TEKOSYITÄ VAI OIKEITA SYITÄ?

Olen täällä jo moneen kertaan kirjoittanut omista liikuntaan liittyvistä ongelmistani, jotka lähinnä kulminoituvat siihen iänikuiseen "en saa aikaiseksi" -ongelmaan. Lyhyitä spurtteja ja pyrähdyksiä lukuun ottamatta en ole aktiivinen liikkuja, mikä rassaa niin kroppaa kuin mieltäkin. Hyvinvoinnin "pyhässä kolminaisuudessa" mulla on tosi hyvä tilanne unen ja ravinnon suhteen, mutta kun kolmion yksi kulma puuttuu, ei se ole tasapainossa. Taustat tälle olen varmaan jossain vaiheessa osittain jo avannutkin, enkä niihin lähde sen enempää. Jotenkin ei itseä (eikä taatusti ketään muutakaan) kiinnosta enää ne tutut tarinat, jotka selittävät nykytilannetta - ei se niillä syillä avaudu eikä varsinkaan muutu miksikään. Ei hiihtokokemukset vuodelta 1976 tai paska liikunnanmaikka lukiossa vuonna 1987 liity mitenkään siihen, lähdenkö minä salille tai jumppaan vuonna 2019. On ihan turha ruveta miettimään, että jos omat vanhempani olisivat kannustaneet minua taitoluisteluinnostuksessani ja vieneet minut johonkin treeneihin (joita epäilen edes kauheasti olleen 70-luvulla), niin ehkä tänään olisin into piukassa lähtenyt luistelemaan koulun jälkeen tuonne kylän luistinradalle. (No okei, se mitä kuitenkin olen oppinut on, että vien lastani liikuntaharrastuksiin ja kannustan häntä olemaan oman elämänsä Usain Bolt, jotta hänellä olisi hieman parempi pohja liikunnalliselle elämälle.)

Juttelin alkuvuodesta abien kanssa stressistä ja sen hallinnasta. Muistutin heitä siitä, että aika usein se pahin stressi tulee tekemättömistä töistä ja teoista ja että on hyödyllistä pysähtyä miettimään miksi minä en saa aikaiseksi tuota asiaa. Jäin tuon tunnin jälkeen miettimään omia syitäni ja tekosyitäni sille, että en saa aikaiseksi harrastaa säännöllisesti edes niitä liikuntamuotoja, joista tykkään. Jotkut niistä ihan oikeasti ovat todellisia, jotkut taas niin tyhmiä, etten melkein kehtaa niitä tähän kirjata, mutta antaa mennä nyt kuitenkin. Oleellista ei kuitenkaan loppupeleissä ole se, onko syy oikea vai tekosellainen - syy kuin syy. Jos se estää meitä tekemästä jotain, ei syyn "oikeudella" ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että ne syyt saisi poistettua häiritsemästä omaa elämäänsä.

Lisäsin uuden tunnisteen tämän postauksen yhteyteen: "nolot jutut". Jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut niin sen, että jokainen oma nolo ajatus pyörii myös jonkun muun mielessä. Yksikään nolo juttu ei ole maailmankaikkeuden ainoa tai ensimmäinen ja suurin palvelus, mitä voimme toisillemme tehdä, on paljastaa omat nolot ajatukset. Tässäpä siis teille varsinainen mestarin lista syistä ja tekosyistä, joiden varjolla minä en lähde liikkeelle. Ja nyt jo juonipaljastus: postaus sisältää myös ratkaisun näihin kaikkiin!

Välimatka meiltä kaikkiin liikuntapaikkoihin on semmoinen, että liikkeelle on lähdettävä autolla ja edestakaisiin matkoihin menee noin tunti. Tämä on varmaankin se merkittävin syy sille, miksi varsinkaan iltaisin ei tule lähdettyä mihinkään. Kaiholla muistelen Helsingin aikoja, kun kuntosaleja ja uimahalleja oli 15 minuutin kävelymatkan päässä useitakin. Inhoan (ja vähän myös pelkään) talvella ajamista, joten tämä korostuu varsinkin pimeinä ja liukkaina kuukausina.

