Esmeraldan eetos

Syksyiset lukemani kirjat edustavat jälleen suosituinta jaostoa. Tämä ei ole vitsi, oikeasti Paavo Lipposen muistelmateostakin sai jonottaa. Jotkut ahmivat dekkareita ja kauhua, minä luen poliittisia setien teoksia maailman kaatuessa niskaan. Olen aina lukenut. Muistan pappani lukeneen Kekkosen päiväkirjoja ja hänen kanssa ruodittiin muutenkin aina politiikkaa. Minua kiinnosti jo varhain päätöksenteko kulissien takana. Paavoa olen vasta selaillut ja lukenut sieltä täältä, mutta näitä kahta muuta voin suositella.  Näistä kolmesta kirjasta olen loppuun asti lukenut vasta kaksi. Haluaisin ruotia syvällisemmin erittäin tärkeää kirjaa He selvisivät sodasta , joka piirtää esiin, millaisissa oloissa valtava määrä sotaveteraaneja "vapautui" työmarkkinoille. Monella oli ainoana työkokemuksenaan pikakiväärillä ammunta ja sotatraumat. Suosittelen ehdottomasti kirjaa luettavaksi parina Ville Kiviniemen Murtuneet mielet -teoksen kanssa. Jokaisen kannattaa nämä lukea, niin ymmärrätte syvem...

Katsoin eilen Titanic-elokuvan, enkä suinkaan tarkoita "uusinta". Vaan Titanicin kohtalonyötä vuodelta 1958, joka päihitti monilta osin megabudjetilla tehdyn yleisömagneetin. Sellainen tosin oli tämäkin. Se mikä elokuvassa oli erityistä, on Titanicilta selviytyneiden välittämä tunne. Vaikkei selviytyneitä elokuvassa erikseen kuultu, on heidän tietojaan ilman muuta käytetty elokuvaan. Olihan heistä moni yhä elossa. Miltä heistä on mahtanut tuntua katsoa tätä elokuvaa?  Oma sukulaiseni selvisi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, mutta menetti siellä parhaat ystävänsä. En tiedä, onko hän katsonut Lapua-elokuvan, johon häneltä tietoja kerättiin. En tiedä olisinko itsekään katsonut (en ole). Luin kyllä hiljattain niitä uutisia arkistossa monesta eri paikallislehdestä. Katastrofeista ja onnettomuuksista on media aina osannut raportoida laadukkaammin tai sensaatiohakuisemmin.  Titanic-elokuvasta, oli se sitten kumpi vain, muistamme kohdan, jossa ihmisiä ohjataan pelastusveneisiin...

Möykky sisälläni on painanut pitkään. Tämä on se musta raskaus, joka imee tulevaisuuden sisäänsä kuin musta aukko. Nämä tarinat on kerrottu jo moneen kertaan. Silti hätkähdän, miten Sun-Maid rusinan yksityiskohtaisuudella se voi olla sama. Ei yhtä paha kuin Westendin päähenkilöllä, joka minä-kerronnalla reflektoi laman runtelemaa nuoruuttaan. Sitä tulevaisuutta, joka toisilla oli edessä itsestäänselvyytenä toisten jäädessä tuntemaan ikuista ulkopuolista ja osattomuutta.  Itse en ole näitä menestystarinoita juuri kuullut. Pikemminkin päinvastoin. Myös menestyjillä meni huonosti. Espoossa oli ehkä riittävästi variaatiota. Miten myös Hyvää iltaa  (2023) pohjautuu Espoo-muistoihin? Mikä Espoossa saa ihmiset muistelemaan lamaa? Onko se väkiluku, prosentuaalinen osuus Suomen työttömistä? Jyrkät kontrastit kaupunginosissa? Espoolaiset kustannustoimittajat? Vai vain kupla, joka puhkesi kaikkialla Suomessa, mutta jonka pahimman niiton nopeus kävi radikaaleimmin ilmi pääkaupunkiseudul...

