Yanagihara: Paratiisiin (romaani)

 

 

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Suom. Arto Schroderus

912 s.

2022, Tammi

 

 

Kolmesta romaanin mittaisesta tarinasta koottu Paratiisiin lienee pisin vaikkei perusteellisin vaihtoehtohistoria mitä yksiin kansiin on painettu. Ainakin se on perusteellisin kaunokirjallinen reaktio mitä korona-pandemia on aiheuttanut.

Kirjan osiot linkittyvät toisiinsa hyvin väljästi. Erittäin mielelläni suosittelen aloittamaan lukemisen kolmannesta, 2090-luvun New Yorkiin sijoittuvasta osiosta. Se toimii kuin itsenäinen kuusisataasivuinen romaani.

"Vyöhyke kahdeksan" -nimellä merkitty osio sijoittuu maailmaan, jossa kansainvälinen korona-kriisi on ollut alku jatkuvien, limittäisten epidemioiden aikakaudelle. Ihmiskunta tulee niin lähelle maailmanloppua vuosien 2056 ja 2070 pandemioissa, että tarvitaan globaali torjuntajärjestelmä – Pekingistä käsin johdettuna.

Tässä vaihtoehtohistoriassa Kiina on maailman viimeinen supervalta. Yhdysvaltojen tilalla on perinteisen dystooppinen, vankilavyöhykkeiksi muuttunut Amerikka, josta puuttuvat televisio, internet ja suklaa. Kertojana on naispuolinen "Charlie", joka elää järjestetyssä avioliitossa ja jonka läheisin luotettu on samanniminen isoisä, Charlie. Isoisä on ollut aikoinaan hyvinkin vaikutusvaltainen tiedemies, mutta vie aikansa ennen kuin pojantytär tajuaa, että karanteenileirejä suunnitellut isoisä voi myös auttaa häntä pakenemaan Amerikasta.

Puolet kirjan kolmannesta osiosta koostuu isoisän vanhoista kirjeistä miesrakastetulleen. Niissä kuvaillaan tiedemiesten ja yhteiskunnan kamppailua pandemioita vastaan. Kiinnostavinta ovat pohdinnat siitä, miksi dystopiaan on niin helppo sopeutua: ihmisten on pakko oppia unohtamaan mitä entinen elämä oli. Lopulta primitiivinen politiikka ja teknologinen kontrolli sulautuvat toisiinsa, epidemiologit muuttuvat "hallintoviranomaisiksi".

Kirjan ensimmäinen ja toinen osio pohjustavat vaihtoehtohistoriaa. Osioita sitoo eräänlainen sukukronikka, jossa kuitenkaan verisukulaisuus ei ole merkittävä sitouttava tekijä, vaan omaisuus ja luokka-asema.

Kirjan ensimmäisessä osiossa eletään vuotta 1890 sisällissodan jäljiltä moneksi valtioksi hajonneella Pohjois-Amerikan mantereella. New York on pienten vapaavaltioiden kyseenalainen paratiisi, jossa sukudynastioiden vallan takaamiseksi suositaan homoavioliittoja. Lapset adoptoidaan orpokodeista ja kasvatetaan kuuliaisiksi sukunsa perinnölle.

Tämän osion päähenkilö on haaveiluun taipuvainen taiteilijaluonne David, joka niin ikään elää isoisänsä suojeluksessa. Erittäin pikkutarkkaan tapakulttuurin ja tunteiden kuvailuun luottava proosa ei mitenkään eroa kuivakkaimmista historiallisista romaaneista. Ilmeisin vertailukohta tällaiselle seurapiiriromanssin kuvaukselle on Henry Jamesin samoille kulmille (tosin 1840-luvulle) sijoittuva Washingtonin aukio (1880). Kirjailija Hanya Yanagihara on kertonut aloittaneensa oman, homoromanssiksi muutetun seurapiiritarinansa reaktiona Jamesin teokselle, mutta lisänneensä siihen kaksi muuta tekeillä ollutta tarinaa.

Mitään vaihtoehtohistoriana kiinnostavaa ei nouse esille kirjan tässä osiossa eikä myöskään kirjan toisessa osiossa. Paikka on kartanomaista rakennusta myöten sama, mutta ajankohta on 1990-luku ja päähenkilönä havaijilaiset aatelisjuurensa salaava nuorukainen. Hänenkin nimensä on David, kuten myös kolmannessa osiossa on Charlesin isä. Nimillä on teoksen sisällä henkilötyyppejä mytologisoiva ominaisuus, jota ei tarkemmin selitetä eikä sovelleta.

Olennaista tässä toisessa osiossa on 1990-luvun kuvaaminen murroskautena, kun AIDSin kaltainen sairaus muuttaa yhteiskunnan käsityksiä miesten rakkaussuhteista. Välillä näkökulma siirtyy Havaijille. Omaakin sukuperintöään tätä kautta perkaava kirjailija käsittelee Havaijia menetettynä paratiisina, saarekkeena maailmassa, jossa imperiumit piirittävät ja tarkkailevat kaikkia assimiloimista vältteleviä osakulttuureita.

Vaihtoehtohistorian isossa kuvassa kyse ei ole vain seksuaalisen identiteetin inversioon perustuvasta peilauksesta, jossa avioliittojen luonnollisena mallina pidetään kahden miehen rakkautta. Romaanin todella massiivinen spekulaatio koskee sitä, miten väestökadon kokenut yhteiskunta yhtäkkiä alkaakin suosia ja sitten pakottaa kansalaisiaan heteroliittoihin uuden sukupolven syntymiseksi.

Kirjassa rinnastetaan sukupuoli- ja etnisiä vähemmistöjä pakottavat hegemoniset asenteet. Poikkeuksellisen lavea historiallinen skaalaus ja vaihtoehtohistorian ylimalkainen käsittely vievät kuitenkin lukijan huomion yksityiskohtiin, joilla lopultakaan ei ole merkitystä kokonaisuudelle. Paratiisiin on komea kattaus aiheita, mutta silti kirjallinen pannukakku.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy Portti-lehden numerossa 1/2023 arvosteluna.

 

Yskin kotona, osa XXX

 

Tänään oli 30. päivä yskänäisenä. Sain tarpeekseni ja varasin ajan lääkärille. Periaatteessa kukaan ei mene lääkärille vain siksi, että on yskänäinen, mutta kun tarpeeksi kauan on yskikseen niin tuntuu, ettei päässä ole enää kuin konsonantteja ja on pakko saada jokin muutos tilaansa. 

Normaali ihminen menisi yskin tein terveyskeskukseen. Mutta kun lukee lehtijuttuja niidenkin kafkamaisista jonoista, niin mieluummin maksan 117.30 € siitä hyvästä, että kuka tahansa valkotakki kirjoittaa minulle nopeasti sen paperin, jolla saan jotain helpotusta tilaani, olipa sitten tervasnapseja tai homeopaattisia laastareita. 

 

Viime vuoden aikana juttelin erinäiset kerrat Raimon kanssa siitä, miten lääkärin vastaanottotilanne on absurdi kohtaaminen. Nyt sain kokea sen itse. Kuin olisin harjoitusteatterin sivuosassa ymmärtämättä sen paremmin omaa rooliani kuin tilanteen draamallista tarkoitusta. Miten selittää pelkkä yskä niin isoksi asiaksi, että sillä kehtaa vaivata jopa lääkäriä, mutta samalla niin pieneksi, että kuulostaa täysipäiseltä ihmiseltä. 

Yksityisen terveystalon vastaanotolla potilaan roolia helpottaa se, että hän on sentään MAKSAVA ASIAKAS ja siksi periaatteessa oikeassa. Mutta tämän talven tautitilanteessa juuri me räkätautiset ihmiset olemme lukuisia kuin vihreä vitsaus itsessään. On pakostakin nöyrä, että ylipäänsä pääsee sisään johonkin terveystaloon ja saa tavata lääkärin kuin gurun, joka muistuttaa hengityksen alkeista.

Apteekin jonossa laskeksin mielessäni, että olen elämäni aikana käynyt lääkärillä ehkä kymmenisen kertaa ja niistä neljä on ollut täysin turhia, siis väärän itseanalyysin vuoksi tehtyjä käyntejä. Näin kehnolla itseymmärryksen tarkkuudella on vieläkin suurempi kynnys mennä lääkäriin edes 30 päivää jatkuneen potemisen jälkeen – mutta toisaalta lääkkeiden sivuplacebovaikutus on sitäkin suurempi. Yksi ainoa nenäsuihke tuntuu avaavan koko pään ja nielun. (Sain myös inhalaattorin kuukaudeksi...)

Vain aivot ovat edelleen lukossa. Yskänäisyydestä tulee niin nopeasti elämäntapa, ettei halua poistua kotona, ei lähteä käymään missään kirjastoa kauempana. Sikäli torstaiden kurssityöt ovat kuin norpalle avanto jäälakeudella. Pakolliset kurssityöt vievät tammi- ja helmikuun ylitse, ja sitten onkin jo hiihtoloma ja kevät ja maailmassa ehkä jokin ihan toinen sota tai pandemia jonka etäisyydestä vuodattaa räkäkyyneleitä.

Viimeinen ihminen (näytelmä)

Kaksi romaanisovitusta yhden hinnalla? 