Olen aina sanonut, että inhoan kuntosalilla käymistä. Nyt kun olen tämän vuoden aikana käynyt muutaman kerran salilla, olen tajunnut, että kyse on juurikin tuosta käymisestä. Itse asiassa tykkään ihan hirveän paljon lihaskuntoharjoittelusta ja vaikuttaa siltä, että olen siinä jopa ihan kehityskelpoinen yksilö. Kyse onkin siis niistä kuntosaleista, niitä inhoan. Oma salini on tosi kiva, pieni, sympaattinen naisten paikka ja silti vihaan siellä olemista. En tykkää siitä, että sinne pitää lähteä, en tykkää siitä, että siellä on muita ihmisiä, inhoan siellä suihkussa käymistä ja laittautumista (jos siis menen sinne aamulla ennen töitä). Tykkään kuunnella musiikkia treenatessa, mutta kuulokkeiden käyttäminen on rasittavaa: nappikuulokkeet ei pysy korvissa, ihan kunnon kuulokkeet hiostaa ja painaa, kännykkä pitää olla mukana (ja mihin senkin laittaa?). Haluaisin kirjata jokaisen sarjan ylös muistivihkoon, mutta sitten pitää kantaa mukana sen hiton kännykän lisäksi vielä vihkoa ja kynää. Kännykkään ei voi kirjata, koska ilman lukulaseja ei näe. Kaiken lisäksi oma lempparisalini (siis sen verran, kun joku sali nyt voi olla lemppari) on ihan koulun vieressä, joten siellä on joku tyttöoppilas treenaamassa mun kanssa samaan aikaan 90% todennäköisyydellä. Juu ei. Rakastan mun oppilaita, mutta en halua hikoilla niiden kanssa vierekkäin makkarankuoreen pukeutuneena.

Mistä tullaankin treenivaatteisiin. Mulla on niitä aika paljon. Mun mielestä kivat treenivaatteet on tosi tärkeä motivaattori; ainakin itse saan aina semmoisen yyber-jumppapirkko-inspiraatio -fiiliksen, kun puen jotain kivaa päälleni. Mutta haluan myös, että treenatessa mulla on mahdollisimman kevyesti päällä ja nyt tullaan sitten turhamaisuus/itsetunto -osioon. En tunne itseäni itsevarmaksi trikoissa ja hihattomassa topissa muuta kuin kotioloissa. Heti jos menen ihmisten ilmoille noissa vermeissä, iskee päälle lievä häpeä ja epävarmuus. Tiedän, että se on ihan tyhmää, mutta niin vain käy. Pitkähihaisessa (kivassakaan) treenipaidassa ei ole kauhean kiva hikoilla! Ainoa todellinen kehonosa-syndrooma, mikä mulla on, liittyy alleihin ja se kulminoituu tietenkin hihattomiin toppeihin.

Nyt kaikki siellä jo huutavat, että kotitreeni hyvä nainen, treenaa kotona! Niinpä niin... Mulla on kaikki mahdolliset kotitreenejä tukevat varusteet. Luin just vähän aikaa sitten Anna Saivosalmen blogista jutun kotitreenivälineistä ja tajusin, että multa löytyy oikeastaan kaikki hänen listaamistaan härpäkkeistä (ja pari ylikin) ja lisäksi myös hänen mahtava kirjansa aiheesta. Olenkin haaveillut himassa treenaamisesta jo pitkään, mutta sitäkin vastustavia syitä on löytynyt vaikka kuinka.