Hyvää lukurauhan päivää! Eikös sen pitäisi olla joka päivä? Muutenkin rauha päällä maan. Miten ilman kirjallisuutta kestäisi tätä aikaa? Ilman musiikkia, taidetta, juoksemista dopamiinit kaakossa? Itse en ainakaan selviytyisi, hädin tuskin nytkään.  Viime aikoina olen tutustunut uudempaan luokkaeroja käsittelevään kirjallisuuteen. Minua kiinnostaa myös, millä lailla tietty herraviha huokuu huokosista läpi, ja miten luokka-asiat kiinnostavat lähinnä luokkanousun tehneitä duunareita. Onhan se toki selvää, että lapsuudesta asti keskiluokkaisessa tai ylemmässä yltäkylläisyydessä elänyt ei välttämättä havaitse hienovaraisia luokan tarjoamia mahdollisuuksia ympärillään. Sellaisen ihmisen on myös helppo sanoa, että kaikilla suomalaisilla on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä. Unelmat vaativat sisäsyntyistä ja elinpiirin suomaa mahdollisuutta uskoa niihin. Piano oli aikanaan hyvin yläluokkainen soitin, kunnes hinta halpeni, ja pianonsoitosta tuli pikkuporvarillinen harrastus. Edel...

Unettomana syntyvät usein parhaat ideat. Tällä kertaa saadusta on kollektiivista iloa heille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Ensin tausta. Plärättyäni Ylen uutisia puhelimella, pöyristyin taas kerran keskiluokan verohelpotuksista . Ihan kiva, että palkansaajat saavat lisää voita leivälle, jota liian moni syö kuivana tai homeisena. Tämä 0,5-1,2 prosentin veronkevennys palkasta ei silti vaikuta mitenkään ostovoimaan, toisin kuin sama summa köyhimmiltä leikattuna. Suurin osa keskiluokasta tai parempituloisista tienaajista ei tarvitse mihinkään muutaman sadan tai jopa tuhannen euron lisäansiota vuodessa, jos verrataan tilannetta kaikkein köyhimpiin. Toki on myös heitä, esimerkiksi suurperheellisiä, joilla jokainen lisälati tulee tarpeeseen. Heillä tilanne on luonnollisesti toinen kuin Mika Aaltolan säästövinkin maailmassa: voi säästää vaihtamalla samppanjan kuohuviiniin . Tosin Aaltolan mukaan kommentti oli asiayhteydestään irrotettu, kuten somekohut usein. Kuitenkin puhumme toisesta todel...

Tunnen keuhkoissani painon. Olen yskinyt sitkeää limaa sisuksistani jo toistamiseen tänä syksynä, mutta vasta nyt rintaan on pesiytynyt raskas ahdistus. Päätinhän sairausvuoteessa katsoa vihdoin välttelemäni Politiikka-Suomen seitsemännen jakson  Ikuinen lama . Tiesin, että suomalaisen politiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen draaman kaarta mustaava jakso painaisi myös mielen matalaksi. En silti osannut odottaa, mitä tekee jo tunnin mittainen dokumentti alkuperäisellä kuva-aineistollaan. Leipäjonot uudelleen silmien edessä, tuntemattomien nuorten hakkaaminen teräskärkisillä maihareilla, vihatun Viinasen joulushoppailun veitsenterävä loppukaneetti, kaikkensa menettäneen perheenisän silhuetti ulosmitatussa kiinteistössä, jonka huoneessa on jäljellä enää toivottomuuden sinetöivä avioerohakemus.  Tämän saman painon rinnassa koin silloin, seuratessani vierestä yhteiskunnan murentumista, jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Nyt digitalisaatio jatkaa siitä mihin lama jäi (tätä Noo...

Elämän aallokossa on löydettävä pelastusvene.  Hyisenä syysyönä Utön edustalla vuonna 1994 moni etsi, muttei löytänyt. Ja jos löysi, se ei toiminut. Tuon vuoden ainut lohtu oli Jäätelöauto, joka tiluliluleerasi iloista tunnussäveltä hiekkatiellä, jota ei ollut vielä asfaltoitu. Ehkä tunnari oli jo tuolloin kuskin vihaama, mutta hyvin hän ainakin äsken osasi sapetuksensa peittää, vieläpä harvinaisen vilpittömästi hymyillen.  Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjoitan tätä toffeeveneen lohduttava maku suussani.   Toinen ysärivaihtoehto oli mansikkavene. Nyt vaihtoehtoja oli kuusi, aivan liikaa. Liian tuntemattoman edessä ihminen takertuu perinteisiin.  Tv-kuvat kalmanvärisistä ruumiista meressä sekoittuivat unissa toffeeveneisiin, joilla saattoi paeta loputonta ankeutta. Tuo kuorrute on väriltään lähes sama kuin päällystetty, tahmea oppikirja. En enää muista aihetta. Tuskin mitään muistettavaa. Jäätelöveneen avulla seilasin pakoon kouluelämäksi naam...