No, mikäpä ettei. 

Vähintään toinen onnistuu todennäköisesti. 

 Viimeinen ihminen (© Jyväskylän kaupunginteatteri)

Mutta Jyväskylän kaupunginteatterin tuplanäytelmä otsikolla "Viimeinen ihminen" on todiste siitä, ettei puolikas tuotetta riitä mihinkään, kun kyse on elävästä taiteesta. Esityksen ensimmäinen näytös koostuu yksinomaan Bram Stokerin romaanin, "Draculan" (1897) sovituksesta kolmelle näyttelijälle. Tätä kestää 75 minuuttia. Näytöksen edellä on lämpiöstä alkava prologi, jossa Mary Shelley kohtaa Bram Stokerin ja juttelee tämän kanssa kollegiaalisesti eli yhdentekeviä. "Draculan" jälkeen tulee väliaika, jota seuraa 50 minuutin mittainen sovitus Shelleyn "The Last Man" -romaanista (1826). 

Jyväskylä siis markkinoi esitystään vain jälkimmäisellä näytelmällä eikä missään tehdä selväksi, että sitä varten katsoja joutuu ensin seuraamaan aivan yhdentekevää ja aivan liian tuttua vampyyritarinaa, joka on toteutettu kauhuefektit edellä ilmeisestikin kouluikäisten katsomolle. 

Vuonna 1847 syntyneen Stokerin ja vuonna 1851 kuolleen Shelleyn kuvitteellisesta kohtaamisesta ei yritetäkään ottaa mitään irti.  Eikä siis myöskään heidän romaaniensa samankaltaisuuksista.

Tällaiseen kulttuurikuluttajan huijaukseen teatterit ajoittain syyllistyvät, kun liian varmaan konseptiin nojaten tehdään esitys palasista, joiden oletetaan summaavan täyden katsomon. Spefi-klassikoiden tulkintaa odottava katsoja, kuten minä, tulee tuplahuijatuksi.

Tieto vajavaisen ja muotopuolen kulttuurituotteen tarjonnasta kuitenkin leviää nopeammin kuin taloteatterissa halutaan ajatella. Esimerkiksi lauantaina 9.3. oli pienen näyttämön 150 paikalle saapunut katsojia vain kolmisenkymmentä. Yleisön reaktiot esitykseen olivat lisäksi vähemmän kuin vaisut, mikä on järkyttävää siihen nähden miten elävän taiteen avautumista odotettiin koronasulkujen aikana - ja siihen, miten täysillä näyttelijät ovat höpsöissä rooleissaan. 

Eikä "Viimeinen ihminen" ole sinänsä outo valinta draaman pohjaksi, vaikka ilmeisen vaikea. Matkaa tehdään halki pandemian tuhoaman Euroopan ja yli Alppien Venetsiaan saakka, missä nähdään esityksen puolikkaita toisiinsa kiinnostavasti liittävän "Macbethin"  loppukohtaus, ja sitten taas Shelleyn oma hahmo piipahtaa näyttämölle. Lopetus jää aivan yhtä irralliseksi ja perustelemattomaksi kuin esitystä kehystävä aloitus.

Puitteet kauhunäytelmälle olisivat hienot, oivallusta tehosteisiin ja fantisoituun puvustukseen piisaa - puuttuu vain ymmärrys millainen aikuisten katsojien enemmistö olisi valmis katsomaan niitä puitteita jonkin oikean draaman yhteydessä.

Tiedostavasti kielteinen: rokotteet / aseet

 

 Pandemian aikana olen ollut salaa tyytyväinen, ettei kukaan ole ryhtynyt mediassa vertailemaan tiedostavasti kielteisten ihmisryhmien asemaa demokratiassa. Rokotteista kieltäytyvä ihminen vaarantaa välittömästi lähimmäistensä terveyden, minkä voisi rinnastaa kuolemantuottamukseen rikoksena, jollei kyse olisi Tiedostavasta Elämänasenteesta, mikä demokratiassa on sallittava osana ihmisten radikaalia erilaisuutta. Mutta myös aseista kieltäytyminen on demokratiassa perinteinen oikeus. Se ei vaaranna lähimmäisten elämää välittömästi, mutta sen voisi miltei rinnastaa rokotevastaisten piirien vaarallisuuteen... ellei olisi tuota naispuolikasta väestöstä, jolle asepalvelus ei ole edes velvoite.

Aseista kieltäytyvän kannalta oma eettinen asema ei tietenkään selity näin helpolla. Toisaalta juuri kaltaisteni sivareiden pitäisi toimia kannustavana esimerkkinä ("Minä en kouli itseäni väkivaltaan, joten sinullakaan ei ole syytä") kaikkeen eettiseen toimintaan, toisaalta miesväestön aseistakieltäytyminen ei ole se mahtava idea, jota kannattaisi mennä juuri nyt ehdottamaan mediakeskusteluun. Tällainen eetosta ohjaileva käytännöllisyys taas johtaisi siihen, että aseistakieltäytymisestä Tiedostavana Elämänasenteena kannattaisi keskustella vasta sitten kun maailmanrauha on saavutettu... tai rokotteista kieltäytymisestä vasta sitten kun kaikki pöpöt on pyyhitty pois maailmankaikkeudesta... 

Olen ollut salaa tyytyväinen, ettei kukaan mediassa vertaile kieltäytymiselle perustuvaa Tiedostavuutta, koska itselläni ei ole alkeellisintakaan vastausta, miten PITKÄLLE aseistakieltäytyminen tai rokotekieltäytyminen tulee hyväksyä osaksi demokratioiden toimivuutta. Eipä siihen ole käytännöllistä vastausta kellään muullakaan. Ja jos kysymys muutetaan pelkästään "erikoisryhmien" suhteellisiksi osuuksiksi, ei jäljellä ole enää lainkaan ihmisten yhteisöä koskeva kysymys, vaan eläinten tai koneiden.

Yhteiskuntien koolla, tilanteella ja koostumuksella voidaan jo itsessään perustella mitä tahansa moraaliperiaatetta. Olen nähnyt esimerkiksi kuolemantuomiota perusteltavan välttämättömyydeksi suurten yhteiskuntien pelotelakina, eikä edes USA:n kohdalla, vaan Japanin. Tähän ääripäähän johtaa se demokratioille aivan yleinen periaate, että jokainen hallitus on ja sen tuleekin olla aseistettu hallitus, joka voi lähettää ja tulee lähettämään parhaan ikäryhmänsä kuolemaan HALLITUKSEN periaatteiden puolesta.

Ylipäänsä ainoa paikka, missä olen tavannut aktiivisesti aseistakieltäytymisen periaatteesta käytävää keskustelua, oli itse sivaripaikkamme. Siellä meitä oli 15 hyvinkin erilaisista syistä kieltäytynyttä heppua, iältämmekin kaikkea 19-29 vuoden väliltä, aivan erilaisista perhe- ja luokkataustoista. Mitä niiden keskustelujen perusteella olisi voinut päätellä? Ei mitään. Ne olivat hienoja keskusteluja juuri sen vuoksi, että emme puhuneet moraalista (emme olisi edes osanneet, paitsi uskovaiset kieltäytyjät), vaan siitä, miten ja keille kieltäytymisestä kehtaa puhua. AKL:n jäsenlehteä olen tietysti lueksinut nämä neljäkymmentä vuotta, mutta sukupolvien vaihtuessakaan siihen kirjoittavien argumentit eivät ole muuttuneet niin paljon kuin maailma. 

Joten lopultakaan ei jää muuta sanottavaa kuin äänettömät eleet, kynttilän sytyttäminen tai lipun heiluttaminen merkiksi VAIHTOEHDOSTA jota ei voi verbalisodia.

Sivarin jälkeisessä maailmassa, siis Suomessa, on ollut hämmästyttävääkin se miten suvaitsevasti enemmistö armeijan käyneistä miehistä suhtautuu meihin kieltäytyjiin. Mehän kuitenkin toivomme, että HE ovat siellä rajalla puolustamassa MEIDÄNKIN perhettämme, sitten kun Venäjän joukot ennättävät polttamaan muutakin kuin Saariselän ostoskeskuksen. Ehkä vieläkin hämmästyttävämpää on se, etten ole eläessäni tavannut naishenkilöä, joka pohtisi omaa asemaansa mahdollisen (vapaaehtoisen) asepalveluksen ja sivareihin rinnastuvan moraali-individualismin välillä. Heidän hiljaisuutensa ansiosta, toki, me sivaritkin saamme olla rauhassa rauhan aikana.

Mutta kaiken tämän vuoksi Ukrainan uutisten lukeminen tuntuu siltä kuin palaisi vartin välein takaisin pandemian nollapisteeseen, missä koko maailma kapenee kuin tie sakeaan sumuun: että ei ole mitään mitä voi itse tehdä, ei edes mitään mitä itse voisi valita, jotta jotain valoa pilkottaisi edessä päin. Tai edes lukea... Tänä aamuna kuuntelin BBC:n The News Quiz -showta, jossa vitsailtiin Stingin kasarihitille "Russians" nykytilanteen valossa ja hölmöydestään huolimatta se vitsailu edustaa sellaista suhteellisuudentajua mistä meillä Suomessa ei ole toivoakaan. Sellaista on elämä selkä vasten itärajaa ja "hylkiövaltiota", kuten eräskin markkinakommentti jo visioi.

