Esmeraldan eetos

Vapaa kirjoittaminen on ihanaa. Tarve puskee läpi ryytyneen ihmiskuoren etenkin silloin, kun on edessä kaukaisen sukulaisen synttärikahvitus ja tiedossa nälviviä kommentteja siitä, kuinka kutsu ei koskaan käy. Kai nyt tämän valitsee ennemmin, yllä aamutakki ja jaloissa vielä eilinen kakluunin hoiva.  Unohdin lauseen, joka minun piti kirjoittaa edellisen sijaan, koska Bloggerin kirjoitusnäkymään on tullut järkyttävä sininen pallo "lisää Google Haun linkit" väärin kirjoitettuna. Pallo peitti tekstin ja kursori osui siihen. Se alleviivasi sinisellä sanat "vapaa kirjoittaminen", jolloin shokissa unohdin kaiken muun.  Juuri tämän takia en voi kirjoittaa mitään tavoitteellista, jollen voi keskittyä siihen sataprosenttisesti. Kirjoittaminen elannon takia, eli tiedonvälitys, ei ole sinänsä minulle henkilökohtaisesti tavoitteellista, vaikka arvomaailmallisesti onkin. Siinä voi hyvin jatkaa keskeytyksen jälkeen siitä, mihin on jäänyt. Romaanin kirjoittaminen on aivan toinen a...

Möykky sisälläni on painanut pitkään. Tämä on se musta raskaus, joka imee tulevaisuuden sisäänsä kuin musta aukko. Nämä tarinat on kerrottu jo moneen kertaan. Silti hätkähdän, miten Sun-Maid rusinan yksityiskohtaisuudella se voi olla sama. Ei yhtä paha kuin Westendin päähenkilöllä, joka minä-kerronnalla reflektoi laman runtelemaa nuoruuttaan. Sitä tulevaisuutta, joka toisilla oli edessä itsestäänselvyytenä toisten jäädessä tuntemaan ikuista ulkopuolista ja osattomuutta.  Itse en ole näitä menestystarinoita juuri kuullut. Pikemminkin päinvastoin. Myös menestyjillä meni huonosti. Espoossa oli ehkä riittävästi variaatiota. Miten myös Hyvää iltaa  (2023) pohjautuu Espoo-muistoihin? Mikä Espoossa saa ihmiset muistelemaan lamaa? Onko se väkiluku, prosentuaalinen osuus Suomen työttömistä? Jyrkät kontrastit kaupunginosissa? Espoolaiset kustannustoimittajat? Vai vain kupla, joka puhkesi kaikkialla Suomessa, mutta jonka pahimman niiton nopeus kävi radikaaleimmin ilmi pääkaupunkiseudul...

Tunnen keuhkoissani painon. Olen yskinyt sitkeää limaa sisuksistani jo toistamiseen tänä syksynä, mutta vasta nyt rintaan on pesiytynyt raskas ahdistus. Päätinhän sairausvuoteessa katsoa vihdoin välttelemäni Politiikka-Suomen seitsemännen jakson  Ikuinen lama . Tiesin, että suomalaisen politiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen draaman kaarta mustaava jakso painaisi myös mielen matalaksi. En silti osannut odottaa, mitä tekee jo tunnin mittainen dokumentti alkuperäisellä kuva-aineistollaan. Leipäjonot uudelleen silmien edessä, tuntemattomien nuorten hakkaaminen teräskärkisillä maihareilla, vihatun Viinasen joulushoppailun veitsenterävä loppukaneetti, kaikkensa menettäneen perheenisän silhuetti ulosmitatussa kiinteistössä, jonka huoneessa on jäljellä enää toivottomuuden sinetöivä avioerohakemus.  Tämän saman painon rinnassa koin silloin, seuratessani vierestä yhteiskunnan murentumista, jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Nyt digitalisaatio jatkaa siitä mihin lama jäi (tätä Noo...

Viime aikoina olen kuvannut rollaattoripappoja ja kerrostaloja. Mikään ei ole siis muuttunut. Harmikseni en löydä kuvaa mammasta, joka kiiti rollollaan Varissuolta kohti Itäharjun Prismaa. Hän teki kaikkensa kiirehtiäkseen suojatiellä, nuorempien lampsiessa vieressä kuin ameebat. Ehkä ameebakin on nopeampi, kun kädessä ei ole älypuhelin.  Entisajan suomalaisuuteen kuului mahdollisimman vähäisen vaivan aiheuttaminen. Ihmiset tahtoivat olla harmittomia muille. Tällainen vaatimattomuus nimetään nykyisin huijarisyndroomaksi, jossa ihminen ei tunnista taitojaan. Tai ehkä tunnistaa, muttei pidä itseään "minään".  Sivistyksen mitta oli joskus lukeminen ja kyky kirjoittaa. Nyt yliopistolla ei osata tai haluta tehdä kumpaakaan. Omana opintoaikanani valitettiin eniten sitä, ettei opiskelijoiden käsialoista saa selvää. Kukaan ei kuitenkaan rutissut 600-sivuisten oppikirjojen lukemista edes englanniksi tai ruotsiksi. Lukemisen määrä oli tiedossa oppilaitokseen hakiessa.  Moni asia on...

