Esmeraldan eetos

Muistin juuri, että minun piti analyseerata Eeva Kolun menestyskirjaa Korkeintaan vähän väsynyt  -  eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä  erillisessä julkaisussa. Sivusin teoksen antia jo aiemmin häpeän näkökulmasta. Nyt mietin, onko minulla sittenkään enää mitään sanottavaa, jota en olisi jo tavalla tai toisella tuonut esiin.  Söin juuri milleniaaliaamiaisen, joka ei ole minulle tavallinen. Ruokavalioltaan enemmän milleniaali äitini osti minulle hapanjuurileivän artesaanileipomosta. Leivän päällä oli vain voita ja suolakurkkua, koska minulla ei todellakaan ole rahaa avokadoihin, joiden syömistä pidetään Kolun teoksessa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä (oma valintani olisi metwursti, jota kiidän palkkapäivänä hakemaan). Ensinnäkin, joka toinen avokado on aina mätä, joten ilmastosyntinen avokado on todellista rahanhukkaa. Toiseksi, minua ärsyttää avokadot juuri siksi, kun trendikaupunginosista somettavien milleniaalien ruokakuvat koostuvat vai...

Juuri mistään ei puhuta tällä hetkellä kuin häpeästä ja Trumpista. Ja hyvä niin. Nämä voi toki pistää samaan lauseeseen, mutta tässä ajatusvirrassa pohdin ylisukupolvista häpeää. Useimmiten, tai ainakin kautta historian se on suotu naissukupuolen taakaksi. Sen sijaan häpeän aiheuttaja, useimmiten valkoinen hyvätuloinen tai - taustainen heteromies pääsee pälkähästä. Tämä kärjistetysti ilmaistuna, mutta entisajan piiat tietävät varmasti, mitä tarkoitan. Anni Ahlströmille kävi huonosti. Kuva alle linkatulta Ylen sivulta, kuvaaja Laura Rahinatti. Migreenissä lojuessa olen kuunnellut kaksi podcastia, joista toinen on Ylen Anni Ahlströmin tragediasta. Anni murhattiin vuonna 1936 hänen toimiessa liikeapulaisena kaupassa, jossa hän myös asui. Jos tätä sinänsä kiinnostavaa podcastia pystyi kuuntelemaan ilman tunnelman pilaavia turhia tehosteita, kuten toimittajan myötähäpeää herättäviä kuiskauksia "missä olet Anni?", tarjosi kokemus aikahypyn juuri naisen asemaan. Ennen se oli paljon ...