 

 

 

 

Poikkeuksena tila, olot vai aika?

Kun keväällä 2020 valmiuslaki otettiin käyttöön, kuvittelin, että nyt kaikki asiantuntijatietoa vastaan mölisevät hörhöt laitetaan ojennukseen ainakin Uudenmaan alueella, poikkeusolojen kriisivyöhykkeellä. Mutta pitkämielisyydellään menestykseen nousseiden demokratioiden tavoin ei Suomikaan reagoi poikkeuksiin poikkeuksina edes näissä tappavan pandemian poikkeuksellisissa oloissa. Kahdessa vuodessa pandemiasta on tullut jopa POIKKEUKSELLISEN NORMALISOIVA tila. Kun hallituksen kaatamisen ja parlamentin häpäisemisen tavoitteekseen ilmoittavat tahot kokoontuivat viime viikonloppuna eduskunnan eteen, viranomaiset kuittasivat sen "mielenosoitukseksi" eikä kapinaksi.

Poliisin on tietysti taktista säilyttää matala profiilinsa, jotta nämä antivakseristit ja propetrolistit saadaan siirtymään pois massana eikä yksittäin kannettuna. Mutta termit, joita hallinto käyttää, osoittavat, että poikkeusolot edellyttävätkin yhä sallivampaa eli NORMALISOIDUMPAA suhtautumista niihin konkreettisiin poikkeuksiin, kuten avoin kapinayritys, eikä perustellusti tiukkaa kontrollia.

Tarkemmin hallinnon kieltä silmäillessä huomaa, että valmiuslainkin käytöstä puhutaan nimenomaan poikkeusoloina eikä poikkeustilana (state of emergency) tai peräti poikkeusaikana. Kaiken lisäksi poikkeusolot eivät ole niin poikkeukselliset, että vallitsi edes alustava yksimielisyys, että ne eroavat jostain tietystä normaaliksi katsottavasta yhteiskunnan tilasta. Viime keväänä valtioneuvosto päätti, että tappava epidemian kanssa eläminen vastaa suomalaisen yhteiskunnan normaalioloja. Eduskunnan koronatietopaketissa muutos todetaan näin: "27.4.2021 valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain toimivaltuuksien käytön kumoamisesta ja totesi, että maassa eivät enää vallitse valmiuslain 3 §:ssä tarkoitetut poikkeusolot."

Tämähän jättää kysymyksen siitä, mitä Suomessa tai sen ympärillä pitäisi tapahtua, jotta edes pääkaupungissa uskallettaisiin julistaa poikkeustila, kuten Kanadan Ontariossa vastaavan kapinayrityksen vuoksi on juuri tehty. Onko Suomen seurattava muiden EU-valtioiden reaktioita voidakseen perustella, milloin meidänkin on pakko julistaa vastaava asiaintila? 

United States of Emergency näyttää olevan jatkuva asiaintila Atlantin toisella puolella, mutta silti Suomea NATOon ajavat tahot – kuten pandemiasta urheilun ja hyggeilyn aikakautena raportoiva Helsingin Sanomat – pitävät USE:a esikuvana valtiolliselle normaalitilalle.

Poikkeusolot yleisimpänä 'asiaintilana' osoittautuukin hallintokielen tilaisuudeksi normalisoida sekä instituutiot että niiltä odotettavat reaktiot poikkeuksiin, jopa niinkin poikkeukselliseen tapahtumaan kuin avoin kapinayritys keskellä pääkaupunkia. Oikeastaan tämän poikkeuksellisen normalisoinnin voisi ilmaista yhdellä uudiskäytön saavalla termillä "suomettuminen". Esimerkiksi valtioiden välinpitämättömyys ilmastokriisin ja lajikadon globaalia poikkeustilaa kohtaan tulee edes jollain tasolla ymmärrettäväksi, kun siitä puhuu "suomettumisena".

*

Äskettäin telkassa nähdystä toimintafilmistä opin vastavan yleiskäyttöön sopivan uudissanan "puolalainen panttivanki" -keissi. Tällä rasistisesti sävyttyneellä (sitähän "suomettuminenkin" on erityiskäytössä) uudissanalla poliisit tarkoittivat tilannetta, jossa henkilö uhkaa vahingoittaa itseään eli ottaa itsensä panttivangiksi, jotta hänen vaatimuksiinsa suostuttaisiin. Tämä maallikkomarttyyriuden mitä inhimillisin ja erikoisin muoto pitäisikin ottaa malliksi, kun yritämme ymmärtää demokratiaa vastustavien antivaksereiden ja muiden vastaavien henkilöiden POIKKEUKSELLISTA NORMAALIUTTA. Hehän uhkaavat asettaa itsensä kuolemanvaaraan, mikäli heidän mielipidettään, että kuolemanvaaraa ei ole, jätetään kuuntelematta. 

Normaaliksi tämän skitsoidiselta kuulostavan käytöksen tekee se, että ilmastokriisin suhteen tietyt puolueetkin toimivat yhtä skitsosti: ne kuvittelevat "meidän" (valtiona) ajautuneen "meidän" vihreiden päämääriemme panttivangiksi, mutta "me" (konservatiiveina) halvaannutamme demokratian ihan varmasti, mikäli "meidän" (valtiollista tahtoa edustavan konservatiivipuolueen) vaatimuksiimme ei suostuta.

*

Mitä sitten tapahtuu kaikelle tälle termistölle, jahka Venäjän sotatoimiyhtymiä siirretään Ukrainan lisäksi lähelle Suomen itärajaa? Otetaanko käyttöön vanha termi "poikkeusaika", jotta ei jouduttaisi käyttämään merkitykseltään liian monitulkintaiseksi muuttunutta "poikkeustilaa"? 

"Poikkeusaika" olisi siitäkin kätevä termi, että kukaan ei oikeasti tiedä kuinka pitkään nykyaikainen sota kestää, koska sodan normaali eskaloituminen johtaisi nykyisissä normaalioloissa ydinaseiden käyttöön, minkä jäljiltä kokonaiskuva sotaa käyvistä osapuolista olisi vähintääkin hämärä. "Poikkeusajan" julistaminen antaisi kansalle mielikuvan, että tälläkin sodalla tulee olemaan selvärajainen alkunsa ja loppunsa aivan kuten olympialaisten tavoin selkeästi kausiharjoitteluun käytetyssä "talvisodassa" – sillä välin kun poikkeustilahallitus siirretään Viking Linen uudella tilaihmeellä NATOn aluevesille.

Kymmenen käskytystä

1. Helvetti ovat rokottamattomat ihmiset.

2. Ihmiset ovat hyviä vasta sitten kun he tekevät pahoista parempia.

3. Ihmisiä on kolmenlaisia: ne jotka saavat asioita tapahtumaan, ne jotka katselevat asioiden tapahtuvan, ja ne jotka eivät tiedä mitä tapahtuu.

4. Se, mitä tiedämme TIETYNLAISISTA ihmisistä, on vain muisto niistä hetkistä, jolloin tunsimme heidät.

5. Pappi kohtaa ihmiset parhaimmillaan, lakimies pahimmillaan, lääkäri sellaisina kuin he todella ovat.

6. Tyhmyys alkaa rehtiydellä.

7. Tyhmä ystävä on isompi uhka kuin viisas vihollinen.

8. Tyhmät ratkaisut, jotka toimivat, ovat silti tyhmiä ratkaisuja.

9. Julmuus on tyhmyyttä.

10. Älä koskaan ole tyhmälle reilu. (W. C. Fields)

Sananlaskujen pohjalta kohti uusia tautihuippuja.

Yksityinen tila julkisessa tilassa koronan jälkeen

 

Kirjastomme kierrätyshyllyn erikoisin aare osui käteen pari viikkoa sitten, kun löysin Klaus Weckrothin  (1955–2021) muistelmateoksen, jonka hän näyttää julkaisseen vähän ennen kuolemaansa – mihin kirja osaltaan saattaa antaa valaistusta tai sitten ei. Weckrothin rohkean ohkainen väitöskirja ja hänen ajatuksensa "meisyydestä" olivat aikoinaan itselleni ratkaisevia esimerkkejä siitä, että väitöskirja voi tosiaan olla ensisijaisesti VÄITÖS jostakin ja  opinnäytteen kriteerit ovat täysin yhdentekeviä, jos todella haluaa esille argumenttinsa eikä vain poseerata akateemisella näyttämöllä. Miltei-postuumissa-kirjassaan (Kaiken järjen mukaan) Weckroth vaatii ihmistieteiltä itsetunnon kohotusta ja sellaista identiteettitaistelua luonnontieteitä vastaan, jossa ihmistieteet eivät tyydy keskusteluun tehtävästään luonnontieteilijöiden ehdoilla, kuten tähän saakka. Erityisesti Weckroth myllyttää sosiologiaa ja naistutkimusta, muttei kiusallaan, vaan kunnioituksesta molempia kohtaan. Joskaan ihan aina ei voi olla varma, kuinka hyvin Weckroth on halunnut perehtyä nykyiseen sukupuolentutkimukseen syyttäessään sitä rintamapelkuruudesta ja NAIStutkimuksen poliittisen tehtävän hylkäämisestä.