Olohuone on oikeastaan ainoa paikka, missä meillä mahtuu treenaamaan. Aamulla se ei oikein onnistu, koska silloin herätän muun porukan (koska musiikki ja jyske). Silloin kun muut ovat kotona, ei treenaaminen ole kivaa; vaikka esim. mies suhtautuu kaikkeen mun tekemiseen ihanan kannustavasti, ei ole kauhean luontevaa pomppia keskellä olohuoneen lattiaa, kun hän istuu sohvalla ja tekee ristikkoa 😂 Muutenkin olohuone on ärsyttävä paikka; matto pitää kääriä rullalle, minkä jälkeen huomaa pölyt lattialla. Hyppiessä koko talo jytisee, eikä jumppakuminauhaa saa kiinni mihinkään. Kaikki tarvikkeet pitää kaivaa esiin ties mistä ja laittaa sitten takaisin paikoilleen ties mihin. Yksin kotona joogatessa kissa kiipeilee päällä ja keskittymistä häiritsee tyhjentämätön tiskikone tai ripustamattomat pyykit.

Keppijumppaa en ole voinut tehdä, kun on ärsyttänyt ihan älyttömästi se, ettei puisesta harjanvarresta saa hintalappua irti siististi, vaan se on jäänyt keppiin kiinni semmoisina rasittavina suikaleina. Hahaaaa, no okei, tämä nyt oli ihan läppä! Testasin vaan, että oletko vielä hereillä, kun tästä tekstistä on tulossa niin jumalattoman pitkä...

Mun ongelma siis on selkeästi se, että en halua lähteä kotoa pois, mutta en halua treenata kotonakaan. Heh, mahdoton yhtälö? Ei, ei ole, koska keksin tähän ratkaisun ihan muutama päivä sitten. Meille valmistui autotalli/varasto -rakennus loppuvuodesta. Olen odottanut tuota varastoa nyt jo useamman vuoden ajan ja olen sitä täyttänyt ja sisustanut tosi rauhallisesti (ettei siitä vaan tule seuraava rojunkeräyspaikka). Sisustaminen (eli hyllyjen ja laatikostojen kasaaminen) on ollut tosi hidasta, kun en oikein ole osannut päättää, mitä tulee mihinkin. Onneksi, kerrankin onneksi, olen ollut myös vähän saamaton tämän suhteen, koska tajusin just, että varastotila on niin iso, että saan sen toiseen päähän tehtyä itselleni oman treenaustilan. Siis ihan kunnollisen, lähes kymmenen neliön alueen, mihin saan mahtumaan kaiken treenaamiseen tarvittavan!

Olenkin nyt suunnitellut tuota tilaa lähes maanisesti lähipäivinä. Olen kerännyt kaikki mahdolliset laitteet ja välineet, mitä meiltä löytyy ja ostanut muutaman jumppamaton lattialle. Okein, vähän näyttää lähtevän lapasesta, koska ostin myös huonekalun (hyllykön) ja tekokukan (!!!) ko. tilaan ja tilasin sinne netistä pari kivaa julistetta. Mutta hei, olen vaan niin innoissani!! Kunhan saan sen valmiiksi, lupaan ottaa tilasta valokuvia ja näyttää ne teille.

Huh. Nyt ei ole jäljellä enää yhtään syytä, eikä tekosyytä. Ei yhden yhtäkään. Ainoa olisi, että en saisi aikaiseksi, mutta olen päättänyt, että niin ei tule käymään. Nyt voin vetää päälle just ne treenivaatteet, kuin haluan ja lähteä pois kotoa. Matkaan ei kuitenkaan mene kuin 30 sekuntia ja sen jälkeen olen omassa tilassani, missä voin huudattaa musiikkia just niin kovaa kuin haluan ja muutenkin tehdä ihan mitä lystään. Ja lopuksi kävellä takaisin kotiin sen puoli minuuttia ja mennä omaan suihkuun omassa rauhassani. Tila laitetaan kuntoon nyt ihan lähipäivinä, joten pääsen tekemään ekan treenin jo ensi viikolla. Ihan mahtavaa!

Mites teillä? Osaatteko treenata kotona vai pitääkö sieltä päästä pois? 

Mikä on osoittautunut parhaaksi kotitreenivälineeksi? 

