kritiikin ja liian sutjakan ironian aineksina.

Ingrid Goes West näkyy olevan tulossa juuri dvd-levitykseen, mutta en sitä kellekään suosittele edes aiheensa puolesta.

Brigsby Bear (elokuva)

Pyöräilin aamupimeässä bussille, jotta ehtisin sillä aikaiselle lennolle, jolla pääsisin Ruotsiin, missä ottaisin junan ja Tukholmaan tultua ennättäisin - elokuviin.

Katsomaan Brigsby Bear. Aikuisten kasarifarssin.

Kyllä, matka oli ehkä parempi kuin päämäärä.

Brigsby Bearin (2017) luulin olevan osaltani kevyen spefistinen aloitus festareihin. Ruotsalainen yleisö nauroikin sille runsaasti. Filmi kertoo miehestä, joka on kasvatettu bunkkerissa tietämättä muusta maailmasta, ainoana viihteenä lasten BB-sarja jota isänsä on salaa tehnyt hänelle kasarityylin halvoilla ideoilla ja efekteillä. Vapaaksi päästyä mies jatkaa isänsä fiktiota: kilttien ihmisten avulla hän valmistelee kokoillan filmiä työstääkseen traumansa.

BB on alleviivatun harmiton feelgood-filmi, jossa väännetään paljon vitsejä (humala, kiroilu, petting) siitä kun henkisesti jälkeenjäänyt 3kymppinen mies yrittää sopeutua ihmiskuntaan ja lukioikäisten joukkoon. Juuri se ei naurata. Välillä näytetään ja näytellään kohtauksia paperimassapään esittämästä BB-satuscifistä. Ei naurata, vaikka pahvistahan se on. Ärsyttävin on pääosan Kyle Mooney, taas yksi SNL:n koulima egomaanikko.

Elokuvana Brigsby Bear yhdistelee helpoimmat ideat komedioista Forrest Gump (1994), Blast From the Past (1999) ja Be Kind Rewind (2008), ja scifinörttiydestä sinänsä. BB:n kasariversumin luojaa esittää itse Mark Hamill. Se on varmaan tekijöiden mielestä paras vitsi.

Vielä on osaltani 4 filmiä edessä Tukholman filmifestivaalista, joka on kyllä kestänytkin jo kaksi viikkoa, R&A:n tavoin. Aito indie voi vielä pelastaa marraskuuni.