 

Weckrothin miltei-postuumissa-kirjassa kiehtovinta on tietysti sen ammottava henkilökohtaisuus, kuten nöyristelemättömät kommentit mielisairaalasta ja ihmistieteilijän (samanlaisen kuin minä) asemasta oikeiden duunareiden keskuudessa. En olisi osannut kuvitella miten samaa mieltä voin olla sellaisen kirjoittajan kanssa, jonka tunsin ainoastaan X on kuka tahansa -kirjan ja jonkin artikkelin pohjalta. Olin kuullut, että Weckroth oli kirjoittanut muistokirjoituksen (2018) Antti Eskolasta haastavan dialogin muotoon, mutta en ollut osannut ajatella sen kytkennän ylitse, miten lähellä Weckroth oli Eskolan kiistelevää tutkijaluonnetta, "manselais-sosiologiaa". Ennen kuin luin Kaiken järjen mukaan. Jonka löysin sattumalta. Vaikka mikään ei tapahdu sattumalta. Eikä muita syitä ole kuin tekosyitä. Niin puhui Weckroth. Eikä koskaan irrallaan arjesta.

Weckrothin vaatimukset ihmistieteen tarpeesta jalkautua lähimmäisten keskuuteen tulivat mieleen viime keskiviikkona junassa. En ollut koskaan törmännyt niin outoon yksityisen ja julkisen tilan risteämiseen. Edessäni istuivat äiti ja tytär, jotka kävivät kuuluvalla äänellä keskustelua abi-ikäisen tyttären tulevaisuudensuunnitelmista. Tytär oli juuri osallistunut Helsingissä psykologian pääsykokeisiin, mutta keskustelu jota hän kävi äitinsä kanssa olisi voinut olla psykologian havaintoesimerkki ydinperheen roolimalleihin takertumisesta, etenkin kun tytär oli selvästi ikäistään älykkäämpi ja analyyttisempi ja silti puhui isästään ilmaisulla "isi".

Laitoin lopulta nappikuulokkeet päässäni lujemmalle, etten olisi joutunut LIIAN tietoiseksi siitä, mitä kaikkea edessäni istuvassa hyvinvointiperheessä oli pielessä. Ja ikään kuin todisteeksi siitä, etten ollut ainoa joka oli hämmentynyt lujaäänisestä perheselvittelystä, myös konduktööri pysähtyi toisen kerran ohi kulkiessaan kommentoimaan meille vaunussa istuville äiti&tyttären kohdalla: "Kaikki ovat nyt varmaan nyt selvillä näistä opiskeluasioista?" En ole eläessäni kuullut suomalaisen konnarin turvautuvan niin vinoon ironiaan niin avoimesti, eikä ehkä kukaan muukaan siinä vaunussa, koska kukaan ei osannut nauraa. Äiti ja tytär vaikenivat, vaikkei täysin vielä senkään jälkeen.

Ainoa selitys, mikä jälkikäteen tuli mieleen tuolle räikeälle yksityisen sfäärin purkaukselle julkiseen sfääriin, oli korona. Tyttären puheista olikin jo selvinnyt, että hän oli ollut kaksi viikkoa karanteenissa eikä äidinkään sosiaalinen elämä kuulostanut olevan ihan normaalia – ja kelläpä meistä olisikaan ruttovuoden jäljeen. Yritin kotona googlata, löytyisikö alati valppailta ihmistieteiltä tutkimusta tällaisista julkisen tilan repeämistä, mutta joko hakutermini olivat pielessä tai moiset analyysit makaavat vielä referee-lukijoiden yöpöydillä. Tai sitten kaikki psykologit ja sosiologit ovat hattujaan myöten niin syvällä nuorison masennuksessa, ettei heillä ole hajuakaan, millaisia ryöppyävän säädyttömyyden aikapommeja tikittää junien puolijulkisten penkkirivien kätköissä. 

Herrat Eskola ja Weckroth, tämä 'paluu normaaliin' -raiteelle juuttunut yhteiskuntamme tarvitsisi "järjettömiä kysymyksiänne" nyt enemmän kuin koskaan.

Kirjaston ylösnousemushyllyillä tavataan?

Ratinan rokotuskoneistossa 6.5. 2021

 

Koska en pidä päiväkirjaa täytyy minun(kin) kirjata eilinen osallistumiseni maailmanhistoriaan tänne blogosfääriin. 

 

Tampereella viisikymppisten rokoteaikoja alettiin jakaa juuri ennen vappua. Verkosta aika oli helppo varata ja sen sai viikon päähän. Puhelimeen sai tilata muistutuksen, tosin muistutuksen mukana ei muistutettu edes sitä, että rokotukseen pitäisi ottaa mukaan sv-kortti tai vastaava. Kaikki olennainen tieto on tarjolla ainoastaan netissä, mikä osoittautui ällistyttävän mutkikkaaksi kun hoidin näitä samoja asioita äitini puolesta.

Sisään

Ratinan stadionin sisäsaleihin sisustetussa rokotuskeskuksessa sen sijaan kaikki hoitui kuin olisi astellut sisään koneistoon. Parin metrin välein seisoi opastaja joko osoittamassa seuraavaan odotuspaikkaan (4-8 tuolia) tai seuraavaan käytävään. Odotuspaikoissa ei kuitenkaan joutunut istumaan hetkeäkään, sillä koneisto toimi niin sujuvasti, että Ratinalle 20 minuuttia etuajassa tultuani ei kukaan edes kysellyt virallista aikaani. Sv-kortti / henkkari kysyttiin kahdesti, mutta maskin takana olisin voinut olla miltei kuka tahansa oloiseni viisikymppinen mies. Itse rokotus kesti ehkä kolmisen minuuttia, ja siitäkin enin osa meni tiedottamiseen.

 

Hoitojonossa

Ratinaan mennessä ajattelin kysyä leikilläni, saisinko cocktailiini AstraTerraa sen -zenecan sijaan, mutta sainkin sitten Pfizeriä. Sehän on miltei kuin suosikkiani alexander-pfisteriä. Täsmätaikuutta elinajan eli eeppisten pelien pidentämiseen sitten tämäkin!

 

Rokotteen saatua ohjattiin istumaan odotustilaan, mutta kukaan ei tullut sanoneeksi kuinka pitkään siellä pitäisi odottaa. Joku lähti viiden minuutin kohdalla, jotkut odottivat kiltisti sen kymmenen minuuttia joka oli kai kerrottu uutisissa. Kadulle tultua pieni puutuminen käsivarressa oli jo lakannut, fillaroin kotiin. Rokotekoneiston tehokkuus osana ihmiskunnan kokoista torjuntasysteemiä, jossa runsas vuosi kriisin alkamisesta on rokotteita annettu jo 1.2 miljardia, on epäilemättä scifistisintä mitä olen kokenut. Siksi Ratinankaan liukuhihnamainen toiminta ei tuntunut ihmismyllyltä, vaan kyllä siellä hoitsut näkyivät vitsailevankin hyväntuulisesti eikä kellään ollut enää hazmat-puvuilta näyttäviä varusteita. Enää en ihmettele miksi mielipidepalstoille kirjoittaneet ovat niin pöljistyneen riemuissaan kokemastaan. Koskaan muutoin ei ihminen pääse osaksi HYVÄÄ BYROKRATIAA.

Exit

Kokonaan toinen puoli tätä terveyskoneistoa on se, missä koneisto lakkaa toimimasta järjen varassa ja kohtaa poliittisen kulttuurin, joka on aina vahvempi kuin mikään katastrofi tai kriisi. Vaikka kaivosjätteet uhkaisivat myrkyttää juomavedet tai Olkiluodon laskeuma säteilyttää pellot niin ensin poliitikkojen pitäisi varmistaa, miten kriisi vaikuttaa pallopelien suosioon ja kepulaisten kumppanuuteen.

Tampereella seuraava eli täydentävä rokotus on ikäryhmälleni vasta heinäkuun lopulla, mutta kukaan ei tiedä missä se annetaan. Jopa Tampereen kaupungille ihmisten henki on toissijaista verrattuna urheiluun, joten Ratinan stadionilta rokotukset lopetetaan ja stadion palautetaan jo kesäkuussa kaikenlaiseen kenttäpelleilyyn. Tämä uuspopulistinen tai sanoisiko ruotsalainen asenne, jossa ihmishenget ovat poliitikoille toissijaisia, näkyy tietysti valtakunnallisellakin tasolla. Konsensuksen nimissä annetaan ennemmin 70 miljoonaa budjettieuroa kepulaisille turpeentonkijoille kuin 58 miljoonan tukea kotimaisen rokotetuotannon käynnistämiseen.

 

Miksi yksilön pitäisi olla yhtään moraalisempi olento kuin paikalliset tai kansalliset poliitikkonsa? Kun siis seuravan kerran näen jonkun pulassa, kysyn ihmisveljeltä ensin puoluekirjaa ja ojennan vasta sitten terveyskoneistoa kiittävän käteni.