Olisi kiva kuulla kokemuksia!

Hei, mahtavaa viikonloppua kaikille 💗 

Ajatelkaa - just kärvisteltiin marraskuuta ja nyt on jo helmikuu. Ihanaa!

 

p.s kaikki kuvat jostain netistä, unohdin katsoa osoitteet...

MIKSI LIIKUNTA JÄI?

Kun aikaisemmin syksyllä kirjoitin kolme juttua laihduttamisesta, oli mielettömän kiva huomata, että suurin osa muutama vuosi sitten tekemistäni tärkeistä ja isoista muutoksista tuli jäädäkseen ja voin olla tosi tyytyväinen itseeni. Silti olen ollut aika tyytymätön ja vähän vihainenkin itselleni jo pidemmän aikaa, koska tietyissä asioissa olen päästänyt itseni repsahtamaan. Elämäntapamuutoshan ei ole täysin onnistunut, jos muutos ei muutu tavaksi ja rutiiniksi. Toisaalta yritän ajatella - ja täytyykin ajatella näin - että projekti on vielä kesken. Miten se nykyajan suosituin mantra nyt menikään: ole itsellesi armollinen... Joo, tottahan tuo on. Mutta mun projekti kyllä kosahti siihen, että otin ton neuvon vähän turhankin kirjaimellisesti. Olin tosi tosi tosi armollinen itseäni kohtaan ja pikkuhiljaa jätin pois just ne uudet tavat, jotka eniten edellyttivät epämukavuusalueella olemista.

Liikunta jäi. Ei kokonaan, mutta se säännöllinen liikunta, josta sain niin paljon energiaa ja hyvää oloa. Sitä suren - ja myönnän, se on just se, mitä olen märehtinyt koko syksyn ajan sen sijaan, että olisin ottanut itseäni niskasta kiinni ja aloittanut uudestaan. Ihan sohvaperuna en onneksi ole ollut, arkiaktiivisuuteni on tyydyttävällä tasolla. Olen lähes koko päivän jalkeilla ja koulupäivän aikana tulee käveltyä yllättävän paikan, kun ei istu opettajan pöydän takana kaikkia tunteja. Lisäksi olen käynyt satunnaisilla joogatunneille ja kävelylenkeillä. Mutta ei tämä pelkästään riitä!

En ole luonteeltani kateuteen taipuvainen tyyppi. En ainakaan sellaiseen negatiiviseen, ikävän sävyiseen kateuteen, joka tukahduttaa kaiken positiivisen ympäriltään. Myönnän kyllä usein olevani vähän kade monesta asiasta; toisten ihmisten laulutaidosta, kyvystä säästää rahaa joka kuukausi edes pikkaisen, paremmasta autosta, kahden viikon etelänlomasta joka vuosi, pitkistä kiharoista hiuksista ja ei enää niin roikkuvista tisseistä. Ja kaikesta muusta tällaisesta ei niin kauhean tärkeästä. En kuitenkaan myrkytä itseäni tai muita näillä ajatuksilla, ne vain välillä tupsahtavat mieleeni ja pitävät yleensä sisällään myös hyvän mielen sen toisen puolesta. "Vau, onpa upeaa, että osaat laulaa noin hyvin!". "Ihanaa, että pääsette taas reissuun!".

Yksi asia kuitenkin on, josta olen ihan oikeasti kateellinen. En tästäkään ilkeällä tavalla, mutta sillä tavalla syvästi kateellinen. Kyse on ihmisistä, joille liikunta on tavalla tai toisella osa arkea, elämäntapa ja välttämättömyys. Haluaisin niin olla tuollainen ihminen ja eniten tietenkin ärsyttää se, että kysehän on loppujen lopuksi vain omasta itsestäni ja saamattomuudestani.

