KORONAPÄIVÄKIRJAN VIIMEINEN LUKU

Olen päässyt nyt siihen pisteeseen, että ajattelin kirjoittaa koronapäiväkirjaan viimeisen luvun ja haudata sen sitten johonkin internetin syvimpään monttuun. Pandemia-aika on nyt antanut mulle kaikkensa; pelon, jännittämisen omasta tai läheisten (varsinkin iäkkäiden vanhempieni) sairastumisesta ja huolen globaalista tilanteesta. Olen tehnyt jättiläismäisen digiloikan, stressannut työstä ensimmäistä kertaa elämässäni siihen pisteeseen asti, että uuvuin ja sammahdin täydellisesti. Jäin sairaslomalle ja toivuin ilahduttavan nopeasti. Maksoin tuosta ajasta kovan hinnan eli uneni on edelleen rikki ja nukun vain lääkkeiden avulla, mutta tiedostan, että paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Olen tottunut ja sopeutunut koulumaailman uuteen todellisuuteen eli jatkuvaan sähläämiseen lähi-, hybridi- ja etäopetuksen välillä. Olen altistunut koulussa kymmeniä kertoja, mutta selvinnyt joka kerta säikähdyksellä. Kuten moni muukin, olen joutunut perumaan ja muuttamaan suunnitelmia arjessa ja loma-aikoina lukemattomia kertoja. En kuitenkaan enää päivittäin seuraa koronauutisointia, enkä myöskään käy lueskelemassa hörhö-keskustelupalstoja.

Ja nyt viimeisimpänä, sairastin koronan vihdoin itsekin. Selvisin helpolla, en usko, että olisin edes tajunnut sairastavani koronaa, ellen tietäisi varmuudella mistä ja keneltä tartunta tuli. Olin myös ainoa meidän perheessä, joka sairasti eli miehet pysyivät terveenä.

Päätin, että nyt lopetan elämisen koronan ehdoilla ja siirryn takaisin normaaliin elämään (noudattaen toki edelleen yleisiä varovaisuusohjeita, maskinkäyttösuositusta jne.). Ostin 10 kerran kortin joogasalille, missä kävin ennen koronaa ja toisen 10 kerran kortin pilates tunneille. Mulla on tässä jaksossa tosi helppo lukujärjestys, joka antaa mahdollisuuden käydä myös aamulla uimassa pari kertaa viikossa. 

Ellei tilanne muutu uudestaan pahempaan suuntaan, yritän olla puhumatta koronasta enää ikinä. Opetuksen yhteydessä siitä on pakko välillä höpistä, koska aihe tulee varmasti ylioppilaskokeen tehtäviin lähivuosina. Muuten toivotan koronalle nyt heipat ja totean, että vaikka opin tänä aikana paljon itsestäni, en tule kaipaamaan sinua millään tavalla!

 

Ja ei, mies ei ole pyynnöistäni huolimatta rakentanut taloon lisäsiipeä tätä unelmieni uima-allasta varten 😂 

Kuva herättää mussa ihanan rauhallisen ja seesteisen tunteen siitä, että kaikki on nyt hyvin ja edessä on suora ja tyhjä kaista kohti valoa ja tavallista elämää 💜💜💜

JOULURAUHAA JA HYVÄÄ MIELTÄ

Siinä missä marraskuu oli omituisen lempeä, on joulukuu ollut julmanpuoleinen. Syksy on ollut rankka, vaikkakin positiivisella tavalla, mutta kuitenkin. Olen tehnyt töitä ihan satasella koko ajan; tunteja on ollut paljon, minkä lisäksi olen tuottanut hirveän määrän uutta opetusmateriaalia. Ei siksi, että olisi pakko, vaan ihan vaan siitä ilosta, että työn tekeminen on ollut niin kivaa uupumusajan jälkeen. Jokaisen tunnin olen vetänyt ihan täysillä ja vaikka se kuinka kivaa onkin, vaatii se veronsa. 75 minuuttia toinen toisensa perään viikko- ja kuukausitolkulla täydellä pöhinällä on jo ihan fyysisestikin rankkaa (tätä on hankala selittää muille, kuin opettajille) puhumattakaan siitä, että aivot käyvät täysillä koko ajan. Mitään merkkejä mistään vaarallisesta väsymisestä ei ole, mutta kyllä nyt on aika hellittää hetkeksi ja laskeutua parin viikon koomaan. Vielä pari päivää opetusta, sitten jouluaatto läpi jollain ilveellä ja sitten... ensi lauantaina mä oikaisen itseni makuuasentoon ja vietän pari päivää pyjamassa kirjapinon ja suklaalaatikon kanssa. Paitsi että sitä suklaata ei kyllä kauheasti tee jostain syystä mieli, mutta yöpöydällä odottava kirjapino suorastaan huutaa mun nimeä tällä hetkellä.

"Jouluaatto läpi jollain ilveellä"... kyllä, tähän on tultu. Olen tajunnut parin viime vuoden aikana, että en ole enää ollenkaan jouluihminen. Nuorena, vielä perheettömänä, odotin joulua joka vuosi tosi paljon ja tykkäsin kaikkeen siitä liittyvästä - lahjojen antamisesta, joulukoristeluista ja etenkin jouluruuista. Jos joku mun lapsuuden perheessä edes uskalsi ehdottaa esim. kinkun vaihtamista kalkkunaan tai ylipäätään minkään perinneruuan poisjättämistä, suhtauduin asiaan kuin maailmanloppuun. Toki muutamat jouluruuat ovat mulle edelleen tärkeitä, mutta tajusin just viime viikonloppuna (siis silloin, kun tajusin, että joulu on 1,5 viikon kuluttua), että ei mikään niistä herätä mussa enää niin ehdottomia tunteita. Itse asiassa taidamme jättää kinkun tekemättä tänä vuonna kokonaan ja keskittyä lähinnä suppeaan kalapöytään.

Ne joulut, kun mulla vihdoin oli oma perhe ja lapsi oli pieni, olivat tietenkin aivan ihania. Ja sama perhehän mulla on edelleen, mutta nyt kun lapsi on jo (mua 4 cm pidempi!) teini, on se lapsijoulu-hössötyskin jäänyt ja tilalle on tullut lievä ärsyyntyminen koko jouluun. En oikein tiedä mistä tämä johtuu; kaupallisuutta on ollut jo ties miten pitkään, ei se mua haittaa sen enempää, kuin 15 vuotta sitten. Hössötystä on ollut aina, ei siis sekään. Joku vaan on alkanut tökkiä; en mitenkään jaksaisi kaivaa niitä vähän mauttomia ja törppöjä koristeita esiin varastosta ihan vaan parin päivän takia (jos en korjaa niitä pois ennen vuodenvaihdetta, ne jököttävät meillä vielä pääsiäisenäkin). Vietämme joulun pienesti mun vanhempien kanssa, kuten jo monena jouluna, joten työmäärä esim. ruokien suhteen ei ole mitenkään kamala, enkä myöskään stressaa siivoamisesta. Joku nyt vaan on, että joulu ei niin nappaa enää. Lahjojen antamisesta tykkään edelleen, mutta niidenkin määrä on luonnollisesti vähentynyt ja myös vaikeutunut: teini heittäytyi omituiseksi ja toivoi joululistassaan "ei mitään", että keksi nyt siinä sitten jotain! Toisaalta olen tosi ylpeä hänestä, että on ymmärtänyt sen, että turhan krääsän hankkiminen ei ole järkevää. Taidamme siis antaa muhkean ruskean kirjekuoren hänen kevään matkaansa varten (sitä, mikä on jo kahteen kertaan peruuntunut koronan takia) ja sitten ajattelin järkätä hänelle ja mulle jonkun hotelliyöpymisen loman aikana, johon voisi yhdistää leffan ja/tai kylpylän. 

