Esmeraldan eetos

Sohvakooma ja migreenit ovat ajaneet minut korkeintaan ruumiskalmistoon. En ole jaksanut lukea mitään, paitsi muutaman aukeaman ennen nukahtamista. Työmatkoilla kuuntelen loputonta Ultraprosessoitua-kirjaa, jota en ole siis vieläkään saanut finaaliin. Ihmiskeho kyllä ajaa itsensä siihen, jos syö mitä sattuu. Silti vasta nykyisin, tai viimeisen 50 vuoden ajan, me olemme erityisesti tiedostaneet mitä syömme. Ja olemme sairaampia kuin koskaan, eläen silti jopa triplasti pidempään kuin tämän kummun alle haudatut. Rikalan ruumiskalmisto, Halikko.  Kivikaudella ihmisen keski-ikä oli noin 35 vuotta, eli reilusti yliajalla tässä mennään. En tiedä, onko homma laskettu luulöytöjen perusteella, en sitten opiskellutkaan arkeologiaa edes sivuaineena, vaikka se pääaineena oli joskus tarkoitus. Nyt alkaa ote taas lipsua, koska palauttavat viikonloput kuluvat sängyn pohjalla kolmiolääkkeitä napsien. Vaikka kovasti Yrittäjän päivänä pohdin, että se tie on nähty, on yrittäjyys etenkin sairaille usei...

Joskus viime vuonna tein harvinaisen päätöksen. Lähdin kameran kanssa ulos kävelemään. Yleensä juoksen tätä reittiä, ja saatan kännykällä kuvata jonkin muka ainutlaatuisen auringonlaskun Kuuvuorelta, jotka eivät mitenkään eroa toisistaan. Nyt huomaan järkkärin säätöjen olleen aivan pielessä, mutta minua masentavat elämässä suuremmat asiat.  Mietin heitä, jotka astelevat sillalla synkemmissä vesissä.  Maailma on heidän, jotka ajavat katkoviivaa pitkin.  Rakastan liikenteen kuvaamista. En tiedä, mikä siinä on. Verenperintökö? Olen niin kaukana autoihmisestä kuin voi ja olla. Auto on minulle väline, jolla matkustetaan paikasta A paikkaan B - jos on aivan pakko. Yleensä käytän bussia, pyörää tai apostolinkyytiä.  Parempi silta kuvata on Turun rautaesirippu, joka siintää tuolla Tyksin T-sairaalan takana. Ennen sen ympärillä oli Kupittaan Saven tehdas Kallenkuljun hiekkakuopat. Nyt vain hälinää, pahoinvoivia ihmisiä ja liikennettä. Eivätpä tehtaan olot kyllä Kupittaan Save...

Entisaikaan vielä kehitettiin kymppikuvat. Ei mennä tähän nostalgisointiin. En tiedä oliko siinä lopulta mitään gloriaa, että puolituttu valokuvaamon myyjä näkee henkilökohtaisen elämäsi käänteet. Nyt lataamme ne vapaaehtoisesti nettiin ikuisesti nähtäväksi. No, sieluni on jo turta.  Niin on luurinikin. Herätystoiminto ei enää toimi kuten pitäisi ja kuvagalleria näyttää harmaita neliöitä kuvien tilalla (en tiedä liittyykö jouluinen jäälle putoaminen asiaan). Niinpä päätin nyt toteuttaa blogiin tällaisen täysin sattumanvaraisen otannan kuvista. Ihmeen seesteinen kokonaisuus sieltä tupsahti. Elämänihän näyttää varsin zeniltä niiden perusteella. Kaikkea muuta. Mutta pidemmittä puheitta katsotaan, mitä luuri ammensi (osallistuin juuri Elisa -kirjapalvelun kyselyyn, jotta voisin voittaa huhtikuussa 800 euron uuden puhelimen. Pitäkää peukkuja).   Kuva-arvoitus. Miten mahtavaa, että juuri tämä kuva valikoitui ekaksi! Mitä erikoista huomaatte kuvassa? Miten ihana muisto kesästä. ...

Tämä lause hiipii nykyisin mieleeni jatkuvasti, toistuvina muistutuksina siitä, että emme voi hallita tapahtumien tarkoituksellista kulkua. Ja samaan aikaan tuolle kululle voi löytyä kaikkeuden siimeksestä kuin ennalta määrätty polku. Kun sille astuu, jokainen askel pelottaa pimeässä, mutta kuun valo ilmestyy pilviverhon takaa juuri oikeaan aikaan luomaan johdatusta. Tällöin voi nähdä valot ja varjot, asiat jotka ovat estäneet meitä näkemästä ja jotka ovat vieneet meitä aiemmin vääriin suuntiin. Tai ei ehkä vääriin, mutta liian pitkään pois itsestä, oman itsensä ytimestä. Koin jonkinlaisen valaistumisen 9.9.2021 Maarian kirkon edustalla, eikä se ollut uskonnollinen muussa mielessä kuin uskossa itseeni, uskossa muutokseen. Minun oli pakko pysähtyä, nousta pyörän selästä ja kirjoittaa pulppuavat sanat ylös kännykän muistioon. Kirjoitin runon myös Instagramiin, ehkä muistutukseksi itselleni siitä, etten voi enää paeta sitä mikä on edessä.  Ja miten tämä liittyy elämän salattuun magiik...