Kyllä kolmen vuoden koronakurimuksen keskeyttänyt  elokuvanautinto ansaitsee oman kirjoituksen. Kolme vuotta, pitkä aikaa elää vailla osallistuvaa kulttuuria. Toki olen käynyt taidenäyttelyissä ja museoissa, mutta ahtautuminen puolitäyteen elokuvakuutioon kahdeksi tunniksi on tuntunut liian isolta riskiltä. Etenkin, kun olen ennen korona-aikaakin saattanut saada flunssatartunnan kipeänä elokuviin tulleelta satunnaiselta vierustoverilta. Tämä olkoon pohjustuksena valinnalle, jota arvoin viimeiseen asti seuratessani salikartan täyttymistä. Minulla ei ole varaa sairastua. Nytkin pitäisi kirjoittaa kässäriä, mutta aloitan tällä. Koska on halpa sähkö ja nettiyhteyskin siten halpaa! Ajatelkaa. Kirjakansa varmasti tietää, mistä vastikään näkemässäni elokuvassa on kysymys. Kolmiodraamasta, jolla on todellinen pohja.  Alex Schulmanin kirjoittama arvostelumenestys, alkuperäiskielellä  Bränn alla mina brev, kohahdutti Ruotsissa heti ilmestyessään. Schulman lähtee tutkimaan lapsuute...

Tänä talvena en vapaudessakaan "ehtinyt" hiihtää kuin muutaman kerran, vaikka alkuvuosi oli etelässäkin runsasluminen. Mutta sään jatkuva sahaus teki keliolosuhteista varsin haastavat hiihtoon vain apostolinkyydin ja suksien avulla. Totuuden nimissä hiihtäminen on aika usein henkilökohtaista autourheilua, ellei sitten ahtaudu suksien kanssa koronabussiin ja matkusta nihkeässä tunnelmassa kohti latuja. Olen tätä tehnyt ennen koronaa, aika vaivalloista etenkin bussinvaihdon takia. Sitten onkin jo nälkä, kun pääset kunnon ladulle pappojen yliajamaksi. Tämä oli siis tilanne silloin, kun halusi päästä ainoalle huolletulle ladulle vähälumisempina talvina.  Edellistalvena sentään saatoin hiihtää kotiovelta suoraan laduille. Silloin lumi kesti ja pysyi, toisin kuin Trumpin hallitus (muistan tämän aina, hiihdin suoraan ladulta kotiin katsomaan Bidenin virkaanastujaisia). Nyt miltei saatoin kokea saman, ihan kotiin asti en kuitenkaan hiihtänyt, sillä jalkani olivat jo muusia monen latu...

Viime aikoina olen miettinyt kovasti vaikuttavimpia kokemiani asioita. Olen tehnyt lenkeillä päänsisäistä listaa kirjoista,  elokuvista , musiikista, dokumenteista. En tiedä miksi moinen listausmania. Mihin oikein varaudun? Miksi haluamme listata kokemuksiamme, juuri kun toitotin kovaan ääneen, että minä en harrasta listoja. En ainakaan to do -sellaisia.  Ehkä vain koen nyt jonkinlaista kulminaatiopisteen aiheuttamaa pateettisuutta, jonkinlaista tarvetta alleviivata aiempien kokemusten merkityksellisyyttä. No, tarvinneeko tätä miettiä. Ehkä vain listaan ne top kympit, joita olen ajatellut. Vailla paremmuusjärjestystä.  Mitkä ovat eniten minuun vaikuttaneet kirjat? Minusta ratkaisevinta lukukokemuksessa on aina tunne. Joko sitä on tai ei ole. Ja jollei ole, kirja jää kesken. Kun taas ne eniten sykähdyttävät jäävät leijumaan mieleen jopa vuosikausiksi. Hyvä kirja jää jopa perustavalla tasolla vaikuttamaan, muuttaen ehkä jotain omassa sisimmässä ja sitä kautta elämänkulussa,...

Kodissamme on aika vähän "ulkopuolista" taidetta, mutta ne vähäiset hankinnat ovat sitäkin kiehtovampia. Ostin kerran antiikkimarkkinoilta Tove Janssonin alkuperäisiä, vanhoja postikortteja kolmen kappaleen verran. Niiden piilosymboliikka kiehtoi minua kovasti. En voi tietää, näkikö Tove Jansson niissä samoja asioita tai jopa kannanottoja kuin minä. Juuri se tekee taiteesta kiehtovan. Kauneus ja tulkinta ovat katsojan silmissä.  Tove Jansson taiteili postikorttikuvat Taidekorttikeskukselle vuosina 1941-1942, sota-aikana. Maailma ja Suomi olivat keskellä totaalista myllerrystä. Postikorteista on hyvin löydettävissä ajankohtaiset tapahtumat ja niiden herättämät tuntemukset.  Nämä värilliset postikortit ovat käsittääkseni aika harvinaiset, mutta alkuperäiset 10 korttia on ollut kokoelmana myynnissä Bukowskilla 200 euron lähtöhinnalla ( klik ). Antiikkimarkkinoilla oli myynnissä ehkä jopa kaikki kymmenen korttia, mutten raaskinut ostaa kuin kolme itseäni puhuttelevinta. Kehystyk...