Mies ja minä lähdemme huomenna viettämään yhteistä joululahjaamme, menemme Vanajanlinnaan ihan vaan relaamaan, syömään hyvin ja keskittymään toisiimme pitkästä aikaa. Arki vie niin mukanaan, että se toisen aito huomioiminen väkisinkin välillä unohtuu. Meillä on aina ollut tapana tehdä tämmöinen yhteinen "pakoreissu" kerran tai kaksi vuodessa ja tämä riittää meille oikein hyvin, emme sen kummemmin kaipaa mitään laatuaikaa - sitä onneksi koemme meidän arjen ja perheen yhteisenkin ajan olevan. Mutta kivaahan se kuitenkin on joka kerta 💗

En ole ehtinyt kirjoittaa, enkä juurikaan myös lukea muiden blogeja (saatikka käydä kommentoimassa) koko joulukuun aikana, enkä sitä taatusti ehdi ennen jouluakaan. Lomalla toivottavasti saan aikaiseksi kirjoitella enemmän, mulla on monta aihetta odottamassa. 

 

Taitaa siis olla aika toivottaa kaikille ihanaa joulua, joulurauhaa 

ja hyvää mieltä jo tässä vaiheessa 💗

OMITUISEN LEMPEÄ MARRASKUU

Marraskuu kohteli minua poikkeuksellisen lempeästi tänä vuonna. Tai itse asiassa kyse taitaa olla siitä, että kohtelin itse marraskuuta lempeästi ja metsä vastasi niin, kuin sille huutaa. Normaalisti tähän aikaan vuodesta aamut ovat kärttyisiä pimeyden ja peilikirkkaaksi jääksi jäätyneen hiekkatien takia, iltapäivällä kotiin ajaessa v**ttaa, kun on taas jo pimeää, eikä oikein jaksaisi mitään työpäivän päätteeksi, mutta ruoskii itseään silti esim. sen takia, että mennyt tänäänkään uimaan (koska pimeää, kylmää ja märkää, kuten Marika hienosti blogissaan kirjoitti marraskuun kirosta). Tänä vuonna en osannut kauhean paljoa kiroilla ja mököttää marraskuusta ja niinpä se humahti ohi vähän huomaamatta ja antoi jopa kauniita ja aurinkoisia päiviä aina välillä. 

Uskon, että tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että koska viime talvena rämmin syvällä pohjamudissa, ei tänä vuonna ollut syytä kiukutella pikkuasioista. Harmaa, tihku, jäätynyt tienpinta, pimeys - aika pieniä asioita siihen verrattuna, mikä vuosi sitten romahdutti mut sairaslomalle asti. Niin klisestä kuin se onkin, niin isojen vastoinkäymisten jälkeen sitä oppii arvostamaan pieniäkin positiivisia asioita. Elämä ja sen eri sävyt saavat oikeat mittasuhteet sen jälkeen, kun kaikki on ollut mustaa - tai mun kohdalla ei nyt sentään mustaa, mutta hyvin tumman harmaata kuitenkin.

Laitoin tänään Faceen ja Instaan tämmöisen postauksen tuon kuvan kanssa:

Olen oppinut Instaa seuraamalla (lähde: Satu Rämö), että mörönperse on islanniksi "morrarassinn" Sitähän tämä ikuinen pimeys tällä hetkellä on, mutta mieli on kuitenkin kepeä sen takia, että ajatukset eivät ole tuolla tasolla (kuten olivat tasan vuosi sitten). Että mörönperse tai ei, niin aurinko kuitenkin paistaa pään sisällä 💓

       Miten Sinä pärjäät morrarassinnin kanssa?

KOHTI UUTTA VANHAA NORMAALIA

Tämä postaus on tosi sekava ja poukkoileva - ihan vaan varoituksena kaikille 😂

Ihmisen mieli on kyllä omituinen! Tai ainakin tämän ihmisen. Tässä on nyt reilu 1,5 vuotta toivottu ja odotettu normaalin elämän palautumista kuin kuuta nousevaa ja nyt kun ollaan sen "vanhan normaalin" kynnyksellä, niin alkaakin hirvittää.

Olen tässä muutaman viikon ajan ihmetellyt sitä, että miksi mulla on semmoinen oudon kuristava tunne koko ajan, vaikka kaikki on hyvin; töissä on ihanaa, kotona kaikki hyvin ja muutenkin - ei mitään muita sen isompia ongelmia, kuin edellisessä postauksessa mainitsemani pihan syyshommien tekemättömyys (ja kaikki muut normaalit "pitäisi siivota ja tehdä sitä sun tätä" -angstit).

Tänään sitten tajusin hatarasti sen, mistä on kyse. Vaikka ollaan siirtymässä huonosta tilanteesta kohti parempaa, niin taas on edessä siirtyminen. Muutos. Taas kerran. Ei jaksais enää! Vaikka olen alusta lähtien vihannut halaamattomuutta, kättelemättömyyttä, maskien käyttöä, rajoituksia siitä, mitä uskaltaa tehdä, niin siihen kaikkeen oli juuri ehtinyt tottua ja sopeutua. Ja nyt sitten pitäisi taas tottua ja sopeutua johonkin uuteen, joka kuitenkin on vanhaa. Mutta uudenlaista vanhaa. 

Kirjoitettuna tämä vaikuttaa siltä, kuin olisin täysin sekaisin, mutta antakaas kun mä selitän parin esimerkin kautta. Inhoan maskin käyttöä töissä (kaupassa sen käyttö on ihan ok); kun puhuu maskin takaa monta tuntia putkeen, ääni käheytyy ja kurkku kipeytyy. Huulet rohtuvat ja naamaan tulee finnejä. Tulee kuuma ja hiki ja kaikkea muutakin ällöttävää. Mutta olin just ehtinyt tottua tähän kaikkeen ja nyt ehkä syysloman jälkeen alankin opettamaan naama paljaana. Näen vihdoinkin opiskelijoiden ilmeet ja myös ne mikroilmeet ("tämä ei vois kiinnostaa vähempää, mutta koitan nyt esittää tolle opelle, että olen kiinnostunut"). Mutta siis apua - miten mä osaan? Mitä jos mulla kuitenkin on kahdesta rokotteesta huolimatta oireeton tauti ja sitten tartutan ne kaikki opiskelijat? Miten mä opin sen uuden rutiinin, etten tunnin alussa laita maskia naamalle?

Kätteleminen ja halaaminen. Kuinka moni meistä pystyisi kertomaan 1,5 vuoden aikana tapahtuneet kättelykerrat esim. vuonna 2017? Mä olen kätellyt kolmea - siis kolmea! - ihmistä korona-aikana. Yhtä ekana kesänä ihan vahingossa ja lihasmuistista (sen jälkeen oltiin molemmat ihan paniikissa, että "mitäköhän tuli nyt tehtyä") ja nyt viimeisen kuukauden aikana kahta ihmistä niin, että ollaan tehty se yhteisellä päätöksellä: "nyt kun tässä tavataan ja tutustutaan ensimmäistä kertaa, niin eiköhän tässä nyt uskalla jo kätellä, kun kerran koronatilanne on jo niin hyvä (niin, minulla - ja ai, sinullakin - on jo kaksi rokotusta)". Työkavereiden kanssa halattiin, kun toivotettiin hyvää syyslomaa, mutta sekin oli semmoinen suunnitelmallinen ja yhdessä sovittu operaatio! Ihan hullua!

Ja asiaa tietenkin hämmentää entisestään se, että juuri kun oli ehtinyt aloittaa miettimisen ja harkitsemisen normaaliin siirtymisestä, uutisissa alkaa näkymään päivä päivältä taas enemmän se, että koronatilanne ei suinkaan ole ohi ja että osassa sairaanhoitopiirejä ollaan taas helisemässä. Vaikkakin rokottamattomien suhteen, mutta silti - kaikki tiedämme, että rokote ei suojaa 100% varmuudella tältä viheliäiseltä taudilta. Eli tilanne ei suinkaan ole ohi, josko koskaan tulee olemaankaan.