Joo, voisin ruveta selittelemään, että ei silloin 70-luvulla vanhemmilla ollut tapana kannustaa lapsia liikkumaan tai roudata harrastuksiin. Ja että ei tällä ruumiinrakenteella musta mitään juoksijaa tai taitoluistelijaa olisi voinut tullakaan. Tai että koulussa liikunnanopettaja sitten lopulta tappoi kaiken viimeisenkin innostuksen liikuntaa kohtaan nolaamalla mut Eltsun kentällä kaikkien nähden, kun juostiin tonniviissatasta. Näitähän riittää.

Liikunnan ilon löytäminen (ja sen ylläpitäminen) aikuisiällä ON vaikeaa. Mutta en suinkaan ole ainoa keski-ikäinen nainen, jolla on taustallaan noi kaikki "hyvät syyt". Kyse on ollut omista valinnoistani, omista tekemättä jättämisistäni, omasta mukavuudenhalustani - raaka tosiasia, mutta näin se vaan on. Kuten kirjoitin aikaisemmin, ehdin elää aikaa, jolloin liikuin enemmän, jopa niin, että koin myös sen liikunnan nautinnollisuuden ja koukuttavan vaikutuksen. Miksi sekin aika meni ohi? Ihmettelen vaan...Enkä ihan suoraan sanottuna keksi vastausta tohon, mutta nyt näitä kirjoittaessani olen myös tajunnut sen, että on turha jäädä märehtimään asiaa. Vielä joku aika sitten ajattelin, että mun pitää ensin löytää joku The Vastaus tähän, jotta homma ei lössähtäisi sitten taas uudestaan. Jep jep, not gonna happen! Nyt olen lopettanut asian märehtimisen ja lähtenyt liikkeelle. Projekti on käynnistynyt! Hitaasti, tosi hitaasti ja matalan kynnyksen kautta, mutta liikkeellä kuitenkin!

Vaikka ruokavalio onkin mun mielestä laihtumisen, hyvän olon ja hyvinvoinnin tärkein juttu, niin ainakaan mulla se yksin ei riitä. Kun luen aikaisempia kolmea kirjoittamaani juttua aiheesta huomaan, että ruokapuolella mulla ei oikeastaan ole mitään sen kummempaa viilattavaa isoissa jutuissa enää. Toki aina voi parantaa, aina voi syödä vähän vähemmän herkkuja jne., mutta siinä vaiheessa kun liikunta jäi, kilot alkoivat myös hiipiä takaisin ja energiatasot laskea. Eli ei auta kuulkaa selittelyt, ei auta höyrytetty parsakaali, ei auta mikään muu kuin kaivaa trikoot kaapista ja lähteä liikkeelle. Nyt ei enää auta tekosyyt ja mullahan niitä on riittänyt. Olen suorastaan Tekosyiden Kuningatar, kuten kohta huomaat.

Nyt ei ole tarkoitus pilkata ketään, ei ketään muuta kuin itseäni. Ajattelin, että mulle tekisi hyvää jatkoa silmällä pitäen kirjata nämä ylös muistutukseksi; jotta näkisin ja muistaisin konkreettisesti, kuinka älyttömiä tämä ovat. Ja haluan myös korostaa, että tiedän ja ymmärrän, että ihan oikeita, todellisia syitä liikkumattomuuteen on. On fyysistä sairautta, joka rajoittaa kaikkea liikkumista. On masennusta, joka kahlitsee sinne sohvan pohjalle. On kahden vuoden valvotut yöt huonosti nukkuvan lapsen kanssa, josta aiheutuva väsymys lamaannuttaa niin, että pelkistä arjen pakollisista tehtävistä suoriutuminen on lähes ylitsepääsemätöntä. On kolmen lapsen yksinhuoltaja, jolta puuttuu tukiverkosto ympäriltään ja joka ei vaan pääse lähtemään koskaan mihinkään. Mun mielestä on vastuutonta näille ihmisille sanoa, että "kuule, kyllä se mieli siitä kirkastuu, kun vaan lähdet liikkeelle" tai "teet kato semmosen intervallitreenin siinä vaiheessa kun vauva torkahtaa, keskimmäinen istuu potalla ja vanhin katsoo Pikku Kakkosta". Eli korostan, että tämä lista on tarkoitettu vain niille, joilla ei ole mitään todellisia esteitä lähteä liikkeelle! Tällaisia tekosyitä minä olen kehittänyt vuosien varrella ja voin kuulkaa kertoa, että nämä kaikki toimivat tosi hyvin...

