Esmeraldan eetos

Tänä(kään) vuonna en ole kierrellyt kirpputoreja niin aktiivisesti kuin olisin halunnut. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että suosikkikirppikseni Hassinen lienee jo purettu. Lopettanut se ainakin on, kuten muistokirjoituksessa kerroin. Kirppistely vaatii tiettyä energiaa, vaikka se ilman muuta myös tuo sitä. Se vaatii myös hieman rahaa, joten jos sitä on pakko säästää, on parempi pysytellä pois houkutusten ääreltä. Myydessäkin aina tulee ostettua miltei voiton verran, joten mikäköhän järki tässä koko kuviossa on? Aika päätöntä menoa toisinaan - tai sitten päällistä?  Noh, lempiasioissa harvoin on järkeä, ne perustuvat löytämisen ja elämyksen haluun. Intohimoon. Jos olisi pakko valita, luopuisin silti ennemmin kirppiksistä kuin viiniharrastuksesta. Onneksi ei ole tarvinnut valita, vaikka pahaa pelkään, että joskus migreeni vie kaikista viineistä voiton. Mutta asiaan. Koska tavaran kaseeraus muuton jäljiltä on yhä vaiheessa, olen nähnyt järkevänä kotiuttaa taas uusia tarvetavaroita k...

Sain suosituksen lukea toimittaja Meri Eskolan esikoisteoksen kaunon saralla, joka käsittelee yksinkertaista kysymystä: äiti, rakastitko minua yhtään? Eskolan äiti teki lööppeihin päätyneen itsemurhan vuonna 1981. Helsingin kaasuräjähdyksessä tuhoutui kokonainen osa talosta, samalla lapsen oikeus äitiinsä. Kokonainen tulevaisuus. Monen ihmisen elämä. Ehdin rakastaa häntä  (WSOY 2023) on vaikuttava, paikoin vahvan alleviivaava teos tuskasta, jonka keskellä itsemurhan tehneen lapsi joutuu elämään. Jossain muistaakseni kritisoitiin tätä kirjaa liiallisesta valituksesta, elämän pitää jatkua, ynnä muuta. Jos kaunokirja on ainut tapa saada muut kuulemaan hätä, ainut tapa prosessoida ulkoisesti menestyvän ihmisen näkymätöntä surua, joka raastaa sisintä jokainen hetki, eikö ihmisellä ole oikeus tehdä niin? Julkaistavan teoksen kohdalla etenkin, jos osaa kirjoittaa, pukea tunteensa sanoiksi. Tässä teoksessa alleviivaus todella toimii. Ei ole muuta kuin kysymykset vailla vastauksia, syytöks...

Elämän aallokossa on löydettävä pelastusvene.  Hyisenä syysyönä Utön edustalla vuonna 1994 moni etsi, muttei löytänyt. Ja jos löysi, se ei toiminut. Tuon vuoden ainut lohtu oli Jäätelöauto, joka tiluliluleerasi iloista tunnussäveltä hiekkatiellä, jota ei ollut vielä asfaltoitu. Ehkä tunnari oli jo tuolloin kuskin vihaama, mutta hyvin hän ainakin äsken osasi sapetuksensa peittää, vieläpä harvinaisen vilpittömästi hymyillen.  Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjoitan tätä toffeeveneen lohduttava maku suussani.   Toinen ysärivaihtoehto oli mansikkavene. Nyt vaihtoehtoja oli kuusi, aivan liikaa. Liian tuntemattoman edessä ihminen takertuu perinteisiin.  Tv-kuvat kalmanvärisistä ruumiista meressä sekoittuivat unissa toffeeveneisiin, joilla saattoi paeta loputonta ankeutta. Tuo kuorrute on väriltään lähes sama kuin päällystetty, tahmea oppikirja. En enää muista aihetta. Tuskin mitään muistettavaa. Jäätelöveneen avulla seilasin pakoon kouluelämäksi naam...

Aika usein juoksen nämä polut läpi, Littoisten verkatehtaan kautta metsikköön. Polut kiertävät Littoistenjärven ympäri, joka tunnetaan nykyisin Villa Järvelän avantouintihypetyksestä. Itse on ole välittänyt mennä saunomaan sinne kuin kerran, sillä en pidä tunteesta silakkana suolapurkissa. Suolan korvaa nihkeä hiki pesemättömillä lauteilla. Jostain syystä avantouinti on nykyisin todella suosittua, ja jokainen itsensä trendikkääksi tunteva omistaa kylmäuintiin sopivan päähineen ja kengät. Jokainen on alle 30-vuotias. On tietysti hienoa, että perinne säilyy.    Kuvien luvaton lainaaja kivitetään. Niin maailma muuttuu, yhtä aikaa kyläkaupat tekevät kuolemaa. Verkavalinnasta ostin kenties viimeiset leivinjauheet. Olin järkyttynyt perinteisen marketin kuoppauksesta, vaikken siellä usein käynytkään. Tämä tiivistää hyvin, miksi kauppa ei käy. Ei auta, että joku ostaa joskus unohtuneen hiivan tai maidon. Ennen niin ihmisiä kuhiseva keskittymä on nyt autio, vaikka alue onkin yhteisöll...

Kesän yksi suunnitelma, joka ihme kyllä toteutui, oli reissun tekeminen niin kauas Turusta kuin Saloon. Lähelle on selvästi pitkä matka, kun ei Salossa kovin usein tule käytyä. Junallakin pääsisi Kupittaalta suoraan Salon keskustaan, lähes Veturitallin naapuriin, jossa tällä kertaa oli todella mielenkiintoinen Meeri Koutaniemen ja Gerturude Bellin valokuvanäyttely. Lisäksi suuntasimme äitini kanssa, autolla kun matkassa olimme, puoliksi sattumalta Wiurilan kartanon kesänäyttelyyn. Kerrassaan upea paikka, jossa olisi kernaasti nuuskinut ruusuilmaa pidempäänkin kuin puoli tuntia ennen sulkemisaikaa.  Wiurilan kartano on ollut Suomen suurin tila, ja sen omistajiin kuuluu käsittääkseni yhä Armfeltit. Miettikää, että nämä ovat viljasiiloja. Sisältä siis täysin talonpoikaisia ja vaatimattomia. Engel on suunnitellut kokonaisuuden, mr. Turun palon jälkimainingit. Turussa siis vallitsee Engelin ruutukaava.  Astutaan ensin sisään käänteisessä järjestyksessä hulppeaan Wiurilan viljasiilo...