Normaaliin on kuitenkin pakko siirtyä ennemmin tai myöhemmin, elämä ei voi olla loputtomasti kasvomaskeja, halaamattomuutta, pelkäämistä. Mutta minkälainen se uudenlainen vanha normaali tulee olemaan? Tätä olen miettinyt tosi paljon tässä lähiviikkoina, enkä (tietenkään) osaa kertoa mitään oikeanlaisia vastauksia tähän. Isossa mittakaavassa toivon, että tästä pandemiasta opittiin jotain. Seuraava tulee kuitenkin jossain vaiheessa ja toivon ihan älyttömästi, että globaalisti osattaisi silloin toimia paremmin ja järkevämmin - nyt tuntui (ja tuntuu edelleen) jotenkin älyttömältä, että jokainen valtio toimi ja sooloili itsekseen sen sijaan, että oltaisi tehty enemmän yhteistyötä. Käsittääkseni YK:n johdolla ollaan parhaillaan perustamassa jonkinlaista yhteistä pandemiaryhmää, joka sitten seuraavalla kerralla pystyisi jollain tasolla "johtamaan" tilannetta. 

Henkilökohtaisesti toivon, että olisin oppinut elämän pienten asioiden merkityksen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, mutta en uskalla luvata, että muistaisin kaikki nämä pikkujutut enää vuoden (kahden?) kuluttua. Sen halaamisen ja kättelyn merkityksen. Sen, kuinka kivaa on nähdä ihmisten ilmeitä. Sen, että töihin ei mennä pikkaisen sairaana. Vaikka toivonkin vanhaan normaaliin palaamista, sitäkin enemmän toivon uudenlaista vanhaa normaalia. Siitäkin huolimatta, että se pelottaa.

Tavallaan myös kyllästyttää vatvoa aihetta edelleen ja tägätä postauksiin taas kerran  koronapäiväkirja, mutta teen sen, jotten unohtaisi. Haluaisin unohtaa, mutta en saa unohtaa!

Uudenlaiseen vanhaan normaaliin siirtymisen toivon tuovan tullessaan myös jonkin muun liikunnan, kuin vain ajoittaisilla kävelyillä käymisen. Marika kirjoitti niin hyvin aiheesta, että voisin copypeistata hänen kirjoituksensa suoraan tänne. En nyt koko kirjoitusta kopioi, mutta tämä:

Tällaiselle syntyjään liikkumattomalle ihmiselle kaikenlainen liikunnallisen elämäntavan tavoittelu on todellisen työn ja tuskan takana: oman lajin löytäminen on työlästä, lähteminen on työlästä, tekeminen on työlästä, ja suorituksen palkitsevuus on liki nollassa. Kun ei niin ei. 

Minulle uiminen / vesijumppa / vesijuoksu on ainoa mieluinen liikuntatapa, mutta en ole saanut mentyä hallille vielä kertaakaan, vaikka ne ovat olleet auki jo jonkin aikaa. Voisin selittää, että olen pelännyt altistumista, mutta kyllä se vähän selittelyn puolelle menee. En vaan ole saanut vielä aikaiseksi. Eka jakso oli rankka ja töitä oli tosi paljon. Jep, tämä selitys on kuultu jo ties miten monta kertaa. En uskalla mennä ruuhka-aikaan, koska mitä jos kuitenkin altistun... Tämä jakso on nyt paljon helpompi ja mulla on parina päivänä mahdollisuus lähteä töistä jo alkuiltapäivästä hallille, joka sijaitsee 5 min kävelymatkan päässä koululta ja on tuohon aikaan lähes tyhjä. Ei siis ole mitään tekosyitä jäljellä enää. Asiaa "pahentaa" entisestään se, että perheen molemmat miehet ovat alkaneet kuntoilla ihan kunnolla; toinen aloitti salilla käymisen, toinen ramppaa kuntoportaita ylösalas pari kertaa viikossa. Ja mitä minä teen? Mietin tekosyitä sille, miksi en pulahtaisi altaaseen tekemään sitä, mistä oikeasti tykkään! Ihan dorkaa touhua!

Olenkin nyt merkinnyt kalenteriin koko loppuvuodelle kaksi päivää viikosta, jolloin menen uimaan (tai tekemään jotain muuta vesiaiheista). Mulla tämä kalenteriin merkkaaminen ei ole koskaan tuottanut kauhean hyvää tulosta, koska sen kalenterimerkinnän voi aina vetää yli - "mun kalenteri, mun säännöt!" Huoh!

Mutta mitäs jos se uudenlaiseen vanhaan normaaliin siirtyminen tarkoittaisikin myös uudenlaisia rutiineja? Semmoisia, joita ei mietittäisi, vaan ihan vaan tehtäisi? Ilman miettimistä, ilman sen surkuttelua, että kun just nyt ei tee mieli...  En nyt uskalla luvata mitään, enkä sen enempää kouhkaa asiasta, mutta kyllä mulla jonkinlainen uusi ääni huhuilee tuolla takaraivossa. Se sama ääni myös muistuttelee siitä, että oletko huomannut, että rutiset ja rahiset polvista ja niskan alueelta... 

Loppuun vähän ruokaa. Ollaan oltu lihattomalla nyt koko lokakuun ajan ja vitsit, että on tuntunut hyvältä! On ollut ihanaa, että sekä mies, että myös teini haluavat pitää tästä kiinni ja he kun ovat meistä kolmesta ne kaksi selkärangalla varustettuja, niin ollaan syöty pelkästään kasviksia (ja pari kertaa viikossa kalaa, mikä on meidän etukäteen sovittu "lipsuminen"). Olimme nyt syyslomaviikolla Tampereella yhden yön minilomalla ja ihan sattumalta löydettiin upea ravintoa Muusa. Söimme listalta toisiltamme maistellen kolme alkuruokaa ja kolme pääruokaa (ja yksi jälkkäri, jota ei jaksettu syödä loppuun...). Kaikki oli ihan superhyvää, mutta noiden kukkakaalien vuoksi voisin ajaa Tampereelle kerran viikossa - en ole ikinä syönyt noin hyvää kasvisannosta! Onneksi resepti löytyy Soppa365 -sivuilta, tarkoitus on yrittää tehdä annos perjantaina ihan täällä kotioloissa.

Tämä oli näkymä juuri ennen, kuin aloin nuolemaan lautasta... 😁

 

Kyllä tämä tästä - se uusi vanha normaalikin! Vai mitä mieltä sinä olet? 

Miten ajattelet tästä? 

Osaatko olla ajattelematta liikaa (mikä ainakin mulle olisi se ihanin tilanne tällä hetkellä)?

LUKIHÄIRIÖINEN MUNALOMALLA

Ihan alkuun varmaan pitää vähän avata tota otsikkoa... 💛😂💛 Mullahan on tosi paha lukihäiriö, mistä jothuen oikoluen aina kaiken kirjoittamani Wordilla. En sen takia, etteikö virheitä saisi tehdä, vaan ihan sen takia, että välillä kirjoitan ihan käsittämättömiä virheitä, jotka häiritsisi lukijaa. Tai ei varmaan häiritsi, mutta mua itseäni ärsyttää tietää, että mun teksti on aina täynnä virheitä. Huomaan muiden mokat, mutta ne ei haittaa mua ollenkaan, vain omat virheet häiritsee ihan kamalasti. Samaan häiriöön liittyy jonkinlainen oppimisongelma, joka oli mulla tosi iso juttu lukiossa ja okiskeluaikoina, mutta eihän niitä silloin mitenkään huomioitu. Olin vaan omasta mielestäni vähän hidas ja tyhmä - luojan kiitos olen oppinut ymmäträmään nämä asiat myöhemmin ja osaan tukea omia opiskelijoitani tähän aiheeseen liittyen.

Niin, siis se munaloma! Olen koko alkukesän viestitellyt yhden vahnan opiskelijan kanssa siitä, että käydään kahvilla joku päivä, kun hän vaan on huudeilla. Tänään taas yritettiin löytää sopivaa aikaa, mihin minä sitten totesin, että loppuviikko ei käy, koska ollaan silloin "minilomalla Turussa". Vastaus oli, että "no ei voi mitään, hyvää munalomaa teille, teini ei varmaan ole mukana, haha". Olin ensin ihan että mitä hittoa, mutta sitten kun luin oman viestin uudestaan huomasin, että olin tosiaan kirjoittanut munalomalla 😂Miniloma, munaloma - melkein sama asia 😁

Postauksen tarkoitus oli kuitenkin kertoa (vaikka kaikki sen varman ymmärtääkin), että Emma ja blogi ovat nyt pienellä minilomalla. En oikein jaksa kirjoittaa mitään, vaikka välillä mieli tekisikin (koska niin vaivaalloista avata kone... haha), enkä näin ollen myöksään käy kommentoimassa teidän ihanien kirjoituksia, vaikka ne käynkin lukemassa. Tämä helle ja se, että saavutin vihdoin sen vaiheen lomasta, jolloin annoin itselleni luvan olla tekemättä mitään saa aikaan sen, että en tosiaan saa aikaan mitään. 