Heittäydy marttyyriksi. Totea päivällä töissä ollessasi, kuinka mahtava sää ulkona on ja mieti koko päivä, että jos mulla nyt olisi vapaapäivä, niin lähtisin taatusti heti lenkille. Mut en mä nyt voi, kun on pakko olla täällä töissä. Jos sää on hyvä vielä kotiin tullessa, niin muista, että kohta kuitenkin sataa eli et enää kuitenkaan ehdi.

Uhriudu. Kyllä mä muuten lähtisin jumppaan, mutta mies ei ehdi kotiin viiteen mennessä, joten mun on ihan pakko jäädä kotiin lapsen kanssa. Tosiasiassa 10-vuotias olisi ikionnellinen, jos lähtisit ja antaisit sen edes hetken pelata pleikkaa ihan rauhassa niin, ettet ole koko ajan mäkättämässä siitä, kuinka "sunkin tekisi hyvää mieluummin vaikka liikkua kuin vaan möllöttää sitä ruutua".

Uhriutuminen toimii myös ruuanlaittoon liittyen. Kyllähän mä muuten olisin jo joogassa, mutta kun noille pitää tehdä ruokaa, joten en voi lähteä. Tässä vaiheessa kannattaa aktiivisesti unohtaa se, että pakastin on täynnä annosrasioihin pakattuja valmiita ruokia. (Ei ne kyl varmaan osaa käyttää mikroa...!)

Ei mulla ole sopivia varusteita. Oikeasti mulla ainakin on enemmän urheiluvaatteita, kuin kolmella jumppaohjaajalla yhteensä (koska niiden hankkiminen "herättää kivasti inspiraation aloittaa sen liikkumisen..."). Siltä varalta, että mietit, ettei kuitenkaan ole oikeaa kokoa, niin kyllä niitäkin löytyy - noin plusmiinus kymmenen kiloa molempaan suuntaan tästä nykyisestä.

Mitähän ne ajattelee musta siellä salilla, kun en osaa mitään. Tämä on paha - tämän edessä hiljenee jo hetkeksi. Tosiasiassa kuitenkaan kukaan ei katso sua, vaan keskittyy vain omaan tekemiseen. Sitä paitsi olet saanut ohjausta liikkeiden oikein tekemiseen ainakin 15 kertaa ja sulla on valmiiksi just sulle tehty saliohjelma (neljä sellaista). Ei siis toimi tämäkään.

Meidän olisi ehdottomasti pitänyt hankkia koira! Kyllä mä sitten lähtisin säännöllisesti lenkille, kun olisi pakko. Tosta kissasta ole mitään hyötyä, makaa vaan sohvalla tai sitten juoksee pihalla hiirten perässä. Ei se musta mitään välitä!

Mä oon niin huonossa kunnossa, etten voi mennä siihen jumppaan. Niin, paha tähän on käydä väittämään vastaan yhtään mitään... mistäköhän toi mahtaa johtua?

Mä oon niin kankea, etten pärjää joogassa. Edelleen - mistäköhän toi mahtaa johtua? Ja sitä paitsi, joogata voi ihan kuka tahansa, vaikka olisi kuinka kankea.

Just luin jostain, että sen Les Mills -jumpan uusi ohjelma lanseerattiin jo kaksi viikkoa sitten. Kannattaa varmaan mennä vasta sitten, kun se seuraava tulee, että pääsen kärryille heti alusta lähtien. Tähän en edes itse osaa lisätä mitään, tämä on niin käsittämätön...