Hallituksen suositukset pääsiäisliikenteeseen

Hallitus suosittelee, että Kehä III:lle juuttunut jumala irrotetaan käsiä pesemällä ja huuhaahan yskimällä. Exit Given -jumala on määrä ohjata Olympos-terminaaliin, jotta kehäpäätelmässä odottavat 300 000 pääkaupunkilaista pääsevät jatkamaan matkaansa Himokselle ja Thanatokselle. Viranomaiset arvioivat, että jumala pysäytti jälleen pääsiäisliikenteen, jonka arvo on noin kolme kuolemantapausta päivässä.

Exit Given ajautui pulmasunnuntaina toistaiseksi tunteettomasta syystä teologisesti poikittain ja juuttui kiinni kirkon kuoriin. Jumalaa yritettiin irrottaa arkeologisten kaivausten ja kirjanoppineiden avulla, mutta ennen hallituksen uusia liikkumissuosituksia Exit Given ei suostunut irtoamaan.

Kauppakamarin ylipappi kertoi tänään aamupäivällä, että toistaiseksi jumala on kääntynyt 180 astetta oikeaan ja tottelee ohjausta. Olympokselta nostetaan samalla esille kehityspolkuja, joiden avulla jumalan vahvuuksia, luovaa osaamista ja tehtyjä maanpäällisiä investointeja voidaan hyödyntää kirkkopyhien kasvattamiseen merkittäväksi liikennetoiminnaksi. 

Terveysbyrokatria gotiikan alalajina

 

Gotiikan tutkijat käyttävät nimitystä "financial gothic" siitä 1700–1800 -lukujen romanttisesta kirjallisuudesta, jossa seteliraha nähdään luokkayhteiskunnan uhkana ja, ennen kaikkea, symbolina identiteettien vaihtoarvolle ja monitulkintaisuudelle. Gotiikan tutkija Rebecca Nesvetin mukaan painettu kirjallisuus osaltaan 'naturalisoi' painettuun setelirahaan suhtautumista, kunnes vuosisatojen vaihteessa lukuisat väärennösskandaalit räjäyttivät epäluottamuksen molempiin. Upea tilanne gotiikan kannalta!

Finanssiaihelmat ovat tietysti vain pieni juonne goottisen kirjallisuuden sisällä ja eroavat siitä, miten dekadentteja hirviöitä käytettiin vertauskuvina. 1800-luvun aateliset nousukkaat, jotka eivät tienneet mitä tehdä perimällään omaisuudella, olivat varsinaisten (aatelisten) verenimijöiden JÄLKELÄISIÄ. He edustivat jäännettä siitä, mikä oli menneisyydessä pelottavaa ja tutkimatonta, mutta samalla jotain mikä oli maailmasta kulumassa loppuun...

Varsinaiset 1800-luvun hirviöt, finanssialan rahan/identiteetin väärentäjät, olivat osa kehittyvää järjestelmää. Olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten kirjalliset keksinnöt näiden hirviöiden kustannuksella muuttuivat suullisen perinteen tarinoiksi pankkirakennuksia riivaavista kummituksista. Nämä taas muuttuivat vähitellen kuvitelmiksi täydellisesti identiteettinsä häivyttävistä, kummitusmaisesti liikkuvista rikollisista, ja lopulta dekadentin sympaattisiksi, identiteettipelit tunteviksi sarjamurhaajiksi.

Mutta yrittäessäni etsiä linkityksiä Kafkan ja gotiikan välillä mieleen juolahti, että tämä finanssimaailman omalakisuudesta noussut pelko jatkui luontevasti byrokratian omalakisuutta koskeneena pelkona. Toinen puoli "kafkamaisuutta" ovat tietysti kertomushierarkiat, joihin lukija on tarkoituskin eksyttää, mutta järjestelmän ja yksilön sadistisille merkkipeleille en oikein keksi muuta mallia kuin joko finanssijärjestelmän tai militäärisen järjestelmän kirjalliset kuvaukset.

Kritiikeissä ja joskus tutkimuksessakin "kafkamaisuutta" käytetään selittämään lähes mitä tahansa johdonmukaisen mieletöntä fiktiomaailmaa. Kukaan ei ole kuitenkaan tohtinut kysyä, millä nimellä näitä teoksia sitten kutsuttaisiin jos ei olisi koskaan ollut erästä Franz Kafkaa. Tai Kafkan kääntäjiä. Joiden onnistuneisuudesta on siitäkin ilmeisesti kielialuekohtaisia kiistoja. Yhtä vähän on tunnustuksia sille, että Kafka on goottisen kirjallisuuden tärkein edustaja 1900-luvulla. Ei tätä kukaan ryhtyisi hartaasti kieltämäänkään, mutta Kafkan asema valtavirtakirjallisuudessa on estänyt... tai ainakin häirinnyt paikantamasta häntä genreperinteeseen.

Itse en ole koskaan syttynyt Kafkan proosalle. Silti kiinnostaisi nähdä mitä kaikkea Kafka peittää taakseen kirjallisuushistoriasta, ja edestäänkin. Miksi ei ole ilmaantunut ketään Kafkan veroista sadististen järjestelmien kuvaajaa?  Miksi nykypäivänkin kauhukirjallisuus pelaa ennemmin paranormaaleilla retroaineksilla kuin kuvaisi sitä, mikä on aidosti kauheinta elämässämme? Miksi tieteiskirjallisuudessa goottiset ainekset on keskitetty vain kehokauhuun, kun sitä samaa teinimäistä goretusta on jo media tulvillaan elokuvien puolella?

Johtuuko se vain maailmansotien jättämästä järkytyksestä, ettei 1900-luvulta osata kuvitella Kafkan työnjatkajaksi kuin muutamia  ABSTRAHOIVIA mestareita, kuten Orwellin kaltaisia, dystopiaksi rajatulle vertauskuvalle omistautuneita kirjoittajia? Siksikö, että maailmansodat nollasivat käsitykset sadismista - vai siksikö, että elämme niin tasapainossa byrokaattisten järjestelmien kanssa, ettei siinä tasapainon nollapisteessä ole enää mitään kerrottavaa? Tai keinoa nähdä järjestelmät ulkoa käsin?

Vai johtuiko goottisen perinnön hiipuminen kirjallisuudessa vain siitä, että visuaalinen media pystyy käyttämään perinnettä hyväkseen niin paljon tehokkaammin kuin sanataide?

Jos korona-ajasta jotain hyvää haluaisi löytää niin voisi kuvitella sen tarkentavan käsityksemme terveysbyrokratiasta kafkamaisena järjestelmänä, joka hallitsee ihmiselämää syntymästä kuolemaan. Ehkä seuraava suuri kafkamainen tai orwellimainen (tai dickensiläinen) kertomus nouseekin globaalin ja kansallisen koronakriisin moniselitteisistä/identiteettisistä hankauspisteistä...

 

*

SAMAAN AIKAAN VIIDAKOSSA on Agricolassa ilmestynyt lisääntymispolitiikkaa käsittelevä kolumnini. Se antaa esimakua "Pakollisesti lapselliset" -kirjan sisällöstä.

 

Poliisi tarkkailee käsialaani

 

Byrokratia jaksaa aina yllättää älyttömyyksillään. Eihän se muutoin byrokratiaa olisikaan.

Uuden passin hakeminen olisi ollut parin tunnin temppu, jollei hakujärjestelmä olisi yllättäen ilmoittanut, että viranomainen haluaa nähdä nimikirjoitukseni kuuden vuoden välein. Kuuden vuoden! Mihinkähän psykologian alan tutkimukseen mahtaa perustua oletus, että ihmisen käsiala voi muuttua ratkaisevasti kuuden vuoden sisällä? 

Vai olenko siirtynyt jo johonkin riskiryhmään, jossa en itse ymmärrä kenen nimen signeeraan allekirjoituksiin? Vai onko taustalla jokin digikulttuurin mukanaan tuoma muutos, että digivälineitä käyttävien ihmisten käsiala rappeutuu nopeammin kuin heidän sormenjälkensä?

Piti siis varata aika nimmarin antamiseksi pollarille. 

Eikä sekään käy yhdellä nettivierailulla, vaikka kuinka eletään etäyhteyksien kulta-aikaa. Tampereen polisiilaitoksella ei varausjärjestelmän perusteella ollut YHTÄKÄÄN vapaata aikaa tammi-toukokuussa. Kangasalla sentään oli, minkä sattumalta huomasin. Sinne siis.

Luulisi, että TÄLLAISENA aikana viranomaisilla olisi parempaakin tekemistä kuin tarkkailla kansalaisten käsialoja. Mutta niin vain siellä Kangasalan poliisilaitoksella ystävällinen täti-ihminen odotti kärsivällisesti, että sain pyöräytettyä liukkaalle digialustalle jotain nimmariani muistuttavaa. Väkeä oli odotushuoneen puolella tiheämmässä kuin koronasäännökset sallisivat, ja silti tällaiselle byrokratian koukerolle piti varata erillinen aikansa.

Kangasalla yritin tunnistautua kirjastossa...