Mutta se on ihan ok. Meillä on ohjelmassa pieniä päivän - parin pyrähdyksiä sinne sun tänne, muuten vaan ollaan, nukutaan aamulla pitkään (minä ja teini) ja ollaan vaan. Uupmuksen aikaan kaikki lääkärit sanoivat mulle, että paras lääke on uni ja oh boy, minhän olen nukkunyt enemmän, kuin monena kesänä yhteensä. 

Ja hei, tätä kirjoituksta en oikolukenut, joten kaikki ne, jotka eivät itse ole lukihäiriöisiä, näkevät mitä se tarkoittaa! 💛

 

Ihanaa kesää ja hellettä kaikille niille, jotka siitä nauttivat! 

Ja ne, jotka ovat kuin minä - kyllä tämä viimeistään syyskuussa helpottaa 💗

JO JOUTUI ARMAS AIKA

Istuin tänään yksin tyhjässä luokassa ja seurasin tietokoneen kautta striimattua kevätjuhlaa. Talo oli tyhjä lukuun ottamatta muutamia opettajia, jotka olivat vielä printtaamassa kurssipäiväkirjoja, korjaamassa viimeisä kokeita ja siivoamassa työpöytäänsä. En muista, milloin olisin itkenyt niin paljon, kuin tänään itkin etäjuhlaa seuratessani. Itkin sekä ilosta, että surusta. Ilosta sen vuoksi, että minä ja kaikki muut selvisimme tästä vuodesta. Iloa tuottaa aina myös opiskelijoiden uskomattoman upeat esitykset, jotka nyt oli videoitu siellä sun täällä ja koottu sitten upeaksi 50 min etäohjelmaksi. Surusta itkin sen vuoksi, että opiskelijoiden - vaikka suurin osa heistä onkin selvinnyt aika hienosti - kaikista esityksistä puski läpi korona-ajan aikaansaama väsymys, ahdistus ja pettymys nuoruuden parhaiden hetkien menetyksestä. Itku muuttui kuitenkin lopussa taas iloon - Suvivirsi avaa mulla padot joka vuosi.

Kuva täältä

 

En ole kova itkeskelijä yleensä. Patoan surun helposti sisääni ja vaikutan varmaan silloin aika  tunteettomalta. En itke hautajaisissa tai järkyttäviä uutisia kohdatessani. Itken paljon herkemmin ilosta ja varsinkin kolmessa tilanteessa: Suvivirren kajahtaessa, Gaudeamus Igituria laulaessa ja häissä. Hitto, olen itkenyt kerran niin vuolaasti minulle tuntemattomien ihmisten häissä, että ihan hävetti. Ai niin, neljäskin varman itkun paikka on silloin, kun Suomi voittaa jääkiekon MM-kultaa ja Maammelaulu kajahtaa; toivonkin siis itkeväni myös ensi sunnuntaina!

Jäljellä on enää huominen yo-juhla, joka onneksi voidaan toteuttaa niin, että ylioppilaat saapuvat koululle ja myös me ryhmänohjaajat saamme olla paikalla. Osa huomenna valkolakin päähänsä painavista ovat oman ryhmäni opiskelijoita ja kyseinen ryhmä on ollut kautta aikain ihanin. Itken huomenna siis myös ihan hitusen verran sen takia, että jään kaipaamaan heitä ihan kauhean paljon. Siinä vaiheessa, kun nousemme seisomaan laulamaan Gaudeamus Igituria, tiedän jo etukäteen parkuvani ääneen niin paljon, että nuorisoa varmaan naurattaa. Heh, se taitaa olla mun opetustavassakin kantava tekijä - se, että mulle ja mun kanssa saa nauraa.

Kuva täältä

 

On vaikea selittää sitä, kuinka läheisiksi opiskelijat tulevat sen 3-4 lukiovuoden aikana ja kuinka vaikea heistä on luopua. Joka kevät (ja nykyjäänhän myös joulukuussa valmistuu tosi moni) tuntuu siltä, että en kestä, älkää lähtekö! Onneksi tosi moni pitää yhteyttä myös jälkikäteen ja tulee välillä jopa koululle moikkaamaan.

Lähden lomalle sikäli ristiriitaisissa tunnelmissa, että virtaa olisi ollut jatkaa vielä vaikka kuinka. Kevään sairasloman takia mulla on koko jakson ajan ollut semmoinen tunne, että olisin juuri aloittanut uuden lukuvuoden ja että olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä. Olen ollut niin onnellinen siitä, että opettamisen ilo ja flow palasivat takaisin - se oli asia, mitä pelkäsin talvella eniten; mitä jos romahdankin uudestaan. 

"Suostun" nyt kuitenkin jäämään lomalle, joka tänä vuonna ihan varmasti on erilainen, kuin viime kesänä, jonka elin unettomuudesta ja uupumuksesta johtuvasta sumussa. Tänäkään kesänä ei ole tarkoitus reissailla tai tehdä mitään muuta sen kummempaa, kuin olla kotona, uida, rapsutella puutarhaa ja tehdä päivän - parin kestäviä kotimaan reissuja. Ja muistutuksena kaikille niille, joita opettajan pitkä kesäloma ottaa nuppiin: me emme ole koko kesää lomalla, vaan osa kesästä on ns. kesäkeskeytys-aikaa, jolta emme saa palkkaa. Lukuvuoden aikana tehdyn työn palkka jaetaan niin, että tilille ropsahtaa jotain myös kesäkeskeytyksen aikana.

Nyt alan lakkaamaan kynsiä, ajelemaan säärikarvoja talven jäljiltä (haahhhha), testaamaan sukkahousujen sopivuutta (yök) ja miettimään, minkä mekon laittaisi päälle huomenna. Jokavuotinen perinne on myös jättää tämä asupaniikki viimeiseen iltaan...

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille ja onnittelut kaikille valmistuville, sekä vanhemmille, joiden lapsi valmistuu joltain asteelta huomenna 💛💛💛 

Kuva täältä

PIELEEN MENNYT HAASTE JA KAIKENLAISTA SEKALAISTA LÖPINÄÄ

Pieleen menneellä haasteella en nyt tarkoita edellisessä postauksessani julistamaa nopein voittaa itselleen kirjan -kilpailua, vaikkakin vähän kyllä ihmettelen, että eikö kukaan tosiaan halua itselleen kirjaa  "Totuus Harry Quebertin tapauksesta"?? Sen siis saa vain ilmoittamalla halukkuutensa, minä maksan postikulut. Sovitaanko niin, että viikko on vielä aikaa lunastaa sen itselleen, sitten annan sen jollekin kaverille.

 

Mutta se, mikä meni pahasti pieleen, oli Annukan kirjoittamasta kivasta "Kolmen peruspäivän plus-miinus-päiväkirja" -postauksesta herännyt inspiraatio tehdä samanlainen juttu. Annukka totesi itse kirjoituksessaan, ettei säännöllisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen tunnu omalta jutulta ja olen itse tässä(kin) asiassa samanlainen, kuin hän. Kirjoitin ko. postauksen kommenttipuolelle, että "Mä en itsekään osaa pitää säännöllistä kiitollisuuspäiväkirjaa; jotenkin se tuntuu kauhean teennäiseltä jo parin päivän jälkeen, kun arjessa ne päivät kuitenkin on aika lailla sitä samaa viikosta toiseen. Ja sitten tuntuu pöhköltä kirjata ylös 17 kertaa peräkkäin "aamusmoothie oli hyvää" - se saman toistaminen jotenkin vie sen onnellisuuden pois siitä pikkujutusta."