Inhoan pimeässä ajamista ja koska se jumppa loppuu niin myöhään illalla, niin joudun ajamaan siinä pimeässä. Tämä toimii Suomessa lähes ympäri vuoden. Kesällä tähän voi laittaa vaikka ikävästi häikäisevän ilta-auringon (paistaa nääs meidän leveyspiireillä aina matalalta!).

Söin vähän huonosti aamulla / lounaalla / välipala jäi välistä. Tää on tosi hyvä! Ei voi liikkua, jos energiat on vähissä. Tohon voi vaihtaa tarpeen tullen myös "söin liikaa" - ei täydellä mahalla liikkuminen tunnu kivalta. Ja muista, että varsinkin jos ajattelit mennä uimaan, se voi olla jopa vaarallista!

Ja sitten vielä bonuksena loppuun paras, joka toimii joka tilanteessa ja kaikkialla. En mä nyt tänään. Mikä minä aikuinen ihminen olen mitään kellekkään mitään selittelemään??? En mä vaan nyt tänään. Tätä kannattaa kokeilla, jos mikään muu ei toimi. Been there, done that - tämä toimii aina!

Mites te muut? Onko lisättävää?

Jos olet vähääkään samassa tilanteessa kuin minä, älä missään tapauksessa ajattele, että "nyt mä ryhdistäydyn ja aloitan sen liikunnan - siis tammikuun eka päivä sitten loman jälkeen"! Lähde liikkeelle nyt heti! Mä olen nyt saanut pikkuhiljaa kankeasti aloitettua liikkumiseen taas ja voin kuulkaa kertoa, että olo on ollut ihan mahtava. Tietenkin myös fyysisesti, mutta myös henkisesti - olen tosi tyytyväinen, että sain pitkän tauon jälkeen selätettyä sen "liikuntamörön" ja heivattua kaikki noi tekosyyt romukoppaan. Just tänä aamuna olen itse asiassa menossa taas aamujoogaan ❤ Kirjoittelen vielä ennen joulua siitä, miten päästä liikkeelle pitkän tauon jälkeen. Mutta nyt ihanaa alkavaa viikkoa kaikille, älkää uuvuttako itseänne joulustressillä!

Reipasta päivää kaikille 💗

AAMUJOOGA ❤❤❤

Kirjoitin aikaisemmin syksyllä joogasta ja siitä, kuinka hyväksi se saa minut tuntemaan. Se tuntuu toki myös hyvältä, mutta kaikesta jäykkyydestäni ja kömpelyydestäni huolimatta tunnen itseni joogatunnilla (ja varsinkin sen jälkeen) myös hyväksi, suorastaan yli-ihmiseksi - siis omalla mittapuullani mitattuna. Haaveilemani kotona tehtävä aamujoogahetki on vielä ajatuksen asteella ja se iltaryhmä, mistä tuossa tekstissäni mainitsin, on jäänyt pois - tämä pimeä aika on semmoinen, että en saa illalla lähdettyä yhtään mihinkään. Suurimpana selityksenä syynä on pimeällä ajaminen, mutta kyllä mulla tänä syksynä on liikunnan skippaamiseen liittynyt kaikki mahdolliset muutkin tekosyyt. On suorastaan kamalaa, miten vähän olen itseäni saanut liikkeelle viime kuukausien aikana (tästä tulossa juttu lähipäivinä) ja se kyllä tuntuu olossa kaikin tavoin. Nyt onkin alkanut projekti tämän asian suhteen!

Nyt kun mulla on alkanut koulussa helpompi jakso, olen kartoittanut kaikki lähialueen jumppa- ja joogapaikat ja löysin kuin löysinkin sekä joogastudion, että jumppapaikan, missä molemmissa on tunteja aamuisin ja aamupäivisin. Eli just sitä, mitä mä tarvitsen nyt. Jumppaan pääsee myös virtuaalitunneille, joten ihan jokaiselle haluamalleni päivälle löytyy jotain! Koska aamut ja aamupäivät ovat olleen aina mulle parasta aikaa liikkua, niin nyt ei ole enää mitään estettä tai mahdollista tekosyytä sille, että lähtisin liikkeelle!

