Esmeraldan eetos

Aloitetaan tämä positiivisuuspostaus sillä ilouutisella, että toinenkin koronavirusnäytteeni oli negatiivinen! Saan siis palata kotipetiin ja kainaloon, myöskin töihin. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että hajuraon pitäminen mieheeni väheni radikaalisti jo ensimmäisen epävarman neganäytteen jälkeen.  Positiivista on myös se, että tänä karanteeniaikana sain luettua paljon "rästiin" jääneitä sanoma- ja aikakauslehtiä sekä päästyä jopa 50 sivua eteenpäin dekkarikäsikirjoituksessa! Tuntuu ihanalta, kun saa nollata aivot kirjoittamalla flow-tilassa.  Samalla huomaan, kuinka järjettömän väsynyt olen ollut, sillä luovan vireen löytyminen tapahtui vasta lähes viikon sohvalla lojumisen jälkeen. Vielä hetki aikaa kirjoittaa ennen seuraavaa taukoa, jonka toivon olevan mahdollisimman lyhyt. Sillä tähän käsikirjoitukseen uskon, kuten siihen toiseen novelleista koostuvaankin. Nyt vain  tämä crime-osasto etenee vuorollaan syksyn kunniaksi paremmin ja tällä hain apurahaa vuosi sit...

Positiivisella ajattelulla on  tieteellisinkin tutkimuksin todistettuna ihmeitä tekevä voima. Kodin sotkut, tavarakeot ja ikuisuusselvitysprojektit ovat kuitenkin asioita, joihin aniharva kykenee suhtautumaan positiivisesti tai edes armollisesti. Näemme jatkuvasti ympärillämme stailattuja ultrapuhtaita koteja, joissa jokainen harva tavara (anteeksi, design-esine ) on sijainniltaan tarkoin harkittu. Pidämme itse yllä tätä illuusiota, että kodeissamme pitäisi olla aina tyylikästä ja siistiä, jotta sen voi esitellä muille. Toinen vaihtoehto on jättää kutsumatta ihmisiä omaan kotiin akuutin (tai kroonisen) sekasorron takia. Tällöin annamme vallan häpeälle, itseruoskinnalle ja mahdolliselle erakoitumiselle. Miksi hauskanpito ja kahvittelu ystävien tai sukulaisten kanssa on muka mahdollista vain siistissä kodissa? Miksi naisen mitta on yhä 2010-luvulla se, kuinka hyvin hän pystyy pitämään kodin siistinä, tekemään herkullisia leipomuksia ja sommittelemaan havukransseja oviin ja ikku...