Kuitenkin ajatus siitä, että tuon tekisi muutaman päivän ajan, tuntui kivalta ja niinpä sitten tällä viikolla olen tuollaista päivän plussat ja miinukset -päiväkirjaa yrittänyt pitää. Mutta kuulkaas, ei onnistu, ei sitten millään! Kaikki on tällä hetkellä niin ällönlällyn positiivista, että ihan naurattaa. Minähän olen perusluonteeltani hyvin positiivinen, mutta tällä hetkellä se menee ihan överiksi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että uupumuksesta selviytyminen ja ilo normaaliin elämään palaamisesta on niin pinnalla, että se värittää kaiken vaaleanpunaiseksi hattaraa- ja vaahtokarkkeja -hötöksi!

Osaan normaalistikin nauttia arjesta, sen pikkujutuista, enkä yleensä negaile ihan kamalasti. Mutta kun tällaisesta normitilasta kävi hetkellisesti ihan pohjalla, niin nyt se normaali arki ja sen pikkujutut tuntuvat niin käsittämättömän isoilta jutuilta, että menee tosiaan ihan komiikan puolelle. Yritin siis ensin kolmen päivän ajan tehdä tätä, mutta kun lista näytti pelkkää plussaa, jatkoin tätä vielä viikon verran. Mutta ei, en saanut yhtäkään negatiivista juttua listalle, mikä on tietenkin täysin epärealistista normaalissa elämäntilanteessa, mutta kun tässä hattarassa nyt mennään vielä tällä hetkellä, niin näin siinä pääsi käymään.

 

Ensinnäkin kaikki jutut, mitkä normaalistikin merkkaisin plussan puolelle, menevät tällä hetkellä ihan överin puolelle. Pari esimerkkiä. No työ ja opettaminen tietenkin; luokassa olen niin hörhön innokas koko ajan, että korona-ajasta täysin uupuneet opiskelijat piristyvät siellä edes hetkeksi, kun olen koko ajan niin täpinöissäni. Orvokit, nuo normaalisti vähän inhokki-kukkani, joita kuitenkin laitan ruukkuihin keväällä ihan vaan sen takia, että kestävät hyvin kevätsään vaihtelua. Normaalisti vähän yrmistelen niitä varsinkin aamuisin, kun en silloin yleensä ole ihan parhaimmillani, mutta nyt käyn suunnilleen silittelemässä niitä joka aamu ja olen ihan haltioitunut siitä, kuinka kauniita ne ovat! Jokainen onnistunut (arki)ruoka saa mut tällä hetkellä tuntemaan itseni oman elämäni MasterChefiksi - ihan peruspöperöstäkin hykertelen ihan onnessani. Ja näitä nyt voisi jatkaa loputtomiin; ilahdun, ilostun, liikutun ja suorastaan herkistyn ihan käsittämättömän pienistä jutuista. Mikä tietenkin - kaikesta koomisuudesta huolimatta - on ihan mahtava juttu, koska se osoittaa sen, että olen päässyt uupumuksen aiheuttamasta alakulosta irti. Eiköhän tämä vähitellen tasoitu takaisin siihen normaaliin peruspositiivisuuteen, jonka seassa kuitenkin aina välillä on niitä miinuksiakin mukana. Näin ainakin toivon, koska vähän jo kaipaan sitä "normaalia itseäni", joka ei hyrskähdä itkuun nähdessään aamun työmatkalla joutsenpariskunnan pellolla loikoilemassa. Rajansa kaikella!

Mutta miksi niitä miinuksia sitten ei tullut? Vastoinkäymisiä ja jopa paskojakin juttuja toki on ollut, mutta niihinkin kaikkiin olen suhtautunut tosi omituisella "no mutta onhan tässä sentään se hyvä puoli, että..." -asenteella. Jälleen pari esimerkkiä:

Äkillinen helleaalto tuntuu ihan mahtavalta ja ihanalta, vaikka normaalisti inhoan kuumuutta varsinkin siinä vaiheessa, kun ollaan vielä koulussa.

Mies on purkanut meidän ikivanhan kasvihuoneen (oli täällä tontilla valmiina ja on jo varmaan 30 vuotta vanha) ja sen purkujätettä on edelleen pitkin pihaa, vaikka mies niitä ansiokkaasti onkin kaatopaikalle kärrännyt. Mä olen ihan vaan, että ei haittaa, vaikka onkin noin kauhean näköinen toi piha tällä hetkellä.

Ötökät on heräilleet kylmän kauden jälkeen ja normaalistihan mä olen ihan sairaan ötökkäkammoinen. Nyt olen ihan onnessani, ihanaa, että meidän pihalla on pölyttäjiä.

Yhtenä aamuna oli maito loppu ja normaalisti, jos en saa 2 - 3 aamukahvikuppiini maitoa, menee vähintään koko päivä pilalle, joskus saatan mököttää siitä (itselleni) jopa parin päivän ajan. Nyt vetelin naama irvessä mustaa kahvia sokerin kanssa (jota siis en normaalisti lisää kahviin) ja pahasta mausta huolimatta ajattelin yltiöpositiivisesti, että saahan tästä sen aamun herätyksen kuitenkin.

Töissä on tullut sitä tyypillistä loppukevään sälää "tämäkin pitäisi vielä ehtiä tekemään ennen kesälomaa" (plus ensi syksynä voimaan astuvan opetussuunnitelmauudistuksen ja oppivelvollisuuden laajentamisen aiheuttamat käsittämättömät määrät lisätyötä, joihin kentän pyynnöstä huolimatta ei annettu lisäaikaa, vaikka korona). Näistäkin kaikista olen ihan vaan zen ja hoen mielessäni "olen vaan töissä täällä" -mantraa. Yhtenä päivänä rehtori aloitti kahvihuoneessa "minulle on tullut semmoinen ajatus ensi vuodesta, että..." jolloin keskeytin hänet toteamalla, että "varmuuden vuoksi sanon jo etukäteen EI". Haha, ei taida tulla henkilökohtaista palkanlisää tänäkään vuonna!

Uima-allas on viime syksyn ja talven jäljiltä lähinnä liejuallas, mutta sekään ei haittaa - olen vaan ihan että no putsataan se kohta, vaihdetaan vesi ja aletaan sitten taas pulikoimaan! 

Yksi asia, mikä pääsi aidosti miinukset -listalle ihan heittämällä oli se, että suunnitelmissa tälle illalle oli mun kahden läheisimmän ystävän meille tuleminen ja "tyttöjen illan" -viettäminen. Korona-altistusepäilyn johdosta ilta kuitenkin peruuntui ja vietän nyt perjantai-iltaa itsekseni. Se ei sinällään ole mikään ongelma, mutta harmittaa tosi paljon (miehet ovat vanhempieni mökillä pitkää viikonloppua viettämässä). Ottaa aivoon tosi paljon, kuinka monta kivaa juttua korona on tavalla tai toisella pilannut!

Vietän siis loppuillan punkkua juoden ja tehden elämäni ekaa parsakeittoa. Mähän en tykännyt parsasta nuorempana, mutta nykyjään olen ihan hulluna siihen. Tuossa viimeisessä kuvassa on vinkki ihan superhyvään annokseen: grillattua lohta ja jättikatkarapuja, hernetahnaa ja keitettyä parsaa. Parsoja ei tietenkään tarvitse nykertää ja solmia ruohosipulilla, kuten tuossa olen tehnyt - silloin vaan oli semmoinen nykertämisfiilis.

 

Toisaalta tähänkin tämän päivän miinukseen kuulin just äsken ihanan jutun: lapsi on tänään ollut isänsä ja mun isän kanssa merellä ja ovat saaneet saaliksi pari haukea. Juuri tällä hetkellä isäni opettaa pojalleni hauen perkaamista, mikä on täsmälleen sama muisto, mikä mulla on lapsuudesta omaan isoisääni liittyen. Ja se hauki tullaan valmistamaan just samalla tavalla, kuin silloin mun isovanhempien mökillä: hauki keitetään, lisukkeeksi perunaa ja muna-voi-kastiketta. 

Voihan elämä, kuinka ihanaa osaatkin välillä olla!! 💛💛💛

p.s. niin siis haluaisiko joku sen kirjan...?

TYÖUUPUMUS vai ÄÄRIMMÄINEN STRESSIREAKTIO?