Eilen olin ensimmäistä kertaa joogastudiolla aamupäivän Hot Yin -joogassa ja voi hyvät hyssykät (öööh, kuka sanoo noin???) että oli ihanaa!! Olen vähän arastellut ajatusta lämmitetystä salista, koska en ole lämmön (enkä hikoilun) suurin ystävä, mutta 30 asteen lämpö ei yhtään haitannut. Okei, mulla oli kyllä liikaa päällä, mutta siihen osaan nyt sitten varautua ensi kerralla. Selitykseksi niille, jotka eivät tunne joogan eri muotoja: Yin-jooga keskittyy lihasten sijaan sidekudosten venyttämiseen ja vahvistamiseen. Erityistä huomiota kiinnitetään lantion alueen kireyden poistamiseen. Yin-joogan perusperiaatteena on harjoituksen tekeminen lihakset mahdollisimman rentoina, jolloin vaikutus kohdistuu sidekudoksiin. Venytykset ovat pitkiä, useita minuutteja kestäviä, sillä sidekudokset tarvitsevat aikaa venyäkseen. (suora lainaus täältä) Suosittelen Yin-joogaa kyllä ihan kaikille, vaikka joogaa muuten aristelisikin. Siinä ei siis tehdä mitään vaativia, varsinaisesti voimaa vaativia liikkeitä, vaan pääpaino on ihanan pitkillä venytyksillä. Mutta kyllä mulla tänään aamulla tuntui myös lihaksissa! Olen huomannut, että myös moni jumppapaikka tarjoaa Yin-joogaa lukujärjestyksessään, joten tunteja luulisi löytyvän, vaikka varsinaista joogastudiota ei lähistöllä olisikaan.

Olisipa ihana joskus päästää johonkin tämmöiseen paikkaan joogaamaan! (Kuva täältä)

Vielä kun oppisin keskittymään harjoitukseen ja "hiljentämään" pääni sisällä riehuvan höpöttäjän, niin olisin tyytyväinen! Mutta olen päättänyt, etten tästä (enää) ota stressiä, se varmaan tulee sitten aikanaan, kun harjoituksessa käy riittävän usein. Niinpä annoin eilen ajatusten vaeltaa venytysten aikana ihan rauhassa ja ehdin miettiä joulupöydän kalatarjottavat, abien tunnin sisällön ja lapsen joululahjojakin kävin mielessäni läpi.


Siis miten ihana ja energinen olo mulla olikaan koko päivän! Ihan kuin joku raskas villaviltti olisi karistettu harteiltani ja kerkesin päivän mittaan ihmetellä moneen kertaan, miksi liikunta taas kerran oli jäänyt pois mun elämästä! Huomasin illalla myös sen, kuinka levollinen ja hyvä fiilis mulla oli siitä, että olin tehnyt jotain jo päivällä. Olen näköjään kehittänyt syksyn mittaan aikamoisen itsensäruoskimis-stressin siitä, että en jaksa lähteä iltaisin jumppaan/joogaan ja eilen tätä fiilistä ei ollut, pelkkä tyytyväisyys itseensä. Aika mahtavaa!

Kuva täältä

Aamulla liikkuminen toki vaatii melkoista aikatauluttamista ja miettimistä; pitää muistaa pakata mukaan työvaatteet, meikkipussi, hiusten väkerrystarvikkeet jne. Lounaseväitä ei voi ottaa mukaan (pitäisi varmaan hankkia semmoinen kätevä, pieni kylmälaukku), vaan ne pitää käydä ostamassa kaupasta jumpan jälkeen. Mutta en kyllä näistä pienistä logistisista ongelmista viitsi valittaa, koska mulla kuitenkin on mahdollisuus harrastaa jotain ennen töitä.

Oletko sinä aamu- vai iltaliikkuja? Ihanaa tiistaita kaikille 💗