Ei minulla mitään Kangasalaa vastaan ole. Sen kirjastosta olen löytänyt melkoisen määrän uutuusfilmejä devareina, samalla tavoin kuin kaksi viikkoa sitten kävin Lempäälässä hakemassa sieltä pinon devareita sekä lapsen himoitsemaa Airbender-mangaa. Voisin oikein mielelläni käydä tunnistautumassa kirjastoissa vaikka kerran päivässä. Toisaalta, jopa minulla olisi parempaa tekemistä kuin käyttää kaksi tuntia päivästäni maskimatkailuun.

Pelkältä piruilultahan se tuntui. Viranomaisten elkeeltä, että noin vain ei sinulle passia anneta. Viiden vuoden välein pitää "tunnistautua", esittää omaa naamaansa passikuvakameralle, simuloida käsialaansa digikynällä, antaa rekisteröitäväksi sormenjälkensä kuin potentiaalinen rosvo ikään. 

Kangasalla käytyä ei mennyt kuin kaksi päivää niin valmis passi odotti R-kioskilla noutoa. Asiakirja oli siis järjestelmässä jo nimikirjoitusta vaille valmis siinä vaiheessa kun lähdin Kangasalle. Uusi nimmari ei kuitenkaan ole parempi representaatio minusta kuin vanha, niin kuin ei ole uusi valokuvakaan. Mutta tästähän ei viranomainen oikeasti välitä. Tärkeintä on kansalaisen hyppyyttäminen, saaminen tietoiseksi siitä, että nyt juokset byrokaatin eteen juuri sen mitättömimmän asian (nimikirjoituksen) vuoksi. Mitättömyyden ansiosta tiedät mikä on arvosi.

Kaiken lisäksi kollegani T kertoi, että hänelle tuli hieman aikaa sitten samanlainen kutsu saapua kirjoittamaan nimmarinsa poliisilaitokselle – mutta hän sai kuitattua kutsun puhelinsoitolla. Laki ei siis ole kaikille sama. Jotkut ovat vähemmän kansalaisia kuin toiset - tai kenties jopa vähemmän AUTENTTISIA itsensä kanssa kuin toiset?

Yhtä hyvin voisivat määrätä maskipakon pysyvästi. Niinhän olisimme entistäkin enemmän digitaalisen tarkkailun, varmennuksen ja tunnistautumisen armoilla.

Kolme viikkoa ensi-iltaan. Ehkä.

 

Muistelmissa varmaan keksin jalon selityksen sille, miksi lupaudun jokaiseen projektiin mihin kysytään, mutta oikeastihan motiivi on se yleisin mahdollinen: vain mukaan kysyttynä tuntee itsensä tarpeelliseksi olennoksi tässä yhteiskunnassa ja maailmassa.

 

Kun siis Terhi kysyi minua tuottajaksi teatteriprojektiin, jonka nimeäkin on mahdotonta markkinoida, saati aihetta, niin suostuin hetkeäkään empimättä. Näytelmän nimi on LIIAN RUMA RAISKATTAVAKSI, mikä herättää kenessä tahansa saman inhoreaktion ja odotuksen taiteeksi puetusta provokaatiosta kuin siinä ohikulkijassa joka kiljaisi "hyi kauheaa" kun näki minun aukovan näytelmän julistetta kirjastossa.

Mutta provokaatiostahan ei ole kyse. Tristan Selinin kirjoittama näytelmä käsittelee italialaista oikeustapausta ja etäännyttää sekä aihetta että skandaalimaista tapausta (2019) kuten pitääkin: näytelmän hahmot ovat yleistettävissä niin Italiaan kuin Suomeen, koska varsinainen teema on se, miten seksuaalisesta väkivallasta ei haluta puhua osana "yhteiskunnan sukupuolittavia rakenteita", kuten sen akateemisella kielellä muotoilisi. Näytelmän argumentti ja tyylilaji ovat aivan muuta kuin yleensä tällaisten seksuaalista väkivaltaa käsittelevien näytelmien kohdalla on totuttu odottamaan. Ei mikään sosiokriittinen ahdistusnäytelmä kuten "Miestä ei voi raiskata" muttei myöskään mikään teatterikriittinen metakappale kuten "Play Rape".

Vaatii kuitenkin katsojilta tietyn ennakko-odotuksen ylittämistä, että hän tohtii tulla katsomaan tällä tavoin nimettyä näytelmää. Silti, ja juuri teeman vuoksi, on mielekästä, että Terhi halusi ohjata näytelmän sen nimestä tinkimättä. Alaotsikoksi hän kuitenkin lisäsi "Feministinen operetti joka ei juuri laulata". 

Alaotsikko edellä näytelmää nyt pitäisi yrittää markkinoida Tukkateatterin hyväksi ja saada lipputulot täsmäämään tuotantokuluihin. Ajankohtainen tilanne & esittely löytyvät Tukan nettisivuilta.

Jos mainoksiin lisäisi, että näytelmän todennäköinen ikäraja on K-12 niin se ehkä välittäisi parhaiten tiedoksi, miten etäännytetysti aihetta käsitellään. Varsinainen draama muodostuu oikeastaan näytösten välillä, mutta sitäkin on vaikea selittää markkinoinnin tai edes teatteritaiteen kielellä. Some-markkinoinnista vastaava Kaisa ehdotti, että näytelmän ideaa avattaisiin kuvailemalla yksittäisten roolihahmojen näkökulmaa aiheeseen. Se taitaakin olla sekä paras että ainoa ratkaisu näytelmän avaamiseksi mahdollisille katsojille.

Jopa pressikuvien ottaminen näytelmästä on osoittautunut vaativaksi, koska tyylilajia on vaikea saada välittymään kuvan kautta. Samalla kun nyt harjoittelen ottamaan kuvia uudella järkkärillä, lavastimme kuvia varten täysin abstrakteja, näytelmän todelliseen ilmeeseen liittymättömiä tilanteita, joista napsin kuvia missä naiset tavoittelevat harsoon kätkeytynyttä Morsianta - jota näytelmässä oikeastikin esittää miesnäyttelijä.

Lupauduin projektin tuottajaksi joskus viime kesänä, kun korona-epidemian tulevista vaikutuksista oli heikkoja arvioita ja vahvoja varoitteita kaiken esittävän taiteen kannalta. Mutta teatterimaailman "show must go on"  -periaate on vuosisatoja kamppailut isompiakin epidemioita vastaan, ja jos jotain olen tässä talven aikana oppinut niin sen, että teatterin tekijöillä on vieläkin arvokkaampi asenne TEOKSEEN kuin kirjailijoilla: ratkaisevaa ei ole vastaanottajien määrä vaan se milloin tekijäporukka pitää teosta valmiina. Ja siltähän se näytelmän treenaaminen on tuntunut silloinkin kun on itse ollut näyttelijänä Terhin projekteissa, että ensi-illan jälkeen kaikki esitykset ovat teoksen hidasta hyvästelyä - siitäkin huolimatta että esitys voi hioutua paljonkin paremmaksi juuri elävän yleisön edessä.

'Elävän yleisön'... niin, korona-aikana kysymys ELÄVÄN yleisön kohtaamisesta on muuttunut suorastaan maailmankatsomukselliseksi voitoksi kaikesta siitä ahdistuksesta ja moraalisesta paniikista, mitä epidemia aiheuttaa yhteisöille. Kysymys konkretisoituu nyt siinä, että voimme paikallisten koronasääntöjen rajoissa ottaa samaan tilaan eli katsomon puolelle vain 10 ihmistä, joista vähintään 1 on pakostakin tekniikasta vastaava teatterin työntekijä. Media ei ole pahemmin aihetta käsitellyt eivätkä Avit ole sitä myöskään uskaltaneet ryhtyä avaamaan, mitä oikeastaan tarkoittaa "10 ihmistä samassa tilassa" -rajoitus. Mutta Tukkateatterin pj oli joulukuussa asiaa Pirkanmaan Avilta tarkistanut ja ohje on tällainen teattereille:

Yleisötilaisuuksissa pitää pystyä pitämään yleisöpuolella olevat henkilöt turvavälin päässä esiintyjistä. Mikäli illan aikana esiintyjien ja yleisön polut kohtaavat (wc, tai lämpiötilat tai keittiö) niin silloin 10 henkilön rajaan on laskettava esiintyjät mukaan. 

Näillä näkymin siis voimme pitää kiinni ensi-illasta 6. helmikuuta ja esittää näytelmää erittäin valikoidulle yleisölle. Periaatteessa tämänhetkiset korona-rajoitukset loppuvat 8.2., mutta uutisten perusteella ne eivät suinkaan sen jälkeen höllenny, vaan todennäköisemmin kiristyvät mutanttiviruksen aiheuttamassa uhkatilanteessa. On siis mahdollista, että näytelmä ei saa isolle yleisölle suunnattua perinteistä esitystä ennen kuin elokuussa osana Teatterikesää...

Anders Tegnell (runo)

Anders Tegnell

Viel’ elää Tegnell, kenpä ties,
Kuin tauti olis' poissa.
Hän elää niinkuin Ruotsin mies
Ja kuolee – tilastoissa.

On Tegnell virkatyössä vaan,
Siis lähimpänä Luojaa.
Tuo viisain poika Ruotsinmaan,
Hän kutsuu laumat suojaan.
Hänt’ ajan hurjan myrskyihin
Vie varmuus hyvään sanssiin.
Hän sopii niihin tietenkin
Kuin tehty kuolontanssiin.