Palaan nyt ainakin vielä kertaalleen vähän laajemmin tähän uupumisaiheeseen. Kuten jo aikaisemmin totesin, niin nämä ovat itselleni tärkeitä päiväkirjamerkintöjä, mutta toki olen myös iloinen, jos joku nyt tai tulevaisuudessa saa näistä kirjoituksista apua tai ajatuksia oman tilanteensa suhteen. 

Heti alkuun täytyy korostaa sitä, että lähes kaikki tässä tekstissä on joko ihan vaan omia ajatuksiani tai sitten semmoista mutu-tuntumaa aiheesta eli varsinkaan ihan "oikeaan" työuupumukseen liittyvä teksti ei pohjaudu suoraan mihin lähdeteokseen. Kun jäin sairaslomalle, haalin kauhean määrän luettavaa aiheeseen liittyen, mutta en oikein jaksanut tarttua näihin kirjoihin. Aina kun aloitin jotain, koin heti hyvin vahvasti, että tämä ei koske minua, vaikka työuupunut olenkin. En tunnistanut teoriaa, faktoja tai fiiliksiä, jotka kirjoista välittyivät (ja lisäksi olin niin loputtoman väsynyt siinä vaiheessa, että kaikki perusdekkaria syvällisempi teksti oli väsyneille aivoilleni ihan liikaa).

Myönnän, että vähän myös pelkäsin noita kirjoja! Pelkäsin, että paljastuu joku syvällinen, psykologinen juurisyy tälle kaikelle, joka johtaa koko nykyisen elämäni (ja opettajuuteni) kyseenalaistamiseen ja päädyn epätoivoisena, jos en nyt vaihtamaan alaa, niin muuttamaan kaiken, mitä ja miten olen tähän asti asiat tehnyt. Koin kyllä tosi syvästi jo aika pian, että tuollaisesta ei kohdallani ole kyse ja tätä tukivat myös käyntini ammattilaisten juttusilla, joiden kaikkiin kysymyksiin pystyin napakasti vastaamaan "ei". Siis kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, jotka olisivat saattaneet nostaa pintaan jotain lapsuuden tai myöhemmän elämän juttuja, joista tämä kaikki johtuisi. Tietenkin on asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten olen tässä kriisissä käyttäytynyt: vahvimpana ehkä se, että olen hoivaajaluonne (tiedän syyt tähän luonteenpiirteeseen oikein hyvin) ja tästä syystä esim. koin huolen opiskelijoiden jaksamisesta liian voimakkaasti. En kuitenkaan ole liian hoivaajaluonne, eli esim. tuota oli turha lähteä penkomaan sen syvällisemmin. Olen myös luonteeltani minä hoidan kaiken -tyyppi, mutta normaalielämässä siitä ei ole mulle koskaan haittaa, päinvastoin; asiat tulevat hoidettua (hyvin, haha), kun minä teen ne.

Pintaan alkoi vähitellen nousemaan kaksi asiaa. Ensinnäkin jatkuvasti toistuva sana normaalitilanteessa. Kaikki kietoutui tämän ympärille: mitään tällaista en koskaan ollut kokenut normaalitilanteessa, kaikki oli mulle ihan uutta. Työuupumus on (ainakin suurimassa osassa tapauksia) pitkän prosessin tulos, jossa ihminen syystä tai toisesta uupuu työtilanteeseensa ja siitä on sitten seurauksena kaikki samat oireet, kuin mullakin. Avainsana tässä on myös pitkä aikaväli. Mulla kaikki tapahtui niin nopeasti ja poikkeustilanteessa, että en ihan lähtisi vertaamaan tilannetta "oikeasti" työuupuneisiin. No joo, pitkä ja lyhyt aika ovat tietenkin suhteellisia käsitteitä - itse elin äärimmäisessä stressitilanteessa 24/7 noin 11 kuukautta, mikä tietenkin on ihan hiton pitkä aika. Mutta jos sitä verrataan jonkun muun 11 vuoteen, niin aika tuntuu melko lyhyeltä.

Toisekseen aloin vähitellen taas ajattelemaan kuin biologi ja tajusin olevani 100% oppikirjaesimerkki kaikesta siitä, mitä biologian kursseilla opetan opiskelijoille stressistä! Tämä on lempiaiheeni (mulla on yksi kokonainen kurssi tästä aiheesta), joten koitan pitää teorian lyhyenä ja mahdollisimman yksinkertaisena... 🙈🙋 Stressi on hyvä asia! Stressi pitää meidät hengissä! Stressi on fysiologinen reaktio, jonka taustalla on tietyt stressihormonit ja niitä erittävä hermoston osa (sympaattinen hermosto). Ongelma vaan on se, että Homo sapiens on evolutiivisesti niin nuori laji, että meidän elimistömme ei ole ehtinyt muuttua noista savannin ajoista Itä-Afrikassa tähän 2000-luvun hektiseen elämäntapaan. Elimistö ei siis tunnista tai erottele stressoreita toisistaan, vaan reagoi kaikkiin tilanteisiin edelleen samalla tavalla: stressihormonien määrä kohoaa nopeasti ja ihminen säilyy hengissä leijonan hyökkäyksestä (no okei, harvemmin varmaan selvisi, mutta noin niinkuin yksinkertaistettuna). Kun tilanne oli ohi, oli parasympaattisen hermoston vuoro rauhoittaa tilanne ja stressihormonien taso laski. Nykyihmisen leijona vaan valitettavasti on jotain paljon pitkäkestoisempaa ja siksi stressihormonien määrä pysyy jatkuvasti koholla ja tarvitaan keinoja, joilla parasympaattinen hermosto saataisi aktivoitua. Suomeksi sanottuna: pitää osata chillata riittävästi ja riittävän usein!

Suurin osa meistä taatusti tietää, mitä nämä keinot ovat: pyhä kolminaisuus uni - liikunta - ravinto. Ja juu, tiesinhän minäkin, mutta kun...  Keväällä 2020 menetin unen, mikä johti nopeasti siihen, että liikunta jäi, mitkä yhdessä johtivat siihen, että aloin syömään liian vähän / liian paljon / ihan liian huonosti. Ja tähän lisättynä ennennäkemätön ja -kokematon pandemia, työmäärä, stressimäärä, epätietoisuuden määrä, pelon ja epäuskon määrä, huolen määrä - you name it, kaikki asioita, jotka pitivät stressihormonien tason korkealla jatkuvasti, eikä palautumista päässyt tapahtumaan, koska pyhä kolminaisuus oli ihan vinksallaan. Ja tätä sitten jatkui 11 kuukautta. Ei ihme, että myös psyyke alkoi hajoilemaan ja masennuin lievästi!

Biologi minussa suorastaan riehaantui, kun kaikki tämä selkeytyi mielessäni ❤ Toki olin asian tiedostanut alitajunnassani koko ajan, mutta kun stressireaktio on tapissaan, sitä ei ihminen ajattele ihan normaalisti. Molemmat psy-alkuiset lääkärini nyökyttelivät hyväksyvästi, kun selitin heille tätä. Molemmilta myös kysyin hieman pelokkaasti, että olisiko tämä nyt tässä, vai pitääkö tätä oikeasti alkaa kaivelemaan sieltä jostain psy-alkuisesta paikasta tarkemmin? Ja molemmat totesivat, että ei tarvitse, kyllä tämä oli tässä, jos oikeasti koet olosi hyväksi. Tapaan molemmat vielä kontrollin merkeissä myöhemmin keväällä, mutta veikkaan, että yhteinen polkumme päättyy niihin tapaamisiin.

Unesta en suostu luopumaan enää koskaan. Olen koko aikuisikäni kärsinyt ajoittaisista uniongelmista, mutta nyt ensimmäistä kertaa puhuttiin kuukausista ja myös nähtiin, mihin se voi johtaa. Uni ei ole vieläkään palautunut luonnolliseksi (tokkopa se mulla koskaan palautuukaan), joten ihan rauhallisin mielin nukun lääkkeiden turvin. Mulle on löytynyt hyvä lääke, joka ei varsinaisesti ole unilääke, vaan unta korjaava. Sen kanssa oli vähän säätämistä ensin, mutta nyt oikea annos ja aika, milloin otan sen illalla, ovat löytyneet (ja lääkäri rauhoitteli, että kyseinen lääke ei aiheuta riippuvuutta ja sitä voi turvallisin mielin käyttää).

Liikuntaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut suhtautumaan oikealla tavalla. Se on nyt toinen päivittäinen lääkkeeni, mikä on vaan otettava, vaikka ei aina hotsittaisikaan. Olen ottanut tosi rauhallisesti: lähinnä vaan kävellyt leppoisia lenkkejä ja tehnyt lyhyitä ja lempeitä kotijumppia (kehonhuoltoa ja venyttelyä). Mielialan kohetessa on pikkuhiljaa myös ruvennut tekemään mieli kohottaa sykettä, mutta sen suhteen olen ottanut tosi maltillisesti. Pahassa stressitilanteessa keho kun ei tunnista myöskään liian rankkaa liikuntaa palauttavaksi, vaan kokee myös sen stressin aiheuttajana. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on hyvin rauhallinen ja kärsivällinen suhtautuminen kaikkeen tähän: liikunta on tällä hetkellä vain ja ainoastaan palauttavaa ja näin saa olla siihen asti, että koen hyväksi tehdä asioita kovemmalla sykkeellä.

Ruuan suhteen olen edelleen vähän retuperällä; kotona ollessani aamupalat ja lounaat ovat edelleen melkoista sitä sun tätä -sillisalaattia, mutta iltaruokien suhteen tilanne on jo huomattavasti parempi. Mun pitää selkeästi lisätä aika paljon ruuan määrää, mutta tästä en ole niin huolissani. Tiedän, että osaan korjata ruoka-asiat helposti sitten, kun palaan töihin (nyt kun kaikki muut palikat alkavat olla taas kasassa).

Pyhän kolminaisuuden lisäksi tarvitaan tietenkin muitakin asioita, jotka tuottavat iloa ja mielihyvää. Luojan kiitos mulla on kaikki hyvin kotona, maailmassa on lukematon määrä vielä lukemattomia kirjoja ja pian pääsee pihalle tekemään keväthommia (tästä olen kyllä hieman suolainen, kuten noi teinit sanovat: miksi tänä vuonna ei voinut olla samanlainen kevät, kuin viime vuonna, jolloin olisin tähän mennessä ehtinyt jo tehdä ja istuttaa vaikka mitä...). Ja vielä loppuun se yksi asia, mikä mulle tuottaa suunnattomasti iloa ja mielihyvää: oma työ, jota pääsen taas tekemään kolmen viikon kuluttua ❤

Kuva on jostain netin syövereistä. Ihan paras ❤

Huhhuh, tulipa pitkä sepustus - mahtoikohan kukaan jaksaa lukea loppuun asti? 😂 

Tässä oli nyt kuitenkin "lyhykäisyydessään" minun tarinani ja diagnoosini. Tiedän, että tosi tarkkana ja herkkänä pitää olla vielä pitkään, varsinkin jos töihin paluu tapahtuukin etäopetukseen. Siinä tapauksessa on tehtävä ihan päivittäinen tsekkilista kalenteriin asioista, joihin täytyy muistaa kiinnittää huomiota. 

Mutta hei, mulla on toiveikas ja luottavainen olo kaiken suhteen tällä hetkellä!  

❤❤❤

ENSIMMÄISIÄ HAPAROIVIA (JÄRKEVIÄ?) AJATUKSIA

Olin jo ehtinyt mennyt nukkumaan, mutta uni ei ollut tullakseen ja mieleen alkoi pulpahtelemaan ajatuksia, jotka ensimmäistä kertaa tuntuivat jotenkin jäsennellyiltä ja ehkä jopa vähän järkeviltäkin. Ei silti kannata odottaa tästä postauksesta mitään loogisesti etenevää ajatuksenvirtaa, kyseessä on enemmänkin välttämätön tarve kirjata näiden ajatusten ja tunteiden ensimmäinen versio ylös, jotta saan niitä työstettyä jatkossa eteenpäin. Ja hei, jos tämä teema kyllästyttää, niin ei tarvitse lukea eteenpäin, ymmärrän oikein hyvin ❤

Kirjoittaminen on minulle helpoin tapa jäsennellä ajatuksiani, jälleen kerran. Olen kyllä puhunut miehelleni (lähes kyllästymiseen asti) tunteistani ja hän on ihanasti jaksanut kuunnella minua, vaikka myöntää itsekin, ettei oikein pysty ymmärtämään kaikkea. Päällimmäisenä hänellä kuitenkin on huoli minusta ja kuulemma toive saada minut takaisin. Tuntuu aika sydäntä särkevältä kuulla hänen sanovan noin. Toisaalta tuo yksi lyhyt lause myös kertoo minusta tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa; en ole oma itseni. Rehellisesti kyllä vastasin hänelle, että ihan varmasti saat minut takaisin ja itse asiassa, olen edelleen tässä, vaikka en ihan omana itsenäni kuitenkaan.

Olen päässyt puhumaan myös erinomaisen psykiatrin kanssa, mutta en oikein saa näistä keskusteluista mitään irti. Tämä lääkäri on sitä koulukuntaa (tai en tiedä, ovatko kaikki psykiatrit?), että ei vastaa minulle mihinkään, eikä neuvo minua mitenkään. Ja tämä on ihan ymmärrettävää - mitä hän voisikaan sanoa? Huomaan "suorittavani" näitä keskusteluita; en oikein osaa sanoa ihan tarkasti, mitä ajattelen, vaan ajaudun tilanteeseen, jossa sanon mitä ajattelen minun pitävän sanoa. Ehkä suhde tämän lääkärin kanssa pitkän päälle osoittautuu rakentavaksi, olettaen, että tästä pitkäaikainen suhde ylipäätään kehittyy.

Sairaslomaa on nyt takana reilu pari viikkoa. Työuupumus ei ole virallinen diagnoosi (mikä tuntuu nykymaailmassa jotenkin ihan älyttömältä), vaan keskivaikea masennus, mikä jostain syystä häiritsee minua tosi paljon. Ei sen takia, että pitäisin masennusta hävettävänä asiana tai pelkäisin diagnoosin lyövän muhun jonkun leiman, mutta kun en koe sen olevan ihan oikea diagnoosi. Toki lääkäri oli tästä osittain samaa mieltä ja sairaslomatodistukseen kirjattiin myös työuupumus. Sain masennusseulasta melko korkeat pisteet, mutta kun vastasin kysymyksiin, en vastannut siihen, miten ajattelen omasta elämästäni ja minusta, vaan jokainen asia liittyi ajatuksiini työtä kohtaan. Ja toki melkein vuoden jatkunut jatkuva hälytystila pään sisällä saa aikaan masentuneita ajatuksia, mutta pidän sitä eri asiana, kuin masennusta. En tiedä saatteko kiinni tästä? Annan muutaman esimerkin kohdista, mitä kyselyssä ruksasin.

Tulevaisuus pelottaa minua. No totta hitossa, mutta ei koko elämän mittakaavassa vaan siinä, että kuinka kauan tämä poikkeustila jatkuu töissä. Muuten olen ihan luottavainen tulevaisuuden suhteen, enkä millään tasolla pelkää sitä (sen enempää kuin kukaan täysjärkinen ihminen 2000-luvulla pelkää).

Olen pettynyt itseeni. Joo kyllä, en mielestäni ole suoriutunut korona-ajan opettajuudesta haluamallani tavalla, mutta järki sanoo, että olen vetänyt just niin hyvin, kuin olosuhteet ovat sallineet. Tähän liittyykin yksi tämän illan oivalluksista, siitä lisää vähän myöhemmin.

Saadakseni aikaan jotain minun on suorastaan pakotettava itseni siihen. Haha, näinhän se on mulla aina; korona tai ei, olen suorastaan mestari siirtämään asioita seuraavalle päivälle (tai mieluiten seuraavalle viikolle). Eikä tämä koskaan ole masentanut mua, korkeintaan ärsyttänyt (yleensä tosi paljon). Tämä toki on korostunut nyt viimeisen vuoden aikana, mutta jotenkin sitäkin pidän melko normaalina reaktiona tilanteeseen: jos hommien tekeminen ärsyttää, kyllä kait tämmöinen luonteenpiirre nousee esiin selkeänä ja kirkkaana.

Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan. Tämä pitää ihan 100% paikkaansa tällä hetkellä, mutta myös se lienee melko normaalia tässä tilanteessa. Vedin kyselyssä yli kohdan ärtynyt ja kirjoitin tilanne vittuuntunut! Mainitsin tästä myös lääkärille, mutta en oikein ottanut hänen reaktiostaan selvää, koska keskustelimme maskien takaa. 

Uni on ainoa todella huolestuttava asia edelleen ja sitä koitetaan nyt korjata jollain uuden ajan lääkkeillä, jotka eivät ole niin stydiä tavaraa, mitä olen vetänyt elokuusta lähtien. Ihan hyvä juttu, vaikka ensimmäisten iltojen kokemukset eivät ole olleet rohkaisevia. Pitää kuulemma antaa kokeilulle aikaa viikon verran ja sitten testataan jotain toista lääkettä. 

Masennusta toki on niin montaa tyyppiä, kuin on ihmisiäkin ja ehkä mä oikeasti olen masentunut. Koen kuitenkin jostain tosi syvältä ja voimakkaasti semmoisen tunteen, että kyse on oireesta kaikkeen viime vuoden paskaan liittyen, ei siitä, että olisin oikeasti masentunut. Tunnen edelleen päivittäin iloa (päivä päivältä enemmän), nauran asioille, jaksan nousta sängystä aamulla, käydä kävelyllä, tehdä ruokaa. Olen toki kyllä aika hukassa ajatusteni kanssa, mutta ne eivät ole enää synkkiä samalla tavalla, kuin olivat vielä kuukausi sitten. Jos kyse olisi ihan "oikeasta" masennuksesta, niin ei kai siitä parannuta ihan tosta vaan, muutamassa viikossa?

Työuupumuksenkin miellän tilaksi, joka kehittyy pitkän ajan kuluessa ja joka liittyy oikeasti siihen, että oma työ ei ole mielekästä ja alkaa sen vuoksi ahdistaa. Mulla tilanne kehittyi niin nopeasti, että olenkin alkanut käyttää mielessäni enneminkin sanoja työväsymys ja työvitutus. Kun mikään ei mene niin, kuin haluaisi ja suunnitelmat muuttuvat jopa viikoittain. Olen aikamoinen kalenterifriikki ja yksi opettajan työn ihanuudesta onkin se, että mulla on aina elokuussa täysin pomminvarma suunnitelma koko lukuvuodelle. Tiedän tunnin tarkkuudella, mitä tapahtuu milloinkin ja voin suunnitella asioita ja oppitunteja sen mukaan. Olen aina kontrollissa! Viimeisen vuoden aikana kontrolli hävisi kokonaan ja olen nyt vasta sairaslomalla tajunnut sen olleen yksi uuvuttavimpia asioita mulle sen jatkuvan pään sisäisen hälytystilan lisäksi.

Takaisin siihen olen pettynyt itseeni -kohtaan. En ole normaalitilanteessa mikään perfektionisti, mutta senkin uhalla, että kehun itseäni nyt liikaa, voin sanoa olevani sen verran hyvä opettaja "luonnostaan", että ei mun tarvitse ponnistella ollakseni hyvä tai tehdä töitä sen eteen kauheasti. Ja luonnollisesti saan hyvää mieltä ja tyydytystä säännöllisesti siitä, että olen hyvä työssäni. Kestän normaalisti kuitenkin myös huonosti menneet tunnit; ne ovat tietyllä kierolla tavalla jopa yksi oman työni hyviä asioita. On ihan tervettä säännöllisesti huomata, että ei olekaan täydellinen. Oikeassa elämässä heitän parhaan työkaverini kanssa yläfemman tällaisen tunnin jälkeen ja totean voittaneeni "viikon paskin tunti" -palkinnon (meillä on tämmöistä hauskan kieroutunutta huumoria työkavereiden kanssa). Ikinä en ole menettänyt yöuniani epäonnistuneen tunnin jälkeen (sitten ensimmäisten vuosien).

Viime keväänä meillä oli kollegoiden kanssa "Emman punkkulive" Teamsissa aina perjantaisin päivän viimeisen tunnin jälkeen. Osallistuminen ei ollut pakollista, välillä juteltiin vain puoli tuntia, joskus jatkettiin pitkälle iltaan. Välillä meitä oli paikalla kolme, välillä 15. Nämä olivat ihan tosi terapeuttisia ja hauskoja "tapaamisia" ja silloin pystyi myös ruotimaan omaa "paskuuttaan" rehellisesti just niiden ihmisten kanssa, jotka todellakin olivat samassa veneessä. Itse pyrin tsemppaamaan työkavereita tosi paljon sen asian kanssa, että nyt on pakko alentaa rimaa ja tehdä vain se, mihin just tällä hetkellä pystyy. Noh, teinkö itse niin? En todellakaan! Yritin ja yritin parhaani päivästä toiseen pettyen joka tuntiin. Mikään, mitä tein, ei tyydyttänyt minua, vaikka sainkin esim. opiskelijoilta valtavasti palautetta siitä, että tapani toimia helpotti heidän taakkaansa valtavasti. Samoja viestejä sain nyt jäädessäni sairaslomalle: ilman sua me ei oltais jaksettu viime keväänä. Nämä viestit toki lämmittivät sydäntä tosi paljon, mutta olinko edelleenkään tyytyväinen itseeni? En. Ja tämä tyytymättömyys ja  kohtuuton itsekritiikki jatkui samanlaisena läpi syksyn ja talven - ei ihme, että sitä lannistuu ja masentuu omaan tekemiseensä ja työhönsä.

Olenko nyt sitten jollain huijari-sairaslomalla? Ajatus putkahti päähäni eilen. No en todellakaan, tarve pysähtymiselle oli todellinen. Jos olisin jatkanut alkuvuoden mielentilassa töitä, olisin taatusti ajautunut tosi syvälle. Mutta nyt on varmasti aika ruveta prosessoimaan tätä itsekritiikin ja epärealististen vaatimusten luonteenpiirrettä, minkä korona-aika nosti mussa esiin. Poikkeusoloissa saatetaan jatkaa vielä pitkäänkin, ikävä kyllä en ihan jaksa uskoa siihen, että huhtikuun puolivälissä kaikki olisi jo ihan normaalia. Just nyt mulla on tunne siitä, että haluan palata takaisin töihin jo huhtikuussa!!! Ei, en tietenkään tee mitään päätöksiä nyt ja olen täysin tietoinen siitä, että kaikenlaista takapakkia voi vielä tulla (ja todennäköisesti tuleekin).

Oikeastaan se tunne, mistä puhun, on se, että kaipaan töihin. Jo nyt! Jopa siihen paskaan etäopetukseenkin. Kun vielä kuukausi sitten aamulla itketti aloittaa työpäivä, löysin tänään kävelylenkillä itseni miettimässä 5.jakson kivojen kurssien sisältöjä ja tapoja toteuttaa tunnit mahdollisesti etänä. Ajatus tuli ihan puskista ja hämmästytti kovasti, mutta sitten alkoi hymyilyttää. Tuli semmoinen tunne, että peli ei ole menetetty. Että kyllä tämä tästä ❤

Jatkan sairaslomaa kuitenkin ihan hyvällä omallatunnolla ja nauttien levosta ja leppoisista päivistä. Tai no joo - ne leppoisat päivät... "Se tunne kun tajuat", että 13-vuotias leiriytyy viikon kuluttua kotiin etäopetukseen kolmeksi viikoksi ei ehkä lupaile kepeitä päiviä, mutta jospa nyt jaksaisin olla läsnä hänen elämässään vähän paremmin, kuin viime kevään etäopetusjaksolla, jolloin lähinnä kipuilin omaa tilannettani.

Normaalisti, kun kirjoitan näin henkilökohtaisia juttuja, odotan vähintään vuorokauden ennen, kuin julkaisen tekstin. Nyt lataan tämän kuitenkin Bloggeriin saman tien - mitäs jos huomenna onkin taas vähän synkempi ja huonompi päivä ja unohdan nämä ajatukset? Näitä on hyvä lähteä työstämään ja miettimään vähän tarkemmin!