Esmeraldan eetos

Joskus olin auravalokuvauksessa Hengen ja tiedon messuilla. Sain varmaan lipun ilmaiseksi yliopistolta tai jostain yhtä tieteellisestä lähteestä kuin nämä messut. Höpöhöpöä ja humpuukia, moni ajatteli ja sanoi, mutta minua lähtökohtaisesti kiinnostaa aivan kaikki. Miksen siis menisi katsomaan, mitä hengellä ja tiedolla on tarjottavaa.  Messuilla istui kojuissaan yhtä sun toista ennustajaeukkoa ja povaajaa. Oli myös kädestä katsoja ja aurakuvaaja. Löysin hiljattain kuvan, joka minusta otettiin. Ympärilläni säteilivät kaikki sateenkaaren värit, paitsi vaaleanpunainen, rakkauden tai rakastumisen väri. Siksipä kompensoinkin kuvituskuvien puutetta Aurajoen vaaleanpunaisin sävyin.  Värejä oli myös yksi ylimääräinen, musta. Olin juuri selvinnyt vakavasta äkillisestä sairastumisesta, joka entisaikoina olisi johtanut kuolemaan. Muistan kuvaajan hämmästyksen. Lähtökohtainen oletus aina on, että nuori ihminen on terve, eikä mikään menneisyydessä paina riuskaa selkää kumaraan.  Jos m...

Aika usein juoksen nämä polut läpi, Littoisten verkatehtaan kautta metsikköön. Polut kiertävät Littoistenjärven ympäri, joka tunnetaan nykyisin Villa Järvelän avantouintihypetyksestä. Itse on ole välittänyt mennä saunomaan sinne kuin kerran, sillä en pidä tunteesta silakkana suolapurkissa. Suolan korvaa nihkeä hiki pesemättömillä lauteilla. Jostain syystä avantouinti on nykyisin todella suosittua, ja jokainen itsensä trendikkääksi tunteva omistaa kylmäuintiin sopivan päähineen ja kengät. Jokainen on alle 30-vuotias. On tietysti hienoa, että perinne säilyy.    Kuvien luvaton lainaaja kivitetään. Niin maailma muuttuu, yhtä aikaa kyläkaupat tekevät kuolemaa. Verkavalinnasta ostin kenties viimeiset leivinjauheet. Olin järkyttynyt perinteisen marketin kuoppauksesta, vaikken siellä usein käynytkään. Tämä tiivistää hyvin, miksi kauppa ei käy. Ei auta, että joku ostaa joskus unohtuneen hiivan tai maidon. Ennen niin ihmisiä kuhiseva keskittymä on nyt autio, vaikka alue onkin yhteisöll...

Löysin vanhoja kuvia vuodelta 2009, joita en todellakaan saisi jäädä nyt pläräämään, saati kirjoittamaan niistä blogiin. Näin huomaan kuitenkin tekeväni. Vierailin tuona vuonna Münchenissa, varsin kiehtovassa ja kulinaarisessakin kaupungissa, jolla on raskas historia. Kuten nyt koko Saksalla. Koska matkaan liittyi synttärijuhlinta, vain osa porukasta lähti masentumaan Dachaun keskitysleirille. Minä kuuluin tietysti heihin.  Paikalla oli myös saksalainen koululuokka, ehkä kuului jopa opetussuunnitelmaan tehdä vierailu Konzentrationslagerille . Osa teineistä räki siihen aikaan (ehkä vieläkin) tuttuun tapaan kivetykselle keskellä rinkiä, mutta kyllä siellä myös monen oppilaan puntti tutisi. Saksa on tehnyt merkittävää työtä menneisyyden työstämisen eteen, paljon enemmän kuin monet muut maat. Vaikkapa Belgia, syytä olisi katsella peruutuspeiliin etenkin siirtomaapolitiikan suhteen.  Se mikä Dachaussa oli erityisen karmivaa, on paikan tunnelma ja sijainti keskellä pittoreskia kyläa...

Taannoin kirjoitin kokemuksesta , jossa opiskelun päämäärättömyyden tuska yhdistyi painajaisia aiheuttaneeseen Patrick Süskindin   Parfyymin värittämään todellisuuteen. Ankea soluasuminen ei varsinaisesti toiminut bonuksena jäsentää esitystä, jonka palasia ei hahmottanut vaikka kuinka yritti. Ehkä tuota tammisaarelaista kaanonia väritti punavankien veri yhdistettynä digitalisaation murrokseen, vuosituhannen vaihdokseen, omaan aikuistumiseen. Miten asia liittyy tähän päivään? Kirjoittaessani tuota aiempaa tekstiä, en tiennyt, että paikka on todellakin unen ja valveen rajamaa. Sitä ei enää ole. Kaikki on purettu. Tämä suorastaan vertauskuvallinen tieto pyyhkii muistojeni yli lisäten niihin outoa maagisuutta. Kuitenkin, tuskin kovin monelle muulle opiskelijalle kokemus oli sama, edes lähellekään. Ehkä monelle paikka oli vain koulu, ihmiset olivat vain ihmisiä, kaupunki oli vain kaupunki, jonne on mukava palata viettämään kauniita kesäpäiviä.  Kuva: Visit Raseborg Osa teki näin y...