Tää aik’ on ajoist' ankarin
Ja itkun aika varmaan,
Kun käsis' vieraan viruksen
On ohjat maansa armaan.
Kyll’ itkee moni huokaillen,
Ett’ kipu käy jo hengel'.
Mut itkiessä toisien,
Niin itkekään ei Tegnell.

Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
”Niin kauan huolta nähdä saa,
Kun tahtoo sitä kantaa.”
”Ken vaivojansa vaikertaa,
On tilastojen vanki,
Ei terveyttä maassa saa
Ken itse sit’ ei hanki.”

Tuo teot suuret kunniaa:
Tok’ nousee kruunu helttaan.
Ja Ruotsin tietä suorimpaa
Ne vievät happitelttaan.
Mut ruotsalainen meedia
Viel’ elää kansan suussa:
Kauniimpi karanteenia
On kuoro joka kuussa.

Kaarlo Kramsua mukaillen

Pajulahdella 27.7. 2020

© Soikkeli

Tallinnassa Eurooppaa simuloimassa

Keväällä lockdownin aikaan taisin toivoa lapsemme tavoin, että kesälle riittäisi kun pääsisi mökille, ja ehkä uimaan meressä. Toive palautui mieleen siinä vaiheessa, kun laiva puolivälissä Suomenlahtea alkoi jysähdellä jyrkästi lounaan puolelta tuleviin aaltoihin. Että ehkä tässä vielä päästään uimaan meressä. Se olisi hybriksen hinta, kun tappavan epidemian valtaamassa maailmassa kehtaa toivoa pääsevänsä merenrantalomalle.

Laiva tietysti selvisi Tallinnaan saakka turvallisesti. Edes aallokko ei ollut läheskään niin paha kuin viime joulukuussa Jaakon kanssa tehdyllä kaljoittelumatkalla. Puuskittainen tuuli vain tekee merestä pelottavan dramaattisen. Jää valittavaksi, istuuko sisällä laivan baarissa väistelemässä virus-tartuntoja vai ulkona laivan kannella napsimassa kahvilikööriä pelkoonsa. Väitän kyllä, että Pohjanmeren ylityksistä on jäänyt sellainen peruskammo keinuviin laivoihin, ettei sitä tavallisella risteilyturistilla osaisikaan olla.

Mutta Tallinna itsessään oli oikeastaan kauheampi kuin meri. Kaduilla, etenkin turistivyöhykkeellä, oli hiljaisempaa kuin mitä olen koskaan nähnyt. Olin kuvitellut matkan Tallinnaan olevan riittävä simulaatio eurooppalaisesta citymatkailusta, mutta enemmän se tuntui kuin olisi statistina Järvi-Laturin "Tallinnan pimeys" -elokuvassa.

Hotellikin oli omituinen. Steriilin siisti ja modernisoitu entinen tehdasrakennus, vähintään sata huonetta, mutta vain kourallinen turisteja. Pitkät tyhjät käytävät. Onneksi vierailu Jaakon suosittelemassa helvettiravintolassa (siis Porgussa) oli jälleen pelastava kokemus: maittavaa ruokaa, hienoa olutta, aidon ystävällinen palvelu. Fantsuinen talviloukko keskellä kesää.

Mutta tietenkään matkan omituisuus ei jäänyt siihen, että palaa hotellihuoneeseen juomaan marketin hyllystä haettuja laatukaljoja. Ylen iltauutisissa kerrottiin Tallinkin laivalla levinneistä tartunnoista, ja silti Ylen toimittaja (Nicklas Wancke) vain naureksi uutisia seuranneessa aamu-tv-mainoksessa: ketkäs uskaltavat seuraavaksi lähteä laivaristeilylle?

Siis: Suomessa tv-toimittaja voi pitää tappavaa epidemiaa VITSINÄ, samalla kun kaikki muut tv-kanavat ovat täynnä uutisia epidemian aiheuttamista ennätyskuolemista?
 

Pelastuslaiva irtoaa mustavalkoiseksi muuttuneesta Tallinnasta.

Kun laiva irtosi satamasta seuraavana aamuna, tuntui merikin jo tyyneltä verrattuna siihen, millaisen sairaan kupruisen mantereen tunsi jättävänsä taakseen. Matkustajia laivalla ei ollut senkään vertaa kuin edellisenä päivänä. Takakannella oli mukava istua ilman likööriäkin, aurinko pilkisteli pilvistyneen mantereen päältä ja poltti otsani karrelle. Kuuntelin ämppäriltä "Olive Kitteridgeä" äänikirjana. Se loppui juuri kun saavuttiin Länsiterminaalille.

Kävelin terminaalilta juna-asemalle kaljalootaa raahaten. Helsingissä oli jo oikea kesäpäivä, kadut täynnä sitä elämää joka Tallinnasta oli kadonnut, raitiovaunut kuljettivat suomalaisia alennusmyynteihin. Varmaan ne naureksivat kuten Ylen toimittaja ja löivät vetoa vaihtorahoistaan, että tuleekohan Intiassa vai Amerikassa uusi ruttoennätys.

Tamperelainen malli epidemiantorjuntaan

Tänä keväänä pääkaupunkilainen media on uutisoinut kilpailevasta naapuristaan Tampereesta vain kahta asiaa: että kaupunki on konkurssin partaalla ja että virusepidemia on pysähtynyt täällä lähes nollalukemiin.

Pääkaupunkiseudun mediaatekeviltä on jäänyt tajuamatta, että nämä kaksi ilmiötä korreloivat keskenään. Tappava epidemia on pysähtynyt täällä lähes nollalukemiin, koska kaupungin infrastruktuuri on hallitusti sortunut eikä uusille tartunnoille täten tarjoudu mahdollisuuksia.

Pääkaupunkilaisten onneksi tamperelainen pääministeri Sanna M on valmis soveltamaan tamperelaista epidemiantorjuntaa myös Helsinkiin.

Tampereen malli perustuu kansainvälisten torjuntamallinnusten merkittävään parannukseen. Kun muualla maailmassa sovelletaan viisiportaista asteikkoa epidemian torjunnan seurannassa, tamperelainen malli soveltaa peräti kuusiportaista asteikkoa seurannan torjunnassa.

Asuinalueet luokitellaan tamperelaisen asteikon perusteella seuraavasti:

1. Epidemiaa aiotaan tulla tukahduttamaan.
2. Epidemiaa ryhdytään hidastaen tukahduttamaan.
3. Epidemian leviäminen tullaan tukahduttaen hidastamaan.
4. Epidemian kasvun huippua pyritään tarkasti seuraamaan.
5. Epidemia hidastumista seurataan asiantuntijoita kuunnellen.
6. Epidemian hallinnan lisäämistä ryhdytään voimakkaasti edistämään.

Työttömien heikentämä asuinalue puretaan Tammelasta.

Kuudennen asteen hybridimallissa tartunnalle alttiit työttömien asuinalueet puretaan ja tilalle rakennetaan kaistale ohikulkuraitiotietä. Epidemian osoittaessa maltillistumisen merkkejä asuinalue voidaan luokitella lopulta ensimmäisen asteen vyöhykkeeksi, mikäli työttömistä ei löydy merkkejä asukkaiden jätevedessä.

Tamperelaista mallia varten kaupunkeihin perustetaan kansanopistollisten keskussairaaloiden läheisyyteen drop in -testauspaikkoja niille kansalaisille, joita vaivaa epävarmuus, ovatko he työttömiä vaiko eivät.

Drop in -testauspaikoissa voidaan puhallus- ja ulostenäytteestä selvittää kansalaisen ravitsemus, mikä 90% tilastoherkkyydellä osoittaa luokkapudokkaan. Positiivisen testituloksen saaneet alfatyöttömät pääsevät pantaseurantaan. Negatiivisen testituloksen saaneille myönnetään sdp:n votiivikynä.

Liikehdi, toveri, liikehdi.

Suomen kansan suojeluspyhimys

The Last Day (trilleri)

Kelpuutan "The Last Day" -romaanin (2020) osaksi Maailmanlopun Kirjastoa, mutta ei klassikkohyllyn lähellekään, vaan 'kuolevan lentokenttäpokkarin' osastolle.

Maailmanloppu selitetään jo kirjan alussa parilla sivulla. Maapallo on lakannut pyörimästä höpsön astronomisesta syystä, USA jäätynyt ja Euraasia paistunut hengiltä jättäen jäljelle vain ikuisen iltahämärän imperiumin, Britannian. Tästä allegoriasta (kuten brexitistä) saisi oikea kirjailija irti monin verroin enemmän kuin esikoisensa spefi-ideasta trillerikaavaan vääntänyt tiedetoimittaja Andrew Hunter Murray. Paljon samaa aivottomuutta ja ilmastouutisten eksploitaatiota tähän kirjaan on tuhlattu kuin fyysikko Al-Khalilin äskettäisessä maailmanloppuromaanissa "Sunfall". Kirjoja ei yhdistä tieteestä ponnistavan spekulaation monipuolisuus, vaan sen yksipuolisuus: yhden näppärän idean ja markkinointiprofiilin varassa myydään samaa katastrofipornoa kuin amerikkalaiset elokuvat.

Romaanin keskeinen idea maailmanlopuksi, planeettamme hidas pysähtyminen ja historian seisahtuminen "viimeiseksi päiväksi", tuo sille kaltaisiani lukijoita spefinkin puolelta, samoin kuin brexit-painajaisen äärimmäisyyksistä kiinnostuneita aikalaisia. Muutamassa vuodessa tämä romaani on kuitenkin unohdettu. Uusia konsepteja fiktiivisen maailmanlopun yllättävyyteen keksitään jatkuvasti ja brexitin orwellimainen kauhistelu vaihtuu pandemiapitoisempiin aiheisiin.

"The Last Day" -romaani alkaa tehokkaasti 2050-luvulta, katastrofin _jälkeisestä_ tilasta, joten kirjan alun ahmaisee jokaista kuvausta kiitellen. Mutta pari lukutuntia myöhemmin tarina muistuttaakin jo mitä tahansa trilleriä, missä nuori petetty sankaritar selvittää suurta salaliittoa gestapomaisten virkapahisten kopistellessa hänen kannoillaan. Paikkana on dystopiaksi muuttunut Lontoo, joten trillerin edellyttämät hiiviskelyt rivitalojen puutarhoista museoihin ja virastoihin tarjoillaan asianmukaisen kylmän nostalgian lävitse. Katastrofin jälkeinen yhteiskunta (vrt. brexit) rinnastuu siihen että natsit olisivat valloittaneet Britannian henkisesti."Sunfall'in" ja "The Last Day" -pläjäyksen jälkeen olen vakuuttunut, ettei siellä mitään henkistä pääomaa ole enää ollutkaan sitten Orwellin päivien.

Oman alalajinsa goottisilla kriteereillä jokainen maailmanloppuromaani on tietysti juuri niin hyvä kuin mitä se on juonikas toiveikkuuden pihistelyssä: maailma on rakennettu proosaperinteen aineksista jotka on kirjassa tarkoitettukin tuhottaviksi tai mädäntyviksi....  ja lukija jännittää kumpaan mitäkin ainesta käytetään (ja ketkä miljardit ihmiset kuolevat kuinka turhaan).

Näillä goottisilla kriteereillä "The Last Day" on sentään alalajinsa kunniakas edustaja, sellaisella kyynisen viihdyttävällä tavalla jota on tottunut odottamaankin brittiläisiltä "cozy catastrophe" -perinteen jatkajilta: maailman rakennettua se puoliksi syödään ja puoliksi tallataan. Tähän kyynisen toteavaan, virastojen kahvihuoneissa ja museoiden käytävillä viihtyvään kerrontatyyliin kuuluu  ylenpalttisen väkivallan ja kaiken erotiikan välttely. Edelleenkin on silti todettava, että oikean kirjailijan käsissä tällainen tyylitaju tuottaisi edes omaperäistä huumoria jos ei omaperäistä henkilökuvausta.

Haluan virkamieshallituksen

Kuusi viikkoa on nyt istuttu käsien päällä. 

Mutta sentään ne ovat HYVIN PUHTAAT KÄDET, huomauttaa Suomen hallitus.

Hallituksen sanotaan selvinneen toistaiseksi hyvin epidemiaa koskeneissa ratkaisuissa. Yhtäkään poliittista päätöstä en ole kuitenkaan nähnyt. Mikä tahansa virkamieshallitus olisi selvinnyt kriisistä yhtä hyvin, luultavasti paremminkin.

THL:n mukaan kansalaisia testataan nyt huippuvauhtia eli 8000 hengen päivävauhtia. Sen THL jättää mainitsematta, että tällä vauhdilla koko kansa on saatu testattua suunnilleen kahdessa ja puolessa vuodessa. Täytyy vain toivoa, ettei virus merkittävästi mutatoidu siihen mennessä. Muuten testikierros on aloitettava alusta.

Ikävähän sitä on ajatella, että iltauutisia katsellessa voi poliittisella eläimelläkin olla ikävä virkamieshallitusta. Verrattuna tähän demariutopiaan, jossa poliittiselta eläimeltä ei muuta odoteta kuin että demarimalliin käsi pesee käden.

 

Tiedän kyllä, että viruksia ei taltuteta poliittisella agendalla. Mutta kaikkialla muualla maailmassa näyttää epidemia dramatisoivan nimenomaan ne POLIITTISET vastakkainasetelmat epidemian jälkihoitoa odottavasta yhteiskunnasta.

Paitsi Suomessa. Täällä kaikki elävät oletusarvoisen tasa-arvoisesti bunkkereissa lopun ikäänsä. Kissanmaan luksustalojen ohi kävellessä ne tosiaan näyttävätkin yhtä hiljaisilta kuin Kalevan vuokratalot. Vaikka mahdollisesti luksustalojen omistajat viettävät karanteeniaan jossain pohjoisen huviloissa sampanjaa naukkaillen.

Missä sitten viipyvät kansalaisten kysymykset siitä, missä viipyvät hallituksen poliittiset avaukset siitä, miten kriisin jälkeinen yhteiskunta voisi vastata sitä tasavertaisuutta, jota meiltä toivotaan epidemian aikana kriisin pysäyttämiseksi?

Hesarin itsesensuuri politiikan osalta ei ole mikään yllätys, mutta eipä politiikkaa puhuta myöskään Kansan Uutisissa, joka onnekkaasti tulee meille juuri nyt pandemiakeväänä. Ainoastaan KU:n mielipidepalstalla voi nähdä anomuksia hallitukselle, mutta ei niissäkään politiikkaa puhuta.

Aivan kuin koko kansa olisi autuaasti unohtanut, mitä se puoluepolitiikka oikein tarkoittaakaan. Tai mitä poliittiset avaukset olisivat.... kuten  ehdotukset
:

· Varallisuuden rakenteellisesta siirrosta rikkaimmilta köyhimmille

· Vaarallisen työn bonuksesta palveluammattien eturintamassa uhrautuville

· Riskiyhteiskunnan uudelleenarvioinnista epidemian tarjoamilla opeilla

Kaiken muun päätöksenteon voisi ihan hyvin jättää virkakoneistolle. Ministerien poliittiset avustajapestit lopettamalla säästäisi lisäksi muutaman miljoonan, joilla voitaisiin perustaa erillinen selvitysministeriö tarkistamaan muiden ministeriöiden epäonnistuneet hankinnat ja kepulaiset koplailut. Niitähän kyllä riittää vastaisuudessakin, sitten, kun epidemian tappoprosentit alkavat oikeasti näkymään tilastoissa.

Ruotsalaisten survivaalileikki alkaa tuntua suorastaan houkuttavalta vaihtoehdolta, jos se on ainoa vaihtoehto pohjoismaiselle saattohoitodemokratialle. 
Tai Fär-saaret. Siellä näkyisi olevan 187 tilastoitua tartuntatapausta, 178 parantunutta, eikä yhtään kuollutta.

Turvaetäisyys lasketaan Ruotsissa fotosensitiivisesti.

Sannan päiväkirjasta

"13.4. Rakas päiväkirja, taas eletäänkin metkoja aikoja. Siitä pitäen, kun Vogue valitsi minut kaikkein aikojen kauneimmaksi pääministeriksi, on Suomen ulkopolitiikka ollut aivan kuuminta hottia kaikkialla Euroopassa. Löfvenkin sitä ääneen ihmetteli, että härregud miten voi saada kansan pysymään niin nuorena ja terveenä päivästä toiseen.

Hengitysmalli 2020: punamariini.

Hyvissä ajoin minä soittelin Tiinalle, että laittaisi meille hankintaan vähän jotain tyylikkäämpiä hengityssuojia kuin ne kamalat C-kupeilta näyttävät kuonokopat. Lehtikuvissa kun sellaisia toistuvasti näkee, niin ne tuovat mieleen kaikenlaista ikävää.

Tiina minulle lupasikin tilattavaksi pari miljoonaa huulipunan kestävää kasvomaskia. Mutta sitten asia tietysti vuoti lehdistölle ja asiasta tehtiin kauhea skandaali, vaikka HVK sai ihan sitä tavaraa mitä Tiina oli tilannutkin. Minä Tiinalle sanoinkin, että kai minä tällaiset asiat parhaiten tiedän, kun olen pää- enkä jalkaministeri.

Muuten on kansa ollut oikein tyytyväinen minuun ja minä kansaani. Antin kanssa olikin jo puhetta, jos saataisiin seuraavat vaalit järjestettyä kesään mennessä. Voguelta varmaan löytyisi joku kiva punainen kesämallisto, joka sopisi vaalijulisteisiin. Meidän porukoiden kannatus on nyt niin nousussa, että kansan voisi antaa valita pääpuolueen ja persupuolueen välillä. Pään ja persun välillähän tämä kansa ei yleensä eroa huomaa, jollei sitä punaisella piirretä.

Timon kanssa on näitä  asioita syvällisesti tutkittu ja todettu, että poikkeuslailla saa aikaan nykyään ihan mitä tahansa. Jos ei kansa muutoin pysy äänestyskoppien lähellä niin jatketaan sitä Uudenmaan karanteenia sitten vaikka syksyyn sakka. Sitä vartenhan se on Liikkuva poliisi olemassa että liikkuu jossain muuallakin kuin Tammelan torilla!"