Pika-analyysi: Alaston salissa (2022, Esmeralda, miltei Lypyrtissä, Anna Domino-keksi). Intro: Luin Volter Kilven legendaarisen paksua ja puuduttavaa, mutta upean kielenrikasta armonlahjaa Alastalon salissa (1933) aiemman lupaukseni mukaan kaksi tuntia ja julkaisen näin hartaasti odotetun pika-analyysin Alaston salissa. Tämän luettuanne tiedätte, mistä kaikessa on kysymys.  Asiaan: Aloitamme kysymyksellä, joka on lausuttu Kustavin kirkossa Volter Kilven teoksen ilmestymisvuonna 1933 sekä teoksen esipuheessa: "Ihminen, sinä syntymähetkesi ja kuolemanpäiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka? " Nukahdettuaan, herättyään ja huomattuaan lehterin penkiltä tiet...

Vihdoin saan kirjoitettua Meri Valkaman kehutusta esikoisteoksesta Sinun, Margot (WSOY 2021)! Ostin kirjan alkuvuonna heräteostoksena Prismasta, sopi hyvin kärryyn perunoiden joukkoon. Ostopaikkaa selittää myös joululahjaksi saamani S-ryhmän lahjakortti, muutenhan suosin pieniä kirjakauppoja. Turussa erityisesti Hämeenkadun Kansallista , sillä pelkään aina, koska "sivukonttori" mahdollisesti lopetetaan kuten monet muinaisen huippukauppakadun myymälöistä. Toivottavasti loppuunmyynti-lappua ei teipata oveen koskaan.  Mutta asiaan. Aloin lukea Sinun, Margotia heti samana iltana, kun pääsin ryytyneenä viikon ruokien kera kotiin. Sitä ennen kuvasin kirjan miltei lempinukkeni  Gorbin kanssa, mutta näemmä olen taas liian laiska etsiäkseni kuvaa nyt tähän blogiin. Myönnän, että itse olen juuri sortunut vienoon DDR-ja neuvostoromantiikkaan, yrittämättä juuri tajuta, mitä ihan oikeasti ihmiset ovat siinä ajassa tunteneet. Olen ollut 1980-luvulla lapsi, jolle Nukkumatti ja Myyrä ...

Taas on aika ilmeisesti jo traditioksi käyneen maailman tilan tarkastelu mantelitumakkeeni ja tarot-korttien näkökulmasta. Puhutaan, että joillain ihmisillä on poikkeuksellisen voimakas intuitio. Tai sitten nämä ihmiset ovat vain rohkeita ajattelemaan aavistustensa kautta. Vanhan kansan mukaan kädestä näkee kuudennen aistin. Jos kämmenen sisäpuolella, etusormen juuren alla olevalla "kukkulalla" on risti, sinulla saattaa olla kyky nähdä tulevaan, tai ainakin riittävä omanarvontunto kirjoittaa sen suomin valtuuksin blogiin maailman näkymistä ja takaumista.  Olen käyttänyt todella vähän tarotkortteja tänä vuonna. Ehkä pari kertaa  tammikuun 2021 katsauksen  jälkeen. Tälle on monta syytä, joista yksi on luppoajattomuus. Jos tekee kunnon tarotpöydän, se vaatii tietyn mielentilan ja rauhan ajatella. Nyt olen käyttänyt kaiken vähäisen rauhan ajan kirjoittamiseen. Itselleni poiketen nostin nyt tätä kirjoitusta varten neljä korttia, katsoakseni mennyttä vuotta 2021 yhdellä kortill...

Tämä lause hiipii nykyisin mieleeni jatkuvasti, toistuvina muistutuksina siitä, että emme voi hallita tapahtumien tarkoituksellista kulkua. Ja samaan aikaan tuolle kululle voi löytyä kaikkeuden siimeksestä kuin ennalta määrätty polku. Kun sille astuu, jokainen askel pelottaa pimeässä, mutta kuun valo ilmestyy pilviverhon takaa juuri oikeaan aikaan luomaan johdatusta. Tällöin voi nähdä valot ja varjot, asiat jotka ovat estäneet meitä näkemästä ja jotka ovat vieneet meitä aiemmin vääriin suuntiin. Tai ei ehkä vääriin, mutta liian pitkään pois itsestä, oman itsensä ytimestä. Koin jonkinlaisen valaistumisen 9.9.2021 Maarian kirkon edustalla, eikä se ollut uskonnollinen muussa mielessä kuin uskossa itseeni, uskossa muutokseen. Minun oli pakko pysähtyä, nousta pyörän selästä ja kirjoittaa pulppuavat sanat ylös kännykän muistioon. Kirjoitin runon myös Instagramiin, ehkä muistutukseksi itselleni siitä, etten voi enää paeta sitä mikä on edessä.  Ja miten tämä liittyy elämän salattuun magiik...